Part 3

"Ei kukaan", vastasi Maurice onnellisena siitä, että pääsi valehtelemasta kysymyksen ollessa tässä muodossa; "ei kukaan; entä mitä te olette tehneet?"

"Me olemme hankkineet varmuuden siitä, että Maison-Rougen ritari on noin tunti sitten mennyt sisälle taloon eikä ole senjälkeen lähtenyt ulos", vastasi poliisimies.

"Entä tunnetteko te hänen huoneensa?" sanoi Lorin.

"Hänen huoneensa erottaa kansatar Dixmerin huoneesta vain käytävä."

"Aha, aha", sanoi Lorin.

"Ei siinä jumaliste tarvittaisi mitään erotusta yhtään; tuo Maison-Rougen ritari näyttää olevan aika velikulta."

Maurice tunsi veren nousevan päähänsä; hän sulki silmänsä ja näki tuhannen salaman välähdyksen.

"No niin, mutta mitä kansalainen Dixmer sanoi tästä?" kysyi Lorin.

"Hän huomasi sen olevan itselleen suureksi kunniaksi."

"Entä nyt?" sanoi Maurice tukahtuneella äänellä, "mitä me nyt päätämme tehdä?"

"Me päätämme", sanoi poliisimies, "mennä vangitsemaan hänet huoneestaan, ehkäpä vielä sängystään".

"Hän ei siis aavista mitään?"

"Ei yhtään mitään."

"Minkälainen on maasto?" kysyi Lorin.

"Meillä on täysin tarkka pohjapiirustus", sanoi harmaapukuinen; "paviljonki puutarhan kulmassa: kas tuolla: noustaan neljä porrasaskelmaa, näettekö tässä? Tullaan tasanteelle; oikealla on kansatar Dixmerin huoneuston ovi, tuo ikkuna, jonka näemme tuossa, kuuluu varmasti siihen. Taustalla, vastapäätä ikkunaa on ovi, josta mennään käytävään, ja käytävästä ovi petturin huoneeseen."

"Hyvä, siitä saa koko lailla tarkan maastontuntemuksen", sanoi Lorin; "kun on tuollainen pohjapiirros, voi kävellä silmät siteessä, sitä suuremmalla syyllä silmät auki. Lähtekäämme siis."

"Ovatko kadut hyvin vartioidut?" kysyi Maurice, jonka mielenkiinnon kaikki mukanaolevat luonnollisesti katsoivat johtuvan pelosta, että ritari pääsisi livahtamaan.

"Kadut, käytävät, kadunkulmat, kaikki", sanoi harmaapukuinen mies; "minä takaan, ettei hiirikään pääse ilman tunnussanaa".

Maurice värisi; nuo monet varovaisuustoimenpiteet panivat hänet pelkäämään, että hänen petoksensa olisi hyödytön.

"Kuinka paljon miehiä te nyt sitten pyydätte vangitaksenne ritarin?" kysyi harmaapukuinen.

"Kuinka paljon miehiä?" sanoi Lorin; "toivon Mauricen ja minun hyvin riittävän; eikö niin, Maurice?"

"Kyllä", sopersi tämä, "varmasti me riitämme".

"Kuulkaa", sanoi poliisimies, "ei mitään turhia kerskailuja; kykenettekö ottamaan hänet?"

"Jumaliste! Kykenemmekö", huudahti Lorin, "luulenpa sentään! Eikö niin, Maurice, että meidän on otettava hänet?"

Lorin korosti tätä sanaa. Olihan hän sanonut, että heitä oli alettu epäillä ja ettei olisi annettava epäilyille, jotka kasvoivat tuona aikana niin nopeasti, aikaa varmistua; ja Lorin ymmärsi, ettei kukaan uskaltaisi epäillä kahden sellaisen miehen isänmaallisuutta, joiden oli onnistunut vangita Maison-Rougen ritari.

"No niin", sanoi poliisimies, "jos te todella pysytte päätöksessänne, ottakaa mukaanne mieluummin kolme miestä kuin kaksi, neljä kuin kolme; ritarin nukkuessa on hänen miekkansa aina päänalusen alla ja kaksi pistoolia yöpöydällään".

"Mitä helkkaria", sanoi eräs Lorinin komppanian krenatööri, "mennään kaikki, älköön kenelläkään olko etuoikeutta; jos hän antautuu, panemme hänet säilöön giljotiinin varalle; jos hän tekee vastarintaa, leikkaamme hänet kappaleiksi".

"Hyvin sanottu", virkkoi Lorin, "eteenpäin. Menemmekö ovesta vai ikkunasta?"

"Ovesta", sanoi poliisimies; "ehkä siinä sattumalta on avain; sillä jos menemme ikkunasta, on muutamia ruutuja lyötävä rikki, ja siitä syntyy meteliä".

"Olkoon menneeksi ovesta", sanoi Lorin; "samantekevä mistä, kunhan mennään. Lähdetään, sapeli kouraan, Maurice!"

Maurice veti koneellisesti sapelin huotrastaan.

Pieni joukko astui paviljonkia kohti. Kuten harmaapukuinen mies oli sanonut siellä olevan, tavattiin tasanteen ensimmäiset portaat, sitten tultiin tasanteelle ja siltä eteiseen.

"Kas", huudahti Lorin iloissaan, "avain on ovessa".

Hän oli ojentanut kätensä hämärässä, ja kuten oli sanonut, tosiaankin tuntenut sormenpäillään kylmän avaimen.

"No, mennään, avaa siis, kansalainen luutnantti", sanoi harmaapukuinen.

Lorin väänsi avainta varovasti lukossa; ovi avautui.

Maurice kuivasi kädellään otsaansa, joka oli hiestä kostea.

"Olemme perillä", sanoi Lorin.

"Emme vielä", virkkoi harmaapukuinen. "Jos meidän maastotietomme ovat tarkat, olemme kansatar Dixmerin huoneistossa."

"Siitä voimme saada varmuuden", sanoi Lorin; "sytyttäkäämme kynttilöitä palamaan, takassa on vielä tulta".

"Sytyttäkäämme soihtuja", sanoi harmaapukuinen; "soihdut eivät sammu kuten kynttilät".

Ja hän otti erään krenatöörin kädestä kaksi soihtua, jotka hän sytytti lieden hiilloksessa. Toisen hän pani Mauricen, toisen Lorinin käteen.

"Katsokaa", sanoi hän, "minä en erehtynyt: tässä on ovi, josta mennään kansatar Dixmerin makuuhuoneeseen, tuolla toinen, josta päästään käytävään".

"Eteenpäin, käytävään", sanoi Lorin.

Avattiin taustalla oleva ovi, joka ei ollut suljettu enempää kuin ensimmäinenkään, ja niin oltiin vastapäätä ritarin huoneen ovea. Maurice oli nähnyt tämän oven kaksikymmentä kertaa eikä ollut milloinkaan kysynyt, minne se vei; hänen mielestään keskittyi koko maailma siihen huoneeseen, jossa Geneviève otti hänet vastaan.

"Kas, kas", sanoi Lorin matalalla äänellä, "tässä asia muuttuu; avainta ei ole, ja ovi on lukossa".

"Mutta", kysyi Maurice, joka tuskin saattoi puhua, "oletteko ihan varma, että se on tämä?"

"Jos pohjapiirros on tarkka, tulisi sen olla tämä", vastasi poliisimies; "saammehan sitäpaitsi pian nähdä. Krenatöörit, murtakaa ovi; ja te, kansalaiset, olkaa valmiit hyökkäämään huoneeseen heti kun ovi on murrettu."

Neljä miestä, jotka poliisin asiamies määräsi, nosti kivääriensä perät ja iski toimituksen johtajan merkistä yhden ainoan yhteisen iskun: ovi lensi säpäleiksi.

"Antaudu tai olet kuoleman oma!" huudahti Lorin syöksyen huoneeseen.

Kukaan ei vastannut; vuodeverhot olivat suojeltuina.

"Vuoteen taustaa, pitäkää silmällä vuoteen taustaa!" sanoi poliisimies; "kivääri poskelle, ja jos verhot vähänkään liikahtavat, ampukaa".

"Odottakaa", sanoi Maurice, "minä menen avaamaan ne".

Ja varmastikin siinä toivossa, että Maison-Rouge olisi piiloutuneena verhojen taa ja että ensimmäinen tikarinisku tai pistoolinlaukaus kohdistuisi häneen, Maurice syöksyi uutimia kohti, jotka kitisivät luistaessaan tankoa pitkin.

Vuode oli tyhjä.

"Jumaliste", sanoi Lorin, "ei ketään!"

"Hän on päässyt pakenemaan", sopersi Maurice.

"Mahdotonta, kansalaiset, mahdotonta!" huudahti harmaapukuinen; "sanoinhan, että hänen on nähty tulleen kotiin tunti sitten, ettei kukaan ole nähnyt hänen menevän ulos ja että kaikkia uloskäytäviä vartioidaan".

Lorin avasi seinäkomeroiden ja vaatekaappien ovet ja katseli joka paikasta, sellaisistakin, jonne miehen olisi ruumiillisesti mahdotonta piiloutua.

"Ei ketään! Ei kuitenkaan; näette hyvin, ei ketään!"

"Ei ketään!" toisti Maurice liikutettuna, minkä hyvin ymmärtää; "näettehän, ettei täällä tosiaankaan ole ketään".

"Ehkä hän on kansatar Dixmerin huoneessa", sanoi poliisimies.

"Kunnioittakaa naisen huonetta", sanoi Maurice.

"Kuinkas sitten", sanoi Lorin, "varmasti sitä kunnioitetaan, ja kansatar Dixmeriä myöskin; tarkastetaan vain".

"Tarkastetaanko kansatar Dixmer?" kysyi eräs krenatööri, mielissään siitä, että saattoi laskea huonoa pilaa.

"Ei", sanoi Lorin, "vain huone".

"Antakaa minun siinä tapauksessa mennä ensimmäisenä", sanoi Maurice.

"Mene", virkkoi Lorin; "sinä olet kapteeni: kunnia sille, kelle kunnia kuuluu".

Kaksi miestä jätettiin vartioimaan sitä huonetta, josta lähdettiin; sitten mentiin siihen huoneeseen, jossa soihdut oli sytytetty.

Maurice lähestyi ovea, joka vei Genevièven makuuhuoneeseen. Ensimmäistä kertaa hän oli nyt menossa sinne. Hänen sydämensä löi rajusti.

Avain oli ovessa. Maurice laski kätensä avaimelle, mutta epäröikin.

"Mitä nyt?" sanoi Lorin. "Avaa pois!"

"Mutta", sanoi Maurice, "entä jos kansatar Dixmer on makuulla?"

"Me katsomme hänen vuoteeseensa, hänen vuoteensa alle, hänen uuniinsa ja vaatekaappeihinsa", sanoi Lorin; "minkä jälkeen, ellei siellä ole muita kuin hän, me toivotamme hänelle hyvää yötä".

"Eipä suinkaan", sanoi poliisimies, "me vangitsemme hänet; kansatar Geneviève Dixmer on aristokraatti, jonka tiedetään olleen Tisonin tytön ja Maison-Rougen ritarin rikostoverin".

"Avaa siinä tapauksessa itse", sanoi Maurice päästäen avaimen kädestään, "minä en vangitse naisia".

Poliisimies katseli Mauricea karsaasti, ja krenatöörit kuiskuttelivat keskenään.

"Vai niin, vai niin", sanoi Lorin, "te kuiskuttelette? Kuiskutelkaa sitten kahden miehen asioista täällä ollessanne, sillä minä olen samaa mieltä kuin Maurice."

Ja hän astui askelen taaksepäin.

Harmaapukuinen mies tarttui avaimeen, väänsi kiivaasti, ovi avautui; sotilaat syöksyivät huoneeseen.

Kaksi kynttilää paloi pienellä pöydällä, mutta Genevièven, yhtä vähän kuin Maison-Rougen ritarinkaan huoneessa ei ollut ketään.

"Tyhjä!" huudahti poliisimies.

"Tyhjä!" toisti Maurice kalveten, "missä hän siis on?"

Lorin katseli Mauricea kummissaan.

"Hakekaamme", sanoi poliisimies.

Ja miliisimiestensä seurassa hän ryhtyi penkomaan koko talon kellareista työpajalle saakka.

Tuskin he olivat kääntäneet selkänsä, kun Maurice, joka oli kärsimättömänä seurannut heitä silmillään, nyt vuorostaan syöksyi huoneeseen avaten kaapit, jotka hän jo kerran oli avannut, ja huutaen hätäisellä äänellä:

"Geneviève! Geneviève!"

Mutta Geneviève ei vastannut, huone oli todella tyhjä.

Silloin Maurice ryhtyi omasta puolestaan tutkimaan taloa oikein vimmatusti. Kasvihuoneet, vajat, ulkohuoneet, kaikki hän tutki, mutta tuloksetta.

Äkkiä kuului kova meteli; aseistettu joukko näyttäytyi portilla, ilmoitti vartiomiehelle tunnussanan, valloitti puutarhan ja hajaantui taloon. Tämän apujoukon etunenässä välkkyi Santerren savustunut kypärintöyhtö.

"No, missä on vehkeilijä?" sanoi hän Lorinille.

"Kuinka? Missäkö on vehkeilijä?"

"Niin. Minä kysyn teiltä, mitä olette hänelle tehneet?"

"Minä kysyn sitä teiltä itseltänne: jos teidän osastonne on vartioinut uloskäytäviä hyvin, on sen täytynyt pidättää hänet, koskapa hän ei enää ollut talossa silloin kun me saavuimme."

"Mitä te sanotte?" huusi kenraali raivoissaan, "olette siis päästäneet hänet karkuun?"

"Emme ole voineet laskea häntä karkuun, koska hän ei milloinkaan ole ollut käsissämme."

"Siinä tapauksessa en minä enää ymmärrä siitä mitään", sanoi Santerre.

"Mistä niin?"

"Siitä, mitä käskitte lähetin sanoa minulle."

"Olemmeko me lähettäneet jonkun teidän luoksenne, mekö?"

"Epäilemättä. Tuon ruskeapukuisen, mustatukkaisen, vihreäsilmälasisen miehen, joka tuli meille ilmoittamaan teidän puolestanne, että olitte saamaisillanne haltuunne Maison-Rougen ritarin, mutta että hän puolustautui leijonan tavoin; heti tuon kuultuani minä kiiruhdin paikalle."

"Mies, jolla oli ruskea puku, musta tukka, vihreät silmälasit?" toisti Lorin.

"Niin juuri, ja piti käsipuolessaan naista."

"Nuorta, sievää?" huudahti Maurice harpaten kenraalin luo.

"Niin, nuorta ja sievää."

"Se oli hän ja kansatar Dixmer."

"Kuka hän?"

"Maison-Rouge... Voi, minua kurjaa, kun en tappanut heitä molempia!"

"Malttakaa, kansalainen Lindey", sanoi Santerre, "kyllä heidät saadaan satimeen".

"Mutta kuinka helvetissä te päästitte heidät menemään?" kysyi Lorin.

"Helkkarissa", sanoi Santerre, "päästin heidät menemään, koska heillä oli tunnussana".

"Heillä oli tunnussana!" huusi Lorin; "mutta meidän joukossammehan on siis petturi?"

"Ei, ei, kansalainen Lorin", sanoi Santerre, "teidät tunnetaan, ja tiedetään, ettei teidän joukossanne ole pettureita".

Lorin katseli ympärilleen ikäänkuin hakeakseen tätä petturia, jonka läsnäolosta oli puhunut. Hän kohtasi Mauricen synkän otsan ja epäröivän katseen.

"Voi", mutisi hän, "mitä tämä merkitsee?"

"Tämä mies ei voi olla kovin kaukana", sanoi Santerre; "tarkastakaamme ympäristö; ehkä hänet on kohdannut jokin kulkuvartio, joka on ollut näppärämpi kuin me eikä ole antanut vetää itseään nenästä".

"Niin, niin, hakekaamme", sanoi Lorin.

Ja hän tarttui Mauricen käsivarteen ja ollen ryhtyvinään hakemaan veti hänet mukanaan ulos puutarhasta.

"Niin, hakekaamme", sanoivat sotilaat; "mutta ennenkuin haemme..."

Ja eräs heistä heitti soihtunsa katokseen, joka oli ahdettu täyteen risukimppuja ja heiniä.

"Tule", sanoi Lorin, "tule".

Maurice ei vastustellut vähääkään. Hän seurasi Lorinia kuin lapsi; molemmat kiiruhtivat sillalle saakka puhumatta enempää; siellä he pysähtyivät, Maurice kääntyi.

Esikaupungin kohdalla oli taivaanranta punainen ja talojen ylitse saattoi nähdä nousevan joukon kipinöitä.

VI

Vannottu vala

Maurice värisi; hän ojensi kätensä Saint-Jacques-katua kohti.

"Tulipalo", sanoi hän, "tulipalo!"

"Niin, entä sitten", sanoi Lorin, "tulipalo, mitä siitä?"

"Voi, hyvä Jumala! hyvä Jumala! Jos hän olisikin palannut?"

"Kuka niin?"

"Geneviève."

"Geneviève, se on rouva Dixmer, eikö niin?"

"Niin, hän."

"Ei ole vähääkään vaaraa, että hän olisi palannut, ei hän sitä varten lähtenytkään."

"Lorin, minun on löydettävä hänet, minun on saatava kostaa."

"Oho, oho", sanoi Lorin.

"On jumalille, Amor, kauhistus ja ihmisille sinun valtikkas, ja tarpeeton on enää suitsutus sun alttareillas, hirmuvaltias."

"Autathan sinä minua löytämään hänet, Lorin?"

"Totta helkkarissa, se ei ole vaikeata."

"Kuinka niin?"

"Tietysti, jos sinua kiinnostaa kansatar Dixmerin kohtalo niin paljon kuin luulen, sinä varmasti tunnet hänet, ja tuntiessasi varmaankin tiedät, ketkä ovat hänen läheisimmät ystävänsä; hän ei ole lähtenyt Pariisista, hehän ovat kaikki hullaantuneet tähän kaupunkiin; hän on varmasti hakenut turvapaikan jonkun uskotun luota, ja huomenaamuna sinä saat jonkun Rosan tai Martan välityksellä pienen kirjelipun, joka on laadittu suunnilleen seuraavaan muotoon:

"Jos mielit, Mars, sä nähdä Cytheren, sa lainaa Yöttäreltä huntu sininen.

"Ja että hänen on esittäydyttävä ovenvartijalle, sen tai sen kadun varrella, siinä tai siinä numerossa ja kysyttävä rouva Kolmi-Tähteä, kas sillä tavalla."

Maurice kohautti olkapäitään; hän tiesi hyvin, ettei Genevièvellâ ollut ketään, kenen luota hakisi turvapaikkaa.

"Me emme löydä häntä", mutisi hän.

"Salli minun sanoa sinulle eräs seikka, Maurice", sanoi Lorin.

"Mikä seikka?"

"Ettei se olisi mikään niin suuri onnettomuus, vaikka emme löytäisikään häntä."

"Ellemme löydä häntä, Lorin", sanoi Maurice, "minä kuolen".

"Lempo vieköön", sanoi nuori mies, "se oli siis tuo rakkaus, joka oli viemäisillään sinun henkesi?"

"Niin oli."

Lorin mietti hetkisen.

"Maurice", sanoi hän, "nyt on kello yhdentoista korvilla, seutu on autio, tuossa on kivipenkki, joka näyttää olevan vartavasten laitettu kahdelle ystävykselle. Osoita minulle suosio antautua yksityiseen keskusteluun kanssani, kuten vanhan hallituksen aikana sanottiin. Annan sinulle sanani, etten puhu runomittaa."

Maurice katsahti ympärilleen ja tuli istumaan ystävänsä viereen.

"Puhu", sanoi Maurice nojaten raskaaksi käyneen päänsä kätensä varaan.

"Kuule, rakas ystävä, sanon sinulle erään asian ilman johdantoa, ilman kiertelyä, ilman selityksiä, että kuljemme perikatoamme kohti, sinä viet meidät perikatoon."

"Kuinka niin?" kysyi Maurice.

"Kuule, armas ystävä", alkoi Lorin uudelleen, "eräs yhteishyvänvaliokunnan päätös julistaa isänmaanpetturiksi jokaisen, joka on suhteissa mainitun isänmaan vihollisiin. Tunnetko sinä tämän päätöksen?"

"Epäilemättä", vastasi Maurice.

"Tunnet sen?"

"Tunnen."

"No niin. Minusta tuntuu, ettet ole mikään huono isänmaanpetturi. Mitä sanot siitä? kuten sanoi Manlius."

"Lorin!"

"Epäilemättä, ellet sinä katso isänmaanpalvojiksi niitä, jotka antavat asunnon, ruoan ja vuoteen Maison-Rougen herra ritarille; hän ei luullakseni ole mikään kiihkeä tasavaltalainen eikä ole tällä haavaa syytteessä syyskuun päivien toimeenpanosta."

"Voi, Lorin!" sanoi Maurice huokaisten.

"Se merkitsee", jatkoi siveyssaarnaaja, "että minusta sinä näytät olleen tai olet vielä liian hyvä ystävä isänmaanvihollisen kanssa. No, no, älä sano vastaan, rakas ystävä; sinä olet kuin Enkelados-vainaja, saisit vuoren sortumaan kääntyessäsi. Sanon sinulle siis toistamiseen, älä sano vastaan, vaan myönnä kiltisti, ettet enää ole kiihkeä tasavaltalainen."

Lorin oli lausunut nämä sanat niin lempeästi kuin saattoi ja oikein Ciceromaisen sulavasti.

Maurice tekikin vastalauseensa vain viittaamalla. Mutta Lorin ei siitä välittänyt, vaan jatkoi:

"Voi, jos me eläisimme jonkinlaisessa kasvihuonelämmössä, kohtuullisessa lämmössä, jossa kasvitieteen sääntöjen mukaan ilmapuntari alituisesti osoittaa kuuttatoista astetta, sanoisin sinulle, rakas Maurice, että se on soreasti tehty, että se on hienosti tehty; olkaamme silloin tällöin hieman aristokraatteja, se tekee hyvää ja on hauskaa; mutta me paistumme tänään kolmenkymmenenviiden tai neljänkymmenen asteen lämmössä; ruokaliina polttaa, koska itse ollaan haaleita; koska on kuuma, tunnutaan itse kylmiltä; koska on kylmä, on epäilyttävä; tiedät sen, Maurice; ja kun ollaan epäilyttäviä, sinä olet liian älykäs, rakas Maurice, jotta et tietäisi, mitä ollaan pian sen jälkeen, tai oikeammin, mitä ei enää olla."

"No hyvä, tapettakoon minut siis ja päättyköön tämä juttu", huudahti Maurice, "minä olen yhtäkaikki väsynyt elämään".

"Viime neljännestunnin kuluessa", sanoi Lorin. "Todellakaan ei ole kulunut kylliksi pitkä aika, jotta jättäisin sinut oman tahtosi valtaan; sitäpaitsi kun nykyaikana kuollaan, ymmärrät, että on kuoltava tasavaltalaisena, vaikka sinä tahtoisit kuolla aristokraattina."

"Voi, voi", huudahti Maurice, jonka verta rupesi kiehuttamaan syyllisyydentunnon aikaansaama sietämätön tuska; "voi, menet liian pitkälle, hyvä ystävä".

"Menen vielä pitemmälle, sillä ilmoitan etukäteen, että jos muutut aristokraatiksi..."

"Sinä ilmiannat minut?"

"Hyi, en: minä sulkisin sinut johonkin kellariin ja panisin hakemaan sinua rumpujen päristyksellä, kuten eksynyttä lammasta; sitten julistaisin, että aristokraatit, jotka tiesivät, mitä heille olit varannut, ovat takavarikoineet sinut, kiduttaneet, näännyttäneet sinut, joten hallinaiset ja Victor-piirin lumppu-ukot löydettyään sinut kruunaavat sinut julkisesti kukkasilla, kuten tapahtui rovasti Elie de Beaumontille, Latudelle ja muille. Kiiruhda siis jälleen muuttumaan Aristideeksi, muuten on asiasi selvä."

"Lorin, Lorin, tunnen, että olet oikeassa, mutta virta vie minua, luistan kaltevaa pintaa pitkin. Syytätkö sinä minua siksi, että kohtalo pakottaa minut mukaansa?"

"En minä syytä sinua, vaan kinastelen kanssasi. Muistelepas hiukan niitä näytöksiä, joita Pylades joka päivä esitti Oresteelle, näytöksiä, jotka oivallisesti todistavat, ettei ystävyys ole muuta kuin paradoksi, koskapa nämä malliystävykset väittelivät aamusta iltaan."

"Jätä minut, Lorin, se olisi paremmin tehty."

"En milloinkaan."

"Anna minun siinä tapauksessa rakastaa, olla vapaasti hullu, ehkä rikollinenkin, sillä jos näen hänet jälleen, tiedän tappavani hänet."

"Tai lankeat polvillesi hänen eteensä. Voi, Maurice sinua, Maurice rakastuneena aristokraattiin, milloinkaan en olisi uskonut sellaista. Sinähän olet kuin tuo Osselin-parka, joka hullaantui markiisitar de Charnyyn."

"Kylliksi jo, Lorin, minä pyydän hartaasti."

"Maurice, minä parannan sinut, tai piru minut periköön. Minä en tahdo sinun voittavan pyhän giljotiinin arpajaisissa, kuten sanoi Lombards-kadun maustekauppias. Ole varuillasi, Maurice, sinä saatat minut epätoivoon. Maurice, sinä teet minusta verenimijän. Maurice, minä tunnen tarvetta sytyttää Saint-Louis-saaren tuleen; soihtu, kekäle tänne.

"Ei, turhaa vaiva on ja soihdun pyytäminen kuitenkin. Sun tules suunnaton voi poroks polttaa sielus, kaupungin."

Maurice hymyili vasten tahtoaan.

"Tiedäthän, että sopimus oli puhua vain suorasanaisesti", sanoi hän.

"Mutta sinä myöskin saatat minut raivostumaan hulluudellasi", sanoi Lorin; "sinä myöskin... Kuule, mennään juomaan, Maurice; juodaan päihimme, tehdään lakiesityksiä, tutkitaan valtiotaloutta; mutta Jupiterin rakkauden kautta, älkäämme olko rakastuneita, älkäämme rakastako muita kuin vapautta."

"Tai Järkeä."

"Niin, se on totta. Jumalatar puhuu sinusta paljon ja pitää sinua suloisena kuolevaisena."

"Etkä sinä ole mustasukkainen?"

"Maurice, pelastaakseni ystävän tiedän voivani uhrata kaikki."

"Kiitos, Lorin-parkani, panen arvoa uskollisuudellesi; mutta paras tapa lohduttaa minua on antaa minun saada kyllikseni tuskaa. Hyvästi, Lorin; mene sinä katsomaan Arthémiseäsi."

"Entä minne sinä menet?"

"Lähden kotiin."

Ja Maurice astui muutaman askelen siltaa kohden.

"Sinä asut siis nykyään vanhan Saint-Jacques-kadun suunnalla?"

"En, mutta minua huvittaa mennä sitä kautta."

"Nähdäksesi vielä kerran paikan, jossa sinun epäinhimillinen olentosi asusti?"

"Nähdäkseni, eikö hän ole palannut sinne, missä tiesi minun häntä odottavan. Oi, Geneviève, Geneviève, en olisi luullut sinun saattavan tehdä sellaista petosta!"

"Maurice, muuan tyranni, joka tunsi hyvin kauniin sukupuolen, koskapa hän kuoli rakastettuaan sitä liikaa, sanoi:

"Nainen usein vaihtelee, hullu häneen uskonee."

Maurice päästi huokauksen, ja ystävykset lähtivät taas takaisin vanhalle Saint-Jacques-kadulle päin.

Sitä myöten kun ystävykset lähenivät paikkaa, he kuulivat suuren metelin; he näkivät valon kasvavan ja kuulivat isänmaallisia lauluja, jotka päiväsaikaan kirkkaassa auringonpaisteessa, taisteluntuoksinassa tuntuivat sankarihymneiltä, mutta jotka yöllä, tulipalon hohteessa kuulostivat päihtyneiden ihmissyöjien synkiltä juomalauluilta.

"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" sanoi Maurice unohtaen, että Jumala oli poistettu käytännöstä.

Ja hän asteli eteenpäin otsa hiessä.

Lorin katseli hänen käyntiään ja mutisi hampaittensa välistä:

"Jos rakkaus meidät vain valtaansa saa, niin järkevyys hyvästit heittää."

Koko Pariisi näytti vaeltavan niiden tapausten näyttämöä kohti, joista juuri olemme kertoneet. Mauricen oli pakko tunkeutua krenatööriketjun ja piirijoukkojen rivistöjen lävitse, sitten tuon aina raivokkaan, aina valppaan roskaväen yhteensulloutuneiden laumojen halki, joka tällä aikakaudella juoksi ulvoen näytelmästä näytelmään.

Sitä mukaa kuin Maurice lähestyi taloa, hän raivokkaassa kärsimättömyydessään kiiruhti askeliaan. Lorin saattoi vaivoin seurata häntä, mutta hän rakasti häntä liiaksi jättääkseen hänet yksikseen sellaisena hetkenä.

Kaikki oli melkein lopussa; katoksesta, jonne sotilas oli heittänyt palavan soihtunsa, oli tuli levinnyt työpajalle, joka oli rakennettu laudoista siten, että ilma pääsisi vapaasti haihtumaan; tavarat olivat palaneet; itse rakennus alkoi palaa.

"Voi, hyvä Jumala!" sanoi Maurice itsekseen, "jos hän olisi tullut takaisin, jos hän olisi jossakin huoneessa, joka on liekkien piirittämä, ja odottaisi minua, huutaisi minua!..."

Ja puoleksi mielipuolena tuskasta, uskoen kernaammin, että se nainen, jota hän rakasti, oli hullu kuin petturi, syöksyi Maurice pää kumarassa ovea kohti, jonka hän vilaukselta erotti savun keskeltä.

Lorin seurasi häntä yhä; hän olisi seurannut häntä helvettiin.

Katto paloi, tuli alkoi levitä portaisiin.

Läähättäen tarkasti Maurice ensin salin, Genevièven huoneen, Maison-Rougen ritarin huoneen, käytävät ja huusi tukahtuvalla äänellä:

"Geneviève! Geneviève!"

Kukaan ei vastannut.

Tullessaan takaisin ensimmäiseen huoneeseen näkivät ystävykset tulenkielekkeiden alkavan tunkea ovesta. Välittämättä Lorinin huudoista ja viittauksista käyttää ikkunaa lähti Maurice liekkien keskelle.

Sitten hän juoksi päärakennukseen, harppasi pysähtymättä halki pihan, joka oli täynnä särjettyjä huonekaluja, pääsi ruokahuoneeseen, Dixmerin salonkiin, kemisti Morandin työhuoneeseen; kaikki nämä olivat täynnä savua, pirstaleita, ikkunalasinsiruja; tuli oli juuri levinnyt tähänkin talonosaan ja alkoi tuhota sitä.

Maurice teki samoin kuin paviljongissakin. Hän ei jättänyt ainoatakaan huonetta tutkimatta, ainoatakaan käytävää juoksematta sen päästä päähän. Hän astui alas kellareihin saakka. Ehkä oli Geneviève tulipaloa paetessaan hakenut sieltä suojaa.

Ei ketään.

"Tuhat tulimmaista!" sanoi Lorin, "näethän hyvin, ettei täällä saattaisi kestää muut kuin salamanterit, etkä sinä etsi kuitenkaan tätä tarunomaista eläintä. Lähde pois; kyselemme, kuulustelemme saapuvilla olevia; ehkä on joku nähnyt hänet."

Olisi tarvittu monen miehen yhtyneet voimat viemään Maurice talosta ulos. Toivo veti hänet mukanaan hiuskarvallaan.

Silloin he alkoivat kysellä; he tutkivat ympäristön, pysäyttivät ohikulkevat naiset, tarkastivat lehtokujat, mutta tuloksettomasti. Kello oli yksi aamulla; Maurice oli jättiläisvoimistaan huolimatta väsymyksen murtama: viimein hän lakkasi juoksemasta, kapuamasta, alituisesti riitelemästä väkijoukon kanssa.

Ajuri ajoi ohi. Lorin pysäytti hänet.

"Rakas veli", sanoi hän Mauricelle, "me olemme tehneet kaiken sen, mikä on ollut inhimillisesti mahdollista löytääksemme jälleen Genevièvesi; olemme uupuneet pilalle, kärventyneet ruskeiksi, meitä on mukiloitu hänen vuokseen. Olkoon Cupido miten vaativainen hyvänsä, ei hän voi vaatia enempää mieheltä, joka on rakastunut, eikä ainakaan mieheltä, joka ei ole rakastunut; nouskaamme rattaille ja lähtekäämme kumpikin kotiin."

Maurice ei vastannut mitään, vaan alistui. Saavuttiin Mauricen ovelle kummankaan ystävyksen vaihtamatta sanaakaan.

Mauricen juuri astuessa rattailta he kuulivat Mauricen asunnon ikkunan sulkeutuvan.

"Kas, hyvä!" sanoi Lorin, "sinua odotettiin, minä voin olla rauhallisempi. Kolkutapas nyt ovelle!"

Maurice kolkutti, ovi avautui.

"Hyvää yötä!" sanoi Lorin, "odota minua huomenaamuna, niin lähdetään ulos".

"Hyvää yötä", sanoi Maurice koneellisesti.

Ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

Portaiden ensi askelmilla hän kohtasi kotiapulaisensa.

"Voi, kansalainen Lindey", huudahti tämä, "kuinka levottomiksi te olette meidät tehnyt!"

Sana _meidät_ hämmästytti Mauricea.

"Teidätkö?" sanoi hän.

"Niin, minut ja sen pienen rouvan, joka teitä odottaa."

"Pienen rouvan!" toisti Maurice, jonka mielestä oli huonosti valittu hetki jonkun entisen ystävättären muistuttaa häntä; "teit hyvin kun ilmoitit sen; minä menen nukkumaan Lorinin luo".

"Voi, mahdotonta; hän oli ikkunassa, hän näki teidän nousevan ajurin rattailta, hän huudahti: Kas tuossa hän on."

"Ah, mitä se minua liikuttaa, tietääkö hän minun tulleen; minulla ei ole halua rakastaa. Lähde sisälle ja sano tuolle naiselle, että hän on erehtynyt."

Kotiapulainen teki jo liikkeen totellakseen, mutta pysähtyikin.

"Voi, kansalainen", sanoi hän, "te olette väärässä: pikku rouva oli jo hyvin surullinen, minun vastaukseni saattaa hänet vallan epätoivoon".

"Mutta kuka tämä rouva siis lopulta on?"

"Kansalainen, minä en ole nähnyt hänen kasvojaan; hän on kääriytynyt vaippaan ja itkee; siinä kaikki mitä tiedän."

"Hän itkee!" sanoi Maurice.

"Niin, mutta hyvin hiljaa, tukahduttaen nyyhkytykset."

"Hän itkee", toisti Maurice. "Maailmassa on siis olemassa joku, joka rakastaa minua niin paljon, että tulee siinä määrin levottomaksi minun poissaolostani?"

Ja hän lähti hitaasti portaita ylös kotiapulaisensa perässä.

"Täällä hän on, kansatar, täällä hän on!" huusi tämä syöksyen huoneeseen.

Maurice astui sisään hänen jäljessään.

Hän näki silloin salin nurkassa vavahtelevan muodon, joka peitti kasvonsa pielusten alle, naisen, jota olisi luullut kuolleeksi, ellei hän olisi vavahdellut kouristuksentapaisesti vaikeroiden.

Hän viittasi kotiapulaista poistumaan.

Tämä totteli ja sulki oven.

Silloin Maurice riensi nuoren naisen luo, joka kohotti päätänsä.

"Geneviève", huudahti nuori mies, "Geneviève minun luonani! Olenko minä hullu, hyvä Jumala?"

"Ei, teillä on koko järkenne tallella, hyvä ystävä", vastasi nuori nainen. "Minä olen luvannut kuulua teille, jos te pelastatte Maison-Rougen ritarin. Te olette pelastanut hänet, minä olen tässä! Minä odotin teitä."

Maurice käsitti näiden sanojen merkityksen väärin; hän peräytyi askelen ja katsellen nuorta naista sanoi lempeästi:

"Geneviève, Geneviève, te ette siis rakastakaan minua?"

Genevièven katse verhoutui kyyneliin; hän käänsi pois päänsä ja nojautuen sohvan selkämykseen puhkesi nyyhkytyksiin.

"Voi", sanoi Maurice, "näettehän, ettette rakasta minua enää, ettekä te ainoastaan ole lakannut rakastamasta, Geneviève, vaan vieläpä te tunnette minua kohtaan jonkinlaista vihaa, koska olette noin epätoivoinen."

Mauricen viime sanoissa oli ollut niin paljon kiihtymystä ja tuskaa, että Geneviève nousi jälleen seisomaan ja tarttui hänen käteensä.

"Hyvä Jumala", sanoi hän, "sekin mies, jonka luulin parhaimmaksi, on siis aina vain itsekäs!"

"Itsekäs, Geneviève, mitä te sillä tarkoitatte?"

"Mutta ettekö te sitten käsitä, että minä kärsin? Mieheni pakolaisena, veljeni henkipattona, taloni liekeissä, kaikki tämä yhden yön kuluessa, ja sitten tämä kauhea kohtaus teidän ja ritarin välillä!"

Maurice kuunteli ihastuneena, sillä hulluimmallekin intohimojen orjalle oli mahdotonta olla myöntämättä, että sellaiset yhteen kasaantuneet kiihtymyksen aiheet saattavat johtaa sellaisen tuskan valtaan kuin missä Geneviève oli.

"Niin, te olette tullut, kas siinä te olette, minä pidän teidät, te ette enää jätä minua."

Geneviève vavahti.

"Minne minä olisin mennyt?" sanoi hän katkerasti. "Onko minulla turvapaikkaa, suojaa, suojelijaa, muuta kuin se, joka on määrännyt hinnan suojeluksestaan? Voi, Maurice, raivoissani ja hulluna minä astuin Neuf-sillan yli, ja kävellessäni minä pysähdyin nähdäkseni tumman veden kohisevan siltakaarien kulmissa; se veti minua puoleensa, se lumosi minut. 'Tuolla on sinua varten, naisrukka', sanoin itselleni, 'tuolla on suoja; tuolla on lepo, jota ei häiritä; tuolla on unohdus'."

"Geneviève, Geneviève!" huudahti Maurice, "te sanoitte noin?... Mutta te ette siis rakastakaan minua?"

"Minä sanoin siten", vastasi Geneviève hiljaa; "minä sanoin siten ja tulin".

Maurice hengähti syvään ja vaipui polvilleen.

"Geneviève", kuiskasi hän, "älkää itkekö enää! Lohduttautukaa kaikkien onnettomuuksienne jälkeen, koska te kerran rakastatte minua. Geneviève, taivaan nimessä, sanokaa minulle, ettei minun uhkausteni kiivaus tuonut teitä tänne! Sanokaa minulle, että siinäkin tapauksessa, ettette olisi nähnyt minua tänä iltana, että kun olisitte jäänyt yksin, eriksenne, ilman turvapaikkaa, te olisitte tullut tänne, ja ottakaa vastaan vala, jonka vannon teille, vala, joka päästää teidät siitä valasta, jonka pakotin teidät tekemään!"

Geneviève loi nuoreen mieheen katseen, joka kuvasti sanomatonta kiitollisuutta.

"Jalosydäminen!" sanoi hän. "Oi, hyvä Jumala, minä kiitän sinua, hän on jalosydäminen!"