Part 15

"Eikö sinustakin tunnu oudolta, jos samana päivänä, jolloin hautaat tätisi, suoritat niin tärkeän toimituksen kuin vihkiminen on?"

"Minulle se tosiaan onkin tärkeä toimitus", myönsi Pitou, "koska se merkitsee vastaista onneani".

"No niin, hyvä ystävä, neuvottele herra de Longprén kanssa, ja mitä hän sanoo, se tehdään."

"Tapahtukoon niin, neiti Catherine."

"Ja lisäksi meille voisi koitua onnettomuutta, jos meidät vihitään näin lähellä hautaa..."

"Oh", sanoi Pitou, "kun kerran tulen mieheksenne, en salli onnettomuuden kajota meihin!"

"Rakas Pitou", sanoi Catherine, "siirtäkäämme se maanantaihin... Kuten huomaat, minä koetan niin paljon kuin mahdollista yhdistää toivomuksesi siihen, mikä on sopivaa."

"Voi, neiti Catherine, kaksi päivää on pitkä aika!"

"Mutta kun olet jaksanut odottaa viisi vuotta..."

"Kahden vuorokauden aikana voi sattua monenlaista."

"Sinä aikana ei satu mitään sellaista, joka saisi minut rakastamaan sinua vähemmän, rakas Pitou, ja koska se oman väitteesi mukaan on ainoa seikka, mitä pelkäät..."

"Niin, ainoa, ainoa, neiti Catherine!"

"Hyvä, siinä tapauksessa... Isidor?"

"Mitä, äiti?" vastasi lapsi.

"Sano pappa Pitoulle: 'Älä pelkää, pappa Pitou, äiti rakastaa sinua paljon ja äiti rakastaa sinua aina!'"

Lapsi toisti viattomalla äänellään:

"Älä pelkää, pappa Pitou, äiti rakastaa sinua paljon ja äiti rakastaa sinua aina!"

Tämän vakuutuksen jälkeen Pitou ei enää empinyt lähteä de Longprén puheille.

Pitou palasi tunnin perästä. Hän oli järjestänyt kaikki, hautauksen ja vihkimisen, sekä maksanut kaikki kulut ennakolta.

Lopulla rahoillaan hän oli ostanut polttopuita ja elintarpeita kahdeksi päiväksi.

Olikin jo aika hänen palata. Tässä viheliäisessä Pleuxin talossa, johon viima pääsi kaikista raoista, saattoi helposti kuolla viluun.

Pitou tapasikin Catherinen puolikohmettuneena.

Catherinen toivomuksen mukaan vihkiminen oli lykätty maanantaiksi.

Seuraavat kaksi päivää ja kaksi yötä kuluivat eivätkä Catherine ja Pitou poistuneet toistensa luota hetkeksikään. He valvoivat nämä kaksi yötä vainajan vuoteen ääressä.

Vaikka Pitou polttikin takassa suunnatonta roihua, tunkeutui tuuli asumukseen purevana ja jäätävänä. Pitou päättelikin itsekseen, että mikäli täti Angélique ei ollut kuollut nälkään, hän oli varsin hyvin voinut kuolla viluun.

Koitti hetki, jolloin ruumis oli vietävä kalmistoon. Matka ei ollut pitkä, sillä täti Angéliquen asunto oli miltei hautuumaan laidassa.

Koko Pieux ja osa kaupunkiakin tulivat saattamaan vainajaa tämän viimeiseen leposijaan. Maaseudulla naiset aina tulevat hautaustilaisuuteen. Pitou ja Catherine olivat surupuvussa.

Kun toimitus oli päättynyt, kiitti Pitou mukana olleita omasta ja vainajan puolesta. Ja sitten kun kukin vuorollaan oli pirskottanut vihkivettä vanhan neidin haudalle, sanottiin Pitoulle hyvästi.

Jäätyään yksikseen Pitou kääntyi sille taholle, minne oli Catherinen jättänyt. Catherine ei ollut enää hänen vierellään. Hän oli pikku Isidorin kanssa polvillaan erään hautakummun ääressä, jonka neljässä nurkassa kasvoi kypressi.

Tämä hauta oli eukko Pillotin hauta.

Nämä neljä kypressiä Pitou oli noutanut metsästä ja istuttanut haudalle.

Pitou ei halunnut häiritä Catherinea tässä hartaudenharjoituksessa. Mutta koska hän tiesi, että rukouksen päätyttyä Catherinen olisi ankara vilu, kiiruhti hän asuntoon sytyttääkseen takkaan valtavan roihun.

Valitettavasti muuan seikka esti häntä toteuttamasta tätä kaunista aietta: puuvarasto oli näet aamulla poltettu loppuun.

Pitou raapi korvansa taustaa. Hänen viimeiset kolikkonsa olivat huvenneet leivän ja polttopuiden ostoon.

Pitou silmäili ympärilleen, arvioiden, minkä huonekalun hän voisi uhrata hetken tarpeeseen.

Valittavana olivat sänky, leipälaari ja täti Angéliquen nojatuoli.

Leipälaari ja sänky olivat vielä käyttökelpoiset, vaikkeivät muuten paljon arvoiset. Mutta nojatuoli oli jo hajoamistilassa eikä pitkiin aikoihin kukaan muu kuin täti Angélique ollut uskaltanut siihen istuutua.

Nojatuoli siis tuomittiin.

Pitou menetteli tällöin kuin vallankumousoikeus — tuskin oli tuomio julistettu, kun se jo pantiin täytäntöön.

Pitou painoi toisen polvensa vanhuuttaan mustuneelle marokkonahkaiselle istuimelle, tarttui toiseen käsinojaan ja riuhtaisi.

Vasta kolmannella nykäyksellä käsinoja irtautui.

Ikäänkuin tämä silpominen olisi aiheuttanut viiltävää tuskaa, nojatuoli voihkaisi omituisesti. Jos Pitou olisi ollut taikauskoinen, olisi hän voinut kuvitella, että täti Angéliquen henki asusti tuossa nojatuolissa.

Mutta Pitoun ainoa taikausko oli hänen rakkautensa. Nojatuoli oli tuomittu lämmittämään Catherinea, ja vaikka siitä noruisi verta yhtä runsaasti ja vaikka se voihkisi yhtä haikeasti kuin Tasson metsän loihditut puut, nojatuoli oli pirstottava.

Pitou tarttui toiseen käsinojaan yhtä kovakouraisesti kuin äskeiseenkin ja voimakkaasti riuhtaisten hän irroitti sen selkänojasta, joka oli nyt miltei hajallaan.

Nojatuolista kuului jälleen omituinen metallinen ääni.

Pitou ei siitä piitannut. Hän tarttui runneltuun nojatuolin jalkaan, kohotti huonekalun päänsä päälle ja iski sen kaikin voimin lattiaan.

Tällä kerralla itse istuin meni kahtia halki ja Pitoun suureksi hämmästykseksi ammottavasta haavasta syöksyi esille — ei verivirta — vaan kultainen vuo.

Kuten muistettaneen, täti Angéliquen tapana oli ollut vaihtaa kertyneet neljäkolmatta hopealivreä yhteen louisdoriin ja piilottaa tämä louisdori nojatuoliin.

Pitou oli tolkuton; hän horjahteli tuiki hämmentyneenä; hän oli päästänsä pyörällä.

Hänen ensimmäinen liikkeensä oli lähteä noutamaan Catherinea ja pikku Isidoria näyttääkseen heille, minkä aarteen hän oli löytänyt.

Mutta muuan hirveä ajatus pidätti hänet.

Mitä Pitou teki kultarahoilla

Näinköhän Catherine tulisikaan hänen vaimokseen, kun saisi tietää hänen olevan rikkaan?

Hän ravisti päätänsä.

"Ei", puheli hän, "ihan varmasti hän kieltäytyisi!"

Tuokion hän seisoi näin, liikkumattomana, mietteissään, huolestuneena.

Sitten hänen kasvoilleen levisi valoisa hymy.

Hän oli varmaankin keksinyt keinon, kuinka selviäisi pulmasta, johon tämä odottamaton rikkaus oli hänet vienyt.

Hän keräsi lattialle kierähtäneet kultarahat, ratkoi veitsellään istuimen halki ja penkoi koko jouhisen tappuratäytteen.

Koko istuin oli ahdettu täyteen kultarahoja.

Niistä tulisi kukkuroilleen se savikulho, missä täti Angélique oli aikoinaan paistanut sen kuuluisan kukon, joka aiheutti tädin ja sisarenpojan välillä varemmin esittämämme hirveän sananvaihdon.

Pitou laski kultarahat.

Niitä oli tuhat viisisataa viisikymmentä!

Pitoun rikkaus oli siis tuhat viisisataa viisikymmentä louisdoria eli kolmekymmentäseitsemäntuhatta kaksisataa livreä.

Ja koska yksi louisdori siihen aikaan oli yhdeksänsataa kaksikymmentä assignaattifrangia, oli Pitoun varallisuus siis miljoona kolmesataa kaksikymmentäkuusi tuhatta livreä!

Entä millä hetkellä tämä valtava omaisuus oli tullut hänen käsiinsä? Hetkellä, jolloin hänen pystymättä ostamaan polttopuita oli täytynyt Catherinea lämmittääkseen pirstota täti Angéliquen nojatuoli.

Mikä onni, että Pitou oli näin köyhä, että sää oli näin kylmä ja että nojatuoli oli näin vanha!

Kukapa tietää, mikä olisi ollut tämän kallisarvoisen nojatuolin kohtalo ilman näitä näköjään kohtalokkaita sattumia?

Pitou ryhtyi sullomaan kultarahoja taskuihinsa ja ravistettuaan vimmatusti jokaista nojatuolin palasta hän rakensi niistä takkaan rovion, iski tulta tuluksilla, jolloin hän löi yhtä monesti hyppysiinsä kuin limsiöön, sai lopulta taulan hehkumaan ja sytytti vapisevin käsin roihun palamaan.

Jo oli aikakin! Catherine ja pikku Isidor astuivat sisälle vilusta värjöttäen.

Pitou puristi lapsen rintaansa vasten, suuteli Catherinen jääkylmiä käsiä ja sanoi lähtiessään:

"Minun on toimitettava muuan välttämätön asia. Lämmitelkää ja odottakaa minua."

"Minne pappa Pitou menee?" kysyi Isidor.

"En tiedä", vastasi Catherine, "mutta koska hän juoksee noin rivakasti, on hän varmastikin menossa järjestämään jotakin, mikä ei koske häntä itseään, vaan sinua tai minua".

Catherine olisi voinut sanoa:

"Sinua ja minua."

IV

Mitä Pitou teki täti Angéliquen nojatuolista löytämillään kultarahoilla

Ei pidä unohtaa, että Pillotin maatila ja Charnyn linna aiottiin myydä seuraavana päivänä julkisella huutokaupalla.

Muistettaneen vielä, että maatilan hinnaksi oli määrätty neljäsataatuhatta frangia ja linnan hinnaksi kuusisataatuhatta frangia assignaatti-frangia.

Huutokauppa-päivänä de Longpré osti erään tuntemattoman henkilön nimiin molemmat tilukset yhteensä tuhannen kolmensadan viidenkymmenen louisdorin eli miljoonan kahdensadan neljänkymmenenkahden tuhannen assignaatti-frangin kauppasummasta.

Hän maksoi käteisellä.

Tämä tapahtui sunnuntaina, siis päivää ennen kuin Catherine ja Pitou vihittäisiin.

Sunnuntaina Catherine oli lähtenyt jo varhain aamulla Haramontiin joko järjestämään eräitä sievistysasioita, joita yksinkertaisimmallakin naisella on hoidettavana hääpäivänsä aattona, tai ollakseen poissa kaupungista päivänä, jolloin julkisesti myytäisiin se kaunis kartano, missä hänen nuoruutensa oli kulunut, missä hän oli ollut ylen onnellinen ja missä hän oli niin paljon kärsinyt!

Niinpä siis maanantaina, kello yhdentoista tienoissa aamupäivällä, raatihuoneen portille kertynyt väkijoukko surkutteli ja ylisteli Pitouta, joka oli aikeissa ottaa vaimokseen rutiköyhän naisen — ja saisi kaupan päällisiksi lapsen, joka oli syntynyt äitiään rikkaampana, mutta oli nyt vieläkin köyhempi kuin tämä!

Sillävälin de Longpré kysyi Pitoulta kaavojen mukaisesti:

"Kansalainen Pierre Ange Pitou, otatteko vaimoksenne kansatar Anne Catherine Billotin?"

Catherine Billotilta hän kysyi:

"Kansatar Anne Catherine Billot, otatteko aviomieheksenne kansalaisen Pierre Ange Pitoun?"

Molemmat vastasivat: "Otan."

Kun molemmat olivat vastanneet myöntävästi, Pitou liikutuksesta värähtelevällä äänellä ja Catherine tyynen selkeällä äänellä, ja pormestari julistanut lain nimessä nämä nuoret ihmiset aviopariksi, viittasi de Longpré pikku Isidorin luoksensa.

Pikku Isidor, joka oli pantu istumaan pormestarin työpöydälle, meni hänen luoksensa.

"Lapsi kulta", sanoi de Longpré hänelle, "anna nämä molemmat paperit äidillesi Catherinelle, kun isäsi Pitou on vienyt hänet kotiinsa".

"Kyllä, herra", sanoi lapsi.

Ja hän otti molemmat paperit pieniin kouriinsa.

Kaikki oli lopussa. Mutta silloin kaikkien läsnäolleitten hämmästykseksi Pitou otti taskustaan viisi kultarahaa, antoi ne pormestarille ja sanoi:

"Köyhille, herra pormestari."

Catherine hymyili.

"Me olemme siis rikkaat?" kysyi hän.

"Ihminen on rikas, kun hän on onnellinen, Catherine", vastasi Pitou, "ja sinä olet tehnyt minusta maailman rikkaimman ihmisen".

Ja hän tarjosi hänelle käsivartensa, johon nuori vaimo hellästi nojasi.

Ulos tullessaan he tapasivat portilla äsken mainitun väkijoukon.

Se tervehti nuorta aviopaperia yksimielisin onnentoivotuksin.

Pitou kiitti ystäviään ja puristi heidän käsiään. Catherine kiitti ystävättäriään ja nyökäytti päätänsä.

Pitou poikkesi oikealle.

"Minne sinä aiot, ystäväiseni?" kysyi Catherine.

Tosiaankin, jos Pitou aikoi Haramontiin, hänen olisi pitänyt kääntyä vasemmalle, puistoon päin.

Jos hän taas aikoi täti Angéliquen asunnolle, hänen olisi pitänyt mennä suoraan eteenpäin linnatorin yli.

Minne hän siis aikoi poiketessaan Fontaine-aukiolle päin?

Sitä juuri Catherine kysyi.

"Tule, rakas Catherine", vastasi Pitou, "vien sinut katsomaan paikkaa, jonka mielelläsi näet jälleen".

Catherine alistui Pitoun johdettavaksi.

"Minne he oikeastaan menevät?" kyselivät ihmiset toisiltaan katsellessaan heidän lähtöään.

Pitou asteli Fontaine-aukion yli, poikkesi sitten Ormet-kadulle ja sen päässä kääntyi sille kujalle, missä hän kuutta vuotta aikaisemmin oli tavannut Catherinen aasin selässä, samana päivänä, jolloin täti Angélique oli karkoittanut hänet eikä hän ollut tiennyt, mistä päin hakisi itselleen tyyssijan.

"Emmehän toki mene Pisseleuhun?" kysyi Catherine ja pysähtyi.

"Seuratkaa vain mukana, Catherine", kehoitti Pitou.

Catherine huoahti ja jatkoi kulkuaan pikku kujaa pitkin ja joutui pian tasangolle.

Kymmenen minuuttia taivallettuaan hän tuli sille pikku sillalle, jolta Pitou oli löytänyt hänet pyörtyneenä samana iltana kun Isidor oli lähtenyt Pariisiin.

Hän pysähtyi.

"Pitou", sanoi hän, "en tule edemmäksi".

"Voi, Catherine", pyysi Pitou, "vain ontolle raidalle asti!"

Pitou tarkoitti raitaa, jonka ontelosta hän oli käynyt noutamassa Isidorin kirjeet.

Catherine huoahti jälleen ja jatkoi matkaansa.

Raidan kohdalle saavuttuaan hän sanoi:

"Kääntykäämme takaisin, pyydän sitä sinulta!"

Mutta Pitou laski kätensä nuoren vaimonsa käsivarrelle ja virkkoi:

"Vielä parikymmentä askelta, Catherine, en pyydä enempää."

"Voi, Pitou!" jupisi Catherine äänessä niin tuskallinen moitteen sävy, että Pitou vuorostaan pysähtyi.

"Oh, Catherine", sanoi hän, "ja minä luulin tekeväni sinut ylen onnelliseksi!"

"Niin, luulit tekeväsi minut onnelliseksi, Pitou, tuodessasi minut katsomaan maatilaa, missä olen kasvanut, joka on kuulunut vanhemmilleni, jonka pitäisi nyt kuulua minulle ja joka myytiin eilen vieraalle, jonka nimeä en edes tiedä."

"Catherine, vielä parikymmentä askelta! En pyydä enempää."

Nämä parikymmentä askelta astuttuaan he tulivat ulkomuurin nurkalle ja näkivät edessään maatilan ison portin.

Tämän ison portin edustalle olivat kerääntyneet maatilan kaikki entiset päivätyöläiset, rengit, tallimiehet, navettatytöt. Ukko Clouis seisoi ensimmäisten joukossa.

Kaikilla oli kädessä kukkavihko:

"Ah, nyt ymmärrän", sanoi Catherine, "ennenkuin uusi omistaja saapuu, sinä halusit tuoda minut tänne viimeisen kerran, jotta entiset palvelijani voisivat sanoa minulle hyvästi. Kiitos, Pitou!"

Ja hän päästi Pitoun käsivarren ja pikku Isidorin käden ja meni tervehtimään noita kunnon ihmisiä, jotka ympäröivät hänet ja veivät hänet päärakennuksen isoon pirttiin.

Pitou otti pikku. Isidorin syliinsä — lapsi piteli yhä molempia papereita kädessään — ja seurasi Catherinea.

Nuori vaimo seisoi keskellä tupaa ja hieroi otsaansa, ikäänkuin olisi vastikään unesta havahtunut.

"Taivaan tähden, Pitou", huudahti hän silmät hämmentyneinä ja ääni kuumeisena, "mitä nämä ihmiset oikeastaan höpisevät...? Hyvä ystävä, en käsitä hitustakaan, mitä he sanovat!"

"Ehkä ne paperit, jotka lapsemme sinulle antaa, selittävät sinulle enemmän, rakas Catherine", virkkoi Pitou.

Ja hän työnsi Isidorin äitinsä eteen.

Catherine otti paperit lapsen kätösestä.

"Lue, Catherine", kehoitti Pitou.

Catherine aukaisi umpimähkään toisen paperin ja luki:

"Allekirjoittanut todistaa täten, että olen eilen ostanut ja maksanut Boursonnesin linnan kaikkine maineen Jacques Philippe Isidorin, neiti Catherine Billotin alaikäisen pojan, nimiin, ja että Boursonnesin linna kaikkine maineen kuuluu nyt siis tälle lapselle täysin omistusoikeuksin.

_De Longpré_, Villers-Cotteretsin pormestari."

"Mitä tämä merkitsee, Pitou?" kysyi Catherine. "Arvaathan, etten käsitä tästä yhtään mitään."

"Lue toinenkin paperi", sanoi Pitou.

Catherine aukaisi toisen paperin ja luki:

"Allekirjoittanut todistaa täten, että olen eilen ostanut ja maksanut Pisseleun maatilan kaikkine alueineen kansatar Anne-Catherine Billotin nimiin ja että Pisseleun maatila kaikkine alueineen kuuluu nyt siis hänelle täysin omistusoikeuksin.

_De Longpré_ Villers-Cotteretsin pormestari."

"Taivaan tähden", huudahti Catherine, "sano pian, mitä tämä merkitsee! Muutoin tulen hulluksi!"

"Se merkitsee, että niillä tuhannella viidelläsadalla viidelläkymmenellä louisdorilla, jotka toissa päivänä löysin täti Angéliquen vanhasta nojatuolista särjin sen nojatuolin lämmittääkseni teitä, kun palasitte hautuumaalta on asiat järjestetty niin, ettei Boursonnesin linna joudu Charnyn suvun hallusta eikä Pisseleun maatila Billotin suvun hallusta."

Ja sitten Pitou kertoi Catherinelle, minkä me olemme kertoneet lukijalle.

"Oh", sanoi Catherine, "ja sinä olet tohtinut polttaa sen vanhan nojatuolin, rakas Pitou, vaikka sinulla oli tuhatviisisataaviisikymmentä louisdoria puiden ostoon!"

"Catherine", sanoi Pitou, "te olitte tulossa kotiin ja teidän olisi täytynyt odottaa lämmintä, sillä puut olisi ollut ostettava ja kuljetettava paikalle, ja odotellessanne teidän olisi tullut vilu".

Catherine levitti käsivartensa. Pitou työnsi hänen syliinsä pikku Isidorin.

"Ah, sinä myöskin, sinä myöskin, rakas Pitou!" sanoi Catherine.

Ja samaan syleilyyn Catherine puristi rintaansa vasten lapsensa ja miehensä.

"Voi, hyvä Jumala", huudahti Pitou läkähtymäisillään iloonsa ja vuodattaen viimeisen kyynelen tätivainajansa muistolle, "ja hän kuoli nälkään ja viluun, poloinen täti Angélique!"

"Sanonpa vainen", virkkoi muuan kookas tullimies verevälle ja kauniille navettatytölle, "sanonpa vainen, että noiden kahden kohtalona ei ole kuolla sillä tavalla!"