Part 9

— Kaipasin juuri sinua... ole hyvä ja nouse tuohon kannen päälle, meidän täytyy saada nämä kaksi lukkovaksia paikoilleen ja sitten lukot kiinni.

Katselimme surumielin tuota laitosta ja kysyimme, paljonko ystävämme Heikki painaa.

Heikki sanoi painavansa 71 kiloa ja on sen näköinenkin. Synkät aavistukset täyttivät sydämemme.

Kysyimme Heikiltä, mitä hän oikein oli tuohon matka-arkkuun ahtanut, ja vastasi Heikki, joka on käynyt latinakoulua ja saanut klassillisen sivistyksen, rintaansa lyöden:

— Omnia mea mecum porto! Siinä on koko minun omaisuuteni, ja minun täytyy saada kansi kiinni.

Kysyimme vakavasti Heikiltä, miksi hän oli kutsunut juuri meidät matka-arkkunsa kannen painoksi. Tosin emme mekään tahdo nimenomaan väittää olevamme mikään keijukainen sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta tilanteeseen perehdyttyämme olisi meistä tuntunut luonnollisemmalta ja asianmukaisemmalta, että Tiilikaisen Heikki olisi tilannut Helsingin kaupungilta höyryjyrän, jolla viertoteitä silitetään, ja koettanut sen avulla saada arkkunsa kannen kiinni.

Heikki ei siihen vastannut mitään, vaan käski meidän nousta hänen matka-arkkunsa kannelle, toiseen päähän, samalla kun hän itse meni toiseen päähän. Se pää, jossa me seisoimme, painui kyllä melkein kiinni, mutta toisesta päästä ei ollut puhettakaan.

Kumarruimme työntämään lukkoraksia paikalleen ja onnistuimmekin siinä Ja nousimme pois kannelta, kun rautainen raksi samassa rempsahti jälleen auki hirmuisella pamauksella, ja Heikki Tiilikainen lensi kuin roomalaisesta sotakoneesta. Onneksi otti seinä vastaan, niin niin ettei hän lentänyt Turun ja Porin lääniin.

Heikki Tiilikainen oli jonkin aikaa ikäänkuin toisesta maailmasta tullut tahikka niinkuin ruotsalainen sanoo »bortkommen», mutta me veimme hänet kylpyhuoneeseen ja pidimme hänen päätänsä vesihanan alla, kunnes hänen katseeseensa jälleen tuli eloa ja hän kysyi hiljaisella äänellä, tuliko talolle mitään vaurioita?

Senjälkeen me katselimme hetkisen miettiväisenä Heikki Tiilikaisen matka-arkkua, kunnes Heikki Tiilikainen sanoi: — Tämä on vaarallinen asia, tämä kohvertti, mutta kiinni tämä on saatava vaikka juutas olisi. Mennään molemmat seisomaan keskikannelle, niin ehkä saamme siten molemmat lukot kiinni.

Mutta valettahan se oli. Nyt ei saatu kumpaakaan lukkoa kiinni.

— Tässä ei auta muu kuin täytyy lähteä lainaamaan tuon viereisen talon talonmiehen vaimoa.

Tämä osoittautui noin 120-kiloiseksi massaksi ja nousi ähkyen, meidän ritarien kummaltakin puolen kannatellessa, matka-arkun kannelle toisen lukon kohdalle ja allekirjoittanut asettui toisen lukon kohdalle.

Se oli jo liikaa Heikki Tiilikaisen matka-arkulle. Voi sanoa, että jos se puolestaan harjoitti passiivista vastarintaa, niin harjoitimme me puolestamme musertavaa painostusta. Kerran se vain naukaisi surkeasti, kun kansi painui kiinni, ja ilosta ärjyen hyökkäsi lapsuudenystävämme Heikki Tiilikainen pistämään sen lukkoon.

Naisapulainen sai viitosen, jonka hän hyvin oli ansainnut, ja sitten hän meni ja me lepäsimme vähän aikaa ja lähdimme sitten raahaamaan Heikki Tiilikaisen matka-arkkua alas rappusista. Heikki Tiilikainen nimittäin sanoi, että jos meidän ruumiissamme on hyppysellinenkään tositoveruutta, kuntoa ja isänmaanrakkautta, niin on meidän autettava häntä saamaan hänen matka-arkkunsa ala-ovelle.

Noh.

Ryhdyimme työhön, ja oli se osapuilleen kuin olisi siirtänyt Noakin arkkia kuivalla maalla koko eläinnäyttelyineen. Me roikotimme sitä ylhäältä päin ja Heikki ähki alempana rappusissa.

Silloin me kiinnitimme huomiotamme siihen, että arkun pohjan vahvikkeena oli vankat puulistat, niinkuin jalakset, ja sanoimme Heikille, että senkös täytistä me nyt rupeamme repimään tässä itseämme vaivaisiksi — istu kannelle ja anna huristaa alas rappuja!

— Jaa, sanoi Heikki Tiilikainen, joka on aina valmis mihin tahansa, se taisikin olla hyvä ajatus.

Ja samassa hyppäsi hän arkkunsa kannelle ja huusi meille:

— Hei, päästä irti!

Päästimme silmänräpäyksessä irti, ja Heikki Tiilikainen katosi alas huimaavalla nopeudella niin että hippulat vinkuivat, ja portaista kuului outoa ryminää ja hätäytyneitä sadatuksia ja voivotuksia ja lopuksi yksi iso rysähdys, minkä jälkeen kaikki oli hiljaa.

Kun pääsimme alapäähän, näimme, etteivät lukot olleet pitäneet kutiaan ja että kansi oli rempsahtanut auki. Eräästä nurkasta löysimme lapsuudenystävämme Heikki Tiilikaisen. Hän piteli päätään ja itki.

Ja me kävelimme hänen ohitsensa pimeästä porraskäytävästä ulos kirkkaaseen luomakuntaan, ja kasvoillamme oli hillitty, vakava ilme.

Elämä ei ole unelma.

SKANDAALI

Hra Murjotsuo astui sisään ravintolaan.

Tampuurimajuri tervehti häntä hyvin kohteliaasti, ja hra Murjotsuo vastasi hyvin niukalla Hyökkäyksellä.

Sillä hra Murjotsuo oli vihaisella tuulella. Ja syyn siihen saamme tietää, ennenkuin olemme tulleet kymmentä minuuttia vanhemmiksi.

Hra Murjotsuo kohensi peilin edessä kravattiaan, sipaisi kämmenellään päälaelta arveluttavasti harvenneita haiveniaan ja astui ruokasaliin.

Hänen otsallaan asui uhkaava pilvi, ja katseensa oli synkkä kuin Klaus Kurjen.

Hänen sisääntulonsa herätti jonkinlaista huomiota, sillä useimmissa pöydissä istui väkeä, joka tunsi hra Murjotsuon, toiset paremmin, toiset huonommin.

Hra Murjotsuo ei kuitenkaan halunnut tavata tuttavia. Hän ei ollut näkevinäänkään ketään, vaan käveli selkä suorana ja silmät jäykkinä sivuseinällä olevan pienen pöydän ääreen, joka sattui olemaan vapaana, istahti raskaasti, otti käteensä pöydällä olevan ruokalistan ja alkoi otsa rypyssä tutkia sitä.

Muissa pöydissä syntyi jupinaa ja kuiskuttelua, ja hra Murjotsuon pöytään luotiin salavihkaa monta syrjäsilmäystä, joista toiset olivat vahingoniloisia ja pahansuopia. Koko kaupunki tiesi, ettei hra Murjotsuon kotielämä ollut mikään maallinen paratiisi. Hra Murjotsuo oli vanhemmalla puolen ikäänsä silmittömästi rakastunut nuoreen tytönheilakkaan ja ollut kyllin sokea, tehdäkseen hänelle avioliittotarjouksen. Äitinsä neuvojen ja oman älykkäisyytensä opastamana oli taas tyttö ollut kyllin kaukonäköinen iskeäkseen kiinni hra Murjotsuon ojennettuun käteen ja melkoiseen omaisuuteen kuin hauki virveliuistimeen, käyttääksemme vuodenaikaan sopivaa vertausta, sillä seurauksella, että hra Murjotsuo sekä muitten että omastakin mielestään oli nyttemmin surkuteltavimpia aviomiehiä koko läänissä. Perhe-elämä ei ollut sopusointuinen, ja viime aikoina oli näyttämölle ilmestynyt nuori herra Kukkelin, joka oli alkanut jokseenkin avoimesti hakkailla nuorta rouva Murjotsuota. Toisissa pöydissä kuiskuteltiin tietysti juuri tästä asiasta ja pidettiin yhtä luonnollisena kuin varmanakin, että rouva Murjotsuo oli uskoton miehelleen. Tähän asti oli kaupungilla kuitenkin luultu, ettei hra Murjotsuo itse sitä tietäisi, mutta nyt, hänen saavuttuaan ravintolaan, ymmärsi jokainen, että hänen silmänsä viimeinkin olivat auenneet. Sen näki ilman muuta hänen naamastaan. Mies, joka on sen näköinen kuin Murjotsuo nyt, on epäilemättä saanut lopullisen iskun.

Samassa astui sisään joustavin askelin, kukka napinlävessä, hymyilevänä ja itsetietoisena kuin voittoisa sankari ainakin, juuri nuori herra Kukkelin.

Ruokasalissa kävi hiljainen kohahdus kuin salaperäinen tuulenhumahdus ukonilman edellä.

Silloin huomasi nuori herra Kukkelin hra Murjotsuon, ja hymy katosi hänen kasvoiltaan kuin lika lapsen kasvoilta, kun lapsenpiika pyyhkäisee niitä märällä rätillä. Sillä hänen katseensa oli kohdannut hra Murjotsuon raivoa pursuvan katseen, ja hra Kukkelinin polvia alkoi vapisuttaa voittamaton herpautuminen. Jos hra Kukkelin olisi tällä hetkellä kyennyt jotakin ajattelemaan, olisi hän epäilemättä ensiksi toivonut olevansa juuri nyt jossakin muualla, mieluimmin kokonaan toisessa kaupungissa.

Sekunnin ajan vallitsi ruokasalissa kuolonhiljaisuus.

Sen lopetti kolkko kolahdus. Hra Murjotsuo oli noussut ylös niin kiivaasti, että hänen tuolinsa oli lentänyt selälleen.

Skandaali oli valmis. Katselijoiden henkeä salpasi, mutta enimmän salpasi kuitenkin hra Kukkelinin henkeä.

— Hovimestari! Noutakaa hovimestari! huudahti joku hätäytynyt, joka pelkäsi kaameaa näytelmää.

Mutta se oli jo myöhäistä.

Hra Murjotsuo oli hypännyt kuin tiikeri hra Kukkelinin eteen ja tarttunut hänen kaulukseensa ja kiljaissut.

— Kirottu konna!

— Erottakaa ne! huusivat toiset.

— Älkää erottako! huusivat toiset.

— Oletteko te, senkin roisto, kirjoittanut tämän kirjeen vaimolleni? kiljui hra Murjotsuo, pitäen hra Kukkelinin nenän edessä ruusunpunervalle paperille kirjoitettua kirjettä, josta levisi huomaava parfyymin tuoksu.

Samalla ravisteli hra Murjotsuo kilpailijaansa, niin että viimeksimainitun olisi ollut kerrassaan mahdotonta lukea riviäkään, mutta syyllisyys loisti kuitenkin hänen kalmankalpeilta kasvoiltaan. Varmaankin tunsi hän kirjeen sen hajusta.

— Kurja raukka! ärjyi hra Murjotsuo. — Te olette kirjoittanut tämän kirjeen jo viikko sitten ja lupaatte karata seuraavana päivänä hänen kanssaan, viedä hänet kanssanne kauas etelän maihin, missä taivas on sininen ja viinit punaisia! _Miksi ette ole tehnyt sitä?!_ Mikä viheliäinen, vaivainen, riivattu nulikka te olette, joka syötte naiselle antamanne sanan. Noin minä teidänlaisianne opetan... ja noin... ja noin...!

Läiskis... läiskis... läiskis, paukkuivat korvapuustit hra Kukkelinin poskille, minkä jälkeen hra Murjotsuo paiskasi hänet surkeana rääsynä voileipäpöydän alle ja poistui ravintolasta pää pystyssä, silmät salamoiden.

HISSISSÄ

Neiti Sanelma oli ollut iltakävelyllä Kaivopuistossa ja haaveillut sen valleilla, ja hra Petteri oli istunut Kappelissa, nauttien musiikista, pihvistä ja riippumattomasta olemassaolostaan, ja molemmat tulivat kotiin samaan aikaan. S.t.s., neiti Sanelma tuli viisi askelta edellä.

Hra Petteri kiirehti omia askeleitaan, ettei neiti Sanelma ennättäisi panna hissiä liikkeelle ennen kuin hänkin oli ehtinyt kyytiin, sillä he asuivat samaan porraskäytävään kuuluvissa huoneistoissa, neiti Sanelma neljännessä ja hra Petteri viidennessä kerroksessa.

Neiti Sanelma oli juuri painamaisillaan nappia n:o 4, kun hra Petteri astui sisään, sanoen:

— Anteeksi...

Sitten sulki hra Petteri hissiaukon oven ja hissin oven, otti hatun päästään ja kysyi kohteliaasti:

— Kuinka mones kerros?

— Kiitos, neljäs, vastasi neiti Sanelma vähän jäykästi. Sillä he olivat molemmat helsinkiläisiä, eivätkä olleet tulleet toisilleen esitetyiksi, vaikka olivat asuneet tässä talossa jo useita vuosia, neiti Sanelma viidettä vuotta ja hra Petteri kuudetta vuotta. Ja hississä olivat he kulkeneet yhdessä noin 300 kertaa. Mutta he eivät tunteneet toisiaan virallisesti. Hra Petteri oli usein ajatellut, että hänen oikeastaan pitäisi tervehtiä neiti Sanelmaa, mutta alkaminen tuntui vaikealta. Miksi tervehtisi hän juuri tänään, kun ei vielä eilen ollut tervehtinyt, eikä koskaan sitä ennenkään?

Antaessamme näitä henkilökohtaisia tietoja oli hra Petteri painanut nappulaa n:o 4, ja hissi oli lähtenyt kohoamaan.

Hra Petteristä tuntui, kuin olisi se tänä iltana kulkenut tavallista hitaammin. Ja sitten kuului siitä omituista salamyhkäistä kurinaa, ikäänkuin olisi sillä ollut vatsakatarri.

Hissi oli sivuuttanut kolmannen kerroksen ja päässyt puoliväliin neljättä ja sanoi »krrapps» ja pysähtyi.

— Taivas! huudahti neiti Sanelma.

— H-tti! murahti hra Petteri aivan yht'aikaa hampaidensa lomasta ja töyttäsi harmistuneena nappulaa n:o 4. Nappula liikahti, mutta hissi ei liikahtanut.

Hra Petteri painoi nappulaa toisen kerran ja kolmannen kerran ja neljännen kerran ja viidennen kerran, ja kuudennella kerralla löi hän sitä nyrkillään.

— Herran tähden, älkää rikkoko nappulaa! huusi neiti Sanelma, mutta se oli myöhäistä. Nappula oli jo rikki.

— Mitä semmoisella nappulalla on virkaa, joka ei toimi? kysyi hra Petteri, lisäten:

— Neidin täytyy nyt vaivautua viidenteen kerrokseen ja tulla portaita myöten alas.

Hra Petteri painoi nappulaa n:o 5. Hissi ei hievahtanut. Hra Petteri yritti yhdeksän kertaa ja sanoi sitten, jalkaa polkien:

— Prrrr...

— Mutta...! huudahti neiti Sanelma nuhtelevasti.

— En minä teitä tarkoittanut, ilmoitti hra Petteri synkästi.

— Toivottavasti, mutta on epähienoa kiroilla tuntemattoman naisen läsnäollessa, vastasi nti Sanelma hieman terävästi.

— Jos sitten saan esittää itseni... nimeni on herra Petteri, esitteli hra Petteri.

— Neiti Sanelma, vastasi toinen.

Ja hra Petteri painoi nappulaa kymmenennen kerran ja polki jalkaa niin, että hissi tömähti ja neiti Sanelma kirkaisi kauhuissaan:

— Älkää vain rikkoko hissiä!

— Siitä ei olisi suurta vahinkoa, mutisi hra Petteri, ja alkoi painella alempia nappuloita, mutta hissi ei lähtenyt kulkemaan alaskaan päin.

Hra Petteri painoi vuorotellen jokaista nappia, ensin ylhäältä alas ja sitten alhaalta ylös ja sitten taas ylhäältä alas ja sitten kaikkia yht'aikaa, ja potkaisi sitten hissin ristikko-ovea, niin että hissi tärähti ja neiti Sanelma parahti, mutta hissi seisoi äärettömän rauhallisena ja hillittynä ja kylmäverisenä omaksumassaan kohdassa kolmannen ja neljännen kerroksen välillä, ikäänkuin ei hra Petterin maltiton esiintyminen olisi koskenut ollenkaan sitä. Ei mikään ole harmittavampaa kuin purkaa oikeutettua suuttumustaan sellaista olentoa kohtaan, joka ei näytä siitä vähääkään välittävän, ja hra Petteri raivostui lopullisesti ja karjahti kuin äsken vangittu ja uusiin oloihinsa tottumaton jalopeura ja hyppäsi kyynärän korkealle ilmaan, pakottaakseen hissin vaipumaan alas, ja neiti Sanelma kiljaisi kauhusta, huomatessaan hra Petterin epätoivoisen aikomuksen, ja pyörtyi siinä paikassa. Hra Petteri putosi myöskin pyörtyneenä alas, sillä hänen päänsä oli kolahtanut kovasti hissin kattoon, mutta hissi ei pudonnut.

Siinä he sitten lepäsivät molemmat istuallaan hissin lattialla, ja molemmilla lepäsi kasvoillaan suuri rauha, ja olisi se ollut kaunis vaikkakin vähän harvinainen näky, jos olisi näkijöitä ollut.

Neiti Sanelma tointui ensimmäisenä, sillä hänen pyörtymisensä oli ollut lievempää laatua, ja nähdessään hra Petterin lepäävän vieressään kalpeana ja rauhallisena ja onnellisena, pää retkahtaneena neiti Sanelman olkapäätä vasten, huusi neiti Sanelma:

— Hän on kuollut! Hän on kuollut!

Hra Petteri avasi hitaasti silmänsä ja mutisi:

— Kepeät mullat...

Sitten tointui hän täydellisesti, muisti tilanteen ja sanoi:

— Tässä me nyt sitten istumme... emmekä muuta voi...

— Minä olen niin onneton... nyyhkytti neiti Sanelma. — Kunpa joku tulisi!

— Meidän täytyy huutaa apua! sanoi hra Petteri, tunnustellen varovaisesti päälakeaan, jolle oli kohonnut Outokumpua muistuttava kuhmu, sillä erotuksella vain, ettei sen alla tulisi koskaan olemaan kuparia, korkeintaan vain kupariseppiä joskus.

Ja hra Petteri veti keuhkoihinsa ilmaa niin, että kylkiluut rutisivat, ja huusi:

— Halloo!

— Alloo! vastasi kaiku, ikäänkuin olisi se ollut ranskalainen.

— Hei, hei, huusi hra Petteri.

Ja kaiku rappukäytävässä vastasi nopeasti:

— Ei, ei!

— Se on turhaa, vaikeroi neiti Sanelma. — Kaikki muut ovat maalla ja talonmies on mennyt nukkumaan. — Kotona ei ole muita kuin me.

— Kotona ei ole meitäkään, vastasi ärtyisästi hra Petteri, joka on turhantarkka muotoseikoissa, niinkuin vanhatpojat usein ovat.

Ja hän muisti katkeruudella kiirehtineensä askeleitaan ennättääkseen kaikin mokomin samalla kertaa hissiin kuin neiti Sanelmakin. »Ikäänkuin en minä, vanha kahmu, olisi ennättänyt odottaa yhtä minuuttia!» haukkui hra Petteri ajatuksissaan itseään, josta hänellä tähän saakka oli ollut melkoisen korkeat käsitykset.

— Meidän täytyy alistua kohtaloomme ja odottaa, kunnes talonmies aamulla vapauttaa meidät, totesi hra Petteri.

— Mikä häpeä... mikä skandaali! parahti neiti Sanelma äkkiä. — Mitä ajattelevat ihmiset, kun minä olen ollut samassa huoneessa — näin pienessä huoneessa vielä! — koko yön miehen kanssa... teidän seurassanne... mikä häpeä...!

— Mikä minun seurallani sitten on vikana? ärjäisi hra Petteri, jonka hermot, niinkuin ymmärrettävää on, olivat jonkin verran ärtyneet. — Huonompaankin seuraan olisitte voinut joutua!

— Minä olen onneton... ja te olette raakalainen... itki neiti Sanelma.

Hra Petteri ei kuitenkaan ole mikään raakalainen, vaikka hänen pintansa, varsinkin ennen parturissa käyntiä, onkin vähän karkea. Hän ei voi nähdä naisen itkevän. Ja neiti Sanelma itki usein sinä yönä, ja hra Petterin hyvä sydän pakotti hänet lohduttamaan onnettomuustoveriaan. Alussa se kävi kömpelösti, mutta ihminen harjautuu kaikkeen, ja kun talonmies seuraavana aamuna klo 8 tienoissa, tunnin kestäneen puuhan jälkeen, vihdoinkin sai taas hissilaitteet kuntoon ja hissin liikkeelle, ja hra Petteri astui ulos, riippui hänellä käsipuolessaan neiti Sanelma.

— Onnitelkaa meitä, sanoi neiti Sanelma. — Me olemme nyt kihloissa.

— Onneksi olkoon, sanoi talonmies. — Tämä hissi ei ole koskaan reistaillut. Mutta vahinko ei tule koskaan kello kaulassa.

— Eikä yksinään, mutisi hra Petteri vähän oraakkelimaisesti.

KADONNUT LAPSENHOITAJA

Tämä tapahtui Runebergin esplanadilla viime viikolla. Ja muutoin on tämä opettavainen kertomus. Opetus annetaan kuitenkin vasta lopussa, koska se siten parhaiten pystyy lukijaan.

Esplanadin käytävillä juoksenteli ja leikki lapsia. Päivä paistoi. Hyvinpuettuja helsinkiläisiä käveli Kappelin ja Oopperakellarin väliä. Soittokunta soitti Kappelissa. Lapsenhoitajat taluttivat hoidokkejaan tai lykkäsivät niitä pienissä, sievissä lastenvaunuissa. Kaikilla penkeillä istui arv. päiväyleisöä, nauttien tästä värikkäästä kesäisestä näystä.

Eräällä penkillä istui kävelykeppeineen ja vaaleankeltaisine hansikkaineen kanslisti Juhani Kaalimaa. Hänen ilmeikkäillä huulillaan leikitteli miehekäs, hillitty hymy, joka hyvin sointui yhteen hänen kävelykeppinsä ja aistikkaan kravattinsa ja vaaleankeltaisien hansikkaittensa kanssa.

Puolen metrin päässä hänestä istui samalla penkillä nuori ja sievä lastenhoitajatar, hiljalleen keinutellen vaunuissa istuvaa vuoden vanhaa ihmisenalkua, joka silmät pyöreinä imi kumituttia.

Kanslisti Kaalimaa on herkkä naiselliselle kauneudelle, niinkuin kanslistit tavallisesti ovat, semminkin jos nuoruus ja kauneus käyvät käsi kädessä. Kanslisti Kaalimaa katsahti siis suopeasti myhäillen lapsenhoitajan puoleen, vilkaisi sitten lapseen ja kysyi:

— Mikäs tuon pikku pojun nimi on?

— Hänen nimensä on Irma, vastasi lapsentyttö kainosti.

— Tui tui! sanoi hra Kaalimaa arvellen, että lapselle täytyy sanoa sillä tavalla.

Lapsi avasi silmänsä entistä pyöreämmiksi ja loi viattoman katseen vieraaseen setään. Samalla avasi hän myöskin suunsa, jolloin tutti putosi vaunun peitteelle ja vierähti siitä maahan. Tuntematon koira juoksi samassa siitä ohi ja pysähtyi sekunniksi, nuuhkaisi tuttia, sieppasi sen hampaisiinsa ja juoksi tiehensä.

— Voi voi! huudahti sievä lapsenhoitaja.

— Hös, pakana! huusi hra Kaalimaa, tarkoittaen tietysti koiraa, mutta se oli jo kadonnut käännyttyään Korkeavuorenkadulle päin.

— Äää — äää! parkui lapsi.

— Irma ei nyt itke, Irma saa uuden tutin, viihdytteli lapsenhoitaja.

— Äää.... äää, parkui Irma entistä äänekkäämmin.

— Tui tui tui! tuitutteli hra Kaalimaa, mutta, Irma ei ollut leikkisällä tuulella. Tutti kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin hra Kaalimaa aistikkaine kravatteineen ja vaaleankeltaisine hansikkaineen.

— Voi kun uskaltaisin jättää lapsen tähän minuutiksi, niin juoksisin rohdoskaupasta ostamassa uuden tutin, sanoi sievä lapsenhoitaja kuin itsekseen, mutta luoden salamannopean syrjäsilmäyksen hra Kaalimaahan.

— Istunhan minä tässä sen ajan, sanoi hra Kaalimaa. — Juoskaa te vain ostamaan tuttia.

— Kiitos! sanoi sievä lapsenhoitaja, luoden hra Kaalimaahan katseen, joka täysin korvasi hänen tarjoamansa pienen palveluksen. — Minä tulen takaisin tuossa paikassa...

Ja hän juoksi ostamaan tuttia.

— Hän on notkea kuin vuorikauris, ja hänen nilkkansa ovat sirot ja hänen hameensa häilähtelee niin somasti, arvosteli hra Kaalimaa.

Vaunuissa istuja ällistyi niin kaitsijansa poistumisesta, että lakkasi parkumasta, ja hra Kaalimaa siirtyi lapsentytön paikalle, ryhtyen hoitamaan uutta väliaikaista virkaansa.

Sievä lapsenhoitaja ei tullut takaisin tuossa paikassa. Hän oli, notkeasti kuin vuorikauris, juosta sipsutellut Esplanadin yli ja kadun poikki, ja auto oli töytäissyt hänet nurin, ja sievä lapsenhoitaja oli pyörtynyt ja viety tajuttomassa tilassa kirurgiin. Mutta siitä ei kanslisti Kaalimaa tiennyt mitään.

Hän veteli vaunuja hiljalleen edestakaisin ja sanoi välistä »tui tui!» Lapsi katseli häntä silmät pyöreinä eikä sanonut mitään.

— Missähän se tyttö viipyy? ajatteli hra Kaalimaa noin kymmenen minuutin kuluttua ja katsoi kelloaan.

Lapsi rupesi tulemaan levottomaksi. Sillä oli siihen omat yksityiset syynsä, joita ei hra Kaalimaa ymmärtänyt. Sitten se alkoi itkeä.

— Ei Ilma itke, Ilma ittuu kauniitti! sanoi hra Kaalimaa, koettaen puhua sellaista kieltä, jota arveli lapsen parhaiten käsittävän. Mutta Irma ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan itki edelleen.

Kanslisti Kaalimaa tähysteli levottomasti sille suunnalle, jonne sievä lapsentyttö oli kadonnut, mutta sievää lapsentyttöä ei näkynyt ei kuulunut.

Hra Kaalimaa antoi toisen vaaleankeltaisista hansikkaistaan lapselle, joka heti lakkasi itkemästä ja tarttui hanakasti uuteen leluun.

— Tui tui! sanoi Kaalimaa.

Samassa vei lapsi hänen hansikkaansa suuhunsa, ja hra Kaalimaa säikähti uuden hienon hansikkaansa puolesta ja tempaisi sen kiireesti pois ja huomautti nuhtelevasti:

— Ei taa panna tuukkoon tedän hantikatta!

Irma alkoi luonnollisesti kirkua, ja hra Kaalimaa nousi hätäytyneenä ylös ja alkoi lykätä vaunuja pitkin Esplanadin keskikäytävää. Lapsi lakkasi itkemästä, kun oltiin liikkeessä.

Kappelista päin lähestyi hra Kaalimaan virkatoveri Aadolf. Kanslisti Kaalimaa peräytyi kiireesti takaisin, asettui entiselle paikalleen, lykkäsi vaunut kauemmaksi, ikäänkuin ne eivät kuuluisi hänelle, ja katsoi toisaalle ajatellen: »Peijakkaan lapsenlikka!»

Irma kirkui kuin villitty ja hra Kaalimaa hyppäsi vaistomaisesti hyssyttelemään ja lykkäämään vaunuja.

Aadolf pysähtyi, katsoi heitä pitkään ja sanoi:

— Tuosta et ole puhunut mitään! Mikä hänen nimensä on?

— Irma, vastasi hra Kaalimaa tympeästi.

— Hm, sellaista voi sattua poikamiehillekin... ja heillehän sitä oikeastaan sattuukin, tuumi virkatoveri Aadolf kuin säälitellen. — Se on muuten hyvin sinun näköisesi. Aiotko mennä naimisiin äidin kanssa?

— En! ärjäisi hra Kaalimaa vihaisesti. Ja lapselle hän ärjäisi:

— Suusi kiinni!

Irma ei pannut suutaan kiinni, vaan avasi sen päinvastoin selko selälleen.

— Oma sun asiasi... ihmettelen vain! sanoi Aadolf olkapäitään kohauttaen ja jatkoi matkaansa.

Oli kulunut puoli tuntia lapsenhoitajan lähdöstä. Hra Kaalimaa lykkäsi lapsenvaunuja edes takaisin Oopperakellarin ja Kappelin väliä. Hän oli vaipunut aivan apaattiseen sieluntilaan. Hänen katseensa oli tylsä ja liikkeensä koneelliset.

Useita tuttavia oli tullut vastaan. Hra Kaalimaa oli kääntänyt päänsä toisaalle ja vääristänyt naamaansa hirveästi, muuttaakseen piirteensä tuntemattomiksi, mutta hänen näyttelijälahjansa ovat heikonlaiset ja häneen oli suunnattu ilkkuvia ja ihmetteleviä katseita.

Myöskin oli tullut vastaan neiti Simpula, jota kohtaan hra Kaalimaa on jo kauan osoittanut syvää ja todellista harrastusta. Neiti Simpulan hahmo oli muuttunut, hän oli, musertavan halveksiva ilme kasvoillaan, kulkenut pää pystyssä hra Kaalimaan ohi, kunnioittamatta häntä pienimmälläkään silmäyksellä. Silloin oli kaikki muuttunut yhdentekeväksi hra Kaalimaalle. Hän oli alkanut puolittain itsekin uskoa, että lapsi todellakin oli hänen. Että se tulisi hänelle jäämään, se näytti jo vallan todennäköiseltä.

Äkkiä juolahti mieleen hra Kaalimaalle, joka viimeiset kymmenen minuuttia oli vaihteen vuoksi lykännyt lastaan pitkin Fabianinkatua, että hänen on vietävä se löytötavaratoimistoon. Periköön sen sieltä se, joka huomaa kadottaneensa yhden tyttölapsen.

Sillävälin oli Irman äiti poikennut Esplanadille katsomaan kuinka hänen lapsensa hoitajineen voi, ja kun ei niitä kumpaakaan näkynyt niille määrätyllä paikalla, tuli hän ensin kummastuneeksi ja sitten harmistuneeksi ja sitten levottomaksi ja sitten hätäytyneeksi, ja juoksenteli pitkin Esplanadia ja huomasi lopuksi tuntemattoman miehen lykkäävän hänen lastaan pitkin Fabianinkatua ja käsitti heti, että oli tapahtunut lapsenryöstö, ja juoksi hakemaan poliisia.

Kun hra Kaalimaa näki tuntemattoman rouvan ja poliisin juoksevan ilmeisesti pahoissa aikeissa häntä kohti, niin jätti hän vaunut ja lapsen ja lähti lipettiin, mutta poliisi sai hänet kiinni ja tarttui hänen kaulukseensa ja sanoi:

— So so! Nyt herra lähtee poliisikamariin!

Ja herra Kaalimaa vietiin poliisikamariin.

Opetus:

Älkää ottako huolehtiaksenne tuntemattomista lapsista.

WÄXJÖN TORNIKELLO

Wäxjön kunnialliset ja hyvämaineiset porvarit vilkaisivat eräänä aamuna kunnianarvoisen tuomiokirkkonsa tornikelloon.

Se oli neljännestä vailla 8.

— Jassoo, sanoivat Wäxjön kunnialliset ja hyväntapaiset tuomiokirkkoseurakuntalaiset. — Eikös se olekaan vielä enempää? Päivä on siis vielä edessäpäin, pitkä, kesäinen päivä, juu, juu... sanoi Jusliini...

Aurinko nousi ylemmäksi taivaanlaelle, valaen kultaisella loisteellaan Wäxjön kattoja ja kuivaten polttavalla henkäyksellään viheriäisyyttä Wäxjön nurmettuneilla kaduilla. Kaupungin asujaimisto hoiteli hiljalleen kesäisiä askareitaan ja urkki mielenkiinnolla, mitä siellä naapurin keittiössä murkinaksi laitettiin, olisiko vain käristettyjä perunoita, vai olisivatko ostaneet kalaa torilta.

Sitten vilkaisivat kunnialliset porvarit jälleen vanhasta tottumuksesta tuomiokirkkonsa tornikelloon ja huudahtivat:

— Yhä se on neljännestä vailla kahdeksan!

Wäxjön kaupungin asujaimisto teki tästä ilmiöstä sen ainoan järkevän johtopäätöksen, mikä tehdä voitiin, nimittäin ettei suinkaan aika liene pysähtynyt Wäxjön kaupungissakaan, vaan se on vain tuomiokirkon tornikello, joka on pysähtynyt neljännestä vailla kahdeksan.

Niinkuin jokaisessa hyvinjärjestetyssä yhteiskunnassa, missä on tornikello, on myöskin Wäxjössä kelloseppä, joka rahallista, yhteiskunnan suorittamaa palkkiota vastaan pitää huolen kellosta ja sen vetämisestä.

Tälle asianomaiselle ammattimiehelle menivät kaupunkilaiset valittamaan, että tornikello on pysähtynyt. Eli »istuu», niinkuin Länsi-Suomessa sanotaan, kun kello päinvastoin seisoo.

Kelloseppä sanoi, että mikäs sen nyt kesken kaiken pysähdytti? Ei siitä ainakaan vedon pitäisi olla lopussa...

Virkavelvollisuutensa mukaisesti kiipesi kelloseppä tuomiokirkon torniin ja alkoi epäluuloisen näköisenä tarkastaa kellon koneistoa.

Veto ei, kuten kelloseppä oli muistanutkin, ollut vielä likimainkaan lopussa, eikä koneistossa muutenkaan ollut mitään vikaa nähtävissä.

Kelloseppä pudisti päätään ajatellen, että taivaan ja maan välillä on nähtävästi asioita, joita ei kelloseppäkään ymmärrä.

Sitten kiersi hän tornikellon osoittimet oikeaan aikaan taskukellonsa mukaan, ja katso: tornikello kävi taas niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Wäxjön kunnialliset porvarit huomasivat olevansa jälleen aikansa tasalla, ja iltapäivä kului tässä Skandinavian kelpo kaupungissa ilman erikoisempia mullistuksia taikka mielenliikutuksia.

Kun wäxjöläiset seuraavana aamuna katsoivat tornikelloonsa, oli se neljännestä vailla kahdeksan.

— Se on taas neljännestä vailla kahdeksan; sanoivat wäxjöläiset.

Puolen tunnin kuluttua he lisäsivät:

— Ja se on yhä edelleenkin neljännestä vailla kahdeksan.

Sitten juoksivat he kellosepän liikkeeseen ja huusivat myymälän ovelta:

— Se sinun tornikellosi on taas neljännestä vailla kahdeksan!

Kelloseppä mutisi jotakin itsekseen ja riensi ovelle katsomaan. Niin oli kuin kansa kertoi. Kelloseppä painoi harmistuneen näköisenä lakin päähänsä ja lähti jälleen tuomiokirkon torniin.

Tällä kertaa tarkasti hän kellon koneiston mitä huolellisimmin ja totesi, että se oli täysin reilassa. Siinä ei ollut mitään vikaa. Vetoakin olisi vielä ollut riittävästi. Varmuuden vuoksi viritti hän koneiston täyteen vetoonsa, joka kestää kaksi viikkoa, ja kiersi sitten suuret osoittimet oikeaan aikaan. Alttiisti alkoi kello heti nakuttaa ikäänkuin ei se koskaan olisi ollut lakossa.

— Mikähän sille tuli? aprikoi kelloseppä. Mutta ei hän voinut ratkaista tätä kummallista arvoitusta.

Vuorokausi kului.

— Tornikello seisoo! huusivat hengästyneet kaupunkilaiset seuraavana aamuna kellosepän myymälän ovelta.

Kellosepän sieraimet laajenivat niinkuin sonnilla, joka näkee punaisen vaatteen.

— Onko se taas... neljännestä vailla kahdeksan? kysyi hän kumeasti.

— On! huusivat hengästyneet kaupunkilaiset läähättäen.

Silloin nousi kelloseppä tuoliltaan ja kirosi niin, että hänen suurin, kukkuvalla käellä varustettu seinäkellonsa putosi kauheasti romahtaen alas, ja hänen edessään työpöydällä korjattavana ollut vanha herätyskello, jonka hän juuri oli saanut käymään, päästi pahan pärähdyksen, sai sydänhalvauksen ja pysähtyi siihen paikkaan. Ja hengästyneet kaupunkilaiset pakenivat kauhun vallassa ja juoksivat suoraan kotiinsa ja olivat perille tultuaan vielä hengästyneemmät.

Kelloseppä riensi torniin julman näköisenä kuin murhan enkeli ja toimeenpani kahden kesken hoidokkinsa kanssa kauhean kohtauksen, ja väänsi sitten osoittimet paikoilleen, ja heristi nyrkkiään kellon koneistolle, joka tietysti heti oli ruvennut taas käymään.

Laskeutuessaan alas tornin jyrkkiä portaita vannoi kelloseppä synkän valan joko ottavansa selville, mikä kelloa riivasi, tai kuolevansa. Sillä ei tämä tämmöinen elämäkään olisi mistään kotoisin, ajatteli hän, eikä syyttä.

Seuraavana yönä nukkui kelloseppä levottomasti ja kääntelehti ja vääntelehti vuoteellaan ja näki unta, että pimeyden voimat ympäripiirittivät hänet tornikellojen hahmossa, jotka kaikki olivat neljännestä vailla kahdeksan, ja tekivät kaiken voitavansa kiusatakseen hengen hänestä.

Seuraavana aamuna seisoi kelloseppä seitsemästä lähtien tuomiokirkon edustalla olevalla aukiolla ja kiinnitti jonkin verran unisen ja hyvin vihaisen, mutta samalla uteliaan ja jännittyneen katseensa kellon tauluun. Sillä kokeneena ammattimiehenä kelloseppä ajatteli, että koska ei tämä kummallinen arvoitus ottanut selvitäkseen tornin sisäpuolella, niin täytyi kai sen ratkaisun olla keksittävissä tornin ulkopuolelta.

Aika kului kulumistaan, kello kävi käymistään ja tuli puoli kahdeksan, minkäjälkeen sen minuuttiosoitin alkoi hitaasti kiertää ylöspäin.

Samoihin aikoihin olivat Wäxjön tuomiokirkon naakat heränneet makeasta, virkistävästä unestaan ja kiertelivät nyt kimakasti kirkuen tornin ympärillä.

Hetken kuluttua, kun kello oli 16 minuuttia vailla kahdeksan, istahti eräs naakoista minuuttiviisarille, luodakseen arvostelevan yleissilmäyksen jalkainsa alla olevaan Wäxjön piispankaupunkiin. Sen viereen istahti pian toinen, sitten kolmas ja niin edespäin, kunnes sekä tunti- että minuuttiosoittimet olivat mustanaan kylki kyljessä kököttäviä naakkoja.