Part 11

Maurice näki Genevièven ja tunsi, että kaikki hänen tätä tilaisuutta varten keräämänsä voimat pettivät yhtaikaa; kuitenkin hän oli odottanut tätä iskua, koska hän ei kahteentoista päivään ollut laiminlyönyt ainoatakaan istuntoa ja hän oli jo kolmasti kuullut yleisen syyttäjän lausuvan Genevièven nimen; mutta toisinaan on epätoivo niin ääretön ja syvä, ettei kukaan voi mitata sen pohjattomuutta.

Kaikki, jotka näkivät tämän niin kauniin, niin koruttoman, niin kalpean naisen, päästivät huudahduksen: muutamat raivosta — tähän aikaan oli ihmisiä, jotka vihasivat kaikkea ylemmyyttä, kauneuden ylemmyyttä yhtä paljon kuin rahan, älyn ja syntyperän — toiset ihailusta, muutamat säälistä.

Geneviève tunsi epäilemättä yhden huudahduksen kaikista näistä huudahduksista, yhden äänen kaikista näistä äänistä; sillä hän kääntyi Mauriceen päin sillä välin kun puheenjohtaja selaili syytetyn asiakirjapinkkaa ja tuolloin tällöin katseli häntä kulmainsa alta.

Jo ensi silmäyksellä hän näki Mauricen, vaikka hän olikin piilossa ison hattunsa leveiden lierien alla; silloin hän kääntyi täydellisesti, hymyillen suloisesti ja tehden vielä suloisemman eleen; hän painoi molemmat ruusunpunaiset ja vapisevat kätensä huulilleen, ja pannen koko sielunsa hengähdykseensä hän antoi siivet tälle lentosuukolle, jonka ainoastaan yhdellä tästä väkijoukosta oli oikeus katsoa itselleen tulevaksi.

Osanoton kuiske kävi läpi koko salin. Geneviève kääntyi kuulusteltaessa tuomareitansa kohti; mutta hän pysähtyi kesken tätä liikettä, ja sanomattoman kauhun ilmein kiinnitti hän laajentuneet silmäteränsä erääseen salin kohtaan.

Maurice nousi turhaan varpailleen: hän ei nähnyt mitään, tai oikeammin veti eräs tärkeämpi seikka hänen huomionsa näyttämölle, se on tuomarien istuinpaikalle.

Fouquier-Tinville oli alkanut lukea syytöskirjelmää.

Tässä syytöskirjassa esitettiin, että Geneviève oli hurjan vehkeilijän vaimo, sen miehen, jonka epäiltiin auttaneen Maison-Rougen entisen ritarin kuningattaren pelastamiseksi tekemiä toistuneita yrityksiä.

Sitäpaitsi oli hänet yllätetty kuningattaren jalkojen juuresta, pyytämästä häntä vaihtamaan hänen kanssaan pukua ja tarjoutumasta kuolemaan hänen sijastaan. Tämä typerä kiihko, sanottiin syytekirjelmässä, ansaitsisi epäilemättä vastavallankumouksellisten ylistyksen, mutta nykyään, niin lisättiin, kuuluu kaikkien Ranskan kansalaisten henki vain kansakunnalle, ja on kaksinkertainen petos uhrata se Ranskan vihollisille.

Genevièveltä kysyttäessä, tunnustiko hän, kuten santarmit Duchesne ja Gilbert olivat sanoneet, tulleensa yllätetyksi polviltaan kuningattaren edestä pyytämässä häntä vaihtamaan pukua kanssansa, vastasi hän yksinkertaisesti:

"Kyllä."

"Kertokaa meille siinä tapauksessa", sanoi puheenjohtaja, "suunnitelmanne ja toiveenne".

Geneviève hymyili.

"Naisella voi olla toiveita", sanoi hän; "mutta nainen ei saata laatia sentapaista suunnitelmaa, jonka uhriksi minä olen joutunut".

"Kuinka te sitten olitte siellä?"

"Koska en kuulunut itselleni ja koska minut pakotettiin."

"Kuka teidät pakotti?" kysyi yleinen syyttäjä.

"Henkilöt, jotka uhkasivat minua kuolemalla, ellen tottelisi heitä."

Ja nuoren naisen kiihtynyt katse kiintyi uudelleen tuohon salin kohtaan, jota Maurice ei nähnyt.

"Mutta välttääksenne kuoleman, jolla teitä uhattiin, te uhmasitte sitä kuolemaa, joka seuraisi teille kuolemantuomiosta?"

"Suostuessani oli veitsenterä rintaani vasten, kun giljotiinin terä sen sijaan oli kaukana päästäni. Minä taivuin samanaikaisen väkivallan edessä."

"Miksette huutanut apua? Kaikki hyvät kansalaiset olisivat puolustaneet teitä."

"Voi, hyvä herra!" vastasi Geneviève niin murheellisella ja samalla niin lempeällä äänenpainolla, että Mauricen sydän oli pakahtumaisillaan; "minulla ei enää ollut ketään lähelläni".

Heltyminen seurasi myötätuntoa, kuten tämä oli seurannut uteliaisuutta. Monet päät painuivat, toiset peittäen kyyneleensä, toiset antaen niiden vapaasti virrata.

Maurice huomasi silloin vasemmalla itsestään lujana pysyvän pään, järkähtämättömät kasvot.

Siellä seisoi Dixmer, synkkänä, leppymättömänä, päästämättä silmistään Genevièveä yhtä vähän kuin tuomareitakaan.

Veri kohosi nuoren miehen ohimoille; viha nousi sydämestä hänen otsalleen täyttäen koko hänen olemuksensa koston hillittömillä haluilla. Hän loi Dixmeriin katseen, jossa oli niin paljon sähköistä, voimakasta vihaa, että tämä, ikäänkuin polttavan virran puoleensa vetämänä, käänsi päänsä vihollistaan kohti.

Heidän katseensa kohtasivat toisensa kuin kaksi liekkiä. "Sanokaa meille yllyttäjienne nimet", sanoi puheenjohtaja.

"Heitä on vain yksi, hyvä herra."

"Kuka sitten?"

"Mieheni."

"Tiedättekö, missä hän on?"

"Tiedän."

"Ilmoittakaa hänen piilopaikkansa."

"Hän on saattanut olla halpamainen, mutta silti minä en ole raukka; minun asiani ei ole ilmiantaa hänen olinpaikkaansa, sen löytäminen kuuluu teille."

Maurice katsahti Dixmeriin.

Dixmer ei liikahtanutkaan. Ajatus pälkähti nuoren miehen päähän: ilmiantaa hänet samalla kertaa kuin itsensäkin, mutta hän tukahdutti sen.

"Ei", sanoi hän, "sillä tavalla hänen ei ole kuoltava."

"Te siis kieltäydytte toimimasta oppaana meidän etsiessämme?" sanoi puheenjohtaja.

"Minä luulen, hyvä herra, etten voi sitä tehdä", vastasi Geneviève, "joutumatta yhtä halveksittavaksi toisten silmissä kuin hän on minun silmissäni."

"Onko olemassa todistajia?" kysyi puheenjohtaja.

"On yksi", vastasi oikeudenpalvelija.

"Kutsukaa sisään todistaja."

"Maximilien Jean Lorin!" kirkui oikeudenpalvelija.

"Lorin!" huudahti Maurice. "Oi, hyvä Jumala, mitä onkaan tapahtunut?"

Tämä näytös tapahtui Lorinin vangitsemispäivänä, eikä Maurice tiennyt vangitsemisesta mitään.

"Lorin!" mutisi Geneviève katsellen tuskallisen levottomana ympärilleen.

"Miksi ei todistaja vastaa, kun hänen nimeänsä huudetaan?" kysyi puheenjohtaja.

"Kansalainen puheenjohtaja", sanoi Fouquier-Tinville, "todistaja on pidätetty asunnossaan uuden ilmiannon johdosta; hänet tuodaan heti tänne".

Maurice vavahti.

"Oli olemassa toinen tärkeämpi todistaja", jatkoi Fouquier; "mutta häntä ei ole vielä voitu tavata".

Dixmer kääntyi hymyillen Mauriceen päin: ehkäpä sama ajatus, joka oli pälkähtänyt rakastajan päähän, oli nyt juolahtanut aviomiehenkin mieleen.

Geneviève kalpeni ja lyyhistyi kokoon päästäen huokauksen.

Samassa astui Lorin sisään kahden santarmin kanssa.

Hänen jälkeensä ja samasta ovesta ilmestyi Simon, joka oikeuden jokapäiväisenä vieraana meni istumaan tuomarien lähelle.

"Nimenne ja etunimenne?" kysyi puheenjohtaja.

"Maximilien Jean Lorin."

"Toimenne."

"Joutilas mies."

"Sitä sinä et ole kauvan", sanoi Simon näyttäen hänelle nyrkkiään.

"Oletteko syytetyn sukulainen?"

"En, mutta minulla on kunnia kuulua hänen ystäviinsä."

"Tiesittekö, että hän vehkeili päästääkseen kuningattaren karkuun?"

"Mitenkä luulette, että minä olisin sen tiennyt?"

"Hän on saattanut uskoa teille salaisuuden."

"Minulleko, Thermopylen piirin jäsenelle?... Mitä hulluja!"

"Teidät on kuitenkin joskus nähty hänen seurassaan."

"Minut olisi tullut nähdä siellä oikein usein."

"Te tiesitte hänen olevan aristokraatin."

"Tiesin hänen olevan nahkurimestarin vaimon."

"Hänen miehensä ei todellisesti kuitenkaan harjoittanut sitä ammattia, jota hän käytti suojanaan."

"Ei, sitä minä en tiedä; hänen miehensä ei kuulu ystäviini."

"Kertokaa minulle tuosta aviomiehestä."

"Oh, vallan kernaasti. Hän on roisto..."

"Herra Lorin", sanoi Geneviève, "säälikää..."

Lorin jatkoi antamatta häiritä itseään:

"Hän on uhrannut vaimoparkansa, jonka tässä näette silmienne edessä, ei tyydyttääkseen valtiollisia mielipiteitänsä, vaan henkilökohtaista vihaansa. Hyh! Pidän häntä yhtä alhaisena kuin Simonia!"

Dixmer kävi lyijynkarvaiseksi. Simon tahtoi puhua; mutta puheenjohtaja viittasi hänet vaikenemaan.

"Te näytte tuntevan tämän jutun erinomaisesti, kansalainen Lorin", sanoi Fouquier; "kertokaa meille kaikki".

"Suokaa anteeksi, kansalainen Fouquier", sanoi Lorin nousten seisomaan, "olen kertonut kaikki, minkä tiesin".

Hän kumarsi ja istuutui jälleen.

"Kansalainen Lorin", jatkoi syyttäjä, "velvollisuuksiisi kuuluu valaista oikeutta tiedoillasi".

"Valaiskoon oikeus itseänsä niillä tiedoilla, joita juuri annoin. Mitä tähän vaimoparkaan tulee, toistan, ettei hän ole tehnyt muuta kuin totellut väkivallan edessä... No, katsokaa häntä hiukankin, onko hän vehkeilijän näköinenkään? Hänet on pakotettu tekemään, mitä teki, siinä kaikki."

"Luuletko niin?"

"Olen siitä varma."

"Lain nimessä", sanoi Fouquier, "vaadin, että todistaja Lorin asetetaan oikeuden eteen syytettynä ja tämän naisen rikostoverina".

Maurice voihkaisi.

Geneviève peitti kasvonsa molempiin käsiinsä.

Simon huudahti ilmi riemuissaan:

"Kansalainen syyttäjä, sinä olet pelastanut isänmaan." Lorin taas, vastaamatta mitään, nousi kaiteen yli ja istuutui Genevièven viereen; hän tarttui hänen käteensä ja suudellen sitä kunnioittavasti sanoi:

"Hyvää päivää, kansatar", niin rauhallisesti, että se vaikutti koko kuulijakuntaan. "Miten jaksatte?"

Sitten hän istuutui syytettyjen penkille.

XXVI

Edellisen jatkoa

Koko tämä näytös oli tapahtunut kuin harhakuvan ilmestys Mauricen edessä hänen seistessään nojautuneena sapeliinsa, jota ei jättänyt kädestään; hän näki ystävän toisensa jälkeen syöksyvän siihen kuiluun, joka ei anna uhrejaan takaisin, ja tämä kuolettava kuva oli niin ilmielävä, että hän kysyi itseltään, miksi hän, näiden onnettomien matkatoveri, vielä tarrautui kiinni kuilun reunoihin eikä antautunut huimauksen valtaan, joka veti häntä heidän mukaansa.

Harpatessaan kaiteen yli oli Lorin nähnyt Dixmerin synkän ja pilkallisen ulkomuodon.

Kun hän asettui istumaan Genevièven viereen, kuten olemme kertoneet, kumartui tämä kuiskaamaan hänen korvaansa.

"Oi, herra Jumala!" sanoi hän, "tiedättekö Mauricen olevan tuolla?"

"Missä siis?"

"Älkää katsoko heti; teidän katseenne voisi viedä hänet perikatoon."

"Olkaa rauhallinen."

"Meidän takanamme, oven lähellä. Mikä tuska se onkaan hänelle, jos meidät tuomitaan kuolemaan."

Lorin katseli nuorta naista hellästi säälien.

"Meidät tuomitaan", sanoi hän, "minä vannotan teitä uskomaan niin. Pettymys olisi liian julma, jos varomattomuudessanne toivoisitte vielä."

"Voi, hyvä Jumala!" sanoi Geneviève. "Ystäväparka, joka jää yksin maailmaan!"

Lorin kääntyi silloin Mauriceen päin, ja voimatta hillitä itseään loi Genevièvekin nopean silmäyksen nuoreen mieheen. Mauricen silmät olivat kohdistuneina heihin, ja hän painoi kättänsä sydämellensä.

"Teillä on olemassa keino pelastua", sanoi Lorin.

"Varmastiko?" kysyi Geneviève, jonka silmät säteilivät iloa.

"Oh, siitä voin vastata."

"Jos te pelastaisitte minut, miten minä siunaisinkaan teitä."

"Mutta tämä keino..." jatkoi nuori mies.

Geneviève luki epäröimisen syyn hänen silmistään.

"Te siis myöskin olette nähnyt hänet?" sanoi hän.

"Olen, minä näin hänet. Tahdotteko te pelastua? Tulkoon hän tänne vuorostaan rautaiselle tuolille, niin olette pelastunut."

Varmasti Dixmer arvasi Lorinin katseen ilmeestä hänen lausumansa sanat, sillä ensin hän kalpeni; mutta pian hän taas sai takaisin synkän ilmeensä ja pirullisen hymynsä.

"Se on mahdotonta", sanoi Geneviève; "minä en voisi enää vihata häntä".

"Sanokaa, että hän tuntee teidän jalomielisyytenne ja uhmaa teitä."

"Epäilemättä, sillä hän on varma itsestään, minusta, meistä kaikista."

"Geneviève, Geneviève, minä olen vähemmän täydellinen kuin te; antakaa minun temmata hänet mukaani, jotta hän kuolee."

"Ei, Lorin, minä vannotan teitä, ei mitään yhteistä tuon miehen kanssa, ei edes kuolemaa; minusta tuntuu, että olisin Mauricelle uskoton, jos kuolisin yhdessä Dixmerin kera."

"Mutta tehän ette kuolekaan."

"Millä keinoin minä eläisin hänen kuoltuaan?"

"Ah!" sanoi Lorin, "kuinka paljon Mauricella onkaan syytä rakastaa teitä! Te olette enkeli, ja enkelien isänmaa on taivaassa. Rakas Maurice-parka!"

Simon, joka ei saattanut kuulla molempien syytettyjen lausumia sanoja, tarkkaili sen sijaan koko ajan heidän kasvojensa ilmeitä.

"Kansalainen santarmi", sanoi hän, "estähän toki vehkeilijöitä jatkamasta salahankkeitaan tasavaltaa vastaan vielä vallankumousoikeudessakin".

"Hyvä!" virkkoi santarmi; "tiedäthän sinä hyvin, kansalainen Simon, ettei täällä enää solmita salaliittoja, tai jos niin tehdäänkin, ei sitä tehdä kauvan. Hehän juttelevat, nuo kansalaiset, ja kun laki ei kiellä juttelemasta mestausrattaillakaan, miksi sitten kiellettäisiin juttelemasta oikeudessa?"

Tämä santarmi oli Gilbert, joka tunnettuaan kuningattaren vankikopissa ottamansa vangin osoitti tavallisella vilpittömyydellään myötätuntoa Genevièven rohkeutta ja uskollisuutta kohtaan.

Puheenjohtaja oli neuvotellut asessorien kanssa; Fouquier-Tinvillen kehoituksesta hän alkoi kysellä:

"Syytetty Lorin", sanoi hän; "minkä luontoisia olivat teidän suhteenne kansatar Dixmeriin?"

"Minkäkö luonteisia, kansalainen puheenjohtaja?"

"Niin."

"Yhdisti sydämemme ystävyys puhtahin, mä veli olin hälle, hän sisar rakkahin."

"Kansalainen Lorin", sanoi Fouquier-Tinville, "se on huono runo".

"Kuinka niin?" kysyi Lorin.

"Epäilemättä, loppusoinnuissa on kaksi h:ta."

Edellisen jatkoa 193

"Leikkaa pois, kansalainen syyttäjä, leikkaa pois, se on sinun virkasi."

Fouquier-Tinvillen järkähtämättömät kasvot kalpenivat hiukan tämän kamalan pilan johdosta.

"Entä millä silmin", kysyi puheenjohtaja, "katseli kansalainen Dixmer hänen vaimonsa suhdetta sellaiseen mieheen, joka oli olevinaan tasavaltalainen?"

"Oh, mitä siihen seikkaan tulee, en voi sitä sanoa, koska en milloinkaan ole tuntenut kansalaista Dixmeriä enkä ole yhtään yrittänytkään oppia häntä tuntemaan."

"Mutta", virkkoi Fouquier-Tinville, "sinä et mainitse, että ystäväsi kansalainen Maurice Lindey oli sinun ja syytetyn välisen niin puhtaan ystävyyden yhdyssiteenä?"

"Kun minä en sitä sano", vastasi Lorin, "johtuu se siitä, että sellainen tuntuu minusta pahasti sanotulta, ja minusta tuntuu myös, että teidän olisi tullut seurata minun esimerkkiäni".

"Kansalaiset valamiehet", sanoi Fouquier-Tinville, "osannevat arvostella näiden kahden tasavaltalaisen merkillistä suhdetta aristokraattinaiseen juuri sillä hetkellä, jolloin tämä aristokraattinainen on todistettavasti tekemässä mustinta salahanketta, mitä on tehty kansakuntaa vastaan".

"Miten minä olisin tuntenut sen salahankkeen, josta sinä puhut, kansalainen syyttäjä?" kysyi Lorin, joka pikemminkin vimmastui kuin pelästyi tuon törkeän todisteen johdosta.

"Te tunsitte tämän naisen, te olitte hänen ystävänsä, hän nimitti teitä veljeksensä, te sanoitte häntä sisareksenne ettekä te tuntenut hänen puuhiansa? Onko siis mahdollista, että hän, kuten te itse sanoitte, yksin on suorittanut sen teon, joka pannaan hänen syyksensä?"

"Hän ei ole suorittanut sitä yksin", sanoi Lorin käyttäen puheenjohtajan sanoja, "koska hän on sanonut teille, koska minä olen sanonut teille ja sanon vieläkin, että hänen miehensä pakotti hänet siihen".

"Kuinka sinä et siis tunne aviomiestä", sanoi Fouquier-Tinville, "kun kerran mies oli yhdessä naisen kanssa?"

Lorinin olisi tarvinnut vain kertoa Dixmerin ensimmäisestä katoamisesta; Lorinin olisi tarvinnut vain sanoa Genevièven ja Mauricen rakastavan toisiaan; Lorinin olisi tarvinnut vain ilmoittaa, miten aviomies oli ryöstänyt ja piilottanut vaimonsa luoksepääsemättömään kätköpaikkaan puhdistautuakseen kaikesta osallisuudesta ja hajoittaen kaiken epäselvyyden.

Mutta sitä varten olisi tarvinnut ilmaista molempien ystävien salaisuus; sitä varten olisi Genevièven täytynyt punastua viidensadan ihmisen edessä; Lorin pudisti päätänsä sanoakseen itselleen ei.

"No niin", kysyi puheenjohtaja, "mitä te vastaatte kansalaiselle syyttäjälle?"

"Että hänen logiikkansa on musertava", sanoi Lorin, "ja että hän on saanut minut uskomaan erään asian, jota en ole edes aavistanutkaan".

"Mitä sitten?"

"Että minä olen nähdäkseni kauheimpia vehkeilijöitä, joita milloinkaan on nähty."

Tämä ilmoitus herätti yleistä hilpeyttä. Tuomaritkaan eivät voineet pysyä vakavina, niin heitä miellytti se äänensävy, jota nuori mies oli käyttänyt lausuessaan nämä sanat.

Fouquier ymmärsi koko ivan; ja kun hän väsymättömillä ponnistuksillansa oli oppinut tuntemaan syytettyjen kaikki salaisuudet yhtä tarkoin kuin syytetyt itsekin, tunsi hän vastoin tahtoaankin Lorinia kohtaan myötätuntoista ihailua.

"No, kansalainen Lorin", sanoi hän, "puhu, puolusta itseäsi! Oikeus kuuntelee sinua, sillä se tuntee sinun vaiheesi, ne ovat kunnon tasavaltalaisen vaiheet".

Simon tahtoi puhua; puheenjohtaja teki hänelle merkin olla vaiti.

"Puhu, kansalainen Lorin", sanoi hän, "me kuuntelemme sinua".

Lorin pudisti uudelleen päätänsä.

"Tämä vaitiolo on myöntymystä", jatkoi puheenjohtaja.

"Eipähän", sanoi Lorin; "tämä vaitiolo on vaitioloa, siinä kaikki".

"Vielä kerran", sanoi Fouquier-Tinville, "haluatko sinä puhua?"

Lorin kääntyi yleisöön päin kysyäkseen Mauricen silmiltä, mitä hänen olisi tehtävä.

Maurice ei antanut Lorinille merkkiä puhua, ja Lorin pysyi vaiti.

Se oli samaa kuin tuomita itsensä kuolemaan.

Mitä nyt seurasi, tapahtui nopeasti.

Fouquier esitti syytöksensä, puheenjohtaja esitti lyhyesti syytetyn ja todistajien kuulustelun; tuomarit menivät äänestämään ja palasivat julistaen Lorinin ja Genevièven syyllisiksi.

Puheenjohtaja tuomitsi heidät molemmat kuolemaan.

Palatsin suuri kello löi kaksi.

Puheenjohtaja käytti juuri yhtä paljon aikaa kuolemantuomion julistamiseen kuin kello lyömiseensä.

Maurice kuunteli näitä molempia ääniä, jotka sekaantuivat toisiinsa. Äänen ja kellon kaksinkertaisten värähtelyjen sammuessa olivat hänen voimansa lopussa.

Santarmit veivät mukanaan Genevièven ja Lorinin, joka oli tarjonnut edelliselle käsivartensa.

Molemmat tervehtivät Mauricea hyvin erilaisesti: Lorin hymyili; Geneviève, joka oli kalpea ja pyörtymäisillään, lähetti hänelle viimeisen suudelman kyyneliin kastetuilla sormillaan.

Hän oli viimeiseen hetkeen saakka ylläpitänyt toivoa saada elää, eikä hän itkenyt elämäänsä, vaan rakkauttansa, joka sammuisi hänen elämänsä keralla.

Puoliksi hulluna ei Maurice vastannut mitään näihin ystäviensä jäähyväisiin; hän nousi kalpeana, sekavana penkiltä, jolle oli vaipunut. Hänen ystävänsä olivat hävinneet.

Hän tunsi, että vain yksi asia vielä eli hänessä: viha, joka jäyti hänen sydäntään.

Hän loi viimeisen katseen ympärilleen ja tunsi Dixmerin, joka poistui toisten katselijoiden kanssa ja kumartui mennäkseen käytävän holviovesta.

Nopeasti kuin ojentuva jousi ponnahti Maurice penkiltä penkille ja saapui samalle ovelle.

Dixmer oli jo ehtinyt ovesta ja päässyt hämärään käytävään.

Maurice asteli hänen perässänsä.

Juuri kun Dixmer kosketti jalallaan suuren salin permantopaasia, laski Maurice kätensä Dixmerin olkapäälle.

XXVII

Kaksintaistelu

Tähän aikaan oli aina vakava asia kysymyksessä, jos tunsi olkapäätänsä kosketettavan.

Dixmer kääntyi ja tunsi Mauricen.

"Kas, päivää, kansalainen tasavaltalainen", sanoi Dixmer näyttämättä muuta liikutuksen oiretta, kuin että hänen äänensä melkein huomaamattomasti värähteli, vaikka hän sen heti tukahdutti.

"Päivää, kansalainen pelkuri", vastasi Maurice; "tehän odotitte minua, eikö niin?"

"Se on, etten minä odottanut teitä enää, päinvastoin", sanoi Dixmer.

"Miksi niin?"

"Koska odotin teitä aikaisemmin."

"Minä saavun vieläkin liian aikaisin sinun mielestäsi, murhaaja!" lisäsi Maurice hirveällä äänellä tai oikeammin kuiskeella, sillä siinä oli hänen sydämeensä kertyneen myrskyn jyrinää hänen katseensa iskiessä salamoita.

"Tehän purskutatte tulta silmistänne, kansalainen", sanoi Dixmer. "Pian meidät tunnetaan ja ruvetaan seuraamaan meitä."

"Niin, sinä pelkäät joutuvasi vangituksi, eikö niin? Pelkäät tulevasi samalle mestauslavalle, jonne lähetät toiset? Vangittakoon meidät, sitä parempi, sillä minusta tuntuu, että vielä puuttuu yksi rikollinen kansallisen oikeuden käsistä."

"Kuten puuttuu yksi nimi kunnian miesten luettelosta, eikö niin, teidän nimenne hävittyä siitä."

"Hyvä on! Puhumme tuosta uudelleen toivoakseni; mutta sillä välin sanon, että olette kostanut, ja kostanut kurjasti, naiselle! Kun kerran odotitte minua jossakin, miksi ette odottanut minua asunnossani sinä päivänä, jolloin varastitte minulta Genevièven?"

"Luulin teitä ensimmäiseksi varkaaksi."

"Ei mitään sukkeluuksia, hyvä herra, minä en milloinkaan ole tuntenut teitä; ei mitään sanoja, minä tunnen teidät paremmin tekojenne kuin sanojenne kautta, kuten se päivä todistaa, jolloin tahdoitte tappaa minut: sinä päivänä puhui teidän luonteenne."

"Ja minä olen useammin kuin yhden kerran katunut, etten kuullut sen ääntä", vastasi Dixmer rauhallisesti.

"No niin", sanoi Maurice lyöden sapeliaan, "minä tarjoan teille tilaisuuden korvaukseen".

"Huomenna, jos niin suvaitsette, ei tänään."

"Miksi huomenna?"

"Tai tänä iltana."

"Miksi ei heti?"

"Koska minulla on tehtävää kello viiteen saakka."

"Taaskin jokin iljettävä suunnitelma", sanoi Maurice.

"Taaskin jokin väijytys."

"Kas niin, herra Maurice", sanoi Dixmer, "te olette tosiaankin hyvin vähän kiitollinen. Kuinka? Kuuden kuukauden aikana minä olen antanut teidän kehrätä täydellistä rakkautta vaimoni kanssa; kuuden kuukauden aikana olen sietänyt teidän kohtauksianne, sallinut teidän hymyillä toisillenne. Ei milloinkaan ole mies, myöntäkää se, ollut sen vähemmän tiikeri kuin minä."

"Toisin sanoen sinä luulit minun voivan olla sinulle hyödyllisen ja ajattelit säästäväsi minua."

"Epäilemättä!" vastasi levollisesti Dixmer, joka hillitsi itseänsä sitä enemmän, mitä enemmän Maurice kiihtyi. "Epäilemättä, sillä välin kun te petitte tasavaltanne ja myitte sen minulle vaimoni katseesta; sillä välin kun te menetitte kunnianne, te petoksenne kautta, hän aviorikoksensa kautta, olin minä viisas ja sankari. Minä odotin ja juhlin voittoani."

"Inhottavaa!" sanoi Maurice.

"Niin, eikö niin? Annatte käytöksellenne oikean arvon, hyvä herra. Se oli kauhea! Se oli katala!"

"Erehdytte, hyvä herra; minä nimitän sen miehen käytöstä kamalaksi ja katalaksi, jonka huostaan oli uskottu naisen kunnia, joka oli vannonut säilyttävänsä tämän kunnian puhtaana ja koskemattomana ja joka, sen sijaan että olisi pitänyt valansa, on tehnyt hänen kauneudestaan häpeällisen syötin, jolla hän on pyydystänyt heikon sydämen. Teidän pyhä velvollisuutenne oli ennen kaikkea suojella tätä naista, hyvä herra, mutta sen sijaan että olisitte suojellut häntä, te myitte hänet."

"Mitä minun oli tehtävä, hyvä herra", vastasi Dixmer, "sen aion teille sanoa; minun oli pelastettava ystävä, joka yhdessä minun kanssani tuki pyhää asiaa. Samaten kuin uhrasin omaisuuteni tälle asialle, uhrasin myöskin kunniani. Mitä minuun tulee, olen täysin unohtanut itseni, väistynyt täydellisesti. Ajattelin itseäni vain viime tingassa. Nyt ei minulla enää ole ystävää: hän kuoli tikarinpistoon; nyt ei enää ole kuningatarta: kuningattareni on kuollut mestauslavalla; nyt, no niin, nyt minä ajattelen kostaa."

"Sanokaa murhata."

"Aviorikoksen tehnyttä naista ei murhata iskemällä häneen, vaan häntä rangaistaan."

"Tämän aviorikoksen te olette aiheuttanut, siis se oli laillinen."

"Niinkö luulette?" sanoi Dixmer synkästi hymyillen. "Kysykää hänen katumukseltaan, luuleeko hän toimineensa laillisesti."

"Se, joka rankaisee, iskee päivänvalossa; sinä, sinä et rankaise, sillä heittäessäsi hänen päänsä giljotiinille, sinä itse piiloudut."

"Minäkö pakenisin, minäkö piiloutuisin, ja milloin olet nähnyt sellaista, pölkkypää?" kysyi Dixmer. "Onko se piiloutumista, jos olen läsnä häntä tuomittaessa kuolemaan? Onko se pakenemista, että menen aina Kuolleiden saliin asti heittämään hänelle viimeiset hyvästit?"

"Sinä siis menet katsomaan häntä?" huudahti Maurice, "sinä menet sanomaan hänelle hyvästi?"

"Tietysti", sanoi Dixmer kohauttaen hartioitaan. "Sinä et ilmeisesti ole mikään koston erikoistuntija, kansalainen Maurice. Minun sijassani sinä siis olisit tyytynyt siihen, että tapahtumat vaikuttavat omalla voimallaan, että asianhaarat tuovat mukanaan oman seuraamuksensa; siten olisi esimerkiksi avionrikkojanainen, joka on ansainnut kuoleman, irti minusta, tai oikeammin hän ei olisi velkaa minulle siitä hetkestä alkaen, jolloin rankaisen häntä kuolemalla. Ei, kansalainen Maurice, olen keksinyt paremman tavan kuin tämän: olen keksinyt keinon, jolla kostan hänelle kaiken sen pahan, jonka hän on minulle tehnyt. Hän rakastaa sinua, hän tulee kuolemaan sinusta kaukana; hän inhoo minua, hän näkee minut jälleen. Katsohan", sanoi hän vetäen taskustaan salkun, "näetkö tämän salkun? Sen sisällä on Palatsin kanslistin allekirjoittama kortti. Sen avulla voin päästä kuolemaantuomittujen luo; no niin, minä tunkeudun Genevièven viereen ja nimitän häntä avionrikkojaksi; näen pyövelin leikkaavan hänen tukkansa, ja sillä välin hän saa kuulla minun ääneni toistavan: 'Avionrikkoja!' Minä seuraan häntä mestauskärryille saakka, ja hänen asettaessaan jalkansa mestauslavalle on viimeinen sana, jonka hän kuulee, sana _avionrikkoja_."

"Pidä varasi. Hänellä ei tule olemaan voimaa kärsiä noin monta raukkamaista tekoa, hän ilmiantaa sinut."

"Ei!" sanoi Dixmer, "hän vihaa minua liiaksi tehdäkseen sitä. Jos hänen olisi täytynyt ilmiantaa minut, olisi hän tehnyt sen silloin, kun ystäväsi kuiskaamalla kehoitti häntä siihen; koska hän ei ilmiantanut minua pelastaakseen henkensä, ei hän ilmianna minua kuollakseen minun kanssani: sillä hän tietää hyvin, että jos hän ilmiantaa minut, minä viivytän mestausta yhden päivän; hän tietää hyvin, että jos hän ilmiantaa minut, minä menen hänen kanssaan en ainoastaan Palatsin portaiden juurelle, vaan aina mestauslavalle saakka; sillä hän tietää hyvin, että minä sen sijaan että jättäisin hänet rattaiden astuimen juurella, nousisin hänen kanssansa rattaisiin; hän tietää hyvin, että minä koko matkan toistaisin tätä kauheata sanaa: _avionrikkoja_; että minä mestauslavallakin yhä toistaisin sitä ja että sillä hetkellä, jolloin hän vaipuu ikuisuuteen, vaipuisi syytös hänen kerallaan."

Dixmer oli hirvittävä suuttumuksessaan ja vihassaan; hänen kätensä oli tarttunut Mauricen käteen; hän ravisti sitä sellaisella voimalla, jota Maurice ei olisi odottanut. Hänessä tapahtui päinvastainen vaikutus: sitä mukaa kuin Dixmer kiihtyi, rauhoittui Maurice.

"Kuule", sanoi nuori mies, "tästä kostosta puuttuu eräs seikka".

"Mikä?"

"Että sinä voit hänelle sanoa: Lähtiessäni vallankumousoikeudesta tapasin rakastajasi ja tapoin hänet."

"Päinvastoin, minusta on hauskempi sanoa, että sinä elät ja kärsit koko loppuikäsi hänen kuolemansa näystä."

"Kuitenkin sinä tapat minut", sanoi Maurice, "taikka", lisäsi hän katseltuaan ympärillensä ja nähtyään olevansa melkein tilanteen herra, "minä tapan sinut".

Ja kalpeana kiihtymyksestä, suuttumuksen yllyttämänä, tuntien voimansa kaksinkertaistuneen pakotettuaan itsensä kuuntelemaan Dixmerin kauheita suunnitelmia loppuun asti, hän tarttui hänen kurkkuunsa, veti hänet rintaansa vasten ja asteli takaperin portaita kohti, jotka johtivat joen äyräälle.

Tämän käden kosketuksesta tunsi Dixmerkin vuorostaan vihan nousevan itsessään kuten laavan.

"Hyvä on", sanoi hän, "sinun ei tarvitse viedä minua väkisin, minä tulen".

"Tule siis, sinullahan on ase."

"Tulen perässäsi."

"Ei, kulje edellä, mutta minä ilmoitan jo etukäteen, että jos teet pienimmänkin merkin, pienimmänkin eleen, minä halkaisen pääsi sapeliniskulla."

"Oh, sinä tiedät hyvin, etten minä pelkää", sanoi Dixmer vääntäen kasvonsa hymyyn, jonka hänen huultensa kalpeus teki niin kauhistuttavaksi.

"Minun sapeliani et kylläkään", kuiskasi Maurice, "mutta sinä pelkäät, ettet saakaan kostaa. Ja kuitenkin", lisäsi hän, "voit nyt, kun olemme vastatusten, sanoa hänelle hyvästi".

He olivat saapuneet virran rannalle, ja vaikka katse saattoikin seurata heitä sinne, missä he olivat, ei kukaan olisi ehtinyt paikalle ajoissa estääkseen kaksintaistelua tapahtumasta.

Sitäpaitsi jäyti samanlainen viha kumpaistakin.

Näin puhuessaan he olivat laskeutuneet niitä pieniä portaita, jotka johtavat Palatsin aukiolta, ja saapuneet melkein tyhjälle rantakadulle; sillä, koska istunnot yhä jatkuivat, kello kun oli vasta kaksi, tungeskeli väkijoukko vielä oikeussalissa, käytävissä ja pihoissa, ja Dixmer näytti yhtä paljon janoavan Mauricen verta kuin Maurice hänen vertansa.

He tunkeutuivat sitten yhteen niistä holvikäytävistä, jotka johtavat Conciergerien vankikopeista jokeen; nykyään ne ovat roskaväen saastaisia tyyssijoja, joita pitkin muinoin useammin kuin kerran kärrättiin ruumiita kauas vankiluolista.

Maurice asettui virran ja Dixmerin välille.

"Minä luulen varmasti tappavani sinut, Maurice", sanoi Dixmer; "sinä vapiset liikaa".

"Ja minä, Dixmer", sanoi Maurice ottaen sapelin käteensä ja sulkien häneltä huolellisesti paluutien, "minä luulen päinvastoin tappavani sinut ja tehtyäni sen ottavani salkustasi Palatsin kanslistin antaman pääsylipun. Ah, sinun on parasta kyllä napittaa pukusi, olkoon menneeksi; minun sapelini kyllä avaa sen, siitä minä menen takuuseen, vaikka se olisikin vaskea, kuten muinaiset haarniskat."

"Otatko sinä sen paperin?" ulvoi Dixmer.

"Otan", sanoi Maurice, "minä käytän sitä paperia; minähän menen sen avulla Genevièven viereen; minähän istuudun hänen rinnalleen teloitusrattaisiin: minäpä kuiskaankin hänen korvaansa niin kauvan kun hän elää: _Minä rakastan sinua_; ja kun hänen päänsä putoo: _Minä rakastin sinua_."

Dixmer teki vasemmalla kädellään eleen ottaakseen paperin oikealla kädellään ja heittääkseen sen salkkuineen jokeen. Mutta nopeana kuin salama, leikkaavana kuin kirves iski Mauricen sapeli tähän käteen ja erotti sen melkein kokonaan ranteesta.

Haavoittunut päästi parahduksen ravistaen silvottua kättänsä ja asettui asentoon.

Silloin alkoi tämän yksinäisen, pimeän holvin alla hirvittävä taistelu; molemmat miehet, jotka olivat niin ahtaassa paikassa, etteivät iskut saattaneet osua paljonkaan syrjään ruumiista, liukastelivat kosteilla paasilla ja pysyttelivät vaivoin holvin seinävierillä; hyökkäykset kävivät yhä tiheämmiksi, mitä enemmän tappelevien kärsimättömyys kasvoi.

Dixmer tunsi verensä virtaavan ja ymmärsi voimiensa kuluvan verensä mukana; hän ahdisti Mauricea niin raivokkaasti, että tämä pakosta peräytyi askelen. Väistyessään hänen vasen jalkansa luiskahti, ja hänen vihollisensa sapelinkärki raapaisi hänen rintaansa. Mutta nopeana kuin ajatus hän polvistuneena nosti miekan vasemmalla kädellänsä ja ojensi kärjen Dixmeriä kohti, joka vihansa kiivaudessa ja hyökätessään viettävällä maaperällä lankesi siihen ja lävisti itsensä.

Kuului hirveä kirous; sitten vyöryivät molemmat ruumiit holvikäytävän ulkopuolelle.

Yksi vain nousi pystyyn, Maurice, veren peitossa, mutta vihollisensa veren.

Hän veti sapelinsa ulos ruumiista, ja vetäessään hän tuntui miekallaan imevän viimeisenkin elämänjäännöksen, joka hermoväristyksenä vielä eli Dixmerin jäsenissä.

Varmistuttuaan siitä, että tämä oli kuollut, hän kumartui, avasi kuolleen puvun, otti salkun ja poistui nopeasti.

Tarkastaessaan itseänsä hän huomasi, ettei voisi astua neljää askeltakaan tulematta vangituksi: hän oli veren peitossa.

Hän astui virran reunalle, kumartui jokeen päin ja pesi kätensä ja pukunsa.

Sitten hän kiireisesti nousi taas portaita ylös luoden holviin viimeisen katseen.

Punainen ja höyryävä juova lähti sieltä ja virtasi jokeen päin.

Päästyään Palatsin lähelle hän avasi salkun ja löysi sieltä pääsykortin, jonka oli allekirjoittanut Palatsin kanslisti.

"Kiitos, vanhurskas Jumala!" mutisi hän itsekseen. Ja hän nousi nopeasti portaita, jotka johtivat Kuolleiden saliin.

Kello löi kolme.

XXVIII

Kuolleiden sali

Lukijat muistavat, että Palatsin kanslisti oli avannut Dixmerille vankiluettelot ja pitänyt hänelle seuraa, jonka kanslistin rouvan läsnäolo oli tehnyt hyvin miellyttäväksi.

Kuten hyvin saattaa ymmärtää, joutui tämä mies hirveän kauhun valtaan, kun Dixmerin salaliitto oli tullut ilmi.

Kysymyksessä ei tosiaankaan ollut vähemmän kuin että hän näytti valevirkaveljensä rikostoverilta ja joutuisi tuomituksi kuolemaan Genevièven keralla.