Part 10

Ministerin kasvoilla häivähti vastenmielisyyden pilvi, ja hän vaihtoi silmäyksen vaimonsa kanssa, joka oli puoleksi piilossa ikkunakomerossaan.

"Ja te olette tullut puhumaan tuosta myrkytysyrityksestä, niinkö?" kysyi Roland.

"Siitä ja muista asioista."

"Voitteko todistaa ilmiantonne?"

"Ah, teidän tarvitsee vain lähteä kanssani Tuilerieihin ja kaappi kyllä todistaa kylliksi!"

"Mikä kaappi?"

"Kaappi, johon se lurjus kätki aarteensa... Oh, minun olisi tosiaankin pitänyt epäillä jotakin, kun työn päätyttyä Itävallatar sanoi minulle mielistelevällä äänellä: 'Gamain, teidän on lämmin, kas tässä, juokaa tämä lasillinen viiniä, se tekee teille hyvää!' Minun olisi pitänyt epäillä, että viini oli myrkytettyä."

"Myrkytettyä?"

"Nii-in! Tiesinhän", sanoi Gamain synkän vihanilmeen levitessä hänen kasvoilleen, "että miehet, jotka auttavat kuninkaita kätkemään aarteita, eivät elä kauan!"

Roland lähestyi vaimoaan ja silmäsi tätä kysyvästi.

"Kaiken tuon takana on jotakin, hyvä ystävä", sanoi rouva Roland. "Minä muistan nyt tuon miehen nimen; hän oli tosiaankin kuninkaan lukkoseppä-mestari."

"Entä se kaappi?"

"No, kysy häneltä, mikä kaappi se on."

"Mikä kaappi se on?" virkkoi Gamain, joka oli kuullut rouva Rolandin sanat. "Hitossa, minä sanon sen teille heti! Se on rautakaappi, jossa on bernhardilaislukko ja missä kansalainen Capet talletti aarteitaan ja papereitaan."

"Entä kuinka te tunnette sen kaapin olemassaolon?"

"Koska hän lähetti noutamaan Versaillesista minua ja toveriani panemaan kuntoon lukon, jonka hän itse oli tehnyt, mutta joka ei käynyt."

"Mutta se kaappi on elokuun kymmenentenä päivänä avattu, murrettu ja ryöstetty puhtaaksi."

"Oh, ei pelkoa!"

"Kuinka niin ei pelkoa?"

"Sanon: ei. Maailmassa ei ole ketään, häntä ja minua lukuunottamatta, joka sen löytäisi tai pystyisi aukaisemaan."

"Oletteko varma asiastanne?"

"Selvä ja varma! Se on tänä päivänä samassa kunnossa, mihin se jäi hänen lähtiessään Tuilerieista."

"Entä mihin aikoihin te autoitte kuningas Ludvig kuudettatoista sulkemaan sen kaapin?"

"En voi sanoa ihan tarkalleen. Mutta se oli kolme tai neljä kuukautta ennen hänen pakoyritystään."

"Kuinka se kaikki tapahtui? Suokaa anteeksi, hyvä ystävä, mutta juttu tuntuu niin erikoiselta, että haluan kuulla joitakin yksityisseikkoja, ennenkuin lähden kanssanne tutkimaan sitä kaappia."

"Oh, ne yksityisseikat on helppo antaa, kansalainen ministeri, eikä niistä ole puutetta! Capet lähetti noutamaan minua Versaillesista. Vaimoni ei tahtonut laskea minua lähtemään, vaimo-rukka! Hän aavisti pahaa. Hän sanoi minulle: 'Kuningas on huonolla puolella, joudut vielä vaaraan hänen takiaan!' — 'Mutta', vastasin minä, 'koska hän lähettää noutamaan minua ammattiasioissa ja koska hän on oppilaani, täytyy minun mennä'. — 'Hyvä on', sanoi hän, 'kyllä siinä on politiikkaa usko minua, kuninkaalla on nykyisin muuta harrasteltavaa kuin tehdä lukkoja!'"

"Kertokaa lyhyemmin, hyvä ystävä. Vaimonne neuvoista huolimatta te siis lähditte?"

"Niin lähdin, vaikka minun olisi pitänyt noudattaa hänen neuvojaan. En olisi nyt tällaisessa kunnossa... Mutta he saavat sen maksaa minulle, ne myrkynsekoittajat!"

"Ja sitten?"

"Niin, palataksemme siihen kaappijuttuun..."

"Juuri niin, hyvä ystävä, ja koettakaa karttaa sivuhyppäyksiä, eikö niin? Kaikki aikani on tasavallan ja minulla on aikaa hyvin niukasti."

"Hän näytti minulle valmistamaansa bernhardilaisukkoa, joka ei käynyt, mikä todistaa, että jos se olisi käynyt hän ei olisi lähettänyt noutamaan minua, se petturi!"

"Hän näytti teille bernhardilaislukkoa, joka ei käynyt?" sanoi ministeri koettaen saada Gamainin pysymään asiassa.

"Ja hän kysyi minulta: 'Miksei se käy, Gamain?' — Minä vastasin: 'Sire, minun täytyy tutkia sitä ensin.' — Hän sanoi: 'Se on kohtuullista.' Sitten minä tutkin lukkoa ja sanoin hänelle: 'Tiedättekö, miksei lukko käy? — 'En', vastasi hän, 'koskapa teiltä kysyn'. — 'No kah, Se ei käy, sire (siihen aikaan sitä roistoa puhuteltiin vielä sireksi), se ei käy, sire, siitä yksinkertaisesta syystä ettei se voi käydä...' Kuunnelkaa tarkasti selitystäni, sillä te ette ole lukkoasioista niin selvillä kuin kuningas, joten teidän on ehkä vaikea minua ymmärtää. Siis mutta nyt muistaakin, se ei ollutkaan bernhardilaislukko, vaan lipaslukko."

"Yhdentekevää, hyvä ystävä", sanoi Roland. "Arvasitte oikein, minä en ole lukkoasioista niin selvillä kuin kuningas enkä tiedä, mikä ero on bernhardilaislukon ja lipaslukon välillä."

"Selitän sen eron kädenkäänteessä..."

"Ei tarvitse. Te siis selititte kuninkaalle...?"

"Miksei lukko sulkeutunut... Täytyykö teille sanoa, miksei lukko sulkeutunut?"...

"Kuten haluatte", vastasi Roland, joka alkoi käsittää, että Gamainin oli annettava rauhassa laverrella.

"No niin, se ei sulkeutunut, nähkääs, koska avaimen kara kyllä tarttui lukon isoon haittaan ja iso haitta kyllä kääntyi puolitiehen, muttei pitemmälle, sillä sitä ei ollut muovailtu särmikkääksi. Siinä joko juttu. Nythän tekin sen käsitätte, vai mitä? Ison haitan kierto oli kymmenen linjaa, nikaman tuli olla yksi linja... Ymmärrättehän?"...

"Mainiosti!" myönsi Roland, joka ei käsittänyt yhtään mitään.

"'Siinäpä se vika onkin', sanoi kuningas (sitä saastaista tyrannia nimitettiin silloin vielä kuninkaaksi). 'No, Gamain, tee sinä, mitä minä en ole osannut, sinä, mestarini.' — 'Oh, en vain teidän mestarinne, sire, vaan mestarien mestari, kaikkien mestari."

"Te siis...?"

"Minä siis kävin käsiksi työhön. Sillaikaa herra Capet puheli oppipoikani kanssa, jota olin kaiken aikaa epäillyt valepukuiseksi ylimykseksi. Kymmenessä minuutissa juttu oli selvä. Vein alas rautaoven, johon lukko oli sovitettu, ja sanoin: 'Valmis on, sire! Hyvä Juttu, Gamain', sanoi hän, 'lähde kanssani'. — Hän meni edellä, minä perässä. Hän opasti minut ensin makuuhuoneeseensa, sitten pimeään valikkoon, joka yhdisti hänen vuodekomeronsa kruununprinssin huoneeseen. Siellä oli niin pimeää, että täytyi sytyttää kynttilä. Kuningas sanoi minulle: 'Pidähän kynttilää, Gamain ja näytä valoa.' (Se tyranni suvaitsi sinutella minua!) Sitten hän irroitti yhden seinälaatan, jonka takaa tuli näkyviin pyöreä aukko, kaksi jalkaa läpimitaltaan. Kuningas huomasi ihmettelevän ilmeeni ja sanoi: 'Olen valmistanut tämän kätkön tallettaakseni siinä rahojani. Kuten näet, Gamain, tuo aukko on suljettava tällä rautaovella.' — 'Se on pian tehty', vastasin hänelle, 'koska saranat ovat paikoillaan, samoin lukonsalpa'. — Sijoitin oven saranoilleen ja sitten kun työnsi sen kiinni, se lupsahti lukkoon itsestään. Seinälaatan kun pani paikoilleen, niin ykskaks, ei kaappia, ei ovea, ei lukkoa näkyvissä!"

"Ja te luulette, hyvä ystävä", kysyi Roland, "että se kaappi oli tehty talletuspaikaksi vain ja että kuningas oli nähnyt niin paljon vaivaa kätkeäkseen rahansa jonnekin?"

"Odottakaa hetki! Se oli vain silmänlumetta. Se tyranni luuli olevansa aika nokkela, mutta minäpä olin yhtä nokkela kuin hän. Kas näin se kävi. — 'Kuulehan, Gamain', sanoi hän, 'auta minua laskemaan rahoja, jotka aion piilottaa tuohon kaappiin'. — Ja niin me laskimme kaksi miljoonaa louisdoria, jotka lajittelimme neljään nahkasäkkiin. Mutta rahoja laskiessani minä näin toisella silmännurkallani, että kamaripalvelija pani kaappiin papereita, papereita, yhä vain papereita... ja minä päättelin itsekseni: — Hyvä on! Kaappi onkin tehty papereita varten, raha on vain silmänlumetta!"

"Mitä sinä tästä arvelet, Madeleine?" kysyi Roland vaimoltaan ja kumartui häneen päin, niin ettei Gamain tällä kerralla kuullut heidän puhettaan.

"Minä arvelen, että tämä paljastus on tuiki tähdellinen ja ettei ole hetkeäkään hukattava."

Roland soitti.

Vahtimestari tuli esille.

"Ovatko vaunut valjaissa hotellin pihalla?" kysyi ministeri.

"Ovat, kansalainen."

"Toimittakaa ne portin eteen."

Gamain nousi.

"Ah", sanoi hän lopen loukkaantuneena, "olette näemmä saanut minusta jo tarpeeksenne?"

"Kuinka niin?" kysyi Roland.

"Koskapa tilasitte vaununne... Ministereillä on siis yhä vaunut tasavallankin aikana?"

"Hyvä ystävä", vastasi Roland, "ministerillä on vaunut kaikkina aikoina. Vaunut eivät ole ministereille loistoesineitä. Se on säästämistä."

"Minkä säästämistä?"

"Ajan, tuon kaikkein kallisarvoisimman tavaran, säästämistä!"

"Minun täytyy siis tulla takaisin joskus toiste?"

"Mitä varten?"

"No, opastaakseni teidät aarrekaapille."

"Tarpeetonta."

"Kuinka niin tarpeetonta?"

"Minä tilasin vaunut lähteäkseni sinne."

"Lähteäksenne minne?"

"Tuilerieihin."

"Me lähdemme siis sinne?"

"Heti paikalla."

"Se sopii!"

"Mutta asiasta toiseen", sanoi Roland.

"Mikä hätänä?" kysyi Gamain.

"Avain?"

"Mikä avain?"

"Kaapin avain... Ludvig kuudestoista tiettävästi ei ole jättänyt sitä suulle."

"Oh, ei varmaankaan, mikäli se röhö Capet ei ole yhtä tyhmä kuin näyttää olevan."

"Teidän on siis otettava mukaan työkaluja."

"Mitä niillä?"

"Niillä avataan kaapin ovi."

Gamain otti taskustaan ihka uuden avaimen.

"Entä mikä tämä on?" kysyi hän.

"Avain."

"Kaapin avain. Olen valmistanut sen muistin mukaan. Tutkin alkuperäisen tarkoin, koska epäilin, että jonakin päivänä..."

"Tuo mies on oikea heittiö!" sanoi rouva Roland miehelleen.

"Sinä siis arvelet...?" kysyi tämä epäröivästi.

"Minä arvelen, että nykyisessä asemassamme meillä ei ole oikeutta hyljeksiä sattuman meille tuomia tietoja, jotka voivat opastaa meidät totuuden perille."

"Ja tässä se on totuus!" riemuitsi Gamain avainta näyttäen.

"Te siis luulette", kysyi Roland kykenemättä peittämään inhoaan, "te siis luulette, että tuo puoltatoista vuotta myöhemmin muistin mukaan valmistettu avain aukaisee kaapin?"

"Aukaisee ja heti ensimmäisellä yrityksellä!" vastasi Gamain. "Ei sitä turhan takia olla mestarien mestari, kaikkien mestari!"

"Kansalaisen ministerin vaunut odottavat", ilmoitti vahtimestari.

"Lähdenkö minä mukaanne?" kysyi rouva Roland.

"Totta kai. Jos siellä on papereita, uskon ne sinun huostaasi. Etkö sinä ole kaikkein rehellisin mies, minkä tunnen?"

Sitten hän sanoi Gamainille:

"Tulkaa, hyvä ystävä."

Gamain seurasi heitä mutisten hampaittensa raosta:

"Enkö sanonut, että kostan sen sinulle, herra Capet?"

Sen! — Mitä tarkoitti tuo sen?

Sitä hyvää, mitä kuningas oli hänelle tehnyt!

XIX

Preussilaiset peräytyvät

Sillaikaa kun kansalaisen Rolandin vaunut vierivät Tuilerieihin, kun Gamain löytää seinään kätketyn neliölaatan, kun muistin mukaan sepitetty avain Gamainin hirveän lupauksen toteuttaen aukaisee ihmeteltävän ketterästi rautakaapin oven, kun tämä rautakaappi luovuttaa kätköstään sen kohtalokkaan sijoituksen, jolla on — vaikkei se sisältänytkään papereita, jotka kuningas itse oli uskonut rouva Campanin huostaan — niin hirveä vaikutus Templen vankien vastaisiin vaiheihin, kun Roland vie paperit kotiinsa, lukee ne paperin paperilta, lajittelee ja numeroi ne etsien turhaan Dantonin luultua lahjottavuutta paljastavaa paperia — katsokaamme, mitä entinen oikeusministeri tekee.

Sanomme entinen oikeusministeri, koska kansalliskonventin kokoonnuttua Dantonilla oli ollut kiire pyytää vapautusta toimestaan.

Hän oli noussut puhujalavalle ja sanonut:

"Ennenkuin lausun mielipiteeni asetuksesta, joka konventio on ensi työkseen laadittava, sallittakoon minun luovuttaa sen täytettäväksi tehtävät, joita hoitamaan edellinen kansalliskokous oli minut valinnut. Otin toimen vastaan tykkien paukkuessa. Nyt ovat armeijat yhtyneet ja uudet kansanedustajat kokoontuneet. Minä olen vain kansan valtuutettu ja sellaisena aion puhuakin."

Sanoihin: "Armeijat ovat yhtyneet" Danton olisi voinut lisätä sanat: "Ja preussilaiset on lyöty". Sillä hän lausui nämä sanat syyskuun 21 päivänä ja edellisenä päivänä oli käyty Valmyn taistelu. Mutta Danton ei tiennyt sitä.

Hän tyytyi jatkamaan:

"Hälventäkäämme ne turhat diktatuuri-haamut, joilla kansaa haluttiin peloittaa. Julistakaamme, että ainoastaan kansan hyväksymä perustuslaki on pätevä. Tähän päivään asti sitä on kiihoitettu, se oli herätettävä taisteluun tyrannia vastaan. Nyt kun lait ovat yhtä hirveät kaikille, jotka niitä rikkovat, kuin kansa oli tyrannivallan murskatessaan, annettakoon lakien rangaista kaikki syylliset! Luopukaamme kaikkinaisesta liioittelusta. Julistakaamme, että maakiinteistöjen ja teollisuuslaitosten omistusoikeus _taataan ikiajoiksi_."

Taitavana, kuten aina, Danton vastasi muutamalla sanalla kahteen suureen pelkoon: Ranska pelkäsi vapautensa ja omistusoikeutensa puolesta. Entä ketkä pelkäsivät pahimmin omistusoikeuden puolesta? Uudet omistajat, ne, jotka olivat eilen ostaneet ja jotka olivat vielä velkaa kolme neljännestä kauppasummasta! Heistä oli tullut vanhoillisia, paljoa pinttyneempiä kuin entiset ylimykset, entiset aateliset, entiset omistajat olivat koskaan olleetkaan. Nämä olivat pitäneet henkeään kallisarvoisempana kuin suunnattomia tiluksiaan. Sitä todistaa, että he olivat luopuneet omaisuudesta pelastaakseen henkensä. Mutta talonpojat, kansallistilojen ostajat, eilispäivän maanomistajat pitivät maatilkkuaan kalliimpana kuin henkeään, puolustivat sitä pyssy kädessä eikä mikään maailmanmahti olisi saanut heitä lähtemään ulkomaille.

Danton oli oivaltanut sen. Hän oli käsittänyt, että oli hyvä rauhoittaa ei ainoastaan ne, jotka eilisestä asti olivat omistajia, vaan myöskin ne, joista huomenna tulisi omistajia. Vallankumouksen suuri ajatus oli: Kaikkien ranskalaisten tuli päästä maanomistajiksi; oma maapalsta ei tosin tee aina ihmistä paremmaksi, mutta tekee hänet toki arvonsa tuntevaksi, koska hän tajuaa olevansa riippumattomassa asemassa.

Vallankumouksen koko ajatusmaailma ilmeni seuraavissa Dantonin lausumissa sanoissa:

"Kaikkinainen diktatuuri on poistettava. Omistusoikeuden loukkaamattomuus turvattava. Lähtökohta: ihmisellä on oikeus hallita itseään. Päämäärä: ihmisellä on oikeus nauttia vapaan toimintansa hedelmät!"

Kuka nämä sanat lausui? Kesäkuun 20 päivän, elokuun 10 päivän, syyskuun 2 päivän mies — tuo myrskyjen jättiläinen, joka tarttui peräsimeen ja heitti mereen kaksi kansojen pelastusankkuria: vapauden ja omistusoikeuden.

Gironde ei käsittänyt sitä. Rehti gironde tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä tuota... kuinka häntä nimittäisi?... tuota löyhää Dantonia kohtaan. Se oli evännyt häneltä diktatuurin, kun tämä oli sitä pyytänyt ehkäistäkseen verilöylyn.

Muuan girondelainen nousi ja sensijaan että olisi taputtanut käsiä tälle nerolle, joka vastikään oli määritellyt Ranskan kaksi suurta pelkoa ja rauhoittanut Ranskan ne määrittelemällä, hän huusi Dantonille:

"Ken koettaa lailla turvata omistusoikeuden pyhyyttä, vaarantaa sen. Jos siihen kajotaan, vaikkapa sen lujittamiseksi, järkkyy se. Omistusoikeus on ennen lakia."

Konventti teki seuraavat kaksi päätöstä:

"Ainoastaan kansan hyväksymä perustuslaki on pätevä."

"Henkilökohtainen vapaus ja omaisuuden turva ovat kansan suojeluksessa."

Siinä se oli eikä kumminkaan ollut. Politiikassa ei mikään ole niin hirveää kuin: osapuilleen!

Dantonille myönnettiin ero.

Mutta tämä mies, joka oli luullut olevansa kyllin vahva ottaakseen tililleen syyskuun 2 päivän, toisin sanoin Pariisin kammon, maaseudun vihan ja koko maailman musertavan tuomion, tämä mies oli totisesti hyvin mahtava!

Hän hoiteli todellakin yhtaikaa diplomatian, sodan ja järjestysvallan lankoja. Dumouriez ja tämän mukana armeija olivat hänen kädessään.

Valmyn voitonsanoma oli saapunut Pariisiin ja synnyttänyt siellä valtavan riemun. Se oli kiitänyt sinne kotkansiivin ja voittoa oli pidetty paljoa ratkaisevampana kuin se tosiasiallisesti olikaan.

Äärimmäisestä pelosta Ranska siirtyi äärimmäisen rohkeuden kannalle. Kerhot kihisivät vain sotaa ja taistelua.

"Koska kerran Preussin kuningas lyötiin, miksei Preussin kuningasta tuotu tänne vankina, köytettynä, kapuloituna tai miksei häntä heitetty Reinin taakse?"

Näin sanottiin ääneen.

Ja sitten kuiskattiin:

"Juttu on yksinkertainen ja selvä: Dumouriez on petturi! Preussilaiset ovat ostaneet hänet!"

Dumouriez sai palkan tekemästään suuresta palveluksesta: kiittämättömyyttä.

Preussin kuningas ei suinkaan pitänyt itseään lyötynä. Hän oli yrittänyt vallata Valmyn kukkulat, muttei ollut onnistunut, siinä kaikki. Kaikki armeijaosastot olivat säilyttäneet leirinsä. Ranskalaiset, jotka koko sotaretken ajan olivat herkeämättä peräytyneet, pakokauhun, tappioitten, vastoinkäymisten ahdistelemina, ranskalaiset olivat tällä kerralla pitäneet puolensa, ei enempää eikä vähempää. Mieshukka oli melkein yhtä iso kummallakin taholla.

Sitä ei voinut sanoa Pariisille, Ranskalle tai Euroopalle, koska me tarvitsemme suurta voittoa, mutta Dumouriez sanoi sen Dantonille Westermannin suulla. Preussilaiset oli lyöty niin niukasti, he olivat peräytyneet niin vähän, että kaksitoista päivää Valmyn taistelun jälkeen he olivat yhä liikkumattomina entisillä leiripaikoillaan.

Dumouriez oli kirjoittanut ja kysynyt, olisiko hänen ryhdyttävä neuvotteluihin, jos Preussin kuningas sellaista ehdottaisi. Tähän kysymykseen tuli kaksi vastausta: toinen oli ministeriön lähettämä, ylpeä, virallinen, voitonhuuman sanelema, toinen oli Dantonin, järkevä ja tyyni.

Ministeriön kirje sanoi mahtipontisesti:

"Tasavalta ei ryhdy minkäänlaisiin neuvotteluihin, ennenkuin vihollinen on poistunut tasavallan alueelta."

Dantonin kirje sanoi:

"Jotta preussilaiset poistuisivat tasavallan alueelta, neuvotelkaa mihin hintaan tahansa."

Neuvottelu ei ollut helppo tehtävä, kun ottaa huomioon Preussin kuninkaan silloisen mielentilan. Jokseenkin samaan aikaan kun Pariisiin saapui viesti Valmyn voitosta, saapui Valmyhyn uutinen kuninkuuden lakkauttamisesta ja tasavallan julistamisesta. Preussin kuningas oli raivoissaan.

Tämän sotaretken päämääränä oli ollut Ranskan kuninkaan pelastaminen ja sen seuraukset olivat toistaiseksi olleet elokuun 10 päivä, syyskuun 2 ja 21 päivä, kuninkaan vangitseminen, aatelisten teurastus ja kuninkuuden lakkauttaminen. Se oli omiaan panemaan Fredrik Wilhelmin synkän raivon valtaan. Hän päätti taistella viimeiseen veripisaraan asti ja määräsi, että syyskuun 29 päivänä ryhdyttäisiin vimmattuun taisteluun.

Kuten näkyy, hän ajatteli kaikkea muuta, mutta ei lähtöä tasavallan alueelta.

Syyskuun 29 päivänä ei ollut taistelua, vaan oli sotaneuvottelu.

Dumouriez oli muuten valmiina kaiken varalle.

Braunschweigin herttua, joka puheissaan oli ylen uhitteleva, oli perin järkevä, kun sanat piti muuttaa teoiksi. Hän oli sitäpaitsi enemmän englantilainen kuin saksalainen. Hän oli naimisissa Englannin kuningattaren sisaren kanssa. Hän sai toimintansa yllykkeet ainakin yhtä paljon Lontoosta kuin Berliinistä. Jos Englanti päättäisi taistella, taistelisi hän molemmin käsin, toisella Preussin, toisella Englannin puolesta. Mutta jos englantilaiset, hänen isäntänsä, eivät vetäisi miekkaa tupesta, olisi hän valmis työntämään oman miekkansa huotraan.

Syyskuun 29 päivänä Braunschweig siis esitti sotaneuvottelussa Englannin ja Hollannin kirjelmät, joissa ilmoitettiin, etteivät nämä maat aio yhtyä liittokuntaan. Custine marssi muuten tällöin Reinille päin ja uhkasi Koblenzia. Jos Koblenz vallattaisiin, sulkeutuisi Fredrik Wilhelmiltä Preussiin aukeava portti.

Lisäksi vaikutti asioitten kulkuun eräs seikka, kaikkia muita vakavampi ja merkittävämpi. Sattumalta tällä Preussin kuninkaalla oli rakastajattarena kreivitär von Lichtenau. Tämä oli lähtenyt armeijan mukana, kuten koko maailma — kuten Goethe, joka hänen majesteettinsa Preussin kuninkaan kuormavankkureissa luonnosti _Faustinsa_ ensimmäiset näytökset. Kreivitär odotti suuria tästä sotahuviretkestä; hän halusi nähdä Pariisin.

Sitä odottamaan hän oli jäänyt Spahan. Siellä hän kuuli Valmyn päivästä ja vaaroista, jotka uhkasivat hänen kuninkaallista ihailijaansa. Tämä kaunis kreivitär pelkäsi pääasiallisesti kahta seikkaa: ranskalaisten luoteja ynnä ranskalaisten hymyilyjä. Hän kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen ja näiden kirjeitten jälkikirjoitukset, toisin sanoin niiden kyhääjättären ajatusten loppuponsi oli: _tule!_

Preussin kuningasta oikeastaan ei pidättänytkään muu kuin häpeän tunne, että joutuisi hylkäämään Ludvig XVI:n. Kaikki nämä seikat vaikuttivat häneen, mutta raskaimmin painoivat vaa'assa hänen rakastajattarensa kyynelet ja Koblenzia uhkaava vaara.

Hän vaati kuitenkin, että Ludvig XVI laskettaisiin vapaaksi. Danton kiirehti toimittamaan hänelle Westermannin välityksellä kaikki kommuunin päätökset, joista ilmeni, että vankia _kohdeltiin kaikin puolin hyvin_. Se riitti Preussin kuninkaalle — kaikesta näkee, ettei hän ollut kärtteliäs! Hänen ystävänsä vakuuttavat, että ennen peräytymistään hän sai Dumouriezin ja Dantonin kunniasanallaan lupaamaan, että he pelastaisivat kuninkaan; mikään ei todista tämän väitteen pätevyyttä.

Syyskuun 29 päivänä Preussin armeija aloitti peräytymisretkensä ja kulki puoli penikulmaa. Syyskuun 30 päivänä se peräytyi jälleen puoli penikulmaa.

Ranskan armeija saattoi sitä kuin kunniavartiostona.

Aina kun sotamiehemme halusivat hyökätä sen kimppuun, katkaista siltä paluutien, ahdistaa metsäsian umpikujaan ja koirien saartamaksi, Dantonin miehet pidättivät heidät taka-alalle.

Dantonin ainoa halu oli saada preussilaiset pois Ranskasta.

Lokakuun 22 päivänä tämä isänmaallinen toive toteutui.

Marraskuun 6 päivänä Jemmapesin tykki kuulutti, minkä tuomion Jumala oli Ranskan vallankumouksesta langettanut.

Marraskuun 7 päivänä gironde pani alulle kuninkaan oikeudenkäynnin.

Suunnilleen samaa oli tapahtunut kuutta viikkoa aikaisemmin: syyskuun 20 päivänä Dumouriez oli voittanut Valmyn taistelun ja seuraavana päivänä oli julistettu tasavalta.

Kumpikin voitto sai tavallaan kruunauksen ja vei Ranskan askelen eteenpäin vallankumouksen tiellä.

Tällä kerralla se oli hirveä askel! Nyt lähestyttiin lopullista päämäärää, jota kohden oli kahden vuoden aikana sokeina pyritty. Kuten luonnossa käy, alettiin erottaa, mitä lähemmäksi tultiin, muodot siitä, mikä oli nähty vain hahmona.

Mitä siis nähtiin taivaanrannalla? Mestauslava ja sen juurella kuningas!

Tänä kokonaan aineellisena ajankohtana, jolloin vihan, tuhon ja koston alhaiset vaistot voittivat eräitten ylevien henkien korkeat aatteet, jolloin Dantonin kaltaista miestä — miestä, joka sälytti harteilleen syyskuun veriset päivät — syytettiin maltillisten johtomieheksi, aatteen oli työlästä päästä teon valtiaaksi. Konventiojäsenet eivät käsittäneet — tai sen tajusivat vain harvat, kuka selvästi, kuka vaistoten — että tuomittava oli kuninkuus eikä kuningas.

Kuninkuus oli synkeä käsite, uhkaava salaperäisyys, jota kukaan ei halunnut, se oli ulkoa kullattu epäjumala, joka Kristuksen kuvaamien valkoisiksi sivuttujen hautojen lailla oli sisältä täynnä mätää ja saastaa. Mutta kuningas oli vallan toista. Kuningas oli ihminen, ihminen, joka menestyksensä päivinä oli vähäpätöinen, jonka onnettomuus oli puhdistanut ja vankeus suurentanut. Hänen herkkyytensä oli kehkeytynyt vastoinkäymisten mukana. Yksinpä kuningattareenkin olivat kohtaloniskut tehonneet niin, että joko uutta kuvastaen tai vanhaa katuen tämä Templen naisvanki oli johtunut, ellei rakastamaan — tämä särkynyt sydänparka oli kadottanut, mitä siihen oli rakkautta jäänyt, kuten puhkaistu maljakko vuotaa kuiviin pisara pisaralta sisältämänsä veden — niin ainakin kunnioittamaan, palvomaan — sen sanan uskonnollisessa mielessä — tätä kuningasta, tätä ruhtinasta, tätä ihmistä, jonka ruumiilliset vaatimukset ja rahvaanomaiset vaistot olivat niin usein saaneet veren nousemaan hänen poskiinsa.

Eräänä päivänä kuningas astui kuningattaren huoneeseen ja näki hänen lakaisevan sairaan kruununprinssin huoneen lattiaa.

Hän pysähtyi kynnykselle, painoi päänsä rinnalle ja huoahti.

"Voi, madame", sanoi hän, "mikä puuha Ranskan kuningattarella! Jospa Wienissä nähtäisiin, mitä te teette täällä! Kukapa olisi osannut aavistaa, että liittäessäni teidät kohtalooni minä johtaisin teidät näin alas?"

"Ettekö siis pidä minkäänarvoisena sitä seikkaa, että minulla on kunnia olla miesten parhaimman ja vainotuimman vaimo?" vastasi Marie-Antoinette.

Näin vastasi kuningatar ja teki sen todistajitta, sillä hän ei tiennyt, että hänen sanansa kuuli muuan poloinen kamaripalvelija, joka seurasi kuningasta ja joka poimi nämä sanat ja talletti ne mustina helminä sommitellakseen niistä otsarivan, ei kuninkaan, vaan kuolemaantuomitun päähän!

Muuanna toisena päivänä Ludvig XVI näki madame Elisabethin purevan — saksien puutteessa — hohtavanvalkoisilla hampaillaan poikki langan, jolla hän paikkaili kuningattaren pukua.

"Sisar-parka", sanoi hän, "mikä vastakohta, kun vertaa tätä asuntoa siihen pieneen, ihanaan Montreuilin taloon, missä teiltä ei puuttunut mitään!"

"Oh, rakas veli", vastasi tuo hurskas nainen, "onko minulla syytä valitella, kun saan olla mukana onnettomuuksissanne?"

Ja kaikki tämä tiedettiin, huhu siitä levisi lavealle. Kaikki se kirjaili kultakuvioita marttyyrin synkkään legendaan.

Kuninkuus kuolemaan, mutta kuningas jääköön eloon! Se oli silloin suuri ja valtava ajatus, niin suuri ja niin valtava, ettei se mahtunut kuin harvoihin aivoihin ja — niin vastenmielinen se oli kansalle — pääsi vain työläästi ilmoille.

"Kansa on pelastettava, mutta _sen puolesta ei tarvitse kostaa!_" sanoi Danton kordelier-kerhossa.

"Kuningas on tuomittava", sanoi Grégoire konventissa, "mutta hänen tilansa on niin kurja, ettei tuomiossa _voi olla tilaa kostolle!_"

Payne kirjoitti:

"Minä haluan, että oikeudenkäyntiin ryhdytään, mutta ei Ludvig XVI:ta vastaan, vaan kuninkaitten muodostamaa ryhmää vastaan. Hallussamme on yksi sen jäsenistä. Hän johtaa meidät yleisen vehkeilyn tielle... _Ludvig XVI on ylen hyödyllinen osoittamaan kaikille vallankumousten välttämättömyyttä_."

Kehittyneet älyt, kuten Thomas Payne, ylevät sydämet, kuten Danton ja Grégoire, olivat siis yhtä mieltä seuraavasta seikasta: oli ryhdyttävä oikeudenkäyntiin, mutta ei kuningasta, vaan kuninkaita vastaan, ja tarpeen tullen Ludvig XVI oli haastettava todistajaksi. Tasavaltainen, siis täysi-ikäinen Ranska kävisi oikeutta omassa ja niiden kansojen nimessä, jotka vielä olivat kuninkuuden ikeessä ja siis vajaaikäisiä. Ranska istuisi oikeutta, ei enää maallisena tuomarina, vaan jumalallisena säätäjänä. Se vallitsisi korkeuksista ja sen tuomio ei enää yltäisi valtaistuimiin loka- ja veriräiskeellä, vaan se iskisi kuninkaihin salamana ja ukonjylinänä.

Kuvitelkaa tällainen oikeudenkäynti julkiseksi, todistuksiin nojaavaksi ja aloitettavaksi Katarina II:sta, miehensä murhaajasta ja Puolan teloittajasta, kuvitelkaa tämän kammottavan elämän yksityiskohdat paljastetuiksi, kuten rouva de Lamballen ruumis, mutta elävänä, kuvitelkaa näkevänne tuo Pohjolan Pasifae yleisen mielipiteen häpeäpaaluun kytkettynä — ja sanokaa, mikä seuraus sellaisesta oikeudenkäynnistä koituisi kansojen kasvatustyölle.

Muuten on hyvää siinäkin, mitä ei ole tehty, ja että se vielä on tehtävänä.

XX

Oikeudenkäynti

Rautakaapista saadut paperit — niiden luovuttajalle, mestari Gamainille, konventti myönsi tuhannenkahdensadan livren suuruisen elinkautiseläkkeen kiitollisuudenosoitukseksi tästä kauniista työstä, jonka suorittaja sitten kuoli nivelkolotukseensa kaivaten tuhannesti giljotiinia, jolle hän oli auttanut kuninkaallista oppilastansa nousemaan — rautakaapin paperit, vailla sitä valikoimaa, jonka olemme nähneet Ludvig XVI:n antavan rouva Campanin liuostaan, nämä paperit eivät sisältäneet — herra ja rouva Rolandin pahaksi pettymykseksi — mitään raskauttavaa Dumouriezia tai Dantonia vastaan. Ne paljastivat ennen kaikkea kuninkaan ja papiston. Ne antoivat ilmi Ludvig XVI:n poloisen, ahtaan mielen ja kiittämättömyyden, kuninkaan, joka vihasi niitä, jotka olivat tahtoneet hänet pelastaa, Neckeriä, Lafayettea, Mirabeauta! — Niissä ei ollut liioin mitään girondea vastaan.

Marraskuun 13 päivänä ryhdyttiin pohtimaan tätä oikeudenkäyntiä.

Kuka aloitti tämän hirveän keskustelun? Kuka rupesi vuoren kalvankantajaksi? Kuka leijui synkän kansalliskonventin yläpuolella kuin tuomionenkeli?

Muuan nuori mies tai oikeammin neljänkolmatta vuoden ikäinen lapsi, joka oli tullut konventio jäseneksi vajaaikäisenä ja jonka olemme jo monesti tavanneet kertomuksemme puitteissa.

Hän oli syntynyt Ranskan karuimmassa maakunnassa, Nievressä. Hänessä oli sitä katkeraa ja hapanta mehua, joka kehittää, ellei suurmiehiä, niin ainakin vaarallisia miehiä. Hän oli vanhan soturin poika. Isä oli kolmikymmenvuotisen palveluksen aikana _kohonnut_ Pyhän Ludvigin ristiin asti ja saanut sen mukana aatelisarvon. Poika oli syntynyt alakuloiseksi, raskasmieliseksi, vakavaksi. Hänen vanhemmillaan oli pieni maatila Aisnen departementissa Blérancourtissa, lähellä Noyonia, ja perhe asui tässä vaatimattomassa tyyssijassa, joka latinalaisen runoilijan mielestä ei ollut edes kullattu keskinkertaisuus. Hänet lähetettiin Reimsiin opiskelemaan lakitiedettä. Hänen opiskelunsa sujui huonosti, ja hän kirjoitti huonoja runoja, m.m. erään vallattoman runoelman _Raivoavan Rolandin_ ja _Pucellen_ malliin. Se julkaistiin 1789, mutta sillä ei ollut menestystä. Vuonna 1792 siitä otettiin uusi painos, mutta se ei saavuttanut silloinkaan menestystä.

Hänellä oli kiire lähteä maakunnastaan ja mennä hakemaan Camille Desmoulinsia, tuota säkenöivää sanomalehtimiestä, joka suljetussa kourassaan piteli tuntemattomien runoilijoitten vastaista mainetta. Tämä mies, verraton vekkuli, joka oli tulvillaan älyä, hehkui siroutta, näki eräänä päivänä luoksensa saapuvan erään ylpeän koulupojan, joka esiintyi vaativasti ja mahtipontisesti, puhui hitaasti ja harkitusti, pudottaen huuliltaan sanoja kuin jäätäviä vesipisaroita, jotka puhkovat kalliot, ja ne putosivat naisellisilta huulilta. Nuorukaisen silmät olivat siniset, tuijottavat ja kovat, mustien kulmakarvojen vahvasti varjostamat, hänen hipiänsä oli valkoinen, pikemmin sairaloinen kuin puhdas — Reimsissä tämä lakitieteen opiskelija lienee saanut risataudin, sairauden, josta kuninkailla on oikeus parantua kruunauspäivänään — hänen leukansa upposi suunnattomaan kaulanauhaan, joka oli sidottu piukkaan, kaikkien muiden siihen aikaan pitäessä höllää kaulanauhaa, jotta pyöveli voisi sen helposti päästää; hänen vartalonsa oli jäykkä, automaattinen, naurettava kuin kone, ellei se muuttunut hirveäksi kuin aave, ja kaiken tämän kruununa oli otsa niin matala, että tukka ulottui silmiin asti.

Camille Desmoulins näki siis eräänä päivänä saapuvan erään kummanlaisen olennon. Se herätti hänessä tavatonta vastenmielisyyttä.

Nuorukainen luki hänelle runojaan ja sanoi hänelle, yhteiskunnallisten mietelmien ohessa, että maailma oli tyhjä roomalaisten jälkeen.

Camillen mielestä runot olivat huonot ja niiden ajatus väärä. Hän ivasi ajattelijaa, hän ivasi runoilijaa, ja runoilija-filosofi palasi Blérancourtin yksinäisyyteen "Tarquiniuksen lailla", sanoo Michelet, tämänlaatuisten ihmisten verraton kiivailija, "piesten kepillä unikkoja, yhdessä kenties Desmoulinsia, toisessa Dantonia".

Mutta hänelle tuli tilaisuus — eräiltä ihmisiltä ei milloinkaan puutu tilaisuuksia. Hänen kylänsä, hänen kauppalansa, hänen pikku kaupunkinsa, Blérancourt, oli menettämäisillään markkinansa, joista se eli. Robespierreä tuntematta nuori miehemme kirjoitti Robespierrelle, pyysi tätä tukemaan valtuuston anomusta, jonka hän lähetti kirjeensä mukana, ja tarjosi m.m. kansan tiliin myytäväksi pienen maatilansa, s.o. kaikki, mitä hänellä oli.

Se, mikä pani Camille Desmoulinsin nauramaan, sai Robespierren haaveilemaan. Hän kutsui luoksensa tuon nuoren kiihkoilijan, tutki häntä, huomasi hänessä sitä ainesta, jonka avulla tehdään vallankumouksia, ja vedoten vaikutusvaltaan, mikä hänellä oli jakobiini-kerhossa, toimitti nuoren miehen konventiojäseneksi, vaikkei tämä ollut vielä vaalikelpoisuusiässä. Vaalilautakunnan puheenjohtaja, Jean de Bry, pani vastalauseen, haetti nähtäväksi uuden edustajan papinkirjan, josta kävi selville, että hän oli vasta neljänkolmatta vuoden kolmen kuukauden vanha. Mutta Robespierren vaikutusvalta teki tämän vastalauseen turhaksi.