Part 2

"Niin, me olemme kyllä tienneet tuon kaiken, rakas Maurice, ja olkaa varma, että olemme olleet niin peloissamme, kuin ikinä saattaa olla; mutta Morand oli läsnä istunnossa ja näki teidän lähtevän sieltä vapaana."

"Hiljaa!" sanoi Maurice; "luulenpa, että hän puhuu taas". "Voi, katkonaisia sanoja, joita on mahdotonta ymmärtää", virkkoi Dixmer.

"Maurice!" mutisi Geneviève; "he haluavat tappaa Mauricen. Hänen avukseen, ritari, apuun!"

Syvä hiljaisuus seurasi näitä sanoja.

"Maison-Rouge", mutisi taas Geneviève; "Maison-Rouge!" Maurice tunsi ikäänkuin epäilyn salaman, mutta se oli vain salama. Sitäpaitsi liikutti Genevièven kärsimys häntä liikaa, jotta hän olisi ryhtynyt hakemaan selitystä näihin muutamiin sanoihin.

"Oletteko kutsuneet lääkärin?" kysyi hän.

"Voi, tuo ei ole mitään", sanoi Dixmer; "hiukan vain hourailua, siinä kaikki".

Ja hän puristi vaimonsa käsivartta niin lujasti, että Geneviève tuli tuntoihinsa ja päästäen pienen huudahduksen avasi silmänsä, joita hän tähän asti oli koko ajan pitänyt suljettuina.

"Kas, siinähän te olette kaikki", sanoi hän, "ja Maurice on teidän kanssanne. Voi, olen onnellinen nähdessäni teidät, hyvä ystävä; jos tietäisitte, miten minä olen..."

Hän korjasi puhettansa:

"Miten me olemme kärsineet kahden viime päivän kuluessa!"

"Niin, olemme taas kaikki koolla", sanoi Maurice; "rauhoittukaa siis älkääkä tuottako itsellenne sellaisia kauhuja. Etenkin erästä nimeä olisi teidän lakattava mainitsemasta, koska hän ei tällä haavaa ole pyhimyksen maineessa."

"Mitä nimeä", kysyi Geneviève pirteästi.

"Maison-Rougen ritarin nimeä."

"Olenko minä maininnut Maison-Rougen ritarin nimen, minäkö?" sanoi Geneviève kauhistuneena.

"Epäilemättä", vastasi Dixmer nauraen väkinäisesti; "mutta ymmärrättehän, Maurice, ettei siinä ole mitään ihmeteltävää, koska yleisesti kerrotaan hänen olleen Tisonin tytön rikostoverin ja juuri hänen johtaneen eilistä karkaamisyritystä, joka onneksi epäonnistui."

"Minä en sanokaan, että tässä olisi mitään ihmeteltävää", vastasi Maurice; "sanon vain, että hänen on pysyteltävä hyvin piilossa".

"Kenen?" kysyi Dixmer.

"Maison-Rougen ritarin, helkkarissa! Kommuuni hakee häntä, ja sen ajokoirilla on hieno vainu."

"Kunpa hänet vain pidätettäisiin", sanoi Morand, "ennenkuin hän saa valmiiksi jonkin uuden yrityksen, joka onnistuu paremmin kuin viimeinen".

"Se ei missään tapauksessa koidu kuningattaren hyödyksi", sanoi Maurice.

"Miksi niin?" kysyi Morand.

"Koska kuningatar ei enää ole hänen kättensä ulottuvilla."

"Missä hän siis on?" kysyi Dixmer.

"Conciergeriessä", vastasi Maurice; "hänet siirrettiin sinne viime yönä".

Dixmer, Morand ja Geneviève päästivät huudahduksen, jota Maurice luuli yllätyksen aiheuttamaksi.

"Huomaatte niin ollen", jatkoi hän, "että kuningattaren ritarin on sanottava hyvästi suunnitelmillensa. Conciergerie on turvallisempi kuin Temple."

Morand ja Dixmer vaihtoivat silmäyksen, joka jäi Mauricelta huomaamatta.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti hän, "madame Dixmer kalpeni taas".

"Geneviève", sanoi Dixmer vaimolleen, "sinun on mentävä vuoteeseen, rakas lapsi, sinulla on tuskia".

Maurice ymmärsi, että hänelle tällä sanottiin hyvästi; hän suuteli Genevièven kättä ja lähti.

Morand lähti ulos hänen kanssansa ja saattoi häntä aina vanhalle Saint-Jacques-kadulle asti.

Siellä hän jätti hänet ja meni sanomaan pari sanaa eräälle palvelijalle, joka piteli valmiiksi satuloitua hevosta.

Maurice oli niin vaipunut mietteisiinsä, ettei ollut sanonut sanaakaan Morandille heidän yhdessä lähdettyään talosta eikä nytkään edes kysynyt, kuka tämä mies — oli ja mitä hevosella oli siinä tekemistä.

Hän kääntyi Fossès-Saint-Victor-kadulle ja pääsi sitten rantakadulle.

"Tämä on kummallista", sanoi hän itsekseen kävellessään. "Onko minun älyni tullut heikommaksi vai ovatko tapaukset tulleet niin vakaviksi, mutta kaikki tuntuu minusta suuremmalta, kuten näkisin mikroskoopin kautta."

Ja hiukan rauhoittaakseen Maurice paljasti päänsä, jotta illan tuulenhenkäys sitä vilvoittaisi, ja nojautui sillan kaidepuuta vastaan.

III

Kulkuvartio

Ollessaan näissä mietteissä ja katsellessaan veden virtaamista niin surumielisen tarkkaavaisesti, kuin kaikki puhtaat pariisilaiset tekevät, ja nojatessaan sillan kaiteeseen Maurice kuuli lähestyvän pienen joukon tahdikkaat askelet: se saattoi olla kulkuvartio.

Hän kääntyi; sillan loisesta päästä tuli kansalliskaartin komppania. Hämärässä luuli Maurice tuntevansa Lorinin.

Se olikin todella tämä. Heti huomattuaan Mauricen hän juoksi hänen luokseen kädet ojossa.

"Viimeinkin", huudahti Lorin, "näen sinut. Helkkari, sinua ei kyllä löydä vaivatta:

"Kun löydän taas ystävän uskollisen, saa onneni uuden kääntehen.

"Tällä kertaa sinä toivoakseni et valita; annan sinulle Racinea Lorinin sijaan."

"Mitä sinä aiot täällä tehdä kulkuvartiolla?" kysyi Maurice, jonka kaikki jo teki levottomaksi.

"Olen retkikunnan päällikkö, hyvä ystävä; on aikomus palauttaa järkytetty maineemme entiselle perustallensa."

Sitten hän sanoi kääntyen komppaniansa puoleen:

"Huomio! Kivääri eteen — vie! Kivääri olalle — vie!" sanoi hän. "Pojat, yö ei vielä ole kyllin pimeä. Jutelkaa pikku asioistanne, me menemme juttelemaan omistamme."

Sitten jatkoi Lorin tullen takaisin Mauricen luo:

"Kuulin piirin kokouksessa tänään kaksi suurta uutista."

"Mitkä?"

"Ensinnäkin, että aletaan epäillä meitä molempia, sinua ja minua."

"Tiedän sen. Entä sitten?"

"Vai niin, sinä tiedät sen?"

"Tiedän."

"Toiseksi, että koko neilikkasalahanketta on ollut johtamassa Maison-Rougen ritari."

"Senkin minä tiedän."

"Mutta sitä sinä et tiedä, että punaisen neilikan salajuoni ja maanalaisen käytävän salajuoni olivat yhtä ja samaa salahanketta."

"Senkin minä tiedän."

"Siirtykäämme siis kolmanteen uutiseen; sitä sinä ainakaan et tunne, siitä olen varma. Menemme tänä yönä ottamaan kiinni Maison-Rougen ritarin."

"Ottamaan kiinni Maison-Rougen ritarin?"

"Niin juuri."

"Sinusta on siis tullut santarmi?"

"Ei; mutta minä olen isänmaanystävä. Ja minun isänmaatani runtelee kauhistuttavasti tämä Maison-Rougen ritari, joka punoo salajuonen salajuonen perään. Ja isänmaa käskee minua, joka olen isänmaanystävä, vapauttamaan sen yllämainitusta Maison-Rougen ritarista, joka on sille kovana vastuksena, ja minä tottelen isänmaani ääntä."

"Yhtäkaikki", sanoi Maurice, "on omituista, että otat suorittaaksesi sellaisen tehtävän".

"En ole ottanut sitä suorittaakseni, se on annettu minun suoritettavakseni; mutta minun on kuitenkin myönnettävä, että olisin tavoitellut sitä tehtävää. Me tarvitsemme loistavan teon palauttamaan maineemme entiselleen, koskapa kunniamme palautus ei ainoastaan turvaa olemassaoloamme, vaan myös oikeuttaa meidät ensimmäisessä tilaisuudessa pistämään miekanterän kuusi tuumaa syvälle tuon kauhean Simonin vatsaan."

"Mutta kuinka on saatu tietää Maison-Rougen ritarin olleen tuon maanalaisen käytävän salahankkeen johdossa?"

"Se ei vielä ole ihan varmaa, mutta niin oletetaan."

"Aha, te olette keksineet sen johtopäätelmien avulla?"

"Olemme saaneet täyden varmuuden."

"Miten sinä järjestät koko tuon homman? Tarkastakaamme, sillä kuitenkin..."

"Kuuntele tarkoin."

"Kuuntelen."

"Tuskin olin kuullut huudettavan: 'Suuri salaliitto, jonka on saanut ilmi Simon...' (tuo Simon-roisto on kaikkialla, se kurja!) kun itse tahdoin ottaa selvää, mikä oli totta. Puhuttiin maanalaisesta käytävästä."

"Onko se olemassa?"

"On, kyllä se on olemassa, olen nähnyt sen.

"Nähnyt, silmin molemminkin nähnyt, se vasta näkemistä.

"Kas, miksi et vihellä?"

"Koska se on Molièreä ja minä sitäpaitsi myönnän, että asianhaarat näyttävät hiukan liian vakavilta leikinlaskua varten."

"Entä sitten, mistä siis laskettaisiin leikkiä, ellei vakavista asioista?"

"Sanot siis nähneesi..."

"Maanalaisen käytävän... Toistan, että olen nähnyt maanalaisen käytävän, että olen juossut sen päästä päähän ja että se yhdisti kansatar Plumeaun kellarin erääseen taloon Corderie-kadun varrella, taloon numero kaksitoista tai neljätoista, en enää muista niin tarkoin."

"Hyvä! Lorin, olet kulkenut sen päästä päähän?"

"Koko matkan, ja kautta kunniani, vakuutan, että se on erittäin kauniisti tehty käytävä; sitäpaitsi siinä oli kolme rautaporttia, jotka täytyi kaivaa irti toinen toisensa perästä, mutta jotka siinä tapauksessa, että salaliittolaiset olisivat onnistuneet, olisivat, uhraamalla kolme neljä heikäläistä, antaneet heille koko tarvittavan ajan saattaa Capetin lesken turvalliseen paikkaan. Onneksi eivät asiat ole siten, ja tuo kauhea Simon on vielä keksinyt tämänkin."

"Mutta minusta näyttää", sanoi Maurice, "että ensiksi olisi tullut pidättää tämän Corderie-kadun talon asukkaat".

"Niin olisikin tehty, ellei talon olisi huomattu olevan vallan tyhjän."

"Mutta tämä talo kuuluu kuitenkin jollekulle?"

"Niin, uudelle omistajalle, mutta kukaan ei tuntenut häntä, tiedettiin, että talo oli vaihtanut isäntää kaksi tai kolme viikkoa sitten, siinä kaikki. Naapurit olivat kyllä kuulleet kalkutusta; mutta kun talo oli vanha, he luulivat sitä korjattavan. Mitä toiseen omistajaan tulee, oli hän jättänyt Pariisin. Asioiden ollessa tällä kannalla minä saavuin paikalle.

"'Herran nimessä', sanoin minä Santerrelle vetäen hänet syrjään, 'tehän olette kaikki ihan ymmällä'.

"'Se on totta’, vastasi hän, ’niin olemmekin'.

"'Tämä talo on myyty, eikö niin?'

"'On kyllä.'

"'Noin viisitoista päivää sitten?'

"'Kaksi kolme viikkoa sitten.'

"'Myyty notaarin tekemällä kauppakirjalla?'

"'Niin on.'

"'No hyvä, on etsittävä kaikki Pariisin notaarit, päästävä selville, kuka heistä on myynyt tämän talon ja saatava kauppakirja nähtäväksi. Sen alla on nähtävästi ostajan nimi ja osoite.'

"'Hyvä on! Siinähän on neuvo vasta', sanoi Santerre, ja sinä olet kuitenkin mies, jota syytetään huonoksi isänmaanystäväksi. Lorin, Lorin, minä palautan kunniasi, tai perkele minut korventakoon.'

"Lyhyesti", jatkoi Lorin, "sanottu ja tehty. Haettiin notaari, löydettiin kauppakirja ja siitä rikollisen nimi ja asuinpaikka. Silloin Santerre piti minulle antamansa sanan ja määräsi minut pidättämään rikollisen."

"Ja tämä mies oli Maison-Rougen ritari?"

"Eipä sentään, vain hänen rikostoverinsa, se on, luultavasti."

"Mutta kuinka sinä sitten sanot teidän menevän pidättämään Maison-Rougen ritaria?"

"Me menemme pidättämään koko joukon."

"Ensinnäkin, tunnetko sinä tämän Maison-Rougen ritarin?"

"Erinomaisesti."

"Sinulla on siis hänen tuntomerkkinsä?"

"Totta maar! Santerre antoi ne minulle. Viisi jalkaa kaksi tai kolme tuumaa, vaaleat hiukset, siniset silmät, suora nenä, kastanjanruskea parta; sitäpaitsi minä olen nähnyt hänet."

"Milloin?"

"Juuri tänään."

"Oletko todella nähnyt hänet?"

"Ja sinä myös."

Maurice vavahti.

"Tuo pieni, vaaleaverinen nuori mies, joka vapautti meidät tänä aamuna, kuten tiedät, se, joka johti myskikeikarien joukkoa, se, joka iski niin kovasti."

"Se oli siis hän?" kysyi Maurice.

"Hän itse! Häntä seurattiin ja hän katosi näkyvistä niillä tienoin, missä Corderie-kadun talonomistajamme asuu; sen vuoksi otaksutaan heidän asuvan yhdessä."

"Se on todella luultavaa."

"Se on varmaa."

"Mutta minusta tuntuu, Lorin", lisäsi Maurice, "että jos sinä tänä iltana vangitset sen, joka pelasti meidät aamulla, sinä olet jossakin määrin kiittämätön".

"Mitä vielä!" sanoi Lorin. "Luuletko sinä, että hän pelasti meidät meidän pelastamisemme vuoksi?"

"Miksi sitten?"

"Ei ensinkään. He olivat siinä väijyksissä vapauttaakseen Héloise Tison-paran, kun hän menisi ohitse. Meidän pyövelimme häiritsivät heitä ja he iskivät heidän kimppuunsa. Meidät pelasti vastahyökkäys. Ja kun kaikki riippuu aikomuksesta, ja kun aikomusta tässä ei ollut, en voi vähääkään soimata itseäni kiittämättömyydestä. Sitäpaitsi näethän, Maurice, että pääasia on välttämättömyys; ja välttämätöntä on, että palautamme kunniamme loistavalla iskulla. Olen mennyt takuuseen sinusta."

"Kenelle?"

"Santerrelle; hän tietää sinun johtavan partioretkeä."

"Kuinka niin?"

"'Oletko varma siitä, että saat rikolliset pidätetyiksi?' sanoi hän.

"'Olen', vastasin, 'jos Maurice on mukana'.

"'Mutta oletko varma Mauricesta? Hän on viime aikana muuttunut laimeaksi.'

"'Ne, jotka puhuvat niin, erehtyvät. Maurice ei ole laimentunut enempää kuin minäkään.'

"'Ja vastaatko sinä hänestä?'

"'Kuten itsestäni.'

"Silloin lähdin sinun luoksesi, mutta en tavannut sinua; sitten lähdin tätä tietä, ensinnäkin siksi, että minun oli sitä kuljettava, ja sitten siksi, että sinä käytät sitä tavallisesti; lopulta tapasin sinut, olet tässä: eteenpäin, mars!

"Alla viireimme hengetär voiton rientäköön kera riemuamaan..."

"Rakas Lorin, olen epätoivoissani, mutta en tunne pienintäkään halua tähän partioretkeen; voithan sanoa, ettet ole tavannut minua."

"Mahdotonta! Kaikki miehemme ovat nähneet sinut."

"No niin, sanot tavanneesi minut ja etten minä halunnut olla teidän mukananne."

"Yhtä mahdotonta."

"Ja miksi niin?"

"Koska sinä et tässä tapauksessa enää ole laimea, vaan epäilyttävä... Ja tiedät, mitä heille, noille epäilyttäville tehdään: heidät viedään Révolution-aukiolle ja kehoitetaan tervehtimään vapauden patsasta; kuitenkaan he eivät tervehdi hatullaan, vaan päällänsä."

"No niin, Lorin, tapahtuu mitä tapahtuu; mutta mitä minä nyt sinulle sanon, näyttää sinusta varmasti omituiselta."

Lorinin silmät tulivat suuriksi ja hän jäi katselemaan Mauricea.

"No niin", jatkoi Maurice, "minä olen kyllästynyt elämään..."

Lorin purskahti nauramaan.

"Hyvä", sanoi hän; "olemme joutuneet kinaan rakastettumme kanssa, ja se tuottaa meille surullisia ajatuksia. Hui hai, kaunis Amadis, tulkaamme jälleen miehiksi, ja siitä me sitten muutumme kansalaisiksi; minä en sen sijaan milloinkaan ole parempi isänmaanystävä kuin ollessani epäsovussa Arthémisen kanssa. Asiasta toiseen. Hänen jumaluutensa, jumalatar Järki, lähettää sinulle tuhannet suloiset terveiset."

"Voit kiittää häntä minun puolestani. Hyvästi, Lorin!"

"Kuinka, hyvästi?"

"Niin, lähden pois."

"Minne sinä menet?"

"Kotiin, helkkarissa!"

"Maurice, sinä syökset itsesi turmioon."

"Siitä minä viisi."

"Maurice, ajattele, rakas ystävä, ajattele!"

"Olen ajatellut."

"En ole toistanut kaikkea..."

"Kaikkea, mitä?"

"Kaikkea, mitä Santerre sanoi minulle."

"Mitä hän sanoi sinulle?"

"Pyytäessäni sinua partion johtajaksi sanoi hän minulle:

"'Pidä varasi.'

"'Kenen suhteen?'

"'Mauricen suhteen'."

"Minunko suhteeni?"

"Niin. 'Maurice', lisäsi hän, 'käy hyvin usein tuossa kaupunginosassa'."

"Missä kaupunginosassa?"

"Siellä, missä Maison-Rouge asuu."

"Kuinka!" huudahti Maurice, "täälläkö hän piileksii?"

"Niin otaksutaan ainakin, koska täällä asuu hänen rikostoverikseen luultu Corderie-kadun talon omistaja."

"Victorin esikaupungissa?" kysyi Maurice.

"Niin, Victorin esikaupungissa."

"Ja minkä kadun varrella?"

"Vanhalla Saint-Jacques-kadulla."

"Voi, hyvä Jumala!" sopersi Maurice ikäänkuin salaman häikäisemänä. Ja hän peitti silmänsä käsiinsä.

Sitten hän sanoi hetken kuluttua kuin olisi sen aikana koonnut koko rohkeutensa:

"Hänen ammattinsa?"

"Nahkurimestari."

"Ja nimensä?"

"Dixmer."

"Sinä olet oikeassa, Lorin", sanoi Maurice hilliten liikutuksensa; "tulen mukaanne".

"Se on oikein. Onko sinulla aseita?"

"Minulla on sapelini kuten aina."

"Ota vielä nämä kaksi pistoolia."

"Entä sinä?"

"Minulla on kiväärini. Kivääri käteen — ota! Kivääri olalle — vie! Tahdissa mars!"

Kulkuvartio lähti uudelleen marssimaan; sen etunenässä asteli harmaapukuinen mies, joka johti sitä, poliisin edustaja. Maurice kulki vieressä, Lorinin rinnalla.

Aika ajoittain saattoi kadunkulmista sekä talojen ovisopista nähdä irtautuvan varjoja, jotka tulivat vaihtamaan muutaman sanan harmaapukuisen miehen kanssa; heidät oli asetettu valvomaan.

Saavuttiin kujalle. Harmaapukuinen mies ei hetkeäkään epäröinyt; hänellä oli hyvät tiedot: hän astui kujaan.

Hän pysähtyi sen puutarhaportin eteen, josta Maurice oli viety köytettynä sisään.

"Täällä", sanoi hän.

"Mikä täällä on?" kysyi Lorin.

"Täältä me löydämme molemmat johtajat."

Maurice nojasi muuriin: hänestä tuntui kuin hän kaatuisi selälleen.

"Nyt", sanoi harmaapukuinen mies, "on kolme sisäänkäytävää olemassa: pääovi, tämä ja ovi, josta mennään erääseen paviljonkiin. Minä menen kuuden tai kahdeksan miehen kanssa pääovesta; vartioikaa tätä sisäänkäytävää neljän viiden miehen kanssa, ja sijoittakaa kolme luotettavaa miestä paviljongin ovelle."

"Minä", sanoi Maurice, "menen muurin yli vartioimaan puutarhaa".

"Mainiota", sanoi Lorin, "etenkin kun sinä avaat meille oven sisäpuolelta päin".

"Mielelläni", sanoi Maurice. "Mutta älkää jättäkö käytävää tyhjäksi älkääkä tulko ennenkuin minä huudan. Kaikki, mitä talossa tapahtuu, minä näen puutarhasta."

"Sinä siis tunnet talon?" kysyi Lorin.

"Ajattelin kerran ostaa sen."

Lorin asetti miehensä pensasaitojen kulmauksiin ja ovisoppiin väijyksiin sillä välin kun poliisikonstaapeli lähti kuten oli luvannut kahdeksan tai kymmenen kansalliskaartilaisen kanssa murtamaan pääovea.

Hetken kuluttua oli heidän askeltensa ääni häipynyt herättämättä minkäänlaista huomiota tässä autiossa kaupunginosassa.

Mauricen miehet olivat vartiopaikallaan ja piilottautuivat parhaansa mukaan. Olisi voinut vannoa kaiken olevan rauhallista ja ettei mitään erikoisempaa tapahtunut vanhalla Saint-Jacques-kadulla.

Maurice alkoi siis kavuta muurin yli.

"Odota", sanoi Lorin.

"Mitä?"

"Tunnussana."

"Se on totta."

"_Neilikka ja maanalainen_. Pidätä kaikki ne, jotka eivät sano sinulle näitä kahta sanaa. Päästä menemään kaikki, jotka ne sanovat. Siinä toimintaohjeet."

"Kiitos", sanoi Maurice.

Ja hän hyppäsi muurin harjalta alas puutarhaan.

IV

Neilikka ja maanalainen

Ensimmäinen isku oli ollut kauhea, ja Maurice oli tarvinnut koko itsehillintäkykynsä peittämään Lorinilta sen mullistuksen, joka oli tapahtunut koko hänen olemuksessaan; mutta kun hän kerran oli päässyt puutarhaan, kerran jäänyt yksin, yksin yön hiljaisuuteen, hänen mielensä muuttui rauhallisemmaksi ja ajatukset, sen sijaan että olisivat pyörineet epäjärjestyksessä hänen aivoissaan, tulivat nyt hänen mieleensä, ja hänen järkensä saattoi niitä arvostella.

Kuinka? Tämä talo, jossa Maurice oli käynyt niin usein mitä puhtaimmin mielihyvän tuntein, tämä talo, jonka hän oli tehnyt paratiisikseen maan päällä, ei siis ollutkaan muuta kuin veristen juonien pesäpaikka! Se ystävällinen tapa, millä hänen kiihkeä mieltymyksensä oli vastaanotettu, oli vain teeskentelyä; koko Gevevièven rakkaus johtuikin vain pelosta!

Lukijamme tuntevat jo tämän puutarhan, jonne ovat useamman kuin kerran seuranneet nuorta väkeämme. Maurice hiipi pensasryhmästä toiseen, kunnes häntä suojasi kuunvalolta sen kasvihuoneen varjo, jonne hänet oli suljettu ensimmäisenä päivänä hänen tunkeutuessaan taloon.

Tämä kasvihuone oli vastapäätä sitä paviljonkia, jossa Geneviève asui.

Mutta sen sijaan, että valo olisi tänä iltana ollut paikallaan ja valaissut vain nuoren naisen huonetta, se liikkuikin ikkunasta toiseen. Maurice huomasi Genevièven erään sattumalta puoleksi nostetun kaihtimen lävitse; hän keräsi kiireissään tavaroitaan matkalaukkuun, ja ihmeissään näki Maurice hänen käsissään kiiltävän aseita.

Hän nousi seisomaan kiven päälle voidakseen paremmin nähdä huoneeseen. Pesässä paloi suuri tuli, joka kiinnitti hänen huomionsa; Geneviève poltti papereitaan.

Samassa avautui ovi, ja nuori mies astui Genevièven huoneeseen. Mauricen ensimmäinen ajatus oli, että mies olisi Dixmer.

Nuori nainen juoksi hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä, ja molemmat seisoivat hetken vastatusten näyttäen olevan rajun mielenliikutuksen vallassa. Minkä aiheuttama oli tämä mielenliikutus? Maurice ei osannut sitä arvata, heidän sanojensa ääni ei kantanut häneen saakka.

Mutta äkkiä Maurice mittaili silmillään miehen vyötäröä.

"Se ei ole Dixmer", mutisi hän.

Huoneeseen tullut mies oli todella pieni ja hoikka; Dixmer oli iso ja paksu.

Mustasukkaisuus on voimakas kiihoitin; yhdessä minuutissa oli Maurice arvioinut tuntemattoman miehen vyötärön sentimetrin tarkkuudella ja tutkinut aviomiehen varjokuvan piirteet.

"Se ei ole Dixmer", mutisi hän kuin olisi hänen ollut pakko toistaa se itselleen tullakseen varmaksi Genevièven uskottomuudesta.

Hän lähestyi ikkunaa, mutta mitä likemmä hän tuli, sitä vähemmän hän näki: hänen otsansa oli kuin tulessa.

Hänen jalkansa sattui tikapuihin; ikkuna oli seitsemän kahdeksan jalkaa korkealla; hän otti tikapuut ja vei ne pystyyn seinää vastaan.

Hän nousi tikapuille ja painoi katseensa kaihtimen rakoon.

Genevièven huoneessa oleva tuntematon oli seitsemän tai kahdeksankolmattavuotias, sinisilmäinen, sorearyhtinen nuori mies; hän piteli nuoren naisen käsiä ja kuivasi puhuessaan kyyneliä, jotka himmensivät Genevièven suloisia katseita.

Mauricen aikaansaama pieni kolina sai nuoren miehen kääntämään päänsä ikkunaa kohden.

Maurice pidätti yllätyksen huudahduksen: hän oli tuntenut salaperäisen pelastajansa Châtelet-aukiolta.

Samassa veti Geneviève kätensä pois tuntemattoman käsistä. Hän astui tulisijan ääreen ja vakuuttautui siitä, että kaikki paperit olivat palaneet.

Maurice ei kyennyt enempää pidättämään itseään; kaikki nuo kauheat intohimot, jotka kiduttavat ihmistä, rakkaus, kosto, mustasukkaisuus, kuristivat hänen sydäntänsä tulihampaillaan. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen, työnsi rajusti sisään huonosti suljetun ikkunankehän ja hyppäsi huoneeseen.

Samassa ojentautui kaksi pistoolia hänen rintaansa vasten.

Geneviève oli kääntynyt kuullessaan kolinan; hän jäi äänettömäksi nähdessään Mauricen.

"Hyvä herra", sanoi nuori tasavaltalainen kylmästi sille, jonka aseiden kärjessä hänen henkensä jo toista kertaa oli, "hyvä herra, oletteko Maison-Rougen ritari?"

"Entä jos niin olisinkin?" vastasi ritari.

"Jos asia on siten, olette rohkea mies ja niinmuodoin myös tyyni mies; siksi sanon teille pari sanaa."

"Puhukaa", sanoi ritari kääntämättä pois pistooleitansa.

"Voitte tappaa minut, mutta ette tee sitä ennenkuin olen huutanut, tai oikeammin minä en kuole huutamatta. Jos minä huudan, muuttavat tätä taloa piirittävät tuhat miestä sen tuhaksi ennenkuin kymmenen minuuttia on kulunut. Laskekaa siis pistoolinne ja kuulkaa, mitä minulla on sanomista madamelle."

"Genevièvelle?" sanoi ritari.

"Minulleko?" sopersi Geneviève.

"Niin, teille."

Geneviève, joka oli kalpeampi kuin kuvapatsas, tarttui Mauricen käsivarteen; nuori mies työnsi sen pois.

"Tiedätte, mitä olette minulle vakuuttanut, madame", sanoi Maurice syvästi halveksivasti. "Minä tiedän nyt, että olette puhunut totta! Te ette tosiaankaan rakasta herra Morandia!"

"Maurice, kuunnelkaa minua!" huudahti Geneviève.

"Minulla ei ole mitään kuunneltavaa, madame", sanoi Maurice. "Olette pettänyt minua; te olette yhdellä iskulla katkaissut kaikki ne siteet, jotka liittivät sydämeni teidän sydämeenne. Sanoitte, ettette rakastanut herra Morandia, mutta ette sanonut, että rakastitte toista."

"Hyvä herra", sanoi ritari, "mitä te puhutte Morandista, tai oikeammin kenestä Morandista te puhutte?"

"Kemisti Morandista."

"Kemisti Morand on teidän edessänne. Kemisti Morand ja Maison-Rougen ritari ovat vain sama henkilö."

Ja ojentaen kätensä lähellä olevaa pöytää kohden hän tuokiossa puki päähänsä sen mustan tekotukan, joka niin pitkän ajan oli tehnyt hänet tuntemattomaksi nuoren tasavaltalaisen silmissä.

"Vai niin", sanoi Maurice kahta halveksivammin; "niin, minä ymmärrän, te ette rakastanut Morandia, koska Morandia ei ollut olemassa; muttei tämä metku, vaikka onkin sukkelampi, ole sen vähemmän halveksittava".

Ritari teki uhkaavan liikkeen.

"Hyvä herra", jatkoi Maurice, "suvaitkaa jättää minut hetkiseksi juttelemaan madamen kanssa; tai ottakaa vielä jutteluun osaa, jos niin haluatte; se ei veny pitkäksi, minä menen siitä takuuseen".

Geneviève teki liikkeen pyytääkseen Maison-Rougea malttamaan.

"Täten", jatkoi Maurice, "täten te, Geneviève, olette saattanut minut ystävieni pilkan esineeksi, puoluelaisteni kiroukseksi! Olette pannut minut auttamaan, sokea kun olin, kaikkia salajuonianne, olette käyttänyt minua hyödyksenne, kuten käytetään välikappaleita. Kuulkaa: se on katala teko! Siitä saatte rangaistuksen, madame, sillä tämä herra tässä tulee tappamaan minut silmienne edessä! Mutta ennenkuin viisi minuuttia on kulunut, on hän tuossa, hänkin virumassa jaloissanne, tai jos hän elää, hän elää vain viedäkseen päänsä mestauslavalle."

"Hänkö kuolisi!" huudahti Geneviève; "hänkö veisi päänsä mestauslavalle! Mutta te ette tiedä siis, Maurice, että hän on minun suojelijani, minun perheeni suojelija; että antaisin henkeni hänen puolestaan; että jos hän kuolee, kuolen minäkin, ja että, jos te olette minun rakkauteni, hän on minun uskontoni?"

"Voi", sanoi Maurice, "te aiotte jatkaa juttuanne, että rakastatte minua! Totta tosiaankin, naiset ovat liian heikkoja ja liian suuria pelkureita!"

Sitten hän sanoi kääntyen nuoren kuningasmielisen puoleen:

"No nyt, hyvä herra, on teidän tapettava minut tai kuoltava."

"Miksi niin?"

"Koska minä vangitsen teidät, ellette tapa minua."

Maurice ojensi kätensä tarttuakseen hänen kaulukseensa.

"Minä en taistele hengestäni teidän kanssanne", sanoi Maison-Rougen ritari, "ottakaa se".

Ja hän heitti aseensa nojatuolille.

"Ja miksi ette taistele hengestänne minun kanssani?"

"Koska minun henkeni ei ole sen katumuksen arvoinen, jonka saisin tappaessani ritarillisen miehen, ja sitten ennen kaikkea, koska Geneviève rakastaa teitä."

"Oi", huudahti nuori nainen liittäen kätensä yhteen; "oi, kuinka te aina olette hyvä, ylevä, uskollinen ja jalomielinen, Armand."

Maurice katseli molempia melkein typerän hämmästyneenä.

"Malttakaa", sanoi ritari, "minä menen takaisin huoneeseeni; annan teille kunniasanani, etten tee sitä paetakseni, vaan piilottaakseni erään muotokuvan".

Maurice katsahti nopeasti Genevièven muotokuvaan; se oli paikoillaan.

Ehkä Maison-Rouge arvasi Mauricen ajatuksen tai ehkä hän tahtoi osoittaa jalomielisyyttään kukkuramitalla:

"No niin", sanoi hän, "minä tiedän, että olette tasavaltalainen; mutta tiedän teillä samaan aikaan olevan puhtaan ja uskollisen sydämen. Minä luotan teihin loppuun asti: katsokaa!"

Ja hän veti esiin nuttunsa alta rinnaltaan pienoiskuvan, jonka näytti Mauricelle: se oli kuningattaren muotokuva.

Maurice painoi päänsä alas ja nojasi otsansa käteensä.

"Odotan määräyksiänne, hyvä herra", sanoi Maison-Rouge; "jos haluatte vangita minut, koputtakaa tälle ovelle silloin kun aika on tullut minun antautua. Minä en enää välitä hengestäni, kun elämääni ei enää ylläpidä toivo pelastaa kuningatarta."

Ritari lähti ulos Mauricen tekemättä yritystäkään pidättää häntä.

Tuskin hän oli ulkona huoneesta, kun Geneviève syöksyi nuoren miehen jalkoihin.

"Anteeksi", sanoi hän, "anteeksi, Maurice, kaikki se paha, jonka olen teille tehnyt; antakaa anteeksi minun petokseni, anteeksi kärsimysten! ja kyynelteni nimessä, sillä, minä vannon sen, olen itkenyt paljon, olen kärsinyt paljon. Voi, minun mieheni on lähtenyt pois tänä aamuna; en tiedä, minne hän on mennyt, enkä minä näe häntä ehkä enää koskaan; ja nyt jää minulle vain yksi ystävä, ei ystävä, vaan veli, ja te viette hänet kuolemaan! Anteeksi, Maurice, anteeksi!"

Maurice nosti ylös nuoren naisen.

"Mitä te haluatte?" sanoi hän; "näin tahtoo sallimus; koko maailmalla on henkensä panoksena pelissä tätä nykyä; Maison-Rougen ritari on pelannut kuten muutkin, mutta hävinnyt; nyt hänen on maksettava".

"Toisin sanoen hänen on kuoltava, jos ymmärrän teidät oikein."

"Niin on."

"Hänen on kuoltava, ja sen sanotte minulle te?"

"En minä sano sitä, vaan kohtalo, Geneviève."

"Kohtalo ei ole sanonut viimeistä sanaansa tässä asiassa, koskapa te voitte hänet pelastaa."

"Sanani ja siis kunniani kustannuksella! Ymmärrän, Geneviève!"

"Sulkekaa silmänne, Maurice, siinä kaikki, mitä teiltä pyydän, ja niin pitkälle kuin naisen kiitollisuus voi mennä, lupaan minä sitä osoittaa."

"Sulkisin silmäni tarpeettomasti, madame; on annettu tunnussana, tunnussana, jota ilman kukaan ei voi mennä ulos, sillä minä toistan sen, talo on piiritetty."

"Ja te tiedätte sen?"

"Totta kai minä sen tiedän."

"Maurice!"

"Mitä?"

"Hyvä ystävä, rakas Maurice, sanokaa minulle tämä tunnussana, minä tarvitsen sen."

"Geneviève!" huudahti Maurice, "Geneviève! Mutta kuka te olette tullaksenne sanomaan minulle: Maurice, sen rakkauden nimessä, joka minulla on sinuun, ole vailla kunniasanaa, vailla kunniaa, petä asiasi, kiellä mielipiteesi? Mitä te tarjoatte minulle, Geneviève, tämän kaiken vastineeksi, te, joka kiusaatte minua näin?"

"Oi, Maurice, pelastakaa hänet, pelastakaa hänet ensin ja pyytäkää sitten minun henkeni!"

"Geneviève", vastasi Maurice synkällä äänellä, "kuulkaa minua: minun toinen jalkani on jo kunniattomuuden tiellä; jotta astuisin sille kokonaan, minä tahdon ainakin saada hyvän syyn itseäni vastaan; Geneviève, vannokaa minulle, ettette rakasta Maison-Rougen ritaria..."

"Minä rakastan Maison-Rougen ritaria kuten sisar, kuten ystävä, en muulla tavalla, vannon sen!"

"Geneviève, rakastatteko te minua?"

"Maurice, minä rakastan teitä, niin totta kuin Jumala sen kuulkoon."

"Jos teen sen, mitä pyydätte, jätättekö te sukulaiset, ystävät, isänmaan, paetaksenne petturin kanssa?"

"Maurice, Maurice!"

"Oi, hän empii... voi, hän empii!"

Ja Maurice heittäytyi taaksepäin halveksumisen koko voimalla.

Geneviève, joka oli nojannut häneen, tunsi nojansa yhtäkkiä pettävän; hän putosi polvilleen.

"Maurice", sanoi hän kumartuen eteenpäin ja väännellen käsiänsä; "Maurice, kaikki, mitä sinä tahdot, minä vannon sen; käske, minä tottelen."

"Tulet minun omakseni, Geneviève?"

"Kun sitä vaadit."

"Vanno se Kristuksen kautta."

Geneviève ojensi käsivartensa ja sanoi:

"Jumalani, sinä olet antanut anteeksi naiselle, joka teki huorin; minä toivon, että annat minullekin."

Ja suuret kyynelet valuivat hänen poskiansa pitkin ja putoilivat hänen pitkille, rinnalla hajallaan aaltoileville hiuksilleen.

"Voi, ei sillä tavalla, älkää vannoko siten", sanoi Maurice, "muuten en hyväksy valaanne".

"Jumalani!" toisti hän, "minä vannon uhraavan! elämäni Mauricelle, kuolevani hänen kerallaan ja, jos niin tarvitaan, hänen puolestaan, jos hän pelastaa ystäväni, suojelijani, veljeni, Maison-Rougen ritarin".

"Hyvä on; hänet pelastetaan", sanoi Maurice.

Hän astui toisen huoneen ovelle.

"Hyvä herra", sanoi hän, "pukeutukaa jälleen parkitsija Morandin pukuun. Annan teille sananne takaisin, olette vapaa."

"Ja te, madame", sanoi hän Genevièvelle, "kuulkaa tunnussanat: Neilikka ja maanalainen".

Ja kuin häntä olisi kauhistanut jääminen huoneeseen, jossa hän oli lausunut nuo molemmat hänet petturiksi tekevät sanat, hän avasi ikkunan ja hyppäsi ulos puutarhaan.

V

Kotietsintä

Maurice oli jälleen asettunut vartiopaikalleen puutarhaan, vastapäätä Genevièven ikkunaa: valo oli vain sammunut tästä ikkunasta Genevièven mentyä Maison-Rougen ritarin huoneeseen.

Olikin jo aika Mauricen lähteä tästä huoneesta, sillä tuskin hän oli kerinnyt kasvihuoneen nurkalle, kun puutarhan ovi avautui ja harmaapukuinen mies astui esiin Loririnin ja viiden kuuden krenatöörin saattamana.

"Mitä kuuluu?" kysyi Lorin.

"Näette, että olen paikallani", sanoi Maurice.

"Kukaan ei ole yrittänyt tulla ulos?" sanoi Lorin.