Part 11

Tämän nuoren miehen asuntoon Robespierre tuli syyskuun 2 päivän yöksi. Tämä nuori mies nukkui, kun Robespierre ei nukkunut. Tämä nuori mies oli — Saint-Just.

"Saint-Just", sanoi Camille Desmoulins hänelle kerran, "tiedätkö, mitä Danton sinusta sanoo?"

"En."

"Hän sanoo, että sinä pidät päätäsi kuin pyhää sakramenttia."

Nuoren miehen naisellinen suu vääntyi kalpeaan hymyyn.

"Hyvä on", sanoi hän, "minä laitan hänet pitämään omaansa kuin pyhä Denis!" [Ranskalainen pyhimys, joka mestauksen jälkeen tarttui molemmin käsin päähänsä. Suom.]

Ja hän piti sanansa.

Saint-Just astui hitaasti vuoren huipulta, nousi hitaasti puhujapaikalle ja hitaasti hän ehdotti kuolemaa ... _Ehdotti_, erehdymme: hän _vaati_ kuolemaa.

Tämä nuori kaunis kalpea mies naisekkaine huulineen piti julman puheen. Toistakoon sen, ken haluaa, julkaiskoon sen, ken voi. Meillä ei ole siihen rohkeutta.

"Kuningasta ei tarvitse tuomita", sanoi hän, "_hänet on tapettava_!

"_Hänet on tapeltava_, sillä ei ole enää lakeja, joiden mukaan hänet tuomittaisiin. Hän itse on ne tuhonnut.

"_Hänet on tapettava_ niinkuin vihollinen tapetaan. Vain kansalaisia tuomitaan. Jos mielimme tyrannin tuomita, täytyy hänestä sitä ennen tehdä kansalainen.

"_Hänet on tapettava_ niinkuin selvästä teosta tavattu rikollinen, jonka kädet ovat vielä veressä. Kuninkuus on muuten ikuinen rikos. Kuningas on luonnon ulkopuolella. Kansan ja kuninkaan välillä ei ole minkäänlaista luonnollista yhdyssidettä."

Hän puhui näin kokonaisen tunnin, kiihtymättä, lämpenemättä, paasaavalla äänellä, pedantin elein, ja jokainen lause loppui sanoihin, jotka putosivat kuin omituinen punnus ja järkyttivät kuulijoitten mieltä kuin giljotiinin kolmiveitsen tomahdus, sanoihin: "hänet on tapettava!"

Puhe synnytti hirveän mieltenkuohun. Sitä kuunnellessaan kaikki tuomarit tunsivat sydäntänsä hyytävän. Robespierreäkin kauhistutti, kun hän näki oppilaansa vievän vallankumouksen verisen lipun kauas pisimmälle menneitten tasavaltalaisten etuvartioitten ulkopuolelle.

Siitä lähtien voi oikeudenkäyntiä pitää ratkaistuna ja Ludvig XVI:ta kuolemaantuomittuna.

Ken koettaisi pelastaa kuninkaan, saisi vihkiytyä kuolemaan.

Danton ajatteli sitä, mutta hänellä ei ollut rohkeutta. Hänessä oli ollut kylliksi isänmaallisuutta sietääkseen murhaajan nimen, mutta hänessä ei ollut riittävästi stoalaisuutta hyväksyäkseen kavaltajan nimen.

Joulukuun 11 päivänä oikeudenkäynti alkoi.

Kolmea päivää varemmin muuan valtuuston virkailija oli tullut Templeen kommuunin lähetystön saattamana, astunut kuninkaan huoneeseen ja lukenut vangeille päätöksen, jonka mukaan näiltä riistettäisiin puukot, partaveitset, sakset, kynäveitset, yleensä kaikki teräaseet, jotka kuolemaantuomittujen hallusta aina otetaan.

Heti tämän tapauksen jälkeen rouva Cléry tuli erään ystävättärensä seurassa tapaamaan miestänsä. Kamaripalvelija vietiin, kuten tavallisesti, neuvostosaliin. Siellä hän alkoi puhella vaimonsa kanssa, joka kovalla äänellä selitti kotoisia asioitaan, hänen ystävättärensä sillaikaa kuiskatessa:

"Ensi tiistaina kuningas viedään konvention eteen... oikeudenkäynti alkaa... kuningas voi ottaa itselleen avustajan... kaikki tämä on varmaa."

Kuningas oli kieltänyt Clérytä salaamasta häneltä mitään. Olipa uutinen kuinka ikävä tahansa, uskollinen palvelija ilmoitti sen isännälleen. Tänäkin iltana, kuningasta riisuessaan, hän toisti tälle sanat, jotka edellä olemme maininneet, ja lisäsi, että kommuuni oli päättänyt eristää kuninkaan perheestään koko oikeudenkäynnin ajaksi.

Ludvig XVI:lla olisi siis vielä neljä päivää aikaa seurustella kuningattaren kanssa.

Hän kiitti Clérytä tämän uskollisuudesta.

"Koettakaa", sanoi hän, "edelleenkin saada selville, mitä ne minusta tahtovat. Älkää pelätkö, että sillä suretatte mieleni. Olen sopinut omaisteni kanssa, ettemme ole mitään tietävinämme. Siten emme joudu paljastamaan teitä."

Mutta mitä lähemmäksi tuli päivä, jolloin oikeudenkäynnin tuli alkaa, sitä epäluuloisemmiksi kävivät valtuuston virkailijat. Cléry ei voinut hankkia vangeille muita uutisia, kuin mitä hänelle lähetetty sanomalehti tiesi kertoa. Tämä lehti julkaisi päätöksen, että joulukuun 11 päivänä Ludvig XVI tuotaisiin konventin aitauksen eteen.

Joulukuun 11 päivänä kello viideltä aamulla rumpu alkoi päristä kaikkialla Pariisissa. Templen portit aukenivat ja pihalle saapui ratsuväkiosasto ja tykistöä. Ellei kuninkaallinen perhe olisi tiennyt, mitä oli tekeillä, olisi tämä melu varmaankin aiheuttanut suurta hämminkiä. Mutta kaikki teeskentelivät tietämättömyyttä ja palvelusvuoroisilta komisaareilta kysyttiin, mitä tämä kaikki merkitsi. Vartijat kieltäytyivät vastaamasta.

Kello yhdeksän kuningas ja kruununprinssi menivät aamiaiselle prinsessojen huoneistoon. He saivat viettää viimeisen hetken yhdessä, mutta valtuuston virkailijoiden valvonnan alaisina. Tunnin perästä heidän olisi erottava, ja koska ei kukaan saanut ilmaista mitään tietävänsä, oli kaikki erontuskat kätkettävä sydämeen.

Kruununprinssi ei todella tiennytkään mitään. Nuoruudelta oli haluttu säästää se tuska. Nuori prinssi kärtti isäänsä pelaamaan siamia. Vaikka kuninkaalla ilmeisesti oli paljon tärkeämpääkin ajateltavaa, suostui hän huvittamaan poikaansa.

Kruununprinssi hävisi kaikki erät ja sai kolmesti numeron 16.

"Paha kuusitoista!" huudahti hän. "Minä luulen, että se tuottaa minulle onnettomuutta."

Kuningas ei vastannut mitään, mutta pojan sanat vaikuttivat häneen kuin synkkä ennustus.

Kello yksitoista, kun kuningas opetti poikaansa kirjoittamaan, astui huoneeseen kaksi valtuuston virkailijaa ilmoittamaan, että he tulivat noutamaan kruununprinssiä viedäkseen hänet äitinsä luokse. Kuningas halusi tietää tämän ryöstön syyn. Komisaarit tyytyivät vastaamaan, että he toteuttivat kommuunin neuvoston määräystä.

Kuningas syleili poikaansa ja pyysi Clérytä opastamaan kruununprinssin kuningattaren luokse.

Cléry totteli ja palasi pian.

"Minne jätitte poikani?" kysyi kuningas.

"Kuningattaren syliin, sire", vastasi Cléry.

Muuan komisaari tuli huoneeseen.

"Hyvä herra", sanoi hän Ludvig XVI:lle, "kansalainen Chambon, Pariisin pormestari" — hän oli Pétionin seuraaja — "on neuvostosalissa ja saapuu pian tänne".

"Mitä hän minusta tahtoo?" kysyi kuningas.

"En tiedä", vastasi valtuuston virkailija.

Ja hän poistui jättäen kuninkaan yksikseen.

Kuningas käveli huoneessaan tuokion ja istuutui sitten vuoteen vieressä olevaan nojatuoliin.

Valtuuston virkailija oli siirtynyt Cléryn kanssa viereiseen huoneeseen ja sanoi siellä kamaripalvelijalle:

"Minä en uskalla mennä vangin luo, sillä pelkään hänen kyselyjään."

Mutta kun kuninkaan huoneesta ei kuulunut hiirenhiiskahdustakaan, tuli komisaari levottomaksi. Hän astui varovasti sisälle ja näki Ludvig XVI:n istuvan pää käsien varassa ja vaipuneena ilmeisesti syviin mietteihin.

Oven kääntyessä saranoillaan syntyi kolinaa, kuningas kohotti päänsä ja kysyi kovalla äänellä:

"Mitä te tahdotte minusta?"

"Pelkäsin", valtasi valtuuston virkailija, "että te voitte pahoin".

"Kiitän teitä", sanoi kuningas, "mutta minä en voi pahoin. Minua vain surettaa syvästi se tapa, millä poikani riistettiin minun läheltäni."

Valtuuston virkailija poistui.

Pormestari saapui vasta kello yksi. Hänen seurassaan olivat kommuunin uusi prokuraattori Chaumette, Coulombeau, notaarin kirjuri, eräitä valtuuston virkailijoita ja Santerre, ajutanttiensa saattamana.

Kuningas nousi.

"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi hän pormestarilta.

"Olen tullut noutamaan teitä, herra", vastasi tämä, "vetoamalla konventio tekemään päätökseen, jonka notaarin kirjuri lukee teille".

Ja notaarin kirjuri levitti erään paperin ja aloitti:

"Kansalliskonventin päätös, joka määrää, että Ludvig Capet..."

Kuningas keskeytti lukemisen sanomalla:

"Capet ei ole nimeni, se on erään esi-isäni nimi."

Ja kun kirjuri aikoi jatkaa, sanoi hän:

"Se on tarpeetonta, hyvä herra, olen lukenut päätöksen eräästä sanomalehdestä."

Ja hän kääntyi komisaarien puoleen ja lisäsi:

"Olisin toivonut, että poikani olisi jätetty minun seuraani niiksi kahdeksi tunniksi, jotka olen saanut viettää teitä odotellessani. Ne kaksi julmaa tuntia olisivat silloin tulleet minulle hyvin suloisiksi. Menettelynne on muuten sen kohtelun jatkoa, jota olen saanut tuta jo neljän kuukauden aikana... Seuraan teitä, en siksi, että tottelen konventio määräystä, vaan koska vihollisillani nyt on voima."

"Tulkaa siis, herra", virkkoi Chaumette.

"Odottakaa, kunnes saan ylleni päällystakin. — Cléry, päällystakkini!"

Cléry auttoi kuninkaan ylle pähkinänruskean päällystakin.

Chambon lähti ensimmäisenä. Kuningas seurasi häntä.

Portaitten juurella kuningas silmäili levottomana kiväärejä, piikkejä ja etenkin taivaansinisiä ratsumiehiä, joiden kerääntymisestä hän ei tiennyt mitään. Sitten hän loi viimeisen silmäyksen tornin ikkunoihin, ja niin lähdettiin.

Satoi.

Kuningas ajoi vaunuissa, ja hänen kasvonsa olivat tyynet.

Kun oli sivuutettu Saint-Martinin ja Saint-Denisin portit, kysyi hän, kumpi niistä oli päätetty hajoittaa.

Maneesin ovella Santerre laski kätensä hänen olalleen ja johdatti hänet aitauksen eteen, samalle paikalle ja samaan nojatuoliin, mistä hän oli vannonut valan hallitusmuodolle.

Kaikki edustajat pysyivät istuallaan kuninkaan astuessa saliin. Vain yksi nousi tervehtimään, kun kuningas asteli hänen ohitseen.

Kuningas kääntyi kummastuneena katsomaan, kuka se oli, ja tunsi Gilbertin.

"Hyvää päivää, herra Gilbert", sanoi hän.

Sitten hän jatkoi Santerrelle:

"Tunnettehan herra Gilbertin? Hän oli aikoinaan minun lääkärini. Ettehän lue hänelle liian suureksi viaksi, kun hän tervehti minua?"

Kuulustelu alkoi.

Ja silloin onnettomuuden lumousvoima alkaa haihtua julkisuuden edessä. Kuningas ei ainoastaan vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin, vaan vastasi lisäksi huonosti, epäröiden, kierrellen, kieltäen, luikerrellen ovelasti kuin joku maaseutuasianajaja, joka ajaa kahden naapurin raja-aitaa koskevaa juttua.

Tämä ei ollut kuningas-poloiselle suuri päivä.

Kuulustelua kesti kello viiteen asti.

Kello viisi Ludvig XVI opastettiin neuvottelusaliin, missä hän odotteli vaunujaan.

Pormestari tuli häneltä kysymään:

"Onko teidän nälkä, herra, ja haluatteko syötävää?"

"Kiitos", vastasi kuningas ja teki kieltävän eleen.

Mutta nähdessään erään krenatöörin ottavan repustaan leivän ja antavan puolikkaan kommuunin prokuraattorille Chaumettelle, hän lähestyi tätä ja sanoi:

"Haluatteko ystävällisesti antaa minulle palasen leivästänne, hyvä herra?"

Mutta koska hän oli puhunut hiljaa, väistyi Chaumette taaksepäin ja sanoi:

"Puhukaa kovaa, herra!"

"Oh, voin kyllä puhua kovaakin", vastasi kuningas alakuloisesti hymyillen. "Pyydän palasen leivästänne."

"Annan mielelläni", vastasi Chaumette.

Ja hän ojensi kuninkaalle leipänsä.

"Taittakaa itse", sanoi hän. "Tämä on spartalainen ateria. Jos minulla olisi juuri, antaisin siitäkin toisen puolen."

Mentiin pihalle.

Kuninkaan nähdessään väkijoukko alkoi laulaa Marseljeesin kertoa, korostaen erikoisen ponnekkaasti säettä:

Juoda nyt saa sortajainsa verta maa!

Ludvig XVI kalpeni lievästi ja astui vaunuihin.

Nyt hän alkoi syödä, mutta söi vain leipänsä kuoren. Sisus jäi hänen kouraansa, eikä hän tiennyt, mitä sillä tekisi.

Kommuunin prokuraattorin apulainen otti sen hänen kädestään ja heitti sen vaununovesta kadulle.

"Ah, on väärin heittää leipää kadulle", sanoi kuningas, "varsinkin nykyisin kun leipä on harvinaisuutta!"

"Entä kuinka te tiedätte sen harvinaiseksi?" kysyi Chaumette. "Eihän teiltä ole puuttunut!"

"Tiedän sen harvinaiseksi, koska se, jota minulle tarjotaan, maistuu mullalta."

"Isoäitini", virkkoi Chaumette, "sanoi minulle alati: 'Poikaseni, ei koskaan pidä hävittää leivän sisusta, sillä et voisi kuitenkaan kasvattaa samaa määrää tilalle'."

"Herra Chaumette", sanoi kuningas, "isoäitinne oli kaikesta päättäen älykäs nainen".

Syntyi äänettömyys. Chaumette istui mykkänä vaunujen perällä.

"Mikä teitä vaivaa, herra?" kysyi kuningas. "Näytätte kalpealta."

"En tosiaankaan voi hyvin", myönsi Chaumette.

"Ehkä hiljaa kulkevien ajoneuvojen tärinä vaivaa teitä?" kysyi kuningas.

"Niinpä kai."

"Oletteko ollut merellä?"

"Olen ollut sodassa la Motte-Picquetin johdolla."

"La Motte-Picquet oli kelpo soturi", sanoi kuningas.

Ja nyt hän vuorostaan pysyi vaiti.

Mitä hän kuvitteli? Hän ajatteli kaunista laivastoaan, Intian vesillä voittoisaa, Cherbourgin merisatamaa, Atlantin avainta, komeaa amiraalinpukuaan, punaisen ja kullan hohtavaa, joka oli tuiki erilainen kuin puku, joka nyt oli hänen yllänsä; hän muisteli tykkien iloista paukahtelua, kun hän menestyksensä päivinä oli ne sivuuttanut!

Hän oli kaukana niistä, poloinen kuningas Ludvig XVI, teljettynä näihin kehnoihin ajoneuvoihin, jotka vierivät käymäjalkaa tunkeutuen väkijoukon halki, joka ahtautui vaunujen ympärille hänet nähdäkseen, tuo saastainen, ulvova meri, joka nousulaineillaan toi esille Pariisin inhon. Siinä hän istui räpyttäen silmiään, parta pitkäksi kasvaneena, tuo harvakarvainen, vaalea, ruma parta, ja posket laihtuneina riippuen poimukaulan sivuilla, yllä harmaa nuttu ja pähkinänruskea päällystakki ja hokien lasten ynnä Bourbonien koneellisen muistin mukaan: "Ah, nyt on tämä katu — sitten se katu — ja sitten se katu!"

Kun tultiin Orléans-kadulle, sanoi hän:

"Nyt me olemme Orléans-kadulla."

"Sanokaa Egalité-kadulla", vastattiin hänelle.

"Vallan niin", sanoi hän, "koska herra..."

Hän ei lopettanut lausettaan, vaipuen entiseen äänettömyyteensä. Egalité-kadulta Templeen kuljettaessa hän ei lausunut sanaakaan.

XXI

Ludvig XVI:n testamentti

Kun oli tultu perille, sanoi kuningas ensi töikseen, että hänet vietäisiin perheensä luokse. Hänelle vastattiin, että siitä ei ollut minkäänlaisia ohjeita.

Ludvig ymmärsi, että hänet pidettäisiin eristettynä kuten kaikki tuomitut, joiden oikeudenkäynti päättyy kuolemaan.

"Ilmoittakaa sentään perheelleni, että olen palannut", sanoi hän.

Välittämättä enempää niistä neljästä valtuuston virkailijasta, jotka ympäröivät häntä, hän alkoi lukea.

Kuninkaalla oli vielä muuan toivo, se näet, että hänen perheensä tulisi illalliseksi hänen luoksensa.

Hän odotteli turhaan. Ketään ei tullut.

"Mutta minä oletan", sanoi hän, "että poikani viettää yönsä minun luonani, koska hänen tavaransakin ovat täällä?"

Ah, vanki ei ollut tästäkään asiasta niin varma kuin teeskenteli olevansa.

Hänelle ei vastattu tähän kysymykseen enempää kuin toisiinkaan.

"Menkäämme siis levolle", sanoi kuningas.

Cléry riisui hänet kuten ennenkin.

"Voi, Cléry", kuiskasi kuningas, "en osannut odottaa heidän tekevän sellaisia kysymyksiä!"

Ja melkein kaikki kuninkaalle esitetyt kysymykset johtivat alkuperänsä rautakaapista, ja kuningas, joka ei tiennyt Gamainin kavalluksesta, ei liioin voinut olettaa, että rautakaapin salaisuus oli keksitty.

Mutta hän meni levolle ja oikaistuaan vuoteelle hän nukkui sitä levollista unta, josta olemme esittäneet niin monta todistusta ja jota eräissä tilanteissa saattoi pitää unteluutena.

Niin ei ollut laita toisten vankien. Tämä salaperäisyys oli heidän mielestään kauhea enne, se oli kuolemaantuomitun salaperäisyyttä.

Kun kruununprinssin vuode ja tavarat olivat kuninkaan puolella, nukutti kuningatar lapsen omaan vuoteeseensa ja seisoi itse koko yön hänen päänalusensa vieressä valvoen hänen untansa.

Hänen tuskansa oli niin äänetöntä, tuo asento muistutti niin selvästi poikansa haudalle patsaaksi jähmettynyttä äitiä, että madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa päättivät viettää yönsä tuoleilla seisaallaan valvovan kuningattaren rinnalla, mutta valtuuston virkailijat tulivat väliin ja pakottivat molemmat prinsessat menemään makuulle.

Seuraavana aamuna kuningatar pyysi ensimmäisen kerran jotakin vartijoiltaan.

Hän pyysi kahta asiaa: että hän saisi tavata kuninkaan ja että hänelle tuotaisiin sanomalehtiä, jotta hän voisi tarkata oikeudenkäynnin kulkua.

Nämä molemmat pyynnöt esitettiin neuvostolle.

Toinen evättiin ehdottomasti: sanomalehtiä koskeva. Toiseen suostuttiin osittain.

Kuningatar ei saisi tavata miestänsä eikä sisar veljeään, mutta lapset voisivat tavata isänsä sillä ehdolla, etteivät he senjälkeen enää pääsisi äitinsä ja tätinsä luokse.

Tämä uhkavaatimus esitettiin kuninkaalle.

Hän tuumi hetken ja sanoi sitten alistuvana, kuten aina:

"Hyvä on, vaikka mielelläni tapaisinkin lapseni, kieltäydyn siitä ilosta... Suuri asiani muuten estäisi minua uhraamasta heille aikaa, jonka he tarvitsisivat... Jääkööt lapset äitinsä luokse."

Tämän vastauksen jälkeen kruununprinssin vuode siirrettiin kuningattaren huoneeseen. Kuningatar ei poistunut lastensa parista, ennenkuin vallankumoustribunaali tuomitsi hänet kuolemaan, kuten konventti tuomitsi kuninkaan.

Oli keksittävä keinoja, kuinka tämän eristämisen uhallakin voitaisiin lähettää viestejä puolelta toiselle.

Cléry järjesti tämän kirjeenvaihdon erään prinsessojen palvelijan, Turgyn, avulla.

Cléry ja Turgy tapasivat toisensa silloin tällöin palvelustehtäviä toimitellessaan. Mutta valtuuston virkailijan tarkka valvonta vaikeutti heidän keskustelujaan.

Ainoat sanat, jotka he voivat vaihtaa, kuuluivat tavallisesti seuraavasti: "Kuningas voi hyvin" ja "kuningatar, prinsessa sekä lapset voivat hyvin".

Mutta eräänä päivänä Turgy pani Cléryn käteen pienen paperilipun.

"Madame Elisabeth sujautti tämän minun käteeni lautasliinan mukana", sanoi hän virkaveljelleen.

Cléry kiiruhti viemään tämän kirjelipun kuninkaalle.

Siihen oli sanat pistetty neulalla, sillä jo kauan sitten prinsessoilta oli otettu pois musteet, kynät ja paperit. Kirjeessä sanottiin:

"Voimme hyvin, rakas veli. Kirjoittakaa meille."

Kuningas vastasi. Oikeudenkäynnin alettua hänelle oli annettu kyniä, mustetta ja paperia.

Ojentaessaan kirjeen avoimena Clérylle hän sanoi:

"Lukekaa, Cléry ystävä, ja te huomaatte, ettei tässä kirjeessä ole mitään, mikä voisi paljastaa teidät."

Cléry kieltäytyi lukemasta ja torjui punehtuen kuninkaan käden.

Kymmentä minuuttia myöhemmin Turgy sai tämän vastauksen.

Samana päivänä, mennessään Cléryn huoneen raollaan olevan oven ohi Turgy pani pienen lankakerän kierimään Cléryn vuoteen alle. Siinä lankakerässä oli madame Elisabethin toinen kirje.

Se oli nokkela keino.

Cléry keri langan kuninkaan kirjeen ympärille ja piilotti kerän astiakaappiin. Turgy löysi sen sieltä ja toi vastauksen samaan paikkaan.

Näin jatkui tätä kirjeenvaihtoa monena, päivänä.

Mutta joka kerta kun kamaripalvelija antoi uuden todistuksen uskollisuudestaan ja taitavuudestaan, kuningas ravisti päätänsä ja sanoi:

"Olkaa varuillanne, hyvä ystävä, te panette vapautenne alttiiksi!"

Keino oli tosiaankin liian hatara. Cléry keksi toisen.

Komisaarit antoivat kuninkaalle kynttilät punoksella sidotuissa kääröissä. Cléry talletti tarkoin nämä punokset ja kun niitä tuli riittävä määrä, ilmoitti hän kuninkaalle, että tämä voisi jatkaa kirjeenvaihtoa entistä tehokkaammin punoksen avulla, joka sujutettaisiin madame Elisabethin huoneeseen. Madame Elisabeth, jonka makuuhuone oli hänen huoneensa alla ja jonka ikkuna oli kohtisuoraan Cléryn huoneesta urkenevan pikku käytävän ikkunan alla, voisi yöllä sitoa kirjeen tähän punokseen ja samaa tietä saada kuninkaan vastauksen. Ylöspäin käännetty suojus kaihti jokaista ikkunaa ja esti kirjeitä putoamasta puutarhaan.

Samaisen punoksen avulla voitiin muuten lähettää myöskin kyniä, paperia ja mustetta, joten prinsessoilta säästyi vaiva pistellä kirjeensä neulalla.

Näin siis vangit saivat joka päivä uutisia toisiltaan, prinsessat kuninkaalta, kuningas prinsessoilta ja pojaltaan.

Ludvig XVI:n moraalinen asema oli muuten huonontunut tavattomasti senjälkeen kun hän oli esiintynyt konventin edessä.

Yleisesti oli odotettu kahta seikkaa: joko kuningas kieltäytyisi vastaamasta konventille, kuten oli tehnyt Kaarlo I, jonka historian hän niin hyvin tunsi, tai jos hän vastaisi, hän vastaisi korskasti, ylpeästi, kuninkuuden nimessä, ei kuin syytetty, joka alistuu tuomittavaksi, vaan kuin ritari, joka hyväksyy haasteen ja ottaa maasta taistelukintaan.

Valitettavasti Ludvig XVI ei ollut luonteeltaan kyllin kuninkaallinen valitakseen kumpaakaan näistä kahdesta asenteesta.

Hän vastasi huonosti, nöyrästi, vältellen, kuten olemme jo maininneet. Ja huomatessaan, että vihollisten käsiin oli hänen tietämättään joutunut sellainen määrä asiapapereita, että hän hämääntyisi niihin, poloinen Ludvig lopulta pyysi itselleen avustajaa.

Kuninkaan poistuttua kokoussalissa puhkesi meluava keskustelu, ja kysymys avustajasta hyväksyttiin.

Seuraavana päivänä neljä konventin jäseniä, jotka oli valittu tätä asiaa järjestämään, tuli syytetyltä kysymään, kenet tämä oli valinnut avustajakseen.

"Herra Targetin", vastasi kuningas.

Komisaarit poistuivat ja Targetille ilmoitettiin, minkä kunnian kuningas oli suonut hänelle.

Kuulumatonta! Tämä mies — huomattu kyky, lakiasäätävän kansalliskokouksen entinen jäsen yksi niistä, jotka tehokkaimmin olivat suunnitelleet hallitusmuotoa — tämä mies pelkäsi!

Hän kieltäytyi kurjasti, pelosta kalveten vuosisatansa edessä saadakseen häpeästä punehtua jälkipolvien edessä!

Mutta kuninkaan ensimmäistä esiintymistä seuranneena päivänä konventin puheenjohtaja sai seuraavan kirjeen:

"Kansalainen presidentti.

En tiedä, myöntääkö konventti Ludvig XVI:lle avustajan häntä puolustamaan ja salliiko se hänen itse valita avustajansa. Myönteisessä tapauksessa minä haluan täten ilmoittaa Ludvig XVI:lle, että jos hän valitsee minut siihen toimeen, olen valmis siihen ryhtymään. Minä en vaadi teitä esittämään tarjoustani konventille, sillä minä en suinkaan pidä itseäni niin huomattuna henkilönä, että se välittäisi minusta, mutta minut on kahdesti kutsuttu sen miehen avustajaksi, joka oli isäntäni aikoina, jolloin se toimi oli kaikkien tavoittelema, joten olen velvollinen tekemään hänelle saman palveluksen nyt kun se toimi on monen mielestä vaarallinen.

Jos olisin voinut jollakin muulla tavalla tiedoittaa hänelle tarjoukseni, en olisi kääntynyt teidän puoleenne.

Olen arvellut, että nykyisessä asemassanne voitie helpommin kuin kukaan muu toimittaa hänelle tämän tiedon.

Suvaitkaa, hyvä herra, j.n.e.

Malesherbes."

Samaan aikaan tuli kaksi muutakin tarjousta. Toisen lähetti muuan Troyesin asianajaja, herra Sourdat. "Olen valmis", sanoi hän rohkeasti, "puolustamaan Ludvig XVI:ta, sillä tiedän hänet viattomaksi!" Toisen tarjouksen teki Olympe de Gouges, omituinen etelä-ranskalainen naiskirjailija, joka saneli huvinäytelmänsä, koska, niin väitettiin, hän ei osannut kirjoittaa.

Olympe de Gouges oli ruvennut naisten asianajajaksi. Hän vaati, että naisille oli annettava samat oikeudet kuin miehillekin, että he pääsisivät eduskuntaan, saisivat ottaa osaa lainsäädäntötyöhön, päättää rauhasta ja sodasta, ja hän tuki vaatimustaan seuraavalla ylevällä väitteellä: "Mikseivät naiset saa nousta puhujalavalle, koska he kerran nousevat mestauslavallekin?"

Hän sille todella nousikin, nais-rukka. Mutta kun hänen tuomionsa oli julistettu, tuli hänestä nainen, heikko nainen. Käyttääkseen hyväkseen lain suomaa etua hän selitti olevansa äitiyden tilassa.

Tuomioistuin toimitti tuomitun lääkärien ja kätilöitten tutkittavaksi. Tutkimuksen tulokseksi ilmoitettiin, että mikäli hän oli raskaana, se raskaus oli niin verestä laatua, ettei sitä voitu vielä todeta.

Mestauslavalla hän esiintyi jälleen miehenä ja kuoli, niinkuin hänen laisensa naisen tulee kuolla.

Malesherbes oli sama Lamoignon de Malesherbes, joka oli ollut ministerinä Turgotin kanssa ja kaatunut tämän mukana. Olemme varemmin maininneet, että hän oli seitsemänkymmenen tai kahdenkahdeksatta ikäinen pikku vanhus, syntynyt kämpyräksi ja hajamieliseksi, pyyleväksi ja rahvaanomaiseksi, ja "oikea apteekkarityyppi", kuten Michelet sanoo, eikä hänessä olisi luullut piilevän entisaikojen sankarihenkeä.

Konventissa hän puhutteli kuningasta aina sireksi.

"Kuinka sinä uskallat puhua noin meidän edessämme?" kysyi häneltä muuan konventin jäsen.

"Koska halveksin kuolemaa", vastasi Malesherbes mutkattomasti.

Ja hän halveksi todella kuolemaa, johon hän meni puhellen tovereilleen vankkureissa ja jonka hän otti vastaan, ikäänkuin olisi — käyttääksemme tohtori Guillotinin sanontaa — tuntenut vain _kevyttä raikkautta_ niskassaan. Monceauxin portinvartija — mestattujen ruumiit kuljetettiin Monceauxiinn — Monceauxin portinvartija totesi omituisella tavalla tämän kuoleman halveksimisen. Tuon päättömän ruumiin housuntaskusta hän löysi Malesherbesin kellon. Kello näytti kahta. Tapansa mukaan kuolemaantuomittu oli vetänyt sen kello kaksitoista, siis hetkellä, jolloin hän nousi mestauslavalle.

Kun Target oli pettänyt, pyysi kuningas avustajikseen Malesherbesin ja Tronchetin. Nämä puolestaan kutsuivat kolmanneksi asianajaja Desèzen, sillä aika oli täpärällä.

Joulukuun 14 päivänä Ludvigille ilmoitettiin, että hänen sallittaisiin neuvotella puolustajiensa kanssa ja että samana päivänä herra de Malesherbes saapuisi hänen puheilleen.

Tämän entisen ministerin uhrautuvaisuus liikutti syvästi kuningasta, joka luonteeltaan oli niukasti altis mielenliikutuksille.

Nähdessään tuon seitsenkymmenvuotiaan vanhuksen saapuvan jalon yksinkertaisesti, kuningas tunsi sydämensä laajentuvan. Hän levitti käsivartensa — nuo kuninkaalliset käsivarret, jotka perin harvoin aukenivat syleilemään — ja sanoi kyynelsilmin:

"Rakas Malesherbes, tulkaa syleilemään minua!" Puristettuaan häntä kiihkeästi rintaansa vasten kuningas jatkoi:

"Tiedän, ketkä minun kohtalostani päättävät. Odotan kuolemaa ja olen siihen valmistunut. Sellaisena kuin näette minut tällä hetkellä — minä olen hyvin rauhallinen vai mitä? — minä nousen mestauslavallekin!"

Joulukuun 16 päivänä tuli Templeen muuan lähetystö, johon kuului neljä konventinjäsentä: Valazé, Cochon, Grandpré ja Duprat.

Kaksikymmentäyksi edustajaa oli nimitetty kuninkaan oikeusjutun tutkijoiksi. Kaikki nämä neljä kuuluivat tutkijalautakuntaan.

He esittivät kuninkaalle kannepöytäkirjan ja hänen oikeusjuttuaan käsittelevät asiapaperit.

Koko päivä kului näiden papereitten tarkastukseen.

Sihteeri luki paperin paperilta ja jokaisen jälkeen Valazé sanoi: "Oletteko ymmärtänyt?" Kuningas vastasi myöntävästi tai kieltävästi, ja kaikki oli sanottu.

Muutamaa päivää myöhemmin samat asiamiehet tulivat jälleen ja luettelivat kuninkaalle viisikymmentäyksi uutta paperia, jotka hän allekirjoitti ja varmensi kuten edellisetkin.

Yhteensä sataviisikymmentäkahdeksan asiapaperia, joiden jäljennökset jätettiin kuninkaan huostaan.

Pian senjälkeen kuningas sai köhäkohtauksen.

Hän muisti, että Gilbert tervehti häntä, kun hän astui konventin istuntosaliin, ja pyysi kommuunilta, että hänen entisen lääkärinsä Gilbertin sallittaisiin tulla katsomaan häntä. Pyyntö evättiin.

"Jättäköön Capet juomatta jäävettä", sanoi muuan sen jäsenistä, "niin ei tule köhää".

Joulukuun 26 päivänä kuninkaan oli määrä saapua toistamiseen konventin aitauksen eteen.

Hänen partansa oli kasvanut — olemme maininneet, että se parta oli ruma, vaaleahtava ja harva — ja Ludvig pyysi parranajovehkeensä. Ne tuotiin hänelle, mutta sillä ehdolla, että hän ajaisi partansa neljän komisaarin läsnäollessa!

Joulukuun 25 päivän illalla kuningas ryhtyi kirjoittamaan testamenttiaan. — Tämä jälkisäädös on yleisesti niin tunnettu, ettemme esitä sitä tässä, niin liikuttava ja kristillishenkinen kuin se onkin.

Tämän kertomuksen kirjoittaja on monesti kohdistanut huomionsa kahteen jälkisäädökseen: Ludvig XVI:n jälkisäädökseen, joka laadittiin tasavallan edessä kun hän näki vain kuninkuuden, ja Orleansin herttuanjälkisäädökseen, joka laadittiin kuninkuuden edessä, kun hän näki vain tasavallan.

Ludvig XVI:n testamentista jäljennämme vain yhden lauseen, joka auttaa meitä valaisemaan muuatta kysymystä _eräältä näkökulmalta_. Jokainen tarkastelee, niin sanotaan, ei ainoastaan asian todellisuutta, vaan lisäksi juuri omalta näkökulmaltaan.

"Minä lopetan", kirjoitti Ludvig XVI, "selittämällä Jumalan edessä ja valmiina astumaan Hänen eteensä, etten soimaa itseäni niistä rikoksista, joista minua syytetään".

Kuinka Ludvig XVI, jolle jälkimaailma on antanut rehellisen miehen maineen, ehkäpä juuri näiden sanojen johdosta, kuinka Ludvig XVI, kaikkien valojensa rikkoja, joka ulkomaille paetessaan jättää vastalauseen vannomiaan valoja vastaan, kuinka Ludvig XVI, joka oli arvostellut, huomautuksillaan kehittänyt ja kiitellyt Lafayetten ja Mirabeaun suunnitelmia kutsua vihollisen Ranskan sydämeen, kuinka Ludvig XVI, valmiina astumaan, kuten hän itse sanoo, Jumalan eteen, joka saisi tuomita hänet, uskoen siis tähän Jumalaan, hänen vanhurskauteensa, joka arvioisi hyvät ja huonot teot, kuinka Ludvig XVI on voinut sanoa: _"Minä en soimaa itseäni niistä rikoksista, joista minua syytetään"?_

Lauseen rakenne sen selittää.

Ludvig XVI ei sano: _"Minua syytetään väärin."_

Ei, hän sanoo: _"En soimaa itseäni rikoksista, joista minua syytetään."_ Mikä ei suinkaan ole sama asia.

Ludvig XVI, joka on menossa mestauslavalle, pysyy yhä herra de la Vauguyonin oppilaana!

Sanoa: "Minua syytetään väärin" olisi merkinnyt rikosten kieltämistä, eikä Ludvig XVI voinut niitä kieltää. Sanoa: "En soimaa itseäni rikoksista, joista minua syytetään" merkitsee sananmukaisesti: "Ne rikokset on tehty, _mutta minä en soimaa itseäni niistä_."

Entä miksi Ludvig XVI ei soimannut itseään niistä?

Koska hän tarkasteli asioita, kuten äsken mainitsimme, kuninkuuden näkökulmalta, koska kuninkaat siltä pohjalta, missä he ovat kasvaneet, vallanperimyksen pyhyyden ja jumalallisen oikeutensa erehtymättömyyden nojalla eivät katsele rikoksia, varsinkaan poliittisia rikoksia, samoin silmin kuin muut ihmiset.

Ludvig XI ei pitänyt rikoksena kapinaa omaa isäänsä vastaan: se oli _sotaa yleisen edun hyväksi_.

Kaarlo IX:n mielestä Pärttylinyö ei ollut rikos: se oli _toimenpide yleisen hyvän turvaamiseksi_.

Kumotessaan Nantesin ediktin Ludvig XIV ei katsonut tehneensä rikosta: se oli yksinkertaisesti _valtiota suojaava järkevä teko_.

Sama Malesherbes, joka nyt puolusti kuningasta, oli aikoinaan, ministerintointa hoitaessaan, halunnut palauttaa protestanteille entiset oikeudet, mutta Ludvig XVI oli vastustanut itsepäisesti.

"Ei", sanoi kuningas hänelle, "ei, protestanttien karkoitus on _valtionlaki_, Ludvig neljännentoista laki. Älkäämme siirrelkö vanhoja rajapyykkejä."

"Sire", huomautti Malesherbes, "politiikka ei milloinkaan kumoa oikeutta".

"Mutta", huudahti Ludvig, ikäänkuin ei olisi käsittänyt, "voiko Nantesin ediktin kumoaminen korjata oikeuden kärsimää vääryyttä? Nantesin ediktin kumoaminen ei koituisi _valtion eduksi_."

Ludvig XVI:n mielestä siis protestanttien vainoaminen, jota muuan tekohurskas naisvanhus ja muuan kiukkuinen jesuiitta olivat lietsoneet, tämä julma teko, joka on pannut veren virtoina vuotamaan Cevennien laaksoissa, sytyttänyt roihut Nimesissä, Albissa ja Béziersissâ, ei ollut rikos, vaan päinvastoin _järkevä valtioteko!_

Lisäksi vielä muuan seikka, jota tulee tarkastella kuninkuuden näkökulmalta. Kuningas on miltei aina syntynyt _ulkomaalaisesta_ äidistä, josta hän saa verensä parhaan aineksen, ja pysyy sikäli miltei _ulkomaalaisena_ kansalleen. Hän hallitsee kansaa, ei muuta. Entä keiden avulla hän sitä hallitsee? Ministeriensä.

Kansa ei siis kelpaa hänen sukulaisekseen, se ei kelpaa hänen liittolaisekseen, se ei kelpaa edes hänen välittömästi hallittavakseen. Sensijaan vieraat hallitsijat ovat kuninkaan omaisia ja liittolaisia. Kuningas, jolla ei ole sukulaisia eikä liittolaisia omassa valtakunnassaan, on kirjeenvaihdossa muukalaishallitsijoitten kanssa turvautumatta ministerien välitykseen.

Espanjan, Napolin ja Italian Bourbonit polveutuivat samasta sukujuuresta: Henrik IV:stä. He olivat serkuksia.

Itävallan keisari oli Ludvig XVI:n lanko, Savoijin ruhtinaat hänen sukulaisiaan, Saksin kuningas samoin äitinsä puolelta.

Kun kansa sitten oli johtunut vaatimaan kuninkaaltaan sitoumuksia, joita tämä ei katsonut olevan edullista täyttää, keitä Ludvig XVI kutsui avukseen kapinallisia alamaisiaan vastaan? Hän kutsui näitä serkkuja, lankoja, sukulaisia. Hänelle espanjalaiset ja itävaltalaiset eivät olleet Ranskan vihollisia, koska ne olivat hänen sukulaisiaan, ystäviään, hänen, _kuninkaan_, ja koska kuninkuuden kannalta kuningas on Ranska.

Mitä asiaa nämä hallitsijat tulisivat puolustamaan? Kuninkuuden pyhää, loukkaamatonta, miltei jumalallista asiaa.

Senvuoksi Ludvig XVI ei _soimannut itseään_ rikoksista, joista häntä syytettiin.