Part 7

"Minä olen täydessä tolkussani", sanoi hän. "Jos te haluatte armahtaa, niin armahtakaa niitä, jotka sitä pyytävät ja sen ansaitsevat, älkääkä minua, joka sitä en ansaitse ja joka kieltäydyn siitä."

Maillard silmäili Gilbertiä. Tämä oli ristinnyt kätensä.

"Tämä nainen on hullu", toisti hän. "Tehtäköön tilaa!"

Ja hän viittasi erään jäsenen opastamaan Andréen elämän portista.

"Viaton!" huusi mies. "Vapaa menemään!"

Andréen tieltä väistyttiin. Sapelit, piikit ja pistoolit painuivat tämän surupatsaan edessä.

Mutta kymmenen askelta astuttuaan, Gilbertin kumartuessa ikkunasta katsomaan hänen lähtöään, Andrée pysähtyi.

"Eläköön kuningas!" huudahti hän. "Eläköön kuningatar! Häpeä elokuun kymmenennelle päivälle!"

Gilbert parahti ja syöksyi pihalle.

Hän oli nähnyt säilänterän välähtävän. Salamannopeasti terä oli painunut Andréen rintaan.

Hän ehti paikalle parahiksi ottamaan käsivarsilleen kuolevan nais-rukan.

Andrée käänsi häneen sammuvan katseensa ja tunsi hänet.

"Sanoinhan teille, että kuolen vastoin tahtoanne", kuiskasi hän.

Sitten hän lisäsi tuskin tajuttavalla äänellä:

"Rakastakaa Sebastienia meidän molempien edestä!"

Ja yhä heikommin hän jatkoi:

"Hänen viereensä, eikö niin? Olivierini viereen, puolisoni viereen... ikuisesti!"

Ja hän heitti henkensä.

Gilbert nosti hänet käsivarsilleen.

Viisikymmentä veren piinaamaa kättä uhkasi häntä yhtaikaa.

Mutta Maillard ilmestyi hänen taaksensa, laski kätensä hänen päälaelleen ja sanoi:

"Tehkää tietä kansalaiselle Gilbertille, kun hän vie vahingossa surmatun nais-rukan ruumista!"

Kaikki väistyivät syrjään, ja Gilbert kantoi pois Andréen ruumiin. Kukaan näistä murhaajista ei ajatellut estää hänen kulkuaan: niin voimakas oli Maillardin sanojen teho tähän mieslaumaan.

XIV

Mitä Templessä tapahtui verilöylyn aikana

Järjestellessään tätä verilöylyä, josta olemme yrittäneet luoda jonkunlaista kuvaa, ja haluten kauhulla alistaa kansalliskokouksen ja sanomalehdistön kommuuni pelkäsi tavattomasti, että Templen vangeille tapahtuisi jokin onnettomuus.

Ja silloisessa tilanteessa — Longwy oli vallattu, Verdunia uhattiin, vihollinen oli parinkymmenen penikulman päässä Pariisista — kuningas ja kuninkaallinen perhe olivat kallisarvoisia pantteja, jotka takasivat pahimminkin itsensä paljastaneitten hengen.

Templeen lähetettiin siis komisaareja.

Viisisataa aseellista miestä ei olisi kyennyt puolustamaan tätä vankilaa, jonka he itse sitäpaitsi olisivat ehkä aukaisseet kansalle. Muuan komisaari keksi tällöin keinon, joka oli varmempi kuin kaikki Pariisin piikit ja pistimet. Templen muuriin kiinnitettiin kolmivärinen nauha, jossa oli kirjoitus:

"Kansalaiset, te, jotka kostoonne osaatte yhdistää järjestyksenrakkauden, kunnioittakaa tätä estettä! Se on välttämätön valvonnallemme ja vastuullemme."

Kummallinen aikakausi, jolloin tammiovet pirstottiin, jolloin rautaristikot ruhjottiin ja jolloin polvistuttiin kolmivärisen nauhan edessä!

Kansa polvistui Templen kolmivärinauhan eteen ja suuteli sitä; kukaan ei astunut sen yli.

Syyskuun 2 päivänä kuningas ja kuningatar eivät tienneet, mitä Pariisissa tapahtui. Templen ympärillä kävi kyllä tavallista voimakkaampi kuohunta, mutta oli jo alettu tottua näihin kiihkon yltymistä osoittaviin oireilun.

Kuningas söi päivällisensä tavallisesti kello kaksi. Tapansa mukaan hän söi päivällisensä kello kaksi syyskuun toisellakin päivänä. Aterian jälkeen hän edelleen tapansa mukaan meni puutarhaan kuningattaren, madame Elisabethin, kuninkaallisen prinsessan ja kruununprinssin kanssa.

Heidän kävellessään ulkopuolelta kuulunut melu alkoi yltyä.

Yksi komisaareista, jotka saattoivat kuningasta, sanoi eräälle virkatoverilleen, mutta niin hiljaa, ettei Cléry voinut kuulla:

"Taisimme tehdä hullusti, kun suostuimme tähän iltapäivä-kävelyyn."

Kello oli tällöin kolmen seuduissa ja juuri sillä hetkellä alettiin surmata vankeja, jotka siirrettiin raatihuoneelta Abbayeen.

Kuninkaalla oli enää kaksi kamaripalvelijaa: Cléry ja Hue.

Poloinen Thierry, jonka olemme nähneet elokuun 10 päivänä tarjonneen kuningattarelle huonettaan herra Rödererin asunnoksi, oli Abbayessa ja saisi siellä surmansa syyskuun 3 päivän kuluessa.

Toinen komisaari tuntui olleen samaa mieltä, että näet oli tehty hullusti, kun kuninkaallinen perhe oli päästetty kävelylle, koskapa molemmat käskivät kävelijöiden heti palata sisälle.

Käskyä toteltiin.

Mutta tuskin oli ehditty kokoontua kuningattaren huoneeseen, kun sisälle astui kaksi muuta komisaaria, jotka eivät kuuluneet ensinkään tornin palveluskuntaan, ja joista toinen, entinen kapusiinimunkki, nimeltään Mathieu, lähestyi kuningasta ja sanoi:

"Tiedättekö, herra, mitä tapahtuu? Isänmaa on mitä huutavimmassa vaarassa."

"Kuinka minä voisinkaan mitään tietää, hyvä herra?" vastasi kuningas. "Olen vanki ja suljettuna ulkomaailmasta."

"No, minä sanon teille, mitä ette tiedä. Vihollinen on tunkeutunut Champagneen ja Preussin kuningas marssii Châlonsia kohden."

Kuningatar ei voinut pidättää ilon aiheuttamaa liikahdusta.

Komisaari äkkäsi tuon liikkeen, niin hetkellinen kuin se olikin.

"Kyllä se tiedetään", sanoi hän kuningattarelle, "että me, meidän vaimomme ja meidän lapsemme tuhoudumme, mutta te olette siitä vastuussa. Te kuolette ennen meitä, ja silloin on kansan puolesta kostettu."

"Tapahtukoon Jumalan tahto", virkkoi kuningas. "Minä olen tehnyt kaikkeni kansan parhaaksi enkä soimaa itseäni mistään."

Samainen komisaari kääntyi sitten puhuttelemaan herra Hueta, joka seisoi oven suussa.

"Kommuuni on antanut tehtäväkseni vangita sinut", sanoi.

"Kuka vangitaan?" kysyi kuningas.

"Kamaripalvelijanne."

"Kamaripalvelijani? Kumpi?"

"Tuo."

Ja komisaari osoitti Hueta.

"Herra Hue!" sanoi kuningas. "Mistä häntä syytetään?"

"Se ei kuulu minulle. Hänet viedään tänä iltana ja hänen paperinsa sinetöidään."

Poistuessaan entinen kapusiinimunkki sanoi Clérylle:

"Varokaa käyttäytymistänne, sillä teidän voi käydä samalla lailla, ellette esiinny vilpittömästi."

Seuraavana päivänä, syyskuun 3:ntena, kello yhdentoista tienoissa aamupuolella, kun kuningas oli perheineen kuningattaren huoneessa, muuan komisaari tuli käskemään Cléryn saapua kuninkaan huoneeseen.

Manuel ja pari kolme muuta kommuunin jäsentä odottelivat siellä.

Kaikkien kasvot ilmaisivat tavatonta levottomuutta. Olemme varemmin nähneet, ettei Manuel suinkaan ollut verenhimoinen mies ja että kommuunissakin oli maltillinen ryhmä.

"Mitä kuningas arvelee kamaripalvelijansa vangitsemisesta?" kysyi Manuel. [Cléry oli kruununprinssin palvelija.]

"Hänen majesteettinsa on sen johdosta syvästi huolissaan", vastasi Cléry.

"Hänelle ei tapahdu mitään", sanoi Manuel, "mutta minut on valtuutettu ilmoittamaan kuninkaalle, ettei Hue palaa ja että neuvosto panee hänen tilalleen toisen. Te voitte ilmoittaa kuninkaalle tästä toimenpiteestä."

"Se ei kuulu minun tehtäviini, hyvä herra", vastasi Cléry. "Suvaitkaa siis vapauttaa minut tekemästä ilmoitusta, joka on isännälleni perin epämieluinen."

Manuel tuumi hetken.

"Hyvä on", sanoi hän. "Minä menen kuningattaren luo."

Ja hän meni todella ja tapasi siellä kuninkaan.

Kuningas suhtautui tyynesti kommuunin prokuraattorin ilmoitukseen. Sitten hän virkkoi, kasvot yhtä värähtämättöminä kuin ne olivat olleet kesäkuun 20 ja elokuun 10 päivänä ja jommoisina ne olisivat mestauslavallakin:

"Hyvä on, kiitän teitä. Voin turvautua poikani palvelijaan, ja jos neuvosto ei hyväksy sitä, olen itse oma palvelijani."

Hän nyökäytti kevyesti päätänsä ja lisäsi:

"Olen niin päättänyt."

"Onko teillä syytä valittaa mistään?" kysyi Manuel.

"Meiltä puuttuu liinavaatteita", vastasi kuningas, "ja me olemme kipeästi niiden tarpeessa. Luuletteko voivanne saada neuvoston suostumaan, että meille annetaan niitä tarpeittemme mukaan?"

"Ilmoitan asiasta neuvostolle", vastasi Manuel.

Ja kun kuningas ei kysellyt häneltä enempää, Manuel poistui.

Kello yksi kuningas ilmoitti haluavansa lähteä kävelylle.

Näiden kävelyjen aikana saatiin nähdä joku ystävyyden osoitus, milloin jostakin ikkunasta, milloin ullakon parvekkeelta tai uutimien takaa, ja se tuotti vähäisen lohtua.

Komisaarit epäsivät kuninkaalliselta perheeltä luvan päästä ulos.

Kello kaksi istuttiin päivällispöytään.

Kesken ateriaa kuului ulkoa rummunpärrytystä ja yhä yltyvää huutoa. Melu läheni Templeä kohden.

Kuninkaallinen perhe nousi pöydästä ja kokoontui kuningattaren huoneeseen.

Meteli läheni yhä.

Mikä sen aiheutti?

La Forcessa surmattiin kuten Abbayessakin. Mutta siellä ei toiminutkaan puheenjohtajana Maillard, vaan Hébert. Teurastus olikin siellä hirveämpää.

Ja kuitenkin vankien oli siellä helpompi pelastautua. La Forcessa oli valtiollisia vankeja vähemmän kuin Abbayessa. Murhaajia oli niinikään vähemmän ja katselijat olivat vähemmän verenhimoisia. Mutta kun Abbayessa Maillard hallitsi verilöylyä, hallitsi La Forcessa verilöyly Hébertiâ.

Abbayessa armahdettiin neljäkymmentäkaksi vankia, La Forcessa ei kuuttakaan.

La Forcen vankien joukossa oli myöskin poloinen pikku prinsessa de Lamballe. Aikaisemmissa kertomuksissamme olemme nähneet hänen liikkuvan kuningattaren uhrautuvana varjona.

Häntä vihattiin suunnattomasti, häntä nimitettiin _Itävallattaren neuvojaksi_. Hän oli kuningattaren uskottu, läheinen ystävä, ehkä jotakin enempääkin — niin ainakin väitettiin — muttei suinkaan hänen neuvojansa. Tämä Eugene Savoijalaisen hentoinen tyttärentytär, jonka suu oli hieno, mutta tiukka ja jonka hymy oli jäykkää, kykeni rakastamaan, hän on sen osoittanut, muttei milloinkaan neuvomaan, ei ainakaan kuningattaren kaltaista jäntevää, itsepäistä ja hallitsevaa luonnetta.

Kuningatar oli rakastanut häntä, kuten hän oli rakastanut rouva de Guémenétä, rouva de Marsania, rouva de Polignacia, mutta kevytmielisenä, häälyvänä, epätasaisena kaikissa tunteissaan kuningatar oli ehkä antanut hänen kärsiä ystävänä yhtä paljon kuin Charny oli kärsinyt rakastajana. Olemme nähneet, että rakastaja väsyi. Ystävätär sensijaan pysyi uskollisena.

Molemmat tuhoutuivat sen henkilön puolesta, jota he olivat rakastaneet.

Muistettaneen vielä muuan iltahetki Flora-paviljongissa, jonne kerran lukijan opastimme. Rouva de Lamballella oli vastaanotto huoneistossaan, ja kuningatar tapasi rouva de Lamballen luona henkilöt, joita hän ei voinut ottaa vastaan omalla puolellaan: Suleaun ja Barnaven Tuilerieissä ja Mirabeaun Saint-Cloudissa.

Joku aika senjälkeen rouva de Lamballe oli lähtenyt Englantiin. Sinne hän olisi voinut jäädäkin ja siellä säilyttää elämänsä vielä pitkiksi vuosiksi. Mutta kuultuaan, että Tuilerieitä uhattiin, tuo hyvä ja helläsydäminen nainen palasi pyytämään entistä tointansa kuningattaren luona.

Elokuun 10 päivänä hän joutui erilleen ystävättärestään. Kuningattaren mukana hän oli sitten tullut Templeen, mutta sieltä hänet oli miltei heti siirretty la Forceen.

Vankilassa hän oli tuntenut menehtyvänsä uhrautumisensa taakan alle. Hän oli tahtonut kuolla kuningattaren rinnalla, hänen kanssansa, hänen nähtensä; kuolema olisi silloin kenties tuntunut suloiselta. Mutta etäällä kuningattaresta hänellä ei ollut rohkeutta kuolla. — Hän ei ollut lujatarmoinen nainen kuten Andrée. — Kauhu teki hänet aivan sairaaksi.

Hän ei tiennyt, kuinka syvästi häntä vihattiin. Hänet oli teljetty rouva de Navarren kanssa erääseen vankilan yläkerroksen huoneeseen. Syyskuun 2 ja 3 päivän välisenä yönä hän oli nähnyt rouva de Tourzelin lähtevän. Oli kuin hänelle olisi sanottu: "Te jäätte tänne kuolemaan."

Hän makasi vuoteellaan, piiloutui hurstien alle aina kun huutojen kaiku ehätti hänen korviinsa asti, vallan kuin pelkäävä lapsi. Joka toinen minuutti hän pyörtyi ja kun hän toipui jälleen, sanoi hän:

"Voi hyvä Jumala, toivoisin olevani jo kuollut!"

Sitten hän lisäsi:

"Jospa voisi kuolla samalla lailla kuin pyörtyy! Se ei ole tuskallista eikä kovin vaikeaa!"

Kuolema liikkui muuten kaikkialla: pihalla, portilla, huoneissa. Veren lemu lehahti hänen sieraimiinsa kuin kuoleman huuru.

Kello kahdeksan aamulla hänen huoneensa ovi aukeni.

Hänet valtasi tällöin niin voimakas kauhu, ettei hän edes pyörtynyt eikä piiloutunut peitteittensä alle.

Hän kääntyi katsomaan ja näki kaksi kansalliskaartilaista.

"Hei, nouskaa siitä, rouva!" sanoi toinen miehistä prinsessalle töykeästi. "Nyt lähdetään Abbayeen."

"Voi, hyvät herrat", sanoi poloinen nainen, "minun on mahdotonta nousta, olen niin heikko, etten voi kävellä".

Sitten hän jatkoi tuskin kuuluvalla äänellä:

"Jos olette tulleet murhaamaan minut, voitte tehdä sen yhtä hyvin täällä kuin muualla."

Toinen miehistä kumartui kuiskaamaan hänelle, toisen jäädessä ovelle vakoilemaan:

"Totelkaa, rouva, me haluamme pelastaa teidät."

"Poistukaa siis hetkeksi, jotta voin pukeutua", sanoi vanki.

Miehet poistuivat, ja rouva de Navarre auttoi häntä pukeutumassa tai paremminkin puki hänet.

Kymmenen minuutin perästä miehet palasivat.

Prinsessa oli valmis lähtemään, mutta kuten oli sanonut, hän ei kyennyt kävelemään. Poloisen naisen koko ruumis vapisi. Hän takertui häntä puhutelleen kansalliskaartilaisen käsivarteen ja tähän käsivarteen nojaten hän laskeutui portaat alas.

Pienestä ovesta astuttuaan sisälle hän oli äkkiä verituomioistuimen edessä, jonka puheenjohtajana toimi Hébert.

Nähdessään nuo ylös käärityn hihoin istuvat miehet, jotka olivat tekeytyneet tuomareiksi, nähdessään nuo veren tahraamin käsin seisovat miehet, jotka olivat tekeytyneet teloittajiksi, hän pyörtyi.

Kolmesti häneltä kysyttiin ja kolmesti hän pyörtyi kykenemättä vastaamaan.

"Vastatkaa toki, sillä teidät halutaan pelastaa", kuiskasi hänelle sama mies, joka oli häntä puhutellut.

Tämä lupaus vahvisti hieman nais-rukan voimia.

"Mitä te minusta tahdotte, hyvät herrat?" mutisi hän.

"Kuka te olette?" kysyi Hébert.

"Marie Louise de Savoie-Carignan, Lamballen prinsessa."

"Arvonne?"

"Kuningattaren ylitaloudenhoitajatar."

"Tiesittekö hovin salahankkeesta elokuun kymmenentenä päivänä?"

"En tiedä, oliko elokuun kymmenenneksi päiväksi valmistettu jotakin salahanketta, mutta jos sellainen oli, minä en ollut siinä mukana."

"Vannokaa vala vapaudelle ja yhdenvertaisuudelle, viha kuninkaalle, kuningattarelle ja kuninkuudelle."

"Vannon mielelläni kahdelle ensiksi mainitulle, mutten muulle, koska se on vastoin sydäntäni."

"Vannokaa toki", kuiskasi kansalliskaartilainen, "muutoin olette kuoleman oma!"

Prinsessa kohotti molemmat kätensä ja astui vaistomaisesti horjahtelevin askelin ovelle päin.

"Mutta vannokaa jo!" kehoitti hänen suojelijansa.

Ikäänkuin peläten, että kuolemankammo saisi hänet lausumaan tuon häpeällisen valan, hän painoi käden suullensa tukehduttaakseen sanat, jotka voisivat pujahtaa esille vastoin hänen tahtoaan.

Hänen sormiensa raosta kuului jonkunlaista voihkaisua.

"Hän on vannonut!" huudahti kansalliskaartilainen.

Sitten hän kuiskasi prinsessalle:

"Menkää nopeasti ovesta, joka on edessänne, ja huutakaa mennessänne: 'Eläköön kansa!' ja te olette pelastettu."

Astuttuaan ovesta ulos hän joutui erään häntä odotelleen murhaajan syliin. Tämä mies oli iso Nicolas, sama, joka Versaillesissa oli leikannut kahden vartijan päät.

Tällä kerralla hän oli luvannut pelastaa prinsessan.

Hän kantoi nais-rukan jotakin muodotonta, pöyristyttävää, veristä kohden ja kuiskasi hänelle:

"Huutakaa: 'Eläköön kansa!' huutakaa pian: 'Eläköön kansa!'"

Prinsessa olisi varmaan huutanutkin, mutta hän tuli avanneeksi silmänsä. Hän näki edessään ruumisröykkiön, jonka laella muuan mies asteli raudoitetut saappaat jalassa. Hänen jalkojensa alta tihkui verta, niinkuin viininpusertaja panee rypälemehun tihkumaan.

Hän näki tämän hirveän röykkiön, kääntyi eikä voinut lausua muuta kuin:

"Hyi, kuinka kauheaa!"

Tämä huuto tukahdutettiin.

Kerrotaan herra de Penthièvren, prinsessan langon, antaneen satatuhatta frangia hänen pelastamisekseen.

Hänet työnnettiin siihen ahtaaseen solaan, joka Saint-Antoine-kadulta vie vankilaan ja jota nimitettiin "Pappien säkinpohjaksi". Silloin muuan heittiö, Chariot niminen kähertäjä, joka juuri oli pestautunut rummuttajaksi vapaaehtoisten joukkoon, murtautui prinsessaa ympäröivän miesjonon läpi ja lennätti piikillään hilkan hänen päästänsä.

Aikoiko hän vain lennättää hilkan vai halusiko hän iskeä prinsessaa kasvoihin?

Veri alkoi vuotaa. Veri vaatii lisää verta. Muuan mies heitti halon prinsessaa kohden. Halko iski häntä takaraivoon. Hän kompastui ja vaipui toiselle polvelleen.

Nyt ei häntä voinut enää mikään pelastaa. Kaikilta tahoilta sapelit ja piikit työntyivät esiin ja upposivat häneen.

Hän ei edes äännähtänyt. Hän oli tosiasiallisesti kuollut jo äskeisen huudahduksen jälkeen.

Tuskin hän oli henkensä heittänyt — ehkä hän elikin vielä silloin — kun hänen kimppuunsa hyökättiin, ja seuraavassa tuokiossa hänen yltään oli riistetty vaatteet paitaa myöten, ja viimeisiä kertoja nytkähtelevä ruumis oli ihan alasti.

Rivo tunne oli sanellut hänen kuolemansa ja kiirehti tätä riisumistakin. Haluttiin nähdä tuo ruumis, jota Lesboksen naiset olisivat palvoneet.

Alastomana, jommoisena hän oli syntynytkin, hänet pantiin eräälle kivelle kaikkien nähtäväksi. Neljä miestä ryhtyi pesemään ja pyyhkimään verta, jota vuoti seitsemästä haavasta. Viides selitti kepillä osoittaen niitä suloja, jotka, niin sanottiin, olivat aikoinaan johtaneet hänet suosioon ja jotka tänään ihan varmasti olivat aiheuttaneet hänen kuolemansa.

Näin hän oli näytteillä kello kahdeksasta kahteentoista.

Vihdoin väsyttiin tähän ruumista käsittelevään historialliseen esitelmään. Muuan mies tuli ja katkaisi hänen kaulansa.

Ah, tuo pitkä ja notkea joutsenenkaula ei tehnyt suurta vastusta!

Tämä heittiö mieheksi, joka teki tämän rikoksen, kenties inhoittavamman kuin jos olisi elävältä kaulan katkaissut, oli nimeltään Grison. — Historia on jumalattarista kaikkein heltymättömin. Se nyhtäisee siivestään sulan, kastaa sen vereen, kirjoittaa nimen, ja se nimi jää ikiajoiksi jälkipolvien kirottavaksi.

Tämä mies mestattiin myöhemmin varasjoukon päällikkönä.

Toinen mies, nimeltään Rodi, aukaisi prinsessan rinnan ja kiskoi irti hänen sydämensä.

Kolmas mies, Manin niminen, leikkasi erään toisen osan hänen ruumiistaan.

Poloisen naisen ruumis silvottiin näin, koska hän oli ollut kuningattaren lemmikki. Kuningatarta vihattiin varmaankin pohjattomasti!

Nämä kolme ruumiista leikattua palasta pantiin piikkien kärkeen ja sitten lähdettiin marssimaan Templeä kohden.

Suunnaton joukko saattoi näitä kolmea murhamiestä. Mutta lukuunottamatta lapsia ja eräitä humalaisia miehiä, jotka oksensivat yhtaikaa sekä viiniä että herjauksia, muu saattue oli kauhusta mykkänä.

Matkan varrella oli muuan kähertämö. Sinne poikettiin.

Mies, joka kantoi päätä, pani sen pöydälle.

"Kähertäkää tämä pää nätiksi", sanoi hän. "Se on menossa Templeen tapaamaan emäntäänsä."

Kähertäjä suori prinsessan verrattoman kauniit hiukset. Sitten jatkettiin matkaa Templeen päin, tällä kerralla kovasti hoilaten.

Nämä huudot juuri kuninkaallinen perhe oli kuullut.

Murhaajat saapuivat. Heitä kannusti saastainen halu näyttää kuningattarelle prinsessan päätä, sydäntä ja sitä kolmatta ruumiinosaa.

He pysähtyivät Templen portin eteen.

Kolmivärinauha katkaisi heidän tiensä.

Nämä miehet, nämä murhaajat, surmaajat, teurastajat eivät uskaltaneet astua nauhan yli!

He pyysivät, että kuusimiehinen lähetystö — kolme kantaisi mainitsemiamme ruumiinosia — pääsisi Templen alueelle ja saisi kiertää tornin näyttääkseen kuningattarelle näitä jätteitä.

Pyyntö oli niin asiallinen, että se hyväksyttiin vastaväitteittä.

Kuningas ja kuningatar pelasivat lautapeliä. — Pelin suojassa he saivat olla lähekkäin ja vaihtaa jonkun sanan niin, etteivät komisaarit kuulleet.

Äkkiä kuningas näki yhden komisaareista sulkevan oven, rientävän ikkunaan ja vetävän nopeasti uutimet kiinni.

Mies oli muuan Danjou, entinen seminaarilainen, jättiläinen, jota sanotuinkin _Kolmen kyynärän apotiksi_.

"Mitä nyt?" kysyi kuningas.

Mies käytti hyväkseen hetkeä, jolloin kuningatar käänsi hänelle selkänsä, ja teki kuninkaalle merkin, ettei tämä kyselisi.

Huudot, herjaukset ja uhkailut kantautuivat huoneeseen asti suljetun oven ja ikkunan takaa. Kuningas oivalsi, että jotakin hirveää oli tekeillä. Hän laski kätensä kuningattaren olalle pysyttääkseen hänet paikallaan.

Ovelle koputettiin ja Danjoun oli pakko avata.

Tulijat olivat kaartin upseereja ynnä komisaareja.

"Hyvät herrat", kysyi kuningas, "onko perheeni turvassa?"

"On kyllä", vastasi muuan kansalliskaartin upseeri, jolla oli kaksoisolkalaput, "mutta kaupungilla liikkuu huhu, ettei tornissa ole enää ketään ja että te olette paenneet. Menkää siis ikkunaan rauhoittaaksenne kansan."

Kuningas, joka ei tiennyt, mitä oli tekeillä, oli valmis tottelemaan.

Hän aikoi lähteä ikkunaan, mutta Danjou pidätti hänet.

"Älkää tehkö sitä, herra!" sanoi hän.

Sitten hän sanoi kansalliskaartin upseereille:

"Kansan pitäisi toki luottaa viranomaisiinsa."

"No niin", virkkoi olkalappu-upseeri, "siinä ei olekaan kaikki. Kansa haluaa, että te tulisitte ikkunasta katsomaan prinsessa de Lamballen päätä ja sydäntä, jotka esitetään teille todistukseksi, kuinka kansa kohtelee tyrannejaan. Neuvon teitä näyttäytymään, ellette halua, että näytteet tuodaan tänne."

Kuningatar parahti ja vaipui pyörtyneenä madame Elisabethin ja kuninkaallisen prinsessan syliin.

"Ah herra", sanoi kuningas, "olisitte toki voinut säästää kuningattarelta tällaisen onnettomuuden kuulemisen".

Sitten hän osoitti noita kolmea naista ja jatkoi:

"Katsokaa, mitä olette tehnyt!"

Mies kohautti olkapäitään ja lähti laulaen carmagnolea.

Kello kuusi tuli Pétionin sihteeri tuomaan kuninkaalle kaksituhattaviisisataa frangia.

Nähdessään kuningattaren seisovan liikkumattomana hän arveli, että häntä kunnioittaakseen kuningatar esiintyi noin, ja kehoitti hyväntahtoisesti häntä istuutumaan.

"Äitini esiintyi näin", kertoo kuninkaallinen prinsessa muistelmissaan, "sillä sen hirveän kohtauksen jälkeen hän oli pysynyt liikkumattomana, näkemättä, mitä huoneessa tapahtui".

Kauhu oli hyydyttänyt hänet patsaaksi.

XV

Valmy

Ja nyt käännämme katseemme hetkeksi näistä kaameista murhan näytelmistä ja seuraamme erästä kertomuksemme henkilöä, jonka harteilla tällä haavaa on vastuu Ranskan kohtaloista.

Jokainen käsittää, että on kysymys Dumouriezista.

Olemme nähneet, että ministeriöstä erottuaan Dumouriez oli taas lähtenyt toimivan kenraalin paikalle, ja Lafayetten paon jälkeen hänelle oli uskottu itäisen armeijan päällikkyys.

Tämä Dumouriezin nimitys osoitti vallassa olevien taholta eräänlaista ihmeellistä kaukonäköisyyttä.

Dumouriezia halveksittiin yhtäältä ja väheksyttiin toisaalta, mutta hän oli sikäli onnellisempi kuin Danton syyskuun 2 päivänä, että hänet tunnustettiin yksimielisesti ainoaksi mieheksi, joka voisi pelastaa Ranskan.

Girondistit, jotka nimittivät Dumouriezin, vihasivat häntä. He olivat tehneet hänestä ministerin; hän oli, kuten muistettaneen, karkoittanut heidät ministeriöstä, ja silti he kävivät noutamassa hänet, pohjoisen armeijan vähäpätöisen päällikön, ja tekivät hänestä ylipäällikön.

Jakobiinit vihasivat ja halveksivat Dumouriezia. Mutta he oivalsivat, että sen miehen kannustava kiihotin oli kunnia ja että hän joko voittaisi tai kaatuisi. Dumouriezin huonon maineen takia Robespierre ei uskaltanut kannattaa häntä ja pani senvuoksi Couthonin häntä kannattamaan.

Danton ei vihannut eikä halveksinut Dumouriezia. Hän oli niitä tukevia luonteita, jotka arvostelevat asioita korkealta ja jotka vähät piittaavat maineesta, he kun ovat valmiit käyttämään hyväkseen paheitakin, jos voivat paheista saada tavoittelemansa tuloksen. Mutta vaikka hän tajusikin, mitä etua Dumouriezista voisi koitua, hän epäili tämän horjumattomuutta. Hän lähetti Dumouriezin rinnalle kaksi miestä: toinen oli Fabre d'Eglantine, hänen ajatuksensa, toinen oli Westermann, hänen käsivartensa.

Kaikki Ranskan voimat uskottiin sen miehen käsiin, jota sanottiin juonittelijaksi. Iäkäs Luckner, saksalainen sotakarhu, joka oli osoittanut kyvyttömyyttään sotaretken alussa, lähetettiin Châlonsiin pestaamaan uutta väkeä. Dillon, kelpo soturi, arvossa pidetty kenraali, joka oli Dumouriezia korkeammalla upseerina, sai määräyksen totella häntä. Kellermann niinikään joutui sen miehen komennettavaksi, jolle kyynelehtivä Ranska äkisti tarjosi miekkansa sanoen; "Sinä vain voit minua puolustaa; puolusta minua!"

Kellermann murisi, noitui, itki ja totteli. Mutta hän totteli huonosti, ja vasta tykkien jyske teki hänestä, mikä hän todella oli, isänmaan uhrautuvan pojan.

Miksi liittoutuneet hallitsijat, joiden marssi oli päivämatkoin merkitty hamaan Pariisiin saakka, miksi he pysähtyivät äkkiä Longwyn valtauksen ja Verdunin antautumisen jälkeen?

Heidän ja Pariisin välissä oli haamu: Beaurepairen haamu.

Beaurepaire, entinen karbiiniratsuväen upseeri, oli muodostanut Maine-et-Loiren departementissa pataljoonan, jonka päälliköksi hänet oli nimitetty. Kun kuultiin, että vihollinen oli astunut Ranskan maaperälle, marssivat hän ja hänen miehensä halki Ranskan juoksujalkaa, lännestä itään.

Matkalla he tapasivat erään isänmaallisen kansanedustajan, joka oli menossa kotiseudulleen.

"Mitä sanon terveisiksi omaisillenne?" kysyi kansanedustaja.

"_Että me olemme vainajia!_" vastasi muuan ääni.

Kukaan Termopyleen marssinut spartalainen ei vastannut ylevämmin.

Vihollinen saapui Verdunin edustalle. Se tapahtui elokuun 30 päivänä 1792. Elokuun 31 päivänä kaupunkia kehoitettiin antautumaan.

Beaurepaire ja hänen miehensä tahtoivat taistella viimeiseen mieheen. Marceau kannatti heitä.

Puolustusneuvosto, johon kuului valtuuston jäseniä ja kaupungin huomatuimpia asukkaita, määräsi hänet antautumaan.

Beaurepaire hymyili halveksivasti.

"Olen vannonut kuolevani ennemmin kuin antaudun", sanoi hän. "Eläkää te, jos teitä haluttaa häpeänne ja häväistyksenne jälkeen. Minä pysyn uskollisena valalleni. Viimeinen sanani on: minä kuolen."

Ja hän ampui luodin otsaansa.

Se haamu oli mahtava ja hirveä kuin Adamastor-jättiläinen.

Lisäksi liittoutuneet hallitsijat, jotka emigranttien sanoihin luottaen uskoivat, että Ranska lentäisi heitä vastaan, näkivätkin vallan toista.

He huomasivat tämän hedelmällisen ja tiheään asutun Ranskanmaan muuttuneen kuin taikaiskusta. Vilja oli kadonnut, ikäänkuin pilvenkirnu olisi lakaissut sen. Se oli mennyt länteen.

Aseistettu talonpoika vain oli jäänyt vaolleen. Joilla oli pyssy, olivat tarttuneet pyssyihin; joilla ei ollut muuta asetta kuin viikate, olivat tarttuneet viikatteihin; joilla oli vain heinähanko, olivat tarttuneet heinähankoihin.

Sää oli muuten meille suosiollinen. Säälimätön sade kasteli miehet, liotti maan, kuopitti tiet. Tämä sade haittasi tosin yksiä niinkuin toisiakin, ranskalaisia kuten preussilaisiakin, mutta kaikki koitui ranskalaisten avuksi, kaikki oli preussilaisille haitallisena esteenä. Talonpoika, jolla oli tarjota viholliselle vain pyssy, heinähanko tai viikate, siis kaikkea muuta kuin vihreitä rypäleitä, talonpoika tarjosi maanmiehilleen lasillisen viiniä, joka oli piilotettu risukimppujen alle, lasillinen olutta, joka oli kuopattu johonkin kellarin salaiseen soppeen, kuivia olkia, jotka levitettiin maahan oikeaksi sotilasvuoteeksi.

Mutta virheitä oli tehty yhtenään, Dumouriez ensimmäisenä, ja Muistelmissaan hän kertoo niistä, sekä omistaan että luutnanttiensa tekemistä.

Hän oli kirjoittanut kansalliskokoukselle: "Argonnien solat ovat Ranskan Termopyle, mutta olkaa levollisia, Leonidasta onnekkaampana minä en niihin kuole!"

Mutta hän oli suojannut huonosti Argonnien solia; yksi niistä vallattiin ja hänen täytyi taistellen peräytyä. Pari hänen upseereistaan eksyi ja hävisi teille tietämättömille. Hän oli itsekin miltei eksyksissä ja tuhon omana viidentoista tuhannen miehensä kanssa, jotka olivat menettäneet sotilaallisen ryhtinsä niin tyystin, että pari kertaa pötkivät pakoon tuhannen viidensadan preussilaishusaarin edestä! Mutta hänpä vain ei menettänyt malttiaan, hän säilytti luottamuksensa ja iloisuutensa ja kirjoitti ministereille: "Minä vastaan kaikesta." Vihollisen ajamana, saarrettuna, eksyneenä hänen onnistui tosiaankin liittyä Beurnonvillen kymmeneentuhanteen mieheen ja Kellermannin viiteentoistatuhanteen mieheen. Hän keräsi hajalle joutuneet kenraalinsa, ja syyskuun 19 päivänä hän leiriytyi Sainte-Menehouldin kentälle seitsemänkymmenenviidentuhannen miehensä kanssa. Preussilaisia oli vain seitsemänkymmentätuhatta.

Hänen armeijansa murisi usein. Se sai toisinaan olla leivättä pari kolme päivää. Silloin Dumouriez meni sotamiesten joukkoon.

"Hyvät ystävät", sanoi hän heille, "kuulu Saksin marsalkka on kirjoittanut erään sotaa käsittelevän teoksen, missä hän väittää, että ainakin kerran viikossa joukoilta on evättävä leipäosuus, jotta ne totutettaisiin kestämään helpommin tämän puutteen, jos se kävisi välttämättömäksi. Me olemme nyt siinä asemassa, ja te olette sittenkin onnellisempia kuin nuo preussilaiset, jotka näette edessänne ja joilla toisinaan ei ole ollut leipää neljään päivään ja jotka syövät kuolleita hevosiaan. Teillä on silavaa, riisiä, jauhoja; leipokaa kakkuja, kyllä vapaus ne höystää!"

Oli jotakin pahempaakin, oli se Pariisin roska-aines, syyskuun toisen päivän roistolauma, joka verilöylyn jälkeen oli lähetetty armeijaan. He olivat tulleet, nämä heittiöt, laulaen _Käy päinsä!_ ja huutaen, etteivät he sietäisi olkalappuja, ei Pyhän Ludvigin ristejä, ei kirjailtuja nuttuja, eivät sietäisi sellaista, he raastaisivat irti kaikki koreudet ja höyhentöyhdöt ja panisivat kaikki uuteen kuntoon.

Näin he saapuivat leiriin ja kummastelivat autiutta, joka heidän ympärillään syntyi. Kukaan ei viitsinyt vastata heidän uhkailuihinsa tai heidän uudistusohjelmaansa. Mutta kenraali ilmoitti, että seuraavana päivänä pidettäisiin joukkojen katselmus.

Seuraavana päivänä uudet tulokkaat huomasivat odottamattoman siirtoliikkeen jälkeen joutuneensa kahden tulen väliin: edessä oli monipäinen, vihollismielinen ratsujoukko, valmiina silpomaan heidät sapeleillaan, ja takana uhkaava tykkiväki, valmiina laukaisemaan.

Silloin Dumouriez astui miesten eteen; heitä oli seitsemän pataljoonaa.

"Te muut", sanoi hän, "sillä minä en halua nimittää teitä kansalaisiksi, en sotilaiksi enkä lapsikseni, te näette edessänne ratsujoukon ja takananne tykkiväen. Se merkitsee, että minä olen pannut teidät raudan ja tulen väliin! Te olette rikosten häpäisemiä! Minä en siedä täällä murhamiehiä enkä teloittajia. Minä hakkautan teidät palasiksi pienimmänkin napinan johdosta. Jos te korjaatte tapanne, jos te käyttäydytte niinkuin se uljas armeija, jonka riveihin teillä on ollut kunnia päästä liittymään, tapaatte minussa hyvän isän. Minä tiedän, että joukossanne on lurjuksia, jotka yrittävät yllyttää teitä rikokseen. Karkoittakaa ne paristanne itse tai ilmoittakaa minulle niiden nimet. Minä jätän sen asian teidän vastuullenne!"

Nämä miehet nöyrtyivät, ja heistä tuli verrattomia sotilaita. He eivät ainoastaan karkoittaneet joukostaan kaikkia kelvottomia aineksia, vaan lisäksi hakkasivat palasiksi sen Charlot-konnan, joka oli halolla iskenyt prinsessa de Lamballea ja kantanut hänen päätänsä piikinkärjessä.

Juuri niihin aikoihin odotettiin Kellermannia, jota ilman ei voitu mitään uskaltaa.

Syyskuun 19 päivänä Dumouriez sai tiedon, että hänen alipäällikkönsä oli kahdeksan kilometrin päässä hänestä vasempaan.

Dumouriez lähetti hänelle heti ohjeet.

Hän kehoitti tätä seuraavana päivänä leiriytymään Dampierren ja Elizen väliin, Auven taakse.

Paikka oli tarkoin määritelty.

Lähettäessään Kellermannille nämä ohjeet Dumouriez näki preussilaisarmeijan levittäytyvän Lunen vuorille. Preussilaiset tulivat hänen ja Pariisin väliin ja olivat siis lähempänä Pariisia kuin hän.

Kaikesta päättäen preussilaiset hankkiutuivat taisteluun.

Dumouriez määräsi Kellermannin valitsemaan taistelualueekseen Valmyn ja Gizaucourtin kukkulat. Kellermann käsitti väärin nämä ohjeet ja valitsi leiripaikakseen Valmyn kukkulat.

Se oli paha erehdys tai hirveä taidonnäyte.

Siltä asemaltaan Kellermann saattoi pyörtää takaisin vain kuljettamalla koko armeijansa erästä kaitaa siltaa pitkin. Hän voi liittyä Dumouriezin oikeaan siipeen vain kulkemalla erään suon yli, joka nielisi hänen joukkonsa. Pääarmeijan vasempaan siipeen taas hän ei voinut liittyä muuta tietä kuin syvän laakson kautta, johon hänen väkensä olisi tuhoutunut.

Peräytyminen oli mahdotonta.

Siihenkö iäkäs elsassilainen soturi oli pyrkinytkin? Silloin hän oli onnistunut suurenmoisesti. Kaunis tilaisuus joko voittaa tai kuolla!

Braunschweigin herttua katseli sotamiehiämme kummastelevin silmin.

"Tuonne sijoittuneet miehet", huomautti hän Preussin kuninkaalle, "ovat päättäneet pysyä paikoillaan".