Part 14

"Niinpä kyllä, mutta elämää elinkautisessa vankeudessa. Billot, uskokaa minua, olen tuominnut hänet puolueellisemmin kuin oikeastaan halusinkaan. Kansanmiehenä tai paremminkin rahvaanlapsena vaaka, jota pitelin kädessäni, painui kansaan päin. Te katselitte häntä etäältä, Billot, ettekä nähnyt häntä niinkuin minä: tyytymättömänä kuninkuuteen, joka hänelle oli suotu, yhtäältä kansalliskokouksen ahdistelemana, joka piti häntä yhä liian mahtavana, toisaalta kunnianhimoisen kuningattaren yllyttämänä, huolestuneen ja nöyryytetyn aateliston kiihoittamana, leppymättömän papiston kiusaamana, itsekästen emigranttien vaivaamana ja lopulta veljiensä viekoittelemana, jotka kiersivät maat ja manteret keräämässä hänen nimessään vihollisia vallankumoukselle... Sanoitte äsken, Billot, ettei kuningas ollut lähimmäisenne, vaan että hän oli vihollisenne. Hyvä, vihollisenne oli voitettu eikä masennettua vihollista surmata. Kylmästi harkittu murha ei ole oikea tuomio, se on teurastusta. Te olette antanut kuninkuudelle marttyyrin ja oikeudelle koston. Varokaa, varokaa, tehdessänne liikaa ette ole tehnyt kylliksi! Kaarlo ensimmäinen mestattiin ja Kaarlo toinen on ollut kuningas. Jaakko toinen karkoitettiin ja hänen jälkeläisensä ovat kuolleet maanpaossa. Ihmisluonne on intomielinen, Billot, ja me olemme vieroittaneet viideksikymmeneksi, kenties sadaksi vuodeksi sen suunnattoman kansanosuuden, joka arvostelee vallankumouksia sydämellään. Ah, uskokaa minua, hyvä ystävä, tasavaltalaiset saavat haikeimmin itkeä Ludvig kuudennentoista verta, sillä se veri huutaa kostoa heille ja se maksaa heille tasavallan!"

"Sanoissasi on paljon perää, Gilbert!" vastasi muuan ääni, joka tuli oviaukosta.

Molemmat miehet säpsähtivät ja kääntyivät yhtaikaa— ja sanoivat yhteen ääneen:

"Cagliostro!"

"Niin, niin, minä täällä", vastasi kreivi. "Mutta Billotinkin sanoissa on paljon perää."

"Ah", huoahti Gilbert, "siinäpä onnettomuus onkin, että katsellessamme asioita kahdelta vastakkaiselta näkökulmalta kumpikin kiistapuoli voi sanoa: 'Minä olen oikeassa.'"

"Niin, mutta on myöskin sanottava, että hän on väärässä", huomautti Cagliostro.

"Selittäkää, mestari?" kehoitti Gilbert.

"Niin, selittäkää", sanoi Billot.

"Te olette juurikään tuominneet syytetyn", virkkoi Cagliostro. "Minä arvostelen tuomiota. Jos te olisitte tuominneet kuninkaan, olisitte olleet oikeassa. Tuomitessanne ihmisen olitte väärässä."

"Minä en käsitä", sanoi Billot.

"Kuunnelkaa, sillä minä arvaan", virkkoi Gilbert.

"Kuningas olisi ollut surmattava", jatkoi Cagliostro, "silloin kun hän oli Versaillesissa tai Tuilerieissä kansalle tuntemattomana, hoviväkensä ja sveitsiläistensä turvissa. Hänet olisi pitänyt surmata lokakuun seitsemäntenä tai elokuun yhdentenätoista päivänä, sillä niinä päivinä hän oli tyranni! Mutta kun hänet oli teljetty viideksi kuukaudeksi Templeen, missä hän joutui seurustelemaan kaikkien kanssa, söi kaikkien nähden, nukkui kaikkien häntä silmätessä, köyhälistön, työmiehen, kaupustelijan toverina, ja kohosi tässä alennustilassaan ihmisen arvoon, häntä olisi pitänyt kohdella ihmisenä, toisin sanoin, olisi hänet pitänyt tuomita karkoitettavaksi tai vankeuteen."

"Minä en käsittänyt teitä", sanoi Billot Gilbertille, "ja nyt minä käsitän kansalaisen Cagliostron".

"Kas, näiden viiden vankeuskuukauden aikana hänet esitetään teille liikuttavana, viattomana, kunnioitettavana, hänet esitetään teille kelpo aviomiehenä, kelpo isänä, kelpo ihmisenä. Vätykset! Luulin heidän pystyvän parempaan, Gilbert! Hänet muokataan, luodaan uudelleen. Niinkuin kuvanveistäjä loihtii marmorimöhkäleestä patsaan paljolla takomisella, samoin tästä arkipäiväisestä, halvasta, ei häijystä eikä hyvästä olemuksesta, joka on täydellisesti aistillisten tottumustensa orja, ahdasmielisesti, muotoihin takertuneesi uskonnollinen, jonka maailmankatsomus ei ole valistuneen miehen, vaan kuin jonkun seurakunnan kirkkoväärtin, tästä karkeasta aineksesta veistetään rohkeuden, kärsivällisyyden ja alistumisen patsas ja sitten tämä patsas pannaan kärsimysten jalustalle. Tuo poloinen kuningas korotetaan, tehdään suureksi ja pyhäksi, jopa niin, että hänen vaimonsakin rakastuu häneen! — Ah, hyvä Gilbert", lisäsi Cagliostro nauruun purskahtaen, "kukapa olisi voinut aavistaa heinäkuun neljäntenätoista, lokakuun viidentenä ja kuudentena tai elokuun kymmenentenä päivänä, että kuningatar joskus rakastaisi miestänsä?"

"Oh," mutisi Billot, "jospa minä olisin arvannut kaiken tämän!"

"Mitä olisitte silloin tehnyt, Billot?" kysyi Gilbert.

"Mitäkö olisin tehnyt! Olisin surmannut kuninkaan joko heinäkuun neljäntenätoista tai lokakuun viidentenä ja kuudentena tai elokuun kymmenentenä päivänä. Se olisi käynyt helposti."

Nämä sanat lausuttiin niin synkeän isänmaallisesta että Gilbert antoi ne anteeksi ja Cagliostro ihaili niitä.

"Niin", virkkoi viimeksi mainittu lyhyen äänettömyyden jälkeen, "mutta te ette tehnyt sitä. Te, Billot, olette äänestänyt kuolemaa ja te, Gilbert, olette äänestänyt elämää. Hyvä, haluatteko nyt kuunnella viimeistä neuvoa? Te, Gilbert, te halusitte päästä konventin jäseneksi täyttääksenne velvollisuuden, ja te, Billot, toteuttaaksenne koston. Velvollisuus ja kosto on täytetty. Teitä ei tarvita täällä enää. Lähtekää!"

Molemmat miehet silmäilivät Cagliostroa.

Tämä jatkoi:

"Te ette ole kumpikaan puoluemiehiä, te olette vaiston ihmisiä. Nyt kun kuningas on kuollut, joutuvat puolueet vastakkain, ja kun puolueet joutuvat vastakkain, ne tuhoavat toisensa. Kuka ensiksi sortuu? En tiedä. Sen vain tiedän, että ne sortuvat kukin vuorollaan. Huomenna, Gilbert, teidän suvaitsevaisuutenne on rikos ja ylihuomenna, Billot, ehkä jo aikaisemminkin, teidän ankaruutenne on rikos. Uskokaa minua, siinä kuolettavassa taistelussa, jota viha, pelko, kosto ja kiihko pian käyvät, vain harva säilyy puhtaana. Yhdet tahraantuvat lokaan, toiset vereen. Lähtekää, hyvät ystävät, lähtekää!"

"Mutta Ranska?" sanoi Gilbert.

"Niin, Ranska?" toisti Billot.

"Ranska on aineellisesti pelastettu", vastasi Cagliostro. "Ulkonainen vihollinen on lyöty, sisäinen vihollinen on kuollut. Niin vaarallinen kuin tammikuun yhdennenkolmatta päivän mestauslava onkin tulevaisuudelle, on se hetkellisesti valtava voima, peruuttamattomien päätösten voima. Ludvig kuudennentoista mestaus aiheuttaa Ranskalle toisien valtaistuinten koston ja antaa tasavallalle kuolemaantuomittujen kansojen kimmoisen, epätoivoisen voiman. Katsokaa vanhanajan Ateenaa, katsokaa uudenajan Hollantia. Neuvottelut, keskustelut, haihattelut ovat tauonneet tämän aamun jälkeen. Vallankumous heiluttaa toisessa kädessä kirvestä, toisessa kolmiväristä lippua. Lähtekää rauhallisin mielin. Ennenkuin se laskee kirveen kädestään, on aristokratia mestattu; ennenkuin se laskee kolmivärilipun, on Eurooppa voiteltu. Lähtekää, hyvä ystävät, lähtekää!"

"Ah", sanoi Gilbert, "Jumala olkoon todistajani, etten kaipaa Ranskaa, jos teidän ennustamanne tulevaisuudenkuva on oikea. Mutta minne me lähdemme?"

"Kiittämätön!" sanoi Cagliostro. "Unohdatko toisen isänmaasi, Amerikan? Unohdatko sen suunnattomat järvet, sen aarniometsät, sen rannattomat lakeudet? Etkö sinä, joka voit levätä, tarvitse luonnon tarjoamaa lepoa näiden yhteiskunnan aiheuttamien hirveitten kiihtymysten jälkeen?"

"Lähdettekö kanssani, Billot?" kysyi Gilbert ja nousi.

* * * * *

"Annatteko minulle anteeksi?" kysyi Billot ja astui askelen Gilbertiin päin.

Miehet syleilivät toisiaan.

"Hyvä on", sanoi Gilbert, "me lähdemme".

"Milloin?" kysyi Cagliostro.

"Viikon perästä."

Cagliostro ravisti päätänsä.

"Te lähdette tänä iltana", sanoi hän.

"Miksi tänä iltana?"

"Koska minä matkustan huomenna."

"Entä minne te menette?"

"Saatte tietää sen joskus, hyvät ystävät."

"Mutta niillä tavoin me matkustamme?"

"_Le Franklin_ lähtee kuudenneljättä tunnin perästä Amerikaan."

"Entä passit?"

"Ne ovat tässä."

"Ja poikani?"

Cagliostro meni avaamaan oven.

"Astukaa sisälle, Sébastien", sanoi hän, "isänne kutsuu teitä".

Nuorukainen tuli esille ja heittäytyi isänsä syliin.

Billot huoahti raskaasti.

"Nyt ei meiltä puutu muuta kuin postivaunut", sanoi Gilbert.

"Minun vaununi ovat portin edessä", vastasi Cagliostro.

Gilbert otti pöytälaatikosta yhteisen kassan — tuhatkunta louisdoria — ja viittasi Billotia ottamaan siitä osuutensa.

"Onko meillä kylliksi varoja?" kysyi Billot.

"Meillä on enemmän kuin mitä tarvitaan kokonaisen maakunnan ostoon."

Billot silmäili ympärilleen hämmästyneen näköisenä.

"Mitä etsitte, hyvä ystävä?" kysyi Gilbert.

"Etsin", vastasi Billot, "etsin jotakin, mistä en paljoa kostuisi, vaikka sen löytäisinkin, koska en osaa kirjoittaa".

Gilbert hymyili, otti esille kynän, musteen ja paperia.

"Sanelkaa", kehoitti hän.

"Haluan lähettää hyvästit Pitoulle", sanoi Billot.

"Kirjoitan teidän puolestanne."

Ja Gilbert kirjoitti.

Kun hän oli lopettanut, kysyi Billot:

"Mitä olette kirjoittanut?"

Gilbert luki:

"Hyvä Pitou.

Lähdemme Ranskasta, Billot, Sébastien ja minä, ja kaikin kolmen me sylellemme teitä hellästi.

Arvelemme, ettei teiltä puutu mitään, koska hoidatte Billotin maatilaa.

Jonakin päivänä kirjoitamme teille ja keholtamme teitä saapumaan luoksemme.

Ystävänne Gilbert."

"Siinäkö kaikki?" kysyi Billot.

"On siinä jälkikirjoituskin", vastasi Gilbert.

"Minkälainen?"

Gilbert katsoi tilanhoitajaa suoraan kasvoihin ja sanoi:

"Billot uskoo huostaanne Catherinen."

Billot huudahti kiitollisena ja heittäytyi Gilbertin syliin.

Kymmentä minuuttia myöhemmin le Havren tiellä vierivät postivaunut, jotka kuljettivat Gilbertin, Sébastienin ja Billotin kauas Pariisista.

JÄLKIKATSAUS

I

Mitä Ange Pitou ja Catherine Billot tekivät

Kuninkaan mestauksesta ja Gilbertin, Sébastienin ja Billotin lähdöstä oli kulunut vähä enemmän kuin vuosi. Eräänä kauniina ja kylmänä aamupäivänä — tuona hirveänä pakkastalvena 1794 — kolme neljäsataa henkeä, toisin sanoin lähes kuudesosa Villers-Cotteretsin asukasmäärästä, seisoskeli linnan torilla ja raatihuoneen pihalla, odottelemassa morsiusparin lähtöä, vanhan tuttumme, pormestari de Longprén, paraikaa tehdessä siitä avioparia.

Tämä morsiuspari olivat Ange Pitou ja Catherine Billot.

Ah, oli ilmeisesti tapahtunut monenlaista vakavaa, ennenkuin varakreivi de Charnyn entisestä rakastajattaresta ja pikku Isidorin äidistä oli tullut rouva Pitou.

Kukin kertoi ja selitti näitä tapahtumia omalla tavallaan. Mutta millä tavalla niitä seliteltiinkin ja kertoiltiinkin, kaikki nämä torijutustelut ylistelivät Ange Pitoun uhrautuvaa alttiutta ja Catherine Billotin viisautta.

Mutta mitä mielenkiintoisempi tämä vastainen aviopari oli, sitä enemmän sitä surkuteltiin.

Pitou ja Catherine olivat kenties onnellisempia kuin yksikään tuon odottelevan joukon miehistä ja naisista. Mutta joukko on nyt kerta kaikkiaan sellainen, että sen täytyy surkutella tai kadehtia.

Tänä päivänä se oli säälivällä tuulella, se surkutteli.

Tapaukset, joita Cagliostro oli ennustanut tammikuun 21 päivän iltana 1793, olivat tosiaankin kehittyneet nopeasti ja jättäneet jälkeensä pitkän ja lähtemättömän veriviirun.

Helmikuun 1 päivänä 1793 kansalliskonventti oli päättänyt painatettavaksi assignaatteja kahdeksansataa miljoonaa. Assignaattien kokonaismäärä tuli täten kolmeksi miljardiksi sadaksi miljoonaksi.

Maaliskuun 28:ntena Treilhardin ehdotuksesta konventti päätti, että emigrantit karkotettiin maasta ikiajoiksi, että heidät katsottiin virallisesti kuolleiksi ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin tasavallan hyväksi.

Marraskuun 7:ntenä konventti oli päättänyt, että yleisen valistusvaliokunnan tuli laatia ehdotus, jonka mukaan järkeen perustuva maallikkokultti korvaisi katolisen uskonnon.

Emme puhu girondelaisten karkotuksesta ja kuolemasta, emme puhu Orleansin herttuan, kuningattaren, Baillyn, Dantonin, Camille Desmoulinsin ynnä monen muun mestauksesta. Niiden tapausten kaiku kyllä ehti Villers-Cotteretsiin asti, mutta ne eivät vaikuttaneet henkilöitten kohtaloon, joista meidän on vielä puhuttava.

Emigranttien tilusten takavarikoinnista oli seurauksena, että Billotin ja Gilbertin tiluksetkin otettiin tasavallan haltuun ja pantiin myytäviksi. Billot ja Gilbert näet laskettiin emigranttien joukkoon kuuluviksi.

Samoin oli käynyt elokuun 10:ntenä surmatun kreivi de Charnyn ja syyskuun 2:sena murhatun kreivittären tilusten.

Tämän päätöksen nojalla Catherine karkotettiin Pisseleun maatilalta, joka nyt oli tullut kansallisomaisuudeksi.

Pitou olisi kyllä mielellään ruvennut käräjöimään Catherinen nimessä, mutta Pitousta oli tullut maltillinen. Pitou oli jo epäiltyjen kirjoissa, ja järkevät henkilöt neuvoivat häntä olemaan teoin ja ajatuksin vastustelematta kansan määräyksiä.

Catherine ja Pitou olivat siis siirtyneet Haramontiin.

Catherine oli ensin aikonut sijoittua, kuten varemminkin, ukko Clouisin majaan, mutta kun hän ilmestyi Orléansin herttuan entisen metsänvartijan ovelle, oli tämä painanut sormen huulilleen vaitiolon merkiksi ja ravistanut päätänsä mahdottomuuden merkiksi.

Tämä mahdottomuus johtui siitä, että paikka oli jo ennestään varattu.

Vannomattomien pappien karkoitusta koskeva laki oli pantu tiukasti täytäntöön, ja kuten helposti ymmärtää, apotti Fortierkin, joka ei ollut halunnut valaa vannoa, oli karkoitettu tai oikeammin, hän oli lähtenyt itse.

Mutta hän ei ollut tuominnut itseään karkoitettavaksi rajan taakse; hän tyytyi lähtemään Villers-Cotteretsista, asunnostaan, jonne hän jätti neiti Alexandrinen irtaimistoa vartioimaan, ja meni pyytämään turvaa ukko Clouisilta, joka olikin heti suostunut hänen pyyntöönsä.

Ukko Clouisin maja oli, kuten muistamme, vain maahan kaivettu yksinkertainen kuoppa, jossa yhdenkin ihmisen oli työlästä asua. Apotti Fortierin lisäksi sinne oli siis vaikea majoittaa Catherine Billotia ja pikku Isidoria.

Lisäksi muistettaneen, kuinka tylysti apotti Fortier oli esiintynyt rouva Billotin kuolinhetkenä. Catherine ei ollut kylliksi kristillismielinen antaakseen apotille anteeksi, että tämä oli evännyt hänen äidiltään haudan, ja vaikka hän olisi ollutkin kyllin kristillismielinen antaakseen sen anteeksi, niin apotti oli liian pinttynyt katolinen antaakseen anteeksi.

Oli siis luovuttava ajatuksesta sijoittua ukko Clouisin hökkeliin.

Jäljellä olivat täti Angéliquen asunto Pleuxissa ja Pitoun mökki Haramontissa.

Täti Angéliquen asuntoa ei käynyt ajatteleminenkaan. Sitä mukaa kuin vallankumous kehittyi, oli täti Angélique muuttunut yhä ärtyisämmäksi, mikä tuntuu uskomattomalta, ja yhä laihemmaksi, mikä tuntuu mahdottomalta.

Tämä muutos hänen henkisessä mielentilassaan ja ruumiillisessa kunnossaan oli seurausta siitä seikasta, että Villers-Cotteretsissa, kuten muuallakin, kirkot oli suljettu, koska yleinen valistusvaliokunta oli keksinyt järkeen perustuvan maallikkokultin.

Kun kirkot suljettiin, lakkasi samalla tuolien vuokraaminen, joka oli ollut täti Angéliquen pääasiallinen tulolähde.

Tämä tulojen hupeneminen juuri teki täti Angéliquen entistäkin laihemmaksi ja ärtyisämmäksi.

Lisätkäämme tähän, että hän oli niin usein kuullut kerrottavan Billotin ja Ange Pitoun vallanneen Bastiljin, nähnyt niin usein tilanhoitajan ja sisarensapojan karauttavan täyttä laukkaa pääkaupunkiin aina kun Pariisissa tapahtui jotakin merkittävää, että hän lopulta uskoi Ange Pitoun ja Billotin johtavan koko vallankumousta ja kansalaisten Dantonin, Maratin, Robespierren ja muiden olevan vain näiden pääjohtajien toisarvoisia kätyreitä.

Kuten hyvin käsittää, neiti Alexandrine tuki häntä näissä, vain osittain virheellisissä ajatuksissa, jotka Billotin äänestys sitten huipensi yltiömäiseksi vihaksi.

Ei siis voinut ajatellakaan majoittaa Catherinea täti Angéliquen luokse.

Näin jäi jäljelle vain Pitoun mökki Haramontissa.

Mutta kuinka he voisivat asua kahden, oikeastaan kolmisin, tässä vaivaisessa hökkelissä joutumatta ilkeitten juorujen uhriksi?

Se olisi vieläkin mahdottomampaa kuin asua ukko Clouisin turvemajassa.

Pitou päättikin lopulta turvautua ystävänsä Désiré Maniquetin vierasvaraisuuteen. Tuo kunnon haramontilainen suostui auliisti antamaan apuaan, jonka Pitou palkitsi monenlaisilla palveluksilla.

Multa se ei vielä turvannut poloisen Catherinen asemaa.

Pitou oli hänelle huomaavainen kuin ystävä, avulias kuin veli, mutta Catherine tunsi hyvin, ettei Pitou rakastanut häntä vain veljenä tai ystävänä.

Pikku Isidorkin tunsi sen hyvin; tuo lapsirukka, joka ei ollut milloinkaan tuntenut isäänsä, rakasti Pitouta, niinkuin olisi rakastanut isäänsä, enemmänkin ehkä, sillä täytyy sanoa, että Pitou jumaloi äitiä, mutta hän oli lapsen orja.

Olisi voinut sanoa, että taitavan sotapäällikön lailla hän — Pitou — käsitti, että Catherinen sydämen hän valloittaisi vain Isidorin avulla.

Rientäkäämme kuitenkin sanomaan heti, etteivät moiset laskelmat olleet tahraamassa rehdin Pitoun tunteitten puhtautta. Pitou oli pysynyt sellaisena, jommoiseksi olemme hänet aina nähneet, kertomuksemme alkulukujen lapsekkaana ja uhrautuvana nuorukaisena, ja mikäli jotakin muutosta oli hänessä tapahtunut, tiesi se vain sitä, että täysimieheksi vartuttuaan Pitou oli tullut entistä uhrautuvammaksi ja viattomammaksi.

Kaikki nämä ominaisuudet liikuttivat Catherinea kyyneliin saakka. Hän tunsi, että Pitou rakasti häntä palavasti, rakasti häntä jumaloiden, uskonnollisen hartaasti, ja toisinaan hän päätteli, että sellainen suuri rakkaus, sellainen täydellinen alttius oli palkittava toisenlaisella tunteella kuin ystävyydellä.

Tällaisia ajatuksia pohtien kävi vähitellen niin, että poloinen Catherine, tuntien — Pitouta lukuunottamatta — olevansa maailmassa yksin, ymmärtäen, että jos hän kuolisi, hänen lapsirukkansa — yhä Pitouta lukuunottamatta — olisi maailmassa yksin, kävi siis vähitellen niin, että Catherine päätti palkita Pitoun sillä ainoalla tavalla, joka oli hänelle mahdollinen: antamalla hänelle kaiken ystävyytensä ja koko olemuksensa.

Ah, hänen rakkautensa, tuo nuoruuden heleä tuoksukukka, hänen rakkautensa oli nyt taivaassa!

Lähes kuusi kuukautta kului näin. Catherine ei ollut vielä oikein saanut tätä ajatusta kypsäksi, vaan vaali sitä järjellään paljoa enemmän kuin sydämellään.

Tämän puolen vuoden aikana, vaikka Pitou otettiin vastaan joka päivä yhä suloisemmin hymyillen ja hyvästeltiin joka ilta yhä hellemmin kädenpuristuksin, Pitou ei voinut laisinkaan käsittää, mikä oli aiheuttanut Catherinen tunteissa tällaisen elpymisen hänen hyväkseen.

Mutta koska Pitou ei ollut uhrautuva ja rakastava palkkiota toivoen ja vaikka hän ei tiennyt, mitkä olivat Catherinen tunteet häntä kohtaan, oli hän entistäkin uhrautuvampi ja rakastuneempi.

Ja näin olisi jatkunut Catherinen tai Pitoun kuolemaan saakka — Pitou olisi voinut ehtiä Filemonin ja Catherine Bancin ikään — eikä minkäänlaista muutosta olisi tapahtunut Haramontin kansalliskaartia komentavan kapteenin tunteissa.

Niinpä Catherinen olikin puhuttava ensimmäiseksi, kuten naiset puhuvat.

Eräänä iltana hän ei tarjonnutkaan kättänsä, vaan tarjosi otsansa.

Pitou arveli Catherinen olevan hajamielisen. Hän oli liian rehti mies eikä käyttänyt hyväkseen toisen hajamielisyyttä.

Hän väistyi askelen taaksepäin.

Mutta Catherine ei ollut päästänyt hänen kättänsä. Hän veti Pitoun lähemmäksi ja tarjosi hänelle, ei enää otsaansa, vaan poskensa.

Pitou epäröi yhä enemmän.

Pikku Isidor huomasi hänen epäröintinsä ja sanoi:

"Mutta suutele nyt mammaa, pappa Pitou."

"Voi, hyvä Jumala!" sopersi Pitou ja valahti kuolonkalpeaksi.

Ja hän painoi kylmät, värisevät huulensa Catherinen poskelle.

Silloin Catherine otti lapsensa, pani sen Pitoun syliin ja sanoi:

"Annan teille lapsen, Pitou. Tahdotteko ottaa hänen mukanaan myöskin äidin?"

Nyt meni Pitoun pää pyörälle. Hän sulki silmänsä ja puristaen yhä lasta rintaansa vasten hän vaipui tuolille ja huudahti sillä sydämen herkkyydellä, jonka vain sydän ymmärtää:

"Voi, herra Isidor, voi, rakas herra Isidor, kuinka minä teitä rakastankaan!"

Isidor sanoi Pitouta pappa Pitouksi, mutta Pitou sanoi varakreivi de Charnyn poikaa herra Isidoriksi.

Ja koska Pitou tunsi, että poikaansa rakastaen Catherine halusi häntäkin rakastaa, hän ei sanonutkaan Catherinelle:

"Voi, kuinka minä rakastan teitä, neiti Catherine!"

Vaan hän sanoi Isidorille:

"Voi, kuinka minä rakastan teitä, herra Isidor!"

Kun näin oli päästy selville, että Pitou rakasti enemmän Isidoria kuin Catherinea, puhuttiin avioliitosta.

Pitou sanoi Catherinelle:

"Minä en vaadi teitä kiirehtimään, neiti Catherine. Määrätkää te aika. Mutta jos haluatte tehdä minut ylen onnelliseksi, älkää määrätkö aikaa kovin kauaksi."

Catherine määräsi kuukauden.

Kolmen viikon perästä Pitou lähti juhlapuvussaan kunnioittavalle tervehdyskäynnille täti Angéliquen luokse ilmoittaakseen tälle menevänsä piakkoin naimisiin Catherine Billotin kanssa.

Täti Angélique näki jo kaukaa sisarensa pojan tulevan ja riensi sulkemaan ovensa.

Mutta Pitou jatkoi matkaansa tuota epäystävällistä ovea kohden ja koputti sille leppeästi.

"Kuka siellä?" kysyi täti Angélique kaikkein käreimmällä äänellään.

"Minä täällä, sisarenpoikanne, täti Angélique."

"Mene tiehesi, syyskuunmurhaaja!"

"Täti", jatkoi Pitou, "tulin ilmoittamaan teille uutista, joka teidän pitäisi olla ilahduttavaa kuulla, koska se merkitsee minun onneani".

"Entä mikä se uutinen on, jakobiini?"

"Avatkaa ovi, niin minä sanon sen."

"Sano oven takaa. Minä en avaa oveani sinunlaisellesi sanskulotille."

"Onko se viimeinen sananne, täti?"

"Se on minun viimeinen sanani."

"Hyvä on, pikku täti, minä menen naimisiin."

Ovi aukeni kuin taikaiskusta.

"Kenen kanssa, onneton?" kysyi täti Angélique.

"Neiti Catherine Billotin kanssa", vastasi Pitou.

"Voi, sinua kurjaa, sinua viheliäistä, sinua brissotistia! Sinä aiot naida sen hunningolle joutuneen tyttöletukan! Mene matkaasi, onneton! Minä kiroan sinut!"

Ja juhlallisesti täti Angélique kohotti keltaiset, kuivettuneet kätensä sisarensa poikaan päin.

"Täti", sanoi Pitou, "te käsitätte hyvin, että olen liian tottunut kirouksiinne piitatakseni tästä yhtään enempää kuin aikaisemmistakaan. Katsoin kohteliaisuuden velvoittavan minua ilmoittamaan teille avioliitostani. Olen sen ilmoittanut ja kohteliaisuuden vaatimus on täytetty. Hyvästi, täti Angélique!"

Pitou kohotti kätensä sotilaallisesti kolmikolkkahattunsa reunalle, kumarsi täti Angéliquelle ja jatkoi matkaansa Pleuxin halki.

II

Kuinka täti Angéliqueen vaikutti ilmoitus, että hänen sisarenpoikansa aikoi mennä naimisiin Catherine Billotin kanssa

Pitou oli käynyt ilmoittamassa tulevasta avioliitostaan de Longprélle, joka asui Ormet-kadun varrella. Pormestari, jolla ei ollut, kuten täti Angéliquella, syytä kantaa kaunaa Billotin perheelle, onnitteli Pitouta siitä kunnon työstä, jonka tämä oli tehnyt.

Pitou kuunteli tuiki kummastuneena. Hän ei käsittänyt, kuinka hän onneaan järjestäessään tuli samalla tehneeksi kunnon työn.

Aito tasavaltalaisena Pitou kiitteli enemmän kuin koskaan tasavaltaa, sillä kun kirkolliset vihkimiset oli poistettu, oli kaikki aikaa vaativat toimenpiteetkin poistettu.

Herra de Longpré ja Pitou sopivat, että seuraavana lauantaina Catherine Billot ja Ange Pitou vihittäisiin raatihuoneella.

Sitä seuraavana päivänä, sunnuntaina, piti huutokaupalla myytämän Pisseleun maatila ja Boursonnesin linna.

Maatila oli arvioitu neljänsadan tuhannen frangin ja linna kuudensadan tuhannen frangin arvoiseksi.

Assignaattien arvo oli laskenut huimaavasti. Yhdellä louisdorilla sai yhdeksänsataa kaksikymmentä assignaattifrangia.

Mutta kenelläkään ei ollut enää louisdoreja.

Pitou oli palannut juoksujalkaa ilmoittamaan Catherinelle hyvät uutisensa. Hän oli kiirehtinyt kahdella päivällä sovittua vihkimispäivää ja pelkäsi nyt, että tämä kiirehtiminen olisi Catherinelle jotenkuten vastenmielistä.

Catherine ei näyttänyt pahastuvan, ja Pitou oli ylen onnellinen.

Mutta Catherine vaati, että Pitou käväisisi toistamiseen täti Angéliquen luona ilmoittaakseen tälle vihkimispäivän ja kutsuakseen hänet siihen juhlatilaisuuteen.

Täti Angélique oli Pitoun ainoa sukulainen, ja vaikkei tämä sukulainen ollutkaan kovin helläluonteinen, tuli Pitoun silti esiintyä huomaavasti häntä kohtaan.

Torstaiaamuna Pitou siis lähti Villers-Cotteretsiin, käydäkseen toistamiseen tervehtimässä täti Angéliquea.

Kello löi yhdeksän, kun hän saapui perille.

Tällä kerralla täti Angélique ei ollut ovella, ikäänkuin täti Angélique olisi tiennyt odottaa Pitouta; ovi oli lukittu.

Pitou arveli, että täti oli jo lähtenyt jonnekin, ja ihastui ikihyväksi sellaisesta onnenpotkauksesta. Vierailu oli tehty, ja hyvin hellä ja hyvin kunnioittava kirje saisi korvata puheen, jonka hän oli aikonut pitää.

Mutta koska Pitou ennenkaikkea oli tunnontarkka mies, koputti hän lukitulle ovelle, ja kun kukaan ei vastannut, kehoitti hän tätiään avaamaan.

Pitoun kolkutuksen ja huudot kuullessaan muuan naapurivaimo tuli ulos.

"Kas, eukko Fagot", sanoi Pitou, "tiedättekö, onko tätini lähtenyt jonnekin?"

"Eikö hän vastaa?" kysyi eukko Fagot.

"Ei, kuten huomaatte. Hän on varmaankin ulkona." Eukko Fagot ravisti päätänsä.

"Minä olisin nähnyt hänen lähtevän", sanoi hän. "Minun oveni on tännepäin, ja ylen harvoin käy niin, ettei hän herättyään kävisi meiltä noutamassa kuumaa tuhkaa tallukkoihinsa. Sillä se poloinen vaimo-kulta on lämmitellyt itseään koko päivän. — Eikö ole niin, Farolet kuoma?"

Tämä välikysymys tehtiin uudelle esiintyjälle, joka avattuaan ovensa sekaantui keskusteluun.

"Mitä te sanotte, eukko Fagot?"

"Sanon, ettei täti Angélique ole lähtenyt ulos. Oletteko te nähnyt häntä tänään?"

"En ja voin vakuuttaa, että hän on kotosalla, sillä jos hän olisi lähtenyt jonnekin, olisivat ikkunaluukut auki."

"Kas, se on totta", myönsi Pitou. "Voi, hyvä isä, olisiko täti-rukalle sattunut jokin onnettomuus?"

"Se on hyvinkin mahdollista", virkkoi eukko Fagot.

"Se on enemmänkin kuin mahdollista, se on todennäköistä", sanoi Farolet miettivästi.

"Ah, hän ei tosiaankaan ole ollut minua kohtaan perin ystävällinen", sanoi Pitou, "mutta välipä sillä, olen kovin levoton... Kuinka pääsemme asiasta selville?"

"Eipä se ole kovinkaan vaikeaa", vastasi kolmas naapuri. "Lähetetään hakemaan lukkoseppä Rigolotia."

"Oven avataksemme se on tarpeetonta", sanoi Pitou. "Olen tottunut avaamaan sen veitselläni."

"Hyvä on. Avaa se siis, poikaseni", kehoitti Farolet. "M olemme todistajia, ettet tee sitä pahoin aikein."

Pitou otti esille veitsensä. Paikalle oli tällä välin kerääntynyt jo toistakymmentä naapuria, ja näiden nähden Pitou lähestyi ovea ja käsitteli veistänsä taidolla, joka todisti, että hän oli useammin kuin kerran turvautunut samaan keinoon päästäksensä nuoruusvuosiensa asuntoon. Lukonkieli siirtyi sijoiltaan, ja ovi aukeni.

Huone oli pilkkosen pimeä.

Oven auetessa sisälle pääsi jonkun verran valoa — talviaamun alakuloista, himmeää valoa — ja tässä hämärässä valossa alettiin vähitellen nähdä täti Angélique, joka makasi vuoteessaan.

Pitou huusi kahdesti:

"Täti Angélique! Täti Angélique!"

Vanhus pysyi liikkumattomana eikä vastannut.

Pitou lähestyi vuodetta ja kosketti täti Angéliquea kylkeen.

"Ah, hän on kylmä ja kankea!" huudahti hän.

Avattiin ikkuna.

Täti Angélique oli kuollut!

"Mikä onnettomuus!" vaikeroi Pitou.

"Eipä suuren suuri!" huomautti Farolet. "Täti Angélique ei sinua liikaa rakastanut, poikaseni."

"Se on mahdollista", vastasi Pitou, "mutta minä pidin hänestä paljon".

Kaksi isoa kyyneltä vierähti tuon kelpo nuorukaisen poskille.

"Voi poloista täti Angéliquea!" sanoi hän.

Ja hän polvistui vuoteen viereen.

"Kuulkaahan, herra Pitou", sanoi eukko Fagot, "jos tarvitsette apuamme, olemme käytettävissänne. Hyväinen aika, naapureita on tai ei ole!"

"Kiitos, eukko Fagot. Onko poikanne kotona?"

"On kyllä. — Hei, Fagotin!" huusi tuo kunnon vaimo.

Neljäntoista vuoden ikäinen poika ilmestyi kynnykselle.

"Tässä olen, äiti", sanoi hän.

"Se sopii", virkkoi Pitou. "Pyytäkää poikaanne juoksemaan Haramontiin ja sanomaan Catherinelle, ettei tämä olisi huolissaan, että minä olen tavannut täti Angéliquen vainajana... Täti-rukka...!"

Pitou pyyhki uudet kyyneleet silmistään.

"Ja että se pidättää minua Villers-Cotteretsissa", lisäsi hän.

"Oletko kuullut, pikku Fagot?" sanoi eukko Fagot.

"Olen."

"No, mars matkaan!"

"Mene Soissons-kadun kautta", neuvoi mietiskelevä Farolet, "ja ilmoita tohtori Raynalille, että täti Angéliquen äkillinen kuolema on todettava".

"Kuuletko?"

"Kyllä kuulen, äiti", sanoi poika.

Pikku Fagot pani jalat alleen ja kapaisi Soissons-kadulle, joka on Pleux-kadun jatko.

Väkeä oli kertynyt paikalle yhä enemmän. Oven edustalla seisoskeli pian satakunta henkeä. Kaikki lausuivat mielipiteensä täti Angéliquen kuolemasta. Yhdet arvelivat sen johtuneen kauheasta jäykkäkouristuksesta, toiset sydänhalvauksesta ja kolmannet täydellisestä loppuunkulumisesta.

Kaikki kuiskailivat:

"Ellei Pitou ole ihan pöhkö, löytää hän kelpo aarteen kaapin ylimmältä laudalta, voipytyn pohjalta, olkikuvon alta tai jostakin pellavasukasta."

Kesken kaiken saapui paikalle tohtori Raynal kaupungin veronkantomiehen kanssa.

Pian saataisiin kuulla, mihin tautiin täti Angélique oli kuollut.

Tohtori Raynal astui sisälle, lähestyi vuodetta, tutki ruumista, paineli kädellään sydänalaa ja vatsanpohjaa sekä selitti koko kuulijakunnan suureksi hämmästykseksi, että täti Angélique oli kuollut yksinkertaisesti viluun ja luultavasti myöskin nälkään.

Tämä selitys pusersi Pitoun silmistä entistä hereämmät kyynelet.

"Voi, täti-parkaa, poloista tätiä!" vaikeroi hän. "Ja minä kun luulin häntä rikkaaksi. Voi, kurjaa minua, joka hylkäsin hänet! Ah, jospa olisin sen tiennyt...! Se ei ole mahdollisia, tohtori Raynal, se ei voi olla mahdollista!"

"Tutkikaa ruokakaappia ja katsokaa, onko siellä leipää, katsokaa, onko puulaatikossa puita. Sanoin hänelle alati, että hän kuolisi näin, se vanha saituri!"

Tehtiin, kuten lääkäri neuvoi: ei kalikkaakaan puulaatikossa, ei leivän murustakaan ruokakaapissa.

"Voi, miksei hän puhunut minulle!" huudahti Pitou. "Olisin käväissyt metsästä hakemassa hänelle polttopuita, olisin ruvennut salametsästäjäksi ravitakseni hänet. — Se on teidänkin vikanne", lisäsi poloinen nuorukainen syyttäen niitä, jotka olivat paikalla, "miksette sanoneet minulle, että hän oli köyhä?"

"Emme sanoneet teille hänen olevan köyhän, herra Pitou", vastasi Farolet, "siitä äärettömän yksinkertaisesta syystä, että kaikki luulivat häntä varakkaaksi".

Tohtori Raynal peitti hurstilla täti Angéliquen kasvot ja lähti ovelle päin.

Pitou riensi hänen luokseen.

"Te lähdette, herra Raynal?" sanoi hän.

Täti Angéliquen nojatuoli 290

"Entä mitä minä täällä tekisin, poikaseni?"

"Onko hän ihan varmasti kuollut?"

Lääkäri kohautti olkapäitään.

"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikeroi Pitou. "Ja kuollut viluun, kuollut nälkään!"

Tohtori Raynal kehoitti nuorukaista tulemaan lähemmäksi.

"Nuori mies", sanoi hän tälle, "neuvon sinua silti etsimään ylhäältä ja alhaalta, ymmärräthän?"

"Mutta, herra Raynal, koska kerran väitätte hänen kuolleen nälkään ja viluun..."

"On nähty kitupiikkejä", sanoi Raynal, "jotka ovat kuolleet nälkään ja viluun lojuessaan aarteellaan".

Sitten hän kohotti sormen huulilleen ja sanoi:

"Vaiti!"

Ja hän lähti.

III

Täti Angéliquen nojatuoli

Pitou olisi kenties harkinnut syvemminkin, mitä tohtori Raynal oli sanonut hänelle, mutta silloin hän näki kaukaa Catherinen, joka, lapsi sylissä, riensi täti Angéliquen asunnolle päin.

Siitä lähtien kun kuultiin, että täti Angélique tiettävästi oli kuollut nälkään ja viluun, naapurien tarjoukset tehdä hänelle viimeinen palvelus olivat muuttuneet vähemmän auliiksi.

Catherine saapui siis kreivin aikaan. Hän selitti, että koska hän piti itseään jo Pitoun vaimona, hänen velvollisuutensa olisi tehdä täti Angéliquelle viimeinen palvelus. Sen hän suorittaisi yhtä hellin ja kunnioittavin käsin kuin kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin äidilleen.

Pitou järjestäisi sillävälin kaikki kuntoon hautajaisia varten, jotka olisi toimitettava kahden päivän perästä, sillä äkillistä kuolemantapausta koskevan lain mukaan täti Angélique voitiin haudata vasta kahden vuorokauden kuluttua.

Asiasta olisi puhuttava vain pormestarille, puusepälle ja haudankaivajalle. Uskonnolliset menot oli poistettu hautajaisista kuten vihkimisestäkin.

"Rakas ystävä", sanoi Catherine Pitoulle, kun tämä otti hattunsa lähteäkseen herra de Longprén puheille, "eikö tämän tapauksen jälkeen ole paikallaan, että vihkimisemme siirretään päivää tai paria tuonnemmaksi?"

"Ihan niinkuin haluatte, neiti Catherine", vastasi Pitou.