Part 6

Hän ei nostanut edes päätänsä toimikunnan astuessa hänen luokseen. Nämä hakivat itselleen muitta mutkitta istumapaikat ja asettuivat, yleinen syyttäjä vuoteen pääpuoleen, Simon jalkopäähän, oikeuden kirjuri ikkunan viereen, kansalliskaartilaiset ja heidän luutnanttinsa syrjään hiukan varjoon.

Ne läsnäolevat, jotka katselivat pientä vankia jonkin verran myötätuntoisesti tai vaikkapa vain uteliainakin, huomasivat lapsen kalpeuden, hänen omituisen lihavuutensa, joka ei ollut muuta kuin pöhötystä, ja hänen väärät säärensä, joiden nivelet alkoivat ajettua.

"Tämä lapsi on kovin sairas", sanoi luutnantti niin varmalla äänellä, että Fouquier-Tinville, joka jo oli istuutunut ja valmistautunut kuulustelemaan, kääntyi.

Pieni Capet nosti silmänsä ja etsi varjosta sen, joka oli lausunut nämä sanat, ja tunsi saman nuoren miehen, joka jo kerran ennenkin oli Templen pihalla estänyt Simonia lyömästä häntä. Lempeä ja älykäs ilme välkkyi hetken hänen tummansinisissä silmäterissään, mutta siinä kaikki.

"Vai niin! Sinäkö se oletkin, kansalainen Lorin", sanoi Simon johtaen täten Fouquier-Tinvillen huomion Mauricen ystävään.

"Minä itse", vastasi Lorin, joka ei koskaan menettänyt malttiaan.

Ja koska Lorin, vaikka olikin aina valmis katsomaan vaaraa silmiin, ei sitä hakemalla hakenut, käytti hän tilannetta hyväkseen tervehtimällä Tinvilleä, joka vastasi siihen kohteliaasti.

"Luulen sinun huomauttaneen, kansalainen", sanoi yleinen syyttäjä, "että lapsi on sairas: oletko sinä lääkäri?"

"Minä olen ainakin opiskellut lääketiedettä, vaikka en olekaan tohtori."

"No niin, mitä sinä hänestä sanot?"

"Taudin oireistako?" kysyi Lorin.

"Niin."

"Totean hänen poskensa ja silmänsä olevan turvonneita, käsiensä laihoja ja kalpeita, polvien ajettuneita, ja jos koettaisin hänen valtimoansa, laskisin, olen siitä varma, kahdeksankymmentäviisi tai yhdeksänkymmentä lyöntiä minuutissa."

Lapsi ei näyttänyt välittävän kärsimyksiensä luettelemisesta,

"Ja mistä katsoo tiede vangin tilan johtuvan?" kysyi yleinen syyttäjä.

Lorin raapi nenänpäätänsä ja mutisi:

"Phyllis tahtoo mua puhuttaa, tuskin vain hän mua siihen saa."

Sitten hän sanoi ääneen:

"Kautta kunniani, kansalainen, minä en tunne riittävästi pienen Capetin hoitotapaa voidakseni vastata sinulle... Kuitenkin..."

Simon heristi tarkkaavaisesti korviaan ja nauroi partaansa nähdessään vihollisensa valmiina joutumaan epäedulliseen valoon.

"Kuitenkin", jatkoi Lorin, "luulen, ettei hän saa kylliksi liikuntoa".

"Sen uskon hyvinkin", sanoi Simon. "Se pikku roisto ei tahdo kävellä."

Lapsi kuunteli tätä suutarin hyökkäystä välinpitämättömänä.

Fouquier-Tinville nousi, meni Lorinin luokse ja puhui hänelle hiljaisella äänellä.

Kukaan ei kuullut yleisen syyttäjän sanoja, mutta selvää oli, että niillä oli kuulustelun luonne.

"Oho! Oho! Uskotko niin, kansalainen? Se on hyvin raskauttavaa äidille..."

"Me saamme joka tapauksessa tietää sen", sanoi Fouquier. "Simon väittää kuulleensa sen häneltä itseltään ja on luvannut saada hänet tunnustamaan sen."

"Se olisi hirmuista", sanoi Lorin. "Mutta onhan se lopulta mahdollista: eihän Itävallatar ole synnitön, ja olkoon oikein tai väärin, se ei liikuta minua... Hänestä on tehty Messalina, mutta ellei siihen tyydytä, vaan tahdotaan tehdä hänestä vielä Agrippina, on se minusta vähän liikaa."

"Ne ovat Simonin antamia tietoja", sanoi Fouquier kylmästi.

"Minä en epäile, ettei Simon ole sitä sanonut... On olemassa miehiä, jotka eivät kavahda mitään syytöksiä, mahdottomiakaan... Mutta eikö sinun mielestäsi", jatkoi Lorin katsoen Fouquieriä kiinteästi silmiin, "sinä, joka olet älykäs ja kokenut mies, vielä voimakaskin mies, eikö sinun mielestäsi tällaisten yksityiskohtaisten tietojen pyytäminen lapselta henkilöstä, jota kaikki luonnon väärentämättömät ja pyhimmät lait käskevät kunnioittamaan, ole melkein koko ihmiskunnan loukkaamista tämän lapsen olemuksessa?"

Syyttäjän kasvot eivät värähtäneetkään. Hän veti taskustaan tiedonannon ja näytti sen Lorinille.

"Konventti käskee minua ottamaan asiasta selvän", sanoi hän. "Muu ei minua liikuta, minä otan selvän."

"Se on oikein", sanoi Lorin; "ja myönnänpä, että jos tämä lapsi tunnustaisi..." Nuori mies pudisti halveksivasti päätään.

"Sitäpaitsi", jatkoi Fouquier, "me emme käy oikeutta yksinomaan Simonin ilmiannon perusteella; ei, syytös on julkinen".

Ja Fouquier veti taskustaan esiin toisen paperin. Tämä oli numero _Père Duchesne_-lehteä, jota, kuten tietty, toimitti Hébert.

Siinä oli todellakin julkaistuna täydellinen syytös.

"Se on kirjoitettu, vieläpä painettukin", sanoi Lorin. "Mutta yhtäkaikki, kunnes olen kuullut sellaisen syytöksen lapsen suusta, tietenkin vapaaehtoisesti, pakottamatta, uhkailematta... no niin..."

"No niin?..."

"No niin, Simonin ja Hébertin vakuutteluista huolimatta minä epäilen, kuten sinä itsekin epäilet."

Simon odotteli kärsimättömänä tämän keskustelun päättymistä; tuo kurja ei tiennyt mitään siitä mahdista, jolla älykkääseen mieheen vaikuttaa hänen väkijoukossa huomaamansa katse: se on joko heimolaisuuden houkutteleva tunne tai äkillisen vihan vaikutelma. Toisinaan se on luotaan työntävä, toisinaan puoleensa vetävä voima, joka panee ajatuksen juoksemaan ja johtaa miehen itsensäkin tätä väkijoukossa tapaamaansa tasaväkistä tai ylivoimaista miestä kohti.

Mutta Fouquier oli tuntenut Lorinin katseen painon ja tahtoi tämän katselijan ymmärtävän häntä.

"Kuulustelu alkaa", sanoi yleinen syyttäjä; "kirjuri, tartu kynääsi".

Tämä oli juuri kirjoittanut kuulustelupöytäkirjan johdannon ja odotti, kuten Simon, kuten Hanriot, kuten kaikki muutkin, Fouquier-Tinvillen ja Lorinin keskustelun päättymistä.

Lapsi yksinään näytti olevan täysin tietämätön siitä näytelmästä, jonka pääosan esittäjä hän oli, ja oli jälleen vaipunut siihen hervottomuuteen, jota hetkisen oli valaissut suuren älyn välähdys.

"Hiljaa!" sanoi Hanriot, "kansalainen Fouquier-Tinville ryhtyy kuulustelemaan lasta".

"Capet", sanoi yleinen syyttäjä, "tiedätkö, mitä sinun äidistäsi on tullut?"

Pienen Ludvigin marmorinkalpeus muuttui polttavaksi punaksi. Mutta hän ei vastannut.

"Oletko sinä kuullut kysymykseni, Capet?" toisti syyttäjä.

Sama hiljaisuus.

"Kyllä hän hyvinkin kuulee", sanoi Simon; "mutta hän on kuin apinat, hän ei tahdo vastata, jottei häntä luultaisi ihmiseksi ja pantaisi työhön".

"Vastaa, Capet", sanoi Hanriot; "sinua kuulustelee Konventio toimikunta, ja sinun on toteltava lakeja".

Lapsi kalpeni, mutta ei vastannut.

Simon teki raivokkaan eleen; näillä raaoilla ja tyhmillä luonteilla on raivo-juopumusta, jota seuraa oikean juopumuksen rumat oireet.

"Vastaatko sinä, sudenpenikka!" sanoi hän hänelle puiden nyrkkiään.

"Ole vaiti, Simon", sanoi Fouquier-Tinville, "sinulla ei ole puhevuoroa".

Tämä lause, jota hän oli tottunut käyttämään vallankumousoikeudessa, pääsi häneltä ihan vahingossa.

"Kuuletko sinä, Simon", sanoi Lorin, "sinulla ei ole puhevuoroa, tämä sanotaan sinulle nyt toistamiseen minun läsnäolossani; ensimmäisen kerran silloin, kun syytit Tisonin eukon tytärtä, jonka kaulan sinä huviksesi olet leikkauttanut".

Simon pysyi vaiti.

"Rakastiko äitisi sinua, Capet?" kysyi Fouquier.

Sama äänettömyys.

"Kerrotaan, ettei rakastanut", jatkoi syyttäjä.

Jonkinlainen kalpea hymy ilmestyi ohimennen lapsen huulille.

"Mutta minähän sanon teille", ulvoi Simon, "että hän on sanonut minulle äitinsä rakastaneen häntä liiaksi".

"Katsopas, Simon, kuinka harmillista on, että pikku Capet, joka kahdenkesken lavertelee niin paljon, mykistyy ihmisten edessä", sanoi Lorin.

"Voi, jospa olisimmekin yksin!" sanoi Simon.

"Niin, jos olisitte yksin, mutta onnettomuudeksi ette sitä ole. Voi, jos te olisittekin yksin, urhea Simon, mainio isänmaanystävä, kuinka sinä pieksäisitkin lapsiparan, eikö niin? Mutta sinä et olekaan yksin etkä sinä uskalla, sinä viheliäinen olento, meidän toisten edessä, kunniallisten ihmisten, jotka tiedämme jäljittelemiemme muinaisajan kansojen kunnioittaneen kaikkia heikkoja; sinä et uskalla, koska et ole yksin, etkä sinä silloin ole urhea, kunnianarvoisa mies, kun vastassasi on viiden jalan kuuden tuuman pituisia lapsia."

"Voi...!" raivosi Simon kiristellen hampaitaan.

"Capet", virkkoi Fouquier, "oletko sinä tehnyt Simonille joitakin tunnustuksia?"

Lapsen katseeseen, joka ei hievahtanutkaan, tuli pilkallinen ilme, jota on mahdoton kuvata.

"Äidistäsi?" jatkoi syyttäjä.

Halveksiva välähdys näkyi hänen katseessaan.

"Vastaa olen tai en ole", huudahti Hanriot.

"Vastaa olen!" ulvoi Simon kohottaen polvihinnan lasta kohti.

Lapsi värisi, mutta ei liikahtanutkaan välttääkseen iskua. Läsnäolevat päästivät inhon huudahduksen.

Lorin teki paremmin, hän syöksyi paikalle, ja ennenkuin Simonin käsivarsi oli ehtinyt iskeä, hän tarttui hänen ranteeseensa.

"Päästötkö sinä minut irti?" räyhäsi Simon muuttuen raivosta purppuranpunaiseksi.

"Katsohan", sanoi Fouquier, "siinä ei ole mitään pahaa, että äiti rakastaa lastansa; sano meille, millä tavalla sinun äitisi rakasti sinua, Capet. Se saattaa olla hänelle hyödyllistä."

Nuori vanki vavahti ajatellessaan, että hän saattaisi olla hyödyllinen äidilleen.

"Hän rakasti minua siten, kuin äiti rakastaa poikaansa, hyvä herra", sanoi hän; "äideillä ei ole kahta tapaa rakastaa lapsiaan eikä lapsilla rakastaa äitiään".

"Ja minä väitän, että sinä, pieni käärme, olet sanonut äitisi..."

"Sen sinä olet nähnyt unta", keskeytti Lorin rauhallisesti. "Painajainen taitaa vaivata sinua usein, Simon!"

"Lorin, Lorin!" huusi Simon purren hammasta.

"No niin, Lorin, entä sitten? Häntä ei voi lyödä, tuota Lorinia: kas, hänhän lyö muita, silloin kun he ovat pahoja; häntä ei voida ilmiantaa, sillä minkä hän teki, estäessään kätesi liikkeen, sen hän teki kenraali Hanriotin ja kansalaisen Fouquier-Tinvillen läsnäollessa, jotka hyväksyivät tämän teon eivätkä ole yhtään laimeita miehiä! Ei ole siis mahdollisuutta peloitella häntä pikkuisen, kuten Héloise Tisonia; se on harmillista, se on raivostuttavaa, mutta niin se vain on, Simon parkani!"

"Myöhemmin, myöhemmin!" vastasi suutari irvistellen kuin hyena.

"Niin, rakas ystävä", sanoi Lorin; "mutta minä toivon Korkeimman olennon avulla... aha, sinä odotit minun sanovan Jumalan avulla? mutta minä toivon Korkeimman olennon ja sapelini avulla sitä ennen halkaisseeni sinun vatsasi; mutta menepä syrjään, Simon, sinä estät minua näkemästä!"

"Rosvo!"

"Ole vaiti! Sinä estät minua kuulemasta."

Ja Lorin musersi Simonin katseellaan.

Simon puristi nyrkkejään, joiden mustankirjavuudesta hän ylpeili, mutta kuten Lorin oli sanonut, ei hän voinut tehdä muuta.

"Nyt, kun hän on alkanut puhua", sanoi Hanriot, "hän varmasti jatkaa; kysy siis lisää, kansalainen Fouquier!"

"Tahdotko vastata nyt?" kysyi Fouquier.

Lapsi oli taas vaiti.

"Näetkö, kansalainen, näetkö!" sanoi Simon.

"Tämä lapsi on omituisen itsepäinen", sanoi Hanriot, jota tämä vallan kuninkaallinen mielenlujuus väkisinkin vaivasi.

"Häntä on opetettu huonosti", sanoi Lorin.

"Kuka on opettanut?" kysyi Hanriot.

"Hänen isäntänsä, helkkarissa!"

"Sinä syytät minua?" huusi Simon. "Sinä ilmiannat minut?... Kas, sehän on merkillistä...!"

"Taivuttakaamme hänet lempeydellä", sanoi Fouquier.

Sitten hän sanoi kääntyen lapsen puoleen, jota olisi voinut luulla täysin tunteettomaksi:

"No niin, lapsukaiseni", sanoi hän, "vastatkaa kansalliselle toimikunnalle; älkää pahentako asemaanne kieltäytymällä antamasta hyödyllisiä selityksiä; te olette puhunut kansalaiselle Simonille niistä hyväilyistä, joita äitinne teille antoi, siitä tavasta, miten äitinne teitä hyväili, hänen tavastaan rakastaa teitä".

Ludvig kohdisti seuraan katseensa, joka pysähtyessään Simoniin muuttui vihaiseksi, mutta hän ei vastannut.

"Tunnetteko itsenne onnettomaksi?" kysyi syyttäjä; "onko teillä mielestänne huono asunto, huono ravinto, kohdellaanko teitä huonosti? Haluatteko enemmän vapautta, toisen ruokajärjestyksen, toisen vankilan, toisen hoitajan? Haluatteko hevosen, jolla voitte ratsastaa, haluatteko, että teille myönnetään samanikäisten lasten seuraa?"

Ludvig vaipui takaisin samaan vaitioloon, jonka oli hetkeksi jättänyt vain puolustaakseen äitiään.

Toimikunta oli ymmällä; niin paljon lujuutta, niin paljon älyä ei olisi luullut lapsella olevan.

"Mitä rotua ovatkaan nämä kuninkaat", sanoi Hanriot matalalla äänellä; "he ovat kuin tiikerit: he ovat pahanilkisiä jo aivan pieninä".

"Mitenkä tutkimuspöytäkin kirjoitetaan?" kysyi kirjuri ymmällään.

"Sen voi antaa vain Simonille tehtäväksi", sanoi Lorin. "Ei ole mitään kirjoitettavaa: se olisi hänelle erinomainen asia!"

Simon heristi nyrkkiä leppymättömälle viholliselleen.

Lorin rupesi nauramaan.

"Tuolla tavalla et sinä naura sinä päivänä, jolloin aivastat säkissä", sanoi Simon hurjana raivosta.

"En tiedä, menenkö ennen vai sinun jälkeesi noihin pieniin kemuihin, joilla sinä minua uhkaat", sanoi Lorin. "Mutta sen sanon minä, että monet nauravat sinä päivänä, jolloin on sinun vuorosi. Jumalat — minä käytän monikkoa ‒ jumalat, kuinka ruman näköinen sinä oletkaan tuona päivänä, Simon, sinä olet vallan hirmuinen!"

Ja Lorin vetäytyi toimikunnan taakse purskahtaen heleään nauruun.

Toimikunnalla ei enää ollut mitään tehtävää, se poistui.

Vapauduttuaan kuulustelijoistaan ryhtyi poika hyräilemään vuoteellaan pientä surumielistä rallatusta, joka oli ollut hänen isänsä lempilaulu.

XIII

Orvokkivihko

Kuten saattaa aavistaa, ei rauha voinut kauvan viipyä siinä onnenmajassa, jossa Geneviève ja Maurice asuivat.

Rajuilmassa, joka päästää tuulen ja salaman kahleistaan, huojuu kyyhkysenpesäkin siinä puussa, joka sen kätkee.

Geneviève joutui kauhusta toisen kauhun valtaan; hän ei enää pelännyt Maison-Rougen puolesta, hän vapisi Mauricen vuoksi.

Hän tunsi miehensä kyllin hyvin tietääkseen, että hän oli pelastunut sillä hetkellä, jolloin oli kadonnut; varmana hänen pelastumisestaan hän nyt pelkäsi itsensä puolesta.

Hän ei rohjennut uskoa tuskiaan tuon ajan rohkeimmallekaan miehelle, jolloin kukaan ei pelännyt; mutta ne näyttäytyivät ilmeisinä hänen punaisissa silmissään ja hänen kalpeilla huulillaan.

Eräänä päivänä astui Maurice hiljaa sisään ilman että Geneviève, joka oli vajonnut syvälle haaveisiinsa, kuuli hänen tulevan. Maurice pysähtyi kynnykselle ja näki Genevièven istuvan liikkumattomana, tuijottaen eteensä, kädet raukeina polvilla, pää mietteisiin painuneena rinnalle.

Hän katseli häntä hetken syvästi surumielisenä; sillä kaikki mitä nuoren naisen sydämessä tapahtui, paljastui hänelle kuin hän olisi saattanut lukea sen viimeistäkin ajatusta myöten.

Sitten hän sanoi astuen askelen häntä kohti:

"Ette rakasta enää Ranskaa, Geneviève, myöntäkää se minulle. Te pakenette sen pelkkää ilmaakin ja lähestytte ikkunaakin vastenmielisesti."

"Voi", sanoi Geneviève, "minä tiedän hyvin, etten voi peittää ajatustani teiltä; olette arvannut oikein. Maurice".

"Se on kuitenkin kaunis maa", sanoi nuori mies, "elämä on nykyään arvokasta ja hyvin täyteläistä: tämä vallankumousoikeuden, kerhojen, salaliittojen pauhaava toimeliaisuus tekee kotilieden ääressä vietetyt hetket erittäin suloisiksi. Rakastetaan niin kiihkeästi, koska kotiin palatessa pelätään, ettei huomenna enää saateta rakastaa, koska huomenna on lakattu elämästä."

Geneviève ravisti päätään.

"Kiittämätön maa niille, jotka sitä palvelevat!" sanoi hän.

"Kuinka niin?"

"Niin, ettekö te, joka olette niin paljon tehnyt sen vapauden hyväksi, ole puoleksi epäilyksenalainen?"

"Mutta te, rakas Geneviève", sanoi Maurice luoden häneen rakkaudesta juopuneen katseen, "te, tämän vapauden vannoutunut vihollinen, te, joka olette toiminut niin paljon sitä vastaan, te nukutte rauhassa ja loukkaamattomana tasavaltalaisen katon alla; on olemassa valopuoliakin, jotka korvaavat toiset, kuten näette".

"Niin", sanoi Geneviève, "niin, mutta sitä ei kestä kauvan, sillä se, mikä on väärin, ei voi kestää".

"Mitä te sillä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, etten minä, toisin sanoen aristokraatti, minä, joka salakavalasti haaveilen teidän puolueenne tappiosta ja teidän aatteittenne perikadosta, minä, joka teidän talossannekin vielä vehkeilen vanhan hallitusmuodon puolesta, minä, joka kiinnijoutuneena saatan teidät kuolemaan ja häpeään, ainakin teidän mielipiteenne mukaan; minä, Maurice, en voi jäädä tänne talon pahaksi hengettäreksi; minä en tahdo viedä teitä mukanani mestauslavalle".

"Ja minne te menette, Geneviève?"

"Minnekö minä menen? Jonakin päivänä, jolloin te olette ulkona, Maurice, minä menen itse ilmiantamaan itseni sanomatta, mistä tulen."

"Voi!" huudahti Maurice, jonka sydänjuuriin nämä sanat iskivät, "kiittämättömyyttä, nytkö jo?"

"Ei", vastasi nuori nainen kietoen kätensä Mauricen kaulaan; "ei, ystäväni, rakkaudesta, kaikkein uskollisimmasta rakkaudesta, vannon sen teille! En ole tahtonut veljeäni vangittavan ja tapettavan kapinallisena; en tahdo, että minun rakastajani vangittaisiin ja tapettaisiin petturina!"

"Te aiotte tehdä tuon, Geneviève?" huudahti Maurice.

"Niin totta kuin Jumala on taivaassa!" vastasi nuori nainen. "Sitäpaitsi ei pelkääminen vielä ole mitään, minä tunnen katumusta."

Ja hän taivutti päänsä, kuin olisivat katumuksen tunteet olleet liian raskaita kantaa.

"Voi, Geneviève!" sanoi Maurice.

"Ymmärrätte hyvin, mitä minä sanon, ja etenkin, mitä minä tunnen, Maurice", jatkoi Geneviève, "sillä tekin tunnette katumusta... Te tiedätte, Maurice, että minä annoin itseni kuulumatta itselleni; että te olette ottanut minut, vaikkei minulla ollut oikeutta antautua."

"Riittää!" sanoi Maurice, "riittää!"

Hänen otsansa rypistyi, ja hänen niin puhtaissa silmissään loisti synkkä päätös.

"Näytän teille, Geneviève", jatkoi nuori mies, "että rakastan teitä yksinomaan. Annan teille todisteen, ettei mikään uhraus ole rakkaudelleni liian suuri. Te vihaatte Ranskaa, no niin, hyvä on, me lähdemme maasta."

Geneviève liitti kätensä yhteen ja katseli rakastajaansa intomielisen ihailevin ilmein.

"Ettekö petä minua, Maurice?" sopersi hän.

"Milloin olen minä pettänyt teitä?" kysyi Maurice; "sinäkö päivänä, jolloin tein itseni kunniattomaksi voittaakseni teidät?"

Geneviève painoi huulensa Mauricen huulille ja jäi niin sanoaksemme riippumaan rakastajansa kaulasta.

"Niin, sinä olet oikeassa, Maurice", sanoi hän, "ja minä olen erehtynyt. Se, mitä minä tunnen, ei olekaan enää katumusta; se on ehkä sieluni alennustilaa: mutta sinä ainakin ymmärrät sen, minä rakastan sinua liiaksi, jotta pelkäisin muuta kuin menettäväni sinut! Lähtekäämme hyvin kauaksi, hyvä ystävä: menkäämme sinne, mistä kukaan ei voi meitä saavuttaa."

"Oi, kiitos!" sanoi Maurice suunniltaan ilosta.

"Mutta millä tavoin pakenemme?" kysyi Geneviève vapisten tätä kauheata ajatusta. "Nykyään ei helposti päästä pakenemaan syyskuun 2:n päivän murhaajien tikarilta tai tammikuun 21:n päivän pyövelin kirveeltä."

"Geneviève!" sanoi Maurice, "Jumala meitä suojelee. Kuule, eräs hyvä työ, jonka tahdoin tehdä mainitsemasi syyskuun 2:n päivän johdosta, tuottaa palkan tänään. Halusin pelastaa erään köyhän papin, joka oli opiskellut yhdessä minun kanssani. Menin tapaamaan Dantonia, ja hänen pyynnöstään allekirjoitti yhteishyvänvaliokunta passin tälle onnettomalle ja hänen sisarelleen. Tämän passin antoi minulle Danton; mutta sen sijaan, että onneton pappi olisi tullut hakemaan sen minun luotani, kuten olin hänelle sanonut, hän sulkeutuikin Karmeliittiluostariin: siellä hän kuoli."

"Entä passi?" sanoi Geneviève.

"Se on minulla yhä. Se on tällä hetkellä miljoonan arvoinen. Se on enemmänkin arvoinen, Geneviève, se on henkemme, onnemme arvoinen!"

"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti nuori nainen, "ylistetty olkoon Sinun nimesi!"

"Nyt on minun omaisuuteni, kuten tiedät, eräässä maatilassa, jota hoitaa muuan perheen vanha palkollinen, puhdas isänmaanystävä, uskollinen sielu, johon voimme luottaa. Hän lähettää minulle tulot, minne vain haluan. Matkustaessamme Boulogneen, poikkeamme hänen luoksensa."

"Missä hän siis asuu?"

"Lähellä Abbevilleä."

"Milloin lähdemme, Maurice?"

"Tunnin kuluttua."

"Ihmisten ei tule tietää meidän lähdöstämme."

"Ei kukaan saa siitä tietää! Juoksen Lorinin luokse; hänellä on kääsit, mutta ei hevosta; minulla on hevonen, mutta ei ajopelejä; lähdemme heti palattuani. Jää sinä tänne, Geneviève, ja valmista kaikki tätä lähtöä varten. Me emme tarvitse paljon matkatavaroita: ostamme sen, mitä meiltä puuttuu, Englannista. Annan Scævolalle tehtävän, joka saattaa hänet loitolle. Lorin selittää hänelle tänä iltana meidän lähtömme: ja tänä iltana me olemme jo kaukana."

"Mutta jos meidät pidätetään tiellä?"

"Eikö meillä ole passiamme? Menemme Hubertin luokse, se on tämän tilanhoitajan nimi. Hubert on Abbevillen kaupunginvaltuuston jäsen; Abbevillestä Boulogneen hän saattaa ja suojelee meitä. Boulognessa me ostamme tai vuokraamme purjeveneen. Sitäpaitsi voin mennä valiokunnan luo ja panna heidät antamaan minulle tehtävän Abbevillessä. Mutta ei, ei mitään petkutuksia, eihän, Geneviève? Saavuttakaamme onnemme henkemme kaupalla!"

"Niin, niin, hyvä ystävä, ja me onnistumme! Mutta miten paljon sinä oletkaan käyttänyt hajuvesiä tänä aamuna, hyvä ystävä!" sanoi nuori nainen kätkien kasvonsa Mauricen rintaan.

"Se on totta! Olin ostanut vihon orvokkeja sinua varten tänä aamuna mennessäni Égalité-palatsin ohitse; mutta astuessani sisään tänne ja nähdessäni sinut niin surullisena, en ajatellut muuta kuin kysyä sinulta tämän surusi syytä."

"Oi, anna se minulle, annan sen takaisin."

Geneviève hengitti sisäänsä kukkavihon tuoksua niin kiihkeästi, kuin hermostuneet henkilöt melkein aina rakastavat hajuvesiä.

Yhtäkkiä hänen silmänsä kostuivat kyynelistä.

"Mikä sinun on?" kysyi Maurice.

"Héloise parka!" mutisi Geneviève.

"Ah, niin", sanoi Maurice huokaisten. "Mutta ajatelkaamme itseämme, rakas ystävä, ja jättäkäämme kuolleet, olkoot mitä puoluetta hyvänsä, nukkumaan hautaan, jonka heidän uskollisuutensa on kaivanut. Hyvästi! Minä lähden."

"Palaa oikein pian!"

"Tulen takaisin ennenkuin puoli tuntia on kulunut."

"Mutta ellei Lorin olisikaan kotona?"

"Vähät siitä! Hänen palvelijansa tuntee minut. Enkö minä voi ottaa hänen asunnostaan kaikkea, mitä vain haluan, vieläpä hänen poissaollessaankin, kuten hänkin voi täältä?"

"Hyvä, hyvä!"

"Laita sinä, Geneviève, kaikki valmiiksi, mutta ota, kuten olen sanonut, vain sellaista, mikä on ehdottoman välttämätöntä. Ei sovi, että meidän lähtömme näyttää muutolta."

"Ole rauhallinen!"

Nuori mies astui askelen ovea kohti.

"Maurice!" sanoi Geneviève.

Hän kääntyi ja näki nuoren naisen seisovan kädet ojossa häntä kohti.

"Näkemiin! Näkemiin!" sanoi hän, "armaani, rohkeutta! Puolessa tunnissa olen täällä jälleen."

Geneviève jäi yksin, velvollisuutenaan, kuten jo mainitsimme, matkavalmistukset.

Nämä valmistukset hän suoritti kuumeisella innolla. Niin kauvan kun hän oli Pariisissa, hän oli mielestään kaksin verroin rikollinen. Kerran Ranskan ulkopuolella, kerran ulkomailla näytti hänen rikoksensa, joka enemmän oli kohtalon kuin hänen tekemänsä, hänestä vähemmän painavalta.

Toivoipa hän vielä yksinäisyydessä ja eristettynä ollen lopulta unohtavansa, että toinen mies kuin Maurice oli ensinkään olemassa.

He aikoivat paeta Englantiin, siitä oli sovittu. Heillä olisi siellä pieni talo, pieni yksinäinen, hyvin erillään oleva maatalo, joka olisi kaikilta silmiltä hyvin piilossa; he muuttaisivat nimensä ja tekisivät heidän kahdesta nimestään yhden.

Siellä he ottaisivat kaksi palvelijaa, jotka eivät ensinkään tuntisi heidän menneisyyttänsä. Sattumalta puhuivat kumpikin, sekä Maurice että Geneviève, englanninkieltä.

Ei kumpikaan heistä jättänyt Ranskaan mitään kaipaamisen arvoista, ellemme ota lukuun sitä äitiä, jota aina kaivataan, vaikkapa hän olisi tyly äitipuolikin, sitä, jota nimitetään isänmaaksi.

Geneviève alkoi siis laittaa valmiiksi niitä esineitä, jotka olivat heidän matkaansa tai oikeammin heidän pakoaan varten välttämättömät.

Hän tunsi sanomatonta huvia erottaessaan näiden tavaroiden joukosta muutamia, joista Maurice erikoisesti piti puvun, joka istui parhaiten, kaulaliinan, joka sopi parhaiten hänen ihoonsa, kirjoja, joita hän useimmin oli selaillut.

Hän oli jo tehnyt valintansa; puvut, liinavaatteet, kirjat peittivät tuolit, leposohvat ja pianon odotellessaan matkakirstuja, joihin ne suljettaisiin.

Äkkiä hän kuuli avaimen narisevan lukossa.

"Hyvä!" sanoi hän, "sieltä tulee Scævola takaisin. Eiköhän hän ole kohdannut Mauricea?"

Hän jatkoi puuhailemistaan.

Salin ovet olivat auki; hän kuuli palvelijan liikkuvan eteisessä.

Hänellä oli juuri nuottikäärö kädessään ja haki narua sitoakseen sen.

"Scævola!" huusi hän.

Lähestyvät askeleet kajahtivat viereisestä huoneesta.

"Scævola!" toisti Geneviève, "tulkaa tänne, olkaa hyvä".

"Tässä olen!" sanoi muuan ääni.

Kuullessaan tämän äänen kääntyi Geneviève äkkiä ja päästi hirveän parkaisun.

"Mieheni!" huudahti hän.

"Minä itse", sanoi Dixmer levollisesti.

Geneviève istui tuolilla ja oli nostanut kätensä hakeakseen eräästä kaapista jonkinlaisen siteen; hän tunsi päätänsä pyörryttävän, hän ojensi kätensä ja pudottautui selälleen toivoen löytävänsä altaan kuilun, johon syöksyisi.

Dixmer otti hänet syliinsä ja kantoi leposohvalle, jolle istuutui.

"No kas, mikä teidän on, rakkaani? Mitä on tapahtunut?" kysyi Dixmer. "Vaikuttaako minun läsnäoloni teihin niin epämieluisasti?"

"Minä kuolen!" sopersi Geneviève heittäytyen taaksepäin ja painaen kätensä silmilleen, jottei näkisi tuota kauheata näkyä.

"Hyvä", sanoi Dixmer, "luulitteko minua jo vainajaksi, rakkaani? Teenkö minä aaveen vaikutuksen?"

Geneviève katseli ympärilleen hämmentynein silmin, ja nähdessään Mauricen muotokuvan, hän liukui alas leposohvalta ja lankesi polvilleen ikäänkuin pyytääkseen apua tältä voimattomalta ja tunteettomalta kuvalta, joka jatkoi hymyilemistään.

Vaimoparka ymmärsi kaiken sen uhkan, jonka Dixmer peitti teeskennellyn levollisuutensa alle.

"Niin, rakas lapseni", jatkoi nahkuri, "minähän se olen. Luultavasti te luulitte minun olevan varsin kaukana Pariisista, mutta enpähän vain, minä jäin tänne. Palasin taloon seuraavana päivänä ja näin sen paikalla hyvin kauniin tuhkaläjän. Olen tiedustellut teitä, kukaan ei ollut nähnyt teitä. Ryhdyin sitten etsimään teitä, ja minulla oli suuri vaiva löytää teidät. Myönnän, etten luullut teidän olevan täällä; kuitenkin epäilin sitä, koska tulin, kuten näette. Mutta pääasia on, että minä olen täällä ja että te olette tuossa. Miten Maurice jaksaa? Minä olen todellakin varma siitä, että te olette kärsinyt paljon, te, joka olette niin hyvä kuningasmielinen, pakosta elää saman katon alla kuin niin kiihkoisa tasavaltalainen."

"Hyvä Jumala!" sopersi Geneviève, "hyvä Jumala! Armahda minua!"

"Kumminkin", jatkoi Dixmer katsellen ympärilleen, "rakkaani, minua lohduttaa se, että te asutte niin mukavasti ja ettette näytä minusta kärsineen paljoakaan lainsuojattomuudesta. Talomme palon ja omaisuutemme tuhoutumisen jälkeen olen harhaillut jotenkin umpimähkään asustaen kellarien perällä, laivaruumissa, vieläpä muutaman kerran Seineen päättyvissä likaviemäreissäkin."

"Hyvä herra!" huudahti Geneviève.

"Teillä on tuossa hyvin kauniita hedelmiä; minun sen sijaan on joskus täytynyt jäädä ilman jälkiruokaa, koska oli pakko olla syömättä päivällistä."

Geneviève peitti nyyhkyttäen kasvonsa käsiinsä.

"Hyvä herra, hyvä herra!" huudahti Geneviève, "säälikää minua! Näettehän, että minä kuolen."

"Levottomuudesta, ymmärrän sen; te olette ollut minusta kovin levoton; mutta lohduttautukaa, minä olen täällä; minä palaan takaisin, emmekä enää jätä toisiamme, madame."

"Voi, te aiotte tappaa minut!" huudahti Geneviève.

Dixmer katseli häntä hymyillen pelottavasti.

"Tappaisinko viattoman naisen! Oi, madame, mitä te sanotte? Murhe, jonka minun poissaoloni on teille tuottanut, on vienyt järkenne."

"Hyvä herra!" huudahti Geneviève, "minä rukoilen teitä ristissä käsin tappamaan minut ennen kuin kiduttamaan tuollaisella julmalla pilalla. Ei, minä en ole viaton; niin, minä olen rikollinen, minä ansaitsen kuoleman. Tappakaa minut, hyvä herra, tappakaa minut!"

"Te myönnätte siis ansaitsevanne kuoleman?"

"Myönnän, myönnän."

"Ja sovittaaksenne ties minkä rikoksen, josta itseänne syytätte, te alistutte tähän kuolemaan valittamatta?"

"Iskekää, hyvä herra, minä en päästä huudahdustakaan; ja sen sijaan että kiroisin, minä siunaan sitä kättä, joka minut iskee."

"Ei, hyvä rouva, minä en tahdo iskeä teitä; kuitenkin te luultavasti kuolette. Mutta teidän kuolemanne ei ole häpeällinen, kuten saattaisitte pelätä, vaan yhtä kunniakas kuin kaikkein kauneimmat kuolemat. Kiittäkää minua, hyvä rouva, minä rankaisen teitä tekemällä teidät kuolemattomaksi."

"Hyvä herra, mitä te siis teette?"

"Me pyrimme samaan päämäärään kuin silloinkin, kun työmme keskeytyi. Meidän kesken te kaadutte syyllisenä; kaikkien muiden mielestä te kuolette marttyyrina."

"Voi, hyvä Jumala! Te teette minut hulluksi tuolla puheellanne. Minne te johdatte minut? Minne te viette minut?"

"Kuolemaan luultavasti."

"Antakaa minun siinä tapauksessa rukoilla."

"Rukouksenneko?"

"Niin."

"Ketä aiotte rukoilla?"

"Vähät te siitä! Sillä hetkellä, kun te tapatte minut, minä maksan velkani, ja jos olen teille maksanut, en ole enää teille mitään velkaa."

"Se on kyllä oikein", sanoi Dixmer vetäytyen toiseen huoneeseen, "minä odotan teitä".

Hän astui ulos salista.

Geneviève laskeutui polvilleen muotokuvan eteen painaen molemmin käsin sydäntään, joka oli pakahtumaisillaan.

"Maurice", sanoi hän hiljaa, "anna minulle anteeksi! Minä en odottanut tulevani onnelliseksi, mutta toivoin voivani tehdä sinut onnelliseksi. Maurice, minä ryöstän sinulta onnen, joka oli koko elämäsi; anna minulle anteeksi kuolemasi, armaani!"

Ja leikattuaan pitkistä hiuksistaan suortuvan hän sitoi sen orvokkivihon ympärille ja asetti sen muotokuvan juurelle. Niin tunteeton kuin tämä mykkä kuva olikin, näytti se saavan tuskallisen ilmeen nähdessään hänen lähtevän.

Ainakin se näytti sellaiselta Genevièvstä hänen kyyneltensä lävitse.

"No, oletteko valmis, madame?" kysyi Dixmer.

"Nytkö jo?" sopersi Geneviève.

"Oi älkää hätäilkö, hyvä rouva!" vastasi Dixmer; "minulla ei ole kiirettä yhtään. Sitäpaitsi ei luultavasti kestä kauvan ennenkuin Maurice saapuu kotiin, ja minä olisin hyvin mielissäni voidessani kiittää häntä siitä vieraanvaraisuudesta, jota hän on teille osoittanut."

Geneviève vavahti ajatellessaan, että hänen miehensä ja hänen rakastajansa saattaisivat kohdata toisensa.

Hän ponnahti ylös kuin jousen vaikutuksesta.

"Kaikki on lopussa, hyvä herra", sanoi hän, "minä olen valmis".

Dixmer astui ulos ensimmäisenä. Vapiseva Geneviève seurasi häntä, silmät puoleksi ummessa, pää taaksepäin taivuksissa; he nousivat ajurin rattaille, jotka odottivat oven edessä. Ajoneuvot lähtivät vierimään.

Kuten Geneviève oli sanonut, kaikki oli lopussa.

XIV

Puits-de-Noén ravintola

Tuo jakobinitakkiin pukeutunut mies, jonka olemme nähneet mittailevan Hävinneiden askelten salia pitkin ja poikin ja jonka olemme kuulleet arkkitehti Giraudin, kenraali Hanriotin ja isä Richardin tutkimusretken aikana vaihtavan muutamia sanoja maanalaisen käytävän ovelle asetetun vartijan kanssa, tämä raivokas isänmaanystävä oli karhunnahkalakki ja paksut viikset, joka oli väittänyt Simonille kantaneensa ruhtinatar Lamballen päätä, oli tämän niin monivaiheisen illan jälkeisenä päivänä noin kello seitsemältä illalla Puits-de-Noén ravintolassa, joka sijaitsi, kuten mainittu, Vieille-Draperie-kadun kulmassa.