Part 4

Niinpä, kellon lähetessä puolta kymmentä Pitou, joka, kuten tiedämme, oli saanut kunniavirakseen, Horloge-eteiseen sijoitetun vartioston päällikkyyden, Pitou näki palatsista tulevan häntä kohden jättiläiskokoisen ja synkkähahmoisen miehen, joka sanoi hänelle kohteliaasti, mutta varmasti, ikäänkuin olisi saanut tehtäväkseen luoda järjestystä epäjärjestykseen ja sijoittaa koston tilalle oikeutta:

"Kapteeni, kohta näette erään miehen, jolla on punainen myssy päässä, sapeli kädessä ja joka tekee mahtavia eleitä. Pidättäkää se mies ja antakaa miestenne penkoa hänen vaatteensa. Hän on varastanut timanttilippaan."

"Tapahtuu, herra Maillard!" vastasi Pitou ja kohotti käden lakkinsa reunalle.

"Vai niin, te tunnette minut, hyvä ystävä!" virkkoi entinen vahtimestari.

"Miksen tuntisi!" sanoi Pitou. "Ettekö muista, herra Maillard? Yhdessä me valtasimme Bastiljin!"

"Se on mahdollista", myönsi Maillard.

"Sitten lokakuun viidentenä ja kuudentena me olimme yhtaikaa Versaillesissa."

"Minä olin tosiaan siellä."

"Hitossa! Todistukseksi mainitsen, että te opastitte naisia ja että teillä oli kaksintaistelu Tuileriein portilla vartijan kanssa, joka ei mielinyt päästää teitä sisälle."

"Teette siis, mitä olen pyytänyt, eikö niin?" sanoi Maillard.

"Sen ja muutakin, herra Maillard, mitä vain käskette! Ah, te olette oikea isänmaanystävä, te!"

"Siitä minä ylpeilenkin", sanoi Maillard, "ja siksipä me emme saakaan sallia, ettei sitä nimeä häväistä, johon meillä on oikeus. Huomio, tuolta tulee miehemme!"

Beausire sieltä todella tuli portaita alas, heiluttaen isoa sapeliaan ja huutaen: "Eläköön kansa!"

Pitou antoi merkin Tellierille ja Maniquetille, jotka kuin muina miehinä sijoittuivat portin eteen, ja meni itse portaitten juurelle Beausirea vastaan.

Tämä oli huomannut nämä valmistelut, ja koska ne ilmeisesti huolestuttivat häntä, pysähtyi hän ja aikoi pyörtää takaisin, ikäänkuin olisi jotakin unohtanut.

"Anteeksi, kansalainen", sanoi Pitou, "tätä tietä mennään ulos".

"Ah, tätäkö tietä?"

"Ja koska Tuilerieit on määrätty tyhjennettäväksi, poistukaa, olkaa hyvä."

Beausire suoristihe ja jatkoi matkaansa portaita alas.

Alimmalle askelmalle ehdittyään hän kohotti käden punaisen myssynsä tasalle ja jäljitellen sotilaanomaista ääntä sanoi:

"No, toveri, pääseekö tästä vai eikö pääse?"

"Pääsee kyllä, mutta sitä ennen on alistuttava pieneen muodollisuuteen."

"Hm! Minkälaiseen, hyvä kapteeni?"

"On sallittava vaatteitten tarkastus, kansalainen."

"Tarkastus?"

"Niin."

"Tarkastetaanko isänmaanystävä, voittaja, mies, joka tulee aristokraatteja nitistämästä?"

"Sellainen on määräys. Siis, toveri, koska ollaan tovereita", sanoi Pitou, "pankaa iso sapelinne tuppeen sitä ette tarvitse enää, koska aristokraatit on surmattu ja alistukaa vapaaehtoisesti tarkastukseen, muutoin minun on turvauduttava väkivaltaan".

"Väkivaltaan?" sanoi Beausire. "Niin, sinä puhut noin, hyväkäs kapteeni, koska sinulla on tuolla parikymmentä miestä komennuksessasi, mutta jos me olisimme kahdenkesken..."

"Jos me olisimme kahden kesken, kansalainen", sanoi Pitou, "tekisin näin: tarttuisin ranteeseesi, kas näin, oikealla kädelläni, vasemmalla nykäisisin sapelin kourastasi ja potkisin sen palasiksi, koska rehellisen miehen käsi ei saa kajota aseeseen, jota varkaan käsi on pidellyt."

Ja Pitou toteutti esittämänsä teorian, sitoi oikealla kädellään valheellisen isänmaanystävän ranteen, riuhtaisi vasemmalla kädellä sapelin, katkaisi jalallaan sen terän ja viskasi ponnen kauaksi luotaan.

"Varas!" huudahti punamyssyinen mies. "Minäkö varas, minä, herra de Beausire?"

"Toverit", sanoi Pitou ja työnsi entisen kersantin miestensä joukkoon, "tarkastakaa tämä herra de Beausire!"

"Niin, tarkastakaa vain", kehoitti Beausire ja kohotti kätensä, "tarkastakaa!"

Beausiren lupaa ei tosin kaivattu tämän tarkastuksen pitoon. Mutta Pitoun ja etenkin Maillardin hämmästykseksi, vaikka kuinka pengottiin, käännettiin taskut, tunnustettiin salatuimmatkin paikat, ei entisen kersantin huostasta löydetty muuta kuin korttileikki, jonka kuviot olivat kuluneet miltei näkymättömiksi, ja yksitoista souta.

Pitou silmäili Maillardia.

Tämä kohautti hartioitaan, mikä merkitsi: "Mitä arvelette?"

Beausire jälleen esillä 71

"Vielä kerran!" kehoitti Pitou, jonka pääominaisuuksia, kuten muistamme, oli kärsivällisyys.

Toimitettiin toinen tarkastus, mutta se oli yhtä tulokseton kuin edellinenkin. Löydettiin vain sama korttileikki ja samat yksitoista souta.

Beausire riemuitsi.

"No", sanoi hän, "vieläkö nytkin sapeli saastuu, kun minun käteni siihen kajoaa?"

"Ei, hyvä herra", vastasi Pitou, "ja ellei teitä tyydytä anteeksipyyntöni, antaa joku miehistöni teille miekkansa, ja minä annan teille sellaisen hyvityksen kuin haluatte".

"Kiitos, nuori mies", sanoi Beausire suoristautuen. "Te olette toiminut ohjeitten mukaan ja entisenä sotilaana minä tiedän, että sotilasohjeet ovat pyhitetty asia. Nyt minun täytyy mainita teille, että rouva de Beausire varmaankin on perin levoton pitkällisen viipymiseni johdosta, ja jos minun sallitaan poistua..."

"Menkää, hyvä herra", sanoi Pitou, "olette vapaa!"

Beausire tervehti ujostelematta ja lähti.

Pitou haki Maillardia, mutta Maillard ei ollut enää paikalla.

"Oletteko nähneet herra Maillardia?" kysyi hän.

"Olin näkevinäni", vastasi muuan haramontilainen, hänen nousseen portaita ylös".

"Ja te näitte oikein", virkkoi Pitou, "sillä nyt hän tulee niitä alas".

Maillard sieltä tosiaankin tuli, ja koska hänen pitkät koipensa sallivat hänen harpata yhden porrasaskelman yli kerrallaan, oli hän pian eteisessä.

"No", kysyi hän, "oletteko löytäneet mitään?"

"Emme", vastasi Pitou.

"Minä olen siis ollut teitä onnekkaampi, sillä olen löytänyt lippaan."

"Me olimme siis väärässä."

"Emme suinkaan, me olimme oikeassa."

Maillard aukaisi lippaan ja otti siitä kultakellon, jonka kehyksistä oli poistettu kaikki kallisarvoiset, kivet.

"Mitä tämä tietää?" kysyi Pitou.

"Se tietää, että se vekkuli on aavistanut pahaa, irroittanut timantit ja arvellen olevan hankalaa kuljettaa kelloa mukanaan hän on viskannut sen koteloineen käymälään, josta minä sen löysin."

"Entä timantit?" kysyi Pitou.

"Hän on osannut ne puijata meiltä!"

"Kas vain sitä epattoa!"

"Onko siitä kauankin kun hän poistui?"

"Kun te tulitte portaita alas, meni hän keskipihan portista."

"Mille taholle hän kääntyi?"

"Laiturikadulle päin."

"Hyvästi, kapteeni!"

"Te lähdette, herra Maillard?"

"Haluan saada tämän asian selväksi", sanoi entinen vahtimestari.

Ja hän jännitti pitkät koipensa kuin harpiksi ja lähti tavoittamaan Beausirea.

Pitou jäi pohtimaan tapahtunutta seikkailua, ja hän pohti sitä yhä silloinkin, kun hän luuli tuntevansa kreivitär de Charnyn ja kun sattuivat ne tapaukset, jotka olemme kertoneet niiden oikealla ajalla ja paikalla haluamatta niihin sekoittaa välikohtausta, joka meidän käsittääksemme ansaitsi oman järjestysnumeronsa.

IX

Oksennuslääke

Vaikka Maillard harppailikin nopeasti, ei hän tavoittanut Beausirea, jonka pakoa suosi kolme seikkaa: hänellä oli kymmenen minuutin etumatka, oli jo hämärä ja Carrousel-aukiolla liikuskeli paljon väkeä, jonka sekaan Beausire oli kadonnut.

Mutta saavuttuaan Tuileriein puoliselle laiturikadulle Châteletin entinen vahtimestari jatkoi silti matkaansa. Hän asui, kuten olemme maininneet, Saint-Antoinen työläiskorttelissa, joten hän voisi kulkea rantaa pitkin Grève-torille asti.

Neuf- ja Change-silloilla oli aikamoinen tungos: Oikeuspalatsin torille oli järjestetty ruumiitten näyttely ja jokainen pyrki sinne toivoen tai pikemminkin peläten tapaavansa vainajien joukosta veljen, omaisen tai ystävän.

Maillard seurasi joukon mukana.

Barillerie-kadun ja Palais-torin kulmassa oli hänelle tuttu rohtola, jonka hoitajaa siihen aikaan vielä sanottiin _apteekkariksi_.[Nykyisin niiden nimi on pharmacien. Suom.]

Maillard poikkesi tämän ystävänsä luokse, istuutui ja puheli päivän tapahtumista, sillaikaa kun lääkärit tulivat ja menivät, pyysivät apteekkarilta siteitä, voiteita, vanua ynnä muita haavoittuneen sitomisessa tarpeellisia välineitä — sillä vainajien seasta kuului yhtenään parahduksia, voihkaisuja, huohottavaa hengitystä; joku poloinen eli vielä ja tämä poloinen erotettiin heti ruumiitten joukosta, sidottiin ja kannettiin Hôtel-Dieun sairaalaan.

Kelpo apteekkarin myymälähuoneessa oli siis jommoinenkin hyörinä käynnissä, mutta Maillard ei häirinnyt. Ja sellaisina päivinä otettiin mielihyvin vastaan Maillardin kaltainen isänmaanystävä, joka Citéssä ja työläiskortteleissa haiskahti palsamilta.

Hän oli istunut apteekissa noin viisitoista minuuttia, pitkät koivet koukussa allaan ja tekeytyen niin pieneksi kuin mahdollista, kun myymälään astui muuan seitsemän- tai kahdeksanneljättä vuoden ikäinen nainen, jonka mitä viheliäisintä kurjuutta ilmaisevassa puvussa vielä näkyi entisen varallisuuden merkkejä ja jonka esiintyminen tavallaan ilmaisi ylhäisiä tapoja, ellei juuri synnynnäisiä, niin ainakin opittuja.

Mutta Maillardin erikoista huomiota herätti se seikka, että tuo nainen oli tavattomasti kuningattaren näköinen. Kummastuksissaan hän olisi huudahtanut, ellei hän olisi osannut hillitä itseään, mikä verraton taito hänellä oli, kuten tiedämme.

Nainen talutti muuatta kahdeksan- tai yhdeksänvuotiasta poikaa. Hän lähestyi myymäläpöytää hieman arkaillen ja koettaen parhaansa mukaan peitellä pukunsa kehnoutta, jonka teki sitäkin silmäänpistävämmäksi huolellisuus, millä hän kurjuudessaankin oli hoitanut kasvonsa ja kätensä.

Vähään aikaan hän ei saanut ääntänsä kuuluville: sellainen hälinä vallitsi hänen ympärillään. Lopulta hän sai sanotuksi rohtolan isännälle:

"Herra, minä tarvitsisin oksettavaa lääkettä miehelleni, joka on sairastunut."

"Mitä oksennuslääkettä haluatte, kansatar?" kysyi apteekkari.

"Mitä tahdotte antaa, herra, kunhan se vain ei maksa yhtätoista souta enempää."

Tämä rahamäärä herätti Maillardin huomiota. Yksitoista souta oli tarkalleen se rahamäärä, joka oli löydetty, kuten muistamme. Beausiren taskusta.

"Miksei saa maksaa yhtätoista souta enempää?" huomautti apteekkari.

"Koska miehelläni ei ollut antaa minulle enempää."

"Valmistakaa tamariinin ja sennalehtien sekoitus ja antakaa se tälle kansattarelle", sanoi apteekkari pääoppilaalleen.

Pääoppilaan ryhtyessä valmistamaan sekoitusta apteekkari jo vastaili toisten kysymyksiin.

Mutta Maillardin huomio oli kokonaan keskittynyt tuohon oksennuslääkettä haluavaan naiseen ja hänen yhteentoista sou-kolikkoonsa.

"Kas tässä, kansatar", virkkoi apteekkioppilas, "tässä on lääkkeenne".

"Kuule, Toussaint", sanoi vaimo laahustelevalla äänellä, mikä tuntui olevan hänen tapansa puhua, "annahan tänne ne yksitoista souta, lapsi kulta".

"Tuossa ne ovat", vastasi pieni miehenalku.

Ja hän viskasi kourallisen vaskilantteja myymäläpöydälle.

"Tule nyt, mamma Oliva", kehoitti hän äitiänsä, "tule pian, pappa odottaa".

Ja hän yritti viedä äitiään ulos hokien yhä:

"Mutta tule toki, mamma Oliva, tule pian!"

"Anteeksi, kansatar", virkkoi apteekkioppilas, "tässä on vain yhdeksän souta".

"Mitä, vain yhdeksän souta?" kummasteli vaimo.

"Niin, laskekaa itse!" kehoitti oppipoika.

Vaimo laski rahat. Niitä oli tosiaankin ainoastaan yhdeksän souta.

"Mitä olet tehnyt puuttuvilla kahdella soulia, häijy lapsi?" tiukkasi hän.

"En tiedä", vastasi lapsi. "Tule, mamma Oliva!"

"Sinun täytyy tietää, koska kerran halusit kuljettaa rahat ja koska minä annoin ne sinulle."

"Olen ne kadottanut", selitti poika. "Lähtekäämme, tule jo!"

"Teillä on sievä poika, kansatar", virkkoi Maillard. "Hän näyttää aika älykkäältä. Mutta on varottava, ettei hänestä kehity varas!"

"Varas!" huudahti nainen, jota pikku miehenalku oli nimittänyt mamma Olivaksi. "Selittäkää herra, olkaa hyvä!"

"Hän ei ole suinkaan kadottanut niitä kahta souta, vaan on piilottanut se kenkäänsä."

"Minäkö?" sanoi lapsi. "Se ei ole totta!"

"Vasemman jalan kenkään, kansatar, vasemman jalan kenkään", sanoi Maillard.

Nuoren Toussaintin huudoista välittämättä mamma Oliva riisui kengän hänen vasemmasta jalastaan ja löysi kengästä puuttuvat kaksi souta.

Hän antoi kolikot apteekkioppilaalle ja lähti taluttamaan poikaansa ulos uhaten tätä rangaistuksella, joka apteekissa olevista olisi voinut tuntua hirveällä, elleivät he olisi ottaneet huomioon sitä seikkaa, että äidin hellyys varmaankin lieventäisi sitä melkoisesti.

Tämä sellaisenaan varsin vähäpätöinen tapaus olisi varmaankin huomaamattomana hukkunut niihin vakaviin tapauksiin, joita silloin elettiin, ellei tuon naisen ja kuningattaren samannäköisyys olisi oudosti askarruttanut Maillardin mieltä.

Tämän ajatusaskartelun tulos oli, että hän lähestyi ystäväänsä apteekkaria, käytti hyväkseen hetkeä, jolloin tämä sai hieman levähtää, ja sanoi:

"Huomasitteko?"

"Mitä?"

"Vastikään poistuneen kansattaren yhdennäköisyyden..."

"Kuningattaren kanssa?" täydensi apteekkari nauraen.

"Niin... Olette siis huomannut sen kuten minäkin?"

"Aikoja sitten."

"Kuinka niin, aikoja sitten?"

"No, totta kai, sehän on historiallinen yhdennäköisyys.",

"En ymmärrä."

"Ettekö muista kuulua kaulanauha-juttua?"

"Ah, eihän Châteletin vahtimestari voi unohtaa sellaista juttua!"

"No, silloin te myöskin muistatte erään Nicole Leguayn, jota nimitettiin neiti Olivaksi."

"Hitossa, se on totta! Joka kardinaali de Rohaninille esitti kuningattaren osaa, eikö niin?"

"Ja joka eli yhdessä erään huonomaineisen vekkulin, entisen kersantin, lurjuksen, varkaan, Beausire-nimisen miehen kanssa."

"Häh?" pääsi Maillardilta, ikäänkuin käärme olisi puraissut häntä.

"Beausire-nimisen miehen kanssa", toisti apteekkari.

"Sitäkö Beausirea hän sanoo miehekseen?" kysyi Maillard.

"Sitä."

"Ja miehelleenkö hän tuli noutamaan lääkettä?"

"Se veitikka lienee saanut vatsansa epäkuntoon."

"Oksennuslääkettä?" jatkoi Maillard miettivästi kuin henkilö, joka on päässyt tärkeän salaisuuden jäljille ja joka ei mieli poiketa ajatustensa kulkusuunnasta.

"Oksennuslääkettä, juuri niin."

"Ah!" huudahti Maillard ja iski otsaansa. "Siinä se on minun mieheni!"

"Mikä mies?"

"Yhdentoista soun mies."

"Mikä yhdentoista soun mies?"

"Herra se Beausire, lempo soikoon! Nyt minä sieppaan hänet!"

"Te sieppaatte hänet?"

"Niin... jos vain saan selville, missä hän asuu."

"Minä tiedän, ellette te tiedä."

"Hyvä juttu! Missä hän asuu?"

"Juiverie-kadun kuudessa."

"Tässä lähellä?"

"Parin askelen päässä".

"Niin, niin, minua ei kummastuta enää ollenkaan."

"Mikä?"

"Että pikku Toussaint varasti äidiltään kaksi sonta."

"Mitä, eikö se kummastuta teitä enää?"

"Ei. Hän on herra de Beausiren poika, niinhän?"

"Hänen ilmetty kuvansa."

"Ajosta rotukoira tunnetaan! Ja nyt, hyvä ystävä", jatkoi Maillard, "käsi sydämelle ja sanokaa, pitkänkö ajan perästä lääkkeenne vaikuttaa."

"Vakavastiko?"

"Ylen vakavasti."

"Kahden tunnin kuluttua."

"Enempää en tarvitsekaan. Aikaa on riittävästi."

"Olette siis huolissanne herra de Beausiren terveydestä?"

"Vieläpä niin huolissani, että peläten hänen saavan huonoa hoitoa lähden hakemaan hänelle...

"Mitä?"

"Kaksi sairaanhoitajaa. Hyvästi, ystäväiseni!"

Maillard lähti apteekista nauraa hykertäen äänetöntä naurua, sitä ainoaa naurua, mikä milloinkaan pani kurttuihin hänen synkeät kasvonsa, ja suuntasi kulkunsa lakaisin Tuilerieihin.

Pitou oli poissa. Kuten muistamme, hän oli seurannut Andréeta puutarhaan kreivi de Charnyn ruumista etsimään. Mutta hän tapasi Maniquetin ja Tellierin, jotka Pitoun poissaollessa hoitivat vartioston päällikkyyttä.

Molemmat miehet tunsivat Maillardin.

"Ah, te, herra Maillard?" kysyi Maniquet. "No, tavoititteko miehenne?"

"En", vastasi Maillard, "mutta olen päässyt hänen jäljilleen".

"Se on onni se", virkkoi Tellier, "sillä uskallan panna veikkaa, että hänellä oli timantit, vaikkei hänen taskuistaan niitä löydettykään!"

"Pankaa veikkaa, kansalainen, ja te voitatte", sanoi Maillard.

"Hyvä juttu!" sanoi Maniquet. "Ja ne voi saada häneltä pois?"

"Ainakin toivon saavani, jos te autatte minua."

"Kuinka voimme auttaa teitä, kansalainen Maillard? Olemme määrättävissänne."

Maillard viittasi luutnanttia ja aliluutnanttia tulemaan lähemmäksi.

"Valitkaa osastostanne minulle kaksi taattua miestä."

"Taattuja urheina?"

"Taattuja rehellisinä."

"Oh, silloin voitte ottaa umpimähkään kenet vain!"

Sitten Désiré kääntyi vartiostoon päin ja huusi:

"Kaksi vapaaehtoista tänne!"

Toistakymmentä miestä astui esille.

"Kas niin, Boulanger", sanoi Maniquet, "tule tänne!"

Muuan miehistä erkani joukosta.

"Ja sinä, Molicar."

Toinen mies astui edellisen rinnalle.

"Haluatteko muuta, herra Maillard?" kysyi Tellier.

"En, tämä riittää. Tulkaa, kelpo miehet!"

Molemmat Haramontin kansalliskaartilaiset seurarivat Maillardia.

Maillard opasti heidät Juiverie-kadulle ja pysähtyi numero kuuden portin eteen.

"Olemme perillä", sanoi hän. "Nouskaamme!"

Molemmat miehet työntyivät hänen kerällään porttikäytävään, sitten portaille ja tulivat pian neljänteen kerrokseen.

Siellä herra Toussaintin huudot opastivat heitä. Pikku mies ei ollut vielä oikein rauhoittunut saamastaan kurituksesta, joka ei ollut lähtenyt ainoastaan äidin kädestä, sillä katsoen asian vakavuuteen ukko Beausire oli pitänyt velvollisuutenaan esiintyä hänkin ja lisätä kovalla, luisevalla nyrkillään muutaman sivalluksen niihin melko pehmeihin näsäyksiin, jotka neiti Oliva raskain sydämin oli jaellut rakkaalle pojalleen.

Maillard yritti avata ovea.

Se oli salvattu sisäpuolelta.

Hän koputti.

"Kuka siellä?" kuului neiti Olivan laahaava ääni kysyvän.

"Avatkaa lain nimessä!" vastasi Maillard.

Huoneessa syntyi lyhyt, kuiskaava keskustelu, jonka tuloksena oli, että nuori Toussaint vaikeni, sillä hän arveli lain vaivautuvan niiden kahden soun takia, jotka hän oli yrittänyt varastaa äidiltään; Beausire puolestaan laski tuon kolkutuksen kotietsintöjen tiliin ja koetti rauhoittaa Olivaa, vaikkei hän itsekään ollut vallan rauhallinen.

Lopulta rouva de Beausire teki ratkaisevan päätöksen, ja kun Maillard aikoi koputtaa uudelleen, ovi aukeni.

Nämä kolme miestä astuivat huoneeseen neiti Olivan ja herra Toussaintin suureksi kauhuksi. Pikku mies riensi piiloutumaan vanhan olkituolin taa.

Beausire itse makasi vuoteessa, ja hänen yöpöydällään, jota rautajalkaan pistetty viheliäinen talikynttilä valaisi, Maillard huomasi tyytyväisen mielin tyhjän pullon. — Lääke oli nautittu. Nyt oli vain odotettava sen vaikutusta.

Matkalla Maillard oli kertonut Boulangerille ja Molicarille, mitä apteekissa oli tapahtunut. Beausiren asuntoon tullessaan nämä olivat siis täydellisesti selvillä tilanteesta.

Sijoitettuaan heidät vuoteen kumpaankin päähän Maillard tyytyikin heille lausumaan vain seuraavat sanat:

"Kansalaiset, herra de Beausire on tarkalleen kuin se _Tuhannen ja yhden yön_ prinsessa, joka puhui vain kun hänet pakotettiin puhumaan, ja jonka suusta, kun hän sen aukaisi, putosi kerrallaan yksi timantti! Kun siis herra de Beausire alkaa puhua, katsokaa tarkoin, mitä hänen puheensa sisältää... Minä odotan teitä kaupungintalossa. Kun tällä herralla ei ole teille enää mitään kerrottavaa, viekää hänet Châteletiin, missä suosittelette häntä kansalaisen Maillardin taholta, ja tuotte sitten minulle kaupungintaloon, mitä hän on sanonut."

Molemmat kansalliskaartilaiset kumarsivat nöyrän kuuliaisuuden merkiksi ja sijoittuivat, kivääri käsivarrella, Beausiren vuoteen kumpaankin päähän.

Apteekkari ei ollut erehtynyt. Kahden tunnin perästä lääke alkoi vaikuttaa. Vaikutusta kesti lähes tunnin ajan, ja se oli mahdollisimman tyydyttävä!

Kellon lähetessä kolmea aamuyöllä molemmat miehet saapuivat Maillardin luokse.

He toivat sadantuhannen frangin arvoiset, mitä puhtaimmat timantit herra de Beausiren oksennusliman mukana.

Maillard talletti omassa ja molempien haramontilaisten nimessä nämä timantit kommuunin prokuraattorin virastoon. Prokuraattori antoi heille todisteen, jossa mainittiin, että kansalaiset Maillard, Molicar ja Boulanger olivat tehneet isänmaalle ansiokkaan palveluksen.

X

Syyskuun 1 päivä

Ja nyt me katsomme, mikä oli tämän juurikään kertomamme lystillis-surullisen tapauksen seuraus.

Châteletiin teljetty Beausire tuotiin tuomioistuimen eteen, jonka käsiteltävänä olivat erikoisesti elokuun 10 päivänä ja sitä seuraavina päivinä tehdyt varkaudet.

Hän ei voinut kieltää: rikos oli liian ilmeinen.

Niinpä syytetty tunnustikin nöyrästi hairahduksensa ja rukoili tuomioistuimelta armahdusta.

Tuomioistuin oli määrännyt tutkittavaksi Beausiren entisyyttä, ja kun tämä tutkimus johti laihoihin tuloksiin, se oli tuominnut entisen kersantin viideksi vuodeksi vankeuteen ja poltinraudalla merkittäväksi.

Beausire oli turhaan vakuutellut, että vain kunnialliset tunteet olivat johtaneet hänet tähän varkauteen, toisin sanoin halu taata vaimolleen ja pojalleen turvallinen tulevaisuus. Mikään ei voinut horjuttaa tuomiota — ja koska päätöksen oli tehnyt erikoistuomioistuin, ei tuomiosta voinut valittaa, joten se pantaisiin täytäntöön kahta päivää myöhemmin.

Ah, miksei sitä pantu täytäntöön heti!

Kohtalo oli säätänyt, että sen päivän aattona, jolloin Beausire piti julkisesti merkittämän, vankilaan tuotiin muuan hänen entisiä tovereitaan. Tuttavuus uudistettiin ja luottamuksellinen yhteisymmärrys syntyi.

Uusi vanki sanoi tulleensa pidätetyksi suurenmoisesti järjestetyn salahankkeen takia, jonka piti puhjeta teoksi Grève-torilla tai oikeuspalatsin aukiolla.

Salaliittolaiset kerääntyisivät paikalle huomattavan runsaslukuisena joukkona muka katsomaan sieltä tapahtuvaa tuomitun merkitsemistä — siihen aikaan tämä polttomerkintä suoritettiin milloin Grève-torilla, milloin oikeuspalatsin edustalla — ja kun he kuulisivat huudon: "Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!" he valtaisivat kaupungintalon, kutsuivat avukseen kansalliskaartin, josta kaksi kolmannesta oli rojalisteja tai ainakin perustuslaillisia, panisivat täytäntöön elokuun 30 päivänä tehdyn kansalliskokouksen päätöksen kommuunin lakkauttamisesta ja toteuttaisivat vihdoinkin rojalistisen vastavallankumouksen.

Valitettavasti tuli juuri Beausiren uuden vankitoverin antaa mainittu merkki. Salaliittolaiset eivät tienneet hänen vangitsemisestaan ja kokoontuisivat torille päivänä, jolloin ensimmäinen tuomittu merkittäisiin, ja koska ketään ei olisi huutamassa: "Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!" ei kapinasta tulisi mitään.

Se oli sitäkin valitettavampaa, — lisäsi ystävä, — kun salahanketta ei milloinkaan ollut niin hyvin suunniteltu ja kun sen onnistuminen oli ehdottoman varma.

Beausiren ystävän vangitseminen oli lisäksi siinäkin suhteessa valitettava juttu, että syntyneessä metakassa tuomittu voisi vapautua, paeta ja välttää siten kaksinkertaisen rangaistuksen: poltinraudan ja kaleerit.

Vaikkei Beausirella ollutkaan varmaa valtiollista vakaumusta, oli hän silti aina sydämessään kallistunut kuninkuutta kannattamaan. Hän aloitti nyt surkuttelemalla syvästi kuninkaan kohtaloa ja valitti hänen puolestaan, kun suunnitellusta kapinasta ei tulisikaan mitään.

Äkkiä hän iski otsaansa: kirkas aatos oli välähtänyt hänen aivoissaan.

"Mutta", sanoi hän toverilleen, "minähän tässä joudunkin ensimmäisenä merkittäväksi!"

"Niin joudutkin, ja se olisi ollut onnesi, sanon sen hoitamiseen."

"Ja sinä sanot, ettei vangitsemistasi tunneta?"

"Ei kukaan tiedä siitä."

"Salaliittolaiset siis kokoontuvat, ikäänkuin ei sinua olisi vangittukaan?"

"Vallan niin."

"Jos joku antaisi sovitun merkin, kapina puhkeaisi?"

"Niin... mutta kukapa sen antaisi, kun minä istun vankilassa enkä voi saada sanaa kenellekään?"

"Minä!" sanoi Beausire kuin Medea Corneillen murhenäytelmässä.

"Sinäkö?"

"Minäpä tietenkin! Minähän olen paikalla, koska minut merkitään, häh? No niin, minä huudan: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!' Se ei ole kovin vaikeaa minun mielestäni."

Beausiren toveri oli jähmettynyt ihmettelyynsä.

"Olen aina sanonut", huudahti hän, "että sinä olet nerokas mies!"

Beausire kumarsi.

"Jos sinä teet sen", jatkoi rojalistivanki, "niin sinua ei vain vapauteta, sinua ei ainoastaan armahdeta, vaan lisäksi, kun minä selitän, että sinä olet syynä salahankkeen onnistumiseen, sinä voit jo ennakolta iloita kauniista palkkiosta".

"En minä sitä ajattele", vastasi Beausire mitä epäitsekkäimmän näköisenä.

"Hitossa, et suinkaan ajattelekaan!" sanoi ystävä. "Mutta kun palkkio tulee, neuvon sinua ottamaan sen vastaan."

"Jos sinä neuvot..." sanoi Beausire.

"Teen enemmänkin, minä kehoitan ja, tarpeen tullen, käsken sinua hyväksymään sen", intti ystävä mahtipontisin elein.

"Olkoon menneeksi!" sanoi Beausire.

"No niin", virkkoi ystävä, "huomenna syömme yhdessä aamiaista — vankilan päällikkö ei evänne sitä viimeistä suosionosoitusta kahdelta toverukselta — ja me juomme kelpo pullollisen viiniä salahankkeen onnistumiseksi!"

Beausire kyllä hieman epäili vankilan päällikön hyvää tahtoa, mikäli se koski seuraavan päivän aamiaista, mutta, söisipä hän yksin tai toverinsa seurassa, hän oli päättänyt pitää tälle antamansa lupauksen.

Hänen suureksi tyytyväisyydekseen päällikkö antoi luvan.

Toverukset söivät yhteisen aamiaisen. He eivät tyytyneet yhteen pullolliseen, vaan joivat kaksi, kolme, neljä pullollista!

Neljännen pullon aikana Beausire oli raivo rojalisti. Onneksi häntä tultiin noutamaan Grève-torille vietäväksi, ennenkuin viides pullollinen oli tuotu pöytään Hän nousi rattaille kuin noustaan riemuvaunuihin silmäillen halveksivasti tuota joukkoa, jolle hän valmistaisi niin hirveän yllätyksen.

Notre-Damen sillan kulmassa muuan nainen ja pikku poika odottelivat hänen tuloaan.

Beausire tunsi Oliva-rukan, joka itkeä vetisteli, ja nuoren Toussaintin, joka nähdessään isänsä sotamiesten käsissä, huudahti:

"Se on oikein! Miksi löit minua!"

Beausire silmäili heitä suojelevin ilmein ja olisi liittänyt tähän ilmeeseen eleen, joka varmaankin olisi näyttänyt hyvin majesteetilliselta, mutta hänen kätensä oli sidottu selän taakse.

Kaupungintalon tori oli täynnä kansaa.

Kaikki tiesivät, että tuomittu tuli sovittamaan Tuilerieissä tekemäänsä varkautta; tiedettiin niinikään jutun käsittelystä, minkälaisissa olosuhteissa se oli tehty ja mitkä vaiheet olivat sitä seuranneet, eikä kukaan säälinyt tuomittua.

Kun rattaat pysähtyivät häpeäpaalun kupeelle, oli vartijoilla täysi työ pitää väkijoukkoa loitolla.

Beausire silmäili tuota kohisevaa, hälisevää joukkoa ilmein, joka näytti sanovan: "Saattepa nähdä! Pian on käynnissä toisenlainen leikki!"

Kun hän ilmestyi häpeälavalle, puhkesi ilmoille huikea hurraa. Mutta kun merkinnän hetki lähestyi, kun pyöveli riisui tuomitun, niin että olkapää paljastui, ja kun hän kumarsi ottamaan tulipannusta hehkuvaa rautaa, tapahtui, mitä aina tapahtuu: oikeuden ylevän majesteetin edessä kaikki vaikenivat.

Beausire käytti hyväkseen tätä hetkeä, keräsi kaikki voimansa ja huusi täyteläisellä, kaikuvalla äänellä:

"Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!"

Jos Beausire oli odottanut hälinää, niin tätä huutoa seuranneet tapahtumat ylittivät kaikki hänen toiveensa. Joukko ei kiljunut, se ulvoi.

Hirveästi mylväisten koko tämä joukko syöksyi häpeälavalle päin.

Nyt vartiosto ei enää kyennyt suojelemaan Beausireä. Sen rivit murtuivat, lava vallattiin, pyöveli tungettiin tieltä, tuomittu riuhtaistiin häpeäpaalusta ja viskattiin siihen kuhisevaan muurahaispesään, jota sanotaan väkijoukoksi.

Hänet olisi seuraavassa tuokiossa surmattu, ruhjottu, revitty palasiksi, mutta silloin syöksyi paikalle muuan vyöhytniekka mies, joka kaupungintalon ulkoportailta oli katsellut tuomion toimeenpanoa.

Tämä mies oli kommuunin prokuraattori Manuel.

Hänessä oli suuri määrä inhimillistä tunnetta, jonka hän usein osasi sulkea sydämensä syvyyteen, mutta joka aina pääsi esille tämäntapaisissa tilaisuuksissa.

Hänen onnistui tunkeutua Beausiren luokse. Hän kohotti kätensä hänen ylitseen ja huusi kovalla äänellä:

"Lain nimessä minä vaadin haltuuni tämän miehen!"

Kansa ei aikonut totella häntä. Manuel irroitti vyönsä, heilutti sitä väkijoukon yläpuolella ja huusi:

"Apuun, kaikki kunnon kansalaiset!"

[Tarkoituksemme ei suinkaan ole seppelöidä Manuelia kunnian sädekehällä, tätä miestä, joka on vallankumouksen parjatuimpia; tarkoituksemme on vain lausua totuus.]

[Michelet kertoo tapauksen seuraavasti:]

["Syyskuun 1 päivänä Grève-torilla esitettiin kauhea kohtaus. Muuan merkittäväksi paikalle tuotu varas, joka ilmeisesti oli humalassa, johtui huutamaan: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!' Hänet riuhtaistiin siinä samassa kaakinpuusta ja olisi revitty palasiksi; kommuunin prokuraattori Manuel juoksi paikalle, pelasti hänet joukon käsistä ja vei hänet kaupungintaloon. Mutta hän oli itsekin silloin kuolemanvaarassa. Hänen täytyi luvata, että kansan valitsema jury-tuomioistuin tuomitsisi syyllisen. Tämä tuomioistuin julisti kuolemantuomion. Viranomaiset pitivät tätä tuomiota hyvänä ja laillisena; se pantiin täytäntöön ja mies hirtettiin seuraavana päivänä."]

Parikymmentä miestä kiiruhti hänen ympärilleen.

Beausire pelastettiin joukon käsistä: hän oli tällöin puolikuollut.

Manuel kannatti hänet kaupungintaloon. Mutta pian uhattiin kaupungintaloakin vakavasti: niin kiihtynyt oli kansan mieliala.

Manuel ilmestyi parvekkeelle.

"Tämä mies on syyllinen", sanoi hän, "mutta vikapää rikokseen, josta häntä ei ole tuomittu. Valitkaa keskuudestanne tuomioistuin. Tämä tuomioistuin kokoontukoon johonkin kaupungintalon saliin ja päättäköön syyllisen kohtalosta. Tuomio, olkoon se millainen tahansa, pannaan täytäntöön, mutta laadittakoon toki tuomio!"

Eikö ole omituista, että verilöylypäivän aattona muuan niistä miehistä, joita syytetään tästä verilöylystä, pitää oman henkensä uhalla moisen puheen?

Politiikassa on muodottomuuksia: selittäköön ne ken taitaa.

Tämä kehoitus rauhoitti väkijoukon. Neljännestuntia myöhemmin Manuelille esitettiin kansan valitsema tuomioistuin. Siinä oli yksikolmatta jäsentä. Nämä yksikolmatta miestä ilmestyivät parvekkeelle.

"Ovatko nämä miehet edustajianne?" kysyi Manuel kansalta.

Vastaukseksi kansa alkoi paukuttaa käsiä.

"Hyvä on", virkkoi Manuel; "koska tässä ovat tuomarit, tapahtukoon oikeus".

Ja lupauksensa mukaan hän sijoitti tuomioistuimen erääseen kaupungintalon saliin.

Enemmän kuolleena kuin elävänä Beausire tuotiin tämän tilapäisen tuomioistuimen eteen. Hän yritti puolustautua. Mutta hänen jälkimäinen rikoksensa oli yhtä ilmeinen kuin edellinenkin. Mutta kansan silmissä se oli paljoa raskaampi.

Huutaa eläköötä kuninkaalle, kun kuningas, petturiksi julistettuna, oli Templessä vankina, huutaa eläköötä preussilaisille, kun preussilaiset juurikään olivat valloittaneet Longwyn ja olivat vain viidenkolmatta penikulman päässä Pariisista, huutaa kuolemaa kansalle, kun kansa vääntelehti kuolemantuskissaan, se oli toki hirveä rikos, joka vaati mitä ankarinta rangaistusta!

Niinpä tuomioistuin päättikin, että syyllinen tuomittaisiin kuolemaan, ja lisäksi, että hänen kuolintapansa tulisi rikoksen laadun mukaan häpeälliseksi; häneen sovellutettaisiin lain poikkeusta sikäli, että hänet hirtettäisiin ja hirtettäisiin sillä paikalla, missä rikoskin oli tehty.

Pyöveli sai määräyksen pystyttää hirsipuun lavalle, mistä kaakinpuu oli kohonnut.

Väkijoukko rauhoittui, kun se kuuli tämän päätöksen ja tiesi, ettei vanki voisi päästä pakoon.

Tämä tapaus, kuten erään aikaisemman luvun lopussa sanoimme, askarrutti kansalliskokousta.

Seuraava päivä oli sunnuntai, mikä tekisi tilanteen yhä vaikeammaksi. Kansalliskokous ymmärsi, että oltiin menossa verilöylyä kohden. Kommuuni tahtoi pysyä vallassa, maksoi mitä maksoi, ja verilöyly, siis hirmu, oli siihen tarkoitukseen kaikkein varmimpia keinoja.

Kansalliskokous peräytyi kaksi päivää varemmin tekemästään päätöksestä. Se peruutti päätöksensä.

Silloin muuan edustaja nousi puhumaan.

"Ei riitä, että peruutatte päätöksenne", sanoi hän. "Kaksi päivää sitten sitä laatiessanne te julistitte, että kommuuni on tehnyt isänmaalle hyvän palveluksen. Ylistys on liian epämääräinen, sillä jonakin päivänä te voitte sanoa, että kommuuni on palvellut isänmaata hyvin, mutta että se ja se kommuunin jäsen ei ansaitse tätä kiitoslausetta. Silloin se ja se jäsen joutuu vainon alaiseksi. On siis sanottava, ei kommuuni, vaan kommuunin jäsenet."

Kansalliskokous päätti tunnustaa, että kommuunin jäsenet ovat tehneet isänmaalle hyvän palveluksen.

Samaan aikaan kun kansalliskokous äänesti tästä kysymyksestä, Robespierre piti kommuunille laajan puheen, jossa hän huomautti, että koska kansalliskokous inhoittavien temppuilujen avulla oli saanut yleisneuvoston menettämään julkisen luottamuksen, tämän yleisneuvoston oli väistyttävä ja käytettävä sitä ainoaa keinoa, joka vielä voisi kansan pelastaa, toisin sanoin, sen oli luovuteltava valta kansalle.