Part 9

Kello kaksitoista kuninkaalliset naiset menivät madame Elisabethin huoneeseen pukua muuttamaan. Sen hetken kommuunin häveliäisyydentunne oli suonut naisille yksinäisyyden hetkeksi. Valtuuston virkailija ei ollut läsnä.

Kello yksi, jos sää salli, kuninkaallinen perhe päästettiin puutarhaan. Neljä valtuuston virkailijaa ja yksi kansalliskaartin legionapäällikkö saattoivat tai paremminkin vartioivat heitä. Kun Templessä siihen aikaan oli paljon työmiehiä taloja purkamassa ja uusia seiniä rakentamassa, eivät vangit voineet liikkua muualla kuin Marronniers-lehtokujan alkupäässä.

Cléry oli mukana näillä kävelyillä. Hän voimistelutti nuorta prinssiä antaen tämän heittää palloa tai teikata.

Kello kaksi palattiin torniin. Cléry palveli päivällispöydässä. Joka päivä juuri sillä hetkellä Santerre saapui Templeen kahden ajutantin seurassa. Hän tutki huolellisesti kuninkaan ja kuningattaren huoneistot.

Joskus kuningas puhutteli häntä; kuningatar ei milloinkaan. Hän oli unohtanut kesäkuun 20 päivän ja mitä hän oli velkaa tälle miehelle.

Aterian päätyttyä mentiin ensimmäiseen kerrokseen. Kuningas pelasi pikettiä tai lautaa kuningattaren tai sisarensa kanssa.

Sillaikaa Cléry haukkasi päivällisensä.

Kello neljä kuningas oikaisihe pikkusohvalle tai tilavaan nojatuoliin lepäämään. Silloin vallitsi huoneessa mitä syvin hiljaisuus. Prinsessat ottivat käteensä kirjan tai ompeluksen ja jokainen pysyi liikkumattomana, yksinpä pikku kruununprinssikin.

Ludvig XVI vaipui, miltei väliasteitta, suoraapäätä uneen. Ruumiilliset tarpeet olivat, kuten on mainittu, hänen tyrannejaan. Kuningas nukkui näin säännöllisesti puolitoista tai kaksi tuntia. Kun hän oli herännyt, jatkettiin keskustelua. Paikalle kutsuttiin Cléry, joka ei ollut koskaan kovin kaukana. Cléry antoi pikku prinssille tavanomaisen kirjoitustunnin. Kun tämä opetustunti oli päättynyt, hän vei prinssin madame Elisabethin huoneeseen ja antoi hänen heitellä kumi- tai nauhapalloa.

Kun ilta ehti, koko kuninkaallinen perhe kerääntyi saman pöydän ympärille. Kuningatar luki lujalla äänellä jotakin lapsia huvittavaa tai kehittävää. Kun kuningatar väsyi, jatkoi madame Elisabeth. Kello kahdeksaan asti luettiin. Kello kahdeksan kruununprinssi haukkasi iltaisensa madame Elisabethin huoneessa. Muu perhe oli läsnä. Aterian aikana kuningas otti esille kokoelman _Mercure de Francea_, jonka hän oli löytänyt kirjastosta, ja kyseli lapsilta arvoituksia.

Kruununprinssin lopetettua iltaisensa kuningatar antoi hänen lausua seuraavan rukouksen:

"Jumala kaikkivaltias, joka olet minut luonut ja lunastanut, minä palvon sinua! Suo minun isälleni kuninkaalle ja kaikille omaisilleni elonpäiviä ja suojele meitä vihollisiltamme. Anna rouva de Tourzelille voimia, jotta hän kestäisi, mitä hän on joutunut meidän takiamme kärsimään."

Sitten Cléry riisui hänet ja pani hänet makuulle. Jompikumpi prinsessoista jäi hänen vuoteensa viereen, kunnes hän nukahti.

Joka ilta näihin aikoihin joku sanomalehtien kaupustelija meni Templen ohi huutaen päivän tuoreimmat uutiset. Cléry asettui kuuntelemaan ja tiedoitti kuninkaalle huutajan sanat.

Kello yhdeksän tuli kuninkaan iltaisen vuoro.

Cléry vei tarjottimella illallisen prinsessalle, joka valvoi pikku prinssin vuoteen ääressä.

Lopetettuaan illallisensa kuningas meni kuningattaren luokse, tarjosi hänelle kuten sisarellensakin kätensä, syleili lapsia, palasi omalle puolelleen, vetäytyi kirjastoon ja lueskeli siellä keskiyöhön asti.

Prinsessat vuorostaan sulkeutuivat huoneihinsa. Toinen valtuuston virkailijoista jäi siihen pikkusuojaan, joka erotti toisistaan nämä kaksi huonetta. Toinen virkailija seurasi kuningasta.

Cléry siirsi vuoteensa kuninkaan vuoteen viereen.

Mutta Ludvig XVI odotti joka ilta, kunnes uusi vartija oli saapunut, nähdäkseen, kuka se oli, ja tuntisiko hän sen. — Vartijoita vaihdettiin kello yksitoista aamupäivällä, kello viisi iltapäivällä ja kello kaksitoista yöllä.

Näin jatkui vankien elämä, niin kauan kuin kuningas asui pienessä tornissa, syyskuun 30 päivään asti.

Tilanne oli siis surullinen ja sitäkin enemmän omiaan herättämään sääliä, kun vangit kestivät sen arvokkaasti. Kaikkein vihamielisimmätkin lauhtuivat nähdessään sen. He tulivat vartioimaan hirmuista tyrannia, joka oli vienyt Ranskan perikatoon, murhannut ranskalaisia ja kutsunut maahan ulkomaalaiset, vartioimaan kuningatarta, jossa asustivat kaikki Messalinan ja Katariina toisen irstailevat paheet — ja he näkivät harmaapukuisen hyvänsävyisen porvarin, jonka he usein luulivat kamaripalvelijaksi, joka söi, joi ja nukkui hyvin, joka pelasi lautaa tai pikettiä, opetti pojalleen latinaa ja maantietoa ja kyseli lapsiltaan arvoituksia — he näkivät naisen, joka tosin näytti ylpeältä ja kaikkia halveksivalta, mutta esiintyi arvokkaasti, tyynesti, alistuvasti, oli yhä kaunis, opetti tyttärelleen koruompelua, pojalleen rukouksia, puhutteli palvelijoita ystävällisesti ja sanoi kamaripalvelijalle: "hyvä ystävä".

Ensimmäiset hetket olivat vihan hetkiä. Jokainen näistä miehistä, jotka tulivat mieli katkeruutta ja kostoa tulvillaan, aloitti päästämällä nämä tunteet valloilleen. Sitten vähitellen hän lauhtui. Lähdettyään aamulla kotoaan uhittelevana ja pää pystyssä hän palasi illalla kotiinsa alakuloisena ja pää painuneena. Vaimo odotteli häntä uteliaana.

"Ah, vihdoinkin tulet!" huudahti hän.

"Niin tulen", kuului lyhyt vastaus.

"No, oletko nähnyt tyrannin?"

"Olen."

"Oliko hän verenhimoisen näköinen?"

"Hän näytti Maraisissa elelevältä pikkupohatalta."

"Mitä hän tekee? Raivoo tietenkin ja kiroaa tasavallan ja..."

"Hän käyttää aikansa lastensa kasvatukseen, opettaa heille latinaa, pelaa pikettiä sisarensa kanssa ja kyselee arvoituksia huvittaakseen vaimoaan."

"Eikö sillä onnettomalla ole tunnonvaivoja?"

"Olen nähnyt hänen syövän. Hän syö kuin ihminen, jolla on hyvä omatunto. Olen nähnyt hänen nukkuvan ja voin vakuuttaa, ettei painajainen häntä ahdistele."

Ja vaimo vuorostaan tuli miettiväiseksi.

"Mutta", sanoi hän, "kuningas ei olekaan siis niin julma ja rikollinen kuin hänen väitetään olevan?"

"Rikollinen, sitä en tiedä, mutta julma hän ei ole, ja ihan varmasti hän on onneton!"

"Mies-rukka!" sanoi vaimo.

Näin siis kävi. Mitä alemmaksi kommuuni vankinsa painoi ja mitä karkeammin se näytti, ettei kuningas lopultakaan ollut sen kummempi kuin kuka muu tahansa, sitä syvemmin häntä säälivät miehet, jotka näin tunsivat hänet vertaisekseen.

Tämä sääli ilmeni toisinaan avoimesti kuningasta, kruununprinssiä ja Cléryta kohtaan.

Eräänä päivänä muuan kivenhakkaaja oli tullut lävistämään reikiä eteishuoneen seinään, johon aiottiin panna suunnattomat salvat. Työmiehen haukatessa aarnioistaan kruununprinssi alkoi leikkiä hänen työkaluillaan. Silloin kuningas otti hänen kädestään vasaran ja taltan ja näytti, kätevä lukkoseppä kun oli, kuinka niitä oli käytettävä.

Haukatessaan nurkassa leipäänsä ja juustoaan kivenhakkaaja katseli kummastellen tätä kohtausta.

Kuninkaan ja prinssin edessä hän ei ollut noussut, mutta miehen ja lapsen edessä hän nousi ja lähestyi näitä, suu täynnä ruokaa, mutta hattu kädessä.

"Niinpä niin", hän virkkoi kuninkaalle, "kun lähdette tästä tornista, voitte kerskua täydentäneenne omaa vankilaanne!"

"Ah," vastasi kuningas, "milloin ja kuinka minä lähden täältä?"

Kruununprinssi alkoi itkeä. Työmies kuivasi kyynelen silmännurkastaan. Kuningas laski kädestään vasaran ja taltan ja meni huoneeseensa, missä hän käveli pitkän rupeaman.

Muuanna toisena päivänä eräs vahtisotamies tuli tavallisuuden mukaan vartioimaan kuningattaren ovea. Se oli esikaupunkilainen, karkeasti, mutta siististi puettu.

Cléry oli huoneessa yksin. Hän luki. Vahtimies silmäili häntä hyvin tarkkaavasti.

Jonkun hetken kuluttua palvelustehtävät kutsuivat Cléryn muualle. Hän nousi ja aikoi poistua. Mutta silloin esikaupunkilainen kohotti aseensa ja virkkoi hiljaisella, aralla, miltei vapisevalla äänellä:

"Tästä ei mennä!"

"Miksei?" kysyi Cléry.

"Koska ohjesääntö määrää minut pitämään teitä silmällä."

"Minua?" ihmetteli Cléry. "Ihan varmasti te erehdytte."

"Ettekö te ole kuningas?"

"Te ette siis tunne kuningasta?"

"En ole häntä milloinkaan nähnyt, hyvä herra, ja totta pulmakseni, toivoisin näkeväni hänet muualla kuin täällä."

"Puhukaa hiljemmin!" neuvoi Cléry.

Sitten hän osoitti muuatta ovea ja sanoi:

"Minä menen tuohon huoneeseen. Silloin te näette kuninkaan. Hän istuu pöydän ääressä ja lukee."

Cléry astui sisälle ja kertoi kuninkaalle, mitä oli tapahtunut. Silloin kuningas nousi ja meni viereiseen huoneeseen, jotta tuo kelpo mies saisi katsella häntä mielin määrin.

Tämä oivalsi, että kuningas oli vaivautunut nimenomaan hänen takiaan. Hän sanoi Clérylle:

"Voi, hyvä herra, kuinka kuningas onkaan ystävällinen! Minä puolestani en jaksa uskoa, että hän olisi tehnyt meille kaiken sen pahan, mistä häntä syytetään."

Muuan toinen vahtimies, joka oli sijoitettu kuninkaallisten kävelykujan toiseen päähän, viittoili korkeille vangeille, että hänellä oli jotakin sanottavaa. Ensimmäisellä kierroksella kukaan ei ollut huomaavinaan hänen merkkejään. Mutta toisella kierroksella madame Elisabeth lähestyi vahtimiestä nähdäkseen, puhuttelisiko tämä häntä. Valitettavasti tämä nuori mies, jolla oli hyvin hienostuneet piirteet, pysyi vaiti: se osoitti joko pelkoa tai kunnioitusta. Mutta kaksi kyyneltä näkyi hänen silmissään ja hän osoitti sormellaan erästä roskakasaa, mihin ilmeisesti oli kätketty joku kirje. Cléry meni muka etsimään kivien välistä sopivia teikkoja pikku prinssille ja kumartui penkomaan roskakasaa. Mutta valtuuston virkailijat, jotka varmaankin arvasivat, mitä hän haki, käskivät hänen poistua ja kielsivät häntä milloinkaan puhuttelemasta vahtimiehiä, sillä uhalla, että hänet karkotettaisiin kuninkaan luota.

Mutta eivät sentään kaikki, jotka tulivat Templen vankien lähelle, ilmaisseet samanlaista kunnioitusta tai sääliä. Varsin monissa viha ja kostonhalu olivat niin syvällä, ettei kuninkaallisten onnettomuus, joka kestettiin aito porvarishyvein, voinut niitä hälventää. Toisinaan kuningas ja kuningatar saivatkin kuulla karkeita sanoja, solvauksia, häväistystäkin.

Eräänä päivänä kuninkaan vartijaksi pantu valtuuston virkailija oli muuan James, englanninkielen opettaja. Tämä mies seurasi kuningasta kuin varjo eikä poistunut hänen lähettyviltään hetkeksikään. Kuningas meni lukukammioonsa, vartija seurasi häntä sinnekin ja istuutui hänen viereensä.

"Hyvä herra", huomautti kuningas ystävällisesti, "teidän virkaveljenne sallivat minun olla yksin tässä huoneessa, koska, oven ollessa alati auki, minä en voi päästä heidän näkyvistään".

"Virkaveljeni noudattavat omia tapojaan, minä omaani", vastasi James.

"Olkaa hyvä ja huomatkaa, että tämä huone on niin pieni, ettei tänne oikein mahdu kahta yhtaikaa."

"Menkää isompaan huoneeseen", sanoi valtuuston virkailija töykeästi.

Kuningas nousi sanaa lausumatta ja siirtyi makuuhuoneeseensa, minne englanninkielen opettaja seurasi häntä; ja näin hän seurasi kuningasta, kunnes hänen tilalleen tuli uusi vartija.

Eräänä aamuna kuningas luuli vartijansa samaksi, joka illallakin oli ollut toimessa — olemme maininneet, että vartijat vaihdettiin tavallisesti sydänyön aikaan.

Hän astui vartijan luo ja sanoi osaaottavasti:

"Ah, herra, kuinka valitettavaa, että teidät on unohdettu vapauttaa!"

"Mitä te sillä tarkoitatte?" kysyi valtuuston virkailija töykeästi.

"Tarkoitan, että lienette nyt hyvin väsynyt."

"Herra", vastasi tämä mies, jonka nimi oli Meunier, "minä olen täällä pitämässä silmällä, mitä te teette, enkä jotta te sekaantuisitte minun tehtäviini".

Sitten hän painoi hatun syvemmälle päähänsä ja lähestyi kuningasta.

"Kenelläkään", lisäsi hän, "kaikkein vähimmän teillä on oikeutta sekaantua niihin!"

Kerran kuningatar vuorostaan sattui puhuttelemaan vartijaa.

"Missä kaupunginosassa te asutte, hyvä herra?" kysyi hän eräältä niistä miehistä, jotka päivällisen aikana olivat ruokasalissa.

"Isänmaassa!" vastasi tämä ylpeästi.

"Mutta minun nähdäkseni", virkkoi kuningatar, "isänmaa on Ranska".

"Kun siitä vähennetään se osa, jonka teidän kutsumanne vihollinen on vallannut."

Puhutellessaan kuningasta, kuningatarta, prinsessoja tai kruununprinssiä eräät komisaarit eivät milloinkaan unohtaneet lisätä sanoihinsa jotakin rivoa puhuttelusanaa tai karkeaa kirousta.

Yhtenä päivänä muuan Turlot niminen vartija sanoi Clérylle niin äänekkäästi, että kuningas kuuli jokaisen sanan:

"Ellei pyöveli teloita tuota kirottua perhettä, niin kyllä minä sen mestaan!"

Kävelylle mennessä kuninkaan ja hänen perheenpä oli sivuutettava melkoinen vartijajoukko, jonka miehistöstä monet oli sijoitettu pieneen torniin. Kun legionapäälliköt ja valtuuston virkailijat kulkivat ohi, vahtimiehet kohottivat kiväärinsä kunnia-asentoon, mutta kun kuningas tuli kohdalle, he laskivat pyssyn jalalle tai käänsivät hänelle selkänsä.

Samoin menettelivät ulkovartijat, jotka oli sijoitettu tornin kupeelle. Kuninkaan lähestyessä he panivat hatun päähänsä ja istuutuivat, mutta kun vangit olivat menneet ohi, he paljastivat päänsä ja nousivat.

Häväisijät menivät pitemmälle. Eräänä päivänä muuan vahtimies tyytymättä siihen, että teki kunniaa valtuuston virkailijoille ja vartioupseereille ja jätti tekemättä kunniaa kuninkaalle, kirjoitti vankilan portin sisäsivulle sanat:

"Giljotiini on pysyvä laitos, ja se odottaa tyranni Ludvig XVI:ta."

Se oli uusi keksintö, ja se sai osakseen suuren suosion. Tämä vahtimies sai matkijoita. Pian näkyi kaikilla Templen seinillä ja varsinkin kuninkaallisen perheen käyttämien portaitten seinillä kirjoituksia, joissa sanottiin:

"Rouva Veto hypittää sitä!"

"Me osaamme panna röhösian hallitsemaan!"

"Alas punainen naru! Sudenpennut on kuristettava!"

Toiset kirjoitukset, niinkuin kuparipiirrosten kehäkirjoitukset, selittelivät jotakin kaameaa töherrystä.

Muuan näistä piirroksista kuvasi hirsipuussa riippuvaa miestä. Sen alle oli kirjoitettu sanat:

"Ludvig ottamassa ilmakylpyä."

Mutta kaksi ilkeintä kiduttajaa olivat suutari Simon ja vallinkaivaja Rocher, molemmat alituisia Templen asukkaita.

Simonilla oli monta virkaa. Hän ei ollut ainoastaan suutari, vaan lisäksi valtuuston virkamies, eikä vain valtuuston virkamies, vaan myöskin yksi niistä kuudesta komisaarista, joiden tehtävänä oli valvoa Templessä suoritettavia töitä ja pitää tiliä menoista. Tämä kolminainen virka esti häntä poistumasta tornista.

Tämä mies, joka on tullut kuuluisaksi kuninkaallisen lapsen julmasta kohtelusta, oli kuin henkilöitynyt herjaus. Aina kun hän tapasi vangit, hän lausui jonkun uuden hävyttömyyden.

Jos kamaripalvelija pyysi jotakin kuninkaalle, sanoi hän:

"Pyytäköön Capet yhdellä kerralla kaikki, mitä hän tarvitsee. En minä halua hänen takiaan vaivautua tulemaan ylös toista kertaa."

Rocher matki häntä. Hän ei ollut silti ilkeä luonne. Elokuun 10 päivänä hän oli kansalliskokouksen ovelta ottanut nuoren kruununprinssin syliinsä ja vienyt hänet puheenjohtajan pöydälle.

Satulaseppä Rocherista oli tullut Santerren armeijan upseeri ja sitten Templen portinvartija. Hänen yllänsä oli säännöllisesti sapöörin asetakki. Hänellä oli leukaparta ja pitkät viikset ja päässä mustakarvainen myssy, leveä sapeli kupeella ja vyössä avainkimppu.

Hänet oli pannut Templeen Manuel, pikemminkin suojelemaan kuningasta ja kuningatarta, estämään, ettei heille tehtäisi pahaa, kuin että hän itse tekisi heille pahaa. Hän muistutti lasta, joka on pantu lintuhäkin kaitsijaksi ja joka saatuaan ohjeet, ettei sallisi lintuja rääkättävän, omaksi huvikseen nyhtää niistä sulkia.

Kun kuningas halusi mennä ulos, ilmestyi Rocher portille. Mutta antoi kuninkaan odottaa ja helisteli kauan isoa avainkimppuaan. Sitten hän kirvoitti aikamoisella kolinalla salvat ja kun salvat olivat irti ja portti auki, meni hän kiireesti alas, asettui viimeisen ristikkoaukon taa ja puhalsi tupakansauhua jokaisen vangin varsinkin naisten kasvoille.

Näiden kurjien kepposten todistajina olivat kansalliskaartilaiset, jotka, näitä koiruuksia millään lailla estämättä, usein noutivat itselleen tuolit ja istuutuivat kuin mitäkin näytelmää katselemaan.

Se vain yllytti Rocheria. Hän kerskui kaikkialla:

"Marie-Antoinette oli koppava, mutta minä pakotin hänet nöyrtymään, minä! Elisabeth ja pikku tytöt ovat vastoin tahtoaan tervehtineet minua: oviaukko on niin matala, että heidän täytyy kumartua edessäni!"

Ja hän lisäsi:

"Joka päivä minä tuprautan heidän nenäänsä pöllähdyksen piipustani. Eikö sisar kysynyt äsken komisaareiltamme: 'Miksi Rocher polttaa aina?' — 'Ilmeisesti se miellyttää häntä', vastasivat nämä."

Kaikissa suurissa sovituksissa on, paitsi rikollisille tuomittua rangaistusta, henkilö, joka panee tuomitun juomaan pohjasakkaa ja sappea. Ludvig XVI:n kohtalossa tämän henkilön nimi oli Rocher tai Simon, Napoleonin elämässä se oli Hudson Lowe. Mutta kun tuomittu on rangaistuksensa kärsinyt, kun rikollinen on sovittanut hairahduksensa kuolemalla, tekevät juuri nämä henkilöt hänen rangaistuksensa runolliseksi, ne pyhittävät hänen kuolemansa! Olisiko St Helena St Helena ilman sen punanuttuista vanginvartijaa? Olisiko Temple Temple ilman sen sapööriä ja suutaria? Ne ovat legendan päähenkilöt, ja niillä onkin oikeus tulla käsitellyiksi pitkissä ja synkissä kansanomaisissa tarinoissa.

Mutta kaikissa onnettomuuksissaankin vangeilla oli toki yksi lohtu: he saivat elää yhdessä.

Kommuuni päätti erottaa kuninkaan perheensä keskuudesta.

Syyskuun 26 päivänä, viisi päivää tasavallan julistamispäätöksen jälkeen, Cléry kuuli eräältä valtuuston virkailijalta, että huoneisto, joka oli varattu kuninkaalle isossa tornissa, olisi pian valmis.

Tuskallisin mielin Cléry kertoi isännälleen tämän surullisen uutisen. Mutta rohkeana, kuten aina, tämä sanoi:

"Koettakaa saada selville tämän tuskallisen eron päivä ennakolta ja ilmoittakaa se minulle."

Valitettavasti Cléry ei saanut tietää mitään eikä voinut ilmoittaa kuninkaalle mitään.

Syyskuun 29 päivänä, kello kymmenen aamupuolella kuusi valtuuston virkailijaa astui kuningattaren huoneeseen, kun koko perhe oli kerääntynyt sinne. Kommuuni oli määrännyt heidät riistämään vangeilta paperit, musteet, sulka- ja lyijykynät. Etsintä ei rajoittunut vain huonoihin, vankien ruumiitkin oli tarkastettava.

"Jos tarvitsette jotakin", sanoi joukon johtaja, jonka nimi oli Charbonnier, "kamaripalvelijanne tulkoon alas ja merkitköön pyyntönne anomuskirjaan, joka jää neuvostohuoneeseen".

Kuningas ja kuningatar eivät virkkaneet mitään. He penkoivat taskunsa ja antoivat pois kaikki, mitä heidän hallussaan oli. Prinsessat ja palvelijat noudattivat heidän esimerkkiään.

Vasta silloin Cléry sai selville erään virkailijan vahingossa lausumista sanoista, että kuningas siirrettäisiin jo samana iltana isoon torniin. Hän mainitsi asiasta madame Elisabethille, ja tämä kertoi sen kuninkaalle.

Päivän kuluessa ei tapahtunut mitään uutta. Pieninkin melu, jonkun oven aukeaminen pani vankien sydämen säpsähtämään ja heidän ojennetut kätensä kiertymään tuskalliseen syleilyyn.

Kuningas viipyi tavallista kauemmin kuningattaren huoneessa. Mutta hänen täytyisi joskus lähteä.

Vihdoin aukeni ovi, ja samat kuusi valtuuston virkailijaa, jotka aamupäivälläkin olivat täällä käyneet, astuivat sisälle ja lukivat kuninkaalle kommuunin uuden määräyksen: kuninkaan siirtoa koskevan virallisen määräyksen.

Nyt kuninkaan kylmä järkähtämättömyys petti, Minne veisi hänet tämä uusi askel hirveällä ja synkällä tiellä? Lähestyttiin salaperäistä ja tuntematonta ja lähestyttiin sydän vavahtaen ja silmät kyynelissä.

Jäähyväisiä kesti kauan, ja ne olivat tuskalliset. Kuninkaan täytyi lopulta seurata valtuuston virkailijoita. Milloinkaan ei ovi, joka painui hänen perässään kiinni, ollut äännähtänyt näin kammottavasti.

Sellainen hoppu oli ollut valmistaa vangeille tämä uusi tuska, ettei kuninkaan huoneistoa ollut ehditty panna lopulliseen kuntoon. Siellä oli vasta yksi vuode ja kaksi tuolia. Tuoreen maalin ja liiman tuoksu oli sietämätön.

Kuningas pani makuulle nurkumatta. Cléry vietti yönsä tuolilla hänen vuoteensa vieressä.

Aamulla Cléry nousi ja puki kuninkaan, kuten tavallisesti. Sitten hän aikoi mennä pieneen torniin pukemaan kruununprinssiä. Mutta häntä ei päästetty, ja muuan valtuuston virkailija, Véron niminen, sanoi hänelle:

"Te ette tapaa enää toisia vankeja eikä kuningas näe enää lapsiaan."

Tällä kerralla Cléry ei tohtinut kertoa isännälleen tätä kauheaa uutista.

Kello yhdeksältä kuningas,-joka ei tiennyt tästä tiukasta määräyksestä, pyysi päästä perheensä luokse.

"Emme ole saaneet ohjeita", vastasivat komisaarit.

Kuningas oli itsepintainen. Mutta miehet eivät vastanneet mitään, vaan poistuivat.

Kuningas jäi kahden kesken Cléryn seuraan. Kuningas istui, Cléry nojasi seinään. Molemmat olivat masentuneita.

Puolta tuntia myöhemmin kaksi valtuuston virkailijaa astui sisälle. Heitä seurasi muuan ravintolan tarjoilija, joka toi kuninkaalle palasen leipää ja pullollisen marjamehua.

"Hyvät herrat", kysyi kuningas, "enkö siis pääse päivälliselle perheeni luokse?"

"Me saamme ohjeet kommuunilta", vastasi toinen miehistä.

"Mutta ellen minä pääsekään omaisteni luokse, totta kai kamaripalvelijani pääsee? Hänen hoitoonsa on uskottu poikani, eikä mikään toivoakseni estä häntä jatkamasta tähänastista tointansa?"

Kuningas esitti kysymyksensä niin yksinkertaisesti ja ystävällisesti, etteivät kummastuneet miehet tienneet, mitä vastaisivat. Tuo äänensävy, tuo esiintymistapa, tuo alistunut tuska olivat niin kaukana kaikesta, mitä he olivat odottaneet, että se miltei häikäisi heidät.

He tyytyivätkin vastaamaan, ettei se asia ollut heidän varassaan, ja poistuivat.

Cléry oli pysytellyt liikkumattomana ovensuussa katsellen isäntäänsä mieli syvästi ahdistuneena. Hän näki kuninkaan ottavan leivän, joka hänelle oli tuotu, taittavan sen kahteen osaan ja tarjoavan hänelle toista puolikasta.

"Poloinen Cléry", sanoi kuningas, "teidän aamiaisenne näkyy unohdetun. Ottakaa tämä leivänpuolikas. Minulle riittää kyllä toinen puoli."

Cléry kieltäytyi, mutta kun kuningas oli itsepäinen, otti hän leipäpalasen. Mutta sitä ottaessaan hän ei voinut pidättää nyyhkytystään. Kuningaskin itki.

Kello kymmenen muuan valtuuston virkailija opasti torniin työmiehet, jotka työskentelivät kuninkaan huoneistossa. Tämä virkamies lähestyi kuningasta ja virkkoi, äänessä säälin sävy:

"Hyvä herra, tulen juuri perheenne aamiaiselta ja olen saanut tehtäväkseni, sanoa teille, että kaikki omaisenne voivat hyvin."

Kuningas tunsi sydämensä kutistuvan: tuon miehen sääli vaikutti häneen niin syvästi.

"Kiitän teitä", sanoi hän, "ja minä pyydän teitä viemään perheelleni tiedon, että minäkin voin hyvin. Ja, hyvä herra, enköhän minä voisi saada tänne eräitä kirjoja, jotka jäivät kuningattaren huoneeseen? Jos se käy päinsä, tekisitte minulle miellyttävän palveluksen lähettäessänne ne minulle."

Valtuuston virkailija ei parempaa pyytänytkään. Mutta hän oli hyvin hämillään, sillä hän ei osannut lukea. Lopulta hän ilmaisi pulansa Clérylle ja pyysi tätä tulemaan mukaan ja valikoimaan kuninkaan haluamat kirjat.

Cléry oli liian onnellinen. Näin ilmestyi keino, kuinka kuningattarelle saataisiin tietoja hänen miehestään.

Ludvig XVI teki merkin silmillään. Tähän eleeseen sisältyi koko maailmallinen tervehdyksiä.

Kuningatar oli huoneessaan madame Elisabethin ja lastensa kanssa.

Naiset itkivät — pikku kruununprinssikin oli alkanut itkeä. Mutta lasten silmissä kyyneleet ehtyvät pian.

Nähdessään Cléryn kuningatar, madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa nousivat ja kysyivät häneltä, ei sanoin, vaan elein.

Pikku kruununprinssi juoksi häntä vastaan ja huudahti:

"Kiltti Cléry on tullut!"

Valitettavasti Cléry voi lausua vain pari sanaa. Kaksi valtuuston virkailijaa oli tullut hänen mukanaan huoneeseen.

Mutta kuningatar ei malttanut olla puhuttelematta suoraan näitä miehiä.

"Voi, hyvät herrat", sanoi hän, "sallikaa meidän tavata kuningas edes muutamaksi hetkeksi päivittäin ja aterian aikoina!"

Toiset naiset eivät puhuneet mitään, vaan panivat kätensä ristiin.

"Hyvät herrat", virkkoi kruununprinssi, "sallikaa isän tulla jälleen luoksemme, niin minä rukoilen Jumalaa puolestanne!"

Valtuuston virkailijat silmäilivät toisiaan mitään vastaamatta. Tämä äänettömyys pusersi naisten rinnasta nyyhkytyksen ja tuskanhuudahduksen.

"Ah, totisesti, sitä pahempi!" virkkoi miehistä se, joka oli puhutellut kuningasta. "Syökööt he siis vielä tänään yhteisen päivällisen!"

"Entä huomenna?" sanoi kuningatar.

"Madame", vastasi virkamies, "meidän menettelytapamme määrää kommuuni. Huomenna me teemme, mitä kommuuni käskee. Vai mitä te arvelette, kansalainen?" kysyi hän toveriltaan.

Tämä nyökytti päätänsä myöntymyksen merkiksi.

Kuningatar ja prinsessat, jotka odottivat tätä merkkiä ahdistunein mielin, huudahtivat ilosta. Marie-Antoinette puristi molempia lapsiaan rintaansa vasten, madame Elisabeth kohotti käsivartensa ja kiitti Jumalaa. Tämä odottamaton riemu, joka puhkesi huudahduksiin ja kyyneliin, vaikutti miltei tuskalta.

Toinen virkamiehistä ei voinut pidättää itkua hänkään. Simon, joka sattui olemaan paikalla, huudahti:

"Luulenpa, että nuo naisepatot saavat minutkin vetistämään!"

Sitten hän sanoi kuningattarelle:

"Ettepäs itkenyt, kun elokuun kymmenentenä päivänä surmasitte kansaa!"

"Voi, hyvä herra", vastasi kuningatar, "kansa on erehtynyt perinpohjin meidän tunteistamme! Jos se tuntisi meidät paremmin, tekisi se kuin tuo herra, se itkisi meitä!"

Cléry otti kuninkaan haluamat kirjat ja palasi isoon torniin. Hänellä oli kiire mennä ilmoittamaan isännälleen tämä iloinen uutinen. Mutta valtuuston virkamiehillä oli miltei yhtä suuri hoppu tehdä sama ilmoitus — on niin miellyttävää, kun voi tehdä hyvää!

Päivällinen tarjottiin kuninkaan huoneistossa. Koko perhe kerääntyi sinne. Siitä tuli juhla-ateria. Luultiin voitetun kaikki, kun oli voitettu päivä!

Oli tosiaankin voitettu kaikki, sillä sen koommin ei kuultu kommuunin määräyksestä, ja kuningas sai, kuten ennenkin, tapailla perhettään ja aterioida sen parissa.

XVIII

Mestari Gamain esiintyy vielä kerran

Saman päivän aamulla, jolloin nämä tapaukset sattuivat Templessä, ilmoittautui sisäministeriöön muuan _carmagnole_-asuinen ja punamyssyinen mies, joka tuki vaivaloista kulkuaan kainalosauvalla.

Rolandin luokse pääsi helposti, mutta niin helppoa kuin olikin päästä hänen puheilleen, hänen oli silti täytynyt — ikäänkuin hän olisi ollut yksinvallan eikä tasavallan ministeri — hänen oli silti täytynyt sijoittaa odotushuoneeseen vahtimestareja.

Kainalosauvainen, _carmagnole_-asuinen ja punamyssyinen mies joutui siis pysähtymään odotushuoneeseen, erään vahtimestarin eteen, joka katkaisi häneltä tien kysymällä:

"Mitä te haluatte, kansalainen?"

"Haluan puhutella kansalaista ministeriä", vastasi _carmagnole_-asuinen mies.

Pari viikkoa varemmin puhuttelusanat _kansalainen_ ja _kansatar_ oli pantu korvaamaan entiset nimitykset _herra_ ja _rouva_.

Vahtimestarit ovat aina vahtimestareja, toisin sanoin nenäkästä väkeä — tarkoitamme tällöin ministeriöitten vahtimestareja. Jos me puhuisimme sauvaniekka-vahtimestareista emmekä nauhaniekka-vahtimestareista, käyttäisimme tuiki toisenlaisia sanoja!

Vahtimestari vastasi suojelevasti:

"Hyvä ystävä, tietäkää muuan asia, se näet, kansalaisen ministerin puheille ei mennä muitta mutkitta."

"Kuinka siis mennään kansalaisen ministerin puheille, kansalainen vahtimestari!" kysyi punamyssyinen kansalainen.

"Hänen puheilleen pääsee, jos on mukana vastaanotto-kortti."

"Minä luulin, että sellainen oli tapa tyrannin hallitessa, mutta että tasavallan aikana, jolloin kaikki ovat yhdenvertaisia, oltaisiin vähemmän ylimyksellisiä."

Tämä mietelmä pani vahtimestarin miettimään.

"Nähkääs", jatkoi punamyssyinen, _carmagnole_-asuinen ja kainalosauvainen mies, "ei ole eri miellyttävää tulla Versaillesista saakka tarjoamaan palvelusta ministerille ja sitten huomata, ettei pääsekään hänen puheilleen".

"Te tulette tarjoamaan palvelusta kansalaiselle Rolandille?"

"Siihen suuntaan."

"Minkälaatuista palvelusta?"

"Tulen paljastamaan erään salahankkeen."

"Hyvä! Me olemme hukkua salahankkeiden paljouteen!"

"Ah!"

"Sitäkö varten tulette Versaillesista?"

"Niin."

"No, te voitte yksin tein palata Versaillesiin."

"Hyvä on, minä palaan sinne, mutta teidän ministerinne saa vielä katua, ettei päästänyt minua puheilleen."

"Hyväinen aika... ohjesääntö on sellainen! Kirjoittakaa hänelle ja tulkaa takaisin vastaanotto-kortti mukananne. Silloin kaikki sujuu itsestään."

"Onko se viimeinen sananne?"

"Se on viimeinen sanani."

"Tuntuu olevan vaikeampaa päästä kansalaisen Rolandin kuin hänen majesteettinsa Ludvig kuudennentoista luokse!"

"Kuinka niin?"

"Sanon mitä sanon."

"No, mitä te sanotte?"

"Sanon, että oli aika, jolloin minä astuin Tuileries-palatsiin, milloin halusin."

"Te?"

"Minä juuri, eikä minun sitä varten tarvinnut muuta kuin lausua nimeni."

"Kuka te siis olettekaan? Kuningas Fredrik Vilhelmkö vai Frans keisari?"

"Ei, minä en ole mikään tyranni enkä orjakauppias. Minä olen yksinkertaisesti Nicolas Claude Gamain, mestarien mestari, kaikkien mestari."

"Minkä mestari?"

"Lukkoseppä-mestari tietenkin! Ettekö te tunne Nicolas Claude Gamainia, herra Capetin entistä opettajamestaria?"

"Mitä kummaa, kansalainen, olisitteko te...?"

"Nicolas Claude Gamain."

"Entisen kuninkaan lukkoseppä?"

"Hänen opettajamestarinsa, ymmärrättekö, kansalainen?"

"Sitä tarkoitinkin."

"Luineen nahkoineen, se olen minä."

Vahtimestari silmäili tovereitaan kysyvästi ja nämä nyökäyttivät päätänsä.

"Se on toinen juttu", sanoi vahtimestari.

"Mitä tarkoitatte sanoilla: se on toinen juttu?"

"Tarkoitan, että voitte kirjoittaa nimenne paperilipulle, ja minä ilmoitutan nimenne kansalaiselle ministerille."

"Kirjoittaa? Vai kirjoittaa! Se ei ollut vahvimpia puoliani, ennenkuin he myrkyttivät minut, mutta nyt se käy vieläkin huonommin! Katsokaa, kuinka arsenikki on minut runnellut!"

Ja Gamain osoitti vääntyneitä jalkojaan, vinoa selkäänsä ja näytti koukkuisiksi jäykistyneitä sormiaan.

"Mitä, nekö ovat panneet teidät tuollaiseen kuntoon, mies-rukka!"

"He juuri! Ja sen minä aionkin paljastaa kansalaiselle ministerille ja paljon muutakin... Koska sen Capet-lurjuksen oikeudenkäynti kuuluu kohta alkavan, ehkei paljastukseni ole pahitteeksi kansalle nykyisenä ajankohtana."

"No niin, istuutukaa ja odottakaa, kansalainen. Minä ilmoitutan teidät kansalaiselle ministerille."

Ja vahtimestari kirjoitti paperilipulle sanat:

"Claude Nicolas Gamain, kuninkaan entinen lukkoseppä-mestari, pyytää päästä heti kansalaisen ministerin puheille erään tärkeän paljastuksen vuoksi."

Sitten hän antoi paperin eräälle toverilleen, jonka erikoistehtävänä oli ilmoittaa puheillepyrkijät.

Viiden minuutin perästä tämä toveri palasi ja sanoi lukkoseppä-mestarille:

"Seuratkaa minua, kansalainen."

Vaivaloisesti ja tuskasta ulvahtaen Gamain nousi ja seurasi vahtimestaria.

Vahtimestari opasti Gamainin, ei ministerin — kansalaisen Rolandin — viralliseen työhuoneeseen, vaan todellisen ministerin — kansatar Rolandin — huoneeseen.

Se oli pieni, hyvin yksinkertaisesti kalustettu, vihreällä seinäpaperilla verhottu huone, jonka ainoan ikkunan syvennyksessä olevan pöydän ääressä rouva Roland työskenteli.

Roland seisoi takan edessä.

Vahtimestari ilmoitti kansalaisen Nicolas-Claude Gamainin — ja kansalainen Nicolas Claude Gamain ilmestyi oviaukkoon.

Lukkoseppä-mestari ei ollut milloinkaan — ei edes terveytensä ja menestyksensä parhaina päivinä — ollut ruumiillisesti kaunis mies. Mutta sairaus, joka oli häneen iskenyt — tavallista nivelleiniä muuten — vääntänyt hänen jäsenensä ja vääristänyt hänen piirteensä, ei ollut suinkaan, kuten helposti käsittää, lisännyt hänen olemuksensa miellyttäväisyyttä.

Niinpä voikin sanoa, että vahtimestarin suljettua oven hänen takanaan milloinkaan ei liene rehti mies — ja on myönnettävä, että Roland jos kukaan ansaitsi rehdin miehen arvonimen — milloinkaan ei lienee rehti, tyyni ja kirkaspiirteinen mies joutunut kosketuksiin halveksittavamman ja viheliäisimmän heittiön kanssa.

Ministerin ensimmäisiä tunteita olikin syvä vastenmielisyys. Hän silmäili Gamainia kiireestä kantapäähän, ja kun hän sitten huomasi tämän vapisevan kainalosauvansa varassa, valtasi hänet sääli yhdenvertaisensa kokemia kärsimyksiä kohtaan — yhä olettaen, että kansalainen Gamain oli kansalaisen Rolandin vertainen — ja tämä säälintunne sai aikaan, että ministerin ensimmäiset sanat olivat:

"Istukaa, kansalainen. Näytätte kärsivän tuskia."

"Totta kai minä kärsin tuskia!" virkkoi Gamain istuutuessaan. "Hamasta siitä lähtien kun Itävallatar myrkytti minut."