Part 7

Hän sylkäisee ja tarttuu lakkiinsa noustakseen, kun pappi nostaa kättään saarnatuolissa. Hän on pitkä ja laiha. Puljeri ei kuule enempää kuin äskenkään, mutta hän tuntee papin Vaaleriksi, joka kävi hänen luonaan pitäjäntuvalla, silloin kun häntä vietiin vankilaan ja vartijoita oli joka ovella ja ikkunoiden takana, eikä ketään päästetty häntä puhuttelemaan. Eikö Vaaleri sitten olekaan kuollut? Kovin on valkea kasvoiltaan.

Naisten penkeistä, mustien huivien keskeltä, kääntyy hitaasti valkohuivinen pää ja Puljeri tuntee Alatalon Sandran. Hän on laiha luita myöten, silmäterät ovat suuret ja liikkumattomat. Kovin on valkoinen hänkin. Eikö hänkään ole kuollut?

Mutta tuo poika tuolla on varmasti kuollut. Se hukkui uimatiellä rippikoulua käydessään. Se on Havin Heikki, Harto otti kerran markan hänen taskustaan. Se on vielä yhtä nuori kuin silloin rippikoulua käydessä ja Harto on harmaapää. Vieressä istuu ihmisiä, jotka hän muistaa nähneensä lapsuudessaan, vaikk'ei muista nimiä. Isä. Vaari. Rikas Hollon isäntä, jonka hevonen potkaisi kuoliaaksi. Poliisikonstaapeli Viikreen. Vanginvartija Mustonen. Samat miehet, toisella takaraivo murskana, toisella haava sydämessä. Sitä ei näy, mutta se meni niin suoraan, että mies silmänräpäyksessä kuoli. Kyllä Harto muistaa. Ylätalon Risto, ohimossa reikä täynnä hyytynyttä verta. Hän on varmasti kuollut, Harto itse puhkaisi reiän ohimoon. Täällähän on paljaita vainajia, sentähden ovat he niin valkoiset.

Tuolla käytävän toisella puolella istuu kaksi naista, sylissä pienet lapset, kiedottuina piukkoihin kapaloihin. Ja tuolla naisella tuossa on pitkät, pellavankeltaiset suortuvat ja siniset silmät, mutta suu nauraa mielipuolen naurua.

Pois täältä, pois täältä.

Äkkiä siirtyy vanha käsi virsikirjan kannelta Harton kädelle ja kosketuksen mukana karkaa jäinen kylmyys hänen jäseniinsä. Hänen vieressään istuukin vanha vaimo, vaikka hän luuli tulleensa miesten puolelle.

— Lapseni, kuulee hän vaimon sanovan ja tuntee äitinsä äänen, — ethän vielä ole vainaja. Olet tullut vainajien joulukirkkoon.

Harto yrittää ylös, mutta käsi pitelee kiinni.

— Joko pian tulet?

Ääni on lempeä ja itkunsekainen kuten silloin Toltin mäessä, ja silmät katsovat kuten silloin. Harto riuhtaisee irti kätensä ja karkaa ovea kohti kruunujen alitse, joissa kynttilät palavat liikkumattomilla, sinisillä liekeillä.

Hän pääsee tajuihinsa, kun elävät ihmiset ajavat joulukirkkoonsa. He tulevat helisevin valjain ja meluten ja sotkevat lumen jalkoihinsa. Harto ottaa lunta viereltään hangesta ja pyyhkii sillä kasvojaan. Hänen hevosensa on temponut poikki toisen ohjan ja kaatanut reen. Harto ei käy sitä kurittamaan, vaikka se näkyy sitä odottavan. Hiljaa lähtee hän ajamaan sydänmaataan kohti. Nyt loistavat kylän ikkunat. Alatalon pitkässä ikkunarivissä on puutarhanpuoleinen viime ikkuna pimeänä.

Riikka ei voinut salata säikähdystään, kun Harto astui tupaan. Hän laski leipäsäkin pöydälle vaimonsa eteen ja puhui silmiin katsomatta.

— Sinun täytyy heti lähteä maailmalle. Tässä on leipää ensi hätään. Minä otan kauppiaalta rahaa, kun pyhät, ovat menneet. Saat käydä sieltä hakemassa.

Harto läksi ulos ja viipyi poissa niin kauan kuin hän luuli Riikan tarvitsevan kootakseen vaatteensa. Mutta kun hän palasi tupaan, istui Riikka penkillä ja itki, pää sylilapsen poskea vastaan.

— Joko lähdet? sanoi Harto kovasti ja nosti kättä ikäänkuin lyödäkseen.

Riikka säpsähti ja nousi ylös, muttei laskenut lasta sylistään.

— Entä lapset? sanoi hän.

— Otat mukaasi.

— Miten minä ne elätän?

— Minä pidän niistä murheen niin kauan kuin olen hengissä.

Riikka astui liedelle ja tarttui neuvottomana johonkin astiaan, joka käteen sattui. Hän nieli kyyneliään, mutta vähäväliä tyrskähti itku väkivaltaisesti esiin.

Harto ajatteli, että onko hänen noin vaikea, ja hänen teki mieli ottaa lapsi syliinsä ja painaa poskensa siihen, missä Riikan poski oli levännyt. Mutta hän meni ulos ja löi kovasti oven kiinni jälkeensä.

Hän viipyi kauan poissa, kulutti aikaansa tietämättä itsekään missä ja odotti näkevänsä koko joukkonsa jättävän asumuksen. Kun ei mitään kuulunut, alkoi häntä suututtaa ja hän astui sisään.

Riikka oli pannut ruoan pöytään ja ottanut leivät pussista. Ne olivat korkeana röykkiönä puurovadin ja kalakupin välillä. Kaikki istuivat pöydässä, ikäänkuin eivät olisi aikoneetkaan tehdä lähtöä. Veri kuohahti vanhassa miehessä; hänen kätensä pusertui nyrkiksi. Riikka katsoi häneen niinkuin lintu, joka on tarttunut ansaan ja odottaa kuoliniskua. Harton kurkkuun nousi itkettävä kipu.

— Mennään vihille, virkkoi Riikka pitkän hiljaisuuden perästä.

Silloin välähti miehen kädessä puukko ja lapset pakenivat nurkkiin. Puukko iski pöytään naisen edessä.

— Vai en minä enää saa teitä kirottuja tottelemaan! Menettekö paikalla, taikka lähetän teidät yhtäpäätä taivaan joulukirkkoon.

Suupielet vaahdossa ja silmät verissä seisoi Harto naisen edessä, mutta Riikka oli yhtäkkiä ikäänkuin kasvanut ja puolusti itseään.

— Tämä on minun kotini.

Harto katsoi häntä silmin, joissa terä ja valkuainen olivat sekaisin, ja vastasi:

— Minä olen sinun isäsi, joko tottelet?

Ja läksi samassa ulos.

Silloin meni Riikka mykäksi. Kerran painoi hän kovasti käden sydänalaansa vasten ja kävi sitten haeskelemaan vaateriekaleita lasten ympärille. Hän kantoi pienintä lasta sylissään, muut huppuroivat lumessa hänen helmoissaan.

Harto näki kaukaa metsänlaidasta kuinka he menivät.

"YSTÄVÄ"

"Ystävä" oli talon kiiltävän kaunis ja uljas kukko. Pieni Heikki oli hänelle antanut nimen Ystävä. Ensin se oli ollut Yttävä ja sitä myöten kuin Heikki oppi puhumaan oli siitä tullut Ystävä.

Pieni Heikki ja Ystävä olivat miltei samanikäiset. Ystävällä oli heti alusta alkaen ollut paljon seuraa, monta kanaa ja kesäisin pieniä kukkoja. Heikillä oli alussa ollut Olli ja isä, mutta nyt ei ollut muuta leikkitoveria kuin Ystävä. Eikä Ystäväkään ehtinyt paljon pysyä Heikin luona: hänen täytyi vartioida kanoja — haukka saattoi tulla ja kettu saattoi tulla. Ystävän täytyi varoittaa kanoja, ja tuoda heidät kotiin joen rannalta, pellonpientareilta, metsän laidasta tai ladon takaa, minne he milloinkin tekivät huviretkiä. Vain sen aikaa kuin kanat viipyivät pihamaalla, saattoi Heikki nähdä heidät ja seurustella Ystävän kanssa. Kaikkein hauskinta oli antaa heille ruokaa. Kädestä ei voinut syöttää, teki kipeää, kun nokat olivat terävät. Mutta kun antoi ottaa jyvät esiliinasta, niin ei tehnyt kipeää. Heikki ei ensinkään pelännyt. Ystävä söi itse viimeiseksi, hän antoi aina ensin muille. Sillä lailla piti tehdä, sanoivat äiti ja vanha Liisa. Kaikki kiltit lapsetkin tarjoavat aina ensin makeisia muille ja ottavat itse vasta sitten. "Mutta jos loppuu", ajatteli Heikki. Hän tarjosi kuitenkin muille, kun Niklas-eno toi karamelleja, leivoksia ja omenia. Sillä tavalla täytyi tehdä, Ystäväkin teki sillä tavalla.

Niklas-eno toi myöskin kaikenlaisia leikkikaluja: ukkoja, jotka tanssivat ja hyppivät, kun vedettiin nuorasta; ajanmittarin eli oikean kellon, joka heti meni rikki, kun Heikki vähän kiersi ruuvia; irtonaisia kasvoja, joita eno pani eteensä ja joita vanha Liisakin pelästyi, kun ne näki. Heikki itki, kun näki hirveät kasvot. Äiti torui enoa, mutta eno sanoi, että kolme asiaa pitää tietää: se, ettei ihminen ole muuta kuin sätkyäijä; miten käy, kun ruuvaa ajanmittaria; ja että naamari sopii kasvojen eteen. "Tyhmyyksiä", sanoi äiti ja otti Heikin syliinsä. Hän otti myöskin naamarin ja ukot ja vei kaikki tyynni keittiön pesään. Heikki näki kuinka pahat ukot paloivat. Hänen täytyi jo lopulta nauraa. Eno ravisti päätään ja Heikki pelästyi, ettei eno enää koskaan tuo mitään, ei makeisiakaan. Silloin äiti kuivasi pienen poikansa silmät ja lupasi, että kello korjataan ja kun Heikki tulee suureksi, niin hän pitää sen taskussaan joka päivä. Ja ensi kerran kun eno tulee, niin hän tuo pallon ja hevosen ja...

— Hevosen, oikean hevosen! huusi Heikki ihastuksissaan.

Keväällä, kun heillä oli kynnetty perunamaata ja tohtorin Virma oli ollut heillä, oli Heikki saanut istua Virman selässä. Oli ollut niin hauskaa, ettei koskaan. Toisiko Niklas-eno sellaisen hevosen kuin Virma? Ei, sanoi äiti, puuhevosen eno tuo, sellaisen, jonka selkään Heikki itse voi asettua. Sen nimi voi olla Virma. Elävä Virma on aivan liian suuri. Missäpä elävä Virma asuisi, eihän heillä ollut tallia.

Niklas-eno nauroi ja puhui:

— Puu-Virman eno tuo. Se on aina varminta, että ihmisellä on puu-Virmoja, puu-Ystäviä, puu-Musteja ja puu-Mansikkeja...

— Ja niitäkös ihmisen pitäisi silittää ja pitää hyvänä? sanoi äiti ja painoi hellästi päätään lapsensa ohimoa vastaan.

— Niitä, sanoi eno.

Heikki katsoi enoon suurin silmin.

— Miksi?

— Siksi... no, siksi... että on parempi pettää puu-Virma kuin elävä Virma.

— Lyödä puu-Virmaa, tarkoittaa eno, sanoi äiti. — Mutta ei Heikki lyö puu-Virmaa eikä elävää Virmaa. Eihän? Heikki pitää aina Virmaa hyvänä.

Eno pysähtyi yhtäkkiä lavan laitaan, missä hän oli kävellyt edestakaisin, kumartui ja veti nauriin maasta. Hiukan hän sitä ravisti, sitten hän vei sen suuhunsa ja haukkasi ahneesti nauriin kyljestä.

— Näin, sanoi hän, suupielet mullassa.

Heikki rupesi täyttä kurkkua nauramaan. Eno oli niinkuin ne hullut äijät, jotka äiti oli polttanut. Jos olisi ollut nuora ja jos olisi hypittänyt, niin eno varmaan olisi hyppinyt. Mutta äiti oli käynyt vakavaksi. Hän päästi Heikin alas ja kehoitti häntä menemään Ystävän luo.

Ystävä nousi juuri aidalle, oikaisi kaulaansa ja lauloi niin että raikui yli pihamaan, kauas tielle asti. Aurinko kimmelteli hänen höyhenissään, kanatkin nostivat päitään, ikäänkuin olisivat ihmetelleet häntä. Koko pihamaa tuli iloisemmaksi, kun Ystävä sillä liikkui. Niin kaunista kukkoa ei ollut näillä mailla, sen sanoivat kaikki, jotka näkivät Ystävän. Ja jos joku vieras ei sitä sanonut, niin Heikki heti riensi sanomaan, että se on kaunis kukko, niin kaunista ei ole näillä mailla. Ja viisas Ystävä oli. Kerran oli haukka liihoitellut aivan kanalauman yläpuolella ja kukko oli nostanut sellaisen melun, että Liisa heti oli tietänyt rientää katsomaan. Ja aivan oikein: haukka kierteli, kaarteli, siipiään liikuttamatta juuri nuoren poikakanan ympärillä. Liisa heti huutamaan ja lyömään yhteen käsiään. Ja haukan täytyi mennä. Mutta monta päivää johdatti Ystävä kanoja vain talon piirissä, sillä hän tiesi, että pahan haukan mieli vielä teki paistia. Äiti ja Heikki antoivat silloin kanoille kaikenlaista hyvää: jyviä, leipää, piimää. Heikki istui aitan portailla, ihan liki Ystävää ja piteli auki esiliinaansa, jossa oli ohria. Ja Ystävä otti jyviä nokan täydeltä, sirotti niitä kanoille, kutsui arempia syömään, kuritti ahneita ja hääräili, siipeään laahaten niiden ympärillä, jotka parhaiten munivat. Kyllä hän sen tiesi, kutka olivat kilteimmät. Aivan viimeksi hän itsekin söi. Kun esiliina tuli tyhjäksi, ojensi Heikki kätensä silittääkseen Ystävän selkää, mutta Ystävä väisti hänen kättänsä, katsoi häneen pää kallellaan ja kysyi, eikö hänellä ollut enempää antamista. Heikin täytyi juosta keittiöön hakemaan leipää. Koko kanalauma juoksi hänen kintereillään ja kukko seisoi portailla häntä vastassa, kun hän palasi, leipäpala kädessä. Kukko tähtäsi häneen punaiset särjensilmänsä, iski nokan leipäpalaan ja pudotti koko leipäpalan maahan. "Ei saa", sanoi Heikki. "Pitää odottaa." Ja Ystävä kuunteli häntä ja odotti, kunnes hän hyppysillään ja hampaillaan oli pienentänyt leivän. Kanat toruivat ja kävivät malttamattomiksi, mutta Ystävä kuritti heitä ja sanoi, niinkuin Heikkikin: "pitää odottaa."

Äiti ja eno seisoivat yhä naurismaan luona. Moittiko äiti enoa? Varmaan ei eno enää koskaan tuo mitään, jos äiti vielä toruu sätkyäijistä. Uudestaan ojensi Ystävä kaulansa ja lauloi.

— Jos kettu tulisi, sanoi Heikki hänelle — niin mitä sinä tekisit?

Ystävä hyppäsi alas aidalta, juoksi keskelle kanalaumaa ja laahasi siipeä valkealle kanalle, joka oli viimesyksyisiä poikasia ja joka oli alkanut munia jo heti joulun jälkeen.

— Kuku-kuku-kuku-kuku, koko-koko-koko-koko, krrr... sanoi kukko.

— Jos kettu tulisi, toisti Heikki, — niin...

— Nokkisin, kuku-kuku-kuku-kuku... Nokkisin, kotkottaisin, koko-koko... tulisitko auttamaan, kokokoko...?

— Tulisin, juoksisin, sanoi Heikki. — Ottaisin saavin korennon!

Samassa huusi äiti jotakin Heikille. Heikki ei kuullut ja äiti huusi uudelleen.

— Leiki, lapsi, siinä Ystävän kanssa, mutta älä mene rantaan!

Aina äiti muistutti sitä samaa, vaikka Heikki sen kyllä muisti. Olli oli mennyt joelle ja hukkunut. Kylmänä hänet oli tuotu sisään. Hän ei koskaan enää leikkinyt. Heikin täytyi leikkiä yksin. Heikin täytyi pysyä pihan piirissä. Ystävä ja kanat saivat mennä joelle ja pellonlaitaan ja ladon taakse... Aina vain äiti tuolla oli totinen ja aina vain Niklas-eno nauroi ja rääkkäsi naurista, nyppien naatteja niinkuin ne olisivat olleet mitäkin sulkia. Liisa seisoi kyökin ikkunassa, joka oli auki ja hymyili enolle. Varmaan hän taas puheli, että Niklas-maisteri on niin leikkisä mies. Liisa piti niin paljon enosta, ja myöskin äidistä, hän oli ollut heidän lapsenpiikanaan, kun he olivat pienet. Liisa oli jo niin vanha. Hän olisi tahtonut, että eno olisi ruvennut papiksi niinkuin isoisä, mutta eno olikin ruvennut maisteriksi. Kun isä eli, oli Hanna ollut Liisalla apuna, mutta sitten ei äidillä enää ollut varaa maksaa Hannalle palkkaa.

Kun lapsia tuli kylältä tuomaan kaupan marjoja, niin Liisa tahtoi, että he leikkisivät Heikin kanssa. "Eihän hän aina voi olla kanojenkaan seurassa, suuri poika!" sanoi Liisa.

Kun äiti meni vieraisiin tohtorille, pääsi Heikki mukaan. Tohtorilla olivat Elsa ja Risto, mutta Risto oli jo suuri. Hänellä oli juna ja sapeli.

— Onko sinulla sapeli? sanoi Risto.

— Minulla on kello, sanoi Heikki, — minä saan pitää sitä joka päivä, kun tulen suureksi, Niklas-eno on antanut.

— Rikkihän se on, sinähän rikoit sen heti kun sait! nauroi Risto.

— Se on taas eheä, eno antoi korjata sen...

— Vai antoi eno! Sinun enosi on kelmi, tiedätkö sen. Kelmi hän on. Hänellä ei ole mitään virkaa. Hän ei tule toimeen missään. Hän on kelmi! Millä rahoilla hän ostaa sinulle kelloja? Hän ottaa lainaksi eikä koskaan maksa. Pappa sanoi, että...

Heikki oli, polvillaan junan edessä, taistellut kyyneliä vastaan kaiken aikaa kun Risto puhui. Yhtäkkiä hän nousi, karkasi ovea kohti ja purskahti itkuun. Risto tarttui kiinni lukkoon.

— Vai kantelemaan! nauroi hän. — Sitä ei mies tee, vaikka henki menisi!

Elsa nousi nukkekaappinsa luota.

— Älä itke, sanoi hän. — Ollaan sokkosilla, se on niin hauskaa. Tai luetaan satuja, minä luen.

Heikki itki vain. Elsa antoi hänelle omenan, se putosi Heikin kädestä lattialle. Elsa lupasi konvehdin, joka oli mamman tallessa ja joka oli säästetty joulukuusesta; siinä oli hyvin kaunis kuva. Ristokin lakkasi nauramasta, toi lapion ja paiskasi sen pöydälle Heikin eteen.

— No tuossa on, sillä saa niin hyvästi — mennään ulos ja tehdään vallia. Meillä on linnoitus kesken. No, lähde nyt äläkä ole tyttö.

Kälmi, ajatteli Heikki, mikä on kälmi? Ja taasen hän itki.

Hänet täytyi viedä äidin luo. Hän sai omenaa ja marjahilloa. Tohtorinna kysyi Elsalta, oliko joku tehnyt pahaa Heikille. Ja kun ei Elsa vastannut, niin nuhteli hän heti Ristoa ja sanoi, että Heikki oli paljon pienempi kuin Risto ja että aina piti olla vieraalleen kohtelias.

Kälmi, mikä Kälmi on? ajatteli Heikki. Varmaan niinkuin Taatana, jota ei koskaan saa sanoa. Heikki oli saanut vitsaa Taatanasta, silloin kun hän oli ihan pieni. Isä oli antanut vitsaa. Kälmiä ei uskaltanut lausua, ehkä Kälmi oli vielä pahempaa. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä äidiltä, mutta hän ei uskaltanut. Hän ajatteli sitä koko kotimatkan, vähäväliä purskahtaen itkuun. Oliko Niklas-eno Taatana ja Kälmi? Äiti oli koko ajan hyvä, mutta lumessa oli vaikea kävellä. Heikki pyrki äidin syliin. Äiti otti hänet, mutta pani taas pian maahan. Heikki itki ja paiskasi itsensä lumihankeen. Häntä nukutti.

Tämän matkan jälkeen ei Heikkiä saatu vieraisiin tohtorille. Hänen rakkaimmaksi seurakseen kävivät kanat. Hän heräsi kukon lauluun, juoksi paitasillaan ikkunaan ja näki, että kanat jo olivat portaiden edessä nokkimassa siinä, mistä lumi oli sulanut. Kukko asteli korkeissa keltaisissa saappaissaan, selkä välähdellen auringossa, pyrstösulat liehuen ja vavahdellen. Hän näki tarkoilla punaisilla silmillään jyvän tai siemenen, juoksi sinne, nokkaisi... Kanat perässä, jokainen ottamassa siementä kukon nokasta. K-k-k-k-k! Se sai siemenen joka oli vikkelin. Krrr... Kukko iski päähän suurta harmaata kanaa, joka oli ollut paha nuorelle vaalealle kanalle. Kukkukuu. Kukkukkukkukkuk! Nyt oli varmaan vaara lähellä — kukko nosti päänsä ja kuunteli. Kanatkin kuuntelivat ja odottivat. Haukka ei tullutkaan, kukko käänsi silmänsä maahan, raappi ja pöyhi, vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan, heinänrippeet pölysivät, kanat karkasivat makupalojen kimppuun. Ehkä jo oli onkimatojakin. Itse ei kukko syönyt mitään, huuteli vain kanoja, juoksi uuteen paikkaan, pöyhi ja pölyytti taasen siinä. Kanat lönköttivät perässä, kyljet keikkuen, siivet kahallaan...

Heikki ei olisi enää malttanut antaa Liisan pestä kasvojaan.

— Jos lähtevät joelle tai ladolle, huusi hän.

Liisa nauroi ja nuohosi häntä väkisin pesusienellä. Vihdoin pääsi Heikki karkuun, sai käsiinsä leivänpuolikkaan ja juoksi alas portaita. Siinä tavoitti hänet Liisa ja kampasi hänen tukkansa. Koko kanalauma astui juuri ulos portista, kukko kenraalina edellä.

— Ystävä, Ystävä, tipo-tipo-tipo! huusi Heikki.

Ja heti nosti Ystävä päätään ja pysähtyi. Kaikki kanatkin pysähtyivät. Heikki huusi huutamistaan ja kanat kääntyivät takaisin ja juoksivat niin paljon kuin pääsivät Heikin luo. Ystävä tuli ensimmäisenä ja nokkaisi leivänkappaleen maahan. Heikkiä pelotti, mutta samalla oli kovin hauskaa.

— Ei saa, sanoi Heikki, — pitää odottaa.

— Koo-koo, koo-koo, pani Ystävä, pää kallellaan.

Heikki repi sekä käsin että hampain irti leivän muruja. Kanat odottivat ja puhelivat hiljaa toisilleen, Ystävä ymmärsi, ettei Heikki voinut saada irti murusia sen nopeammin ja sanoi sen kanoille. Aurinko paistoi, kärpäset lentelivät, hanget sulivat, leivonen oli tullut, oli kevät.

Kaikki kanat munivat jo ja monet tekivät pesää. Ystävä juoksi heidän kanssaan hakemaan pesäpaikkoja, Heikki ja Liisa pitivät silmällä minne he menivät. Aitan alle he pyrkivät, he menivät kivijalan alitse, ei kukaan päässyt heidän perässään. Se oli sellainen paikka, että hiiret varmaan veisivät munat. Täytyi pelottaa kanat pois aitan alta. Karviaismarjapensaiden suojaan heidän kovin teki mielensä, ei kukaan kanoista enää viitsinyt tulla munimaan tupaan, niinkuin talvella. Liisalle eivät he näyttäneet mihin asettuivat, he tiesivät, että Liisa tulee viemään munat. Mutta Heikille he näyttivät piilopaikkansa. Kukko raappi kuopan, pöyhitteli sen sopivaksi ja sitten koetti kana oliko siinä hyvä olla. Heikki olisi mielellään auttanut, mutta silloin sanoi Ystävä: "Krrr!" Ja Heikki jäi hiljaa katselemaan. Hän ei olisi tahtonut Liisalle ja äidille sanoa, missä pesät olivat. Mutta Liisa rupesi kovaksi.

Yhtä pesää ei Heikki ilmaissut. Hän näki Ystävän ja nuoren valkean kanan menevän saunan luo. Sinne ei hänellä ollut lupa seurata heitä, juuri siellä oli Olli hukkunut. Hän ei moneen päivään mennytkään sinne, vaikka arvasi pesän olevan halkopinon alla, saunan kyljessä. Sunnuntaina, kun Liisa oli kirkossa ja äiti teki tulta keittiön hellaan, hän meni. Hän ei löytänyt pesää. Äiti huusi häntä. Monen päivän perästä hän vihdoin näki valkean kanan tulevan ulos halkojen takaa, kukko otti hänet iloisesti vastaan, laahasi siipeä, raappi lastukasaa ja tarjosi hänelle onkimatoja. Heikki löysi pesän ja näki viisi kaunista munaa pesässä! Hän ei puhunut kenellekään, että oli käynyt rannassa syöttämässä emää ja kun valkea kana muutaman viikon perästä toi pihaan koko poikaslauman, ei hän vieläkään kertonut, että kaiken aikaa oli tietänyt missä pesä oli.

Kolmella kanalla oli poikasia. Niitä syötettiin munilla ja ryyneillä. Keskellä seisoi lautasellinen maitoa. Poikaset astuivat maitoon. Äiti, Liisa ja Heikki nauroivat, kun eivät he ymmärtäneet suojella kauniita pieniä jalkojaan ja keltaista silkkipukuaan.

— Pii-pii-pii-pii, kuului joka taholta.

— Krrr, pani emä, — klot-klot, klot-klot...

Poikaset tulivat suuriksi, saattoi jo erottaa kukot ja kanat. Kukkojen harjat kasvoivat nopeasti ja pian kukkopoikaset rupesivat tappelemaan keskenään.

Oli jo syyspuolta, kun äiti ja Liisa eräänä pyhänä istuivat keittiön portailla, puhellen tohtorin lapsista, joille jo piti tulla opettaja, marjojen hilloamisesta ja Niklas-enosta, joka oli saanut paikan syyskuun ensi päivästä. Se oli hyvä virka, neljättä tuhatta markkaa vuodessa. Heikki oli polvillaan hiekassa ja teki tikuista aitaa tallin ympärille, missä Virma oli. Kanat piehtaroivat hiekassa, kukko kylpi hänkin, puisteli sitten sulkansa puhtaiksi, oikaisi kaulansa ja kiekaisi suinpäin sinistä taivasta kohti. Kauempana kulkivat emäkanat poikasineen, karttaen kukkoa ja kanalaumaa.

— Kun vain nyt pysyisi siellä, sanoi Liisa. — Mistäs hän toisen kerran sellaisen viran saa. Mutta maisteri on niin leikkisä, ja sitten hän sanoo asiat niin liian suoraan.

Äiti ei puhunut mitään.

— Herrako se lienee vai neiti, se tohtorin kotiopettaja? sanoi Liisa taasen.

— Neiti kuuluu olevan, vastasi äiti, — oikein tuomarin tytär, kaunis ja hienosta kodista.

— Vai niin, vai niin. Mutta aika vekaran hän siitä Ristosta saa.

Heikki nousi yhtäkkiä, juoksi äidin ja Liisan luo ja kysyi:

— Mikä on Kälmi?

Äiti oli vähän hämmästyksissään ja veti Heikin polvelleen.

— Ei äiti tiedä. Mikä lienee. Mistä Heikki sen on saanut?

— Onko se Taatana?

— Ei, lapseni. Ei sellaisia pidä puhua. Mene leikkimään, mene. Joko Virman talli tulee valmiiksi.

— Ei maar, sanoi Liisa, kyllä se jokin on se Kälmi. Mutta vain pahat pojat puhuvat sellaisista.

— Eihän Niklas-eno ole Kälmi?

— Ei toki, ei toki. Kuinkas Heikki nyt sellaisia. Eno joka on niin hyvä. Eno joka niin pitää Heikistä ja aina lähettää Heikille makeisia ja leikkikaluja.

Hetkisen seisoi Heikki ja hypisteli äidin kaunista uutta pitsikaulusta. Senkin oli eno lähettänyt, enolla oli nyt paljon omaa rahaa. Heikki tuli kovin iloiseksi ja juoksi rakentamaan taloaan.

Valkoinen kana poikasineen oli kiertänyt rakennuksen syrjän ja tullut portaiden eteen. Nuoret kukonpojat oikoivat jo kaulojaan ja yrittivät laulaa. Eivät ne osanneet. Ystävä ei pitänyt heistä, hän alkoi heti johdattaa pois kanoja. Rumasti pikkukukot lauloivat. Heikkiä nauratti, varmaan Ystävä ja vanhat kanatkin nauroivat.

— Tuo pidetään, eikös niin rouva? sanoi Liisa.

— Siitä tulee samanlainen kuin Ystävä.

— Mutta jos taas muutteeksi otettaisiin harmaa, sanoi äiti.

— Se on lapsellekin hauskempaa, jos on samanlainen kuin vanha kukko, sanoi taasen Liisa.

Heikki oli äkkiä lakannut leikkimästä ja tuijotti eteensä. Kauniit nuoret kukot ottivat vauhtia ja tekivät pientä tappelua. Mitä tarkoittivat äiti ja Liisa? Mitä tehtäisiin kahdella kukolla? Siitä ei Ystävä pitäisi. Harmaa kukkopoikanen laulaa rämisti. Valkoinen koetti heti perässä.

— Parempi äänikin tulee valkoiselle, sanoi Liisa.

— Sellaista ääntä ei tule kummallekaan kuin vanhalla kukolla. Jos koetettaisiin vielä pitää vuosi?

Liisa nauroi.

— Samalla lailla rouva sanoi viime syksyllä. Mutta se on varma se, ettei sillä enää tee mitään. Sehän on viiden vuoden vanha.

— Minä pelkään vain sitä surua.

Heikki oli pudottanut pulikat käsistään ja tuijotti eteenpäin. Hän oli levoton kanoista. Minne ne olivatkaan joutuneet? Ettei vain haukka olisi tulossa. Heikkiä rupesi itkettämään. Hän kaivoi yhtäkkiä kätensä hiekkaan ja paiskasi nurin kaikki mitä oli rakentanut, aidat, tallit ja itse Virman.

— Mutta Heikki! huusi äiti, — mitä sinä nyt teet? Ethän ole paha Virmalle, et puu-Virmalle etkä elävälle Virmalle.

Heikki nousi, läksi juoksemaan ja pysähtyi vasta aidan luo. Missä olivat kanat? Missä oli Ystävä? Hänen täytyi löytää heidät, hänen täytyi olla heidän luonaan. Haukka saattoi tulla. Olihan hän luvannut Ystävälle auttaa häntä, jos sattuisi vaara.

Äiti iloitsi siitä, että tohtorille tulisi se nuori neiti. Hänestä puhuttiin joka päivä. Äiti sanoi, että Heikinkin jo pian pitää oppia lukemaan. Olihan hän jo suuri poika, ei aina sopinut leikkiä kanojen kanssa. Ilo nousi talossa, kun seuraavana sunnuntaina tanhualla keksittiin kaksi hattupäätä naista ja kaksi lasta tulossa heille päin. Tohtorinna ja opettajatar, Elsa ja Risto tietysti! Heillä oli hyvää aikaa viipyä poissa kotoa vaikkapa koko päivä, tohtori kun oli matkoilla. Äiti huusi Liisalle, että pidetään nyt oikein hauskaa, tarjotaan päivällistä, laitetaan maissiputinkia, josta tohtorinna niin pitää. Heikki piti myöskin maissiputingista. Hän rupesi hyppimään, ei tietänyt juoksisiko tiellepäin vastaan, vai lastenkamariin panemaan kuntoon leikkikalujaan. Hän juoksi keskelle kanalaumaa, hänen olisi tehnyt mieli käydä kiinni Ystävän kaulaan, mutta Ystävä väisti häntä, ja hän tarttui molemmin käsin äidin polviin ja kysyi, eikö hän saa parhaita vaatteitaan. Äiti ja Liisa puhelivat hiljaa. Vasta sitten ehti äiti tulla pukemaan Heikkiä. Hän sai kesävaatteensa, jotka olivat puhtaat, hän olisi mielellään ottanut samettivaatteet. Äiti sanoi, että vasta kun tulee kylmemmät ilmat, nyt on vielä näin lämmintä ja kaunista. Mutta kengät Heikki sai jalkaansa, Ristollakin oli aina, kun hän tuli heille.

Käsi äidin kädessä asteli Heikki sitten portaista, alas mäkeä vieraita vastaan. Hänen kenkänsä narskuivat kaulus oli solmittu kauniilla silkkinauhalla.

Risto sanoi heti, että mentäisiin kravustamaan, joessahan kuului olevan krapuja. Hänellä oli haavi mukana ja jotakin vanhaa lihaa kai aina saattoi saada syötiksi. Heikki ei muistanut, että heidän rannassaan koskaan olisi kravustettu. Äiti sanoi, että siitä kuljetettiin tukkeja ja ettei ollut krapuja. Heikki sensijaan ehdotti, että ongittaisiin. Heillä oli neljä onkivapaa, oikein hyvää, laiturilta saattoi saada suuriakin kaloja.

— Eikö teillä ole venettä? kysyi Risto.

Olihan toki vene, mutta äiti oli kovin kieltänyt siihen menemästä. Heikki juoksi äidin eteen ja huusi ja kysyi saako ottaa veneen. Äiti ja se uusi neiti pitivät toisiaan käsistä, puhelivat siitä kuinka hauskaa oli tulla ystäviksi eikä äiti huomannut Heikkiä. Heikki veti häntä kädestä ja hameesta. Vihdoin viimein hän huomasi Heikin.

— Ei, lapseni, sanoi hän säikähtyneenä. — Virta on tässä meidän kohdallamme niin vuolas. Mutta ehkä... ehkä, jos olette oikein varovaisia, voisitte onkia laiturilla. Jos Elsa ja Risto lupaavat olla oikein varovaisia, ja myöskin katsoa, ettei Heikki putoa. Pysykää aina kaidepuun tällä puolen.

— Me otamme Niklas-enon uuden ongen! huusi Heikki, posket hehkuen.

— Minä otan sen, sanoi Risto.

— Risto saa onkia sillä, hymyili äiti. — Mutta ensin juodaan kahvia. Sitten te menette rantaan. Mutta muistatteko nyt olla varovaisia.

Kaikki kolme huusivat ja vakuuttivat ja karkasivat suinpäin rantaan.

Heille tuli yllinkyllin työtä. Ensin täytyi etsiä onkimadot. Saunan luona niitä oli vaikka kuinka, mutta niitä eivät kalat syöneet. Lastukasassa oli parempia matosia. Pellossa oli kyllä oikein kasimatoja mutta ne nousivat pinnalle vasta auringon laskiessa. Ja nyt oli aamupäivä. Kesken madonpoimintaa huudettiin juomaan kahvia. Liisa komensi pesemään käsiä, mutta kun Risto vain pyyhkäisi kätensä heinikkoon, niin ei Heikkikään pessyt sen paremmin. Elsa, hän pesi oikein pesuvadissa. Matosia ei löytynyt hyvästi, oli liian kuuma päivä. Heikki ehdotti, että huudettaisiin kanat raaputtamaan esiin matosia. Ja vaikk'ei Risto uskonut, että kanoista olisi apua, niin alkoi Heikki huutaa. Hän asettui kivelle ja päästi kartanoa kohti kimeän pitkän: tipotipo-tipo-tipo-tiiipooo... Ystävä, Ystävä, Yyystävä...