Part 8

Mutta silloin tulivat yhä uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä nuo suuret aatteet palvelijoiden uhrautumisesta herrojensa puolesta ja nuo vanhanajan perinnäisopit isäntien oikeudesta palvelijoillensa henkeen: kuolevan kuninkuuden melkein hävinneet aavekuvat.

"Itävallan Anna olisi hyväksynyt", sanoi hän itsekseen; "Itävallan Anna olisi asettanut kaikkien asioiden yläpuolelle kuninkaallisten henkilöiden onnen suuren periaatteen.

"Itävallan Anna oli samaa verta kuin minäkin ja melkein samassa tilanteessa kuin minäkin.

"Hulluutta tulla yrittämään toteuttaa Itävallan Annan kuninkaallisuutta Ranskassa!

"Sitäpaitsi en minä ole tullut; kaksi kuningasta on sanonut:

"'On tärkeätä, että kaksi kuninkaanlasta, jotka eivät koskaan ole nähneet toisiansa, jotka eivät ole rakastaneet toisiansa, jotka eivät ehkä milloinkaan tule rakastamaan toisiansa, vihitään samalla alttarilla mennäkseen kuolemaan samalle mestauslavalle.'

"Ja eikö minun kuolemani sitäpaitsi veisi kuolemaan lapsiparkaani, joka harvojen ystävieni silmissä vielä on Ranskan kuningas?

"Ja sitten kun poikani on kuollut kuten miehenikin, eikö heidän haamunsa hymyilisi säälistä nähdessään minun, säästääkseni muutamia pisaroita alhaista verta, tahrivan omalla verelläni pyhän Ludvigin valtaistuimen jätteet?"

Näissä yhä lisääntyvissä tuskissa, tässä epäilyn kuumeessa, jossa tykytys yhä kasvoi kaksinkertaiseksi, tämän kauhistuttavan pelon vallassa kuningatar viimein odotti iltaa.

Useita kertoja hän oli tutkinut vartijoillensa ilmeitä. Milloinkaan ei heillä ollut ollut levollisempaa ilmettä.

Milloinkaan ei myöskään näiden kahden karkean, mutta hyvän miehen huomaavaisuus ollut häntä enemmän hämmästyttänyt.

Kun vankilassa tuli pimeätä, kun kiertovartion askelet kajahtelivat, kun aseiden kalske ja koirien ulvonta herätti kaiun synkissä holvikaarissa, kun viimein vankilan koko hirvittävyys ja toivottomuus paljastui, nousi Marie Antoinette kauhistuneena, naisen luontoon juurtuneen heikkouden lannistamana.

"Voi, minä pakenen", sanoi hän. "Kyllä, kyllä, kyllä minä pakenen. Silloin kun he tulevat, silloin kun he puhuvat, sahaan poikki rautatangon ja odotan, mitä Jumala ja minun vapauttajani määräävät. Minä olen sen velkaa lapsilleni, heitä ei tapeta, taikka jos heidät tapetaan ja minä olen vapaa, voi, silloin ainakin..."

Hän ei lopettanut lausettaan, hänen silmänsä sulkeutuivat, suu tukahdutti äänen. Tämän kuningatarparan uinailu oli kauhea huoneessa, jonka sulkivat salvat ja ristikot. Mutta pian putosivat hänen unessaan salvat ja ristikot; hän näki itsensä synkän, säälimättömän armeijan keskellä; hän käski tulen leimahtaa, raudan paljastua huotrastaan; hän kosti kansalle, joka lopultakaan ei ollut hänen kansansa.

Sillä välin juttelivat Gilbert ja Duchesne rauhallisesti ja valmistivat illallisensa.

Sillä välin saapuivat myöskin Dixmer ja Geneviève Conciergeriehen ja asettuivat tapansa mukaan kansliaan. Tunnin kuluttua tästä päätti Palatsin kanslisti tehtävänsä ja jätti heidät yksin.

Heti kun ovi oli sulkeutunut hänen virkaveljensä jälkeen, syöksyi Dixmer tyhjälle vasulle, joka oli asetettu oven suuhun illan eväsvasun sijalle.

Hän otti leivänkappaleen, mursi sen ja löysi kotelon. Siinä oli kuningattaren vastaus; hän luki sen kalveten. Ja kun Geneviève tarkasteli häntä, repi hän paperin tuhanneksi kappaleeksi, jotka meni heittämään uunin tuliseen kitaan.

"Hyvä on", sanoi hän. "Kaikesta on sovittu!"

Sitten hän sanoi kääntyen Genevièven puoleen:

"Tulkaa, rouva!"

"Minäkö?"

"Niin, minun on puhuttava teille hiljaa."

Geneviève, joka oli liikkumaton ja kylmä kuin marmori, teki alistuvan eleen ja astui miehensä luokse.

"Nyt on hetki tullut, madame", sanoi Dixmer. "Kuunnelkaa minua."

"Kyllä, hyvä herra."

"Te pidätte asiallenne hyödyllistä kuolemaa, joka saa kokonaisen puolueen siunaamaan teitä ja kokonaisen kansan teitä surkuttelemaan, parempana kuin häpeällistä kostokuolemaa, eikö niin?"

"Niin, hyvä herra."

"Olisin voinut tappaa teidät paikallenne tavatessani teidät rakastajanne luota; mutta miehen, joka kuten minä on pyhittänyt elämänsä pyhälle ja kunnioitettavalle työlle, tulee osata käyttää hyväksensä omia onnettomuuksiansa uhraamalla ne tälle asialle, niin kuin minä olen tehnyt, tai oikeammin kuten minä suunnittelen. Kuten olette nähnyt, olen kieltäytynyt huvista saada oikeutta. Minä olen myöskin säästänyt teidän rakastajaanne."

Häipyvä, mutta hirveä hymy ilmestyi Genevièven värittömille huulille.

"Mutta mitä rakastajaanne tulee, käsitätte te, joka tunnette minut, että olen odottanut vain osatakseni häneen paremmin."

"Hyvä herra", sanoi Geneviève, "minä olen valmis. Mitä varten siis sitten nämä pitkät puheet?"

"Te olette valmis?"

"Niin, te tapatte minut. Te olette oikeassa, minä odotan."

Dixmer katseli Genevièveä ja vavahti tahtomattaankin; hän oli sillä hetkellä suurenmoinen: kaikkein loistavin sädekehä, se, joka johtuu rakkaudesta, valaisi häntä.

"Minä jatkan", sanoi Dixmer. "Olen ilmoittanut kuningattarelle etukäteen; hän odottaa. Kuitenkin hän luultavasti tekee joitakin vastaväitteitä, mutta te pakotatte hänet."

"Hyvä on, hyvä herra. Antakaa määräyksenne, minä suoritan ne."

"Kohta", jatkoi Dixmer, "minä koputan ovelle, Gilbert tulee avaamaan. Tällä tikarilla" — Dixmer avasi takkinsa ja näytti kaksiteräistä tikaria, jonka veti puoleksi tupesta — "tällä tikarilla minä tapan hänet".

Geneviève värisi tahtomattaankin.

Dixmer teki eleen saadakseen hänen huomionsa puoleensa.

"Sillä hetkellä kun minä isken häntä", jatkoi hän, "te syöksytte toiseen huoneeseen, siihen, jossa kuningatar on. Siinä ei ole ovea, kuten tiedätte, ainoastaan varjostin, ja te vaihdatte pukua hänen kanssaan sillä välin kun minä tapan toisen sotamiehen. Silloin minä tartun kuningattaren käsivarteen ja poistun hänen kanssaan ristikko-ovesta."

"Varsin hyvä", sanoi Geneviève kylmästi.

"Te ymmärrätte?" jatkoi Dixmer; "joka ilta teidät nähdään tuossa mustassa taftiviitassa, joka peittää teidän kasvonne. Pankaa viittanne hänen majesteettinsa päälle ja käärikää hänet siihen, kuten teillä on tapana kääriä itsenne."

"Teen niin kuin te sanotte, hyvä herra."

"Minun on siis nyt annettava teille anteeksi ja kiitettävä teitä, hyvä rouva", sanoi Dixmer.

Geneviève ravisti päätänsä hymyillen kylmästi.

"Minä en tarvitse teidän anteeksiantoanne enkä teidän kiitostanne, hyvä herra", sanoi hän ojentaen kätensä. "Se mitä teen, pyyhkisi pois rikoksen, enkä minä ole tehnyt muuta kuin heikkouden; ja tämän heikkouden, muistelkaapa käytöstänne, hyvä herra, te olette melkein pakottanut minut tekemään. Minä vieroitin itseni hänestä, ja te työnsitte minut takaisin hänen syliinsä, ja siten te olette alkuunpanija, tuomari ja kostaja. Minun siis on anneltava teille anteeksi kuolemani, ja minä annan teille anteeksi. Minun siis tulee kiittää teitä, hyvä herra, siitä, että otatte henkeni, koska elämä olisi minulle ollut sietämätön ollessa erossa miehestä, jota rakastan yksinomaan, etenkin sen hetken jälkeen, jolloin julmalla kostollanne katkaisitte kaikki ne siteet, jotka minut kiinnittivät häneen."

Dixmer painoi kyntensä rintaansa; hän tahtoi vastata, mutta ääni petti.

Hän astui muutaman askelen kansliassa.

"Hetki menee ohi", sanoi hän viimein. "Joka sekunti on käytettävä hyväksemme. No hyvä rouva, oletteko te valmis?"

"Olen sanonut sen jo, hyvä herra", vastasi Geneviève levollisena kuin marttyyrit, "minä odotan".

Dixmer keräsi kaikki paperinsa, meni katsomaan, olivatko ovet hyvin suljettuina, eikö kukaan voisi päästä kansliaan. Sitten hän aikoi toistaa vaimollensa annetut ohjeet.

"Tarpeetonta, hyvä herra", sanoi Geneviève, "minä tiedän tarkalleen, mitä minun on tehtävä."

"Hyvästi siinä tapauksessa!"

Ja Dixmer ojensi hänelle kätensä kuin olisi tällä viimeisellä hetkellä kaikkien vastasyytösten tullut häipyä tilanteen suuruuden ja uhrauksen ylevyyden tieltä.

Väristen kosketti Geneviève sormiensa päillä miehensä kättä.

"Asettukaa viereeni, hyvä rouva", sanoi Dixmer, "ja heti kun olen iskenyt Gilbertin kuoliaaksi, hyökätkää sisään".

"Olen valmis!"

Silloin Dixmer puristi oikealla kädellään suurta tikariaan ja löi vasemmalla ovea.

XVIII

Maison-Rougen ritarin valmistelut

Sillä välin kun edellisessä kappaleessa kuvattu näytös tapahtui kanslian ovella, joka avautui kuningattaren vankilaan, tai oikeammin kahden santarmin asumaan ensimmäiseen huoneeseen, tehtiin muita valmisteluja vastakkaisella puolella, toisin sanoen naisten pihassa.

Muuan mies ilmestyi sinne äkkiä kuin seinästä irtautunut kivipatsas. Tätä miestä seurasi kaksi koiraa, ja hyräillen tähän aikaan muodissa olevaa laulua _Ça ira_ hän pyyhkäisi kädessä pitämällään avainkimpulla niitä viittä rautatankoa, jotka sulkivat kuningattaren ikkunan.

Ensin oli kuningatar vavahtanut; mutta tunnettuaan tämän merkiksi hän oli heti avannut ikkunan hiljaa ja oli ryhtynyt työhön tottuneemmin käsin, kuin oli saattanut odottaa, sillä useammin kuin kerran hän oli lukkopajassa, jossa hänen kuninkaallinen puolisonsa toisinaan oli huvikseen viettänyt osan päiviään, hennoilla sormillaan käsitellyt samanlaisia työkaluja, kuin se, josta tällä hetkellä riippuivat kaikki hänen pelastusmahdollisuutensa.

Kuultuaan kuningattaren ikkunan avautuvan lähti avainkimppumies koputtamaan santarmien ikkunaa.

"Kas, kas!" sanoi Gilbert katsellen ruutujen lävitse, "sehän on kansalainen Mardoche".

"Hän juuri", vastasi ovenvartija. "No niin, mutta näyttääpä siltä kuin me vartioisimme hyvin?"

"Tapamme mukaan, kansalainen vanginvartija. Minusta tuntuu, ettette monasti saa meitä hairahduksesta kiinni."

"Ai", sanoi Mardoche, "tänä yönä juuri on valppaus tarpeellisempi kuin koskaan ennen".

"Pyh", sanoi Duchesne, joka myös oli astunut ikkunan ääreen.

"Varmasti."

"Mikä nyt siis on?"

"Avatkaa ikkuna, niin kerron teille sen."

"Avaa", sanoi Duchesne. Ja Gilbert avasi ja löi kättä vanginvartijan kanssa, joka oli jo laittautunut santarmien ystäväksi.

"Mikä nyt siis on, kansalainen Mardoche?" toisti Gilbert. "Konventin istunto on ollut hiukan kuuma. Oletteko lukeneet?"

"Emme. Mitä on siis tapahtunut?"

"Kas, ensinnäkin on käynyt niin, että kansalainen Hébert on keksinyt erään seikan."

"Minkä niin?"

"Sen, että ne salaliittolaiset, joiden luultiin kuolleen, ovatkin elossa ja hyvin virkkuina."

"Niin niin", sanoi Gilbert; "Delessart ja Thierry, olen kuullut siitä puhuttavan, he ovat Englannissa, nuo veijarit".

"Entä Maison-Rougen ritari?" sanoi ovenvartija korottaen äänensä niin, että kuningatar saattoi kuulla sen.

"Kuinka! Onko hänkin Englannissa, hänkin?"

"Ei ensinkään, hän on Ranskassa", jatkoi Mardoche pitäen ääntänsä yhtä lujana.

"Hän on siis palannut?"

"Hän ei ole lähtenytkään."

"Siinä on todella julkea mies!" sanoi Duchesne.

"Semmoinen hän juuri on."

"No niin, hänet koetetaan saada kiinni."

"Varmasti hänet kyllä koetetaan saada kiinni, mutta se ei ole helppo asia, siltä ainakin näyttää."

Kun kuningattaren viila tällä hetkellä kiljui niin voimakkaasti rautatangossa, että ovenvartija pelkäsi sen kuuluvan huolimatta yrityksistään hukuttaa sitä, laski hän kantapäänsä toisen koiran käpälän päälle; koira päästi tuskan ulvonnan.

"Voi, koiraparka!" sanoi Gilbert.

"Pyh!" sanoi ovenvartija. "Miksei sillä ollut puukengät jalassa? Oletko sinä hiljaa, Girondisti, oletko sinä hiljaa!"

"Onko sinun koirasi nimi Girondisti, kansalainen Mardoche?"

"On, minä annoin sille sen nimen."

"Ja sinä siis sanoit", alkoi uudelleen Duchesne, joka itse vankina ollen oli innostunut kuulemaan uutisia kuten kaikki vangit, "sanoit siis, että...?"

"Kas, sehän on totta, sanoin, että kansalainen Hébert — kas siinä on isänmaanystävä — oli silloin tehnyt esityksen, että Itävallatar vietäisiin takaisin Templeen."

"Entä miksi niin?"

"Ka, koska hän väittää, että Itävallatar on viety Templestä pois ainoastaan, jottei hän olisi Pariisin kommuunin välittömän tarkastuksen alaisena."

"Oho, hiukan myöskin tuon kirotun Maison-Rougen yritysten johdosta", sanoi Gilbert. "Minusta näyttää siltä, että maanalainen käytävä on olemassa."

"Senhän hänelle vastasi kansalainen Santerre. Mutta Hébert sanoi, ettei ollut vaaraa enää siitä hetkestä lähtien kun oli saatu varoitus; että Templessä voitiin vartioida Marie Antoinettea puolta vähemmin varovaisuustoimenpitein kuin täällä, sekä että Temple tosiaankin oli paljon vahvempi rakennus kuin Conciergerie."

"Tahtoisinpa minäkin totta tosiaan", sanoi Gilbert, "että hänet vietäisiin takaisin Templeen".

"Minä ymmärrän, sinun on ikävä vartioida häntä."

"Ei, minä tulen siitä surumieliseksi."

Maison-Rouge yski kovasti. Viila piti sitä suurempaa ääntä, mitä syvemmälle se kalvoi rautatankoa.

"Entä mitä on päätetty?" kysyi Duchesne ovenvartijan yskänkohtauksen tauottua.

"Päätettiin, että hän jää tänne, mutta että hänen oikeudenkäyntinsä alkaa heti."

"Voi, naisparkaa!" sanoi Gilbert.

Duchesne, jonka korvat olivat varmasti tarkemmat kuin hauen toverinsa tai jonka huomio ei ollut yhtä paljon kiintynyt Mardochen kertomukseen, kumartui kuunnellakseen vasemmasta osastosta tulevaa ääntä.

Ovenvartija näki liikkeen.

"Joten sinä ymmärrät, kansalainen Duchesne", sanoi hän äänekkäästi, "että salaliittolaisten yritykset tulevat sitä epätoivoisemmiksi, mitä vähemmän he tietävät itsellään olevan aikaa niitä suorittaa. Vankiloiden vartiosto tehdään kaksinkertaiseksi, koska ei ole kysymys vähemmästä kuin tunkeutumisesta asevoimin Conciergeriehen. Salaliittolaiset tappavat kaikki, jotka ovat heidän tiellään, kunnes pääsevät kuningattaren luo, Capetin lesken luokse, aioin sanoa."

"Entä miten he pääsisivät sisään, nuo sinun vehkeilijäsi?"

"Isänmaanystäviksi pukeutuneina he ovat toimeenpanevinaan uudelleen syyskuun 2 päivän, nuo heittiöt, ja kun ovet kerran on saatu auki, hyvää yötä!"

Tuli hetken hiljaisuus, jonka aiheutti santarmien hämmästys.

Ovenvartija kuunteli kauhun ja ilon sekaisin tuntein viilan jatkuvaa kiljumista. Kello löi yhdeksän.

Samaan aikaan kolkutettiin kanslian ovelle, mutta molemmat santarmit olivat liiaksi kiintyneet jutteluun vastatakseen.

"Hyvä on, me olemme valppaina, olemme valppaina", sanoi Gilbert.

"Ja jos niin tarvitaan, me kuolemme paikallemme todellisina vallankumouksellisina", lisäsi Duchesne.

"Hänen täytyy jo pian olla valmis", sanoi ovenvartija itsekseen pyyhkien hiestä märkää otsaansa.

"Ja minä oletan, että tekin olette omasta puolestanne valppaina", sanoi Gilbert. "Sillä teitä ei säästettäisi enempää kuin meitäkään, jos sattuisi sellainen tapaus, kuin josta kerrotte."

"Uskon hyvinkin", sanoi ovenvartija. "Minä vietän yöni kierrosmatkoilla. Olen sitäpaitsi perin uuvuksissa, te toiset ainakin vuorottelette ja voitte nukkua joka toisen yön."

Tällä hetkellä kolkutettiin toistamiseen kanslian ovelle. Mardoche vavahti; jokainen tapahtuma, miten vähäpätöinen hyvänsä, saattoi estää hänen suunnitelmaansa toteutumasta.

"Mikä siellä on?" kysyi hän muina miehinä.

"Ei mitään, ei mitään", sanoi Gilbert, "sotaministeriön kanslisti lähtee tiehensä ja ilmoittaa minulle siitä".

"Kas, erinomaista", sanoi ovenvartija.

Mutta kanslisti jatkoi itsepäisesti koputtamistaan.

"Hyvä, hyvä!" huusi Gilbert lähtemättä ikkunasta. "Hyvää yötä, hyvästi!"

"Luulen hänen puhuvan sinulle", sanoi Duchesne kääntyen ovea kohden. "Vastaapa siis hänelle..."

Silloin kuului kanslistin ääni.

"Tulehan, kansalainen santarmi", sanoi hän; "haluaisin puhua kanssasi hetken".

Tämä ääni, vaikka siinä olikin kiihtynyt leima, joka vei siltä sen tavallisen sävyn, sai ovenvartijan heristämään korviaan; hän luuli tuntevansa sen.

"Mitä sinä siis tahdot, kansalainen Durand?" kysyi Gilbert.

"Haluan sanoa sinulle pari sanaa."

"Hyvä, sinä voit sanoa sen huomenna."

"Ei, vaan tänä iltana! Minun on puhuttava sinulle tänä iltana", toisti sama ääni.

"Voi, mitä nyt tapahtuneekaan?" mutisi ovenvartija.

"Sehän on Dixmerin ääni."

Turmiota tietävänä ja väräjävänä näytti tämä ääni lainanneen jotakin kaameata synkän käytävän kaukaiselta kaiulta.

Duchesne kääntyi.

"No niin", sanoi Gilbert, "minä menen, koska hän välttämättä tahtoo".

Ja hän lähti ovelle.

Ovenvartija käytti hyväkseen tätä hetkeä, jolloin molempien santarmien huomion oli kiinnittänyt odottamaton asianhaara. Hän juoksi kuningattaren ikkunan luo.

"Onko se valmis?" kysyi hän.

"Olen yli puolessa", vastasi kuningatar.

"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" sopersi hän, "kiirehtikää, kiirehtikää!"

"No kas", sanoi Duchesne, "minne sinä hävisit, kansalainen Mardoche?"

"Täällä minä olen", huudahti ovenvartija palaten nopeasti ensimmäisen osaston ikkunan luo.

Samalla hetkellä, juuri kun hän asettui jälleen paikalleen, kajahti vankilasta hirveä huuto, sitten kirous, sitten metallitupesta riuhtaistavan sapelin ääni.

"Voi, konna! Voi rosvo!" huusi Gilbert.

Ja käytävästä kuului tappelun meteli.

Samanaikaisesti avautui ovi paljastaen ovenvartijan silmille kaksi oven luona taistelevaa varjoa ja päästäen sisään naisen, joka työnnettyään syrjään Duchesne syöksyi kuningattaren osastoon.

Välittämättä tästä naisesta juoksi Duchesne toverinsa avuksi.

Ovenvartija harppasi toiselle ikkunalle; hän näki naisen polvillaan kuningattaren edessä; nainen rukoili hartaasti vankia vaihtamaan pukua hänen kanssansa.

Säihkyvin silmin kumartui hän katsomaan koettaen tuntea tämän naisen, jonka hän pelkäsi tunteneensa jo liiankin hyvin. Äkkiä hän päästi tuskallisen huudon.

"Geneviève, Geneviève!" huusi hän.

Kuningatar oli pudottanut viilan ja näytti aivan lamaantuneelta. Tämäkin yritys oli siis rauennut tyhjiin.

Ovenvartija tarttui kaksin käsin viilan vikuuttamaan rautatankoon ja ravisti sitä ponnistaen äärimmäiset voimansa.

Mutta viilan jälki ei ollut kyllin syvä, tanko kesti.

Sillä välin oli Dixmerin onnistunut työntää Gilbert takaisin vankilaan, ja hän oli juuri tulossa sinne itsekin, kun Duchesnen onnistui ovea painamalla saada hänet peräytymään.

Mutta ovea hän ei saanut suljetuksi. Epätoivoissaan oli Dixmer pistänyt kätensä seinän ja oven väliin.

Tässä kädessä oli tikari, joka hankkiluksen vaskisolkeen tylstyneenä oli liukunut pitkin santarmin rintaa avaten hänen pukunsa ja raadellen hänen ihoansa.

Rohkaistuneina yhdistivät molemmat miehet kaikki voimansa ja huusivat samalla kertaa apua.

Dixmer tunsi käsivartensa olevan murtumaisillaan; hän nojasi hartiansa oveen, antoi voimakkaan sysäyksen, ja niin hänen onnistui vetää pois puutunut kätensä.

Ovi sulkeutui läimähtäen. Duchesne työnsi salvat eteen sillä välin kun Gilbert väänsi oven lukkoon.

Käytävästä kajahtivat kiivaat askelet, sitten oli kaikki hiljaa. Molemmat santarmit katsahtivat toisiinsa ja loivat silmäyksen ympärilleen.

He kuulivat sen metelin, jota väärä ovenvartija piti koettaessaan murtaa rautatankoa.

Gilbert syöksyi kuningattaren vankikoppiin ja löysi Genevièven polvillaan hänen edessään rukoilemassa vankia vaihtamaan pukua kanssansa.

Duchesne tarttui kivääriinsä ja juoksi ikkunan luokse: hän näki miehen roikkuvan rautatangosta, ravistavan sitä raivokkaasti ja turhaan yrittävän murtaa sitä väkivoimin.

Hän tähtäsi.

Nuori mies näki pyssynpiipun suuntautuvan häntä kohti.

"Niin, niin", sanoi hän, "tapa minut, tapa!"

Ja ylväänä epätoivossaan hän veti rintansa täyteen ilmaa uhmaten luotia.

"Ritari", huudahti kuningatar, "ritari, jääkää elämään, minä pyydän sitä hartaasti, jääkää elämään!"

Kuullessaan Marie Antoinetten äänen Maison-Rouge putosi polvilleen.

Pyssy pamahti; mutta tämä liike pelasti hänet, luoti lensi hänen päänsä ylitse.

Geneviève luuli ystävänsä kuolleen ja kaatui tunnottomana kivipermannolle.

Kun savu oli hälvennyt, ei naisten pihassa ollut enää ketään.

Kymmenen minuutin kuluttua tutki Conciergerien mahdottomimmatkin lymypaikat perinpohjin kolmekymmentä sotamiestä kahden komisariuksen johdolla.

Ketään ei löydetty; kanslisti oli astellut rauhallisesti ja hymysuin ukko Richardin nojatuolin ohitse.

Mitä ovenvartijaan tulee, oli hän juossut ulos huutaen:

"Aseisiin! Aseisiin!"

Vartiomies oli ollut aikeissa ojentaa pistimensä häntä vastaan, mutta hänen koiransa olivat karanneet vartiomiehen kurkkuun.

Ainoastaan Geneviève pidätettiin ja teljettiin kuulustelun jälkeen tyrmään.

XIX

Tiedustelut

Emme voi enää kauvemmin jättää unohduksiin erästä tämän kertomuksen päähenkilöistä, sitä, joka edelliseen lukuun kasaantuneiden loppuratkaisujen tapahtumisaikana on kärsinyt enimmän kaikista ja jonka kärsimykset enimmän ansaitsevat lukijaimme myötätunnon.

Monnaie-kadulla oli kirkas auringonpaiste, ja muijat juttelivat ovilla yhtä iloisesti kuin ei kaupungin yllä kymmenen kuukauden läpi olisikaan ollut veripilvi, Mauricen palatessa mukanaan rattaat, jotka hän oli luvannut tuoda.

Hän jätti hevosensa ohjakset erään Saint-Eustache-kirkon eteisen kengänharjaajan käsiin ja nousi portaittensa askelmia sydän tulvillaan ilosta.

Rakkaus on elähdyttävä tunne: se osaa valaa henkeä sydämiin, jotka ovat kuolleet kaikille aistimuksille; se kansoittaa erämaat, se nostattaa silmien eteen rakkauden esineen unikuvan; se panee rakastajan sielussa laulavan äänen näyttämään hänelle koko luomakunnan toivon ja onnen valoisan päivän kirkastamana, ja koska se, samalla kun on sydäntä avartava tunne, on myöskin itsekäs tunne, tekee se rakastavan sokeaksi näkemään mitään, mikä ei ole rakkauden esinettä itseään.

Maurice ei nähnyt näitä naisia, Maurice ei kuullut heidän juttujaan; hän näki vain Genevièven tekemässä valmistuksia matkaa varten, joka tuli antamaan heille pysyvän onnen; hän ei kuullut muuta kuin Genevièven hajamielisenä hyräilemässä tavallista pikku lauluaan, ja tämä pikku laulu hyrisi niin suloisesti hänen korvissaan, että hän olisi vannonut kuulevansa hänen äänensä eri sävellajit sekaisin suljettavan lukon napsahdusten kanssa.

Maurice pysähtyi tasanteella; ovi oli puoleksi avoinna: tapana oli pitää sitä aina kiinni, ja tämä asianhaara hämmästytti häntä Hän katseli kaikkialle ympärilleen nähdäkseen oliko Geneviève käytävässä; häntä ei näkynyt. Hän astui eteiseen, meni sen lävitse ruokasaliin; hän tarkasti makuuhuoneen. Eteinen, ruokasali, sali, makuuhuone olivat tyhjät. Hän huusi hänen nimeänsä, kukaan ei vastannut.

Kotiapulainen oli lähtenyt ulos, kuten tiedetään; Maurice ajatteli, että Geneviève hänen poissaollessaan oli tarvinnut jotakin nuoraa sitoakseen matkalaukkujaan tai joitakin matkaeväitä laittaakseen ne vaunuihin ja että hän oli lähtenyt ulos näitä tavaroita ostamaan. Tämä oli hänen mielestään suuri varomattomuus, mutta vaikkakin hän alkoi käydä levottomaksi, ei hän vielä epäillyt mitään.

Maurice odotteli siis käyskennellen edes takaisin ja kumartuen tuolloin tällöin ulos ikkunasta, joka raollaan ollen päästi sisään sadetta ennustavia tuulenpuuskia.

Pian luuli Maurice kuulevansa askelia portaista. Hän kuunteli; ne eivät olleet Genevièven. Siitä huolimatta hän juoksi porraskäytävään, kumartui kaiteen yli ja tunsi kotiapulaisensa, joka huolettomana kuin palvelijat aina nousi portaita.

"Scævola!" huusi hän.

Kotiapulainen kohotti päätänsä.

"Kas, tehän se olettekin, kansalainen."

"Niin, minä; mutta missä on kansatar?"

"Kansatar?" kysyi Scævola hämmästyksissään jatkaen koko ajan kapuamistaan.

"Niin juuri. Näitkö häntä ulkona?"

"En."

"Lähde siinä tapauksessa takaisin! Kysy ovenvartijalta ja ota selvää naapureilta."

"Heti kohta!"

Scævola lähti alas.

"Nopeammin, nopeammin!" huusi Maurice. "Etkö sinä näe, että olen kuin kuumilla hiilillä?"

Maurice vartoi viisi kuusi minuuttia portaissa. Sitten, kun hän ei nähnyt Scævolan ilmestyvän takaisin, hän meni sisään ja kumartui uudestaan ulos ikkunasta. Hän näki Scævolan astuvan pariin kolmeen myymälään ja tulevan taas ulos saamatta tietää mitään uutta.

Kärsimättömänä hän huusi häntä.

Kotiapulainen katsoi ylös ja näki isäntänsä kärsimättömänä ikkunassa.

Maurice antoi hänelle merkin palata sisään.

"On mahdotonta, että hän olisi lähtenyt ulos", sanoi Maurice itsekseen.

Ja hän huusi uudestaan:

"Geneviève! Geneviève!"

Kaikki oli kuollutta. Autiossa talossa ei näyttänyt olevan edes kaikuakaan jäljellä.

Scævola ilmestyi takaisin.

"No niin, talonmies on ainoa, joka on nähnyt hänet."

"Onko talonmies nähnyt hänet?"

"On. Naapurit eivät ole kuulleet siitä puhuttavankaan."

"Sanot, että talonmies on nähnyt hänet? Millä tavalla?"

"Hän on nähnyt hänen menevän ulos."

"Hän on siis lähtenyt ulos?"

"Siltä näyttää."

"Yksinäänkö? On mahdotonta, että Geneviève olisi lähtenyt yksin ulos."

"Hän ei ollut yksin, kansalainen, hän oli erään miehen seurassa."

"Kuinka! Miehenkö seurassa?"

"Sen mukaan ainakin, mitä kansalainen talonmies sanoo."

"Mene hakemaan hänet tänne, minun on saatava tietää, kuka tuo mies oli."

Scævola astui kaksi askelta ovea kohti ja kääntyi sitten.

"Odottakaahan", sanoi hän näyttäen miettivän.

"Mitä? Mitä sinä tahdot? Puhu, minä kuolen kärsimättömyydestä."

"Ehkä se oli sen miehen kanssa, joka juoksi minun perässäni."

"Juoksiko joku mies sinun perässäsi?"

"Juoksi."

"Mitä varten?"

"Pyytääkseen minulta avainta teille."

"Mitä avainta, sinä onneton? Mutta puhuhan, puhu nyt."

"Huoneiston avainta."

"Ja sinä annoit huoneiston avaimen tuntemattomalle?" huudahti Maurice tarttuen molemmin käsin kotiapulaisen kauluriin.

"Mutta eihän hän ollut mikään tuntematon, hyvä herra, koska hän oli teidän ystäviänne."

"Ah, niin, minun ystäviäni? Hyvä, se oli varmaankin Lorin! Niinhän se on, hän on lähtenyt ulos Lorinin kanssa."

Ja hymyillen vaikka kalpeanakin vei Maurice nenäliinansa hiestä kostealle otsallensa.

"Ei, ei, ei, hyvä herra, ei se ollut hän", sanoi Scævola. "Totta kai minä tunnen Lorinin, jumaliste!"

"Mutta kuka se oli siis?"

"Kyllä te tiedätte hyvin, kansalainen, se oli se mies, se, joka tuli eräänä päivänä..."

"Minä päivänä?"

"Sinä päivänä, jolloin te olitte niin surullinen; se, joka vei teidät mukanaan, kun sitten palasitte niin iloisena..."

Scævola oli huomannut kaikki nämä seikat.

Maurice katseli häntä kauhistuneen näköisenä. Hänen koko ruumiinsa värisi. Sitten oltuaan kauvan vaiti hän huusi:

"Dixmer?"

"Niin tosiaankin, niin, luulenpa, että se oli niin, kansalainen", sanoi kotiapulainen.

Maurice horjahti ja kaatui selälleen nojatuoliin. Hänen silmissään sumeni.

"Voi, hyvä Jumala!" sopersi hän.

Kun hänen silmänsä taas avautuivat, näki hän Genevièven unohtaman tai oikeammin jättämän orvokkikimpun.

Hän syöksyi paikalle, otti sen, suuteli sitä; sitten, huomattuaan, mille paikalle se oli asetettu, sanoi hän:

"Ei epäilystäkään! Nämä orvokit... ne olivat hänen viimeinen tervehdyksensä."

Silloin Maurice kääntyi ja huomasi vasta nyt, että matkalaukku oli puoleksi täynnä, että loput liinavaatteista oli lattialla tai puoliavonaisessa kaapinlaatikossa.

Lattialla olevat liinavaatteet olivat varmasti pudonneet Genevièven käsistä Dixmerin ilmestyessä paikalle.

Tästä hetkestä alkaen selvisi kaikki. Elävänä ja kamalana kuvastui hänen silmiinsä näytelmä näiden neljän seinän välissä, jotka äsken olivat olleet niin suuren onnen todistajana.

Tähän asti oli Maurice ollut lamaantunut, musertunut. Herääminen oli hirveä, nuoren miehen suuttumus kauhistuttava.

Hän nousi seisomaan, sulki raolleen jääneen ikkunan, otti kirjoituskaappinsa päältä kaksi matkaa varten valmiiksi ladattua pistoolia, tarkasti sytytyksen ja nähtyään sen olevan kunnossa pani pistoolit taskuunsa.

Sitten hän kaasi kukkaroonsa kaksi kultarahakääröä, jotka hän isänmaallisuudestaan huolimatta oli katsonut varovaisimmaksi säilyttää erään laatikon perällä, ja ottaen käteensä tupessa olevan sapelin sanoi:

"Scævola, luulen sinun olevan kiintyneen minuun; sinä olet palvellut isääni ja minua viisitoista vuotta."

"Olen, kansalainen", sanoi kotiapulainen kauhistuneena nähdessään tämän marmorinkalpeuden ja tämän hermostuneen vapisemisen ensi kertaa isännässään, jota hyvällä syyllä pidettiin miesten pelottomimpana ja voimakkaimpana; "olen, mitä käskette?"

"Kuule! Jos se nainen, joka asui täällä..."

Hän keskeytti puheensa; hänen äänensä vapisi niin kovasti lausuessansa nämä sanat, ettei hän voinut jatkaa.

"Jos hän palaa", jatkoi hän hetken kuluttua, "ota hänet vastaan, sulje ovi hänen jäljestään; ota tämä pyssy, asetu portaisiin äläkä päästä sisään ketään, pääsi kautta, henkesi kautta, sielusi kautta! Jos tahdotaan murtaa ovi, puolusta sitä, iske! Tapa! Tapa äläkä pelkää mitään, Scævola, minä otan vastatakseni kaikesta!"

Nuoren miehen äänensävy, hänen raju uskalluksensa sähköisti Scævolan.

"Minä en ainoastaan tapa", sanoi hän, "vaan olen valmis kuolemaankin kansatar Genevièven puolesta".

"Kiitos... Kuule nyt! Tämä huoneisto on minulle vastenmielinen, enkä minä tahdo astua tänne sisälle ennenkuin olen löytänyt hänet jälleen. Jos hän on päässyt karkaamaan, jos hän on tullut takaisin, aseta silloin ikkunaasi se suuri japanilainen päivänkukkamalja, jota hän niin rakasti. Siinä ovat ohjeet päivää varten. Yöksi aseta lyhty. Joka kerta mennessäni ohi kadulla saan siten tietää; niin kauvan kun en näe lyhtyä enkä kukkamaljaa, jatkan etsintääni."

"Oi hyvä herra, olkaa varovainen, olkaa varovainen!" huudahti Scævola.

Maurice ei edes vastannut. Hän hyökkäsi huoneesta, laskeutui portaita alas kuin olisi hänellä ollut siivet ja juoksi Lorinin luokse.

Olisi vaikeata kuvata tämän arvon runoilijan hämmästystä, suuttumusta, raivoa, kun hän kuuli tämän uutisen; yhtä hyvin kannattaisi kertoa ne liikuttavat valitusrunot, joilla Orestes innoitti Pyladeksen.

"Sinä et siis tiedä missä hän on", hoki hän.

"Kadonnut, hävinnyt!" ulvoi Maurice epätoivon puuskassa. "Hän on tappanut hänet, Lorin, hän on tappanut hänet!"

"Ei sentään, rakas ystävä, ei sentään, hyvä Maurice, ei hän ole häntä tappanut. Ei, niin monen mietintäpäivän jälkeen ei murhata sellaista naista kuin Genevièveä; ei, jos hän olisi hänet tappanut, hän olisi tappanut hänet paikalle, ja hän olisi kostonsa merkiksi jättänyt ruumiin sinun asuntoosi. Ei, katsopas, hän on karannut hänen kanssansa, liian onnellisena, että on löytänyt jälleen aarteensa."

"Sinä et tunne häntä, Lorin, sinä et tunne häntä", sanoi Maurice. "Tuon miehen katseessa oli jotakin kamalaa."

"Ei, sinä erehdyt. Minuun hän on aina tehnyt rohkean miehen vaikutuksen. Hän on ottanut hänet uhratakseen hänet. Hän joutuu vangiksi hänen kanssaan, heidät tapetaan yhdessä. Ja kas siinä on vaara", sanoi Lorin.

Nämä sanat saivat Mauricen raivon nousemaan kaksinkertaiseksi.

"Minä löydän hänet jälleen! Minä löydän hänet jälleen taikka kuolen!" huusi hän.

"Voi, mitä siihen tulee, on kyllä varmaa, että me hänet löydämme", sanoi Lorin. "Rauhoitu kuitenkin! Tuumikaamme, Maurice, parahin Maurice; usko minua, silloin kun ei ajattele, hakee huonosti; ajattelee huonosti ollessaan niin kiihdyksissä kuin sinä."

"Hyvästi, Lorin, hyvästi!"

"Mitä sinä siis teet?"

"Menen tieheni."

"Lähdetkö luotani? Miksi niin?"

"Koska se ei liikuta muita kuin minua yksin. Koska vain minun yksin on pantava henkeni vaaraan pelastaakseni Genevièven."

"Haluat kuolla?"

"Olen valmis kaikkeen: tahdon mennä tapaamaan valvontavaliokunnan puheenjohtajaa, aion puhua Hébertille, Dantonille, Robespierrelle. Tunnustan kaikki, mutta hänet on annettava minulle takaisin."

"Hyvä on", sanoi Lorin.

Ja lisäämättä sanaakaan hän nousi seisomaan, kiinnitti hankkiluksensa, pani päähänsä univormuinkin ja, kuten Mauricekin oli tehnyt, otti kaksi ladattua pistoolia, jotka pisti taskuunsa.

"Lähtekäämme", lisäsi hän yksinkertaisesti.

"Mutta sinähän saatat itsesi huonoon valoon!" huudahti Maurice.

"No niin, entä sitten?