Part 2

Kun tultiin käytävään, valaisi kuningatar Sainiollaan permantoa.

"Tuossa on hänen vertansa", sanoi hän.

Andrée pysyi yhä mykkänä.

Kuningatar astui suoraan erästä pientä huonetta kohden, joka oli vastapäätä _Logographe_-aitiota, aukaisi sen oven, valaisi tuohuksellaan huonetta ja sanoi:

"Tuossa on hänen ruumiinsa!"

Yhä mykkänä Andrée astui huoneeseen, istahti lattialle ja nosti vaivoin Olivierin pään polvilleen.

"Kiitos, madame", sanoi hän, "siinä onkin kaikki, mitä minulla oli teiltä pyydettävää".

"Mutta minä", virkkoi kuningatar, "minä pyydän teiltä myöskin jotakin".

"Sanokaa."

"Annatteko minulle anteeksi?"

Syntyi hetken äänettömyys. Andrée näytti epäröivän.

"Annan", vastasi hän lopulta, "sillä huomenna minä olen hänen luonansa!"

Kuningatar otti povestaan kultaiset sakset, jotka hän oli sinne piilottanut, niinkuin kätketään puukko, jotta äärimmäisen vaaran uhatessa sitä voisi käyttää itsemurha-aseena.

"Siinä tapauksessa..." sanoi hän melkein kuin rukoillen ja ojensi sakset Andréelle.

Andrée otti sakset, leikkasi vainajan hiuksista kiharan ja antoi sitten sekä sakset että suortuvan kuningattarelle.

Kuningatar tarttui Andréen käteen ja suuteli sitä.

Andrée parahti ja vetäisi kätensä pois, ikäänkuin Marie-Antoinetten huulet olisivat olleet hehkuvaa rautaa.

"Ah", jupisi kuningatar ja loi viimeisen silmäyksen ruumiiseen, "kuka voi sanoa, kumpi meistä rakasti häntä enemmän!"

"Oi, rakas, rakas Olivier", jupisi Andrée vuorostaan, "minä toivon, että sinä ainakin nyt tiedät, että minä rakastin sinua enemmän!"

Kuningatar oli jo lähtenyt. Andrée jäi yksin pikku huoneeseen puolisonsa ruumiin ääreen, jolle kuin ystävän katseena kuu loi valjua valoaan pienestä ristikkoikkunasta.

Pitou saattoi Marie-Antoinetten tämän huoneeseen, tietämättä, kuka hän oli. Vapauduttuaan näin vastuusta hän astui pengermälle nähdäkseen, olivatko Désiré Maniquetilta tilatut neljä miestä jo tulleet paikalleen.

Ne neljä miestä odottelivat.

"Tulkaa!" sanoi Pitou heille.

Miehet astuivat sisälle.

Kuningattaren kädestä ottamallaan soihdulla Pitou valaisi tietä ja opasti miehet pikku huoneeseen saakka, missä Andrée, yhä lattialla istuen, katseli puolisonsa kalpeita, mutta yhä kauniita kasvoja, kuun ystävällisesti valaisemia.

Tuohuksen loimo sai kreivittären katsahtamaan ylös.

"Mitä te tahdotte?" kysyi hän Pitoulta ja miehiltä, ikäänkuin olisi pelännyt, että nuo tuntemattomat olivat tulleet riistämään häneltä tämän rakkaan ruumiin.

"Madame", vastasi Pitou, "me tulemme noutamaan kreivi de Charnyn ruumista viedäksemme sen Coq-Héron-kadun varrella olevaan asuntoonne".

"Vannotteko, että olette tulleet vain sitä varten?" kysyi Andrée.

Pitou laski kätensä kreivi-vainajan ruumiille elein niin arvokkain, ettei häneltä olisi voinut sellaista odottaakaan.

"Minä vannon, madame", sanoi hän.

"Siinä tapauksessa", virkkoi Andrée, "minä kiitän teitä ja rukoilen Jumalaa viimeisellä hetkelläni, että hän säästäisi teidät ja omaisenne tuskilta, jotka minut ovat yllättäneet..."

Nuo neljä miestä tekivät kivääreistään paarit, panivat niille ruumiin, ja Pitou asettui, miekka paljastettuna, johtamaan tätä surusaattuetta.

Andrée asteli paarien vieressä pidellen kädessään kreivin kylmää ja jo kangistunutta kättä.

Coq-Héron-kadun asunnossa ruumis pantiin Andréen vuoteeseen.

Kreivitär de Charny sanoi näille neljälle miehelle:

"Ottakaa vastaan naisen siunaukset, naisen, joka huomenna on Jumalan luona tuolla ylhäällä rukoilemassa puolestanne."

Pitoulle hän virkkoi:

"Herra Pitou, olen teille velkaa enemmän kuin milloinkaan jaksan maksaa. Voinko odottaa teiltä vielä yhtä palvelusta?"

"Käskekää, rouva", sanoi Pitou.

"Järjestäkää niin, että herra tohtori Gilbert on täällä huomenna kello kahdeksalta aamulla."

Pitou kumarsi ja lähti.

Poistuessaan hän kääntyi katsomaan taaksensa ja näki Andréen polvistuvan vuoteen ääreen kuin alttarin eteen.

Kun hän astui ulkoportista kadulle, löi Saint-Eustachen kirkon tornikello kolme kertaa.

IV

Mitä Andrée tahtoi Gilbertiltä

Seuraavana aamuna täsmälleen kello kahdeksan Gilbert koputti Coq-Héron-kadun pikku talon ovelle.

Kun Pitou oli esittänyt Andréen pyynnön, oli Gilbert hyvin kummissaan kerrottanut edellisen illan tapahtumat juurta jaksain.

Sitten hän oli vaipunut syviin mietteihin.

Ennen lähtöään seuraavana aamuna hän oli kutsuttanut luoksensa Pitoun, oli pyytänyt tätä noutamaan Sébastienin apotti Bérardierin luota ja tuomaan hänet Coq-Héron-kadulle.

Perille tultuaan Sébastienin ja Pitoun oli määrä odotella portin luona Gilbertin poistumista talosta.

Hotellin vanhalle portinvartijalle oli ilmeisesti jo puhuttu tohtorin tulosta, sillä nähtyään Gilbertin hän opasti hänet heti salonkiin, joka oli makuuhuoneen edessä.

Andrée odotteli häntä. Hän oli pukeutunut kauttaaltaan mustiin.

Kaikesta näki, ettei hän ollut eilisillan jälkeen nukkunut eikä itkenyt. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen katseensa oli tyhjä.

Milloinkaan hänen piirteensä, jotka ilmaisivat itsepintaisuuteen saakka kehittynyttä tahtoa, eivät olleet näyttäneet näin kivenkovilta.

Oli vaikea sanoa, minkälaisen päätöksen tämä timanttisydän oli tehnyt, mutta helppo oli nähdä, että hän oli jotakin päättänyt.

Gilbert, tottunut havaitsija, lääkäri-filosofi, huomasi sen ensimmäisellä silmäyksellä.

Hän tervehti ja odotti.

"Herra Gilbert", sanoi Andrée, "olen kutsuttanut teidät puheilleni".

"Ja kuten näette, rouva", virkkoi Gilbert, "minä olen täsmällisesti noudattanut kutsuanne".

"Olen kutsunut teidät enkä ketään toista, sillä haluan, ettei sillä, jolta pyydän, mitä teiltä aion pyytää, saa olla oikeutta evätä pyyntöäni."

"Olette oikeassa, rouva, ehkette siinä, mitä aiotte minulta pyytää, niin ainakin siinä, mitä sanotte: teillä on oikeus vaatia minulta kaikki, yksinpä henkenikin."

Andrée hymyili katkerasti.

"Teidän elämänne, hyvä herra, on ihmiskunnalle niin kallisarvoinen, että minä olen ensimmäinen rukoilemaan Jumalaa suomaan sen pitkäksi ja onnelliseksi, ja minusta on kaukana ajatus lyhentää sitä... Mutta myöntäkää, että yhtä paljon kuin teidän elämänne on onnellisen vaikutuksen suosima, yhtä paljon eräitten toisten elämää näyttää vainoavan kohtalokas tähti."

Gilbert oli vaiti.

"Mitä te sanotte esimerkiksi minun elämästäni, tohtori?" jatkoi Andrée lyhyen äänettömyyden jälkeen.

Kun Gilbert painoi katseensa alas mitään vastaamatta, Andrée lisäsi:

"Sallikaa minun esittää se teille muutamalla sanalla... Olkaa rauhassa, en aio ketään soimata!"

Gilbert teki eleen, joka näytti sanovan: "Puhukaa!"

"Olen syntynyt köyhänä. Isäni oli menettänyt omaisuutensa ennen syntymistäni. Lapsuuteni oli surullinen, eristetty, yksinäinen. Olette tuntenut isäni ja osaatte paremmin kuin kukaan toinen arvioida hänen hellyytensä minua kohtaan.

"Kaksi miestä, joista toisen olisi pitänyt pysyä tuntemattomana ja toisen... vieraana, vaikutti elämääni salaperäisellä, kohtalokkaalla tavalla, jota vastaan minun tahtoni ei voinut mitään. Edellinen valtasi minun henkeni, jälkimäinen ruumiini.

"Tulin äidiksi, aavistamatta, että olin lakannut olemasta neito...

"Se kaamea tapaus riisti minulta sen ainoan olennon hellyyden, joka oli minua aina rakastanut, veljeni hellyyden.

"Turvauduin ajatukseen, että minusta tulisi äiti ja että lapseni rakastaisi minua. Lapsi riistettiin minulta tunti sen syntymisen jälkeen. Minä olin vaimo ilman aviomiestä, äiti ilman lasta!

"Erään kuningattaren ystävyys lohdutti minua.

"Yhtenä päivänä kohtalo toi valittuihimme erään kauniin, nuoren, urhean miehen. Kohtalo määräsi, että minä, joka en ollut milloinkaan ketään rakastanut, rakastuin häneen.

"Hän rakasti kuningatarta!

"Minusta tuli tämän lemmen uskottu. Luulen, että te, herra Gilbert, olette rakastanut saamatta tuta vastarakkautta. Voitte siis käsittää, mitä minä kärsin.

"Eikä siinä kyllin. Eräänä päivänä kuningatar sanoi minulle: 'Andrée, pelasta minut! Pelasta, mikä on minulle elämääkin kalliimpi, pelasta minun kunniani!' Minun täytyisi ruveta sen miehen vaimoksi, jota olin rakastanut kolme vuotta, ja silti pysyä vieraana hänelle.

"Minusta tuli hänen vaimonsa.

"Viisi vuotta minä elin sen miehen rinnalla. Sisässäni paloi tuli, mutta pinnalta olin jäätä, olin kuin kivipatsas, jonka sydän hehkui! Sanokaa, lääkäri, ymmärrättekö, kuinka sydämeni kärsi...?

"Yhtenä päivänä — se oli äärettömän onnen päivä! ‒ alttiuteni, äänettömyyteni, kieltäymykseni liikuttivat sen miehen sydäntä. Seitsemän vuotta olin rakastanut häntä ilmaisematta ainoallakaan katseella tunteitani, kun hän heittäytyi jalkoihini ja sanoi värähtelevällä äänellä: 'Minä tiedän kaikki ja minä rakastan teitä!'

"Hyvä Jumala, joka halusi palkita minut, salli minun samaan aikaan löytää lapseni! Seuraava vuosi kului kuin yksi päivä, kuin yksi tunti, kuin yksi minuutti. Siihen vuoteen sisältyi koko minun elämäni.

"Neljä päivää sitten salama iski minuun.

"Kunnia vaati häntä palaamaan Pariisiin ja kuolemaan siellä. En sanonut mitään, en vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, lähdin hänen kanssaan.

"Kun olimme tulleet perille, hän lähti luotani.

"Viime yönä löysin hänet ruumiina! Hän on viereisessä huoneessa...

"Luuletteko, että olen liian kunnianhimoinen, jos sellaisen elämän jälkeen haluan nukkua samassa haudassa, missä hänkin? Luuletteko, että voitte evätä pyynnön, jonka aion teille esittää?

"Herra Gilbert, te olette taitava lääkäri, oppinut kemisti. Herra Gilbert, olette tehnyt minua kohtaan raskaan vääryyden, teillä on paljon sovitettavaa... No niin, antakaa minulle nopeasti tehoavaa, varmaa myrkkyä, ja minä en ainoastaan anna teille anteeksi, vaan lisäksi kuollessani kiitän teitä kaikesta sydämestäni."

"Rouva kreivitär", sanoi Gilbert, "teidän elämänne on ollut, kuten olette sanonut, tuskallista koettelemusta, ja se koettelemus on ollut teille kunniaksi! Olette sen kestänyt marttyyrinä, ylevästi, pyhästi!"

Andrée nyökäytti kevyesti päätänsä, mikä merkitsi: "Minä odotan."

"Nyt te sanotte pyövelillenne: 'Olet tehnyt elämäni hirveäksi, anna minulle helppo kuolema.' Teillä on oikeus puhua hänelle näin; teillä on oikeus lisätä: 'Sinä teet, mitä minä sanon, sillä sinulla ei ole oikeutta evätä mitään, mitä sinulta pyydän...?’"

"Siis, hyvä herra?"

"Vaaditteko yhä myrkkyä, rouva?"

"Pyydän teitä sitä antamaan, hyvä ystävä."

"Onko elämä käynyt teille niin raskaaksi, että teidän on mahdotonta sitä kestää?"

"Kuolema on suloisin suosionosoitus, jonka ihmiset voivat minulle antaa, suurin hyvätyö, jonka Jumala voi minulle tehdä!"

"Kymmenen minuutin perästä, rouva", sanoi Gilbert, "saatte, mitä olette minulta pyytänyt".

Hän kumarsi ja aikoi lähteä.

Andrée ojensi hänelle kätensä.

"Ah", sanoi hän, "yhdessä tuokiossa te teette minulle enemmän hyvää kuin koko elämänne aikana olette tehnyt minulle pahaa! Jumala teitä siunatkoon. Gilbert!"

Gilbert poistui.

Portilla hän tapasi Sébastienin ja Pitoun, jotka odottelivat häntä ajoneuvoissa.

"Sébastien", sanoi hän ja otti povestaan pienen pullon, joka kellui kultavitjoista ja jossa oli siniseltä hohtavaa nestettä, "Sébastien, mene antamaan tämä kreivitär de Charnylle".

"Kuinka kauan saan viipyä hänen luonansa, isä?"

"Niin kauan kuin haluat."

"Entä missä tapaan teidät?"

"Minä odotan sinua tässä."

Nuorukainen otti pullon ja meni sisälle

Neljännestunnin kuluttua hän palasi.

Gilbert loi häneen pikaisen silmäyksen: hän toi pullon avaamattomana takaisin.

"Mitä hän sanoi sinulle?" kysyi Gilbert.

"Hän sanoi: 'Voi, ei sinun kädestäsi, rakas lapsi!'"

"Mitä hän teki?"

"Hän itki."

"Hän on pelastettu!" sanoi Gilbert. "Tule, lapseni."

Hän syleili Sébastienia kenties hellemmin kuin milloinkaan aikaisemmin.

Gilbert oli tehnyt laskelmansa ottamatta huomioon Maratia.

Viikkoa myöhemmin hän kuuli, että kreivitär de Charny oli vangittu ja viety Abbayen vankilaan.

V

Temple

Mutta ennenkuin seuraamme Andréeta vankilaan, jonne hänet oli lähetetty epäiltynä, seuratkaamme kuningatarta vankilaan, jonne hänet viedään rikollisena.

Olemme jo maininneet kansalliskokouksen ja Pariisin kommuunin välisestä kahnauksesta.

Kansalliskokous, kuten käy kaikkien eduskuntien, ei ollut kulkenut samassa tahdissa kuin yksilöt. Se oli työntänyt kansan elokuun 10:n päivän raiteelle, mutta sitten se oli jäänyt taka-alalle.

Pariisin piirit olivat tekaisseet kuuluisan kommuunineuvoston, ja juuri tämä kommuuni-neuvosto oli järjestänyt elokuun 10 päivän, jota kansalliskokous oli saarnannut.

Kansalliskokous oli ottanut suojaansa kuninkaan, jonka kommuuni olisi mielellään siepannut Tuilerieissä, tukehduttanut kahden patjan väliin, kuristanut kahden oven väliin ja hänen mukanaan kuningattaren ja kruununprinssin — naarassuden ja sudenpennun, kuten heitä nimitettiin.

Kansalliskokous oli tuhonnut tämän aiheen, jonka onnistuminen — niin inhoittava kuin se olikin — olisi kenties ollut maalle suuri onni.

Koska kansalliskokous suojeli kuningasta, kuningatarta, kruununprinssiä, vieläpä hoviakin, oli kansalliskokous siis kuningasmielinen. Koska kansalliskokous oli määrännyt kuninkaan asunnoksi Luxembourgin palatsin, oli kansalliskokous siis kuningasmielinen.

Kuningasmielisyydessä on tosin, kuten kaikissakin asioissa, eri vivahduksia. Mikä kommuunin, vieläpä kansalliskokouksenkin mielestä oli kuningasmielisyyttä, oli toisten silmissä vallankumouksellista.

Eikö Lafayettea, joka Ranskasta oli tarkoitettu rojalistina, Itävallan keisari ollut vangituttanut vallankumouksellisena?

Kommuuni alkoi siis syytellä kansalliskokousta kuningasmielisyydestä. Silloin tällöin Robespierre pisti piilopaikastaan esille pienen, litteän, terävän, myrkkyhampaisen päänsä ja sihisi jonkun herjauksen.

Robespierre alkoi juuri näihin aikoihin selitellä, että muuan mahtava puolue, girondelaisten puolue, tarjosi valtaistuinta Braunschweigin herttualle. Girondelaiset, ymmärrättekö? Ne, jotka ensimmäisinä olivat huutaneet: "Aseihin!" ja jotka ensimmäisinä olivat tarjonneet käsivartensa Ranskaa puolustamaan!

Vallankumouksellisen kommuunin täytyi, diktatuuriin päästäkseen, vastustaa kaikkea, mitä kuningasmielinen kansalliskokous teki.

Kansalliskokous oli hyväksynyt kuninkaan asunnoksi Luxembourgin.

Kommuuni julisti, ettei se vastaisi kuninkaasta, jos kuningas asuisi Luxembourgissa. Luxembourgin kellareista pääsi katakombeihin, — niin kommuuni vakuutti.

Kansalliskokous ei halunnut rikkoa välejä kommuunin kanssa näin vähäpätöisen asian takia. Se salli kommuunin valita kuninkaallisten olinpaikan.

Kommuuni valitsi Templen.

Katsokaa, eikö ollutkin hyvin valittu!

Temple ei ole, kuten Luxembourg, palatsi, jonka kellareista pääsee katakombeihin, jonka seinät yhtäältä ovat laajan aukean puolella ja toisaalta muodostavat terävän kulman Tuileries-palatsin ja kaupungintalon kanssa. Ei, vaan se on vankila, joka on kommuunin silmien ja käsien ulottuvilla. Kommuunin tarvitsisi vain kurkottaa kätensä: se aukaisisi tai sulkisi sen portit. Se on vanha yksinäinen torni, jonka kaivanto on korjattu kuntoon; se on vanha, matala, luja, synkkä, kammottava torni. Filip kaunis, toisin sanoen kuninkuus, nujersi siinä keskiajan, joka kapinoi häntä vastaan. Siihen astuisi nyt kuninkuus uudenajan nujertamana.

Kuinka se iäkäs torni olikin jäänyt siihen keskelle vilkasta kaupunginosaa, synkkänä ja mustana kuin tarhapöllö kirkkaassa päivänpaisteessa!

Sen tornin kommuuni määrää kuninkaan ja hänen perheensä asunnoksi.

Harkitustiko se valitsee kuninkaan asunnoksi tämän tyyssijan, missä entiset häverikit pitivät päässänsä vihreätä myssyä ja _koputtivat pyllyllään kivipermantoa_, kuten keskiaikainen lakiteksti sanoo, minkä jälkeen heillä ei ollut enää velkoja? Ei, se on puhdas sattuma, kohtalo, me sanoisimme kaitselmus, ellei se sana tuntuisi liian julmalta.

Elokuun 13 päivän illalla kuningas, kuningatar, madame Elisabeth, rouva de Lamballe, rouva de Tourzel, herra Chamilly, kuninkaan kamaripalvelija, ja herra Hue, kruununprinssin kamaripalvelija, siirrettiin Templeen.

Kommuunilla oli sellainen hoppu viedä kuningas tähän uuteen asuntoon, ettei tornia edes ehditty panna kuntoon.

Kuninkaallinen perhe vietiin senvuoksi ensin siihen rakennuksen osaan, missä aikoinaan oli asunut Artoisin kreivi, kun hän käväisi Pariisissa, ja jota sanottiin palatsiksi.

Koko Pariisi näytti iloitsevan. Kolmetuhattaviisisataa kansalaista oli tosin surmattu, mutta kuningas, tämä ulkomaalaisien ystävä, tämä vallankumouksen paha vihollinen, tämä ylimysten ja pappien liittolainen, kuningas oli vankina!

Kaikki Templeä ympäröivät talot loistivat juhlavalaistuksessa.

Lamppuja oli sijoitettu yksinpä tornin ampuma-aukkoihinkin.

Astuessaan vaunuista Ludvig XVI näki Santerren, joka ratsain odotteli häntä kymmenen askelen päässä vaununovesta.

Kaksi valtuuston jäsentä astui kuningasta vastaan, hattu kädessä.

"Sisään, hyvä herra", sanoivat he hänelle.

Kuningas astui sisälle ja tietysti erehtyen vastaisen asuntonsa laadusta pyysi päästä silmäilemään palatsin huoneita.

Valtuuston jäsenet hymyilivät toisilleen ja sanomatta kuninkaalle, että tarkastusmatka, jonka hän aikoi tehdä, oli ihan turha, koska hän joutuisi asumaan tornissa, he näyttivät hänelle Templen kaikki huoneet.

Kuningas valitsi näistä itselleen huoneiston, ja valtuustonjäsenet nauttivat tästä erehdyksestä, joka pian muuttuisi pettymykseksi.

Kello kymmeneltä tarjottiin illallinen. Aterian aikana Manuel seisoi kuninkaan sivulla. Hän ei ollut palvelija, joka nöyrästi tottelisi, vaan vanginvartija, kaitsija, isäntä!

Olettakaa, että annettiin kaksi ristiriitaista määräystä; toisen antoi kuningas, toisen Manuel: Manuelin antama pantiin täytäntöön.

Nyt vasta alkoi todellinen vankeus.

Elokuun 13 päivän illasta lähtien kuningas, joka on voitettu yksinvallan huipulla, jättää tämän ylevän korkeuden ja suistuu nopein askelin vuoren toista rinnettä alas, jonka pohjassa häntä odottaa mestauslava.

Hän on tarvinnut kahdeksantoista vuotta kiivetäkseen tuolle huipulle ja pysytelläkseen sillä. Viidessä kuukaudessa kahdeksassa päivässä hän suistuisi sieltä alas.

Katsokaa, kuinka nopeasti häntä työnnetään!

Kello kymmenen ollaan palatsin ruokasalissa. Kello yksitoista palatsin salongissa.

Kuningas _on_ vielä tai ainakin luulee _olevansa_.

Hän ei tiedä, mitä tapahtuu.

Kello yksitoista muuan komisaari saapui paikalle ja käski kamaripalvelijoitten, Huen ja Chemillyn, ottaa mukaansa ne vähät liinavaatteet, jotka heillä on mukanaan, ja seurata häntä.

"Minne me seuraamme teitä?" kysyivät kamaripalvelijat.

"Teidän isäntäväkenne yöasuntoon", vastasi komissaari. "Palatsi on ainoastaan päiväasunto."

Kuningas, kuningatar ja kruununprinssi olivat siis enää vain kamaripalvelijoittensa isäntiä.

Palatsin portilla tavattiin valtuustonjäsen, joka lyhty kädessä alkoi kulkea edellä. Palvelijat seurasivat valtuustonjäsentä.

Tämän lyhdyn heikossa valossa ja sammumaisillaan olevan juhlavalaistuksen kajossa Hue koetti tutustua kuninkaan vastaiseen asuntoon. Hän näki vain synkän tornin; se kohosi korkeuteen graniittijättiläisenä, jonka otsalla välkkyi liekehtivä kruunu.

"Hyvä Jumala", huudahti kamaripalvelija ja pysähtyi, "tuohon torniinko te meidät opastatte?"

"Siihen juuri", vastasi valtuustonjäsen. "Ah, palatsien aika on ollutta ja mennyttä! Saat nähdä, kuinka kansan murhaajat majoitetaan."

Tätä sanoessaan lyhtyä kantava mies astui kierteisportaitten alimmalle askelmalle.

Kamaripalvelijat yrittivät pysähtyä ensimmäiseen kerrokseen, mutta lyhtyniekkamies jatkoi yhä matkaansa.

Toisessa kerroksessa hän sentään keskeytti kiipeämisensä, kääntyi oikealla olevaan käytävään ja aukaisi käytävän oikealla laidalla olevan huoneen oven.

Yksi ainoa ikkuna valaisi tätä huonetta. Kolme neljä tuolia, pöytä ja kehno vuode, siinä tämän huoneen koko kalusto.

"Kumpi teistä on kuninkaan palvelija?" kysyi valtuustonjäsen.

"Minä olen kamariherra", vastasi Chemilly.

"Kamariherra tai palvelija, sehän on sama asia."

Sitten hän osoitti vuodetta ja virkkoi:

"Kas, tuossa saa isäntäsi maata."

Ja lyhtyniekkamies viskasi eräälle tuolille peitteen ja pari hurstia, sytytti lyhtynsä liekillä kaksi takan kamanalla olevaa kynttilää ja jätti kamaripalvelijat kahden kesken toistensa seuraan.

Oli mentävä panemaan kuntoon kuningattaren asunto, joka oli ensimmäisessä kerroksessa.

Hue ja Chemilly silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Heidän kyynelisissä silmissään väikkyi yhä kuninkaallisten huoneitten kaikki loisto ja komeus. Kuningas ei joutuisikaan vankilaan; hänet majoitettaisiin kurjaan hökkeliin!

Onnettomuudelta puuttui näyttämöasetuksen majesteetillisuus.

He tutkivat huonetta.

Sänky oli uutimettomassa komerossa. Vanha, pajunoksista punottu säleikkö, joka oli pantu nojalleen seinää vasten, ilmaisi varokeinoja luteita vastaan — vallan riittämätön varokeino, se oli helppo huomata.

Kamaripalvelijat eivät sentään pahasti pelästyneet, vaan alkoivat parhaansa mukaan siistitä huonetta ja sänkyä.

Toisen lakaistessa, toisen pyyhkiessä tomua kuningas astui huoneeseen.

"Voi, sire", huudahtivat palvelijat yhteen ääneen, "mikä häväistys!"

Kuningas pysyi kylmänä — osoittiko se sielunvoimaa vai huolettomuutta! Hän silmäili ympärilleen, muttei virkkanut sanaakaan.

Seinillä riippui piirroksia ja kun eräät näistä piirroksista olivat aiheiltaan rivoja, otti kuningas ne pois. "En halua", sanoi hän "jättää tuollaisia esineitä tyttäreni silmäiltäväksi."

Kun vuode oli saatu kuntoon, meni kuningas makuulle ja nukkui yhtä rauhallisesti kuin olisi yhä ollut Tuilerieissä — ehkä rauhallisemminkin.

Jos kuninkaalle sillä hetkellä olisi tarjottu kolmenkymmenentuhannen livren korkotulot, annettu maakartano, jossa olisi paja, matkakirjasto, kappeli, missä voisi kuunnella messua, kappalainen messua lukemaan, kymmenen auranalan suuruinen puisto, missä hän olisi voinut elää kaikilta juonitteluilta suojattuna, kuningattaren, kruununprinssin ja kuninkaallisen prinsessan — tai käyttääksemme miellyttävämpiä sanoja — vaimonsa ja lastensa parissa, olisi kuningas ihan varmasti ollut valtakuntansa onnellisin ihminen.

Mutta niin ei ollut kuningattaren laita.

Ellei tämä ylpeä naarasleijona karjaissutkaan häkkinsä nähdessään, johtui se siitä, että syvällä hänen rinnassaan asusti niin julma tuska, että hän pysyi sokeana ja turtana kaikelle, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Hänen asuntoonsa kuului neljä huonetta: eteishuone, johon jäi prinsessa de Lamballe, toinen huone, johon kuningatar sijoittui, pieni suoja, joka luovutettiin rouva de Tourzelille, ja perähuone, joka järjestettiin madame Elisabethin ja molempien lasten asunnoksi.

Täällä oli jonkun verran siistimpää kuin kuninkaan puolella.

Manuel, joka näytti olevan häpeissään kuninkaalle osoitetun loukkauksen johdosta, ilmoitti lisäksi, että kommuunin arkkitehti, kansalainen Palloy — sama mies, joka oli saanut tehtäväkseen hävittää Bastiljin, tulisi neuvottelemaan kuninkaan kanssa, kuinka kuninkaallisen perheen vastainen asunto saataisiin niin mukavaksi kuin mahdollista.

Sillaikaa kun Andrée hautaa rakasta mies-vainajaansa, kun Manuel sijoittaa Templeen kuningasta ja kuninkaallista perhettä, kun kirvesmiehet pystyttävät giljotiinia Carrousel-aukiolle, voiton kentälle, joka pian muuttuu toiseksi Grève-toriksi, luokaamme silmäys kaupungintaloon, jossa olemme jo pari kolme kertaa käväisseet, ja tarkastelkaamme sitä valtaa, joka seurasi Baillyn ja Lafayetten kaltaisten miesten valtaa ja joka sivuuttamalla kansalliskokouksen tähtää diktatuuriin.

Katselkaamme miehiä: he selittävät meille teot.

Elokuun 10 päivän illalla, kun kaikki oli onnellisesti ohi, kun tykkien jyske oli tauonnut, kun ammunta oli sammunut, kun ei enää muuta tehty kuin yksinäisiä murhia, humalainen ja ryysyinen miesjoukko kantoi käsivarsillaan kommuunin kokoussaliin pimeyksien miehen, silmiään räpyttelevän huuhkajan, joukkojen profeetan, jumalallisen Maratin.

Hän oli sallinut sen tehdä, ei ollut enää mitään pelättävää, voitto oli varma ja taistelukenttä sutten, kotkien ja korppien avoin haaskapaikka.

Häntä sanottiin elokuun 10 päivän voittajaksi, häntä, joka oli siepattu juuri kun hän kurkisti ulos kellarinsa henkireiästä!

Hänet oli seppelöity laakerinoksin ja Caesarin lailla hän oli lapsekkaasti säilyttänyt seppelen otsallaan.

Nämä kansalaiset, sanskulotit, siis viskasivat jumala Maratin kommuunin keskuuteen.

Samoin kuin rampa Vulkanus aikoinaan oli viskattu jumalten neuvostoon.

Vulkanuksen nähdessään jumalat olivat nauraneet, Maratin nähdessään monet nauroivat, toiset tunsivat kuvotusta, jotkut alkoivat väristä.

Ja viimeksi mainitut olivat oikeassa.

Mutta Marat ei kuulunut kommuuniin, häntä ei olla nimitetty sen jäseneksi, hänet oli sinne tuotu.

Hän jäi sinne.

Hänelle luovutettiin — ja yksinomaan hänelle — sanomalehtimiesten aitio. Mutta sen sijaan että sanomalehtimies olisi joutunut kommuunin käskettäväksi, kuten _Logobraphe_ oli kansalliskokouksen käskettävänä, kommuuni joutuikin Maratin kynsien, käpälän ruhjottavaksi.

Kuten rakkaan ja suuren ystävämme Victor Hugo kauniissa draamassa Angelo on Padovan valtias, mutta tuntee Venetsian yläpuolellaan, samoin oli kommuuni kansalliskokouksen yläpuolella, mutta tunsi Maratin yläpuolellaan.

Katsokaa, kuinka se totteli Maratia, tämä ylväs kommuuni, jota kansalliskokous totteli. Sen ensimmäisiä päätöksiä oli:

"Rojalistimyrkyttäjien kirjapainot takavarikoidaan ja luovutetaan isänmaallisille kirjanpainajille."

Saman päivän aamuna, jolloin päätös piti julkaistaman, Marat jo pani sen täytäntöön. Hän meni kuninkaalliseen kirjapainoon, laahautti kotiinsa yhden painokoneen ja kannatti säkeittäin hänelle sopivia kirjasimia. Eikö hän ollut ensimmäinen isänmaallinen kirjanpainaja?

Kansalliskokous oli kauhistunut elokuun 10 päivä verilöylyä. Se oli ollut voimaton sitä estämään. Sen omassa pihassa, sen käytävissä, sen ovella oli murhattu.

Danton oli sanonut:

"Milloin oikeuden toiminta alkaa, silloin on kansanomaisen koston tauottava. Kansalliskokouksen edessä minä sitoudun suojelemaan sen huostassa olevia kansalaisia, minä asetun heidän eteensä, minä vastaan heistä."

Danton oli puhunut näin, ennenkuin Marat tuli kommuuniin. Maratin tultua kommuuniin Danton ei vastannut enää mistään.

Käärmeen edestä leijona väistyi: hän yritti tekeytyä ketuksi.

Lacroix, tämä entinen upseeri, tämä kookas, ryhdikäs edustaja, joka oli yksi Dantonin sadasta käsivarresta, nousi puhujalavalle ja ehdotti, että kansalliskaartin päällikön Santerren johdolla — miehen, jonka tylyn pinnan alla rojalistitkin myönsivät säälivän sydämen sykkivän — nimitettäisiin sotaoikeus, joka viivyttelemättä tuomitsisi sveitsiläiset, upseerit ja sotilaat.

Lacroixin tai oikeammin Dantonin ajatus oli seuraava: Tämän sotaoikeuden jäsenet valittaisiin miesten joukosta, jotka olivat taistelleet. Miehet, jotka olivat taistelleet, olivat rohkeita miehiä. Rohkeat miehet pitävät arvossa ja kunnioittavat uljuutta.

Ja jo voittajinakin he kavahtaisivat tuomita voitettuja kuolemaan.

Emmekö ole nähneet näiden voittajien, verestä humaltuneina, raatelunhalua suitsevina, säästävän naisia, suojelevan ja opastavan heitä?

Sotaoikeus, jonka jäsenet valittaisiin bretagnelaisten tai marseillelaisten liittolaisten parista, siis voittajien joukosta, olisi niin muodoin vankien pelastus. Paras todistus siitä, että se oli armelias toimenpide, on se, että kommuuni hylkäsi ehdotuksen.

Marat piti verilöylyä parempana; se lopettaisi kaikki pian.

Hän vaati päitä, yhä vain päitä ja edelleen päitä!

Hänen lukumääränsä kasvoi yhtenään. Ensin oli vain viisikymmentätuhatta päätä, sitten satatuhatta, senjälkeen kaksisataatuhatta ja lopulta hän vaati _kaksisataa seitsemänkymmentäkolmetuhatta_ päätä.

Miksi tämä omituinen luku, tämä kummanlainen määrä?

Hän itsekään ei olisi voinut sitä selittää.

Hän vaatii verilöylyä, siinä kaikki. Ja verilöylyä aletaan järjestää.

Niinpä Danton ei enää tulekaan kommuuniin: ministerin työ vaatii kaiken hänen aikansa, niin hän ainakin väittää.

Mitä tekee kommuuni?

Se toimittaa kansalliskokoukseen lähetystöjä.

Elokuun 16 päivänä kolme lähetystöä tulee perätysten aitauksen eteen.

Elokuun 17 päivänä esiintyy uusi lähetystö.

"Kansa", sanoo se, "on väsynyt koston odotukseen. Kavahtakaa, ettei se ryhdy tekemään oikeutta! Tänä iltana, sydänyöllä, hätäkello alkaa läpätä. Tuileries-palatsiin on saatava rikosoikeus, johon kukin piiri valitsee yhden jäsenen. Ludvig kuudestoista ja Marie-Antoinette halusivat verta; saakoot he nyt nähdä kätyriensä veren vuotavan!"

Moinen julkeus, moinen painostus pani kaksi miestä kimmahtamaan: Jakobiini Choudieun ja dantonilaisen Thuriotin.

"Ne, jotka tulevat tänne ehdottamaan verilöylyä", sanoi Choudieu, "eivät ole kansan ystäviä, ne ovat liehittelijöitä. Halutaan inkivisitiota. Minä vastustan sitä kuolemaani asti!"

"Te haluatte halventaa vallankumousta!" huudahti Thuriot. "Vallankumous ei ole ainoastaan Ranskan, vaan se on koko ihmiskunnan!"

Anomuksia seuraavat uhkaukset.

Nyt tulevat paikalle piirien edustajat ja sanovat:

"Ellei parin kolmen tunnin perästä ole tuomioistuimen puheenjohtajaa nimitetty ja elleivät tuomarit ole ryhtyneet toimimaan, tapahtuu Pariisissa suuria ikävyyksiä."

Tällaisen uhkauksen kuullessaan kansalliskokous totteli. Se päätti perustettavaksi ylimääräisen tuomioistuimen.

Se teki tämän päätöksen elokuun 17 päivänä.

Elokuun 19 päivänä tuomioistuimen jäsenet oli valittu.

Elokuun 20 päivänä tuomioistuin aloitti työnsä ja tuomitsi kuolemaan erään rojalistin.

Elokuun 21 päivän iltapuolella edellisen päivän kuolemaantuomittu teloitettiin soihtujen valossa Carrousel-aukiolla.

Tämän ensimmäisen teloituksen vaikutus oli hirveä, niin kamala, ettei pyövelikään voinut sitä sietää.

Näyttäessään kansalle tämän ensimmäisen mestatun päätä, joka raivasi tien leveäksi ruumisvankkurien kulkea, hän kiljahti, pudotti pään kadulle ja suistui maahan.

Hänen apurinsa kohottivat hänet ylös: hän oli kuollut!

VI

Verinen vallankumous

Vuoden 1789 vallankumous, Neekerin, Sieyèsin ja Baillyn vallankumous oli päättynyt vuonna 1790. Barnaven. Mirabeaun ja Lafayetten vallankumous oli loppunut vuonna 1791. Suuri vallankumous, verinen vallankumous, Dantonin, Maratin ja Robespierren vallankumous oli alkanut.

Liittäessämme näiden kolmen viimeksi mainitun henkilön nimet toisiinsa, emme suinkaan halua liittää heitä samaan arviointiin. Päinvastoin, meidän silmissämme he edustavat, perin erilaisine henkilökohtaisine ominaisuuksineen, vallankumouksen kolmea vuosivaihetta.

Danton painoi siihen leimansa vuonna 1792, Marat vuonna 1793 ja Robespierre vuonna 1794.

Tapahtumat edistyvät muuten nopeasti. Tarkastelkaamme niitä. Sitten tutkimme keinoja, joilla kansalliskokous ja kommuuni koettivat niiden kulkua hidastuttaa tai kiihdyttää.

Me olemmekin nyt syventyneet historiaan. Kaikki kertomuksemme sankarit, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, ovat jo kadonneet vallankumouksen rajusäähän.

Kuinka on käynyt Charnyn veljesten, Georgesin, Isidorin ja Olivierin? He ovat kuolleet. Mitä on tullut kuningattaresta ja Andréesta? He ovat vankeina. Mitä tulee Lafayettesta? Hän on pakosalla.

Elokuun 17 päivänä Lafayette oli sepittänyt adressin, jossa hän kehoitti armeijaa marssimaan Pariisiin, panemaan uudelleen voimaan perustuslain, järjestämään toisen elokuun 10 päivän ja kohottamaan kuninkaan valtaistuimelle takaisin.

Lafayette, tämä vilpitön mies, oli mennyt sekaisin, kuten kaikki toisetkin. Hänen kehoituksensa merkitsi, että preussilaiset ja itävaltalaiset oli marssitettava suoraa päätä Pariisiin.

Armeija hylkäsi hänet vaistomaisesti, kuten se puoli vuotta myöhemmin hylkäsi Dumouriezin.

Historia olisi liittänyt — haluamme sanoa kahlehtinut — näiden kahden miehen nimet toisiinsa, ellei kuningattaren halveksima Lafayette olisi kaikeksi onneksi joutunut Olmütziin. Vankeus sai unohtamaan hänen karkaamisensa.

Elokuun 18 päivänä Lafayette meni rajan yli.

Elokuun 21 päivänä nämä Ranskan viholliset, nämä kuninkuuden liittolaiset, joita vastaan elokuun 10 päivä oli järjestetty ja joita vastaan syyskuun toinen päivä tähdättäisiin, nämä itävaltalaiset, joita Marie-Antoinette kutsui avukseen sinä selkeänä yönä, jolloin kuu paistoi kuningattaren makuuhuoneen ikkunoista sisälle, nämä itävaltalaiset ryhtyivät piirittämään Longwyta. Neljäkolmatta tuntia kestäneen pommituksen jälkeen Longwy antautui.

Edellisenä päivänä Ranskan toisessa kolkassa Vendée oli noussut kapinaan. Pappisvalan vaatimus oli tämän kansannousun verukkeena.

Näiden tapahtumien johdosta kansalliskokous nimitti Dumouriezin itäisen armeijan päälliköksi ja määräsi Lafayetten vangittavaksi.

Se päätti lisäksi, että heti kun Longwyn kaupunki jälleen joutuisi ranskalaisten haltuun, kaikki sen talot, kansallisrakennuksia lukuunottamatta, hävitettäisiin maan tasalle — se laati lain, että kaikki vannomattomat papit karkoitettaisiin maasta — se sääsi kotitarkastukset — se takavarikoi ja myi huutokaupalla emigranttien omaisuuden.

Mitä kommuuni teki sillävälin?

Olemme maininneet, kuka oli sen ennustaja: Marat.