Part 5

Vaikkakin nämä molemmat miehet näyttivät olevan aateveljiä ja saman hengen lapsia, uskalsivat läsnäolijat katsella syrjäkulmittain nähdäkseen, miten kävisi, ei tosin heidän kohdatessaan, sillä he eivät astelleet aivan tarkalleen samaa viivaa, vaan heidän lähestyessään toisiansa. Ensimmäisellä kerralla heidän toiveensa petti: molemmat isänmaanystävät vain loivat silmäyksen toisiinsa, ja tämä silmäys sai pienemmän heistä hiukan kalpenemaan; kuitenkin saattoi hänen huultensa tahdottomasta ilmeestä havaita, ettei tätä kalpenemista aiheuttanut suinkaan pelko, vaan inho.

Toisella vuorolla isänmaanystävän ilme, joka tähän asti oli ollut niin tyly, kirkastui kuitenkin, kuin hän olisi tehnyt voimakkaan ponnistuksen; jonkinlainen hymy, joka yritti olla ystävällinen, ilmestyi hänen huulilleen, ja hän poikkesi hieman vasemmalle ilmeisesti aikoen pysäyttää toisen isänmaanystävän.

Melkein keskellä salia he kohtasivat toisensa.

"Kas helkkarissa! Sehän on kansalainen Simon!" sanoi ensimmäinen isänmaanystävä.

"Minä itse! Mutta mitä sinä haluat minusta, kansalaisesta Simonista? Ja kuka sinä ensinnäkin olet?"

"Ole olevinasi tuntematta minua!"

"Minä en ensinkään tunne sinua, siitä erinomaisesta syystä, etten milloinkaan ennen ole sinua nähnyt."

"Mitä vielä! Sinä et siis tunne sitä, jolla on ollut kunnia kantaa Lamballen päätä?"

Ja nämä sanat, jotka lausuttiin kumean raivokkaasti, syöksyivät ikäänkuin palavina jakobinitakkisen isänmaanystävän suusta. Simon vavahti.

"Sinäkö?" sanoi hän. "Sinäkö?"

"Entä sitten, ihmetyttääkö se sinua? Voi, kansalainen, luulin sinun paremmin tuntevan ystävät, uskolliset!... Sinä tuotat minulle tuskaa!"

"Tekosi oli varsin hyvä", sanoi Simon, "mutta minä en tunne sinua".

"Suurempi etu on pienen Capetin vartioimisesta, silloin on enemmän näkyvillä; sillä minä tunnen sinut, ja panen sinulle arvoa."

"No kiitoksia!"

"Ei kestä... Sinä olet kävelyllä?"

"Niin, minä odotan erästä... Entä sinä?"

"Minä myöskin."

"Mikä sinun nimesi on? Minä puhun sinusta kerhossa."

"Nimeni on Théodore."

"Ja mikä vielä?"

"Ei mikään, siinä kaikki; eikö se riitä?"

"No täydellisesti... Ketä sinä odotat, kansalainen Théodore?"

"Erästä ystävää, jolle aion tehdä hauskan pikku ilmiannon."

"Tosiaanko? Kerrohan minulle."

"Ilmoitan aristokraattipesän."

"Heidän nimensä?"

"Ei, sitä minä en tosiaankaan voi kertoa muille kuin ystävälleni."

"Sinä olet väärässä; sillä kas tuossa tulee minun ystäväni meitä kohden, ja luulenpa hänen tuntevan oikeudenkäynnin riittävästi järjestääkseen sinun asiasi heti paikalla, mitä, häh?"

"Fouquier-Tinville!" huudahti ensimmäinen isänmaanystävä,

"Ei kukaan pienempi, rakas ystävä!"

"No niin, hyvä on."

"Niin, niin, se on hyvä... Hyvä päivää, kansalainen Fouquier."

Kalpeana, rauhallisena, avaten paksujen kulmakarvojen peitossa olevat silmänsä tapansa mukaan aivan auki, tuli Fouquier-Tinville eräästä salin sivulla olevasta ovesta luettelo kädessään, paperipinkat kainalossaan.

"Hyvää päivää, Simon", sanoi hän; "mitä uutta?"

"Paljon asioita. Ensinnäkin Théodoren ilmianto; hän on kantanut piikissä Lamballen päätä. Esitän hänet sinulle."

Fouquier kohdisti älykkään katseensa isänmaanystävään, jonka tämä tutkimus sai levottomaksi hermojen uljaasta jännityksestä huolimatta.

"Théodore", sanoi hän. "Kuka on tämä Théodore?"

"Minä", sanoi jakobinitakkinen mies.

"Sinäkö olet kantanut Lamballen päätä?" virkkoi yleinen syyttäjä hyvin epäilevin ilmein.

"Minä, Saint-Antoine-kadulla."

"Mutta minä tunnen erään, joka ylpeilee siitä", sanoi Fouquier.

"Minä tunnen sellaisia kymmenen", virkkoi kansalainen Théodore rohkeasti: "mutta kun toiset pyytävät siitä jotakin palkakseen enkä minä pyydä mitään, toivon minulla olevan etusijan".

Tämä sukkeluus sai Simonin nauramaan ja Fouquierin rypyt siliämään.

"Sinä olet oikeassa", sanoi hän, "ja ellet sinä olekaan sitä tehnyt, olisi sinun pitänyt tehdä niin. Ole hyvä ja jätä meidät nyt. Simonilla on minulle jotakin sanottavaa."

Théodore astui syrjemmälle, hyvin vähän loukkautuneena kansalaisen yleisen syyttäjän suorasukaisuudesta.

"Hetkinen", huusi Simon, "älä lähetä häntä tuolla tavalla pois; kuule ensin, minkä ilmiannon hän aikoo meille tehdä".

"Vai niin!" virkkoi Fouquier-Tinville hajamielisin elein, "ilmiannonko?"

"Niin, hän ilmiantaa koko pesän", lisäsi Simon.

"Yhtä kaikki, puhu: mistä on kysymys?"

"No, eipä juuri mistään: kansalaisesta Maison-Rougesta ja muutamista hänen ystävistään."

Fouquier hypähti taaksepäin; Simon kohotti kätensä taivasta kohti.

"Todellako?" sanoivat molemmat yhteen ääneen.

"Ihan todella; haluatteko ottaa heidät kiinni?"

"Heti paikalla; missä he ovat?"

"Olen kohdannut Maison-Rougen Grande-Truanderie-kadulla."

"Erehdyt, hän ei ole Pariisissa", intti Fouquier.

"Minä olen nähnyt hänet, ihan todella."

"Mahdotonta. On pantu sata miestä hänen jäljilleen; ei hän näyttäytyisi kadulla."

"Juuri hän, hän, hän", sanoi isänmaanystävä, "iso, ruskea mies, yhtä vahva kuin kolme vahvaa miestä ja parrakas kuin karhu".

Fouquier kohautti halveksien hartioitaan.

"Taaskin typeryys", sanoi hän. "Maison-Rouge on pieni, laiha, eikä hänellä ole parranhaiventakaan."

Isänmaanystävä antoi hämmästyksissään kätensä vaipua.

"Vähät siitä, hyvä aikomus on yhtä hyvä kuin teko. No niin, Simon, meidän kahden kesken; pidähän kiirettä, minua odotetaan oikeuden kansliassa, on mestauskärryjen lähtöaika."

"No niin, ei mitään uutta; lapsi voi hyvin."

Isänmaanystävä käänsi selkänsä siten, ettei näyttäisi tunkeilevaiselta, mutta niin, että hän saattoi kuulla.

"Lähden pois, jos häiritsen teitä", sanoi hän.

"Hyvästi", sanoi Simon.

"Näkemiin", sanoi Fouquier.

"Sano ystävällesi erehtyneesi", lisäsi Simon.

"Hyvä on, odotan häntä."

Ja Théodore loittoni hiukan ja nojautui karttuunsa,

"Aha, pikku mies voi hyvin", sanoi silloin Fouquier, "entä moraali?"

"Sen saan kivikovaksi, jos tahdon."

"Hän siis puhuu?"

"Kun vain tahdon."

"Luulet, että hän voisi todistaa Antoinetten jutussa?"

"En luule sitä, olen siitä varma."

Théodore nojautui pylvääseen kääntäen katseensa ovea kohti; mutta hänen silmänsä olivat levottomat, ja kansalaisen korvat olivat sensijaan kovin höröllään suuren karvalakin alla. Mahdollisesti hän ei nähnyt mitään, mutta ihan varmasti hän kuuli jotakin.

"Mieti tarkoin", sanoi Fouquier, "älä saata lautakuntaa tekemään lehmänkäännöstä. Oletko varma, että Capet tulee puhumaan?"

"Hän sanoo kaikki, mitä minä tahdon."

"Onko hän sanonut sinulle sen, mitä me aiomme häneltä kysyä?"

"On sanonut."

"Tuo, mitä sinä kansalainen Simon lupaat, on tärkeätä. Tämä lapsen tunnustus on äidille kuolettava."

"Siihen minä helkkarissa luotankin."

"Sellaista juttua ei ole vielä nähty niiden tunnustusten jälkeen, jotka Nero teki Narcissukselle", mutisi Fouquier synkällä äänellä. "Mietipä vielä kerran, Simon."

"Saattaisi luulla, kansalainen, että sinä pidät minua hölmönä; toistat minulle aina samaa asiaa. No, kuulehan tämä vertaus: kun panen nahan veteen, tuleeko se pehmeäksi?"

"En tiedä sitä", sanoi Fouquier.

"Se tulee pehmeäksi. No niin, pieni Capet tulee minun käsissäni yhtä taipuisaksi kuin mitä pehmein nahka. Minulla on sitävarten omat menettelytapani."

"Olkoon", virkkoi Fouquier. "Oliko siinä kaikki sanottavasi?"

"Kaikki... Unohdin: tässä on muuan ilmianto."

"Aina vain. Aiot siis rasittaa minua liiaksi tehtävillä?"

"On palveltava isänmaatansa."

Simon esitti yhtä mustan paperilapun, kuin se nahka, josta hän juuri puhui, mutta varmasti vähemmän taipuisan. Fouquier otti sen ja luki.

"Taaskin kansalaisesi Lorin; sinä vihaat siis kovasti tätä miestä?"

"Näen hänet aina rikkomassa lakia. Eilen illalla hän sanoi: Hyvästi rouva, eräälle naiselle, joka nyökkäsi hänelle ikkunasta... Huomenna toivon voivani antaa sinulle pari sanaa toisesta epäiltävästä: tuosta Mauricesta, joka oli kaupunginvirkamiehenä Templessä punaisen neilikan jutun aikana."

"Täsmälleen, täsmälleen!" sanoi Fouquier hymyillen Simonille.

Hän ojensi Simonille kätensä ja käänsi selkänsä niin kiireesti, ettei se todistanut suutarin eduksi.

"Mitä helvettiä tulee minun ilmoittaa täsmälleen? Onhan viety giljotiinille vähemmästäkin!"

"Oi, kärsivällisyyttä", vastasi Fouquier levollisena; "ei kaikkea voida tehdä yhdellä kertaa".

Ja hän astui nopein askelin ulos pikkuovesta. Simon etsi silmillään kansalaistaan Thédorea löytääkseen lohtua hänen seurastaan. Hän ei nähnyt häntä enää salissa.

Tuskin hän oli astunut ulos läntisestä ristikko-ovesta, kun Théodore ilmestyi uudelleen erään kirjurinkopin nurkan takaa. Kopin asukas saattoi häntä.

"Mihin aikaan suljetaan ristikko-ovet?" sanoi Théodore tälle miehelle.

"Kello viideltä."

"Entä mitä tapahtuu täällä sitten?"

"Ei mitään; sali on tyhjä seuraavaan päivään asti."

"Eikö tehdä kierroksia, tarkastuksia?"

"Ei, hyvä herra, meidän kojumme ovat lukossa."

Sanat _hyvä herra_ panivat Théodoren rypistämään kulmiaan; hän katseli heti epäilevästi ympärilleen.

"Ovatko sorkkarauta ja pistoolit kopissa?" kysyi hän.

"Ovat, maton alla."

"Lähde kotiin... Puheesta toiseen, näytäpäs minulle vielä se oikeussali, jonka ikkunassa ei ole ristikkoa ja joka on pihalle päin Dauphine-aukion vieressä."

"Vasemmalla pylväiden välissä, lyhdyn alla."

"Lähde nyt ja pidä hevoset määrätyllä paikalla!"

"Oi, onnea, hyvä herra, onnea ja menestystä...! Luottakaa minuun!"

"Kas nyt on sopiva hetki... kukaan ei näe... avaa kojusi."

"Tehty on, hyvä herra; rukoilen teidän puolestanne."

"Minun puolestani ei tarvitse rukoilla, vaan toisen. Hyvästi!"

Ja luotuaan ympärilleen kaunopuheisen katseen pujahti kansalainen Théodore niin taitavasti kojun pienen katon alle, että hän hävisi kuin olisi ollut ovea sulkevan kirjurin varjo.

Tämä arvon kirjuri veti avaimen pois lukosta, otti papereita kainaloonsa ja poistui avarasta salista yhdessä niiden harvojen virkamiesten kanssa, jotka kellon lyödessä viisi lähtivät kanslioista kuin mehiläisten myöhästynyt jälkiparvi.

X

Kansalainen Théodore

Yö oli verhonnut suureen, harmahtavaan vaippaansa tämän äärettömän salin, jonka onnettoman kaiun tehtävänä on loistella asianajajien ärtyisiä sanoja ja riitapuolten hartaita, nöyriä pyyntöjä.

Seisten pitkien välimatkojen päässä suorina ja liikkumattomina pimeässä näyttivät valkoiset pylväät valvovan keskellä salia kuin tämän pyhän paikan suojelushaamut.

Ainoa ääni, joka kuului tässä pimeässä, oli rottien nakerrus ja nelistys; ne söivät kirjurien koppeihin jääneitä romupapereita alettuaan nakertamalla koppien puuta.

Toisinaan kuului myöskin ajopelien kolinaa, joka tunki aina tähän Themiksen pyhättöön saakka, kuten akateemikko sanoisi, avainten kalinaa, joka näytti tulevan maan alta; mutta kaikki tämä meteli tuli kaukaa, eikä mikään saata syvää hiljaisuutta selvemmin havaittavaksi kuin kaukaiset äänet, samaten kuin ei mikään tee pimeyttä paremmin huomattavaksi kuin kaukainen valo.

Varmasti olisi pyörryttävä kauhu vallannut sen henkilön, joka tällä hetkellä olisi uskaltanut Palatsin suunnattomaan saliin; olivathan Palatsin ulkoseinät vielä punaiset syyskuun uhrien verestä, olivathan sen portaat samana päivänä nähneet viidenkolmatta kuolemaantuomitun askelet, ja vain muutama jalanmitta erotti lattiapaadet Conciergerien vankikomeroista, joissa asui kalvenneita luurankoja.

Kuitenkin kuului heikko narahdus tämän kauhean yön, tämän melkein juhlallisen pimeyden keskeltä: erään kirjurin kopin ovi avautui narisevilla saranoillaan, ja muuan varjo, mustempi kuin yön, hiipi varovaisesti ulos kojusta.

Silloin kosketti tämä raivokas isänmaanystävä, jota kuiskaamalla nimitettiin herraksi ja joka kovalla äänellä väitti nimensä olevan Théodore, kevein askelin kuluneita lattiapaasia.

Hänellä oli oikeassa kädessään raskas sorkkarauta, ja vasemmalla hän kiinnitti vyöhönsä kaksipiippuisen pistoolin.

"Laskin kaksitoista paatta kojusta lähtien", mutisi hän itsekseen; "katsotaanpa, tässä on ensimmäisen reuna".

Ja koko ajan laskeskellen hän koetteli jalkaterällään sitä kivien liitoskohdan rakoa, jonka aika tekee yhä tuntuvammaksi.

"Katsotaanpa", mutisi hän pysähtyen, "olenko mitannut oikein, olenko kyllin vahva ja onko hänellä kylliksi rohkeutta. Ei, kyllä minä tunnen hänen rohkeutensa riittävästi. Oi, hyvä Jumala, kun minä tartun hänen käteensä, kun minä sanon hänelle: Madame, te olette pelastunut!..."

Hän pysähtyi kuin olisi sellaisen toiveen paino musertanut hänet.

"Voi", jatkoi hän, "hurjapäinen, järjetön suunnitelma, sanovat toiset vetäytyen peittojensa alle tai tyytyen maleksimaan lakeijoiksi pukeutuneina Conciergerien ympärillä; mutta uskaltaakseen he eivät ajattele, niinkuin minä, pelastaa ei ainoastaan kuningatarta, vaan vielä ja ennenkaikkea naisen".

"No niin, nyt työhön ja kerratkaamme, mitä on tehtävä!"

"Nostettava paasi, se ei ole mitään; jätettävä reikä auki, siinä piilee vaara, sillä päivystäjä voi tulla... Mutta päivystäjät eivät koskaan tule. Epäilyksiä ei synny, sillä minulla ei ole rikostovereita. Ja kuinka paljon aikaa kuluu sitten niin innokkaalta mieheltä kuin minulta kävelläkseni synkän käytävän päähän? Kolmessa minuutissa olen hänen huoneensa alla; seuraavien viiden minuutin kuluessa niinä nostan sen kiven, joka on hänen uuninsa tulisijana; hän kuulee minun työni, mutta hänellä on niin paljon voimaa, ettei hän pelästy. Päinvastoin, hän ymmärtää, että sieltä lähestyy vapauttaja... Häntä vartioi kaksi miestä; varmasti nämä ryntäävät paikalle..."

"No niin, yhtä kaikki, kaksi miestä", sanoi isänmaanystävä synkästi hymyillen ja katsellen vuoroin sitä asetta, joka hänellä oli kädessään ja toista, joka oli vyössä, "kaksi miestä, se on kaksi laukausta tästä pistoolista tai kaksi iskua tällä sorkkaraudalla. Miesparat!... Voi, monta muuta on tapettu, jotka eivät olleet syyllisempiä."

"Työhön!"

Ja kansalainen Théodore asetti rautakankensa päättäväisesti kahden paaden liitokseen.

Samassa hetkessä välähti paasille kirkas valo kuin kultainen salama, ja holvista lähtevän kaiun toistama ääni sai vehkeilijän kääntämään päänsä ja yhdellä harppauksella piiloutumaan kojuun.

Pian osui Théodoren korviin etäisyyden ja sen mielenliikutuksen heikentämiä ääniä, jota kaikki ihmiset tuntevat yöllä suuressa rakennuksessa.

Hän kumartui ja näki kojun raosta ensinnäkin sotilaspuvussa olevan miehen, jonka ison sapelin ääni sen kolistessa lattiapaasia vastaan aluksi oli saanut hänen huomionsa osakseen; sitten vihreäpukuisen miehen, jolla oli mittapuu kädessään ja paperikääröjä kainalossaan; sitten kolmannen, jolla oli suuret villaliivit ja turkislakki; sitten vielä neljännen puukengissä ja jakobinitakissa.

Mercierien ristikko-ovi narisi äänekkäästi saranoillaan ja kalisteli rautaketjua, joka päiväsaikaan piti sitä auki.

Nuo neljä miestä astuivat sisään.

"Kierros", mutisi Théodore. "Jumalan kiitos! Kymmenen minuuttia myöhemmin olisin ollut hukassa!"

Sitten hän hyvin tarkkaavaisena ryhtyi tarkastamaan niitä henkilöitä, jotka olivat tällä kierroksella.

Hän tunsi heistä todellakin kolme.

Ensimmäisenä asteleva kenraalin pukuun puettu mies oli Santerre; villaliiveissä ja karvalakissa esiintyvä mies oli vankilanpäällikkö Richard; puukengissä ja jakobinitakissa tuleva oli luultavasti ovenvartija.

Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt vihreäpukuista miestä, jolla oli mittapuu kädessään ja papereita kainalossaan.

Kuka saattoi tuo mies olla, ja mitä aikoivat kommuunin kenraali, Conciergerien vankilanpäällikkö, ovenvartija ja tuo tuntematon mies tehdä kello kymmeneltä illalla Hävinneiden askelten salissa?

Kansalainen Théodore asettui toiselle polvelleen pitäen toisella kädellään ladattua pistooliansa ja sovitellen toisella kädellään lakkia hiuksilleen, joiden juuripuolen hänen tekemänsä äkillinen liike oli saattanut liiaksi epäjärjestykseen, jotta ne olisivat luonnollisen näköisiä.

Tähän asti olivat nuo neljä yöllistä vierasta olleet vaiti, tai ainakaan eivät heidän lausumansa sanat olleet tulleet vehkeilijän korviin muuta kuin mitättömänä supatuksena.

Mutta kymmenen askelen päässä kojusta Santerre ryhtyi puhumaan, ja hänen äänensä kuului selvästi kansalaisen Théodoren korviin.

"No niin", sanoi hän, "olemme nyt Hävinneiden askelten salissa. Nyt on sinun asiasi, kansalainen arkkitehti, opastaa meitä ja panna parastasi näyttääksesi, ettei paljastuksesi ole mitään jaarittelua; sillä näetkö, vallankumous on tehnyt lopun kaikista noista tyhmyyksistä, emmekä me usko enempää maanalaisiin käytäviin kuin kenkiinkään. Mitä sinä siitä sanot, kansalainen Richard?" lisäsi Santerre kääntyen karvalakkisen ja villaliivisen miehen puoleen.

"Minä en milloinkaan ole sanonut, ettei Conciergerien alla ole mitään maanalaista käytävää", vastasi tämä; "ja tässä on Gracchus, joka on kymmenen vuotta ollut ovenvartijana ja siis tuntee Conciergerien kuten oman taskunsa, eikä hän kuitenkaan tiedä sen maanalaisen käytävän olemassaolosta, josta kansalainen Giraud puhuu; mutta kun kansalainen Giraud kuitenkin on kaupungin arkkitehti, täytyy hänen tuntea tämä paremmin kuin me, koskapa se on hänen virkansa".

Théodore värisi kiireestä kantapäähän kuullessaan nämä sanat.

"Onneksi", mutisi hän, "on sali suuri, ja ennenkuin he löytävät sen, mitä etsivät, he saavat etsiä ainakin kaksi päivää".

Mutta arkkitehti avasi ison paperikäärönsä, pani silmälasit nenälleen ja polvistui tarkastamaan pohjapiirrosta Gracchuksen pidellessä lyhtyä, josta lähti väräjävä valo.

"Pelkäänpä", pilkkasi Santerre, "että kansalainen Giraud on nähnyt unta".

"Saatpa nähdä, kansalainen kenraali", sanoi arkkitehti, "saatpa nähdä, olenko minä haaveilija; malta, malta".

"Näethän, että maltamme", sanoi Santerre.

"Hyvä on", sanoi arkkitehti.

Sitten hän ryhtyi laskemaan:

"Kaksitoista ynnä neljä on kuusitoista", sanoi hän, "ynnä kahdeksan on neljäkolmatta, joka jaettuna kuudella on neljä; minkä jälkeen meille jää puoli; siinä se on, minä tiedän paikan, ja jos erehdyn jalankin verran, voitte sanoa minua tietämättömäksi ihmiseksi".

Arkkitehti lausui nämä sanat niin varmasti, että kansalainen Théodore jähmettyi kauhusta.

Santerre katseli pohjapiirrosta jonkin verran kunnioittavasti; näkyi, että hän ihmetteli sitäkin enemmän, kun ei ymmärtänyt mitään.

"Seuratkaa nyt tarkasti, mitä aion sanoa."

"Minne sitten?" kysyi Santerre.

"Tällä kartalla, jonka olen piirustanut, helkkarissa! Seuraatteko mukana? Kolmentoista jalan päässä seinästä on liikkuva paasi; olen merkinnyt sen A:lla. Näettekö sen?"

"Tottahan minä näen A:n", sanoi Santerre; "luuletko sinä, etten minä osaa lukea?"

"Tämän paaden alla ovat portaat", jatkoi arkkitehti; katsokaa, olen merkinnyt ne B:llä".

"B", toisti Santerre; "näen B:n, mutta en portaita". Ja kenraali alkoi äänekkäästi nauraa omalle sukkeluudelleen.

"Kun paasi on nostettu, kun jalkanne on viimeisellä portaalla", virkkoi arkkitehti, "laskekaa viisikymmentä kolmen jalan askelta ja katsokaa ylöspäin, niin olette juuri kanslian kohdalla, minne tämä maanalainen käytävä päättyy kulkien kuningattaren kopin alitse".

"Capetin lesken kopin, aiot sinä sanoa, kansalainen Giraud", sujahutti Santerre rypistäen kulmiaan.

"Juuri niin, Capetin lesken."

"Mutta sinähän sanoit kuningattaren."

"Vanha tottumus."

"Ja te sanotte siis, että se on löydettävissä kanslian alta?" kysyi Richard.

"Ei ainoastaan kanslian alta, vaan sanonpa teille vielä, minkä kanslian osan kohdalta se on löydettävissä: uunin alta."

"Älähän, se on kummallista", sanoi Gracchus; "todellakin joka kerta, kun minä pudotan halon sille paikalle, kivi kumahtaa".

"Jos me löydämme sen, mitä olet sanonut, kansalainen arkkitehti, minä tosiaankin myönnän, että mittaustiede on kaunis asia."

"No myönnä siis, kansalainen Santerre, sillä minä vien sinut sille paikalle, joka on merkitty A:lla."

Kansalainen Théodore painoi kyntensä lihaan saakka.

"Jahka olen nähnyt, jahka olen nähnyt", sanoi Santerre; "minä olen kuin pyhä Tuomas."

"Kas, sinä sanot _pyhä Tuomas?_"

"Niin kautta kunniani sanonkin, kuten sinä sanoit _kuningatar_ tottumuksesta; mutta minua ei varmastikaan syytetä siitä, että vehkeilisin pyhän Tuomaan puolesta."

"Enkä minä kuningattaren."

Tämän sanottuaan arkkitehti otti näppärästi mittapuunsa, mittasi sylet ja pysähdyttyhän sekä sitten laskettuaan tarkoin kaikki välimatkat löi erääseen permantopaateen.

Tämä paasi oli juuri sama, jota kansalainen Théodore oli lyönyt raivokkaassa vihassaan.

"Tässä se on, kansalainen kenraali", sanoi arkkitehti.

"Luuletko niin, kansalainen Giraud?"

Kojussa oleva isänmaanystävä hairahtui iskemään voimakkaasti nyrkillään reiteensä ja päästämään kumean murinan.

"Olen siitä varma", toisti Giraud; "ja teidän tarkastuksenne yhdessä minun tiedotukseni kanssa todistaa Konventille, etten ole erehtynyt. Niin, kansalainen kenraali", jatkoi arkkitehti korostaen joka sanaa, "tämän paaden alta avautuu käytävä, joka päätyy kansliaan kulkien Capetin lesken kopin alitse. Nostakaamme tämä paasi, tulkaa alas käytävään minun kanssani, ja minä otan todistaakseni teille, että kaksi miestä, vieläpä yksikin, voisi yhdessä yössä ryöstää hänet kenenkään sitä epäilemättä."

Arkkitehdin sanojen aikaansaama kauhistuksen ja ihastuksen mumina pääsi koko ryhmästä ja kuului kansalaisen Théodoren korviin saakka: tämä näytti muuttuneen patsaaksi.

"Siinä on meille vaara", jatkoi Giraud. "No niin, kun minä nyt laitan maanalaiseen käytävään ristikon, joka leikkaa sen kahtia ennenkuin saavutaan Capetin lesken koppiin saakka, niin pelastan isänmaan."

"Oi", sanoi Santerre, "kansalainen Giraud, siinä on sinulla hieno ajatus".

"Helvetti sinun järkesi sotkekoon, kolminkertainen tyhmyri!" murisi isänmaanystävä kahta raivokkaammin.

"Nostapas nyt paasi", sanoi arkkitehti kansalaiselle Gracchukselle, joka paitsi lyhtyään kantoi vielä sorkkarautaa.

Kansalainen Gracchus ryhtyi työhön, ja hetken perästä oli paasi nostettuna.

Silloin näkyi ammottava maanalainen käytävä portaineen, jotka hävisivät syvyyteen, ja sieltä pääsi ummehtunut löyhkä, joka oli paksu kuin sumu.

"Taaskin myttyyn mennyt yritys!" mutisi kansalainen Théodore. "Voi, taivas ei siis tahdo, että hän pääsee karkaamaan, ja hänen asiansa on siis kirottu asia!"

XI

Kansalainen Gracchus

Hetken ajan jäi kolmen miehen ryhmä liikkumattomaksi maanalaisen käytävän suulle ovenvartijan laskiessa aukkoon lyhtynsä, joka ei kyennyt valaisemaan sen pohjaa.

Arkkitehti vallitsi voitonriemuisena kolmea toveriaan koko neronsa suuruudella.

"No niin", sanoi hän hetken kuluttua.

"Totisesti, niin", vastasi Santerre, "siinä on kyllä käytävä eittämättömästi. Kuitenkin on otettava vielä selville, minne se johtaa."

"Niin", toisti Richard, "se on otettava selville".

"No hyvä, lähde alas, kansalainen Richard, niin näet itse, olenko minä puhunut totta."

"Voin tehdä paremminkin kuin mennä sitä kautta", sanoi vankilanpäällikkö. "Me palaamme sinun ja kenraalin kanssa Conciergeriehen. Siellä sinä nostat uunin arinakiven, niin me saamme nähdä."

"Niin oikein!" sanoi Santerre. "Lähdetään!"

"Mutta varo", virkkoi arkkitehti, "auki jäänyt paasi saattaa tuoda jonkun mieleen ajatuksia!"

"Kenen perhanan sinä luulet tulevan tänne tähän aikaan?" sanoi Santerre.

"Sitäpaitsi", sanoi Richard, "on tämä sali tyhjä, ja jos Gracchus jää tänne, on se riittävä".

"Olkoon niin", sanoi Gracchus.

"Onko sinulla asetta?" kysyi Santerre.

"Minulla on sapelini ja tämä sorkkarauta, kansalainen kenraali."

"Mainiota! Vartioi tarkoin. Kymmenen minuutin kuluttua olemme luonasi."

Ja suljettuaan ristikko-oven lähtivät kaikki kolme Mercierien salin kautta hakemaan Conciergerien erikoista käytävää.

Ovenvartija katseli heidän loittonemistaan; hän seurasi heitä silmillään niin kauvan kuin saattoi heidät nähdä; hän kuunteli heidän askeliaan niin kauan kuin kuuli; sitten jäätyään kokonaan yksin hän asetti lyhtynsä maahan, istuutui laskien jalkansa käytävän aukkoon roikkumaan ja vajosi mietteisiinsä.

Ovenvartijatkin vajoavat toisinaan mietteisiinsä; mutta tavallisesti ei viitsitä ottaa selvää, mitä he miettivät.

Yhtäkkiä, ollessaan juuri syvimmissä mietteissään, hän tunsi käden laskeutuvan olkapäällensä.

Hän kääntyi, näki tuntemattoman olennon ja aikoi huutaa; mutta samassa painoi jääkylmä pistooli hänen otsaansa.

Hänen äänensä tarttui kurkkuun, hänen käsivartensa vaipuivat voimattomina alas, hänen silmänsä muuttuivat niin rukoileviksi, kuin saattoivat.

"Ei sanaakaan", sanoi vastatullut, "tai olet kuoleman oma".

"Mitä te haluatte, hyvä herra?" sopersi ovenvartija.

Vieläpä vuonna 93:kin saattoi, kuten näkyy, olla hetkiä, jolloin ei sinuteltu ja jolloin unohdettiin sanoa toisiaan kansalaiseksi.

"Minä tahdon", vastasi kansalainen Théodore, "että päästät minut tuonne alas".

"Tekemään mitä?"

"Mitä se sinuun kuuluu?"

Ovenvartija katseli hyvin hämmästyneenä miestä, joka pyysi häneltä tällaista.

Hänen puhetoverinsa luuli tämän katseen pohjalta löytävänsä ymmärtämyksen välähdyksen.

Hän laski aseensa.

"Etkö tahtoisi tulla rikkaaksi?"

"En tiedä; kukaan ei ole minulle ehdottanut mitään sellaista."

"Hyvä, minä ehdotan."

"Tarjoatteko te minulle rikkautta, minulle?"

"Tarjoan."

"Mitä te käsitätte rikkaudella?"

"Viisikymmentätuhatta livreä kullassa, esimerkiksi; kova raha on harvinaista, ja viisikymmentätuhatta livreä kullassa on tänään miljoonan arvoinen. Hyvä on, minä tarjoan sinulle viisikymmentätuhatta livreä."

"Jotta minä päästäisin teidät tuonne alas?"

"Niin, mutta ehdolla, että tulet mukanani ja että autat minua tekemään, mitä aion."

"Mutta mitä te siellä teette? Viidessä minuutissa olisi tämä käytävä täynnä sotamiehiä, jotka pidättäisivät teidät."

Kansalainen Théodore hämmästyi näiden sanojen vakavuutta.

"Voitko estää sotilaita sinne tulemasta?"

"Minulla ei ole mitään keinoa; en tiedä mitään keinoa, etsin turhaan."

Ja saattoi huomata, että ovenvartija kokosi älynsä koko tarkkanäköisyyden keksiäkseen tämän keinon, joka tulisi hänelle tuottamaan viisikymmentätuhatta livreä.

"Mutta huomenna", kysyi kansalainen Théodore, "voimmeko silloin mennä sinne?"

"Voidaan epäilemättä; mutta huomiseen mennessä asetetaan tähän käytävään rautaristikko, joka täyttää koko sen leveyden, ja suuremmaksi varmuudeksi on vielä sovittu, että tämä ristikko on umpinainen, kiinteä ja ilman ovea."

"Silloin on keksittävä toinen keino", sanoi kansalainen Théodore,

"Niin, on keksittävä toinen keino", sanoi ovenvartija; "tuumikaamme".

Kuten siitä monikkomuodosta näkyi, jota kansalainen Gracchus käytti, olivat hän ja kansalainen Théodore jo liitossa. "Mitä sinä toimitat Conciergeriessä?"

"Minä olen ovenvartija."

"Se merkitsee?"

"Minä avaan ovet ja suljen ne."

"Nukutko sinä täällä?"

"Nukun, hyvä herra."

"Syötkö sinä täällä?"

"En aina. Minulla on virkistyshetkeni."

"Ja silloin?"

"Minä käytän niitä."

"Tehdäksesi mitä?"

"Hakkaillakseni Puits-de-Noé-ravintolan emäntää, joka on luvannut mennä kanssani naimisiin silloin kun minulla on tuhatkaksisataa frangia."

"Entä missä on Puits-de-Noé-ravintola?"

"Vieille-Draperie-kadun varrella." w

"Hyvin hyvä."

"Tst, hyvä herra."

Isänmaanystävä heristi korviaan.

"Aha, aha!" sanoi hän.

"Kuuletteko?"

"Kuulen, askelia, askelia."

"He palaavat. Huomaatte hyvin, ettei meillä olisi ollut aikaa."

Tämä _meillä_ tuli yhä ratkaisevammaksi.

"Se on totta! Sinä olet kunnon poika, kansalainen, ja sinä näytät minusta olevan etukäteen määrätty."

"Mihin?"

"Olemaan rikas jonakin päivänä."

"Jumala teitä kuulkoon!"

"Sinä uskot siis Jumalaan?"

"Toisinaan, silloin tällöin, Tänään esimerkiksi."

"Entä sitten?"

"Uskoisin mielelläni."

"Usko siis", sanoi kansalainen Théodore laskien kymmenen kultarahaa ovenvartijan kouraan.

"Perhana!" sanoi tämä katsellen kultaa lyhtynsä valossa. "Oikein siis tosissanne?"

"Niin tosissani kuin saatan."

"Mitä on tehtävä?"

"Ole huomenna Puits-de-Noéssa, niin sanon, mitä sinusta tahdon. Mikä on nimesi?"

"Gracchus."

"No niin, kansalainen Gracchus, huomiseen mennessä laitat vankilanpäällikkö Richardin erottamaan sinut."

"Erottamaan! Entä minun paikalleni?"

"Aiotko jäädä ovenvartijaksi omistaessasi viisikymmentätuhatta frangia?"

"En; mutta ollessani ovenvartijana ja köyhänä olen varma, ettei minua viedä giljotiinille."

"Varma?"

"Tai melkein varma; kun sen sijaan ollessani vapaana ja rikkaana..."

"Sinä piilotat rahasi ja hakkailet kutojanaista sen sijaan, että hakkailisit Puits-de-Noén emäntää."

"No niin, olkoon niin!"

"Huomenna, ravintolassa."

"Mihin aikaan?"

"Kello kuudelta illalla."

"Hävitkää äkkiä, he ovat tuolla... Sanon hävitkää, sillä oletan teidän tulleen holvien lävitse."

"Huomiseen", sanoi Théodore paeten.

Tosiaankin oli jo aika; askelten ja puheen äänet lähenivät. Pimeässä käytävässä näkyi jo loistavan valo, joka läheni.

Théodore juoksi sille ovelle, jonka koppinsa lainannut kirjuri oli hänelle näyttänyt: hän mursi sen lukon sorkkaraudallaan, pääsi puheena olleelle ikkunalle, avasi sen, liukui alas kadulle ja huomasi olevansa Republique-aukion kiveyksellä.

Mutta ennenkuin oli lähtenyt Hävinneiden askelten salista hän saattoi vielä kuulla kansalaisen Gracchuksen kysyvän Richardilta ja tämän vastaavan hänelle:

"Kansalainen arkkitehti oli täysin oikeassa: maanalainen käytävä kulkee Capetin lesken huoneen alta; se on vaarallista."

"Sen uskon kyllä!" sanoi Gracchus, joka tunnontarkasti sanoi suuren totuuden.

Santerre ilmestyi portaiden aukkoon.

"Entä sinun työmiehesi, kansalainen arkkitehti?" kysyi hän Giraudilta.

"Ennen aamua he ovat täällä ja ristikko asetetaan heti kohta", vastasi ääni, joka näytti tulevan maan uumenista.

"Ja sinä olet silloin pelastanut isänmaan!" sanoi Santerre puoleksi piloillaan, puoleksi vakavissaan.

"Sitä ei tiedä niin tarkalleen, kansalainen kenraali", mutisi Gracchus.

XII

Kuninkaan poika

Sillä välin oli oikeusjuttu kuningatarta vastaan alkanut, kuten edellisestä kappaleesta on huomattu.

Vihjailtiin jo, että uhraamalla tämä kuuluisa pää saataisiin kansan viha, joka niin kauvan aikaa oli jyrissyt, lopultakin leppymään.

Keinoja ei puuttunut, joiden avulla tämä pää saataisiin putoamaan, ja kuitenkin oli Fouquier-Tinville, hirveä yleinen syyttäjä, päättänyt ottaa huomioon ne uudetkin syytekeinot, jotka Simon oli luvannut asettaa hänen käytettäväkseen.

Päivää hänen ja Simonin kohtaamisen jälkeen Hävinneiden askelten salissa sai aseiden kalske taas vapisemaan ne vangit, jotka yhä asuivat Templessä.

Nämä vangit olivat madame Elisabeth, madame Royale sekä prinssi, jota kehdossa oli nimitelty majesteetiksi, mutta jota ei enää sanottu muuta kuin pieneksi Ludvig Capetiksi.

Kolmivärisine töyhtöineen, suurine hevosineen ja isoine sapeleineen sekä useiden kansalliskaartilaisten seurassa astui kenraali Hanriot torniin, jossa kuninkaan poika riutui.

Kenraalin vieressä marssi ilkeän näköinen kirjuri, jolla oli mustepullo ja paperikäärö, huitoen suhteettoman pitkällä kynällä.

Kirjurin perässä tuli yleinen syyttäjä. Olemme nähneet, tunnemme ja tapaamme vielä myöhemminkin tämän kuivan, keltaisen ja kylmän miehen, jonka veristävät silmät saivat itse hurjan Santerrenkin värisemään sotahaarniskassaan.

Muutamia kansalliskaartilaisia sekä eräs luutnantti seurasi heitä.

Simon, hymyillen kavalasti ja toisessa kädessään karhunnahkalakkinsa, toisessa suutarin polvihihna, asteli edellä näyttääkseen toimikunnalle tietä.

He saapuivat jotenkin pimeään, tilavaan ja tyhjään huoneeseen, jonka perällä istui nuori Ludvig täysin liikkumattomana vuoteellaan.

Silloin kun näimme lapsiparan pakenevan Simonin raakaa vihaa, hänessä oli vielä jonkinlaista elinvoimaa, joka teki vastarintaa Templen suutarin häntä aiheettomasti rääkätessä: hän pakeni, hän kirkui, hän itki; hän siis pelkäsi: hän siis kärsi; hän siis toivoi.

Nyt olivat pelko ja toivo hävinneet; epäilemättä oli kärsimys vielä jäljellä; mutta jos se oli jäljellä, kätki marttyyrilapsi, joka niin julmalla tavalla sai maksaa vanhempiensa erehdykset, sen sydämensä sisimpään ja verhosi sen näennäiseen täydelliseen tunteettomuuteen.