Part 2

Kun Kaaleppi Tornimäki hetken kuluttua palasi puhelimesta huoneeseensa, hymyili hän vähän aavemaista, puoleksi pelästynyttä, puoleksi toivorikasta hymyä, ja kiiruhti pöytänsä ääreen.

Kirje oli entisellä paikallaan kirjan alla, mutta se oli toisinpäin kuin Kaaleppi oli sen asettanut, ja kuori oli vähän rypistynyt.

Kirje oli aivan asiallinen ja kuiva kirje jollekin kaukaisemmalle sukulaiselle. Siinä puhuttiin jonkin paikan saantimahdollisuuksista. Mutta sitten siinä oli seuraava kohta:

»Kun nyt vain muistaisin sulkea kuoren, ennenkuin eräs tuttavani tulee. Hänellä on inhoittava tapa pistää nenänsä minun asioihini ja lukea yksityiskirjeenikin, jos käsille sattuvat. Ja vippejään se ei koskaan maksa».

— Mitähän Jussi mahtoi arvella? ajatteli Kaaleppi Tornimäki pienellä kauhulla.

Jussia ei ole sen perästä näkynyt Tornimäen asunnossa.

Mutta me tiedämme, mikä häntä eniten harmittaa tässä asiassa.

Nimittäin se, ettei hän ollut tyytynyt siihen 50-markkaseen, joka Kaaleppi Tornimäellä oli lompakossaan.

KESÄKSI MAALLE

— Kyllä maalaisten kelpaa, huokasi rouva Ymmyrkäinen usein viime talvena. — Heillä on aina kesäasunto valmiina.

Mutta nyt on virkailija Filemon Ymmyrkäinen myöskin saanut kesäasunnon.

Talviasunnosta hänellä sitävastoin ei vielä ole tietoakaan. Hänen oli pakko muuttaa viime perjantaina, ja hänen huonekalunsa ovat nyt eräässä makasiinissa. Missä hänen perheensä tällä hetkellä on, siitä hänellä ei ole muuta tietoa kuin ettei se ainakaan ole samassa makasiinissa kuin hänen muu irtaimistonsa. Hän nimittäin saattoi perheensä perjantaina puolenpäivän aikaan asemalle, antoi sille siunauksensa, huomautti, että äidillä ja lapsilla on yhtä suuret silmät kuin isälläkin, joten heidän täytyy nyt omin neuvoin lähteä selviytymään olemassaolon taistelusta niinkuin jäniksenpojan Juhani Ahon lastussa, jätti sitten perheensä oman onnensa nojaan jonottamaan pilettiluukun eteen ja juoksi takaisin virastoonsa.

Viime kesänä oli herrasväki Ymmyrkäisellä kesäasunto eräässä hatarassa kalastajamökissä meren saaristossa. Paikka oli autio ja kesä oli kylmä ja sateinen, ja tuuli oli aina yhtä kolea, puhalsipa se mistä päin tahansa. Käsittämätöntä oli Filemon Ymmyrkäisen mielestä, miksi eivät mökin tuhannet luteet kuolleet kylmyyteen, kun koko Ymmyrkäisen perhe, vaikka se oli mahdollisimman lämpöisesti vaatetettu ja söi päivällistä päällystakit yllä, kalistellen lämpimikseen hampaitaan, sittenkin oli nääntyä viluun. Mutta alastomat luteet olivat erinomaisen virkkuja ja toimintatarmoisia. Kaiketikin vaikuttivat niihin virkistävästi ne myrkyt, joilla Ymmyrkäinen koetti ne murhata. Ne olivat vain kuivia nahkoja, Filemon Ymmyrkäisen perheen muuttaessa kesäkuussa kalastajamökkiin, mutta vieraiden lähtiessä takaisin kaupunkiin elokuun lopulla olivat ne pulleita ja kiiltäviä kuin Faaraon lihavat lehmät. Filemon Ymmyrkäisestä tuntuivat ne nyt suorastaan sukulaisilta, koska hän tiesi, että niiden suonissa virtasi sama veri kuin hänen ja hänen perheensä suonissa.

Noustessaan laivaan ja saaren kalastajamökkeineen — Filemon Ymmyrkäinen nimitti sitä Pirunsaareksi, Dreyfusin kärsimyssaaren mukaan — kadotessa lähimmän niemen taa, kohotti Filemon Ymmyrkäinen kätensä ja vannoi kapteenin ja nokinenäisen laivapojan todistajina ollessa selkänahkaa karmivan valan ei koskaan enää kesälaitumelle merensaareen tullakseen.

Maaliskuussa ryhtyi Filemon Ymmyrkäinen puuhaamaan itselleen uutta kesäasuntoa. Oikeastaan ei siitä kuitenkaan ollut hänelle itselleen niin paljon puuhaa kuin kaikille muille. Hän kirjoitti kaiken kaikkiaan vain yhden kirjeen, ja hänen tyttärensä sai sitten kopioida sitä tarpeen mukaan kaikki iltapäivät ja sunnuntai-aamupäivät. Tämän kirjeen ansiota kai olikin, että nuori neiti Tuulikki Ymmyrkäinen, joka tähän saakka on ollut luokkansa etevimpiä, nyt sai ehdot kahdessa aineessa.

Kirjeessä pyysi Filemon Ymmyrkäinen kirjeen saajaa joko sukulaisuuden, tuttavuuden, kristillisen rakkauden tai yhteisen jakamattoman isänmaamme Suomen kansalaisuuden nimessä ryhtymään pikaisesti sellaisiin toimenpiteisiin paikkakunnallaan, että Filemon Ymmyrkäinen saisi kesäasunnon itselleen ja perheelleen. Hra Ymmyrkäinen huomautti nimenomaan, ettei hänellä enempää kuin hänen perheelläänkään ollut minkäänlaisia vaatimuksia, koska sekä hän että hänen vaimonsa ovat Pohjoismaiden vaatimattomimmat ihmiset.

Filemon Ymmyrkäinen ilmoitti ainoastaan tahtovansa, että kesäasunto on luonnonihanalla paikalla. Että paikka on terveellinen ja että läheisyydessä kasvaa humiseva männistö. Että asunto on siistissä maalaistalossa. Että siinä talossa on hauskat, ilmavat ja valoisat huoneet. Että isäntäväki on ystävällistä, hupaista ja kohteliasta. Että talo on Päijänteen tai Saimaan tai jonkin muun komean ja arvokkaan sisäjärven rannalla. Että laivalaituri on 200 metrin päässä. Että posti saadaan joka päivä. Että järvessä on paljon kaloja. Että kesävieraiden käytettävissä joka hetki on kevyt, vakava, vuotamaton ja hyvässä maalissa oleva vene. Että talosta saa kaikki taloustarpeet. Että kesävieraille lämmitetään sauna eri iltoina kuin talonväelle. Että talon takana on vuori, joka suojelee pohjoistuulelta. Että vaihtelevaa ja hyvänmakuista ruokaa on runsaasti. Ettei lehmissä ole nystyrätautia. Että talosta saa miehen soutamaan, milloin halutaan, ja hevoskyydin, milloin tarvitaan. Että hinta on mahdollisimman huokea, ja että eräät muut seikat, joita vielä oli lueteltu kaksi postiarkin sivua, tarkoin otetaan huomioon.

Filemon Ymmyrkäisen kirjeet tulivat maanvaivaksi kautta maan. Sen näkee siitäkin, että hän osti markan postimerkkejä arkeittani ja että häneltä meni postimerkkeihin kolmattasataa markkaa. Mutta kesäasuntoa hän ei saanut, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään vaatimuksia. Useat niistä, joille Ymmyrkäinen kirjeensä lähetti, olivat ymmärryksensä ja älynsä puolesta sillä tasolla, että todellakin ryhtyivät kuulustelemaan hänelle asuntoa, vaikka turhaan. Mutta jotkut kuittasivat asian hävyttömällä postikortilla, jollainen teki aina ikävän vaikutuksen Filemon Ymmyrkäiseen.

Eilen meni Filemon Ymmyrkäinen ostoksille erääseen automobiililiikkeeseen. Hän ei kuitenkaan ostanut autoa, vaan kaksi sellaista pakkilaatikkoa, joissa autot tulevat ulkomailta. Onko lukija sattunut näkemään sellaista? Ne ovat kuin pieniä taloja, sellaiset laatikot, ja kaksi sellaista, asettipa ne sitten päällekkäin tai vierekkäin, riittää kyllä kesähuvilaksi Filemon Ymmyrkäisen perheelle. Hän lähettää laatikot huomenna Savoon ja hälyttää sitten perheensä kokoon.

Todennäköisesti ei tämä asunto vastaa kaikkia hra Ymmyrkäisen kirjeessä ilmituotuja vaatimuksia, mutta ainakin on se oma.

Filemon Ymmyrkäinen puhuukin nyt vain kesähuvilastaan:

— Siinä ei tosin ole monta huonetta, mutta ne ovat aika välkeitä ja ilmavia...

Mutta kun tuttavat kysyvät, että ehkä sen voi järjestää myöskin talvihuvilaksi, kun ei Ymmyrkäisillä ole muutakaan asuntoa ensi talveksi tiedossa, alkaa Filemon Ymmyrkäinen puhua muista asioista.

VIATON PILA

Huumorin taju on henkevyyden puntari.

Tuttavamme Jeremi Vauhkolan vakavan naaman sisäpuolella asuu melkoinen määrä reipasta huumoria.

Etenkin nauttii hän ihmisten, tuttavien taikka tuntemattomien, sama se, ällistyttämisestä odottamattomilla päähänpistoilla.

Joku aika takaperin nousi Jeremi Vauhkola raitiovaunuun Hakaniementorin kohdalla.

Vaunussa oli ennen häntä kolme muijaa ja yksi vanhahko mies, jotka kaikki istuivat sisällä.

Jeremi Vauhkola jäi seisomaan takasillalle ja ryhtyi muistelemaan anoppimuoriaan, joka on ollut vainajana yksitoista ajastaikaa.

Lyhyenläntä naiskonduktööri nousi varpaisilleen, yltääkseen merkinantonuoraan, nykäisi lähtömerkin ja ojensi kätensä nähdessään, että Vauhkolalla oli piletti kädessään.

— Päivää, mitä kuuluu? sanoi Vauhkola, puristaen lämpimästi naiskonduktöörin kättä.

Naiskonduktööri kuin lamautui hetkiseksi.

Sitten hän tointui, punastui hirveästi ja sanoi tylyllä äänellä:

— Olkaa hyvä ja maksakaa!

Vauhkola ojensi pilettinsä. Konduktööri leimasi sen.

Vauhkola hymyili tyytyväisenä, mutta konduktööri ei kunnioittanut häntä enää yhdelläkään silmäyksellä.

Elannon myymälän luona ja Liisankadun kulmassa tuli runsaasti uutta väkeä vaunuun.

Vauhkola hymyili vielä itsekseen, muistellessaan konduktöörin ällistystä.

Äkkiä meni häneen kunnianhimon paholainen. Hän päätti jatkaa leikinlaskuaan tavalla, jota sopisi ilolla muistella suljetussa toveripiirissä.

Hän kurkisti ovelta vaunuun, joka nyt oli jokseenkin täysi, ja nähtyään, ettei siellä ollut ketään, joka hänet tunsi, astui hän sisään, kohotti hattuaan ja huusi iloisesti:

— Hyvää päivää, hyvää päivää! Tämäpä hauskaa! Pelkkää tuttua väkeä! Niinkuin perheiltamassa! Omituinen sattuma! »Komisch!» sanoo saksalainen...

Ja kääntyen lähinnä oikealla istuvan puoleen ojensi hän kätensä ja sanoi:

— Päivää!

Se lähinnä oikealla istuva henkilö oli vanhahko mies. Vanhahko mies ojensi epäröiden kätensä ja tervehti.

Hänen vieressään istui koulutyttö. Jeremi Vauhkola taputti häntä sedällisesti olkapäälle ja sanoi:

— Oletpa sinä kasvanut!

Tyttö nousi ja niiasi kainosti.

Seuraava oli tumman ja tuikean näköinen herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit.

Kun Jeremi Vauhkoja hänen kohdallaan ojensi kätensä, loi herra häneen vihaisen katseen ja sanoi:

— Kuka te olette?

— Ha ha ha! nauroi Jeremi Vauhkola hyväntuulisesti.

— Sinulla on aina kepposesi!

Välittämättä tumman ja tuikean näköisestä herrasta, joka koetti surmata hänet kultasankaisten silmälasien lävitse leimuavilla murhaavilla katseillaan, sen enempää, jatkoi Jeremi Vauhkola tervehtimistään yleisen hämmästyksen vallitessa. Matkustajat vilkuilivat hämillään toisiinsa, mutta ojensivat kuitenkin tahdottomasti kätensä. Eräs palvelustyttö alkoi tervehtiessään nauraa hihittää, jolloin koko vaunu purskahti suureen, vapauttavaan nauruun. Kaikkein kovimmin nauroi Jeremi Vauhkola, joka sanoi:

— Te olette hauskaa väkeä, ha ha ha!

Ainoastaan se tumman ja tuikean näköinen herra ei nauranut. Hän oli päinvastoin edelleenkin vihaisen näköinen.

Vaaleatukkainen pankkineiti ei ollut huomaavinaan Jeremiä, kun hänen vuoronsa tuli. Mutta Jeremi tarttui hänenkin käteensä, välittämättä siinä olevasta käsilaukusta, puristi kättä ja käsilaukkua ja kysyi, kuinka mamma voi.

Seuraava, viimeinen, oli roteva, peloittavan näköinen rouva. Mutta Jeremi Vauhkola oli kuin huumauksen vallassa. Hän ei pelännyt rouvaakaan.

— Hyvää päivää! huudahti hän iloisesti rouvallepa ojensi sydämellisesti kätensä.

— _Minä en tunne teitä!_ sanoi rouva jylisevällä äänellä.

— Anteeksi! vastasi Vauhkola. — Ehkä olenkin erehtynyt teidän suhteenne. Mutta sehän on helposti korjattu. Saanko esittää itseni? Johansson, Kristian Johansson!

— Uskomatonta! Ennenkuulumatonta! ähkyi rouva raivoissaan.

— Ei suinkaan! vastasi Vauhkola vilkkaasti. — Johansson on hyvin yleinen nimi. Arkkipiispakin on Johans...

Jeremi Vauhkola parka!

Hän ei ollut aavistanut, kuinka lähellä hänen lankeemuksensa hetki oli. Hän ei ollut aavistanut, että rangaistus vaani hänen kintereillään.

Hän ei nimittäin ollut huomannut, että me olimme ilmestyneet vaunun takasillalle.

Meillä on ollut vähän vanhaa kalavelkaa Jeremi Vauhkolalle. Hän nolasi kerran meidät suurehkossa seurassa.

Pistimme sen hyväntahtoisesti hampaankoloomme ja lupasimme kaivaa sen sieltä esille sopivassa tilaisuudessa. Se oli nyt tullut.

Olimme nähneet hänen metkunsa ja käsittäneet kaiken. Pistimme päämme sisään vaunun ovesta ja huudahdimme niin kovaan, että kaikki sen kuulivat:

— Kas, Jeremi Vauhkola, terve mieheen! Minä kuulin, että sinä jäät edelleenkin vanhaan asuntoosi Tunturilaaksonkatu 37 B, kolmas kerros...?

Jeremi Vauhkola kalpeni kuin olisi nähnyt aaveen. Sitten syöksyi hän ulos ja hyppäsi alas täyttä vauhtia kulkevasta raitiovaunusta ja löi takaraivonsa katukivitykseen. Poliisi vei hänet tajuttomassa tilassa kirurgiseen sairaalaan, mistä hänet päästettiin parin viikon kuluttua.

Jeremi Vauhkola ei enää koskaan aja raitiovaunulla.

EREHDYS

Kauppa-apulainen Frans Ferd. Vempele on kohtelias ja nopsa pieniin palveluksiin, ainakin virkansa ulkopuolella. Niinkuin siivon ja säädyllisen nuoren miehen tuleekin olla.

Miten kävisi, jos hän palveluksessaan tiskin takana heittäytyisi yhtä nopsaksi ja nokkelaksi ja palvelevaiseksi, sitä emme osaa varmuudella sanoa. Luultavasti kuitenkin saisi hän pumpsit virastaan. Isäntä ajattelisi, että nyt on pahahenki merrassa ja aikoo panna toimeen suuren rötöskän, minkä jälkeen isäntä tarttuisi häntä korvasta kiinni niinkuin jotakin muuta astiaa, taluttaisi hänet ovelle, ilmoittaisi, että hän on saanut eron virastaan ilman eläkettä, ja potkaisisi hänet tämän yhtä lyhyen kuin asiallisenkin jäähyväispuheen jälkeen ulos ovesta.

Mutta älkäämme pelätkö nuorukaisen Frans Ferd. Vempeleen tulevaisuuden puolesta. Nuori herra Vempele ei ole mikään jästipää eikä hypi aitauksien ylitse. Tiskin takana on hän hillitty ja määräperäinen kuin buddhalainen rovasti.

Mutta muuten on hän, niinkuin sanottu, aina altis palvelukseen.

Jos sinä tunkeudut hänen editsensä raitiovaunuun ja pukkaat kyynärpäälläsi mustelman hänen kupeeseensa, niin kohottaa hän nopeasti hattuaan ja sanoo: anteeksi!

Jos nuori neito pudottaa kadulla paketin kädestään, niin syöksähtää hän ottamaan sen ylös, kohottaa nopeasti hattuaan ja sanoo: olkaa hyvä!

Jos vanha neito pudottaisi — mitä ei kuitenkaan koskaan tapahdu —kadulla paketin, niin nostaisi ystävämme Frans Ferd. Vempele senkin ylös, mutta emme ole aivan varma siitä, kohottaisiko hän silloinkin hattuaan ja sanoisi: olkaa hyvä.

Frans Ferd. Vempele ei koskaan polje kenenkään varpaille, hän yhtyy aina edelliseen puhujaan, niinkuin vaatimattoman ja toistaiseksi vaatimattomassa asemassa olevan nuoren miehen tulee ja sopii, ja kun kauppias kertoo hänelle 97:nnen kerran hauskan juttunsa, nauraa Frans Ferd. Vempele aivan yhtä sydämensä pohjasta kuin ensi kerrallakin, ja kuivaa sitten naurunkyyneleitä silmistään.

Sanalla sanoen, me voimme toivoa Frans Ferd. Vempeleestä vielä kerran jotakin.

Joskus voi sentään tulla vahinko viisaallekin.

Viime kuun loppupuolella oli kauppias kutsunut nuorimman apulaisensa Frans Ferd. Vempeleen kotiinsa iltateelle. Noin vain ilman muuta. Ei ollut nimipäivä eikä syntymäpäivä, eikä toisia liikkeen palveluksessa olevia oltu kutsuttu. Se vain miten lienee pälkähtänyt isännän päähän.

Tällaista kunniaa ei Frans Ferd. Vempeleelle ollut koskaan ennen tapahtunut, ja hän koetti osoittautua sen arvoiseksi. Hän tuskin uskalsi katsahtaa kauppiaan pulleaposkisiin tyttäriin, ettei vain kauppias rouvineen alkaisi epäillä sellaisen raivohurjan ja mielettömän aikeen siinneen ja syntyneen hänen sielussaan, että hän muka yrittäisi ruveta hakkailemaan kauppiaan tyttäriä. Hän ryömi sohvan alle rouvan lankakerän perässä, saaden kuhmun takaraivoonsa, ja kun kauppias 98:nnen kerran kertoi hauskan juttunsa, oli hänen nuorin apulaisensa sanan kirjaimellisessa merkityksessä tukehtua nauruun.

Sen jälkeen näki Frans Ferd. Vempele koiperhosen lentävän, ja hyökkäsi ylös tuoliltaan sekä läiskähytti kätensä yhteen.

Kun hän sitten katsoi kämmeniinsä, ei niissä näkynyt kuolleen koiperhosen jauhemaisia jäännöksiä. Ja kun hän sitten katsahti rouvan kasvoihin, näki hän niillä tyytymättömän ilmeen.

Raskas paino laskeutui Frans Ferd. Vempeleen sydämelle. Hän ajatteli, että rouva on tyytymätön hänen kömpelyyteensä, kun ei hän saanut tapetuksi sitä koi perhosta.

Tämä ikävä asia oli saatava korjatuksi mitä pikimmin, ja kun koiperhonen — joko sama tai joku toinen, Frans Ferd. Vempele ei ollut siitä selvillä — taas ilmestyi näköpiiriin, hyökkäsi hän metsästämään sitä sellaisella innolla ja menestyksellä, että koiperhosen nuori elämä viidentoista tai kahdenkymmenen sekunnin kuluttua sai väkivaltaisen lopun.

Mutta kun hän sitten riemuiten huudahti, että »puuttuipas!» ja näytti vasemmassa kämmenessään olevat hyönteisen surkuteltavat jäännökset, tyrmistyi hän säikähdyksestä.

Rouva oli vielä tyytymättömämmän, miltei vihaisen näköinen.

Ja kerrassaan maan tasalle masensi hänet kauppiaan hieman terävä huomautus:

— Vempele ei vaivaudu tappamaan koiperhosia _tästä_ huoneistosta... _me muutamme kesäkuun 1 päivänä_.

— Meidät on _sanottu irti!_ lisäsi rouva koleasti.

Frans Ferd. Vempele poistui kymmenen minuutin kuluttua alakuloisessa mielentilassa. Miksi pitikään hänen sekautua tähän ikävään asiaan?

Nyttemmin, milloin Frans Ferd. Vempele vieraisilla ollessaan keksii koiperhosen, ei hän ole sitä huomaavinaan, ennenkuin on kysynyt:

— Aikooko herrasväki muuttaa, vai jääkö herrasväki vielä tähän huoneistoon?

PAPPA RAUKKA!

Mamma ja lapset ovat maalla.

Mutta papan täytyy olla Helsingissä ansaitsemassa perheelleen jokapäiväistä leipää.

— Pappa raukka! huokaa mamma silloin tällöin.

Ja ajattelemattomat lapsetkin ajattelevat joskus: pappa raukka!

Niinpä niin. Pappa raukka. Joka ei saa nauttia maaelämän suloja matalassa, rappeutuneessa ja harakanpesän kaltaisessa kalastajamajassa ulkona saaristossa, missä maito ja munat ja voi ja muut on soudettava kahden kilometrin päässä olevasta naapurisaaresta, silloin kun myrskyltä voi soutaa, ja muut ruokatavarat tuotettava Helsingin torilta tai halleista. Aina sataa ja aina tuulee ja aina on kylmä, niin että hampaat suussa kalisevat, semminkin kun polttopuut ovat niin vähissä, ettei niitä voi käyttää muualla kuin keittiössä.

Ja niin edespäin. Miksi jatkaa? Kaikki saaristossa kesäänsä viettäneet tietävät nämä asiat. Ja niiden, jotka eivät ole siinä asemassa olleet, on parasta jäädä tietämättömyyteen. Ne, jotka tietävät, sanovat ehkä: mamma raukka! Mutta me emme sano. Me säälimme pappaa. Mammahan on kesälaitumella, kesälomalla, luonnon helmassa, nauttimassa Pohjolan kauniista, vaikka ah, niin nopeasti katoavasta kesästä. Mutta pappa, pappaparka, jonka täytyy olla melkein koko kesä kuumassa ja kuivassa ja pölyisessä ja ikävässä Helsingissä, turmella terveytensä päivien raadannalla ja hermonsa suurkaupungin kuluttavassa hälinässä, kaivaten perhettään, kotiaan, joka huolettomana ja riehakkana pyllyilee vehmailla kesälaitumilla...

Kun mamma illalla on saanut lapset hengissä, vaikkakin läpimärkinä, nuhaisina ja viluisina kotiin jyrkiltä, livettäviltä ja hengenvaarallisilta rantakallioilta, saanut heidät siivotuksi, ja kun hän vihdoin on itsekin lopen nääntyneenä päässyt vuoteeseensa, ajattelee hän osapuilleen seuraavaan tapaan:

— Jumalan kiitos, että tämäkin päivä taas on lopussa! Mutta mehän saamme joka tapauksessa olla maalla, saaristossa... pappa raukan täytyy aina vain olla kaupungissa...

Vilkaiskaamme nyt ohimennen, kuinka pappa raukka kaupungissa jaksaa.

Aamulla herää pappa raukka verraten myöhään, jonkin verran raukeana kenties, mutta muuten ilmeisesti tyytyväisenä elämäänsä. Hän pukeutuu kiireesti, pistäytyy parturissa ja menee konttoriinsa, vilkaisee sanomalehtiä ja lähtee aamiaiselle puolen tunnin kuluttua. Syötyään tunnin verran aamiaista soittaa pappa raukka konttoriinsa ja kysyy, onko siellä mitään erikoista. Konttorista vastataan, niinkuin eilenkin ja kaikkina edellisinä, päivinä, ettei ole mitään erikoista, ja pappa ilmoittaa puhelimessa olevalle neidille, että hän tulee hetken kuluttua konttoriin, jos joku kysyy. Hänellä on vähän asioita kaupungilla.

Pappa raukka on tavannut pari muuta pappa raukkaa, joiden seurassa päiväkahviaika juoksee niin liukkaasti, että pappa raukka kelloon katsoessaan säpsähtää ja huomauttaa toisille papoille, ettei hän voi ymmärtää, miten se aika niin pääsi livahtamaan. Täytyyhän tästä mennä konttoriinkin asioita hoitamaan, tulkaa te mukaan! Toiset papat tekevät tämän uhrauksen, ja istuvat sitten tunnin verran pappa raukan konttorissa polttelemassa sikaria ja neuvottelemassa tärkeistä kysymyksistä, joista tärkein on se, missä päivällinen syötäisiin.

Kun siitä vihdoin on päästy yksimielisyyteen, onkin konttoriaika jo lopussa, ja pappa raukka päästää pienen huokauksen ja lähtee ystäviensä seurassa päivälliselle.

Päivällinen kestää kello 7:n korville. Mutta silloin tulee uusi murhe: mihin mentäisiin illalla?

Päätetään, että mennään operettiin, ja vasta operetissa ratkaistaan, missä illallinen on syötävä.

Samaan aikaan kun mamma illalla levolle päästyään ajattelee, kuinka yksinäinen ja iloton tämäkin ilta mahtaa, papalle olla autiossa, kesäkunnossa olevassa ja naftaliinille haisevassa huoneistossa, paukuttaa pappa juuri innokkaasti käsiään operetin kolmannelle näytökselle.

Auringon noustessa Helsingin horisontissa nähdään papan seurueineen ajavan autolla kotia kohti, iso sikari hampaissa. Pappa näyttää vähän väsyneeltä, eikä ihme.

Pappa raukka!

ANJOVISPURKKI

Vekaraiset ja Kyyhkyset asuvat kesällä maalla.

He asuvat aivan lähekkäin ja ovat mitä parhaita ystäviä. Herra Vekarainen kynii herra Kyyhkystä korttipelissä kolmesti viikossa, ja rouva Kyyhkynen huomauttaa miehelleen neljästi viikossa, ettei rouva Vekaraisella ole mitään omintakeista pukeutumisaistia, vaan matkii tämä aina häntä, rouva Kyyhkystä.

Sitäpaitsi ovat perheet eri puoluetta ja vaihtavat aina lehdet keskenään.

Eräänä lauantaina, kun Kyyhkyset olivat kahvilla Vekaraisten verannalla, sanoi hra Kyyhkynen:

— Meidän olisi ruvettava retkeilemään tässä kauniissa ympäristössä. Meidän olisi kalastettava, ja sitten syötävä rantakalaa Kaikusaaren rannassa. Ei mikään ole niin hyvää kuin kalakeitto, joka on keitetty juuri järvestä nostetuista kaloista.

— Juu, sanoi hra Vekarainen. — Jos siihen mättää runsaasti voita.

— Niin, sanoi rouva Vekarainen. — Se on onnellinen ajatus.

Ja rouva Kyyhkynen kierautti kauniita pumpulasilmiään ja huokasi:

— Se olisi iiiiiiihanaa...!

Sunnuntaina aamupäivällä tuli retkestä tosi. Rouva Vekarainen hommasi padan ja ruokatarpeita, rouva Kyyhkynen toi kahvipannun ja mitä siihen kuuluu. Herrat pitivät huolta kalastustarpeista.

Vekaraisilla on moottorivene. Perämoottori. Se kulkee enimmäkseen vain takaperin — uuden kuun aikana kulkee se kyllä joskus etuperinkin — mutta se ei haittaa, kun ei ole näkijöitä.

Sitten astuttiin Vekaraisen haahteen ja ajettiin perä edellä Kaikusaareen.

Rouvat rupesivat laittamaan leiriä kuntoon, sittenkun herrat olivat koonneet metsästä risuja ja tehneet kahvitulen, jota he nimittivät nuotioksi.

Vekarainen ja Kyyhkynen lähtivät onkimaan ja uistinta vetämään.

He palasivat kahden tunnin kuluttua takaisin ilman kaloja ja ilman uistinta. Se oli jäänyt järven pohjaan.

— Kala ei syönyt, ilmoitti Vekarainen.

— Emmekä me syö kalaa, lisäsi Kyyhkynen, jolla on taipumusta sanansutkauksiin myöskin vastoinkäymisten aikana.

— Mutta minä tahdon ruokaa! sanoi Vekarainen. — Minun on nälkä.

— Ruokaa kyllä on, huomautti rouva Vekarainen, joka oli kattanut päivällisen kalliolle levitetylle valkoiselle liinalle. — Mutta liemiruokana on nyt vain kahvi.

Ja ojentaen miehelleen anjovispurkin sanoi hän:

— Oletko kiltti ja aukaiset tämän.

— Missä on anjovispurkkiveitsi? kysyi hra Vekarainen.

— Ikävä kyllä unohtui se kotiin.

— Tietenkin! huomautti Vekarainen. — Minä en olisi koskaan unohtanut sitä.

— Sinähän et unohdakaan mitään — paitsi joskus itsesi yöksi kaupunkiin, niinkuin viime viikolla, myönsi rouva Vekarainen.

Herra Vekarainen ei katsonut arvonsa mukaiseksi vastata. Hän otti puukon tupostaan ja alkoi sen kärjellä sorkkia anjovispurkkia.

— Siirry kauemmaksi, ettet roiskauta meidän päällemme suolavettä, neuvoi rouva Vekarainen. — Ja varo pukuasi!

Vekarainen siirtyi lähellä olevan pensaan taakse, mistä rupesi kuulumaan ähkimistä ja epäselvää mutinaa.

— Etkö ala jo joutua? kysyi rouva Vekarainen parin minuutin kuluttua.

— Alkakaa te vain syödä, minä tulen sitten kun olen saanut tämän auki, kuului hra Vekaraisen hieman hermostunut ääni pensaan takaa.

Toiset ryhtyivät aterioimaan.

Hetken kuluttua kuului pensaan takaa rapsahdus ja sitä seuraava kirous.

— Nyt se katkaisi puukkonsa! ilmoitti Kyyhkynen.

— Anna olla, jollet saa auki, ja tule syömään! huusi rouva Vekarainen.

— Sen _pitää_ tulla auki! vastasi vihainen ääni pensaan takaa.

— Olkoon sitten syömättä! julisti rouva Vekarainen.

— Aina se on niin itsepäinen!

— Huono mies, kun ei saa yhtä anjovispurkkia auki! pisteli hra Kyyhkynen. — Meidän palvelijamme avaa sen parissakymmenessä sekunnissa.

Silloin suuttui hra Vekarainen, paiskasi katkenneen puukkonsa metsään, heitti tupen menemään samaa tietä, nakkasipa vielä hattunsakin, käyden kuitenkin heti noutamassa sen takaisin päähänsä. Sitten siirtyi hän ylemmäksi rantakalliolle, pani anjovispurkin tasaiselle paikalle, otti niin ison kiven kuin jaksoi nostaa ja pudotti sen, ähkyen, puhkuen ja sadatellen, kerta toisensa jälkeen anjovispurkin päälle, joka lopulta muuttui omituisen, miltei kauhean näköiseksi esineeksi.

Rouva Vekarainen ja aviopari Kyyhkynen vain nauroivat tätä möykkäämistä.

Vihdoin tuli Vekarainen väsyneenä ja vihaisena takaisin, paiskasi muodottomaksi ruhjotun anjovispurkin hra Kyyhkysen jalkain juureen ja äyhkäisi:

— Koeta nyt sinäkin vuorostasi!

Sitten alkoi hän syödä.

Kyyhkynen nauroi, alkoi leikkiä anjovispurkilla ja takoi sitä eri puolilta nyrkinkokoisella kivellä.

Äkkiä karjaisi hra Kyyhkynen, hyppäsi pystyyn, pyyhki kasvojaan, hoiperteli ulvoen ja sokean tavoin eteensä hapuillen rantaan, lysähti polvilleen ja alkoi huuhdella vedellä silmiään.

— Hahaha! nauroi hra Vekarainen riemuissaan.

Anjovispurkkiin oli tullut pieni reikä, ja Kyyhkynen oli saanut suolavesisuihkun suoraan molempiin silmiinsä.

Hetkistä myöhemmin tarttui hra Kyyhkynen jälleen anjovispurkkiin ja nakkasi sen sadatellen kauas järveen.

YLLÄTYS

Kesäleski Herman Hynttylä, joka oli vähän myöhästynyt, harppaili konkariaskelin konttoriansa kohti viime lauantaiaamuna.

Aleksanterin- ja Mikonkadun kulmassa tuli häntä vastaan hieman kevytmieliseksi tunnettu ystävänsä Jussilainen, joka huusi:

— _Siinähän_ sinä olet! Miksi et ole aikanasi konttorissa!? Luuletko, ettei minulla ole muuta työtä kuin juosta sinun hännässäsi! Tänä iltana _justiinsa_ klo 6 lähtään pyhäksi minun moottorillani meidän huvilallemme! Krapuja... _ynnä muuta_! Pira-rimppan-pimppan-piraraa... onko päätetty?

— On! huusi Herman Hynttylä syvällä vakaumuksella.

Hynttylä rakastaa nimittäin krapuja ja varsinkin niihin kuuluvaa ynnä-muuta.

— Siis tasan kello kuus Hietalahden rannassa! huusi Jussilainen, mennen menojaan.

— Pira-rimppan-pimppan piraraa! hyräili Herman Hynttylä, jonka sydämeltä oli vierähtänyt leiviskän painoinen harmaa kivi: kuinka saada pyhänseutu kulumaan?

Konttorissa ei ollut mitään erikoista. Mutta kahden tunnin kuluttua soitti maalaisserkku Tuomainen:

— Terve! Minä olen tullut eukkoni kanssa kaupunkiin, ja aikomukseni oli asettua pariksi päiväksi veli Juljuksen tyhjään lukaaliin, mutta talonmiehellä ei ole avaimia. Ne ovat siivoojaämmällä, ja ämmäpiru on mennyt pyhäksi maille. Ei suinkaan teillä olisi tilaa?

— Juu! huusi Herman Hynttylä. — Minun pitää kiireellisten liikeasioin vuoksi matkustaa tänä iltana kaupungista, niin että te saatte koko huoneiston yksin haltuunne. Siellä on makuuhuoneessa sängyt valmiiksi petattuina, ja puhtaita lakanoita ja tyynynpäällisiä on siinä kaapissa, jossa on peili ovessa. Olkaa pitkin taikka poikin, mutta jos keitätte jotakin, niin muistakaa sulkea keittiössä molemmat kaasuhanat. Minä luulen, että se kumiletku vuotaa vähän. Tule noutamaan avaimet täältä konttorista. Näkemiin! Ei mitään, ei mitään, eihän se nyt yhtään mitään... mitäs se nyt... terve näkemiin!

Rouva Hynttylälle oli tullut ikävä kesäasunnolla, ja hän oli päättänyt valmistaa miehelleen pienen iloisen yllätyksen. Oli tullut pitkänmatkan junalla Keravalle, poikennut Keravalla vanhaa musteriaan tervehtimässä ja lähtenyt viimeisellä paikallisjunalla Helsinkiin. Todennäköisesti ei Hermanni olisi vielä kotona, kun hän saapuu perille, etenkin koska nyt oli lauantai-ilta ja krapuaika — rouva Hynttylä tunsi kyllä Hermanninsa — ja olisi hauskaa nähdä Hermannin naamaa, kun hän tuossa kahden korvissa tulee kotiin ja näkee, että mamma on sängyssä. Rouva Hynttylä olisi nukkuvinaan ja vain hyvin varovaisesti pitäisi toisen silmän raosta silmällä Hermannin esiintymistä, hi hi...

Viimeinen paikallisjuna Keravalta saapuu Helsinkiin klo 11.52 i.p., ja kaksi minuuttia yli 12 yöllä avasi rouva Hilma Hynttylä varovasti eteisen oven.

— Kas, Hermannihan onkin jo kotona! Katsos vain poikaa, kuinka on tullut säännölliseksi. No johan tuo olisi aikakin. Tuossa on olkihattu ja vaalea suvipaltto... mutta _mitä_...!

Veri tuntui jähmettyvän rouva Hilma Hynttylän suonissa.

Hän oli äkännyt naisen takin naulakossa ja naisen hatun peilin edessä olevalla pyöreällä pöydällä.

Yksi ainoa ajatus alkoi kieppua rouva Hilma Hynttylän kuumenneissa aivoissa. Ensin hitaammin ja sitten nopeammin ja nopeammin ja nopeammin ja vihdoin vimmattua vauhtia: tähänkö siis on tultu... tähänkö siis on tultu... tähänkö... tähänkö... tähänkö... tähänkö tähänkö tähänkö tähänkötähänkötähänkötähänkö...?

Kahden minuutin kuluttua alkoi rouva Hynttylä tointua.

Toiminnan hetki oli lyönyt. Tilinteon päivä — tai oikeastaan yö — oli tullut.

Rouva Hynttylä painoi vasemman kätensä jyskyttävälle sydämelleen ja tempaisi oikealla makuukamarin oven auki.

Jaa, hirmu!

Se oli siis totta!

Tuolla nukkui sängyssä, selin oveen ja peite korvissa, uskoton mies, rauhallisesti kuorsaten, _kuorsaten_, ilman mitään omantunnon tuskia! Haa, konna!

Ja toisessa sängyssä — _hauen omassa sängyssään_, rouva Hilma Hynttylän laillisessa aviosängyssä — nukkui rehevä nainen.

Rouva Hynttylän valtasi silmitön raivo. Kostoa! Murhaa! Tulipaloa! Poliisi! Pyöveli!

Hän syöksyi naisen tukkaan kuin naarastiikeri, veti naisen alas permannolle niin että mätkähti, ja kirkui:

— Pois sängystäni, ulos, putkaan, rietas nainen!

— Apua! Paavo! parkui rouva Tuomainen, jota rouva Hynttylä yhä raastoi tukasta.

Silloin tunsi rouva Hynttylä hyvän ystävänsä rouva Tuomaisen ja kirkaisi:

— Vai _sinä_ se olet... sinä, sinä... kyykäärmeen sikiö!

Vihdoin heräsi hra Tuomainenkin, joka yleensä on hyvin sitkeäuninen.

Hän nousi istualleen Hermanni Hynttylän sängyssä, haukotteli, hieroi silmiään ja mutisi:

— Häh... mikä on? Paljonkohan kello on... nukuttaa...

Sitten sai hän kokonaan silmänsä auki ja sanoi:

— Kah, Hilmahan se on! Terveisiä maalta! Kyllä me muutimme lakanat...

Rouva Hilma Hynttylä oli vaipunut tuolille, jolla olivat rouva Tuomaisen vaatteet, ja kun hän vihdoin pääsi ääneen, sopersi hän.

— Mi-missä... on... Hermanni?

Rouva Tuomainen istui yhä lattialle, yöpaita halki, tukka raastettuna kuin heinäpieles hirmumyrskyssä, ja tuijotti rouva Hynttylään vauhkoin, miltei mielettömin katsein.

MANSIKKA-AIKANA

— Siellä on keittiössä poika, joka kysyy, ostetaanko mansikoita, ilmoitti rouva Pöhkönen herra Pehkoselle.

— Onko sillä niitä paljonkin? tiedusteli hra Pöhkönen, joka lepäsi kahden vanhan haavan väliin sidotussa riippumatossa.

— On sillä suuri tuohisellinen, tule itse katsomaan ja ostamaan, jos haluat.

Herra Pöhkönen edustaa sitä aviomiesluokkaa, jolta vaimon on anottava erikseen jokainen talouskulujen menoerä ja tuotava takaisin viimeistään illalla joka penni, mikä on jäänyt yli.

Pojalla oli kädessään nyytiksi solmittu vanha huivi, ja nyytissä oli iso mansikkatuohinen.