Part 13

"Hyvä", jatkoi oikeusministeri. "Ludvig Capet on ilmoittanut meille haluavansa teidät lähelleen viimeisiksi hetkikseen, ja me olemme kutsuttaneet teidät tänne kuullaksemme, suostutteko tekemään hänelle palveluksen, jota hän teiltä pyytää."

"Koska kuningas on valinnut minut", sanoi apotti, "on velvollisuuteni totella".

"Siinä tapauksessa", sanoi ministeri, "te lähdette kanssani Templeen. Lähdemme heti."

Ja hän otti apotin vaunuihinsa.

Olemme nähneet, että tavanomaiset muodollisuudet täytettyään hän oli päässyt kuninkaan luokse. Ludvig XVI oli sitten käväissyt tapaamassa perhettään, palannut apotti Edgeworthin seuraan ja pyytänyt tätä kertomaan yksityiskohdat, jotka juurikään olemme lukeneet.

Kun kertomus oli päättynyt, sanoi kuningas:

"Hyvä herra, unohtakaamme nyt kaikki muu ja ajatelkaamme vain sieluni pelastuksen suurta ja ainoaa asiaa."

"Sire", vastasi apotti, "olen valmis tekemään parhaani, ja toivon, että Jumala täydentää vähäiset kykyni. Mutta eikö teidänkin mielestänne olisi suuri lohtu, jos saisitte kuulla messun ja nauttia pyhän ehtoollisen?"

"Epäilemättä", myönsi kuningas, "ja voitte olla varma, että minä annan täyden arvon sellaiselle armonosoitukselle. Mutta kuinka voitte sen järjestää?"

"Se on minun asiani, sire, ja minä aion todistaa teidän majesteetillenne, että olen sen kunnian arvoinen, jota olette minulle osoittanut valitsemalla minut avustajaksenne. Kuningas antakoon minulle täydet valtuudet, ja minä vastaan kaikesta."

"Menkää siis, hyvä ystävä", sanoi Ludvig XVI.

Sitten hän ravisti päätänsä ja lisäsi:

"Menkää, mutta te ette onnistu."

Apotti Edgeworth kumarsi ja lähti. Hän pyysi itsensä opastettavaksi neuvostosaliin.

"Hän, joka huomenna kuolee", virkkoi apotti Edgeworth komisaareille, "haluaa ennen kuolemaansa kuulla messun ja ripittäytyä".

Valtuuston virkailijat silmäilivät toisiaan kummastuneina. Heidän mieleensä ei ollut juolahtanut, että heille voitaisiin esittää moinen pyyntö.

"Entä mistä hitosta me saamme papin ja kirkon korut tähän vuorokauden aikaan?" sanoivat he.

"Pappi on saapuvilla", vastasi apotti Edgeworth, "koska minä olen tässä. Välineet taas saa lähimmästä kirkosta. Ei tarvitse muuta kuin lähettää noutamaan."

Komisaarit epäröivät.

"Mutta jos se onkin ansa?" huomautti muuan.

"Mikä ansa?" kysyi apotti.

"Jos te pyhän ehtoollisen suojassa aiottekin myrkyttää hänet?"

Apotti Edgeworth silmäili kiinteästi miestä, joka oli lausunut tämän epäilyksen.

"Kuulkaahan", jatkoi komisaari, "historia tarjoo meille riittävästi esimerkkejä siinä suhteessa, jotta meidän sietää olla epäluuloisia".

"Hyvä herra", sanoi apotti, "tänne tullessani minut tutkittiin niin tarkoin, että teidän pitäisi olla selvillä, etten ole tuonut myrkkyä mukanani. Jos minulla on sitä huomenna, olen voinut saada sen vain teiltä, koska mitään ei voi tulla haltuuni käymättä sitä ennen teidän käsissänne."

Paikalle kutsuttiin puuttuvat jäsenet ja kysymyksestä neuvoteltiin.

Pyyntöön suostuttiin kahdella ehdolla: ensiksi apotin olisi tehtävä kirjallinen anomus, jonka hän varmentaisi nimikirjoituksellaan, ja toiseksi juhlamenot olisi lopetettava viimeistään kello seitsemän aamulla, koska kello kahdeksan vankia lähdettäisiin viemään teloituspaikalle.

Apotti kirjoitti anomuksen ja jätti sen pöydälle. Sitten hänet saatettiin kuninkaan luokse, jolle hän ilmoitti iloisen uutisen, että hänen pyyntöönsä oli suostuttu.

Kello oli tällöin kymmenen. Apotti Edgeworth oli kuninkaan luona kello kahteentoista.

Kellon lyödessä kaksitoista kuningas sanoi:

"Herra apotti, olen väsynyt ja haluan mennä nukkumaan. Tarvitsen huomenna voimia."

Sitten hän kutsui kahdesti:

"Cléry, Cléry!"

Cléry astui sisälle ja riisui kuninkaan, ja kun hän aikoi kiertää kuninkaan hiukset kokoon, virkkoi tämä hymyillen:

"Ei maksa vaivaa."

Sitten hän meni makuulle ja Cléryn vetäessä vuoteen kaihtimet kiinni sanoi:

"Herättäkää minut kello viisi."

Ja tuskin oli vangin pää koskettanut pielusta, kun hän jo vaipui uneen: niin voimakkaat olivat tässä miehessä ruumiin vaatimukset.

Apotti Edgeworth heittäytyi Cléryn vuoteelle, ja kamaripalvelija vietti yönsä tuolilla.

Cléryn uni oli täynnä kauheita näkyjä ja hän heräili ehtimiseen. Hän kuuli kellon lyövän viisi.

Hän nousi heti ja alkoi sytyttää takkaan tulta. Siihen meluun kuningas heräsi.

"No, Cléry", kysyi hän, "joko kello on lyönyt viisi?"

"Sire", vastasi kamaripalvelija, "monet kellot ovat lyöneet viisi, mutta ei vielä meidän kellomme".

Ja hän astui vuoteen ääreen.

"Olen nukkunut hyvin", sanoi kuningas. "Ja se olikin tarpeen, sillä eilispäivä oli hirveän rasittava! Missä on herra de Firmont?"

"Minun vuoteessani, sire."

"Teidän vuoteessanne! Entä missä te olette yönne viettänyt!"

"Tuolla tuolilla."

"Olen pahoillani... teillä on varmaankin ollut perin epämukavaa."

"Voi, sire", sanoi Cléry, "saanko ajatella itseäni tällaisella hetkellä?"

"Ah, poloinen Cléry!" sanoi kuningas.

Ja hän ojensi kamaripalvelijalleen kätensä, jota tämä itkien suuteli.

Viimeistä kertaa uskollinen palvelija alkoi pukea kuningasta. Hän oli hankkinut sitä varten paikalle ruskean takin, harmaat polvihousut, harmaat silkkisukat ja valkoiset liivit.

Kun kuningas oli puettu, suori Cléry hänen hiuksensa.

Sillaikaa kuningas irroitti kellostaan sinetin, pisti sen liiviensä taskuun ja pani kellon takan reunakkeelle. Sitten hän otti sormestaan sormuksen ja työnsi sen samaan taskuun minne sinetinkin.

Kun Cléry auttoi hänen yllensä takkia, otti hän sen povitaskusta lompakon, silmälasit ja nuuskarasian ja pani ne takan reunakkeelle ja lisäksi kukkaronsa. Kaikki tämä tapahtui komisaarien nähden, jotka olivat tulleet kuolemaantuomitun huoneeseen heti kun olivat nähneet siellä valoa.

Kello löi puoli kuusi.

"Cléry", sanoi kuningas, "herättäkää herra de Firmont".

Apotti oli jo herännyt ja noussut. Hän kuuli kuninkaan kehoituksen ja astui esille.

Kuningas tervehti häntä viittauksella ja pyysi häntä tulemaan hänen työhuoneeseensa.

Cléry kiiruhti panemaan kuntoon alttaria: siksi sopi pieni lipasto, joka peitettiin pöytäliinalla. Pyhät ehtoolliskalut oli saatu, kuten apotti Edgeworth oli maininnut, ensimmäisestä kirkosta, josta niitä oli pyydetty. Se kirkko oli Maraisin kapusiinikirkko, Soubisen hotellin vieressä.

Kun alttari oli kunnossa, meni Cléry ilmoittamaan asiasta kuninkaalle.

"Voitteko te avustaa messutoimituksessa?" kysyi Ludvig Cléryltâ.

"Luulen voivani", vastasi kamaripalvelija, "mutta en osaa ulkoa vastauksia".

Kuningas antoi hänelle messukirjan, jonka hän avasi alkurukouksen kohdalta.

Apotti Edgeworth oli mennyt Cléryn huoneeseen pukeutumaan.

Alttaria vastapäätä kamaripalvelija oli siirtänyt nojatuolin ja pannut ison pieluksen tämän nojatuolin eteen, mutta kuningas käski hänen ottaa sen pois ja meni itse noutamaan pienemmän jouhipieluksen, saman, jota hän tavallisesti käytti rukoillessaan.

Heti kun pappi astui sisälle, valtuuston virkailijat, jotka varmaankin pelkäsivät saastuvansa kirkonmiehen läsnäolosta, vetäytyivät eteishuoneeseen.

Kello löi kuusi. Messu alkoi. Kuningas kuunteli sitä polvillaan ja syvän hartaana. Messun jälkeen hän sai pyhän ehtoollisen. Apotti Edgeworth jätti hänet rukoilemaan ja siirtyi viereiseen huoneeseen riisuakseen yltänsä virkapuvun.

Kuningas käytti hyväkseen tätä hetkeä kiittääkseen Clérytä ja sanoakseen hänelle hyvästi. Sitten hän meni työhuoneeseensa, jonne Firmontkin saapui hetken perästä.

Cléry istuutui vuoteensa laidalle ja alkoi itkeä.

Kello seitsemän kuningas kutsui häntä.

Cléry riensi hänen luokseen.

Ludvig XVI vei hänet ikkunakomeroon ja sanoi hänelle:

"Antakaa tämä sinetti pojalleni ja tämä sormus vaimolleni... Sanokaa heille, että eroan heistä syvää tuskaa tuntien... Tämä pieni käärö sisältää kaikkien omaisteni hiussuortuvia; antakaa sekin kuningattarelle."

"Mutta", kysyi Cléry, "ettekö siis enää tapaakaan heitä, sire?"

Kuningas empi hetken, ikäänkuin hänen sydämensä oli lähtenyt hänen rakkaimpiensa luokse, mutta sitten hän sanoi:

"Ei, ei sittenkään!... Lupasin tavata heidät tänä aamuna, mutta haluan säästää heiltä sen kauhean hetken tuskat... Cléry, jos te tapaatte heidät, sanokaa heille, kuinka kipeästi minuun koski, kun lähdin saamatta syleillä heitä viimeistä kertaa..."

Tätä sanoessaan hän pyyhki kyynelen silmästään.

Sitten hän virkkoi, ääni mitä syvintä tuskaa värähdellen:

"Cléry, te viette heille minun viimeiset terveiseni, eikö niin?"

Ja hän meni työhuoneeseensa.

Valtuuston virkailijat olivat nähneet, mitä kuningas oli uskonut Cléryn huostaan. Muuan heistä vaati kamaripalvelijaa luovuttamaan esineet. Mutta toinen ehdotti, että Cléry saisi pitää ne hallussaan, kunnes neuvosto ratkaisisi asian. Tämä ehdotus hyväksyttiin.

Neljännestuntia myöhemmin kuningas tuli jälleen työhuoneestaan.

Cléry oli paikalla odottamassa hänen määräyksiään.

"Cléry", sanoi kuningas, "tiedustelkaa, voisinko saada hetkeksi sakset".

Ja hän palasi huoneeseensa.

"Voiko kuningas saada hetkeksi sakset?" kysyi Cléry komisaareilta.

"Mitä hän niillä tekee?"

"En tiedä. Kysykää häneltä."

Yksi valtuuston virkailijoista meni kuninkaan huoneeseen. Ludvig XVI oli polvillaan Firmontin edessä.

"Olette pyytänyt saksia", sanoi komisaari. "Mitä niillä teette?"

"Cléry leikkaisi niillä hiukseni", vastasi kuningas.

Komisaari meni alas neuvostosaliin.

Asiaa pohdittiin puoli tuntia ja lopulta evättiin sakset.

Komisaari palasi kuninkaan huoneeseen.

"Neuvosto on evännyt pyynnön", sanoi hän.

"Minä en olisi kajonnutkaan saksiin", selitti kuningas. "Cléry olisi leikannut hiukseni teidän nähtenne... Menkää uudelleen tiedustelemaan, hyvä herra, minä pyydän sitä."

Komisaari meni takaisin neuvostosaliin ja esitti toistamiseen kuninkaan pyynnön. Neuvosto pysyi äskeisessä epäävässä päätöksessään.

Muuan valtuuston virkailija lähestyi silloin Clérytâ ja sanoi hänelle:

"Minä luulen, että sinun on aika valmistua seuraamaan kuningasta mestauslavalle."

"Miksi, hyvä Jumala?" kysyi Cléry koko ruumis väristen.

"Ei tarvitse", virkkoi toinen komisaari. "Pyöveli kyllä kelpaa siihen!"

Päivä alkoi sarastaa. Rumpu pärisi kaikissa Pariisin piireissä. Joukkojen liikehtiminen ja muu melu kuului Templen pihaan asti ja hyydytti veren apotti de Firmontin ja Cléryn suonissa.

Mutta kuningas, heitä tyynempänä, kuunteli hetken ja sanoi sitten osoittamatta vähäisintäkään mielenliikutusta:

"Kansalliskaartia kai aletaan kutsua koolle."

Jonkun tovin kuluttua saapui Templen pihaan ratsuväki-osastoja. Kuului hevosten tömistelyä ja upseerien ääniä.

Kuningas kuunteli jälleen ja sanoi sitten yhtä tyynesti kuin äskenkin:

"Ne tuntuvat lähestyvän."

Kello seitsemän ja kahdeksan välillä, moneen otteeseen ja milloin minkin verukkeen nojalla tultiin koputtamaan kuninkaan huoneen ovelle, ja joka kerta apotti Edgeworth vavahti, sillä hän arveli, että kuningasta tultiin noutamaan viimeiselle matkalleen. Mutta joka kerta Ludvig XVI nousi tyynesti, meni ovelle, vastasi rauhallisesti häiritsijöilleen ja palasi istumaan rippi-isänsä viereen.

Apotti Edgeworth ei nähnyt, ketkä kävivät kuningasta tapaamassa, mutta hän kuuli osia heidän puhelustaan. Kerran hän kuuli yhden tällaisen tulijan sanovan vangille:

"Soo, se kävi päinsä kun olitte kuningas, mutta nyt ette enää olekaan!"

Kuningas palasi ovelta värähtämättömin kasvoin kuten ainakin. Mutta hän sanoi:

"Kas näin ne minua kohtelevat... Mutta täytyy kaikki kestää!"

Jälleen kolkutettiin ja jälleen kuningas meni ovelle.

Palattuaan hän virkkoi:

"Ne näkevät kaikkialla puukkoja ynnä myrkkyä. Ne tuntevat minut huonosti. Itsemurha olisi heikkoutta. Luultaisiin, etten osaa kuolla."

Vihdoin, kello yhdeksän, melu yltyi, ovet aukenivat kolisten. Santerre astui sisälle mukanaan seitsemän kahdeksan komisaaria ja kymmenkunta sotamiestä, jotka hän järjesti kahteen riviin.

Odottamatta kolkutusta kuningas lähti huoneestaan.

"Olette tulleet noutamaan minua?" sanoi hän.

"Niin, herra."

"Pyydän teitä odottamaan minuutin."

Ja hän sulkeutui huoneeseensa.

"Tällä kerralla kaikki on lopussa, isä", sanoi hän ja polvistui apotti de Firmontin eteen. "Antakaa siis minulle viimeinen siunauksenne ja rukoilkaa Jumalaa suomaan minulle voimia loppuun asti!"

Kun siunaus oli annettu, nousi kuningas, avasi työhuoneensa oven ja astui komisaareja ja sotamiehiä kohden, jotka odottelivat keskellä makuuhuonetta.

Kaikilla oli hattu päässä.

"Cléry, hattuni", sanoi kuningas.

Itkien Cléry riensi noudattamaan kuninkaan kehoitusta.

"Onko teidän joukossanne ketään kommuunin jäsentä?" kysyi Ludvig XVI. "Te luullakseni?"

Ja hän kääntyi erään komisaarin puoleen. Tämä on valantehnyt pappi, nimeltään Jacques Roux.

"Mitä haluatte?" sanoi puhuteltu.

Kuningas otti taskustaan jälkisäädöksen.

"Pyydän teitä toimittamaan tämän paperin kuningattarelle... vaimolleni."

"Emme ole tulleet tänne toimittelemaan asioitasi", vastasi Jacques Roux, "vaan viemään sinut mestauslavalle".

Kuningas suhtautui tähän herjaukseen lempeästi kuin Kristus ja kääntyi yhtä lempeästi kuin Ihmisen poika erään toisen komisaarin puoleen, jonka nimi oli Gobeau.

"Entä te, hyvä herra", kysyi hän, "kieltäydyttäkö tekin?"

Gobeau tuntui epäröivän.

"Oh", sanoi kuningas, "se on vain minun testamenttini! Voitte sen lukea. Siinä on eräitä määräyksiä, jotka haluan saattaa kommuunin tietoon."

Valtuuston virkailija otti paperin.

Nähdessään, että Cléry — tämä pelkäsi, kuten Kaarlo I:n kamaripalvelija, että hänen isäntänsä voisi ruveta värisemään vilusta, minkä arveltaisiin johtuvan pelosta — nähdessään, että Cléry tarjosi hänelle ei ainoastaan hattua, jota hän oli pyytänyt, vaan lisäksi päällystakkia, hän sanoi:

"Ei, Cléry, antakaa minulle vain hattu."

Cléry ojensi hänelle hatun. Ludvig XVI käytti hyväkseen tätä tilaisuutta ja puristi viimeisen kerran uskollisen palvelijansa kättä.

Sitten hän sanoi käskijänäänellä, jota hän oli elämänsä varrella niin harvoin käyttänyt:

"Lähtekäämme, hyvät herrat!" Ne olivat viimeiset sanat, jotka hän lausui huoneistossaan.

Portailla hän tapasi tornin portinvartijan, Mathayn, jonka hän oli paria päivää aikaisemmin yllättänyt istumasta takkavalkeansa ääressä ja jota hän oli melko jyrkällä äänellä kehoittanut siirtymään muualle.

"Mathay", sanoi hän, "toissa päivänä olin teille hieman töykeä. Älkää kantako siitä minulle kaunaa!"

Mathay kääntyi häneen selin mitään vastaamatta.

Kuningas kulki ensimmäisen pihan jalan. Matkalla hän kääntyi kahdesti kolmesti lausuakseen hyvästit ainoalle rakkaudelleen, vaimolle, ainoalle kiintymykselleen, sisarelle, ja ainoalle ilolleen, lapsille.

Pihaportin edessä odottelivat vihreäksi maalatut vaunut. Kaksi sotamiestä piteli sen ovea auki. Kuolemaan tuomitun lähestyessä toinen heistä meni ensin vaunuihin ja sijoittui etupenkille. Sitten astui kuningas sisälle ja viittasi apotti Edgeworthin asettumaan rinnalleen vaunujen perälle. Viimeisenä astui vaunuihin toinen sotamies. Hän sulki vaununoven.

Kaksi huhua liikkui silloin kaupungilla: edellinen tiesi kertoa, että toinen näistä santarmeista oli valepukuinen pappi, ja toinen, että molemmat olivat saaneet määräyksen surmata kuninkaan, jos pieninkin yritys tehtäisiin hänen pelastamisekseen. Kumpikaan näistä huhuista ei perustunut tosiseikkoihin.

Kello neljänneksen yli yhdeksän saattue lähti liikkeelle...

Pari sanaa vielä kuningattaresta, madame Elisabethista ja molemmista lapsista, joita kuningas oli lähtiessään tervehtinyt viimeisellä katseella.

Edellisenä iltana, tuon sekä suloisen että hirveän tapaamisen jälkeen, kuningatar oli vain vaivoin jaksanut riisua ja panna nukkumaan kruununprinssin. Itse hän oli heittäytynyt täysissä pukimissa vuoteelleen. Koko tämän pitkän talvisen yön madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa olivat kuulle hänen hytisevän vilusta ja tuskasta.

Kello neljännestä yli kuuden ensimmäisen kerroksen ovi aukeni. Tultiin hakemaan messukirjaa.

Siitä hetkestä lähtien koko perhe oli valmiina uskoen, että kuninkaan lupauksen mukaan se pääsisi jälleen häntä tapaamaan. Mutta aika kului. Kuningatar ja prinsessa seisoivat ja kuulivat ne moninaiset äänet, jotka olivat jättäneet kuninkaan tyyneksi ja panneet kamaripalvelijan sekä rippi-isän vapisemaan. He kuulivat ovien aukenevan ja sulkeutuvan kolisten. He kuulivat väkijoukon huudot, kun se tervehti kuninkaan lähtöä. He kuulivat hevosten kavionkopseen ja tykkien kolinan.

Kuningatar vaipui eräälle tuolille ja mutisi: "Hän on lähtenyt sanomatta meille hyvästi!" Madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa polvistuivat hänen eteensä.

Niin siis kaikki toiveet olivat pettäneet yksi toisensa jälkeen. Ensin oli toivottu karkoitusta tai vankeutta, se toive oli pettänyt. Sitten oli toivottu kuolemanrangaistuksen siirtämistä tuonnemmaksi, se toive oli pettänyt. Ja sitten oli vain toivottu kädenpuristusta, ja sekin toive oli nyt pettänyt!

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikeroi kuningatar.

Ja tähän viimeiseen epätoivoiseen vetoamiseen onneton nainen tyhjensi loputkin voimansa...

Sillävälin vaunut vierivät edelleen ja saapuivat bulevardille.

Kadut olivat miltei tyhjät, myymälät melkein kaikki kiinni, ketään ei näkynyt porteilla tai ikkunoissa.

Kommuunin määräys oli kieltänyt kaikkia, jotka eivät kuuluneet aseelliseen miliisiin, liikkumasta bulevardille johtavilla poikkikaduilla tai näyttäytymästä ikkunoissa kuninkaan saattueen kulkiessa ohitse.

Taivas oli matala ja usvainen eikä päästänyt näkyviin muuta kuin piikkimetsän, jonka seasta välähti joku harva pistin. Vaunujen edessä kulki ratsujoukko ja ratsumiesten edessä lauma rummuttajia.

Kuningas oli halunnut keskustella rippi-isänsä kanssa, mutta ei voinut melun takia. Apotti de Firmont antoi hänelle rukouskirjansa. Kuningas alkoi lukea.

Saint-Denisin portilla hän kohotti päätänsä, sillä hän oli kuulevinaan jotakin erikoista hälinää.

Kymmenkunta nuorta miestä oli syöksynnyt esille Beauregard-kadulta. Sapeli kädessä he tunkeutuivat väkijoukkoon ja huusivat:

"Apuun kaikki, jotka tahtovat pelastaa kuninkaan!"

Kolmentuhannen salaliittolaisen piti vastata tähän kehoitukseen, jonka oli lausunut parooni de Batz, muuan vehkeilyjä harrastava seikkailija. Urheasti hän antoikin sovitun merkin, mutta kolmentuhannen asealasta vain joku harva siihen vastasi. Kun parooni de Batz ja nuo kymmenkunta kuninkuuden yltiöpäätä huomasivat, ettei voitu tehdä mitään, käyttivät he hyväkin yrityksensä aiheuttamaa hämminkiä ja katosivat katusokkeloon, joka luikertelee Saint-Denisin portin lähistöllä.

Tämä tapaus se oli keskeyttänyt kuninkaan lukemisen, mutta se oli niin vähäpätöinen, etteivät vaunut olleet edes pysähtyneet. — Kun ne pysähtyivät, kahden tunnin kymmenen minuutin perästä, olikin jo saavuttu matkan päähän.

Huomatessaan, että vaunujen liike oli tauonnut, kuningas kumartui sanomaan apotille:

"Ellen erehdy, olemme perillä, hyvä herra."

Apotti de Firmont oli vaiti.

Tällöin muuan Samsonin veljeskolmikosta, Pariisin pyöveli, aukaisi vaunujen oven.

Kuningas laski kätensä apotti de Firmontin polvelle ja sanoi käskijän äänellä:

"Hyvät herrat, suljen tämän herran teidän suosioonne... Pitäkää huoli, ettei hänelle tapahdu mitään kuolinhetkeni jälkeen. Uskon teille sen tehtävän."

Sillävälin oli kaksi muuta teloittajaa tullut vaunujen lähelle.

"Kyllä me huolehdimme siitä", vastasi yksi miehistä. "Jättäkää se meidän asiaksemme."

Kuningas astui ulos.

Pyövelin apulaiset ympäröivät hänet ja aikoivat riisua hänen takkinsa. Mutta kuningas työnsi heidät halveksivasti syrjään ja alkoi itse riisuutua.

Hetken kuningas seisoi yksin tämän piirin keskellä, Hän viskasi hattunsa maahan, riisui takkinsa, päästi kaulanauhansa. Mutta silloin teloittajat lähestyivät jälleen.

Yksi piteli kädessään nuoraa.

"Mitä te tahdotte?" kysyi kuningas.

"Sitoa teidät", vastasi teloittaja, jolla oli nuora.

"Oh, siihen en suostu milloinkaan!" huudahti kuningas. "Heretkää yrittämästä... Tehkää, mitä teidät on määrätty tekemään, mutta te ette sido minua! Ei, ei, ei koskaan!"

Teloittajat korottivat äänensä. Käsikähmä oli maailman silmissä riistämäisillään uhrilta kuuden kuukauden aikana osoitetun tyyneyden, rohkeuden ja alistumisen maineen, mutta silloin muuan Samsonin veljeksistä, heltyneenä, mutta silti pakotettuna panemaan täytäntöön tuon hirveän teon, astui kuninkaan luo ja sanoi kunnioittavasti:

"Sire, tällä nenäliinalla..."

Kuningas katsahti rippi-isäänsä.

Tämä ponnistautui puhumaan.

"Sire", sanoi apotti de Firmont, "siten teidän majesteettinne muistuttaa yhä paremmin Jumalan poikaa, joka palkitsee teidät!"

Kuningas kohotti katseensa ylös korkeuteen, ja hänen ilmeensä oli äärettömän tuskallinen.

"On tosiaankin liikaa", sanoi hän, "että minä tarvitsen hänen esikuvaansa alistuakseni tällaiseen häväistykseen!"

Ja hän kääntyi teloittajiin päin, ojensi heille alistuneet kätensä ja sanoi:

"Tehkää, mitä haluatte. Tyhjennän kalkin pohjasakkaa myöten."

Mestauslavan portaat olivat korkeat ja livettävät. Apotin tukemana kuningas alkoi nousta niitä. Hetken apotti jo pelkäsi, tuntiessaan käsivarrellaan painon lisääntyvän, että kuninkaan voimat pettäisivät tällä viimeisellä sekunnilla. Mutta ehdittyään ylimmälle porraslaudalle kuningas miltei riuhtaisihe irti rippi-isänsä käsistä, niinkuin henki irtaantuu ruumiista, ja juoksi tasokkeen toiselle laidalle.

Hän oli hyvin punainen eikä ollut milloinkaan näyttänyt näin eloisalta ja vilkkaalta.

Rummut pärisivät. Hän vaiensi ne katseellaan.

Ja lujalla äänellä hän lausui seuraavat sanat:

"Kuolen viattomana kaikkiin niihin rikoksiin, joista minua syytetään. Annan anteeksi kuolemani aiheuttajille ja rukoilen Jumalaa, ettei vuodattamanne veri kostaisi Ranskalle...!"

"Rummut käymään!" komensi muuan ääni, jota kauan luultiin Santerren ääneksi, mutta joka oli de Beaufranchetin, kreivi d'Oyatin ääni. Tämä kreivi oli Ludvig XV:n ja Morphise nimisen hovinaisen äpärä ja siis kuolemaantuomitun setäpuoli.

Rummut alkoivat päristä.

Kuningas polki jalkaa.

"Vaietkaa!" huusi hän hirveällä äänellä. "Minulla on vielä muutakin sanottavaa."

Mutta rummut vain pärisivät.

"Täyttäkää velvollisuutenne!" huusivat mestauslavaa ympäröivät piikkimiehet teloittajille.

Nämä kävivät käsiksi kuninkaaseen, joka nyt palasi verkkaisin askelin teloituskoneen luo silmäillen sitä viistoteräistä rautaa, jonka mallin hän vuosi sitten oli itse piirustanut.

Sitten hänen katseensa siirtyi apottiin, joka rukoili polvistuneena mestauslavan laidalla.

Syntyi jotakin epäselvää liikettä giljotiinin patsaitten takana, vipulauta heilahti, kuolemaantuomitun pää ilmestyi kaameaan aukkoon, näkyi välähdys, kuului pehmeä, kumahtava ääni, ja pään paikalta syöksähti esiin verisuihku.

Muuan teloittajista otti vasusta pään, näytti sitä kansalle ja tahrasi tällöin mestauslavan laidat kuninkaalliseen vereen.

Piikkimiehet alkoivat ulvoa ilosta ja kiiruhtivat kastamaan tähän vereen, kuka piikkinsä, kuka sapelinsa, kuka nenäliinansa — kellä sellainen oli — ja sitten he huusivat: "Eläköön tasavalta!"

Mutta ensimmäisen kerran tämä voimakas huuto, joka oli saanut kansat ilosta värähtämään, sammui herättämättä vastakaikua. Tasavalta oli saanut otsaansa sen kohtalokkaan merkin, joka ei ikinä haihtuisi! Se oli, kuten myöhemmin muuan suuri valtiomies sanoi, tehnyt pahempaa kuin rikoksen, se oli tehnyt virheen.

Pariisissa vallitsi sanoin kuvaamaton hämminki. Eräissä henkilöissä tämä hämminki kehittyi epätoivoksi: muuan nainen hukuttautui Seineen, muuan kähertäjä leikkasi kurkkunsa, muuan kirjakauppias tuli hulluksi, muuan entinen upseeri kuoli mielenliikutukseensa.

Konventio istunnon alkaessa puheenjohtaja avasi erään kirjeen, jonka kirjoittaja pyysi, että Ludvig XVI:n ruumis luovutettaisiin hänelle, jotta hän hautaisi sen hänen isänsä viereen.

Niin, kuinka kävi tämän ruumiin ja tämän pään, jotka oli irroitettu toisistaan? Katsokaamme.

Emme tunne ainoatakaan niin kammottavaa selostusta kuin on tämän hautauspöytäkirjan sanamuoto. Seuraavassa julkaisemme sen sellaisena kuin se mestauspäivänä laadittiin.

"LUDVIG CAPETIN HAUTAUSTA KOSKEVA PÖYTÄKIRJA.

Tammikuun 21 päivänä 1793, vuonna II Ranskan tasavallan aikaa, me allekirjoittaneet, Pariisin departementin viranomaiset, departementin yleisneuvoston määräyksestä ja tasavallan väliaikaisen toimeenpanevan neuvoston tekemän päätöksen nojalla, menimme kello yhdeksän aamulla kansalaisen Ricaven, Sainte-Madeleinen pastorin, asuntoon. Kun tapasimme hänet kotoa, kysyimme häneltä, oliko hän ryhtynyt toimenpiteihin, joista toimeenpaneva neuvosto ja departementti olivat hänelle edellisenä iltana puhuneet, Ludvig Capetin hautaamista varten. Hän vastasi tehneensä tarkalleen kaikki, mitä toimeenpaneva neuvosto ja departementti olivat määränneet, ja että kaikki olisi tuossa tuokiossa valmiina.

Sieltä me lähdimme, mukanamme kansalaiset Renard ja Damoreau, jotka molemmat ovat Sainte-Madeleinen seurakunnan apulaispappeja ja jotka kansalainen pastori oli määrännyt avustamaan Louis Capetin hautaustoimitusta, mainitun seurakunnan hautuumaalle, joka on Anjou-Saint-Honoré-kadun varrella. Perille tultuamme totesimme, että määräykset, jotka me departementin yleisneuvostolla saamamme tehtävän mukaan olimme antaneet edellisenä iltana kansalaiselle pastorille, oli tarkalleen täytetty.

Pian senjälkeen muuan jalkaväenosasto toi hautuumaalle, meidän läsnäollessammc, Ludvig Capetin ruumiin, jonka me totesimme ehjäksi kaikilta jäseniltään, paitsi että pää oli irroitettu vartalosta. Me huomasimme, että pään takaosan hiukset oli katkaistu, että ruumis oli vailla kaulanauhaa, takkia ja kenkiä. Ruumiin yllä oli muuten paita, valkoiset liivit, harmaat polvihousut ja harmaat silkkisukat.

Näin puettuna ruumis pantiin arkkuun, joka laskettiin valmiiksi kaivettuun hautaan. Kaikki järjestettiin ja suoritettiin Ranskan tasavallan väliaikaisen toimeenpanevan neuvoston antamien ohjeitten mukaan. Pöytäkirjan olemme allekirjoittaneet yhdessä kansalaisten Ricaven, Renardin ja Damoreaun, Sainte-Madeleinen pastorin ja apulaispappien, kanssa.

Leblanc, departementin viranomainen. Dubois, departementin viranomainen. Damoreau. Ricave. Renard."

Näin kuoli ja haudattiin tammikuun 21 päivänä 1793 kuningas Ludvig XVI.

Hän oli yhdeksänneljättä vuoden viiden kuukauden ja kolmen päivän vanha. Hän oli hallinnut kahdeksantoista vuotta. Hän oli ollut vankeudessa viisi kuukautta kahdeksan päivää.

Hänen viimeinen toivomuksensa ei toteutunut. Hänen verensä kosti ei ainoastaan Ranskalle, vaan koko Euroopalle!

XXIV

Cagliostron neuvo

Tämän kauhunpäivän iltana — kun piikkimiehet juoksivat Pariisin autioilla ja valaistuilla kaduilla, jotka näyttivät sitäkin alakuloisemmilta kun ne olivat valaistut, kantaen aseittensa nenässä veren tahraamia nenäliinan ja paidan riekaleita sekä huutaen: "Tyranni on kuollut! Tässä näette tyrannin verta!" — kaksi miestä nähtiin Saint-Honoré-kadun varrella olevan talon ensimmäisen kerroksen huoneessa. Molemmat olivat äänettömiä, mutta muuten tykkänään erilaisessa vireessä.

Toinen, mustapukuinen, istui pöydän ääressä, pää käsien varassa, ja näytti vaipuneen syviin mietteihin tai syvään suruun. Toinen, maalaisittain puettu, mitteli pitkin askelin huoneen lattiaa, synkkäkatseisena, otsa kurttuisena ja käsivarret ristissä rinnalla. Mutta joka kerta kun hän matkallaan huoneen yhdestä nurkassa toiseen sivuutti pöydän, hän loi salavihkaa kysyvän silmäyksen toveriinsa.

Kuinka kauan nämä miehet olivat näin seurustelleet? Emme osaa sanoa. Mutta lopulta maalais-asuinen mies, joka piti käsivarsaan ristissä rinnalla, jonka otsa oli kurtussa ja katse synkkä, näkyi väsyneen tähän äänettömyyteen, koskapa pysähtyi mustapukuisen, pää käsien varassa istuvan miehen eteen ja sanoi:

"Kuulkaas, kansalainen Gilbert, te siis sanotte minua roistoksi, koska äänestin kuninkaan kuolemaa?"

Mustapukuinen mies kohotti katseensa, ravisti päätänsä, ojensi käden toverilleen ja vastasi:

"En Billot, te ette ole roisto enempää kuin minäkään aristokraatti. Olette äänestänyt omantuntonne mukaan, niinkuin minäkin. Mutta minä äänestin elämää, te kuolemaa. On kauheaa, kun ihmiseltä riistetään, mitä mikään inhimillinen mahti ei voi antaa hänelle takaisin!"

"Teidän mielestänne siis", huudahti Billot, "despotismi on loukkaamaton, vapaus kapinaa ja oikeus olisi iässä maailmassa vain kuninkaitten, siis tyrannien puolella? Mitä siis jää kansoille? Oikeus palvella ja totella? Ja te, herra Gilbert, Jean-Jacquesin oppilas, Yhdysvaltain kansalainen, puhutte noin!"

"En minä niin puhu, Billot, sillä se olisi loukkaus kansoja vastaan."

"Kuulkaas, minä aion puhua teille, herra Gilbert, aion puhua teille suorasukaiseen, karkeaan tapaani ja minä sallin teidän vastata kaikilla älynne hienouksilla. Myönnättekö, että kansalla, joka huomaa olevansa sorrettu, on oikeus kirvoittaa itsensä kirkon kahleista, vapautua valtaistuimestaan, vieläpä tuhotakin se, ja taistella itsensä vapaaksi?"

"Epäilemättä."

"Sillä on siis myöskin oikeus lujittaa voittonsa tulokset?"

"Niin, Billot, sillä on se kiistämätön oikeus, mutta väkivallalla ja murhalla ei lujiteta mitään. Muistakaa, mitä on kirjoitettu: 'Älä tapa lähimmäistäsi!"

"Mutta kuningas ei ole minun lähimmäiseni!" huudahti Billot. "Kuningas on minun viholliseni! Minä muistan, kun poloinen vaimoni luki minulle raamattua, minä muistan, mitä Samuel sanoi israelilaisille, jotka pyysivät häneltä kuningasta."

"Minä muistan myöskin, Billot. Ja kuitenkin Samuel voiteli Saulin kuninkaaksi eikä suinkaan tappanut häntä."

"Oh, tiedän hyvin, että jään tappiolle, jos ryhdyn kanssanne tieteelliseen kiistaan. Senvuoksi sanonkin teille mutkattomasti: oliko meillä oikeus vallata Bastilji?"

"Oli."

"Oliko meillä oikeus, kun kuningas aikoi rustaa kansalta kokoontumisvapauden, tehdä Pallohuoneen vala?"

"Oli."

"Oliko meillä oikeus, kun kuningas tahtoi peloittaa kansalliskokousta kaartinsa juhlalla ja kokoamalla sotajoukkonsa Versaillesiin, oliko meillä oikeus mennä noutamaan kuningas Versaillesista ja tuoda hänet Pariisiin?"

"Oli."

"Oliko meillä oikeus, kun kuningas yritti paeta vihollisen puolelle, oliko meillä oikeus vangita hänet Varennesissa?"

"Oli."

"Oliko meillä oikeus, kun kuningas vannottuaan valan vuoden 1791 hallitusmuodolle yhä neuvotteli emigranttien kanssa ja vehkeili muukalaisten kanssa, oliko meillä oikeus järjestää kesäkuun kahdeskymmenes päivä?"

"Oli."

"Kun hän kieltäytyi tunnustamasta kansan tahdon sanelemia lakeja, oliko meillä oikeus järjestää elokuun kymmenes päivä, toisin sanoin vallata Tuilerieit ja lakkauttaa kuninkuus?"

"Oli."

"Oliko meillä oikeus, kun kuningas Templeen teljettynäkin oli jatkuvasti vapauden elävänä, vehkeilevänä uhkana, oliko meillä oikeus vai eikö ollut tuoda hänet kansalliskonventin eteen, joka oli nimitetty häntä tuomitsemaan?"

"Teillä oli oikeus."

"Jos meillä oli oikeus kuulustella häntä, meillä oli myöskin oikeus tuomita hänet."

"Niin, mutta vain maanpakoon, karkotettavaksi elinkautiseen vankeuteen, mutta ei kuolemaan."

"Entä miksei kuolemaan?"

"Koska syyllisenä tuloksiin hän ei ollut syyllinen alkuunpanijana. Te tuomitsitte hänet kansan kannalta, hyvä Billot; hän oli toiminut kuninkuuden kannalta. Oliko hän tyranni, kuten te häntä nimitätte? Ei. Oliko hän kansan sortaja? Ei. Ylimystön rikostoveri? Ei. Vapauden vihollinen? Ei."

"Te olette siis tuominnut hänet kuninkuuden kannalta!"

"En, sillä kuninkuuden kannalta minä olisin vapauttanut hänet."

"Ettekö vapauttanut häntä äänestäessänne elämää?"