Part 10

Kelloseppä näki, että tornikello teki kaikkensa jatkaakseen työtänsä. Mutta osoittimille kertynyt painolasti oli niin suuri, etteivät osoittimet jaksaneet kohota ylöspäin. Ja kun osoittimet lakkasivat nousemasta, pysähtyi koko kellokin.

Tämä oli siis Wäxjön tornikellon arvoituksen ratkaisu.

Kelloseppä ei enää kiroa viatonta tornikelloa. Mutta sitä synkemmin sadattelee hän tuomiokirkon naakkoja.

Ja yleensä kaikkiakin naakkoja.

N.S. HÄTÄHOUSU

Parturituvassa on kolme toimitustuolia.

Keskimmäisen ääressä toimii isäntä itse.

Hänen vasemmalla puolellaan on hänen naisapulaisensa. Hänen oikealla puolellaan on hänen miesapulaisensa.

Muutoin ei tämä parturitupa erikoisemmin eroa tuhansista muista parturituvista maassa ja maapallolla.

Kussakin tuolissa istuu kynittävä ja höyhennettävä, taikka paremmin sanoen kerittävä. Yhdeltä ajellaan parta, ja on hänen kasvoillaan alistuva, kärsivällinen ilme, kun parturityttö raaputtelee hänen näppylöistä leuanalustaansa. Muilta leikataan tukkaa. Lips, lips, lipslips, lipsuttavat sakset ahkerien ja taitavien ammattilaisten käsissä.

Seinänvierustalla olevalla puusohvalla ja tuoleilla istuskelee tavanmukaisessa tylsyyden tilassa neljä vuoroansa odottelevaa henkilöä. Hekään eivät ole mitään erikoisuuksia missään suhteessa. Heidänlaisiaan näkee joka askeleella, ja varsinkin näkee heitä partureissa, missä istuessaan he päälle päätteeksi muuttuvat jollain kummallisella tavalla yhdennäköisiksi.

Ja sakset lipsuttavat ja kärpäset surisevat, eikä mitään erikoista tapahdu.

Kunnes hätähousu ilmestyy näyttämölle.

Hän tulee sisälle kuin heitettynä. Ikäänkuin olisi hän juuri saanut tukevan ja hyvintähdätyn potkun peräpeiliinsä. Sitäpaitsi on hänen tulossaan jotakin merkillistä, jota ei niin osaa oikein selittää. Näyttää näet siltä, kuin putoaisi hän sisään rappuja _alaspäin_, vaikka hänen todellisuudessa on ollut noustava kolme askelta _ylöspäin_.

Joka tapauksessa kompastuu hän kynnykseen ja on vähällä lentää nenälleen. Hän ei kuitenkaan lennä, ainoastaan hänen hattunsa lentää maahan, mutta olisihan hänen joka tapauksessa ollut otettava se päästään, niin että asia on sitä myöten valmista. Hän on kaikesta päättäen hyvin harjaantunut kynnyksiin kompastumisen taidossa.

Hän nostaa hatun maasta ja pistää sen pöydälle. Sitten hän huomaa, ettei sen paikka olekaan pöydällä, vaan ovensuunnurkassa olevassa naulakossa. Heti ottaa hän hatun pöydältä ja vie sen naulaan. Sitten riisuu hän palttoon yltään ja ripustaa sen erään toisen palttoon päälle. Sitten hän huomaa, että siinä on vieressä kaksi tyhjää naulaa, ja ripustaa päällystakinsa toiseen ja hattunsa toiseen. Lopuksi hän tulee siihen päätökseen, että hattu voi olla samassa naulassa kuin päällystakkikin, ja siirtää hatun takkinaulaan. Välillä on hän tietysti jo ennättänyt pudottaa hattunsa vielä kerran permannolle.

Kaikki tämä on vienyt aikaa noin 30 sekuntia. Sitten käännähtää hän etsimään itselleen istuinpaikkaa. Sellainen on siinä juuri hänen vieressään, mutta sitä hän tietysti ei huomaa. Vaikka hän on antanut katseensa, jossa on ilme kuin ajetulla jäniksellä, harhailla ympäri huoneen, minkä jälkeen hän on jäänyt seisomaan, kunnes parturi on hänelle huomauttanut:

— Olkaa hyvä ja istukaa, siinä on tuoli vieressä.

Hän on hätäisenä vilkuillut kummallekin puolelleen ja onnistunut lopultakin saamaan tuolin näkyviinsä. Kiireesti hän on istuutunut sille ja näyttää olevan vähän hämillään. Toiset odottajat luovat häneen salaisia syrjäsilmäyksiä, sillä hän on henkilö, jolla on kyky kääntää huomiota puoleensa.

— Olkaa hyvä, seuraava! sanoo parturityttö.

Hätähousu kapsahtaa ylös ja on törmätä yhteen tytön käsistä päässeen miehen kanssa. Mutta se, jonka vuoro todella on, ennättää sillävälin tytön tuoliin, ja hätähousu punastuu ja peräytyy takaisin paikalleen, koettaen näyttää sen näköiseltä kuin olisi hän vain noussut kurkistamaan peilistä, oliko hänen kaulaliinansa kohdallaan.

— Seuraava! sanoo parturi itse, ja hätähousu kapsahtaa taas jaloilleen, mutta toisetkin odottajat ovat varuillaan ja vuoron laillinen omistaja ennättää taas ennen häntä.

Hätähousu istuu häpeissään, ja hänen katseensa anoo uskomaan, että hän on epähuomiossa yrittänyt toisen vuorolle. Se onkin niin ilmeistä, ettei kukaan kanna nurjaa mieltä hätähousua vastaan. Mutta kaikki pitävät häntä silmällä.

Nyt on hätähousu tehnyt lujan päätöksen, ettei mikään saa häntä liikahtamaan tuolilta, ennenkuin hänen vuoronsa tulee. Ja ihminen, myöskin hätähousu, onnistuu usein siinä, mitä hän oikein todenperäisesti yrittää.

Joka kerta kun joku partureista sanoo »seuraava!» käy kyllä kuin sähkövirta hätähousun lävitse. Hän nytkähtää ja vavahtaa, mutta pitää suonenvedon tapaisesti kiinni tuolistaan eikä nouse ylös.

Vihdoin tulee sitten hänen vuoronsa.

— Seuraava! sanoo se pääparturi.

Hätähousu nytkähtää ja vavahtaa, mutta jää istumaan.

— Seuraava, olkaa hyvä! sanoo parturi vähän kovemmalla äänellä ja huiskauttaa käsiliinaa, ja hätähousu nytkähtää ja vavahtaa, mutta jää istumaan. Uusia odottajia on sillä välin tullut, ja hätähousu tuijottaa heihin, että miksi ei kukaan heistä noudata parturin kehoitusta.

Silloin menee parturi hätähousun eteen, katsoo häntä syvälle silmiin ja ilmoittaa:

— _Se olisi nyt herran vuoro!_

Hätähousu istuu silmänräpäyksen kuin lamautuneena. Sitten koko totuus vaikenee hänelle, hän syöksyy ylös ja harppaa parturituoliin, ollen kaataa sen.

Vihdoin on hän valmis. Vapisevin käsin kaivelee hän hermostuneena rahoja kaikista taskuistaan, parturin odottaessa kärsivällisesti, ja huudahtaa vihdoin kauhuissaan:

— Olen unohtanut rahani kotiin!

Näkyy, ettei hänellä ole tapana käyttää kukkaroa eikä lompakkoa. Arvattavasti siitä syystä, että hän hukkaisi ne samana päivänä.

— Herra ei ole vielä etsinyt liivintaskuista, hymyilee parturi ystävällisesti.

Hätähousu hätkähtää ja tunkee oikean kätensä peukalon ja etusormen liivintaskuunsa, ja siellähän sitä rahaa löytyykin vaikka kuinka paljon.

Hän maksaa, kiiruhtaa tunkemaan päällystakkia ylleen, vilkaisee jokaiseen hattuun, niistä löytäisi omat nimikirjaimensa, painaa hatun lujasti päähänsä ja syöksyy ulos.

— Olipa se hauska mies! huomauttaa eräs punertavaviiksinen odottaja, ja kaikki hymyilevät.

Samassa tuoksahtaa hätähousu sisään, kompastuu kynnykseen ja huutaa:

— Olen ottanut väärän palttoon!

Hän heittää hatun päästään, kiskoo väärän palttoon yltään ja alkaa kuumeisella kiireellä etsiä omaa päällystakki aan.

Löydettyään sen nykii hän sen ylleen niin, että saumat ratisevat, paiskaa hatun päähänsä ja juoksee ulos.

— Se vielä puuttui! huomautti punertavaviiksinen, ja kaikki nauravat.

Mutta kun punertavaviiksinen aikoo lähteä, alkaa hän sydämensä pohjasta noitua hätähousua.

Hätähousu on nimittäin jälkimmäisellä käynnillään ottanut hänen hattunsa, ja sitä vaihdostaan ei hätähousu ole huomannut.

LYHYENLÄNTÄ SYYSROMAANI

I luku

— Ei koskaan! sanoi Kaisa Sorrento.

Uhkaavat pilvet ajelehtivat taivaalla.

— Ei koskaan! sanoi Vento Sorrento.

Alakuloisena kahisi tuuli rannan pajuissa.

— Ei koskaan oteta noita per... noita permannolla olevia hillo- ja mehukoreja makuuvaunuun! huusi Vento Sorrento. — Se on kielletty Uudessa Rikoslaissa, viides luku, neljästoista pykälä... kolmas momentti. Hallitusmuodon mukaan on ne pantava menemään rahtitavarana.

— Ei koskaan! huusi Kaisa Sorrento. — Minäkö antaisin niiden mennä rahtitavarana? Ennen kuolen!

— Kuole, kirottu! huusi Vento Sorrento.

Hän huusi sen kärpäselle, joka oli istahtanut aamiaispäivälliselle hänen otsalleen.

Kärpänen ei kuollut, se lensi pois, Vento Sorrennon iskettyä nyrkillä sinelmän silmäkulmaansa.

Sade tipahteli raskaina pisaroina.

Mökkiläisen kukko kiekaisi surunvoittoisesti.

Rouva Sorrennon valmistamat hillot ja mehut vietiin makuuvaunuun.

Luonnollisesti.

Kumea huokaus kohosi Vento Sorrennon punaisilta huulilta.

— Näinkö on tapahtuva aina? huusi ahdistettu ääni hänen sielunsa syvyyden oikeanpuoleisesta peränurkasta. Ja vasemmanpuoleisesta nurkasta vastasi kaiku koleasti: »Aina!»

Mutta alakuloisena kahisi tuuli rannan pajuissa... Lehdet värisivät — —...

II luku.

Tumma yö...

Maa lepäsi.

Tai ainakin kansa lepäsi, sillä maa kasvaa maatessakin, ja puolustusministeri lepäsi ynnä hänen oikea, potkuja antamaan koulutettu jalkansa, ja Tunzelmanin asia lepäsi, ja mökkiläisen kukko nukkui, mutta juna ei levännyt.

Se halkaisi yötä huimaavalla 30 kilometrin nopeudella.

Ja veturin piippu syöksi turhaan kipinöitä ja hehkuvia hiiliä ja tulisia kekäleitä metsään.

Sillä metsä ei syttynyt. Metsä oli märkä.

Mutta makuuvaunuissa nukuttiin niin, että kuorsaus voitti junan jyrinän.

Nukkui kuka nukkui — —.

Kaikki eivät nukkuneet.

Rouva Kutkula valvoi.

Häntä painosti Elämän Murhe...

Hän ajatteli kolmatta päivää — ja yötä — samaa asiaa.

Olisiko muutettava uuden syyshatun nauhasolmuke 1 sm taaksepäin, niinkuin Liisi Lippola oli ehdottanut, vai antaisiko sen olla paikallaan?

Makuuvaunun perhehytin kattolamppu paloi.

Sillä rouva Kutkula pelkäsi pimeässä.

Hän pelkäsi varkaita ja rosvoja ja pimeyttä ja haamuja ja kummituksia.

Hra Kutkula nukkui yläsijalla, liikutteli leukojaan kuin olisi kuulunut märehtiväisiin, ja mutisi:

— Mm... mm... mummum...

Rouva Kutkula nousi ylös.

Kainoutemme estää mainitsemasta kuinka hän oli puettu.

Hän muistutti jossain määrin enkeliä vanhoissa kuvakirjoissa, kuitenkin ilman siipiä.

Hän asetti syyshatun päähänsä ja katseli kuvaansa peilistä.

Hän oli koetellut uutta syyshattua päähänsä 370 kertaa. Päivillä 280 kertaa ja öillä 90 kertaa.

— Kuinka minä nyt teen? huokasi hän epätoivoisena, kuumin huulin.

— Mm... mm... mutisi hra Kutkula ylähyllyllä. Hän nukkui sikeästi. Hän oli hyvin sikeäuninen.

III luku.

_Pamaus!_

Rouva Kutkula lyyhistyi.

Mutta häneen ei ollut sattunut.

Hänen sydämensä ei ollut lävistetty.

Laukaus oli kajahtanut viereisessä hytissä.

— Ampui! ajatteli rouva Kutkula kauhulla.

Mutta hän ei tiennyt, oliko se ampunut itsensä vai vaimonsa.

— Kalle! vikisi rouva Kutkula ohuella, hiirimäisellä äänellä.

Mutta hra Kutkula ei herännyt.

Sitäpaitsi oli hän lakannut mutisemasta ja ryhtynyt kuorsaamaan.

— Kauheaa! vaikeroi rouva Kutkula.

Samassa hän kirkaisi. Hänen äänensä muistutti sitä ääntä, joka syksyllä aamupäivällä, teurastusaikana maalla kuuluu ratkaisevalla hetkellä sikolätistä.

Hän kapusi tikapuita ylös ja heittäytyi koko painollaan riippumaan hätäjarrun kädensijasta.

— Kroo — hroo... kuorsasi hra Kalle Kutkula, toiminimen Kutkula, Köllykkä ja Kumpp:in johtaja.

Rysähtäen pysähtyi juna.

Sillä rouva Kutkula riippui hätäjarrussa, ja viereiseen osastoon johtavan, suljetun oven alitse virtasi Kutkuloitten osastoon tahmea, tummanpunainen virta...

Junailija juoksi silmät pystyssä vaunusta vaunuun.

Rouva Kutkula riippui, päässään uusi syyshattu, hätäjarrun vetimestä.

Kaikki ihmiset olivat heränneet. Kauhua ja voivotusta.

— Yksi pulloista on rikki! huusi Vento Sorrento.

— Mustaa viinimarjamehua, ilmoitti Kaisa Sorrento.

— Se on ruvennut käymään. Mutta miksi on juna pysähtynyt?

— Kroo... hroo... kuorsasi Kalle Kutkula.

TOISTEN SILMILLÄ

Muukalaiset tulevat tänne karhujen ja lappalaisten maahan ja kertovat haastattelijoille vaikutelmiaan.

Niitä on mieluista kuulla, sikäli kuin he kertovat meille mieluisia asioita, ja tavallisesti vieraani ovatkin kohteliaita ja hyvinkasvatettu ja ja tietävät mitä puhuvat.

— Helsinki on kaunis kaupunki, sanovat he. — Se on hyvin siisti. Ja sitten viime näkemän on se melkoisesti kehittynyt. Se vetää jo vertoja eurooppalaisille suurkaupungeille.

Hengähdämme helpotuksesta.

Olisi ollut noloa, jos vieraat olisivat murisseet, että Helsinki lähinnä muistuttaa huonosti hoidettua sikopahnaa, ja että se sitten viime näkemän on kasvanut lehmänhännän suuntaan ja näyttää nyt osapuilleen Naantalin kokoiselta.

— Olemme tehneet kiertomatkan kauniissa maassanne ja olemme ihastuneita, jatkavat vieraamme. — Ihmiset ovat olleet hyvin ystävällisiä, eikä lasten kasvojen peseminen näytä olevan maassanne tuntematon tapa.

Meidän on vaikea salata mielihyväämme.

Kunpa vain me suomalaiset muistaisimme ulkomailla käydessämme olla yhtä kohteliaita.

Lontoossa täytyy meidän muistaa sanoa, että Lontoo on harvinaisen suuri kaupunki, ja Parisissa, että ranskalaiset ovat erittäin kohteliaita ja rakastettavia ihmisiä, vetäen siinä suhteessa vertoja vieläpä suomalaisillekin. Voimme myöskin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa parisilaisten mieliksi, ettei Helsingissä ole yhtään niin korkeaa tornia kuin Eiffeltorni. Ja jos Egyptissä käydessämme läiskäytämme kämmeniämme yhteen ja ilmoitamme egyptiläisille, että pyramiidit ovat sangen kookkaita laitoksia ja tekevät katsojaan mahtavan vaikutuksen, niin ihastuvat faaraoiden jälkeläiset ikihyviksi.

Äskettäin kävi maassamme suuren metsätieteellisen koelaitoksen tirehtööri v. Tannenwald. Suomassaan haastattelussa lausui hän:

»— Helsinki on mielestäni hyvin kaunis kaupunki. Siinä on useita suuria rakennuksia. Kiertomatkalla maaseudulla näin paljon metsiä, mutta ihmiset eivät olleet metsärosvojen näköisiä. Minä olen ihastunut maahanne».

Kuuluisa australialainen kieltolakimies mr Jefferson, tunnettu nimellä Katinhäntä-Jefferson, on tutustuttuaan kieltolakitilanteeseen maassamme, ilmoittanut sanomalehdille seuraavaa:

» — Helsinki on erittäin puhdas kaupunki. En nähnyt yhtään tunkiota edes Kauppatorilla. Kaduilla en nähnyt yhtään juopunutta, eikä minulle ravintolassa annettu ruokaryyppyä, vaikka jätin isännälle nimikorttini ja ilmoitin olevani Katinhäntä-Jefferson. Olen iloissani, että kieltolaki on saatu täysin toteutetuksi maassanne. Kiertomatkalla maaseudulla näin Punkaharjun ja Pyöreän tornin, jossa en saanut väkevää teetä. Sitäpaitsi näin, että maassanne on paljon, paljon vettä, johon ei ole mitään sekoitettu. Onnellinen maa!»

Arvossapidetty koulumies, prof. A.B.C. Darius on opintomatkallaan käynyt myöskin Suomessa. Sanomalehdille suomassaan haastattelussa on hän lausunut seuraavaan tapaan:

»— Helsinki on mielestäni kaunis kaupunki. Sen keskellä on porvoolaisen koulurehtorin von Runebergin patsas. Helsingissä on paljon kouluja ja yksi yliopisto. Olen käynyt myöskin Punkaharjulla ja Kuopiossa. Kuopiossa on rehtori von Snellmanin patsas, sen miehen, jota sanotaan Suomen kansakoulun isäksi. Suomen kansa on lukutaitoista, ja on maassa apotti Agricolan ajoista asti ollut voimassa yleinen oppivelvollisuus. Kertomataulu luetaan kouluissa ulkoa. Olen hyvin mieltynyt maahanne».

Englantilainen poliisiupseeri Horlock Shelmes, joka on ollut opintomatkalla Suomessa — Baldwinin hallituksen päätettyä järjestää brittiläisen poliisilaitoksen Suomen esikuvan mukaan — lausuu m.m.:

»— Helsinki on hyvin siisti kaupunki. Se tekee osittain eurooppalaisen vaikutuksen. Kaduilla ei näe ensinkään sikoja, eikä edes Kaivopuistossa ollut lehmiä ja lampaita niinkuin esim. Hyde Parkissa. Helsingin poliisi on maailman tarmokkain. Kaduilla ei näe juopuneita. Käydessäni eräänä yönä kiertomatkalla helsinkiläisissä poliisiputkissa oli niissä yhteensä 157 juopunutta, eli yhtä paljon kuin vastaavan kokoisen englantilaisen kaupungin putkassa puolessatoista vuodessa. Maaseudulla vallitsee myöskin hyvä järjestys. En nähnyt yhtään tapettua, vaikka jokaisen suomalaisen vyöllä on tikarintapainen ase, jonka nimi on »pucko» ja jota käytetään perunain kuorimiseen ja kynsien puhdistamiseen. (Kerrotaan kuitenkin jossakin tapahtuneen, että miestä on lyöty puukolla.) Kävin myöskin Viipurissa. Viipurissa on Pyöreä torni. Se on hyvin pyöreä. Olen sangen iloinen, että olen saanut tutustua maahanne ja sen korkeaan kulttuuriin».

Ulkomaalaisten lausunnot maastamme ovat yhtä mielenkiintoisia kuin opettavaisiakin.

Kun vain saisimme useammin niitä lukea.

LAKKASI NIKOTTAMASTA

Maisteri Aapelus, allekirjoittanut ynnä monta muuta henkevää ja huomattavaa vierasta kirkasti loistollaan tukkukauppias Serubabel Sommelon uudenvuodenkutsuja. Mutta jos olivat vieraat valioväkeä, niin olipa kestityskin oivallinen. Serub. Sommelon kutsut ovatkin tulleet tunnetuiksi hyvistä ruoistaan ja juomistaan.

Kaikki sujui ohjelman mukaisesti, ja vieraat kuittasivat kestityksen, joka alkoi päivällisillä, ihailemalla ja kehumalla ja kadehtimalla tukkukauppias Sommelon komeaa kotia loisteliaine huonekalustoineen ja tunnettujen taiteilijain nimillä varustettuine käsinmaalattuine tauluineen. Mutta päivällisten lopulla sattunut ikävä välikohtaus häiritsi jonkinverran tunnelmaa.

Asia sai alkunsa siitä, että tukkukauppias Sommeloa rupesi nikottamaan.

Itsepintainen ja tiheä nikotus vaikuttaa yleensäkin haitallisesti ja häiritsevästi vieraspidoissa. Mutta erityisen harmillista on, jos nikotus on valinnut isännän — tai emännän — uhrikseen. Tällä kertaa ei emäntää ollut olemassakaan, koska Sommelo on leskimies, mutta Serub. Sommelo nikotteli kyllä molempienkin puolesta.

— Se on nyt ikävää, kun sinua rupesi tuolla tavalla nikottamaan, sanoivat vieraat.

— Niinhän se kyllä on...ikk! myönsi isäntä. — Vieraat ovat — ikk! — hyvät ja suovat anteeksi. Ikk!

— Ryyppää kylmää vettä! neuvoi eräs asiantuntija.

Sommelo kaatoi kivennäisvettä lasiin ja otti oivan kulauksen.

Vieraat tuijottivat häneen jännittyneinä. Kului puoli minuuttia.

— Se meni ohi jo! iloitsivat vieraat.

— Juu, se tuntuu todellakin menneen ohi — ikk! sanoi Sommelo.

— Sitä pitäisi säikähdyttää, esitti eräs toinen asiantuntija. — Hikka lähtee pois jos säikähdytetään.

— Säikähdytä sinä Aapelus Sommeloa! esitti eräs vieraista maisteri Aapelukselle, joka istui isännän vieressä.

Aapelus ojensi oikean kätensä, sormet hajallaan uhkaavasti kohti Sommelon kasvoja ja huusi kolealla äänellä.

— Pöööööö!

Sommelo koetti olla pelästyneen näköinen, mutta nikotus ei antanut pettää itseään näin yksinkertaisella tempulla.

Vihdoin unohtui Sommelolta nikottaminen aivan itsestään. Keskustelu päivällispöydässä muuttui taas yleiseksi, henkeväksi ja sukkelaksi, »sisältäen kipenen kirpeää satiiriakin».

Näin päästiin paistiin asti, ja isäntä valmistautui ilahduttamaan vieraitaan tavanmukaisella puheella.

Sommelo puhuu mielellään. Mitään erikoisen mullistavia ajatuksia tai pirteitä käänteitä hänen puheissaan tuskin on, mutta hän esittää sanottavansa sujuvasti ja eräänlaisella paatoksella, mikä todistaa hänen osoittavan puheilleen sitä arvonantoa, mitä varakkaan ja valistuneen liikemiehen puheet ovat oikeutetut saamaan. On mahdollista, että hän pitää näitä tällaisia kutsuja etupäässä sitä varten, että saisi pitää puheita.

Sommelo kilisti haarukalla lasin laitaan ja nousi puhumaan:

»Hyvät naiset ja herrat! Hikk.

En ole mikään — ikk — puhuja, eikä tarkoitukseni ole — ikk — väsyttää vieraitani pitkillä puheilla. Hikk. Tahtoisin vain muutamin sanoin — ikk — lausua...» j.n.e.

Isäntämme puhui ja nikotteli, eikä itse Cicero taikka Demosthenes voi saada puheeseensa tarpeellista lennokkuutta, jos hänen täytyy nikotella joka kolmanteen tai neljänteen sanaan.

Kuiskasimme maisteri Aapelukselle, että hän koettaisi säikähdyttää isäntäämme uudestaan ja oikein todenteolla.

Aapeli nyökäytti vaieten päätään ja näytti vaipuvan mietteisiinsä.

Sitten siirsi hän hiljaa isännän takaa tuolin kauemmas.

Serub. Sommelo päätti puheensa kohottamalla lasinsa vieraittensa onneksi — hikk — ja menestykseksi, ja kumarsi ja istuutui.

Myrskyisen naurun kaikuessa hänen korvissaan ja jalon pöytäjuoman kostuttaessa hänen frakkipaitansa kohotettua etumusta nousi Sommelo hitaasti permannolta, loi kummallisen katseen ympärilleen, tarttui sitten lautaseensa ja iski sen kappaleiksi johtaja Rehusen päähän. Rehunen näytti hänestä nimittäin syyllisemmältä kuin Aapelus.

Rehunen otti tästä pienestä erehdyksestä vähän nokkaansa ja poistui heti koko kesteistä, lausuttuaan isännälle ensin eräitä sanoja.

Hänen mentyään totesimme mielihyvällä, että tukkukauppias Sommelo oli vihdoinkin päässyt kiusallisesta nikotuksestaan.

Hän voi nyt puhua taas vapaasti, ja tätä taitoaan tulee hän kyllä piakkoin tarvitsemaankin, sillä Rehusen häntä vastaan nostama juttu on esillä raastuvanoikeudessa huomisesta viikon päästä.

HERRA KANNUSEN JUUSTO

— Kylläpäs täällä tuntuu ummehtuneelta! mutisi hra Kannunen, asuva Helsingissä, eräänä päivänä.

Hra Kannunen avasi ikkunat tuulettamisen tarkoituksessa ja lähti konttoriinsa.

Kun hän palasi kotiin päivällisen jälkeen, oli ilma huoneissa puhdasta — ikkunat olivatkin olleet auki kokopäivän — mutta jonkinlainen epämääräisen lemun aavistus tuntui siinä kuitenkin.

— Ehkä se tuleekin ulkoa, ajatteli hra Kannunen ja sulki ikkunat ja sytytti ison sikarin.

Seuraavana päivänä, hänen tullessaan kotiinsa, löi joku näkymätön olento häntä kuin rukkasella vasten naamaa.

— Hyi, myrkky! huudahti hra Kannunen ja peräytyi askeleen, tarttuen nenäänsä.

Se näkymätön olento oli _Haju_. Se eilispäiväinen haju ei ollut mitään tämän nykyisen rinnalla. Se oli ollut korkeintaan pojanpoika, mutta tämä oli isopappa itse.

Syy ei ainakaan tällä kertaa ollut ulkoilmassa. Ulkona oli ihana, keväinen ja raikas ilma. Hra Kannunen oli juuri vetänyt sitä mielihyvällä keuhkoihinsa. Sitäpaitsi olivat ikkunat kiinni.

— Mikähän koira tänne on haudattu? ajatteli hra Kannunen, tempaisi ikkunan auki, pisti päänsä siitä ulos ja veti puolitusinaa kertaa syvään henkeään. — Tässä piilee jotain kamalaa!

Hra Kannunen päätti toimeenpanna perusteellisen etsinnän.

Mitään poliisikoiran vainua ei tarvittu, ei ensinkään. Kun hra Kannunen lähestyi erästä konttorikomeroa, niin iski häntä vastaan ilkeä, pistävä löyhkä.

Hra Kannunen kävi kostuttamassa nenäliinansa hajuveteen, piti vasemmalla kädellään nenäliinaa suunsa ja nenänsä edessä ja avasi oikealla kädellä komeron oven.

Sieltä se löytyi.

Se oli juustopala, joka ties miten ja milloin oli unohtunut komeroon. Sille oli tullut siellä ikävä, ja ikävissään ja lämpimissään oli se päättänyt ruveta haisemaan, niinkuin vain vanha, pahentunut juusto osaa, huomauttaakseen hra Kannuselle olemassaolostaan.

Hra Kannunen sadatteli juustoa, mikä mielipiteen ilmaus ei kuitenkaan tehnyt mitään vaikutusta juuston parempiin tunteisiin. Päinvastoin tuntui se vaikuttavan kiihoittavasti sen luonteen huonompiin puoliin, sillä se lemusi entistä pontevammin. Se haisi kuin uhalla.

— Hyi olkoon! sanoi hra Kannunen ja kääri tämän epämiellyttävän kaverin kiiruusti sanomalehden puolikkaaseen.

— Tämä roisto täytyy heittää jonnekin! päätti hra Kannunen.

Hän ei tahtonut mennä viemään sitä rakennuksen pihassa olevaan roskalaatikkoon. Se voitaisiin nähdä sadoista pihalle päin olevista ikkunoista, ja ihmiset ajattelisivat, että mitä se tuo herra sieltä penkoo? Sitä paitsi roskalaatikon kannen nostamisen ajatuskin puistatti häntä.

— Pistän sen palttooni taskuun ja nakkaan jonnekin, ajatteli hra Kannunen. — Onnellisen löytäjän ei tarvitse vaivautua viemään sitä löytötavaratoimistoon...

Hra Kannunen läksi iltakävelylle Hesperian puistoon. Ja se ilta oli kaunis ja ihana ja linnut ne lauloivat. Hra Kannunen vilkaisi ympärilleen, ja kun ei yhtään ihmistä sattunut näköpiiriin, niin heitti hän juustopaketin nopeasti muutaman pensaan juurelle ja jatkoi matkaansa viattoman ja välinpitämättömän näköisenä.

Mutta hra Kannunen ei ollut ottanut huomioonsa, että hänellä nyt, niinkuin ainakin iltapäiväkävelyllä, oli mukanaan kelpo koiransa Prinssi.

Äkkiä hyppi ja tanssi Prinssi häntäänsä heilutellen hänen edessään ja tarjosi hänelle poisheitettyä juustopakettia.

— Huuti, Prinssi! ärjäisi hra Kannunen. — Vie se heti takaisin!

Mutta tuo uskollinen ja tarkka luontokappale, joka ei voinut ymmärtää sellaista voiteen — vieläpä hyvin väkevän voiteen — haaskausta, hyppi vain ja tanssi ja huiskutti peräsintään ja oli riemuissaan ja tarjosi pakettia isännälleen.

Kävelyllä olevia ihmisiä, nuoria pareja ja vanhempiakin, lähestyi samassa, eikä hra Kannusen auttanut muu kuin ottaa juustopaketti Prinssiltä ja pistää se takaisin päällystakinsa taskuun. Vieläpä täytyi hänen, vaikkakin hieman vastahakoisesti, silittää Prinssin päätä ja sanoa:

— Kiitos, Prinssi!

Sillä Prinssi olisi muuten pahastunut. Ja hra Kannunen oli oikeudentuntoinen mies, eikä Prinssi ollut tehnyt muuta kuin velvollisuutensa. Taikka oikeastaan mitä se luuli velvollisuudekseen.

Hra Kannunen unohti juustopalan useiksi päiviksi päällystakkinsa taskuun.

Mutta konttorineidit alkoivat puhella keskenään:

— Mikähän täällä konttorissa on ruvennut haisemaan niin pahalta? Täällähän tulee pää kipeäksi!

Kunnes asiatyttö kerran ilmoitti oudon uutisen:

— Se on johtajan paltto, joka haisee tuolla eteisessä!

Johtaja Kannunen kuuli sen sattumalta omaan huoneeseensa, vaikkei se ollutkaan hänen kuultavakseen tarkoitettu, ja muisti äkkiä juuston ja punastui ja vannoi mielessään kalliin valan, että hän tuhoaa sen kirotun juuston vielä tänä päivänä.

Konttorista päästyään nousi hra Kannunen raitiovaunun takasillalle. Takasilta oli melkein täynnä väkeä, ja kun hra Kannunen oli vähän aikaa seissyt takasillalla, alkoivat ihmiset nyrpistellä nenäänsä ja katsella epäilevästi ja paheksivasti toisiinsa.

Sillä välin oli hra Kannunen varovasti hävittänyt paketin taskustaan, ummisti silmänsä ja pudotti juuston salaa takasillan perältä kadulle. Sitten päästi hän helpotuksen huokauksen ja avasi silmänsä.

— Ai, herralta putosi paketti! kirkaisi eräs rouva.

Samalla pysähtyi vaunu pysäkille. Eräs vanhanpuolinen herrasmies juoksi juustopaketti kädessä vaunun perässä, ja naiskonduktööri odotti, käsi merkkikellon nauhassa, paketin saapumista.

— Keneltä tä-hämä pu-hutosi? kysyi vanhanpuolinen herrasmies hikisenä ja hengästyneenä.

— Tältä herralta! neuvoi se hyväntahtoinen rouva, joka oli ilmiantanut hra Kannusen.

Hra Kannusen huulet vapisivat vähän, kun hän otti paketin sen tuojalta ja hattuaan kohottaen kiitti vanhanpuolista herraa ja ystävällistä rouvaa.

— Tuntuu olevan juustoa... hyvin _kehittynyttä_ juustoa! mainitsi se vanhanpuolinen herra, antaessaan paketin hra Kannuselle, josta päättäen hän oli vanhan juuston ystävä. Niitäkin on.

Hra Kannunen olisi kernaasti lahjoittanut juuston sen löytäjälle, mutta vaunu oli jo lähtenyt liikkeelle. Eikähän se olisi muutenkaan sopinut.

Vanhanpuoleinen herra oli paljastanut hra Kannusen lemuavan salaisuuden. Toiset takasillalla seisojat alkoivat vetäytyä hänestä kauemmaksi ja luoda häneen syrjäsilmäyksiä. Hänen ympärilleen muodostui aukea paikka, joka tuntui hänestä laajalta kuin Sahara. Hän hyppäsi, niskansa taittamisen uhalla, pois vaunusta jo ennenkuin se seisahtui seuraavalle pysäkille.

Hra Kannusen maailmankatsomus oli synkistynyt.

Hän ohjasi kulkunsa lähimpään rautakauppaan.

— Lyijyä! sanoi hän ankarasti.

— Kuinka paljon? kysyi myyjä kohteliaasti.

— Kilo! vastasi hra Kannunen ankarasti.

Hän sai kilon lyijyä ja sitoi lyijypaketin juustopakettiin ja meni satamaan ja paiskasi hammasta purren nämä siamilaiset kaksoset meren syvyyteen.

— Mitä se oli? kysyi poliisi epäluuloisen näköisenä.

— Juustoa! vastasi hra Kannunen uhmailevasti. — Ja lyijyä! lisäsi hän totuuden nimessä.

Kun ei hra Kannunen näyttänyt rikoksentekijältä, niin antoi poliisi hänen mennä.

Mutta mennessäänkin tunsi hra Kannunen, että konstaapelin epäileväinen katse seurasi häntä kadunkulmaan saakka.

ILOINEN YLLÄTYS

Fretu Pehlevi ja Aapo Torkko ovat jonkinlaisia sukulaisia. Jonkinlaisia serkuksia.

Fretu Pehlevi on harjoittanut opintoja, mutta Aapo Torkko on käynyt vain kaksi vuotta kansakoulua.

Aapo Torkko ei kuitenkaan ole opinnoista riippuvainen, sillä hän viljelee harrastuksella ja menestyksellisesti isiltä perittyä tilaansa.

Fretu Pehlevi kävi lyseon läpi kohtalaisella, vaikkakaan ei juuri hurraamista kannattavalla menestyksellä.

Vihdoin tuli hän ylioppilaaksi noin 14:llä äänellä, ja tunsi, että maailma oli hänelle nyt avoin niinkuin Kaanaanmaa Israelin koukkunokkaisille lapsille.

Oli itsestään selvä asia, että Fretu Pehlevi ryhtyi jatkamaan opintojaan.

Harkittuaan eri aloja ja uria, professorin uraa ja piispan uraa ja kuuluisan kirurgin uraa ja hovioikeuden presidentin uraa, päätti Fretu Pehlevi vakain tuumin ruveta lukemaan lakitiedettä. Hänestä oli hauskaa ja mahtavaa istua tuomitsemassa toisia, ja hän ilmoitti jo etukäteen, että kunhan hän pääsee tuomariksi, niin hän tuomitsee niin peevelisti.

No juu. Fretu rupesi lukemaan.

Lukemiseen tarvitaan etenkin rahaa. Silmälasit eivät ole ensinkään yhtä tarpeelliset, ainakaan niin nuorelle miehelle kuin hra ylioppilas Pehleville.

Pehlevi otti lainoja mistä sai, koska hänellä ei ollut omia varoja, ja varsinkin lainasi hän Aapo Torkolta.

Vuodet kuluivat.

Fretu Pehlevi jatkoi jatkamistaan opintoja ja oppi etenkin erinomaisesti tuntemaan Kämpin, Prinsessin, Kaivohuoneen, Oopperakellarin, Königin, Kappelin ynnä muut sellaiset paikat. Ja niitten suhteen voidaan sanoa, historiallisesti kuuluisaa lauselmaa sovelluttaen, että hra yliopp. Pehlevi oli niihin ja ne taas puolestaan Pehleviin sangen tyytyväiset.

Lainopillisista tutkinnoista ei kuitenkaan ollut puhetta. Ei niistä puhunut Pehlevi itse eivätkä puhuneet lopuksi muutkaan.

Ja kun maailmansota syttyi, lopetti hra Pehlevi yliopistollisen jakson elämästään ja siirtyi liikealalle, jolla alkoi ilmestyä erikoisia mahdollisuuksia yritteliäille ja kaukonäköisille miehille.

Mitä velkoihin tulee, niin maksoivat takaajat ne tietysti. Yksi ja toinen tosin lausuili synkällä äänellä rumia sanoja, mutta maksoi kuitenkin.

Aapo Torkko oli antanut sukulaismiehelleen rahaa lainaksi ilman takauksia ja muita sellaisia muodollisuuksia. Kuultuaan Fretun lopettaneen opintonsa ja ryhtyneen liikemieheksi, huomautti Aapo pari kertaa kirjeellisesti, kainostellen ja anteeksi pyydellen, niistä tuhansista, jotka Fretu oli häneltä lukenut, mutta kun hän ei saanut Fretulta edes vastausta, niin lakkasi Aapo Torkko huomauttelemasta ja tyytyi kohtaloonsa.

Fretu taas toimi liikeasioissa milloin suuremmalla, milloin pienemmällä menestyksellä, ja Aapo kuuli kulkupuheena, että Fretulla on isot asiat ja rahaa kovasti läjässä, mutta ei Fretu kuitenkaan maksanut veikkaansa.

Tässä äskettäin oli maanviljelijä Torkko käymässä Helsingissä, ja kukapas tulikaan häntä vastaan Mikonkadulla, ellei Fretu Pehlevi itse omassa persoonassaan.

Fretu tervehti iloisesti ja luontevasti ja kyseli kuulumiset ja sanoi sitten:

— Kuule, minulta on jäänyt järjestämättä se meidän vanha asiamme... oleppa nyt hyvä ja sano, paljonko se on korkoineen ja kaikkineen!

Tämä oli iloinen yllätys Aapo Torkolle, joka mutisi, että olisihan sen vielä ennättänyt...

Mutta Fretu oli jo ottanut lompakon povitaskustaan, ja lompakosta jonkun paperin, ja liivintaskustaan lyijykynän, ja sanoi Aapolle:

— Näes, minä haluan saada tarkan luettelon kaikista veloistani, minä kun aion huomenna jättää konkurssianomuksen.

PETOLLINEN LANKKU

Kusti Pökkelö oli vuokrannut itselleen ja joukkokunnalleen kesähuvilan itäisestä saaristosta.

Siinä oli kaikki, mitä kesähuvilaan kuuluu: pieni asuinrakennus ja vielä pienempi nykyajan mukavuus ja lipputanko ja kaikki. Ranta oli 32 metrin päässä huvilan pohjoisnurkasta, ja Suomenlahden raikkaat laineet loiskuivat hiljalleen pientä venhelaituria vasten.

Laituri oli sangen asiallisen näköinen: siinä oli kaiteetkin. Mutta tämän rehellisen naaman takana piili kavaluus ja petos.