Part 12

Silmittömän säikähdyksen vallassa juoksivat näkijät Heikkilän tupaan, eivätkä Nikulan Aliina ja Ihanterin Oskari uskaltaneet lähteä pois ennenkuin aamun alkaessa valeta. Taikka Ihanterin Oskari olisi kyllä uskaltanut, mutta hän sanoi tahtovansa saattaa Nikulan Aliinan vahingoittumattomana kotiinsa.

Väkeä keräytyi suutari Pikisen mökille. Niin oli kuin kerrottiin. Pikisestä ei ollut enää muuta näkemistä kuin lakki, ja siitäkin tuntui leviävän ikäänkuin jonkinlainen lievä tulikiven tuoksu. Arvaahan sen!

Silloin kuului jostakin surkeaa liikutusta, ja akat läiskähdyttivät käsiään yhteen ja huusivat:

— Se on Pikisen ääni!

Suutari löytyi kaivosta, mihin hän oli viime yönä hypännyt tulista käärmettä pakoon ja missä oli onneksi vettä vain hänen vyötäisiinsä asti.

Mutta omin voimin ei hän päässyt kaivosta ylös, ja kohmeissaan hän oli, kun hänet sieltä nostettiin.

Suutari on nyt tehnyt parannuksen ja on kylän mieltäkiinnittävin persoonallisuus, sillä hän on ainoa henkilö, jota paholainen itse on tulisen käärmeen haamussa suvainnut hätyyttää.

Jokainen tahtoo suutarin omasta suusta kuulla kertomuksen hänen ennenkuulumattomasta seikkailustaan.

Ja suutari on katsonut parhaaksi jättää mainitsematta sen huomion, minkä hän jo kaivossa värjötellessään oli tehnyt.

Että nimittäin pirtupullo oli mennyt hänen takataskussaan rikki ja valunut pitkin housunlahketta tielle hänen juostessaan.

BYROKRAATIN LYIJYKYNÄ

Otaksutaan johonkin paikkaan maapallolla tasavalta, ja siihen tasavaltaan pääkaupunki ja siihen pääkaupunkiin eräs virasto ja siihen virastoon päällikkö.

Otaksutaan vielä, että tämä päällikkö on niinsanottu toimen mies. Paljon hän hyppää ja häärää kotimaassa ja ulkomaillakin, eduskunnissa ja komiteoissa ja valiokunnissakin. Välistä käy hän kaikessa kiireessä omassa virastossaankin, arvatenkin katsomassa, onko se vielä entisessä huoneistossaan.

Ja varjele, ellei silloin ole päällikön lyijykynä paikallaan päällikön pöydällä!

Tämä kauheus tapahtui kuitenkin tässä eräänä päivänä.

Päällikkö oli tehnyt virastolleen sen kunnian, että oli tullut siinä käymään.

Päällikkö istui pöydän ääressä... äkkiä hänen kulmakarvansa kohosivat, hänen silmänsä saivat tuijottavan ilmeen — —.

_Päällikön lyijykynä ei ollut pöydällä!_

Se oli poissa.

Se oli kadonnut.

Sitä ei ollut missään.

Päällikkö ajatteli, että johan tämä menee vallan mahdottomiin, johan maailma on luiskahtanut raiteiltaan, kun hänen lyijykynänsä on kadonnut pöydältä! Voiko enää mihinkään luottaa?

Päällikkö oli tällä hetkellä kuin harmistunut isä Juppiter.

Päällikkö painoi nappia.

Vahtimestarin kello soi.

Vahtimestari kiiruhti kerkeästi päällikön huoneeseen.

— Kuka on vienyt minun lyijykynäni? kysyi päällikkö kolkosti.

Vahtimestari, syvään kumartaen, selitti, ettei hän tiedä eikä ymmärrä, mihin lyijykynä on voinut kadota. Aamulla, kun hän siivosi päällikön pöydän, oli kynä vielä pöydällä. Kukahan sen nyt kerkesi puhaltaa? Omituisen eriskummallista!

— Hakekaa tänne kynä, se on minun kynäni! sanoi päällikkö järkähtämättömästi.

Vahtimestari meni lähimmän virkamiehen huoneeseen, sillä lähin naapuri joutui ensimmäisenä epäluulon alaiseksi.

— Oletteko käynyt ottamassa lyijykynän päällikön pöydältä? kysyi vahtimestari.

— Minäkö? Höh! Mitä minä päällikön kynällä tekisin? Minulla on omani.

Vahtimestari meni seuraavan virkamiehen huoneeseen ja sanoi, että tehän se vissiin kävitte nappaamassa lyijykynän päällikön pöydältä?

Ja vahtimestari katsoi virkamieheen epäluuloisesti ja nuhtelevasti.

Mutta tämäkin virkamies kielsi jyrkästi. Hän ei ollut päällikön lyijykynää nähnytkään, ja lausui vakaumuksenaan, että hänellä itsellään on parempi lyijykynä kuin päälliköllä oli koskaan ollutkaan.

Sillä välin istui päällikkö pöytänsä ääressä ja oli hermostunut ja naputteli sormillaan pöydällä olevia asiapapereita. Miksi ei hänelle tuoda lyijykynää? Mitä sakramenskattua tämä on, ettei hän saa _omaa lyijykynäänsä!_ Eihän kenelläkään ole minkäänlaista oikeutta ottaa toisen ihmisen lyijykynää, vielä vähemmän oman päällikkönsä lyijykynää! Kuinka hän voi ryhtyä työhönsä kun ei hänellä ole lyijykynää?

Päällikkö painoi nappia ja kello helisi vahtimestarin huoneessa ja vahtimestari juoksi kaikessa kiireessä ja pisti päänsä päällikön huoneen ovesta ja huusi, että kynää ei ole vielä löytynyt, mutta että hän etsii minkä ennättää, ja juoksi sitten pois jatkamaan kuulusteluja.

Vahtimestari ahdisti vuoron perään jokaista virkamiestä ja puhtaaksikirjoittajaneitiä, mutta jokainen kielsi tietävänsä mitään päällikön kynästä. Vahtimestari kuulusteli epähuomiossa paria aivan viatonta asiakastakin, jotka vain pudistelivat päätään eivätkä näyttäneet tajuavan asiaa.

Mutta yksi virkamies oli vielä tulematta virastoon, ja vahtimestari sanoi itsekseen, että ahast, veikkonen, sinäpä sen siis puhalsitkin, mutta kyllä minä sen sinulta kiskon takaisin.

Ja kun se virkamies tuli, niin oli vahtimestari heti kuin Jehu hänen kimpussaan ja huusi, että antakaapas pois se päällikön lyijykynä.

Virkamies riisui palton yltään ja sanoi, että mitä hassua, kuinka hän olisi voinut ottaa päällikön lyijykynän, kun hän ei ole vielä tänä aamuna koko virastossa käynytkään!

Silloin läiskäytti vahtimestari kämmenellä otsaansa ja huudahti:

— Sehän on totta!

Sitten juoksi hän lähimpään paperikauppaan ja osti päällikölle uuden lyijykynän.

JOULUOSTOKSILLA

Oli pakkanen.

Henget höyrysivät, ihmisten, hevosten ja koirien henget. Jos olisi ollut kissoja liikkeellä, olisivat niidenkin henget höyrynneet. Mutta Helsingin kaduilla ei juuri näe kissoja. Ehkä pitävät koirat siitä huolen.

Raitiovaunujen pyörät kirskuivat jääkylmillä kiskoilla.

Erottajalla oleva lämpömittari oli tullut mielenhäiriöön ja osoitti lämmintä 40 ast. Cels.

Ihmiset riensivät kaikki eteenpäin jalkaisin, autoilla, raitiovaunuilla, jotkut hevosillakin kylmän kontistuttamine, puoleksi turtuneine ajureineen. Torvet puhalsivat, kellot soivat, liikennepoliisit tekivät eleitä kuin kansanpuhujat.

Maalaiset kuljettivat jäätyneitä kuusikuormiaan.

Joulu oli taas tulossa Helsinkiin.

Kaikki kiiruhtivat myymälöihin sisään ja myymälöistä ulos, molemmat kädet täynnä paketteja. Jos heillä olisi ollut toinen käsivarsipari niinkuin apinoilla, olisi sekin ollut hyvään tarpeeseen.

Ystävämme Juho Pöytyri kulki virran mukana Aleksanterinkadulla. Kun virta pysähtyi jonkin huomiotaherättävämmän näyteikkunan edessä, pysähtyi Pöytyrikin. Kun virta syöksyi sisään myymälän ovesta, meni Pöytyrikin mukana, ja se virta toi hänet taas takaisinkin, mikä oli onneksi Juho Pöytyrille, sillä hänellä ei suinkaan ollut aikaa enempää kuin haluakaan jäädä myymälään sen sulkemiseen saakka, jolloin liikkeen omistaja kyllä olisi pitänyt huolta hänen ulospääsystään.

Tuttavat tervehtivät toisiaan kiireesti ja kysyivät, mitä muuta kuuluu ja kuinka pikku rouva ja viehättävät lapset jaksavat ja miltä aamu tuntui eilisiltaisen johtokunnankokouksen jälkeen. Ja sitten he valittivat molemmin puolin, että kun on niin kiire — jouluostoksillahan tässä ollaan — ja terve nyt sitten vain ja hyvää joulua!

Ja tuttavat riensivät kumpikin kiireesti taholleen, iloiten siitä, että tuostakin pääsi eroon, kunnes seuraava tuttava tuli vastaan, ja se taas aiheutti uuden pysähdyksen, ellei ennättänyt ajoissa kääntää katsettaan toisaanne.

Illan musta vaippa levisi ylle suuren kaupungin, missä tuhannet valkoiset ja siniset ja punaiset ja keltaiset ja viheriäiset ja mustat — ei, ei sentään mustat — valot vilkkuivat ja loistivat ja tuikkivat, ja ihmisillä oli yhä suurempi kiire, sillä kaiken muun kiireen lisäksi tuli vielä kiire päivälliselle. Sillä ihmisen täytyy syödä ennen jouluakin. Ja yhä kiivaammin kulki virta pitkin katuja myymälään sisälle ja myymälästä ulos, ja yhä kiivaammaksi kiihtyi siten ystävämme Juho Pöytyrinkin vauhti.

Vaikka hänellä ei ollutkaan kiire päivälliselle.

Hänen kotonaan näet riehui joulusiivous kaikessa kaameudessaan, joten minkäänlaisesta varsinaisesta ja säännöllisestä päivällisestä ei voinut olla puhettakaan. Juho Pöytyri tiesi vallan hyvin, että niin kiihkeästi kuin häntä joskus odotettiinkin kotiin — eräissä tapauksissa, joissa Pöytyri ei ollenkaan olisi välittänyt niin innokkaasta ikävöimisestä, vaikka se tavallaan saattoikin jollakin tavoin olla mairittelevaa hänen miehiselle itsetunnolleen — niin yhtä vähän hänestä välitettiin joulusiivouksen myrskyisenä, yhteiskuntaa kumoavana aikana. Ja hän oli erinomaisen selvillä siitä, että näkkileipä, margariini, rosolli ja se eilinen silakkalaatikko, jonka tarpeen tullen ennätti parissa minuutissa lämmittää haaleaksi kaasuhellalla, kerkisivät odottamaan kaikessa rauhassa ruokakomerossa keittiön koillisnurkassa eivätkä arvattavasti ikävöineet häntä paljon enempää kuin perheensä, palveleva hengettärensä ja apumuijakaan.

Juho Pöytyrillä oli kuitenkin toinenkin syy, minkä vuoksi hän ei voinut vielä lähteä verta hyytävän kylmiltä kaduilta kotoisen keskuslämpöpatterinsa ääreen.

Hänellä oli vain tämä ilta aikaa tehdä joululahjaostokset, ja se urakka oli hänellä vielä suorittamatta. Vain pari, päällystakin taskuun hyvän mukavasti mahtuvaa pikku pakettia hänellä oli, eikä niissä paketeissa suinkaan ollut timanttisia korvarenkaita eikä kultaisia rannerenkaita.

Sillä Juho Pöytyri on tänä syksynä — _paitsi muuta_ — maksanut säännölliseen tapaansa kunnallisverojen ensi neljänneksen, samojen verojen toisen neljänneksen, sanottujen verojen kolmannen neljänneksen ja vielämainittujen verojen neljännen neljänneksen. Viidettä neljännestä ei, kumma kyllä, tullut, mutta Juho olisi kyllä mieluummin ottanut senkin vastaan kuin sen sijaan esittäytyneen valtionveron ensi puolikkaan, joka oli paljon suurempi kuin kunnallisverojen neljännes. Mutta onpa hänellä kuitenkin odottamassa pieni lohdutus tulevaisuudessa: kun valtionveron toinen puolikas helmikuussa lankeaa maksettavaksi, on se kokonaista markkaa pienempi kuin edellinen puolikas. Se näkyy selvästi verokuitista.

Juho oli laatinut kotonaan listan, jossa oli välttämättömimmät joululahjat välttämättömimmille henkilöille, vaimoille — tosinhan hänellä niitä oli vain yksi — lapsille, anopille, kälyille, tädeille — niitä oli neljä, kaikki ihan välttämättömiä — ja niin edespäin. Ja Juho oli kirjoittanut jokaisen nimen kohdalle tavaran nimen, jopa useampienkin tavaroitten nimet, ja kun hän ensimmäisessä paikassa kysyi naisten käsilaukun hintaa, niin hän huokasi, ja kun hän kysyi sitä toisessa paikassa, niin hän ähkäisi, ja kolmannessa paikassa hän voihkaisi.

Kysyessään nahkakauluksen hintaa pyörtyi hän myyjäneidin syliin. Neiti oli onneksi vahva ja roteva, paljon rotevampi ja ennen kaikkea vahvempi kuin Juho. Hän kantoi Juhon varastohuoneeseen, missä Juho Pöytyri virvoitettiin henkiin kahdella lasillisella vesijohtovettä, joista toinen kaadettiin hänen suuhunsa ja toinen hänen päähänsä. Osa siitä valui sitäpaitsi kauluksen aukosta paidan ja ihon väliin, ja se osa hänet sitten lopullisesti herätti.

Hra Juho Pöytyri käveli horjuen ulos turkiskaupasta rotevan neidin ja liikkeen johtajan saatellessa häntä kumpikin puolellansa katuovelle ja pyytäessä häntä ottamaan auton ja ajamaan kotiinsa.

Sitten hän, pakkasen hyväillessä äsken kostutettuja kasvoja ja kiharoita, virkistyi lopullisesti ja lähti juoksemaan ja juoksi lähimpään kahvilaan ja istuutui lähimpään pöytään ja ryhtyi raastamaan kiharoitaan, joista jäähileet hiljaa, mutta sointuvasti helisten putoilivat pöydän marmoripäällykselle, ja raastoi sitten muistilistan päällystakinsa ulkotaskusta ja lyijykynän liivintaskustaan ja lompakkonsa sisätakkinsa povitaskusta ja laski rahansa varmuuden vuoksi kolmeen kertaan ja epähuomiossa vielä neljännenkin kerran, saaden aina lopputulokseksi saman summan.

Sitten pyyhki Juho Pöytyri, raakalaismainen ilme kasvoillaan, muistilistastaan naisen käsilaukun ja nahkakauluksen ja teatterikiikarin ja kideradion ja kaksi tätiä — viimeksimainittu toimenpide pöyristytti kuitenkin häntä itseäänkin, niin että hän vähän rauhoituttuaan kirjoitti tädit takaisin, vieläpä alleviivasikin heidät kuin anteeksipyynnöksi — ja sitten lähti Juho Pöytyri mitään tilaamatta taas ulos kylmään, rahaa vaativaan maailmaan ja juoksi myymälään sisään ja myymälästä ulos noin tunnin ajan ja juoksi sitten takaisin kahvilaan, jolloin tarjoilijatar heti kiiruhti hänen luokseen, ettei hän ennättäisi hävitä käsistä niinkuin viime kerralla, ja otti häneltä tilauksen. Juho tilasi vain kahvin ilman leipää...

Sitten raastoi hän hammasta purren muistilistan taskustaan ja pyyhki nyt armotta pois kaikki neljä tätiä ja kauhistui hengessä, mutta pysyi sittenkin päätöksessään ja päätti pahimman varalta hankkia itselleen hermolääkäriltä todistuksen, ettei hän aika ajoin varsinkaan joulun edellä ole syyntakeinen.

Vielä laski hän rahansa, mikä toimenpide näkyi rauhoittavasti vaikuttavan kahvilaneitiin, minkä jälkeen hän kirjoitti uuden listan, koska entinen oli surkeasti töhritty ja rutistettu, kirjoitti siihen myöskin uudet ostokset, ja lähti taas juoksemaan puodista toiseen ja juoksi puolen tunnin kuluttua takaisin kahvilaan ja repi koko muistilistansa palasiksi ja loi hirveän silmäyksen kahvilaneitiin, kun tämä yritti taas lähestyä häntä.

Ja ystävämme Juho Pöytyri repäisi kolmannen lehden muistikirjastaan ja kirjoitti siihen vain joululahjojen saajien nimet ja iän ja sukupuolen sekä sen summan — meistä ei ole hienotunteista mainita sen suuruutta — mikä hänen lompakossaan oli, ja lähti jälleen vaeltamaan kärsimysten polkua ja tallusteli korvat palellen suureen tavarataloon ja pidätti siellä ensimmäisen tapaamansa myyjäneidin ja tunnusti hänelle rakkautensa ja itki ja ojensi hänen toiseen käteensä muistilistan ja toiseen käteensä lompakkonsa ja tuijotti neitiin mielipuolen tavoin ja sanoi neidin olevan persoonallisesti edesvastuussa tapahtumaan tulevasta onnettomuudesta, ellei neiti ota järjestääkseen tätä asiaa, ja suuteli neidin sormenpäitä — minkä johdosta neiti sai muistutuksen osastopäälliköltään — ja kostutti neidin kätöset kyynelillään.

Asia oli puolen tunnin kuluttua järjestetty Juho Pöytyrin suureksi tyytyväisyydeksi, minkä johdosta Juho Pöytyri itsekkäänä ja epäjohdonmukaisena peruutti heti rakkaudentunnustuksensa, mutta lausui kuitenkin neidille suuret kiitokset ja parhaimmat hyvän joulun toivotukset.

PAKKASELLA

— Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi, sanoi lihavahko herra, jolla oli kiiltävänahkainen turkiskaulus.

Tämä huomautus oli sanottu noin vain ylimalkaan, mutta me otimme sen itseemme.

Me olimme näet tulleet viimeksi sisään raitiovaunuun.

Jokaisen, joka tulee viimeksi sisään raitiovaunuun, on suljettava ovi.

Nousimme siis ylös ja vetäisimme oven kiinni.

Emme puhuneet mitään, teimme sen rauhallisesti, mutta uskoimme jokaisen puolueettoman tarkastajan huomaavan, että meillä oli hienompi ja kiiltävämpi turkinkaulus kuin tuolla huomauttajalla. Niinkuin meillä olikin.

Raitiovaunu lähti Ylioppilastalolta Etu-Töölöön.

Ihmiset istuivat ja palelivat. Kylmä oli. Pakkanen syöksyi sisään. Istuimme oven vieressä. Heikinkadulle käännyttäessä hyppäsi vaunuun eräs noin 53-vuotias rouva — hän oli laiha ja vilkas ja jätti siis oven auki.

— Ovi kiinni! huusi eräs noin 60-vuotias herra, joka istui vaunun etuosassa.

Paiskasimme oven kiinni, sillä me istuimme oven vieressä, ja ajattelimme, että raitiotieyhtiön pitäisi maksaa meille palkkaa siitä, että esiinnymme ovenvartijana.

Samassa huomasi eräs noin 16-vuotias neitonen, jolla oli hameita juuri sen verran, että niitä voi hameiksi sanoa, että hän oli tullut väärään vaunuun.

Hän syöksyi ylös paikaltaan kuin olisi häntä pistetty parsinneulalla ja hyökkäsi ovelle.

Ovi ei tullut auki.

Koska satuimme, niinkuin sanottu, istumaan oven vieressä, ja koska olemme luonnostamme äärettömän kohtelias — kaikki, tai ainakin jotkut, jotka meidät tuntevat, ovat valmiit todistamaan sen — nykäisimme ovea.

Se ei tullut auki.

Neiti — jos se sitten oli neiti... mahdollisesti oli hän helsinkiläinen jazzi-nuorukais-kekkale, sillä heitähän on vaikea erottaa naisista — nyki ja riuhtoi ja tempoi ovea.

Se ei tullut auki.

Ajopelimme jatkoi menoaan kuin Juggernaut-vaunut, mistään välittämättä. Se lihavahko herra, jolla oli kiiltävänahkainen turkiskaulus, nousi Hankkijan käänteessä ylös ja lähti ulos.

Oikeastaan ei hän sentään mennyt ulos. Hän vain yritti. Hän tahtoi avata oven, mutta ovi ei tahtonut hänelle avautua. Ja se oli oikein. Ihmiset hymyilivät, ja me hymyilimme myöskin, sillä mekin olemme, tavallaan, vain ihminen.

Kiiltäväkauluksinen herra oli ainoa, joka ei hymyillyt, vaikka asia koski häntä itseään. Tämä todisti, ettei hän ymmärtänyt, että »huumorin taju on henkevyyden puntari». Hän puhisi ja riuhtoi ovea ja vilkaisi meihin sen näköisenä kuin olisi _meidän_ pitänyt se hänelle avata.

Koska raitiotieyhtiö ei ole palkannut meitä avaajaksi, niin istuimme rauhallisesti, ja vaunu tuli sillan yli Nervanderinkadun kulmaan.

Siinä yritti useita ulos ja vielä useampia sisään.

Turhaa.

Oli pakkanen, ja ovi pysyi kiinni.

On hyvä, että ovet pysyvät kiinni pakkasella.

Konduktööri riuhtoi ovea ja irvisti ikeniään.

Se ei häntä kaunistanut, sillä hän oli nainen.

Istujat hymyilivät.

Silloin nousi jättiläinen.

Hän oli eräitä metrejä pitkä ja muutamia kyynäriä leveä, ja oli hän istunut ihan vieressämme, vaikka emme ollut häntä huomannut. Hän oli ollut liian suuri, kiinnittääkseen huomiotamme.

Hän hymähti, nousi ylös jättiläismäiseen pituuteensa, levitti vähän hartioitaan ja tempaisi oven puolikkaita.

Ne, jotka olivat nousseet istualtaan, putosivat takaisin istumaan.

Koko vaunu tärähti. Tuntui kuin olisi koko Etu-Töölö tärähtänyt.

Ainoa, joka ei erikoisemmin tärähtänyt, oli vaunun ovi.

Se vain rämähti, mutta pysyi suljettuna.

Goljat yritti toisen kerran ja palasi sulkeutuneen näköisenä sitten takaisin, kun punaposkinen naiskonduktöörikin, joka seisoi takasillalla, oli turhaan ponnistanut voimansa ja naisellisuutensa.

Nervanderinkadulla teimme kaikki, koko vaunu, lukuunottamatta erästä pientä, heikon ja pelästyneen näköistä miestä, hyökkäyksen ovea vastaan.

Kun se ei mitään vaikuttanut, alistuimme kohtaloomme ja päätimme ajaa ympäri niin kauan kuin sähköä ja linjaa riittää.

Museokadun kulmassa nousi se pieni, mitätön mies ylös, avasi oven ja astui ulos vaunusta.

Hän vain painoi polvellaan oven oikeanpuolista alapuolikasta ja astui sitten ulos.

Se oli oikeastaan jollakin tavoin hävyttömästi tehty häneltä.

»HUOMENNA TULEE, HUOMENNA TULEE...»

Päivät ovat pitenemässä. Valon valta on voittamassa. Ihmiset tulevat taas rohkeammiksi. Niin kirjoittaja kuin toivottavasti lukijakin. Rohkenemme siis tarjota lukijalle pienen kummitusjutun. Se on tosi, niinkuin moni muukin kummitusjuttu, ja se osoittaa jälleen osaltaan oikeaksi Shakespearen tunnetuksi tekemän väitteen, että taivaan ja maan välillä voi tapahtua yhtä ja toista, mikä tekee oudon vaikutuksen myöskin tietoviisaisiin.

Eräässä hotellissa oli tuonnottain tapahtunut kaamea, surullinen verinäytelmä. Kaikki lehdet olivat siitä kertoneet, ja miehet olivat tulleet totisiksi ja naiset pyyhkineet silmiään. Maailmassa on niin paljon surullista ja synkkää. Siitä syystä on hyvä koettaa kaivaa esille asioista myöskin niiden keveämmät puolet.

Eräs matkustavainen laajasta, sanomalehtiä tilaavasta maakunnasta oli saapunut kaupunkiin, ja asemalla hän käski ajurin ajaa tuttuun hotelliin.

Käskyä antaessaan ei hän ajatellut mitään erikoista. Nousi vain nuorekkaasti rekeen, heilautti kapsäkin viereensä ja sanoi osoitteen. Ajuri maiskautti partaisia huuliaan, nykäisi ohjaksista ja ajoi määräpaikkaan.

Hotellissa oli alhaalla vastassa tuttu ovenvartija, joka ojensi vieraskirjan ja valmiiksi 2 mk 75 pennin mustepulloon kastetun kynän, ilmoittaen samalla, että huone nro se ja se on vapaana.

Matkustajamme kirjoitti nimensä, ojensi kapsäkkinsä passaripojalle ja astui hissiin, missä hänet kohotettiin asianomaiseen kerrokseen.

Hänen päästyään huoneeseensa ja asetuttuaan taloksi tuli sisälle tuttu siivoojatar vaihtamaan puhtaita pyyhinliinoja, sillä edellinen asukas oli juuri lähtenyt asemalle, ja silloin muisti matkustajamme, että tämähän on sama hotelli, missä se tunnettu murhenäytelmä oli muutama viikko aikaisemmin tapahtunut.

Matkustavainen kysyi tytöltä, missä huoneessa tuo kamala tapaus oli sattunut, ja tyttö vastasi rehellisesti, että kyllä se sattui juuri tässä samassa huoneessa. Sen tähden ei kukaan kernaasti haluakaan asettua siihen asumaan, mutta nyt, kun ei muita huoneita ollut vapaana, oli täytynyt...

No, matkustaja naurahti, että mitäs siitä. Ei hän pelkää. Kummituksia ei ole olemassakaan, sellaiset jutut ovat lastentyttöjen loruja j.n.e. Siivoojatar myönsi, että niinhän ne tietysti ovat, mutta ihmiset ovat valitettavasti vieläkin niin taikauskoisia.

Matkustaja peseytyi, muutti puhtaan kauluksen ja lähti kaupungille asioilleen.

Kello oli noin 10 illalla, ehkä vähän enemmänkin, kun matkustaja palasi huoneeseensa. Siellä vallitsi outo, painostava hiljaisuus, ja kun matkustaja oli riisunut yltään ja asettunut yöpuulleen, muisti hän äkkiä, että tässä huoneessa se kaamea murhenäytelmä siis oli näytelty.

Koko tapaus oli heti ilmielävänä hänen silmissään. Olihan se ollut sanomalehdissä niin tarkkaan kuvattu. Tuossa on se sohva, jolla ruumis makasi, ja lattiasta näkyy selvästi, että sitä on tuosta kohden erityisen kovasti pesty.

Ja tuo outo hiljaisuus...

Matkustaja ajatteli, että olisi ollut mukavampaa, jos hän olisi saanut jonkin toisen huoneen. Kuinka mahtanee nukkuminen luonnistua? Tietysti ei hän pelkää — eihän tässä ole mitään pelkäämistä! — mutta kumminkin...

Onhan joka ihmisellä hermot. —

Matkustajamme sammutti kirkkaan kattolampun, väänsi yöpöydällä olevan pienen, vihreän verhon soveliaasti varjostaman pöytälampun palamaan, kömpi sänkyyn ja alkoi lukea kadulta ostamaansa lehteä.

Hiljaisuus vallitsi.

Lehti vain silloin tällöin vähän rasahteli.

— Huomenna tulee... huomenna tulee...

Matkustavainen säpsähti.

Kolkko hiljaisuus vallitsi murhenäytelmähuoneessa.

Mutta hiljaisuuden läpi kuului omituinen, hillitty, salaperäinen mutina:

— Huomenna tulee... huomenna tulee...

Siinä oli jotakin uhkaavaa.

— Huomenna tulee...

— Hermoni ovat vähän kiihdyksissä. Olenko minä pelkuri? Pötyä! Ei kummituksia ole olemassakaan.

— Huomenna tulee, huomenna tulee...

— Minun täytyy koettaa nukkua, ajatteli matkustavainen, pudotti lehden permannolle, väänsi yölampun sammuksiin, kääntyi seinään päin ja ummisti silmänsä.

Mutta silloin näki hän sielunsa silmäparin edessä tuon verisen ruumiin, verilätäkön lattialla — kaikki.

Ja pimeydestä kuului _aivan selvästi_ mutina:

— Huomenna tulee, huomenna tulee!

Kylmä hiki kohosi otsalle.

Matkustavainen ei voinut sille mitään. Hänen _täytyi_, hieman vapisevin käsin, vääntää lamppuun valo. Ja silmät pystyssä tuijotti hän sohvaan.

Se oli luonnollisesti tyhjä.

Hän ei uskaltanut enää sammuttaa tulta. Hänen hermonsa olivat kiihdyksissä. Mutta hän oli väsynyt, ja vihdoin hän nukahti.

Keskiyöllä hän heräsi hetkiseksi. Yölampun himmeä valo loisti pöydältä, ja hämäryydestä kuului katkeamaton:

— Huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna...

Vihdoin hän taas nukahti.

Aamulla, kun hänelle tuotiin kahvi huoneeseen, tuttu edeskäypä kysyi, kuinka vieras oli nukkunut.

Silloin vieras suoraan sanoi, ettei hän halua nukkua toista yötä tässä huoneessa. Jos ei hänelle voida antaa toista huonetta, niin hän muuttaa toiseen hotelliin. Koko yön oli näet kaikunut hänen korvissaan: »huomenna tulee, huomenna tulee...»

Silloin naurahti edeskäypä ja sanoi, että eikö muuta? Tuossa viereisessä huoneessa on eräs henkilö, joka käy saamassa hoitoa semmoisessa sykoperateuttisessa — vai mikä se on? — laitoksessa, missä potilaita parannetaan uskon avulla, ja jonka hoidokkien täytyy alituiseen toistaa samaa lausetta. Ja tällä potilaalla on kova vatsa...

SAARISTOSSA

Prokuristi Tuttula aikoi valmistaa perheelleen iloisen yllätyksen.

Hra Tuttula kuului kaupunkilaisten kesäleskien sekalaiseen seurakuntaan. Hänen perheensä asui paraikaa minkä ennätti Suomenlahdella, taikka oikeammin eräässä mainitun lahden lukuisista saarista. Hän oli vuokrannut perheelleen asunnon mainitulta saarelta, ja puhuessaan toisille kesäleskille tästä asunnosta käytti hän siitä sanaa »huvila».

— Kunhan minä tästä pääsen huvilalleni... sanoi hän.

Saaren alkuasukasväestön kesken käytettiin Tuttulan perheen asunnosta vanhastaan nimitystä, joka todisti hienostuksen puutetta paikkakunnalla. Sitä nimittäin sanottiin yksinkertaisesti »Kaalssonin tönöksi».

Rakennus oli näet kalastaja Kaalssonin maalla, ja kalastaja Kaalsson, joka itse asui noin 450 metrin päässä, omisti huoneetkin.

Kesälomia konttorissa järjestettäessä oli prokuristi Tuttulan loma merkitty alkavaksi heinäkuun 9 p:nä. Syystä taikka toisesta täytyi järjestelyä sittemmin jonkin verran muutella, ja niinpä joutui hra Tuttula aloittamaan lomansa jo viikkoa aikaisemmin, heinäkuun 2 p:nä.

Prokuristi Tuttulalla ei ollut mitään sitäkään vastaan, semminkin kun ilmatkin olivat käyneet lämpimiksi. Mikäs sen parempi lomakuukausi on kuin heinäkuu, jos kesä vähänkin on normaali?

Tästä muutoksesta ei hän kuitenkaan ilmoittanut perheelleen mitään.

Hän päätti valmistaa, niinkuin sanottu, huonekunnalleen miellyttävän yllätyksen ja nauttia siitä täysin siemauksin.

Hra Tuttulasta oli, niinkuin jokaisesta oikeasta perheenisästä, itsestään selvä asia, että hänen vaimonsa ja lapsensa, jouduttuaan luonnon helmaan, kaipaavat häntä kauheasti ja muistelevat häntä joka hetki, vieläpä unissaankin. Ja että rouva Tuttula istuu iltaisin laiturin lähellä olevalla kalliolla, käsi poskella, niinkuin merimiehen nuori vaimo eräässä taideteoksessa, minkä hra Tuttula muisteli joskus nähneensä — ainakin painokuvajäljennöksenä —, ja tuijottaa suurin, mahdollisesti kyynelettömin, mutta kuitenkin surumielisin silmin sinne päin, missä tiesi tai oikeammin otaksui Helsingin ja oman Asserinsa olevan. Prokuristi Tuttulan ristimänimi on näet Asser, eikä se hullumpi nimi ole sekään. Olisihan hänen isänsä, laivuri Tuttulan päähän voinut aikoinaan pälkähtää kastattaa poikansa vaikka Issaskariksikin, sillä ukko Tuttula-vainaja oli semmoinen vanhan kansan mies.

Ja lapset taas — se oli Asser Tuttulasta yhtä luonnollista — ikävöivät suuresti isäänsä ja kysyvät joka aamu ensimmäiseksi äidiltä: »Koska isä tulee?» ja laskevat sormillaan päiviä niinkuin joulun edellä.

Asser Tuttulan mieleenkään ei olisi voinut juolahtaa sellainen mahdollisuus ja ajatus — mikä kuitenkin olisi ollut paljon lähempänä todellisuutta kuin hänen omat mielikuvansa — ettei Hilma (Hilma on tietysti rouva Tuttulan nimi) ole yhtään kertaa istunut rantakalliolla käsi poskella ja silmät suurina, ja että Hilma vain silloin tuntee itsekin olevansa kesälomalla, kun äijä on kaupungissa eikä Hilman tarvitse joka päivä vaivata päätään ajatuksella, mitä päivälliseksi taas laitettaisiin, eikä ukko ole sitten pöydässä nyrpistelemässä nenäänsä ruokalajeille, joitten valmistukseen hänen vaimoltaan ja palvelijattarelta on mennyt paras osa päivästä ahtaassa ja kuumassa keittiössä, paistin käryssä ja kärpäslegionien surinassa. Eikä huokailemassa, että Herra hyvästi siunatkoon, _taasko_ imeläsoppaa?! Eikä ihmettelemässä, että mikähän siinä on, että ne ravintoloissa osaavat tämänkin pihvin valmistaa niin paljon paremmin kuin perheissä — ainakin _eräissä_ perheissä. Kuinka olisi Asser Tuttula voinut uneksiakaan, että hänen vaimonsa ja kotiorjattarensa tuntisivat siellä saaressa olevansa kuin vuohet kaalimaassa kuitatessaan päivällisen 10 minuutin — välistä ehkä 3:nkin min. — valmistuksilla, nimittäin voileivillä, viilillä ja joillakin ruokakomeron uumenista löydetyillä mystillisillä aamiaisen tai edellisten päivien ateriain maallisilla jäännöksillä?

Onneksi ei Asser Tuttulan päähän ollut milloinkaan osannut pälkähtää edes tuollainen mahdollisuuskaan. Hän olisi pitänyt sitä suorastaan aviollisena uskottomuutena, ja Hilma oli luotettava kuin kulta.

Luonnottomalta ja järjen vastaiselta olisi hänestä myöskin tuntunut, jos joku olisi hänelle väittänyt, etteivät hänen lapsensa siellä saaressa ole koko aikana muistaneet, että heillä isää onkaan, vielä vähemmän hänen tuloansa kyselleet, ja etteivät pojat enempää kuin tytötkään suinkaan vaipuisi epätoivoon, vaikka heidän laillinen ja lihallinen isänsä pysyisi koko kesän poissa saarelta heitä komentelemasta ja kuranssaamasta ja teettämästä, muka kasvatusopillisten periaatteiden nimessä heillä kaikenlaista jonninjoutavaa ja ikävää työtä, sen sijaan, että he nyt saivat mielin määrin mellastaa ja peppuroida kuin autuaitten niityillä.

Tuollainen raportti olisi Asser Tuttulasta aivan varmasti tuntunut yhtä ilkeältä kuin valheelliseltakin typeryydeltä. Valitettavasti täytyy meidän kuitenkin kallistua siihen suuntaan, että se sittenkin olisi ollut jokseenkin lähellä kylmänkoleaa ja murheellista totuutta.

Kuinka tahansa, Asser Tuttula oli nyt tulossa kesäasunnolleen viikkoa aikaisemmin kuin oli odotettu, ja lastattuna, kuten maille tulevan kesälesken kohtaloon kuuluu, niinkuin salakuljettajan muuliaasi Pyreneitten vuorisolissa. Ei ollut laiturillekaan sattunut ketään, ja tyytyväisyyden hymy leikitsi Tuttulan ilmehikkäillä, vaikkakin olosuhteitten vuoksi aika hikisillä kasvoilla hänen ajatellessaan sitä yhtä suurta kuin riemullistakin yllätystä, kun hän ikäänkuin pilvistä pudonneena astuu »saliin» (ukko Kaalssonin anoppimuorivainajan ent. tupa).

— Päivää, mamma, ja terveisiä kaupungista.

Tässä nyt kuitenkin sattui käymään niin, ettei hra Tuttula valmistanut perheelleen yhtään minkäännäköistä yllätystä, ei pientä eikä suurta.

Perhe se päinvastoin oli valmistanut yllätyksen isä Asserille.

Se oli poissa.

Se oli hävinnyt siitä asunnosta, jonka Asser oli sille vaivojaan säästämättä ja kustannuksia kauhistumatta pitkien matkojen ja vaarallisten vesien takaa hankkinut.

Sitä ei näkynyt missään.

Ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan.

Ja ovi oli lukossa, eikä avainta näkynyt.

Asser Tuttula kolkutti ovelle.

Kolkutus tuntui oudosti ja pahaa tietävästi kajahtavan Kaalssonin anoppivainajan vanhassa tuvassa.

— Kummallista! sanoi Asser Tuttula. — Ihmeellisen eriskummallista!

Hänen ei auttanut muu kuin lähteä kalastaja Kaalssonin asunnolle tiedustelemaan, mitä tämä oikein merkitsi.

Ukko Kaalsson ei ollut kotona, mutta Kaalssonska istui ikkunan poskessa silmälasit päässä, sukkaa kutoen.

— Siinähän se onkin herra! huusi Kaalssonska kuin kummissaan.

— Tässähän minä, myönsi Asser Tuttula.