Part 13

"Minä rakastan sinua!" kuiskasi Maurice; "minä rakastan sinua!"

Tässä ei enää teloitettu uhreja, vaan ystävykset tekivät kuolemasta juhlan.

"Hyvästi!" huusi Geneviève Lorinille.

"Näkemiin!" vastasi tämä.

Geneviève katosi onnettoman luukun alle.

"Sinun vuorosi!" sanoi Lorin.

"Sinun vuorosi!" virkkoi Maurice.

"Kuule! Hän kutsuu sinua!"

Geneviève päästi tosiaankin viimeisen huutonsa.

"Tule!" sanoi hän.

Väkijoukosta kuului suuri kohina. Kaunis ja sorea pää oli pudonnut.

Maurice syöksyi paikalle.

"Se on juuri oikein", sanoi Lorin, "seuratkaamme logiikkaa. Kuuletko, Maurice?"

"Kuulen."

"Hän rakasti sinua, hänet tapetaan ensimmäisenä; sinua ei ole tuomittu kuolemaan, sinä kuolet toisena; minä taas en ole tehnyt mitään, ja koska olen rikollisin meistä kolmesta, minä kuolen viimeisenä.

"Näin selvitämme asian avulla aina logiikan.

"Lupasin sinulle, kansalainen Sanson, totta totisesti nelisäkeisen runon, mutta sinä tyytynet kaksisäkeiseenkin."

"Rakastin sinua!" mutisi Maurice sidottuna tuohon turmiolliseen lautaan ja hymyillen ystävättärensä päälle; "minä rakas..."

Rauta leikkasi sanan kahtia.

"Minun vuoroni!" huudahti Lorin harpaten mestauslavalle, "ja sukkelaan! Sillä minä menetän tosiaankin nyt pääni... Kansalainen Sanson, olen jäänyt sinulle velkaa kaksi säettä, mutta tarjoankin sen sijaan sanaleikin."

Sanson sitoi hänetkin vuorostaan.

"Kas", sanoi Lorin, "tapana on huutaa eläköötä jollekin, silloin kun kuolee. Ennen vanhaan huudettiin: 'Eläköön kuningas!' mutta nyt ei enää ole kuningasta. Sitten huudettiin: 'Eläköön vapaus!' mutta nyt ei enää ole vapautta. Kautta kunniani, eläköön Simon, joka yhdisti meidät kaikki kolme!"

Ja jalon nuoren miehen pää putosi Mauricen ja Genevièven päiden viereen.