Part 12

Fouquier-Tinville oli kutsuttanut hänet eteensä.

Ymmärtää, kuinka paljon miesparka oli saanut ponnistella näyttääkseen viattomuutensa yleiselle syyttäjälle; hän oli siinä onnistunut Genevièven tunnustusten avulla, jotka todistivat hänen tietämättömyytensä Dixmerin suunnitelmista. Hän oli onnistunut siinä Dixmerin paon ansiosta; hän oli onnistunut siinä ennen kaikkea Fouquier-Tinvillen halun vuoksi säilyttää oma hallintonsa puhtaana kaikista tahroista.

"Kansalainen", oli kanslisti sanonut heittäytyen hänen jalkojensa juureen, "anna minulle anteeksi, minua on petetty".

"Kansalainen", oli syyttäjä vastannut, "sellainen kansakunnan virkamies, joka tällaisina aikoina antaa pettää itseään, ansaitsee joutua giljotiinille".

"Mutta saattaahan olla pässinpää, kansalainen", jatkoi kanslisti, jolla oli vastustamaton halu nimittää Fouquier-Tinvilleä ylhäisyydeksi.

"Pässinpää tai ei", vastasi ankara syyttäjä, "rakastuessaan tasavaltaa ei kenenkään sovi tuudittautua uneen. Kapitolin hanhetkin olivat tyhmiä ja kuitenkin ne heräsivät pelastamaan Rooman."

Kanslisti ei osannut vastata mitään sellaista todistelua vastaan; hän päästi huokauksen ja odotti.

"Minä annan sinulle anteeksi", sanoi Fouquier. "Puolustanpa sinua vielä, sillä en tahdo, että ketään minun alaisistani virkamiehistä edes epäiltäisiin; mutta muista, että pienimmästäkin sanasta, joka saapuu korviini, vähimmästäkin aiheesta muistuu uudelleen tämä juttu, ja sinä olet mennyttä kalua."

Ei ole tarvis sanoa, miten innokkaasti ja huolellisesti tämä kanslisti tutki sanomalehdet, kiirehtien aina sanomaan, mitä ne tiesivät, vieläpä toisinaan, mitä ne eivät tienneet, vaikka siten olisi kymmenen miehen pää pudonnut.

Hän haki etenkin Dixmeriä, kehoittaakseen tätä olemaan vaiti; mutta Dixmer oli tietenkin muuttanut asuntoa, eikä hän voinut löytää tätä.

Geneviève vietiin syytettyjen penkille; mutta hän oli jo kuulustelussa selittänyt, ettei hänellä eikä hänen miehellään ollut ainoatakaan rikostoveria.

Miten kiitollisesti hän katselikaan naisraukkaa nähdessään hänen kävelevän ohitseen mennäkseen oikeuteen!

Kuitenkin, juuri Genevièven mentyä ja hänen palattuaan hetkeksi kansliaan ottaakseen sieltä kansalaisen Fouquier-Tinvillen vaatiman asiakirjan, hän yhtäkkiä näki Dixmerin ilmestyvän ja astelevan häntä kohti levollisin, hiljaisin askelin.

Tämä näky sai hänet ällistymään.

"Oh!" sanoi hän ikäänkuin olisi nähnyt aaveen.

"Etkö sinä tunne minua?" kysyi vastatullut.

"Tottahan toki. Sinä olet kansalainen Durand tai oikeammin kansalainen Dixmer."

"Niin juuri."

"Mutta sinähän olet kuollut, kansalainen?"

"En vielä, kuten näet."

"Tarkoitan, että sinut vangitaan."

"Kukapa minut vangitsisi? Kukaan ei tunne minua."

"Mutta minä tunnen sinut, eikä minun tarvitse sanoa muuta kuin sana, niin joudut giljotiinille."

"Eikä minun tarvitse sanoa muuta kuin kaksi sanaa, niin sinäkin joudut giljotiinille minun kanssani."

"Sinähän puhut kamalia."

"Ei, puhun vain johdonmukaisesti."

"Mutta mistä on kysymys? No, puhu, pidä kiirettä, sillä mitä vähemmän aikaa me juttelemme yhdessä, sitä vähemmän me joudumme molemmat vaaraan."

"Kas näin! Vaimoni tuomitaan kuolemaan, eikö niin?"

"Sitä suuresti pelkään, vaimoparka!"

"No niin, minä haluan nähdä hänet viimeisen kerran sanoakseni hänelle hyvästi."

"Missä niin?"

"Kuolleiden salissa."

"Uskallatko mennä sinne?"

"Miksi en?"

"Oh!" sanoi kanslisti kuten mies, jonka ihon tämä ajatuskin panee kananlihalle.

"Siihen tarvitaan jokin keino?"

"Kun mennään Kuolleiden saliin? Niin, varmasti."

"Mikä sitten?"

"On hankittava lupalippu."

"Entä mistä nämä lupaliput saadaan?"

Kanslisti tuli kamalan kalpeaksi ja sopersi:

"Te kysytte, mistä nämä kortit saadaan?"

"Minä kysyn, mistä ne saadaan", vastasi Dixmer; "kysymys on mielestäni selvä".

"Ne saadaan... täältä."

"Ah, tosiaankin; entä kuka ne tavallisesti allekirjoittaa?"

"Kanslisti."

"Mutta kanslistihan olet sinä."

"Epäilemättä, se olen minä."

"Kas, kuinka hyvin sattuikin!" sanoi Dixmer istuutuen; "sinä kirjoitat minulle pääsylipun".

Kanslisti hypähti pystyyn.

"Sinä pyydät päätäni, kansalainen", sanoi hän.

"Enpä suinkaan. Minä pyydän lupalipun, siinä kaikki."

"Minä panetan sinut vankilaan, onneton!" sanoi kanslisti kooten koko tarmonsa.

"Pane vain", sanoi Dixmer; "mutta samassa hetkessä minä ilmoitan sinut rikostoverikseni, ja sen sijaan, että päästät minut menemään ihan yksin tuohon kuuluisaan saliin, sinä seuraatkin minua sinne".

Kanslisti kalpeni.

"Voi sinua roistoa!" sanoi hän.

"Siinä ei ole mitään roistomaisuutta", virkkoi Dixmer; "minun on tarvis puhua vaimoni kanssa, ja minä pyydän sinulta lupalippua päästäkseni hänen luokseen".

"No, onko sinulle niin tarpeellista puhua hänelle?"

"Kaiketikin, koska panen pääni alttiiksi päästäkseni sinne."

Tämä peruste tuntui kanslistista pätevältä. Dixmer näki hänen päätöksensä horjuvan.

"No rauhoitu", sanoi hän, "kukaan ei saa sitä tietää. Mitä perhanaa! Sattuuhan joskus sellaisiakin tapauksia kuin tämä."

"Ne ovat harvinaisia. Niitä ei paljon satu. — No mutta, katsotaanpa, järjestetään tämä toisella tavoin."

"Jos se on mahdollista, en pyydä mitään parempaa."

"Se on hyvin helppoa. Tule sisään kuolemaantuomittujen ovesta, sitä varten et tarvitse lupalippua. Ja sitten kun olet puhunut vaimosi kanssa, huudat minua, ja minä päästän sinut ulos."

"Eipä hullumpaa!" sanoi Dixmer. "Pahaksi onneksi kiertelee kaupungilla kuitenkin eräs juttu."

"Mikä juttu?"

"Tarina eräästä kyttyräselkäparasta, joka erehtyi ovesta ja luullen saapuvansa arkistoon astuikin puheena olevaan saliin. Kuitenkin, kun hän oli tullut tuomittujen ovesta eikä isosta ovesta, kun hänellä ei ollut korttia, minkä avulla näyttää toteen henkilöllisyytensä, ei häntä enää päästetty ulos, kun hän kerran oli tullut sisään. Väitettiin, että koska hän oli astunut sisään toisten tuomittujen ovesta, hän oli tuomittu kuten toisetkin. Turhaan hän pani vastalauseensa, vannoi, vetosi oikeuteen, kukaan ei uskonut häntä, kukaan ei tullut hänen avukseen, kukaan ei päästänyt häntä ulos. Joten pyöveli hänen vastalauseistaan, kirouksistaan, huudoistaan välittämättä ensin leikkasi hänen tukkansa, sitten hänen kaulansa. Onko kasku tosi, kansalainen kanslisti? Sinun täytyy tietää se paremmin kuin kukaan muu."

"Voi, kyllä se on tosi!" sanoi kanslisti ihan vapisten.

"No niin, sinä siis näet, että kun tuollaista on tapahtunut, minä olisin hullu, jos menisin sellaiseen rosvojen pesään."

"Mutta kun minä kerran olen siellä, sanoinhan minä sinulle."

"Ja jos sinua huudetaan, jos olet kiinni muualla, jos sinä unohdat?"

Dixmer korosti säälimättömästi viimeistä lausettaan: "Entä jos sinä unohdat, että minä olen siellä?"

"Mutta kun minä lupaan."

"Ei, sitäpaitsi se saattaisi sinut vaaraan: sinut nähtäisiin puhuttelemassa minua; ja lopuksi se ei sovellu minulle. Pidän siis enemmän lupalipusta."

"Mahdotonta."

"Siinä tapauksessa, rakas ystävä, minä kerron kaikki, ja me teemme yhdessä matkan Révolution-aukiolle."

Huumaantuneena, sekaisin, puolikuolleena kirjoitti kanslisti lupalipun _yhdelle kansalaiselle_.

Dixmer iski siihen kiinni ja lähti hätäisesti pois asettuakseen oikeussalissa sille paikalle, jossa olemme hänet nähneet.

Loppu tiedetään.

Välttääkseen kaikkia syytöksiä osallisuudesta meni kanslisti tämän jälkeen istumaan Fouquier-Tinvillen viereen jättäen kansliansa hoidon ensimmäiselle apulaiselleen.

Kello kymmentä minuuttia yli kolmen tunkeutui Maurice korttinsa avulla ovenvartijoiden ja santarmien ketjun lävitse ja pääsi vaikeuksitta tuolle turmiota tuottavalle ovelle.

Sanoessamme turmiota tuottavalle liioittelemme, sillä ovia oli kaksi. Iso ovi, josta menivät ja tulivat lupalipun saaneet, ja tuomittujen ovi, josta tulivat ne, jotka lähtivät ulos vain mennäkseen mestauslavalle.

Huone, johon Maurice oli astunut, oli jaettu kahteen osastoon.

Toisessa näistä osastoista istuivat kirjurit merkitsemässä saapuvien nimiä; toisessa, jonka kalustona oli vain muutamia puupenkkejä, säilytettiin sekä niitä, jotka juuri oli vangittu, että niitä, jotka juuri oli tuomittu, mikä oli melkein sama asia.

Sali oli synkkä; sitä valaisi vain väliseinän ikkuna, joka avautui kansliaan.

Valkoisiin puettu puolipyörtynyt nainen virui eräässä nurkassa nojaten seinään.

Muuan mies seisoi hänen edessään, käsivarret ristissä rinnallaan, pudistaen silloin tällöin päätänsä ja epäröiden puhua hänelle, pelosta, että hän tulisi jälleen tajuihinsa, hän kun näytti pyörtyneen.

Näiden kahden henkilön ympärillä liikuskeli sekaisin muita kuolemaantuomittuja, jotka nyyhkyttivät tai lauloivat isänmaallisia lauluja.

Toiset kävelivät pitkin askelin ikäänkuin paetakseen sitä ajatusta, joka kalvoi heitä.

Tämä oli tosiaankin kuoleman eteinen, ja kalustus teki sen tämän nimen arvoiseksi.

Näkyi oljilla täytettyjä ruumiskirstuja puoleksi avonaisina ikäänkuin kutsumassa eläviä luokseen: ne olivat leposijoja, väliaikaisia hautoja.

Suuri kaappi seisoi vastapäätä lasiovea seinän vieressä.

Muuan vanki avasi sen uteliaisuudesta ja peräytyi kauhusta.

Tämä kaappi sisälsi edellisenä päivänä mestattujen veriset vaatteet, ja pitkiä hiuspalmikoita riippui siellä täällä: niistä pyöveli sai juomarahoja myymällä ne sukulaisille, koska viranomaiset eivät velvoittaneet häntä polttamaan noita rakkaita pyhäinjäännöksiä.

Läähättäen, suunniltaan ollen oli Maurice tuskin avannut oven, kun hän jo oli nähnyt koko kuvaelman yhdellä silmäyksellä.

Hän astui kolme askelta huoneessa ja lankesi Genevièven jalkojen juureen.

Naisparka päästi kirkaisun, jonka Maurice tukahdutti huulillaan.

Lorin puristi itkien ystävänsä syliinsä; nämä olivat hänen ensimmäiset kyynelensä.

Kumma seikka! Kaikki nämä koolla olevat onnettomat, joiden tuli kuolla yhdessä, tuskin edes katselivat sitä liikuttavaa näytelmää, jonka nämä onnettomat, heidän vertaisensa, heille esittivät.

Jokaisella oli liiaksi mielenliikutuksen aihetta, ottaakseen osaa toisten mielenliikutukseen.

Nuo kolme ystävystä jäivät hetkeksi sanattomaan, kiihkeään ja melkein riemuisaan syleilyyn.

Lorin irtautui ensimmäisenä tuosta tuskallisesta ryhmästä.

"Sinut on siis myöskin tuomittu kuolemaan?" sanoi hän Mauricelle.

"Niin on", vastasi tämä.

"Oi, mikä onni!" kuiskasi Geneviève.

Sellaisten ihmisten iloa, joilla on vain tunti elettävää, ei saata kestää niinkään kauvan kuin heidän elämäänsä.

Silmäiltyään Genevièveä sen kiihkeän ja syvän rakkauden katseella, joka asui hänen sydämessään, kiitettyään häntä tuosta hänen juuri lausumastaan sekä itsekkäästä että hellästä sanasta, Maurice kääntyi Lorinin puoleen.

"Jutelkaamme nyt", sanoi hän sulkien Genevièven molemmat kädet omaansa.

"Niin, jutelkaamme", vastasi Lorin; "se on vallan oikein, kunhan vain olisi aikaa! Mitä sinulla on minulle sanottavaa? Katsotaanpa!"

"Sinut on vangittu minun vuokseni, tuomittu kuolemaan hänen takiaan, etkä sinä ole rikkonut ensinkään lakia; kun Geneviève ja minä maksamme velkamme, ei käy päinsä, että sinut pannaan maksamaan samalla kertaa kuin meidät."

"Minä en ymmärrä."

"Lorin, sinä olet vapaa!"

"Vapaa, minäkö? Sinä olet hullu!" sanoi Lorin.

"En, minä en ole hullu; toistan sinulle, että olet vapaa; kas, tässä on lupalippu. Sinulta kysytään, kuka olet; sinä palvelet Carmesin kansliassa; olet tullut puhuttelemaan Palatsin kansalaista kanslistia; olet uteliaisuudesta pyytänyt häneltä lupalipun näädäksesi kuolemaantuomittuja; olet nähnyt heidät, olet saanut kylliksesi ja menet tiehesi."

"Tämähän on pilaa, eikö niin?"

"Eipä suinkaan, rakas ystävä, tässä on lippu, käytä tilaisuutta hyväksesi. Sinä et ole rakastunut, sinä; sinun ei ole tarvis kuolla voidaksesi viettää muutaman minuutin lisää sydämesi rakastetun kanssa, eikä menettää sekuntiakaan ikuisuudestasi."

"No niin, Maurice", sanoi Lorin, "jos täältä voi päästä pois, mitä en koskaan olisi uskonut, vannon sen, miksi sinä et sitten ensinnä pelasta madamea? Sinun suhteesi me kyllä sitten keksimme keinon."

"Mahdotonta", sanoi Maurice, jonka sydäntä kauheasti kouristi, "kas, sinähän näet, lippuun on merkitty kansalainen eikä kansatar; eikä Geneviève sitäpaitsi tahtoisi lähteä ulos jättäen minut tänne, elää tietäessään minun kuolevan".

"No niin, ellei hän tahdo sitä, miksi minä sitä tahtoisin? Luuletko sinä siis, että minulla on vähemmän rohkeutta kuin naisella?"

"En, hyvä ystävä, minä tiedän päinvastoin, että sinä olet miehistä urhein; mutta mikään asia maailmassa ei voisi puolustaa sinun itsepäisyyttäsi tällaisessa tapauksessa. No, Lorin, käytä hetkeä hyväksesi, ja suo meille tuo suuri ilo, että tiedämme sinut vapaaksi ja onnelliseksi."

"Onnelliseksi!" huudahti Lorin, "lasketko sinä pilaa? Onnellinen ilman teitä?... Voi, mitä perhanaa sinä luulet minun tekevän tässä maailmassa ilman teitä, Pariisissa, kun en voi elää tapojen! mukaan? Kun en enää näe teitä, kun en enää ikävystytä teitä loppusoinnuillani? Voi, jumaliste, en!"

"Lorin, ystäväni..."

"Juuri niin, juuri sen vuoksi, että olen ystäväsi, minä pysyn päätöksessäni: jos olisin vankina kuten nyt olen ja toivoisin löytäväni teidät molemmat, niin kaataisin kumoon muurit; mutta karatakseni täältä yksinäni käyskennelläkseni katuja pitkin pää kumarassa ja jonkinlaisen katumuksen huutaessa korviini: 'Maurice! Geneviève!' mennäkseni tiettyihin kortteleihin ja muutamien talojen ohi, joissa olen nähnyt teidät ja joissa tämän jälkeen näkisin vain teidän haamunne; täten lopulta joutuakseni vihaamaan tätä rakasta Pariisia, jota niin paljon olen rakastanut, ah, en, kautta kunniani, ja minun mielestäni on tehty oikein julistamalla pannaan kuninkaat, vaikkapa ei edes muun kuin kuningas Dagobertin vuoksi."

"Entä mitä yhteyttä on kuningas Dagobertilla tämän tilanteen kanssa?"

"Mitä yhteyttäkö? Eikö tämä kauhea tyranni sanonut suurelle Eligiukselle: Ei ole niin hyvää seuraa, ettei sitä pidä jättää. No niin, minä olen tasavaltalainen ja sanon: mikään ei saata meitä jättämään tätä hyvää seuraa, ei edes giljotiini; täällä minun on hyvä olla, ja tänne minä jään!"

"Ystäväparka, ystäväparka!" sanoi Maurice.

Geneviève ei sanonut mitään, mutta katseli häntä kyynelsilmin.

"Sinä kaipaat elämää, sinä!" sanoi Lorin.

"Niin, hänen vuoksensa."

"Minä taas en kaipaa sitä minkään vuoksi; enpä edes Järki-jumalattaren vuoksi, joka — olen unohtanut ilmoittaa sinulle tämän seikan — on menetellyt viime aikana erittäin väärin minua kohtaan eikä ole edes viitsinyt lohduttautua toisen, muinaisen Arthémiksen tapaan; minä poistun siis erittäin rauhallisena ja hyvin leikkisänä; minä huvitan kaikkia noita heittiöitä, jotka juoksentelevat pyövelinrattaiden perässä, minä lausun kauniin nelisäkeisen runon herra Sansonille ja hyvästit seuralle... toisin sanoen... maltahan!"

Lorin keskeytti puheensa.

"Ah niin kyllä, niin kyllä", sanoi hän, "niin kyllä, minä tahdon lähteä ulos; tiedän hyvin, etten rakastanut ketään; mutta unohdin vihanneeni erästä; mitä on kellosi, Maurice, kellosi?"

"Puoli neljä."

"Minulla on aikaa, helkkarissa, minulla on aikaa!"

"Varmasti", huudahti Maurice; "tänään on vielä yhdeksän syytettyä, se ei pääty ennen kello viittä; meillä on siis melkein kaksi tuntia käytettävänä".

"Enempää en tarvitsekaan; anna minulle lippusi ja lainaa minulle kaksikymmentä souta."

"Oi, hyvä Jumala! Mitä te aiotte tehdä?" kuiskasi Geneviève.

Maurice puristi hänen kättänsä; hänelle oli tärkeätä, että Lorin lähti.

"Minulla on ajatus", sanoi Lorin.

Maurice veti kukkaronsa taskustaan ja pani sen ystävänsä kouraan.

"Nyt pääsylippusi, Jumalan rakkauden kautta! Aioin sanoa Ikuisen Olennon rakkauden kautta."

Maurice antoi hänelle pääsylipun.

Lorin suuteli Genevièven kättä, ja käyttäen hyväkseen tilaisuutta, kun kansliaan tuotiin joukko kuolemaantuomittuja, hän harppasi puupenkkien yli ja ilmestyi suurelle ovelle.

"Hoi!" sanoi muuan santarmi, "tuossa näyttää menevän karkulainen".

Lorin ojentautui ja esitti pääsylippunsa.

"Kas tässä", sanoi hän, "kansalainen santarmi, opi paremmin tuntemaan ihmiset".

Santarmi tunsi kanslistin allekirjoituksen; mutta hän kuului niihin toimihenkilöihin, joilta tavallisesti puuttuu luottamus asioihin, ja kanslistin juuri tällä hetkellä tullessa oikeussalista väristen yhä vieläkin sen vuoksi, että niin varomattomasti oli antanut nimikirjoituksensa, sanoi santarmi:

"Kansalainen kanslisti, tässä on paperi, jonka avulla eräs otus aikoo päästä pois Kuolleiden salista; kelpaako tämä paperi?"

Kanslisti kalpeni kauhusta, ja varmana siitä, että jos katsoisi, näkisi Dixmerin kamalat kasvot, hän kiirehti vastaamaan repäisten kortin käteensä:

"Kyllä, kyllä, se on minun allekirjoitukseni."

"Siinä tapauksessa", sanoi Lorin, "jos se kerran on sinun allekirjoituksesi, anna se minulle takaisin".

"Eipä suinkaan", sanoi kanslisti repien sen tuhanneksi kappaleeksi, "enpä suinkaan, tällaisia pääsylippuja voidaan käyttää vain kerran".

Lorin seisoi hetken neuvottomana.

"Ai, sitä pahempi", sanoi hän; "mutta minun on ennen kaikkea tapettava hänet". Ja hän syöksyi ulos kansliasta.

Kuten helposti saattaa ymmärtää, Maurice oli seurannut Lorinia jännittyneenä, kunnes hän oli hävinnyt näkyvistä.

"Hän on pelastunut", sanoi hän Genevièvelle niin innostuneena, että se muistutti iloa; "hänen pääsylippunsa on revitty kappaleiksi, hän ei pääse enää sisälle: sitäpaitsi, vaikka hän pääsisikin sisään, on vallankumousoikeuden istunto pian lopussa: hän saapuu kello viisi, ja me olemme silloin kuolleet!"

Geneviève huokasi ja värisi.

"Oi, purista minut syliisi", sanoi hän, "ja älkäämme enää jättäkö toisiamme... Miksi ei ole mahdollista, hyvä Jumala, että sama isku iskee meihin molempiin, jotta vetäisimme molemmat yhdessä viimeisen henkäyksemme!"

Sitten he vetäytyivät hämärän salin perälle. Geneviève istuutui ihan Mauricen viereen ja kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa; täten he toisiinsa kietoutuneina, yhdessä hengittäen, sammuttaen mielestään etukäteen äänet ja ajatukset, huumaantuivat rakkauden avulla välinpitämättömiksi lähestyvästä kuolemasta.

Kului puoli tuntia.

XXIX

Miksi Lorin oli lähtenyt

Äkkiä kuului kova meteli, santarmit tulivat matalasta ovesta sisään; heidän jälkeensä tuli Sanson ja hänen apurinsa kantaen nuorakimppuja.

"Oi, ystäväni, ystäväni!" sanoi Geneviève, "nyt tuli kohtalokas hetki, minä tunnen pyörtyväni".

"Ja te olette väärässä", sanoi Lorinin heläjävä ääni:

"Väärässä ootte totta tosiaan, kuolema vapautta ompi vaan."

"Lorin!" huudahti Maurice epätoivoisena.

"Se ei ollut hyvä, eihän ollut? Olen samaa mieltä kuin sinä; eilispäivästä lähtien olen sepittänyt vain surkeita..."

"Voi, siitäkö nyt olisi kysymys! Sinä palasit, onneton...! Sinä palasit...!"

"Niinhän oli luullakseni sovittu. Kuulehan, sillä se, mitä aion kertoa, kiinnostaa yhtä paljon sinua kuin madamea."

"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!"

"Annahan minun puhua, muuten ei minulla ole aikaa kertoa sitä. Halusin mennä ulos ostaakseni veitsen Barillerie-kadulta."

"Mitä sinä aioit tehdä veitsellä?"

"Tahdoin tappaa sillä tuon hyvän herra Dixmerin." Geneviève värisi.

"Oi!" sanoi Maurice, "minä käsitän".

"Minä ostin sen. Kas näin minä ajattelin, ja sinä saat nähdä, miten paljon ystävälläsi on loogillista järjenjuoksua. Alanpa luulla, että minusta olisi pitänyt tulla matemaatikko runoilijan sijasta. Pahaksi onneksi on nyt liian myöhäistä. Kas näin minä siis puhuin itsekseni; seuraahan järkeilyäni: 'Herra Dixmer on sekoittanut vaimonsa huonoon asiaan; herra Dixmer on käynyt katsomassa hänen tuomitsemistaan; herra Dixmer ei varmaankaan luovu huvista nähdä häntä pyövelinrattaissa, etenkään kun me olemme häntä saattamassa. Minä näen hänet siis katselijoiden ensi rivissä; minä solahdan hänen viereensä; sanon hänelle: 'hyvää päivää, herra Dixmer', ja isken veitseni hänen kylkeensä!"

"Lorin", huudahti Geneviève.

"Rauhoittukaa, rakas ystävä. Sallimus on saattanut kaikki oikeaan järjestykseen. Voitteko kuvitella, että katselijat, sen sijaan että olisivat pysytelleet Palatsin edessä kuten tavallista, olivat tehneet puolikäännöksen oikeaan ja piirittivät rantakatua! 'Kas', sanoin itsekseni, 'siellä on varmasti hukkunut koira, miksi ei Dixmer olisi siellä? Hukuttautuva koira saa ajan aina hyvin kulumaan.' Astun kaiteen viereen, ja näen pitkin rantaa seisoskelevan joukon ihmisiä, jotka nostelevat käsiään ilmaan ja kumartuvat katsomaan jotakin maassa makaavaa esinettä huutaen voi! voi! niin — että itse Seinen olisi pitänyt nousta uomastaan. Lähestyn paikkaa... Tämä maassa makaava... arvaapas, mikä se oli...?"

"Se oli Dixmer", sanoi Maurice synkällä äänellä.

"Niin! Miten sinä sen osasi! arvata? Niin, rakas ystävä, Dixmer, joka ihan yksikseen oli avannut vatsansa; tuo onneton on varmasti tappanut itsensä sovittaakseen rikoksensa."

"Ai, niinkö sinä ajattelit?" sanoi Maurice synkästi hymyillen.

Genevièven pää vaipui käsien väliin; hän oli liian heikko kestääkseen niin paljon mielenliikutuksia, jotka tulivat toinen toisensa perästä.

"Niin, siten minä ajattelin, koska hänen vierestään löydettiin hänen verinen sapelinsa; ellei hän... vain ole kohdannut jotakuta..."

Sanomatta mitään ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Geneviève ei lamaantuneena saattanut nähdä häntä, avasi Maurice takkinsa ja näytti Lorinille veriset liivinsä ja paitansa.

"Oh, se on eri asia", sanoi Lorin. Ja hän ojensi kätensä Mauricelle.

"Nyt", sanoi hän kumartuen kuiskaamaan Mauricen korvaan, "kun vaatteitani ei tarkastettu, koska palasin sanoen kuuluvani herra Sansonin seurueeseen, on minulla vielä veitsi mukanani, jos sinä kammot giljotiinia."

Maurice tarttui riemastuneena aseeseen.

"Ei sentään", sanoi hän, "hän kärsisi siitä liikaa". Ja hän antoi veitsen takaisin Lorinille.

"Sinä olet oikeassa", sanoi tämä; "eläköön herra Guillotinin kone. Mikä on herra Guillotinin kone? Nenäpiuvi kaulalla, kuten Danton sanoi. Mikä on nenäpiuvi?"

Ja hän heitti veitsen keskelle kuolemaantuomittujen joukkoa.

Muuan heistä otti sen, työnsi sen rintaansa ja kaatui kuolleena maahan.

Samalla hetkellä liikahti Geneviève ja parkaisi. Sanson oli laskenut kätensä hänen olkapäälleen.

XXX

Eläköön Simon!

Kuullessaan Genevièven parkaisun Maurice käsitti taistelun alkaneen.

Rakkaus voi hurmata sielun urhouteen saakka; rakkaus voi vastoin luonnonvaistoa saada ihmislapsen toivomaan kuolemaa; mutta se ei sammuta hänessä tuskan tuntoa. Oli selvää, että Geneviève suostui kuolemaan kärsivällisemmin ja alistuvaisemmin, kun Maurice kuoli hänen kanssansa; mutta alistuminen ei estänyt kärsimästä, ja tästä maailmasta lähteminen ei ole ainoastaan vaipumista tuntemattoman pohjattomaan syvyyteen, vaan myöskin kärsimistä vaipuessa.

Maurice näki yhdellä silmäyksellä koko näyttämön ja yhdellä ajatuksella kaikki mitä tapahtui!

Keskellä salia ruumis, jonka rinnasta paikalle syöksynyt santarmi oli riuhtaissut puukon, pelosta, etteivät toisetkin käyttäisi sitä.

Sen ympärillä epätoivosta mykkiä miehiä, jotka tuskin edes huomasivat sitä, kirjoittamassa lyijykynällä paperille katkonaisia sanoja tai puristellen toistensa käsiä; muutamat toistaen alituisesti, kuten hullut, jotakin rakasta nimeä tai kastellen kyynelin muotokuvaa, sormusta, hiuskiehkuraa; toiset purkaen hirveitä kirouksia tyranniutta vastaan, kulunutta sanaa, jota koko maailma vuorotellen on kironnut, vieläpä toisinaan tyrannit itsekin.

Kaikkien näiden onnettomien keskellä Sanson, jota ei hänen viisikymmentäneljä ikävuottansa vielä painanut niin paljon kuin hänen synkän virkansa vakavuus; niin lempeänä, niin lohduttavaisena kuin hänen tehtävänsä salli hänen olla, antoi Sanson tuolle neuvon, tälle surullisen, rohkaisevan sanan ja keksi kristillisiä lauseita, joilla vastasi sekä epätoivoisille että ylimielisille.

"Kansatar", sanoi hän Genevièvelle, "huivi olisi otettava pois ja tukka sidottava ylös tai leikattava, jos suvaitsette".

Geneviève rupesi vapisemaan.

"No, hyvä ystävä", sanoi Lorin lempeästi, "rohkeutta".

"Voinko minä itse sitoa madamen tukan?" kysyi Maurice.

"Oi, niin", huudahti Geneviève, "hän! Minä rukoilen sitä hartaasti, herra Sanson!"

"Sitokaa vain", sanoi pyöveli kääntäen pois päänsä.

Maurice päästi auki kaulaliinansa, hänellä kun oli liian lämmin. Geneviève suuteli sitä ja polvistuen nuoren miehen eteen laski hänen syliinsä tämän hurmaavan pään, joka oli tuskassaan kauniimpi kuin se milloinkaan oli ollut ilossaan.

Mauricen suoritettua tämän hautajaistoimituksen, vapisivat hänen kätensä niin kovasti, hänen kasvoissaan oli niin voimakas tuskan ilme, että Geneviève huudahti:

"Oi, minulla on rohkeutta, Maurice!"

Sanson kääntyi.

"Eikö niin, hyvä herra, enkö minä olekin rohkea?" sanoi Geneviève.

"Varmasti, kansatar", vastasi pyöveli liikutetulla äänellä, "todellisesti rohkea".

Sillä välin oli ensimmäinen apulainen käynyt lävitse Fouquier-Tinvillen lähettämän luettelon.

"Neljätoista", sanoi hän.

Sanson luki kuolemaantuomitut.

"Viisitoista, kuollut mukaanluettuna", sanoi hän; "miten se on selitettävissä?"

Lorin ja Geneviève lukivat hänen jälkeensä, saatuaan molemmat saman ajatuksen.

"Te sanotte, ettei ole muuta kuin neljätoista kuolemaantuomittua ja että meitä on viisitoista?" sanoi Geneviève.

"Niin, varmasti on kansalainen Fouquier-Tinville erehtynyt."

"Ai, sinä valehtelit", sanoi Geneviève Mauricelle, "sinua ei vielä ollut ensinkään tuomittu".

"Miksi minä odottaisin huomiseen, kun sinä kuolet tänään?" vastasi Maurice.

"Ystävä", sanoi Geneviève hymyillen, "sinä teet minut rauhalliseksi: nyt minä näen, että on helppo kuolla".

"Lorin", sanoi Maurice, "Lorin, viimeisen kerran... kukaan ei voi tuntea sinua täällä... sano, että olet tullut sanomaan minulle hyvästi... sano, että sinut on suljettu tänne erehdyksestä. Kutsu se santarmi, joka näki sinun menevän ulos... Minä se olen oikea kuolemaantuomittu, minunhan on kuoltava; mutta sinä, me rukoilemme sinua, ystävä, jää sinä meidän iloksemme eloon säilyttääksesi meidän muistomme; nyt on vielä aikaa, Lorin, me rukoilemme sinua!"

Geneviève liitti kätensä yhteen rukoilemisen merkiksi.

"Minä olen sanonut en, ja se merkitsee en", vastasi Lorin lujalla äänellä; "älkää puhuko minulle siitä enää, muuten minä tosiaan luulen olevani teille vaivaksi".

"Neljätoista", toisti Sanson, "ja heitä on viisitoista".

Sitten hän sanoi korottaen äänensä:

"Katsotaanpa, onko täällä kellään mitään muistuttamista? Voiko joku todistaa olevansa täällä erehdyksestä?"

Kenties avautuivat muutamat suut tätä kysyttäessä, mutta ne sulkeutuivat jälleen sanomatta sanaakaan; ne, jotka olisivat valehdelleet, eivät kehdanneet sitä tehdä; ne, jotka eivät olisi valehdelleet, eivät tahtoneet puhua mitään.

Syntyi usean minuutin hiljaisuus, jonka kuluessa apurit jatkoivat kaameata työtään.

"Kansalaiset, me olemme valmiit", sanoi silloin vanha Sanson kumealla, juhlallisella äänellään.

Muutamat nyyhkytykset ja voihkaukset vastasivat tähän.

"No niin", sanoi Lorin, "olkoon menneeksi.

"Kuolkaamme eestä synnyinmaan, se on kohtalo kaunehin...

"Niin, kuollessa isänmaan puolesta; mutta minä alan vallan varmasti luulla, ettemme kuolekaan niiden huviksi, jotka katselevat meidän kuolemistamme. Kautta kunniani, Maurice, minä olen yhtä mieltä kanssasi, minä alan myöskin saada kynikseni tasavallasta."

"Nimihuuto!" sanoi ovella seisova komisaari.

Useita santarmeja astui saliin ja sulki täten pääsyn, asettuen seisomaan elämän ja kuolemaantuomittujen väliin, kuten estääkseen näitä palaamasta edelliseen.

Suoritettiin nimihuuto.

Maurice oli nähnyt sen miehen tuomittavan, joka tappoi itsensä Lorinin puukolla, ja vastasi kuullessaan tämän miehen nimeä huudettavan. Silloin huomattiin, että ainoastaan kuollut oli ollut liikaa joukossa.

Hänet kannettiin ulos salista. Jos hänen henkilöllisyytensä olisi todettu, jos hänet olisi tunnettu kuolemaantuomituksi, olisi hänet, niin kuollut kuin olikin, viety giljotiinille muiden mukana.

Eloonjääneet työnnettiin ulko-ovea kohti.

Jokaisen tullessa yksitellen ristikko-oven eteen, sidottiin hänen kätensä selän taakse.

Kymmenen minuutin kuluessa ei ainoatakaan sanaa vaihdettu näiden onnettomien kesken.

Vain pyövelit yksistään puhuivat ja toimivat.

Maurice, Geneviève ja Lorin, jotka eivät enää voineet hillitä itseään, painautuivat toisiaan vasten, jottei heitä erotettaisi toisistaan. Sitten työnnettiin kuolemaantuomitut Conciergeriestä pihalle.

Täällä kävi näytelmä kauhistuttavaksi.

Useat pyörtyivät nähdessään teloitusrattaat; ovenvartijat auttoivat heitä nousemaan niihin.

Vielä suljettujen ovien takaa kuului väkijoukon sekavia ääniä, ja melusta päättäen saattoi arvata sen olevan suuren.

Geneviève nousi rattaille kyllin voimissaan; Maurice sitäpaitsi kannatti häntä kyynärpäästä ja hyppäsi kiireesti hänen jälkeensä.

Lorin ei hätäillyt. Hän valitsi istumapaikkansa ja asettui Mauricen vasemmalle puolelle.

Portit avautuivat; ensi riveissä seisoi Simon.

Molemmat ystävykset tunsivat hänet; hänkin näki heidät.

Hän nousi seisomaan rajakivelle, jonka ohi rattaiden täytyi ajaa.

Rattaita oli kolmet. Ensimmäiset lähtivät liikkeelle, ne, joissa nuo kolme ystävystä istuivat.

"Kas, päivää, kaunis krenatööri!" sanoi Simon Lorinille, "saat luullakseni tuntea minun nahkavöistäni?"

"Niin", sanoi Lorin, "ja minä koetan olla liikaa kolhimatta sitä lovelle, jotta se pystyisi leikkaamaan sinunkin nahkasi, kun vuorosi tulee".

Molemmat toiset rattaat lähtivät liikkeelle seuraten ensimmäisiä.

Kirkunan, hyvähuutojen, voihkimisten, kirousten hirveä myrsky puhkesi kuolemaantuomittujen ympärillä.

"Rohkeutta, Geneviève, rohkeutta!" kuiskasi Maurice.

"Oi", vastasi nuori nainen, "minä en sure elämää kuollessani sinun kerallasi. Pahoittelen, etteivät käteni ole vapaat puristaakseni sinut vielä kerran syliini ennenkuin kuolen."

"Lorin", sanoi Maurice, "Lorin, pengopas liivintaskuni, löydät sieltä kynäveitsen".

"Ai, helkkarissa!" sanoi Lorin, "miten tervetullut onkaan kynäveitsi; minua nöyryytti mennä kuolemaan sidottuna kuten vasikka".

Maurice laski taskunsa alas ystävänsä käsien tasalle; Lorin otti sieltä kynäveitsen; sitten he yhdessä avasivat sen. Silloin Maurice otti sen hampaittensa väliin ja leikkasi Lorinin käsiä sitovat nuorat.

Vapautuneena köysistään teki Lorin saman palveluksen Mauricelle.

"Pidä kiirettä", sanoi nuori mies; "Geneviève pyörtyy".

Suorittaakseen tämän työn, oli Maurice hetkiseksi kääntynyt selin naisparkaan, ja kun tämän koko voima johtui hänestä, oli Geneviève tosiaankin sulkenut silmänsä ja hänen päänsä vaipunut rinnoille.

"Geneviève", sanoi Maurice, "Geneviève, avaa jälleen silmäsi, ystäväiseni; meillä ei enää ole muuta kuin muutama minuutti aikaa nähdä toisiamme tässä maailmassa".

"Nämä köydet runtelevat minua", kuiskasi nuori nainen.

Maurice päästi siteet.

Heti hän avasi silmänsä ja suoristautui, joutuen kiihtymyksen valtaan, joka teki hänen kauneutensa häikäiseväksi.

Hän kietoi toisen kätensä Mauricen kaulaan, tarttui toisella Lorinin käteen, ja seisoen pystyssä rattailla ja molempien toisten uhrien maatessa heidän jaloissaan jo ennakolta kärsityn kuoleman tylsyttäminä, he kaikki kolme kiittivät taivasta, joka salli heidän vapaasti nojautua toinen toiseensa.

Roskaväki, joka oli solvannut heitä heidän istuessaan, vaikeni nähdessään heidän seisovan.

Mestauslava tuli näkyviin.

Maurice ja Lorin näkivät sen, Geneviève ei sitä huomannut: hän katseli vain rakastajaansa.

Teloitusrattaat pysähtyivät.

"Minä rakastan sinua", sanoi Maurice Genevièvelle, "minä rakastan sinua".

"Nainen ensiksi, nainen ensiksi!" huusi tuhat ääntä.

"Kiitos, kansa", sanoi Maurice, "kuka sanoikaan sinua julmaksi?"

Hän otti Genevièven syliinsä ja painaen huulensa hänen huulilleen kantoi hänet Sansonin käsiin.

"Rohkeutta!" huudahti Lorin, "rohkeutta!"

"Sitä minulla on", vastasi Geneviève, "sitä minulla on!"