Part 7

Hän istui siellä isännän tai oikeammin emännän luona, tupakan ja kynttilän savun nokeaman ja savustaman salin perällä ollen syövinään kalaa käristetyn voin kera.

Sali, jossa hän söi illallistaan, oli melkein tyhjä; kaksi tai kolme talon vakinaista vierasta oli toisten lähdettyä jäänyt nauttimaan siitä etuoikeudesta, jonka heille tuottivat jokapäiväiset käynnit ravintolassa.

Suurin osa pöydistä oli tyhjiä, mutta Puits-de-Noé-ravintolan kunniaksi on mainittava, että punaiset tai oikeammin punasinertävät pöytäliinat ilmaisivat siellä käyneen riittävän määrän ruokavieraita, jotka oli ravittu.

Nuo kolme viimeistä ruokavierasta hävisivät toinen toisensa perästä, ja kello neljännestä vailla kahdeksan huomasi isänmaanystävä olevansa yksin.

Silloin hän työnsi aristokraattisimman halveksivasti luotaan karkean lautasen, joka hetkistä aikaisemmin näytti olleen hänen ihastuksensa esineenä, ja veti taskustaan esille levyn espanjalaista suklaata, jonka hän söi hitaasti ja hyvin toisin ilmein, kuin mitä olemme nähneet hänen koettavan antaa ulkomuodolleen.

Pureskellessaan espanjalaista suklaatansa ja mustaa leipäänsä hän aina silloin tällöin loi lasioveen, jonka sulki valkean ja punaisen kirjava ruudukas esirippu, katseita, jotka kuvastivat levotonta kärsimättömyyttä. Toisinaan hän heristi korviaan ja keskeytti vaatimattoman ateriansa niin hajamielisenä, että se antoi paljon ajattelemisen aihetta emännälle, joka istui konttorissaan kyllin lähellä isänmaanystävän tähystämää ovea, jotta hän olematta liiaksi turhamainen saattoi luulla itseänsä tämän huomion esineeksi.

Viimein kilahti ovikello tavalla, joka pani miehemme vavahtamaan; hän otti taas kalansa ilman että ravintolanemäntä huomasi hänen heittävän puolet siitä koiralle, joka nälkäisenä katseli häntä, ja toisen puolen kissalle, joka antoi koiralle heikkoja, mutta tuntuvia käpäläniskuja.

Ovi, jossa oli punaisen ja valkoisen kirjava verho, avautui vuorostaan, sisään astui mies, jolla oli melkein samanlainen puku kuin isänmaanystävälläkin, paitsi että hänellä karvalakin sijasta oli punainen myssy.

Äärettömän suuri avainkimppu riippui tämän miehen vyötäröltä sekä myöskin suuri jalkaväen miekka, jossa oli vaskiupotukset.

"Liemeni, tuoppini!" huusi tämä mies astuessaan sisälle yhteiseen saliin koskematta edes punaiseen myssyynsä ja ainoastaan nyökäten päätään ravintolan emännälle.

Väsymyksestä huokaisten hän sitten istuutui isänmaanystävämme viereiseen pöytään.

Arvonannosta uutta tulokasta kohtaan nousi ravintolan emäntä ja lähti itse tilaamaan pyydetyt ruoat.

Molemmat miehet käänsivät selkänsä toisillensa; toinen katseli kadulle, toinen huoneen perälle. Ei sanaakaan vaihdettu näiden miesten välillä, ennenkuin ravintolan emäntä oli täydellisesti hävinnyt näkyvistä.

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, huomasi karvalakkinen mies rautalangasta ripustetun yhden ainoan kynttilän valossa, joka oli niin taitavasti järjestetty, että valaistuslaite riitti molemmille ruokavieraille, vastapäätä olevasta kuvastimesta, että huone oli täysin tyhjänä.

"Hyvää iltaa", sanoi hän toverilleen kääntymättä.

"Hyvää iltaa, hyvä herra", sanoi vastatullut.

"No niin", sanoi isänmaanystävä yhä teeskennellen välinpitämättömyyttä, "mihin on tultu?"

"Kas, se on päättynyt."

"Mikä on päättynyt?"

"Kuten sovimme viimein, olen riidellyt ukko Richardin kanssa palveluksesta, panin tekosyyksi huonon kuuloni, pyörtymyskohtaukseni ja rupesin voimaan pahoin keskellä oikeudenkansliaa."

"Varsin hyvin; entä sitten?"

"Sitten ukko Richard huusi vaimonsa paikalle, ja hän hieroi ohimoitani etikalla, joka sai minut tointumaan."

"Hyvä! Entä sitten?"

"Sitten sanoin, kuten meidän keskemme oli sovittu, että ilmanpuute sai minussa nämä pyörtymyskohtaukset aikaan, koska olin verevä, ja että palvelus Conciergeriessä, jossa tällä hetkellä on neljä sataa vankia, tappaa minut."

"Mitä he sanoivat?"

"Richardin muori surkutteli minua."

"Entä ukko Richard?"

"Hän ajoi minut ulos."

"Mutta se ei riitä, että hän ajoi sinut ulos."

"Malttakaahan! Silloin Richardin muori, joka on kelpo nainen, nuhteli häntä, ettei hänellä ole sydäntä, koska minä olen perheen isä."

"Mitä hän sanoi siihen?"

"Hän sanoi vaimonsa olevan oikeassa, mutta että ovenvartijan viran ensimmäinen erottamaton ehto oli jäädä siihen vankilaan, jossa palveli; ettei tasavalta laskenut leikkiä, vaan leikkaisi sellaisten miesten kaulan, jotka pyörtyvät virantoimituksessaan."

"Perhana!" sanoi isänmaanystävä.

"Eikä hän ollutkaan väärässä, tuo ukko Richard: sen jälkeen kun Itävallatar tuli sinne, on siitä tullut valvonnan helvetti; siellä kynsitään silmät oman isän päästä."

Isänmaanystävä antoi lautasensa nuoltavaksi koiralle, jonka kimppuun kissa heti hyökkäsi.

"Kertokaa loppuun", sanoi hän kääntymättä päin.

"Lopuksi, hyvä herra, minä rupesin voihkimaan, toisin sanoen tunsin itseni hyvin sairaaksi; pyysin päästä sairaalaan ja vakuutin lasteni kuolevan nälkään, jos palkkani pidätettäisiin."

"Entä ukko Richard?"

"Ukko Richard vastasi, että kun on vanginvartija, ei tehdä lapsia."

"Mutta teillä oli luullakseni Richardin muori puolellanne?"

"Onneksi! Hän esitti miehelleen näytöksen, soimaten, että hänellä oli pahansisuinen sydän, ja lopulta Richard ukko sanoi minulle: 'No niin, kansalainen Gracchus, sovipas jonkun ystäväsi kanssa, joka antaa sinulle osan palkastasi; esitä hänet minulle sijaiseksi, niin lupaan hyväksyä hänet.' Minkä jälkeen minä lähdin ulos sanoen: 'Hyvä on, isä Richard, minä menen hakemaan.'"

"Entä oletko sinä löytänyt, kunnon poika?"

Tällä hetkellä palasi ravintolan emäntä tuoden kansalaiselle Gracchukselle hänen liemensä ja tuoppinsa.

Se ei ollut Gracchuksen eikä isänmaanystävänkään mieleen, sillä heillä oli varmasti vielä muutamia tietoja annettavana toisilleen.

"Kansatar", sanoi ovenvartija, "olen saanut pienen palkinnon ukko Richardilta, joten uskallan ottaa tänään siankyljyksen etikkakurkkujen kera sekä pullon Bourgognen viiniä; lähetä palvelustyttösi hakemaan toinen lihakauppiaalta ja mene itse hakemaan toinen kellarista".

Emäntä antoi heti määräyksensä. Palvelustyttö lähti kadunpuolisesta ja hän kellarin ovesta.

"Hyvä!" sanoi isänmaanystävä, "sinä olet älykäs poika".

"Niin älykäs, että en teidän kauniista lupauksistanne huolimatta salaa itseltäni, mistä meillä molemmilla on kysymys. Ettekö te ole selvillä, mistä on kysymys?"

"Olen kyllä, täydellisesti."

"Meillä on molemmilla päämme panoksena."

"Älä ole levoton minun päästäni."

"Myönnän, hyvä herra, että en olekaan niin kovin levoton, juuri teidän päästänne."

"Vaan omastasi?"

"Niin kyllä."

"Mutta jos arvioin sen kahta vertaa kalliimmaksi kuin se on?"

"Voi, hyvä herra, pää on hyvin kallisarvoinen kappale."

"Ei sinun pääsi."

"Kuinka? Eikö minun?"

"Ei ainakaan tällä hetkellä."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, ettei sinun pääsi ole äyrinkään arvoinen, sillä jos minä esimerkiksi olisin yhteishyvänvaliokunnan asiamies, pääsisit sinä huomenna giljotiinille."

Ovenvartija kääntyi niin rajusti, että koira rupesi häntä haukkumaan.

Hän oli kalpea kuin kuollut.

"Älä käänny äläkä kalpene", sanoi isänmaanystävä. "Syö sen sijaan liemesi rauhassa loppuun: minä en Ole yllyttäjäasiamies, hyvä ystävä. Vie minut Conciergeriehen, aseta minut virkaan paikallesi, anna minulle avaimet, niin huomenna minä lasken sinun kouraasi viisikymmentätuhatta livreä kullassa."

"Se on ainakin ihan totta?"

"On, sinulla on suurenmoinen pantti, sinulla on minun pääni."

Ovenvartija mietti muutaman sekunnin.

"Kas niin", sanoi isänmaanystävä, joka näki hänet kuvastimestaan, "kas niin, älä sinä hulluja mieti; jos ilmiannat minut, ei tasavalta anna sinulle penniäkään, koska et ole tehnyt muuta kuin velvollisuutesi; jos sinä palvelet minua, jolloin sinä päinvastoin rikot tätä samaa velvollisuuttasi vastaan, ja kun on kohtuutonta tässä maailmassa tehdä jotakin ilmaiseksi, niin annan sinulle ne viisikymmentätuhatta livreä".

"Kas, kyllä minä hyvinkin ymmärrän", sanoi ovenvartija, "minulle on kyllä hyvin edullista tehdä, mitä minulta pyydätte; mutta minä pelkään seurauksia".

"Seurauksia... entä mitä sinulla on pelättävää? Mitä hulluja, en kai minä sinua ilmianna, päinvastoin!"

"Varmasti ette."

"Asetettuasi minut virkaan, tulet sinä seuraavana päivänä tekemään kierroksen Conciergeriessä. Minä lasken sinulle viisikolmatta kääröä, ja kussakin on kaksituhatta frangia; nämä viisikolmatta kääröä sopivat helposti sinun molempiin taskuihisi. Rahan mukana annan sinulle passin lähteäksesi Ranskasta; sinä lähdet, ja minne hyvänsä joudut, sinä olet, vaikkakaan et rikas, ainakin riippumaton."

"Hyvä on, olkoon menneeksi, hyvä herra, tapahtukoon mitä tahansa. Minä olen köyhä piru, minä en sekaannu valtiollisiin asioihin, Ranska on aina menestynyt hyvin ilman minuakin eikä minun vuokseni joudu perikatoon: jos te teette pahan työn, sitä pahempi teille."

"Missään tapauksessa", sanoi isänmaanystävä, "en luule tekeväni huonommin, kuin mitä nykyään tehdään!"

"Herra kai sallii minun olla arvostelematta kansallisen Konventin politiikkaa?"

"Oletpa sinä ihailtavan huoleton ajattelija! No, milloin sinä siis esität minut ukko Richardille?"

"Tänä iltana, jos niin haluatte."

"Kyllä, varmasti. Kuka minä olen?"

"Serkkuni Mardoche."

"Mardoche, olkoon menneeksi, nimi miellyttää minua. Mikä ammatti?"

"Housuräätäli."

"Housuräätälistä nahkuriin on vain pieni muutos."

"Oletteko te nahkuri?"

"Voisin olla."

"Se on totta."

"Mihin aikaan on esittely?"

"Puolen tunnin kuluttua, jos niin haluatte."

"Kello yhdeksältä siis."

"Milloin saan rahat?"

"Huomenna."

"Te olette siis äärettömän rikas."

"Tulen hyvin toimeen."

"_Entinen_, eikö niin?"

"Mitä se sinuun kuuluu?"

"Olla rahoissaan ja antaa rahansa pois tullakseen vaaraan joutua giljotiinille; entiset ovat todellakin hyvin typeriä."

"Mitä sinä hulluja! Sansculoteilla on niin paljon järkeä, ettei toisille jää mitään."

"Tst! Tuolla tulee minun viinini."

"Tänä iltana, Conciergerien edustalla!"

"Niin."

Isänmaanystävä maksoi osansa ja lähti ulos.

Ovelta kuultiin hänen huutavan jyrisevällä äänellä:

"Pian nyt, kansatar! Siankyljykset kurkkujen kera! Serkkuni Gracchus kuolee nälkään."

"Tuo kelpo Mardoche!" sanoi ovenvartija maistellessaan lasillista Bourgognen viiniä, jonka ravintolanemäntä oli hänelle juuri kaatanut luoden häneen helliä silmäyksiä.

XV

Sotaministeriön kanslisti

Isänmaanystävä oli mennyt ulos, mutta ei kauas. Savuttuneiden ikkunoiden lävitse hän tähysteli ovenvartijaa, eikö tämä ehkä asettuisi yhteyteen tasavallan poliisin kanssa, yhden parhaimmista, mitä koskaan on ollut olemassa, sillä toinen puoli yhteiskuntaa vakoili toista, vähemmän tosin hallituksen suuremman kunnian, kuin oman päänsä suuremman turvallisuuden vuoksi.

Mutta mitään sellaista, mitä isänmaanystävä pelkäsi, ei tapahtunut. Muutamaa minuuttia vailla yhdeksän nousi ovenvartija, silitti emännän leukaa ja lähti ulos.

Isänmaanystävä liittyi hänen seuraansa Conciergerien rantakadulla, ja molemmat astuivat sisälle vankilaan.

Jo samana iltana päätettiin kaupat: ukko Richard hyväksyi ovenvartija Mardochen kansalaisen Gracchuksen sijaiseksi.

Kaksi tuntia ennen tämän asian järjestymistä vanginvartijan huoneessa tapahtui toisessa vankilan osassa näytelmä, joka tosin ei näyttänyt kiinnostavalta, mutta jolla oli tämän kertomuksen päähenkilöille yhtä suuri merkitys.

Conciergerien kanslisti aikoi päivätyöstä väsyneenä juuri sulkea luettelonsa ja lähteä pois, kun hänen kirjoituspöytänsä eteen ilmestyi eräs mies kansatar Richardin saattamana.

"Kansalainen kanslisti", sanoi hän, "tässä tulee teidän virkaveljenne sotaministeriöstä laatimaan kansalaisen ministerin puolesta joitakin sotilasluetteloita".

"Ah, kansalainen", sanoi kanslisti, "te tulette hiukan myöhään, panin juuri pillit pussiin".

"Suokaa anteeksi, rakas virkaveli", sanoi vastatullut, "mutta meillä on niin paljon hommaa, ettemme voi suorittaa asiallakäyntejämme muuta kuin joutohetkinämme, ja joutohetkiä on meillä vain silloin, kun toiset syövät ja nukkuvat".

"Jos asiat ovat siten, tehkää pois vain, rakas virkaveli; mutta kiirehtikää, sillä kuten te jo sanoitte, on nyt illallisaika ja minulla on nälkä. Onko teillä valtakirjanne?"

"Ne ovat tässä", sanoi sotaministeriön kanslisti esittäen salkun, jonka hänen virkaveljensä, niin kiire kuin hänellä olikin, tarkasti erittäin tunnontarkasti.

"No, nuo ovat kaikki kunnossa", sanoi Richardin vaimo, "minun mieheni on ne jo tarkastanut".

"Yhtäkaikki, yhtäkaikki", sanoi kanslisti jatkaen tarkastamistansa.

Sotaministeriön kanslisti vartoi kärsivällisesti kuten mies, joka oli odottanut näiden muodollisuuksien tarkkaa noudattamista.

"Mainiossa kunnossa", sanoi Conciergerien kanslisti, "ja te voitte nyt aloittaa milloin vain haluatte- Onko teillä monta otetta kirjoitettavana?"

"Satakunta."

"Teillä on siis useaksi päiväksi?"

"Niin, rakas virkaveli, minä perustankin tänne teidän huoneeseenne pienen laitoksen, ellei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Kuinka tarkoitatte?" kysyi Conciergerien kanslisti.

"Sen selitän mennessämme tänä iltana yhdessä syömään illallista; sanoittehan, että teillä on nälkä."

"Enkä minä sitä peruuta."

"Sen selitän mennessämme tänä iltana yhdessä syömään illallista; sanoittehan, että teillä on nälkä."

"Enkä minä sitä peruuta."

"No niin, saatte nähdä vaimoni: hän on hyvä keittäjä, sitten teette tuttavuutta minun kanssani: minä olen hauska poika."

"Toden totta, te vaikutatte siltä; kuitenkin, rakas virkaveli..."

"Voi, suostukaa kursailematta syömään ne osterit, jotka ohimennessäni ostan Châtelet-aukiolta, kananpoikasen, jonka haen ruokatavarakaupasta, ja pari kolme pientä ruokalajia, jotka rouva Durand valmistaa oivallisesti."

"Te viettelette minut, rakas virkaveli", sanoi Conciergerien kanslisti, "tuollaisen ruokalistan häikäisemänä, jollaiseen vallankumousoikeuden kahden paperilivren palkalla oleva kanslisti ei ollut tottunut; olihan näiden kahden livren arvo todellisuudessa tuskin kahta frangia."

"Te siis suostutte?"

"Suostun."

"Jätetään työ siinä tapauksessa huomiseen ja lähdetään pois tänä iltana."

"Lähdetään!"

"Tuletteko?"

"Heti kohta. Menen vain ilmoittamaan santarmeille, jotka vartioivat Itävallatarta."

"Miksi te heille ilmoitatte?"

"Jotta he tietäisivät minun lähteneen, ja kun kansliassa ei siis enää ole ketään, voivat olla jokaisesta äänestä varuillaan."

"Kas, erittäin hyvä; mainio varovaisuustoimenpide, toden totta!"

"Ymmärrätte, eikö olekin?"

"Erinomainen. Lähtekää!"

Conciergerien kanslisti meni todellakin kolkuttamaan ristikko-ovea, ja toinen santarmeista avasi sen sanoen:

"Ken siellä?"

"Minä, kanslisti! Tiedätte, lähden. Hyvää yötä, kansalainen Gilbert!"

"Hyvää yötä, kansalainen kanslisti!"

Ja ristikko-ovi sulkeutui.

Sotaministeriön kanslisti oli seurannut koko tätä näytöstä erittäin tarkkaavaisesti, ja kuningattaren vankilanoven ollessa auki oli hänen katseensa tunkeutunut aina ensimmäisen osaston perälle asti: hän oli nähnyt santarmi Duchesnen istuvan pöydän ääressä ja oli siis saanut varmuuden siitä ettei kuningattarella ollut muuta kuin kaksi vartijaa.

Sanomattakin oli selvää, että sotakanslisti virkaveljensä kääntyessä taas oli tullut yhtä välinpitämättömän näköiseksi kuin miksi hän suinkin saattoi tekeytyä.

Heidän astuessaan ulos Conciergeriestä, tuli kaksi miestä. Nämä kaksi sisääntulevaa miestä olivat kansalainen Gracchus ja hänen serkkunsa Mardoche.

Huomatessaan toisensa painuivat Mardoche-serkku sekä sotakanslisti, kuten olisivat saaneet saman tunteneet kumpikin, toinen karvalakkinsa, toinen leveälierisen hattunsa silmilleen.

"Keitä nuo miehet ovat?" kysyi sotakanslisti.

"Minä tunnen heistä vain toisen: hän on ovenvartija nimeltä Gracchus."

"Kas", sanoi toinen teeskennellyn välinpitämättömästi, "pääsevätkö ovenvartijat siis ulos Conciergeriestä."

"Heillä on vapaapäivänsä."

Tiedustelua ei jatkettu pitemmälle: nuo kaksi uutta ystävystä astuivat Change-sillalle. Châtelet-aukion kulmassa osti sotakanslisti esittämänsä ohjelman mukaisesti kopan, jossa oli kaksitoista tusinaa ostereita. Sitten jatkettiin matkaa Gèvres-rantakatua pitkin.

Sotaministeriini kanslistin asunto oli hyvin yksinkertainen: kansalainen Durand asui kolmessa pienessä huoneessa Grève-aukion varrella, talossa, jossa ei ollut ovenvartijaa. Jokaisella asukkaalla oli käytävän avain, ja oli sovittu, että kun joku ei ollut ottanut avainta mukaansa, hän ilmoittaisi lyömällä kerran, kaksi tai kolme kertaa kolkuttimella, riippuen kerroksesta, jossa asui: se, joka odotti jotakuta ja tunsi merkin, lähti silloin alas avaamaan ovea.

Kansalaisella Durandilla oli avaimensa taskussaan: hänen ei siis tarvinnut kolkuttaa.

Palatsin kanslisti huomasi sotakanslistin rouvan olevan kovin hänen makuunsa.

Hän oli todella hurmaava nainen, jonka ulkonäöstä kuvastuva syvä surullisuuden ilme teki erittäin mielenkiintoisen näköiseksi. Huomattava on, että surullisuus on kauniiden naisten varmimpia viettelykeinoja; surullisuus tekee kaikki miehet poikkeuksetta, vieläpä kanslistitkin, rakastuneiksi; sillä sanottakoon mitä tahansa, kanslistit ovat miehiä hekin, eikä ole olemassa mitään julmaa itserakkautta eikä yhtään tunteellista sydäntä, joka ei toivo lohduttavana suruissaan olevaa kaunista naista ja muuttavansa kalpean ihon valkeita ruusuja iloisemman värisiksi, kuten kansalainen Dorat sanoi.

Molemmat kanslistit söivät erittäin hyvällä ruokahalulla; ainoastaan rouva Durand ei syönyt mitään.

Kysymyksiä tehtiin kuitenkin kummaltakin puolelta.

Sotakanslisti kysyi virkaveljeltään merkillisen uteliaasti — olivathan verinäytelmät tuohon aikaan jokapäiväisiä ilmiöitä — millaisia Palatsin tavat olivat, milloin tuomiot julistettiin, miten valvonta tapahtui.

Mielissään siitä, että häntä kuunneltiin niin tarkkaavaisesti, vastaili Palatsin kanslisti hyväntahtoisesti ja kertoili mitä tapoja oli vanginvartijoilla, Fouquier-Tinvillellä ja lopuksi kansalaisella Sansonilla, sen murhenäytelmän ensiosan esittäjällä, jota joka päivä näyteltiin Révolution-aukiolla.

Sitten hän kääntyi virkaveljensä ja isäntänsä puoleen ja kysyi tältä vuorostaan tietoja sotaministeriöstä.

"Voi", sanoi Durand, "minulla ei ole yhtä tarkat tiedot kuin teillä, koska olen äärettömän paljon vähäpätöisempi henkilö kuin te, ollessani oikeammin kanslistin sihteeri kuin kanslisti. Minä suoritan pääkanslistin tehtävät. Omituinen virkamies, minä teen työn, suuret herrat saavat hyödyn! Se on kaiken virkavallan, vallankumouksellisenkin, tapana. Maa ja taivas muuttuvat kai kerran, mutta virastot eivät muutu."

"Kyllä minä autan teitä, kansalainen", sanoi Palatsin kanslisti ihastuneena isäntänsä hyvään viiniin ja ennen kaikkea rouva Durandin kauniisiin silmiin.

"Oi, kiitos", sanoi se, jolle tehtiin tämä ystävällinen tarjous; "köyhälle virkamiehelle ovat kaikki tapojen ja huoneistojen vaihdokset huvia, ja pelkään enemmän työni päättymistä kuin sen jatkumista Conciergeriessä, ja edellyttäen, että voin joka ilta ottaa mukaani kansliaan rouva Durandin, jolla on täällä ikävä..."

"Minä en näe siinä mitään sopimatonta", sanoi Palatsin kanslisti mielissään siitä rakastettavasta huvituksesta, jonka hänen virkaveljensä hänelle lupasi.

"Hän saa sanella minulle otteet", jatkoi kansalainen Durand. "Ja sitten, ellette pidä tämän päivän illallistamme liian huonona, tulette aina silloin tällöin syömään samanlaisen."

"Niin, mutta en liian usein", sanoi Palatsin kanslisti itserakkaasta "sillä myönnän saavani toruja, jos saavun myöhemmin kuin tavallista erääseen tiettyyn pikkutaloon Petit-Musc-kadun varrella".

"Hyvä on, se kyllä järjestyy erinomaisesti", sanoi Durand: "eikö niin, rakas ystävä?"

Rouva Durand, joka oli kovin kalpea ja aina kovin surullinen, kohotti katseensa mieheensä ja vastasi:

"Tapahtukoon teidän tahtonne."

Kello löi yksitoista; oli aika jo lähteä, Palatsin kanslisti nousi ja heitti hyvästit uusille ystävilleen ilmaisten heille, minkä nautinnon heidän ja heidän päivällisensä tuttavuus oli hänelle tuottanut.

Kansalainen Durand saattoi vierastaan portaisiin saakka ja sanoi palattuaan huoneeseen:

"No, Geneviève, menkää maata."

Vastaamatta mitään nousi nuori nainen, otti lampun ja meni oikealla puolen olevaan huoneeseen.

Durand, tai oikeammin Dixmer, katseli hänen poistumistaan, jäi hetkeksi mietteisiinsä ja synkäksi hänen mentyään; sitten hän vuorostaan lähti huoneeseensa, joka oli vastakkaisella puolella.

XVI

Kaksi kirjelippua

Tästä hetkestä alkaen tuli sotaministerien kanslisti joka ilta tekemään uutterasti työtään virkatoverinsa Palatsin kanslistin toimistossa. Rouva Durand saneli otteet valmiiksi laitetuista luetteloista, ja Durand jäljensi innokkaasti.

Durand tarkasti kaikki näyttämättä huomaavan mitään. Hän oli pannut merkille, että joka ilta kello yhdeksältä oli Richard tai hänen vaimonsa tuonut ruokavasun ja laskenut sen oven suuhun.

Silloin, kun kanslisti sanoi santarmille: "Nyt minä lähden, kansalainen", tuli santarmi, toisinaan Gilbert, toisinaan Duchesne, otti vasun ja kantoi sen Marie Antoinettelle.

Niinä kolmena peräkkäisenä iltana, jolloin Durand oli jäänyt myöhemmäksi paikalleen, oli vasukin jäänyt myöhemmäksi paikalleen, koska santarmi vain ovea avatessaan ja sanoessaan hyvästi kanslistille korjasi pois ruokatarpeet.

Toisen santarmin vietyä täyden vasun, hän neljännestuntia myöhemmin toi oven suuhun edellisen päivän tyhjän vasun ja asetti sen samalle paikalle, missä toinen oli ollut.

Neljännen päivän iltana, lokakuun alussa, tavallisen istunnon jälkeen, Palatsin kanslistin lähdettyä ja Durandin tai oikeammin Dixmerin jäätyä kahden vaimonsa kanssa hän laski pois kynänsä, katseli sitten ympärilleen ja heristäen korviaan yhtä tarkasti, kuin olisi hänen henkensä siitä riippunut, nousi äkkiä, juoksi varpaisillaan ristikko-ovelle, kohotti lautasliinaa, joka peitti vasun ja pisti vangille tarkoitettuun pehmeään leipään pienen hopeakotelon.

Sitten hän kalpeana ja vavisten liikutuksesta, joka kiusaa voimakkaintakin miestä hänen ollessaan suorittamaisillaan loppuun suuriarvoista, kauvan valmisteltua ja kiihkeästi odoteltua työtä, palasi taas paikalleen nojaten otsansa toiseen käteensä ja painaen toisen sydämelleen.

Geneviève katseli hänen hommaansa, mutta sanomatta mitään. Sen jälkeen kun hänen miehensä oli noutanut hänet Mauricen luota, oli hänen tapansa aina odottaa, että hänen miehensä puhuisi ensiksi.

Tällä kertaa hän kuitenkin katkaisi äänettömyyden.

"Onko se tätä iltaa varten?" kysyi hän.

"Ei, vaan huomista varten", vastasi Dixmer.

Katseltuaan ympärilleen ja kuunneltuaan jälleen hän sulki luettelot, astui oven luokse ja kolkutti.

"Mitä?" sanoi Gilbert.

"Kansalainen", sanoi hän, "minä lähden pois".

"Hyvä on", sanoi santarmi kopin perältä. "Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, kansalainen Gilbert."

Durand kuuli salpojen kitisevän, ymmärsi santarmin tulevan avaamaan ovea ja lähti ulos.

Ukko Richardin huoneistosta pihalle johtavassa käytävässä hän törmäsi erääseen karvalakkiseen ovenvartijaan, joka heilutteli raskasta avainkimppua.

Pelko valtasi Dixmerin; tämä mies, joka oli raaka, kuten kaikki ammattitoverinsa, aikoi kuulustella häntä, tarkastaa hänet, ehkäpä ottaa hänestä selvän. Hän painoi hattunsa syvälle päähän, ja Geneviève veti silmilleen mustan vaippansa reunuksen.

Hän erehtyi.

"Oi, anteeksi!" sanoi ovenvartija ainoastaan, vaikka juuri häneen oli sattunut.

Dixmer vavahti kuullessaan tämän äänen, joka oli levollinen ja kohtelias. Mutta ovenvartijalla oli varmaankin kiire, hän livahti käytävään, avasi ukko Richardin oven ja katosi. Dixmer jatkoi matkaansa vieden mukanaan Genevièven.

"Se on kummallista", sanoi hän tultuaan ulos, oven sulkeuduttua hänen jäljessään ja ulkoilman jäähdytettyä hänen polttavaa otsaansa.

"Niin on, hyvin kummallista", kuiskasi Geneviève.

Siihen aikaan kun heidän suhteensa oli läheisempi, olisivat aviopuolisot ilmoittaneet toisilleen hämmästyksensä syyn. Mutta Dixmer piti ajatuksensa omana tietonaan taistellen niitä vastaan kuten ne olisivat olleet harhanäkyä, ja kääntyessään Change-sillan kulmassa Geneviève ainoastaan loi viimeisen silmäyksen synkkään Palatsiin, jossa jonkinlainen kadonneen ystävän haamu oli herättänyt hänessä niin paljon sekä suloisia että katkeria muistoja.

Molemmat saapuivat Grève-aukiolle lausumatta ainoaltakaan sanaa.

Sillä välin oli santarmi Gilbert lähtenyt ulos ja ottanut haltuunsa kuningatarta varten tuodun eväsvasun. Siinä oli hedelmiä, kylmä kananpaisti, pullo valkoviiniä, vesikarahvi sekä puolikas kahden naulan leipää.

Gilbert nosti lautasliinan ja näki, että esineet olivat tavanmukaisessa järjestyksessä, kuten kansatar Richard oli ne asettanut. Sitten hän sanoi sysäten varjostimen syrjään:

"Kansatar, tässä on illallinen."

Marie Antoinette mursi leivän; mutta tuskin olivat hänen sormensa painuneet siihen, kun hän tunsi hopean kylmän kosketuksen ja ymmärsi leivän sisältävän jotakin tavallisesta poikkeavaa.

Silloin hän katsahti ympärilleen, mutta santarmi oli jo poistunut,

Kuningatar jäi hetkeksi liikkumattomaksi; hän punnitsi, miten pitkälle santarmi oli mennyt.

Tultuaan varmaksi, että hän oli mennyt istumaan toverinsa viereen, hän veti kotelon leivästä esille. Kotelossa oli kirjelippu. Hän kääri sen auki ja luki seuraavaa:

"Madame, pitäkää itsenne valmiina huomenna samaan aikaan kuin saadessanne tämän kirjelipun. Sillä huomenna tähän aikaan tuodaan muuan nainen Teidän Majesteettinne koppiin. Tämä nainen ottaa teidän vaatteenne ja antaa teille omansa. Sitten te lähdette ulos Conciergeriestä erään mitä uskollisimman palvelijanne saattamana.

Älkää tulko levottomaksi metelistä, joka syntyy ensimmäisessä huoneessa. Älkää antako huutojen eikä vaikerrusten pidättää itseänne. Älkää huolehtiko muusta, kuin että saatte äkkiä päällenne sen naisen puvun ja viitan, jonka on asetuttava Teidän Majesteettinne paikalle."

"Mikä uhrautuvaisuus!" kuiskasi kuningatar. "Kiitos, hyvä Jumala! Minä en siis olekaan, kuten väitettiin, kaikkien ihmisten inhon esine."

Hän luki kirjelipun uudelleen. Silloin hän hämmästyi toista pykälää.

"Älkää antako huutojen eikä vaikerrusten pidättää itseänne", kuiskasi hän. "Voi, se merkitsee, että aiotaan tappaa molemmat vartijani, miesparat, jotka ovat osoittaneet niin paljon sääliä minua kohtaan. Voi, ei milloinkaan, ei milloinkaan!"

Hän repäisi irti toisen puoliskon paperia, joka oli vielä valkea, ja kun hänellä ei ollut lyijykynää eikä muutakaan kynää vastatakseen tuntemattomalle ystävälle, joka huolehti hänestä, hän otti neulan pitsihuivistaan ja pisteli paperiin kirjaimia, joista syntyi seuraavat sanat:

"En voi eikä minun sovi sallia kenenkään henkeä uhrattavan omani sijasta. M.A."

Sitten hän pisti paperin takaisin koteloon, jonka työnsi taitetun leivän toiseen puolikkaaseen.

Tuskin oli tämä työ valmis, kun kello löi kymmenen ja kuningatar pitäen leivänkappaletta kädessään laski surullisena lyönnit, jotka kumahtelivat hitaasti ja pitkin väliajoin; silloin hän kuuli toiselta ikkunalta, joka avautui naisten pihaksi sanotulle pihalle, terävän äänen, sellaisen, jonka ikkunaa raaputtava timantti saa aikaan. Tätä ääntä seurasi kevyt isku ruutuun, isku, joka toistui useita kertoja ja jota tahallaan esti kuulumasta miehen yskintä. Sitten ilmestyi ikkunan kulmaan pieni paperikäärö, joka solui hitaasti sisään ja putosi seinän juurelle. Sen jälkeen kuningatar kuuli avainten helinän toisiansa vastaan avainkimpussa ja askelten loittonevan kivityksellä.

Hän huomasi, että ruudun kulmasta oli leikattu kappale ja tästä kulmasta oli loittoneva mies sujahduttanut sisään paperin, joka varmasti oli kirjelippu. Tämä kirjelippu oli maassa. Kuningatar katseli sitä silmillään kuunnellen koko ajan, eikö kumpikaan vartijoista tulisi hänen luokseen. Mutta hän kuuli heidän puhuvan hiljaa tapansa mukaan heidän tehtyään äänettömän sopimuksen olla häntä häiritsemättä. Silloin hän nousi hiljaa seisomaan pidättäen henkeänsä ja meni nostamaan ylös paperin.

Siitä luiskahti ulos kuin tupesta pikkuinen, kova esine ja pudotessaan tiilipermannolle helähti metallin tapaan. Se oli mitä hienoin viila, enemmän koruesine kuin työkalu, tuollainen teräsjousi, jolla miten heikko ja taitamaton käsi hyvänsä voi neljännestunnissa leikata paksuimmankin rautatangon poikki.

"Madame", sanottiin paperissa, "huomenna kello puoli kymmeneltä tulee eräs mies juttelemaan teitä vartioivien miesten kanssa naisten pihaan aukenevan ikkunan kautta. Sillä välin sahaa Teidän Majesteettinne poikki ikkunanne kolmannen rautatangon vasemmalta oikealle päin... Leikatkaa viistoon, neljännestunti riittää Teidän Majesteetillenne. Olkaa sitten valmis astumaan ulos ikkunasta...

"Neuvon antaa eräs teidän hartaimmista ja uskollisimmista alamaisistanne, joka on pyhittänyt elämänsä Teidän Majesteetillenne ja olisi onnellinen voidessaan uhrata sen Teidän puolestanne."

"Voi!" kuiskasi kuningatar, "eikö se ole ansa? Mutta ei, minusta tuntuu, että tunnen tämän käsialan, se on sama kuin Templessä, se on Maison-Rougen ritarin käsialaa! Voi sentään! Ehkä Jumala tahtoo minun pääsevän karkaamaan."

Ja kuningatar lankesi polvilleen ja turvautui rukoukseen, tähän vankien mahtavaan lohdutukseen.

XVII

Dixmerin valmistelut

Seuraava päivä, jonka edellä oli ollut uneton yö, koitti viimein kauheana ja, liioittelematta voi sanoa, verenkarvaisena.

Joka päivä näkyi kirkkaimmassakin auringossa tähän aikaan ja tänä vuonna lyijynharmaita pilkkuja.

Kuningatar nukkui tuskin yhtään ja unta, joka ei tuonut lepoa. Tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kun hän jo luuli näkevänsä verta, kun hän luuli kuulevansa huutoja.

Hän oli nukahtanut viila käteensä.

Osan päivästä hän uhrasi rukoukseen. Hänen vartijansa näkivät hänen rukoilevan niin usein, etteivät nämä hartaudenharjoitukset saattaneet heitä ensinkään levottomiksi.

Tuolloin tällöin veti kuningatar poveltaan viilan, jonka hänelle oli antanut hänen pelastajansa, ja hän vertaili työvälineen heikkoutta ja ristikkorautojen paksuutta keskenään.

Onneksi eivät nämä rautatangot olleet kiinni seinässä muuta kuin toisesta päästä, toisin sanoen alhaalta.

Yläosaa piti kiinni poikittainen rautatanko; kun alapää oli sahattu poikki, ei tarvinnut muuta kuin vetää rautatankoa, jotta se irtaantuisi.

Mutta kuningatarta eivät pidättäneet fyysilliset vaikeudet: hän ymmärsi täydellisesti, että asia oli mahdollinen, ja juuri tämä mahdollisuus teki toivosta verisen liekin, joka häikäisi hänen silmiään.

Hän tunsi, että päästäkseen hänen luoksensa täytyi ystävien tappaa häntä vartioivat miehet, eikä hän olisi suostunut näiden miesten kuolemaan millään hinnalla. Nämä miehet olivat ainoat, jotka pitkään aikaan olivat osoittaneet häntä kohtaan jonkin verran sääliä.

Toiselta puolen oli noiden rautatankojen ulkopuolella, jotka hänet käskettiin sahaamaan poikki, näiden kahden miehen, joiden täytyi sortua estäessään hänen pelastajiaan saapumasta hänen luokseen, ruumiiden tuolla puolen elämä, vapaus ja ehkäpä kosto, kolme niin mieluista asiaa, etenkin naiselle, että hän pyysi Jumalalta anteeksi, että toivoi niitä niin hartaasti.

Hän luuli muuten huomanneensa, ettei hänen vartijoitaan vaivannut mikään epäluulo ja ettei heillä myöskään ollut tietoisuutta siitä ansasta, johon vanki tahdottiin saada lankeamaan, olettaen, että salajuoni oli ansa.

Näiden yksinkertaisten miesten petoksen olisivat saaneet ilmi niin kokeneet silmät kuin oli tällä naisella, joka oli tottunut arvaamaan pahan, koska oli saanut siitä kärsiä.

Kuningatar luopui siis melkein täydellisesti niistä ajatuksista, jotka olivat saaneet häntä pitämään molempia hänelle tehtyjä aloitteita ansoina: mutta sikäli kuin pelko joutua häpeällisesti ansaan jätti hänet, häntä hirvitti vielä enemmän nähdä silmiensä edessä juoksevan verta, joka vuodatettiin hänen puolestaan.

"Omituinen kohtalo, ylevä näytelmä!" kuiskasi hän. "Kaksi salaliittoa yhtyy pelastamaan kuningatarparkaa tai oikeammin vangittua naisparkaa, joka ei ole tehnyt mitään houkutellakseen tai rohkaistakseen vehkeilijöitä, ja molemmat tahtovat yrittää samaan aikaan!

"Kukapa tietää! Ehkä siinä on vain yksi juoni. Ehkä se on kaksinkertainen miina, jonka tarkoitus on päätyä samaan kohtaan.

"Jos tahtoisin, pääsisin siis vapauteen!

"Mutta jokin naisparka uhrataan minun sijastani.

"Mutta kaksi miestä tapetaan, jotta tämä nainen pääsee minun luokseni saakka!

"Jumala ja tulevaisuus eivät antaisi sitä minulle anteeksi.

"Mahdotonta, mahdotonta!"