Part 4

Vihdoin oli kaappi Toheloiden ulko-oven takana, jolloin huomattiin, ettei oven toista puolikasta saatu auki, ellei kaappia peruutettu jonkin matkaa alaspäin samaa tietä kuin oli tultukin. Kun kaappi nyt oli pystysuorassa asennossa, oli miesten kesken syntymäisillään ilmi tappelu, mihin Iisakki Tohelokin asiaan läheisesti kuuluvana henkilönä oli vaarassa sotkeutua.

Vihdoin saatiin ovi auki, ja kun ei kaappi mahtunut pystyssä sisään, kaadettiin se selälleen ja onnistui sen siinä asennossa juuri parahiksi tarttua pihtipieliin kiinni. Se kolmas mies rupesi silloin itkemään ja ilmoitti olevansa leskiakan ainoa poika ja altis väkijuomille, ja aikoi kertoa koko surullisen elämäntarinansa, ennenkuin kaappi molempien toisten miesten sekä Augusta ja Iisakki Tohelon yhteisillä ponnistuksilla saatiin kiskotuksi takaisin rappukäytävään ja käännetyksi kyljelleen.

Kyljellään se mahtuikin ovesta sisään Toheloiden eteiseen, missä se osoittautui liian korkeaksi eteisen korkeuteen verrattuna. Miehet nostivat sen niin pystyyn kuin saivat ja sanoivat sitten, ettei sen paikoilleen asettaminen kuulu heille eivätkä he sitäpaitsi ole mitään orjia. He lähtivät sadatellen tiehensä ja tuntuivat rappukäytävässä alaspäin mennessään olevan yksimieliset siitä, että Iisakki Tohelo, joka ei ollut antanut heille mitään juomarahoja, oli suurin roisto ja halpamaisin kitupiikki koko tässä kaupungissa.

Siinä nyt oli Iisakki Tohelon uusi ja suuri, tomunpitävä kirjakaappi eteisessä, ulottuen vinosti ylhäältä alas, yhdestä ylänurkasta vastapäätä olevaan alanurkkaan, ja sulkien yläosallaan pääsyn Toheloiden asuinhuoneisiin ja teljeten alaosallaan pääsyn keittiöön.

Onneksi oli pääsy rappukäytävään avoinna, niin että Iisakki Tohelo pääsi lainaamaan sahan ja kirveen talonmieheltä.

Iisakki Tohelon litteratuuri on toistaiseksi turvassa tulen tuhoisalta elementiltä, sillä kylpyhuoneen kamiinaa lämmitetään nyt kirjakaapilla, joka on erittäin sopivaa puuta siihen tarkoitukseen.

KERTOMUS MIEHESTÄ, JOKA TOI RAHAA HRA I. YKSITYISELLE

Kun konttoristi Immanuel Yksityinen viime torstaina ajoi raitiovaunulla kotiinsa, olisi tarkka ihmistuntija voinut havaita, että hän oli hyvällä ja itseään sekä koko maailmaa kohtaan myötätuntoisella tuulella, ja että hän olisi kernaasti viheltänyt iloista säveltä, ellei olisi istunut ahdinkoon saakka täydessä raitiovaunussa, missä ei saa viheltää eikä muutenkaan esiintyä häiritsevällä eikä huomiotaherättävällä tavalla.

Hra Immanuel Yksityisellä olikin syytä tyytyväisyyteen ensi sijassa itseään ja toisessa sijassa nykyistä yhteiskuntajärjestystä kohtaan, sillä kahta tuntia aikaisemmin oli johtaja kutsuttanut hänet puheilleen ja ilmoittanut, että johtokunta oli, katsoen hra Yksityisen ahkeruuteen ja nuhteettomaan palvelukseen sekä jokakuukautisiin veronmaksuihin myöntänyt hra Yksityiselle 200 mk:n palkankorotuksen kuussa.

Äärimmäisellä säästäväisyydellä oli I. Yksityinen onnistunut tähän saakka pitämään tulonsa ja menonsa tasapainossa. Tosin vaaka muutamina kuukausina pakostakin painui alas menopuolella, mutta kesäkuukausina sai hän jälleen kohotetuksi vaakakupit rinnakkain.

— Nyt tai ei koskaan! ajatteli hra Yksityinen. — Nyt täytyy ruveta säästämään! Tämä palkankoroitus on säästettävä. Olen olevinani, ikäänkuin en olisi mitään palkankoroitusta saanutkaan. Pistän 200 markkaa kotona joka kuukauden ensimmäisenä päivänä »Kotilääkärin» lehtien väliin. Tänään ensi kerran. Maaliskuun 1 pnä vien säästöpankkiin 1,000 mk. Ja niin aina eteenpäin — vuodessa 2,400 mk, kymmenessä vuodessa 24,000 mk, kahdessakymmenessä vuodessa 48,000 mk, kolmessakymmenessä vuodessa 72,000 markkaa. Se kasvaa lakkaamatta korkoa korolle... lumivyöry on lähtenyt liikkeelle. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua on minulla satojen tuhansien omaisuus. Se on tullut melkein huomaamatta, ihan kuin itsestään. Tietysti minä saan vastaisuudessakin palkankoroituksia, mutta niillä minä parannan elämääni. Sen 200 mk vain siirrän aina järkähtämättömästi pankkiin korkoa kasvamaan...

Immanuel Yksityinen kävi maksamassa vuokran, maksoi sitten vanhan, uskotun palvelijattarensa palkan ja antoi loput rahat hänelle talousmenoihin. Mutta 200 mk pisti hän kirjahyllyllä olevan »Kotilääkärin» väliin.

Sitten alkoi ovikello soida, niinkuin se soi kaiket päivät, ja hra Yksityinen meni avaamaan.

Siellä oli vanhanpuoleinen naisihminen, joka ei myönyt kengännauhoja eikä lattiaharjoja, vaan kysyi, sattuuko tässä asumaan hra Kaalismaa, ja hra Yksityinen ilmoitti, ettei hra Kaalismaa sattunut asumaan tässä huoneistossa eikä hänen tietääkseen koko tässä talossakaan.

Vanhanpuoleisesta naisihmisestä kuulosti se tuntuvan hyvin merkilliseltä, koska hra Kaalismaan hänen tietojensa mukaan piti asua tällä suunnalla kaupunkia.

I. Yksityinen sulki oven ja palasi takaisin työpöytänsä ääreen etsimään erästä konttorikirjoissaan ilmennyttä 37 pennin suuruista virhettä. Hän oli etsinyt sitä jo toista viikkoa kotitöinään, 4 tuntia illassa, ja oli vannonut löytävänsä sen joulukuun loppuun mennessä.

— Kilikili! sanoi ovikello.

Nyt siellä oli se eukko, joka ei myö kengännauhoja eikä lattiaharjoja, vaan torikasseja ja pukuripustimia. Yksityinen ilmoitti, ettei hän nyt tarvitse torikassia, ja että ripustimia hänellä on enemmän kuin ripustettavia.

Ja hän palasi etsimään niitä seitsemääneljättä penniä.

— Kilikili!

Se oli poika, jolla oli paketti. Paketissa oli Yksityisen aikoinaan tilaaman ja sittemmin unohtaman jatkoteoksen kolmas osa. Se oli tietysti lunastettava.

— Se olis 120 mk, sanoi poika.

Hra Immanuel Yksityinen peräytyi askeleen taaksepäin.

— Mutta edelliset osathan maksoivat vain 75 markkaa

— Tää on paljoa paksumpi, selitti poika. — Ja tässä! on niin paljon kuvia.

I. Yksityinen taisteli lyhyen sisällisen taistelun, jonka lopputulos oli jo edeltäpäin selvä. Hän otti hyllyltä »Kotilääkärin» ja siitä kaksi 100 markan seteliä. Poika antoi takaisin 80 mk ja meni matkaansa.

— Mistäs minä nyt saan sen 200 markkaa täyteen? ajatteli Yksityinen.

— Kilikili!

— »Kilikili!» matki Yksityinen ähkäisten ja aikoi ovea avatessaan sanoa kovat sanat, mutta tulija oli vanha vahtimestari, jonka hän tunsi, ja joka lempeästi hymyillen pyysi anteeksi tekemäänsä häiriötä ja esitti sen seuran jäsenmaksukuitin, johon Yksityinen kuuluu.

— Se olisi se entinen 35 markkaa, lausui vanhus hymähtäen.

I. Yksityinen puri huultaan — alahuultaan — ja harkitsi, eikö tällainen erä olisi oikeastaan menevä talousrahoista, mutta arvattuaan, ettei uskottu palvelija olisi samaa mieltä, kävi hän »Kotilääkärillä», jonne sen jälkeen jäi 45 mk.

— Kiitos! Siellä taas satelee, he he... hyvästi! sanoi vanhus, nyökäyttäen ystävällisesti ja puolittain tuttavallisesti päätään ja poistui.

Seuraavan asiakkaan päätti Yksityinen ajaa armotta tiehensä, mutta seuraava asiakas oli hyvin pikkuinen lapsi — Yksityinen ei ollut oikein selvillä siitä, oliko se poika vai tyttö — joka ojentaen tilauslistan sopersi:

— Tetä kiltti tilaa joululehtiä!

Yksityinen ei ole mikään peto ihmishaamussa, vaikka onkin päättänyt puskea itsensä varakkaaksi mieheksi. Hän tilasi 15 markan joululehdet ja maksoikin ne samalla, etteivät ne lankeaisi maksettavaksi sellaisena aikana, jolloin hänellä ei ole yhtään rahaa.

Kolmekymmentä markkaa oli sittenkin vielä »Kotilääkärin» tallessa.

— Kilikili!

Immanuel Yksityinen ei enää mennyt avaamaan..

— Kikikili Kilikili!

Yksityinen ei sittenkään mennyt avaamaan.

— Kilikilikilikilikili!! Kilikilikilikilikilikilikili!!!

Yksityinen meni avaamaan.

— Arvasinhan minä, että sinä olet kotona! sanoi hänen vanha koulutoverinsa Heikka Kipinä. — Avaa sinä ovi silloin, kun ihmiset tuovat sinulle rahaa!

Tuovat rahaa! Immanuel Yksityinen tunsi jollakin tavoin herpautuvansa, mutta käski kuitenkin vieraan sisälle.

— Kaikki vievät rahaa, mutta ei kukaan tuo! sanoi Yksityinen vähän katkerasti.

— Minäpä tuon! huudahti Heikka Kipinä rohkaisevasti. — Minä muistin, että olen sinulle velkaa 10 mk — vanha vippi... oli jo unohtunut. Tässä on, ole hyvä, ja kiitos lainasta!

— Kiitos itsellesi! vastasi Immanuel Yksityinen vilpittömän lämpimästi, pistäen setelin liivintaskuunsa. — Mitäs muuta kuuluu?

— Mitä sitä... jaa, sinähän ostat ainakin yhden vihkon Tuhjunpohjan sianjalostusyhdistyksen arpajaisten ennakkoarpoja?

— Enkä osta! Mitä tekemistä minulla on Tuhjunpohjan sikojen kanssa?

— Ei minullakaan, mutta kun minä olen sieltä kotoisin, niin lähettivät minulle 10 vihkoa, enkä kehtaa palauttaa niitä. Sitä paitsi olet sinäkin sieltä kotoisin!

— Enpäs ole!

— Mutta enosi asuu siellä, niin että se on melkein sama asia. Osta nyt! Siellä on hyvä lypsylehmä päävoittona. Tässä on vihko. Siinä on 25 arpalippua, eivätkä maksa kuin 2 mk kappale.

Harattuaan vastaan vähän aikaa otti Immanuel Yksityinen »Kotilääkärin» välistä siellä olevat 30 mk ja liivintaskustaan 10 mk.

Puuttuvat 10 mk kävi hän lainaamassa vanhalta palvelijattareltaan, luvaten maksaa takaisin ensi tilassa.

NIMIPÄIVÄKUKKA

Viime tiistaina oli Barbaran päivä.

Barbara on nykyaikoina harvinainen nimi. Ainakin minä luulen sitä harvinaiseksi. Olen siinä käsityksessä, että Barbara on naisen nimenä osapuilleen yhtä yleinen kuin Polykarpus tai Tertullianus tai Ambrosius miehen nimenä. Ja minä en voi sille mitään, että kuvittelen Barbara-nimisen henkilön isoluiseksi, kymmenleiviskäiseksi sulottareksi, jolla on tarmokas leuka ja uhkaava huuliparta, ja ääni kuin kolmikymmenvuotisen sodan aikaisella ratsumestarilla.

Todellisuus ei kuitenkaan aina vastaa kuvittelua, ja niinpä se ainoa Barbara, minkä minä tässä kaupungissa tiedän, on hempeämielinen olento, joka ei ole koskaan heittänyt ketään ulos ikkunasta, ja joka — taivas sen hänelle ja kaikille muillekin niiden lukijoille anteeksi antakoon jos voi — lukee Courths-Mahlerin romaaneja ja on eläinsuojelusyhdistyksen jäsen. Ulkomuodoltaan on hän vielä, ikävuosistaan huolimatta, parahiksi paistuneen vehnäpullan kaltainen, ja jos hän asuisi jossakin pienemmässä kaupungissa kuin Helsingissä, missä kilpailu on kireä, ja miehillä aina kiire, voisi hän milloin tahansa purjehtia avioliiton talvisatamaan liehuvin lipuin ja ilman jäänmurtajan apua. Kerran olisi hänellä ollut siihen täälläkin tilaisuus, mutta hän antoi rukkaset, mikä vastaus kaikkien tuttavien yksimielisen tunnustuksen mukaan todisti, että hänen päänsä oli yhtä hyvä kuin hänen sydämensäkin.

Viime tiistaina olis siis, niinkuin sanottu, täti Barbaran nimipäivä.

Täti Barbara kävi aamulla äänestämässä. Siinä suhteessa niinkuin muissakin on hän tarkka ja täsmällinen ihminen. Hän on aina ensimmäinen äänestyspaikalla, ja kun tällä kertaa hänen saapuessaan paikalle oli oven edessä jo kolme häntäkin virkumpaa odottamassa, punastui täti Barbara pikkuharmista. Tällaista ikävää yllätystä ei hänelle ole kolmeen vuoteen tapahtunut. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja odotti hiljaisuudessa oven avaamista, ja täytettyään kansalaisvelvollisuutensa kiiruhti hän leipurin puotiin ostamaan kahvileipää nimipäivävieraita varten.

Hän oli tuskin ennättänyt takaisin kotiin, kun ovikello soi.

Tulija oli rouva Kanalainen.

Jos tässä maailmassa on ketään ihmistä, jota täti Barbara ei voi sietää, niin on se juuri rouva Kanalainen. Syitä on useampiakin, ja ne ovat kaikki päteviä. Rouva Kanalainen urkkii tietoonsa kaikkien ihmisten asiat, mutta ei pidä niitä koskaan omina tietoinaan. Jos hän vainuaa jossakin jotakin salaisuutta, tulee hän melkein kipeäksi siihen saakka kunnes on saanut sen selville. Jos hän vainuaa jossakin kahvikekkereitä, niin saapuu hän niihin jo varhain aamupäivällä ja istuu sitten iltaan asti, tarjosipa hänelle päivällistä tai oli tarjoamatta. Sitäpaitsi vaikuttaa hänen läsnäolonsa levottomuutta herättävästi muihin vieraisiin. Rouva Kanalainen uumoilee jokaisessa lauseessa, minkä muut lausuvat, jotakin salaisuutta taikka jotakin peitettyä pistosta häntä itseään kohtaan, ja melkein jokaisessa hänen omassa lausunnossaan on enemmän tai vähemmän myrkyllinen neulankärki kätkettynä jotakin läsnäolijaa kohtaan.

Rouva Kanalainen on sanalla sanoen hyvin ikävä ihminen, aivan eri maata kuin esimerkiksi me kaksi, sinä ja minä.

Rouva Kanalaisen ja täti Barbaran välillä oli puolitoista vuotta takaperin suoritettu pieni ajatuksenvaihto, jonka jälkeen rouva Kanalainen ei ollut käynyt täti Barbaran luona. Viimeksimainittu oli toivonut, ettei rouva Kanalainen tulisi enää koskaan. Ja nyt hän seisoi tuossa ovella hymyilevänä ja makeana, tummanvihertävässä kapassaan ja paperitötterö vasemmassa kädessään, ja kun täti Barbara avasi oven, ryöpsähti rouva Kanalainen sisään nopeasti kuin taikuri keskiyöllä kirkon ovesta, ja syleili täti Barbaraa ja toivotti oikein paljon onnea täti Barbaralle ja sanoi ilokseen huomaavansa, että täti Barbara on lihonut — rouva Kanalainen tiesi, ettei täti Barbara mitään niin pelännyt kuin lihomista — ja pyysi saada jättää täti Barbaralle tämän pienen kukkasen.

Täti Barbara ajatteli haikeudella, kuinka ikävä päivä tästä hänen nimipäivästään nyt tulisi, ja kuinka rouva Kanalainen varmasti purkaisi pienissä, mutta tehokkaissa annoksissa ympäristöönsä kaiken sen myrkyn, mitä hän puolentoista ajastajan kuluessa oli kerännyt varastoon, ja veri nousi täti Barbaran päähän ja hän tunsi olevansa epätoivon partaalle ahdistettu ihminen, valmis mihin tahansa, mutta hänen ei auttanut muu kuin vastata makeuteen makeudella — eihän ihminen silti ole mikään barbaari, vaikka hänen nimensä onkin Barbara — ja kiittää rakasta rouva Kanalaista niin äärettömästi tuosta hänen tuomastaan niin hirveän kauniista kukkasesta ja taputella rouva Kanalaista hartioihin ja auttaa päällysvaatteet hänen yltään ja saattaa hänet vierashuoneen sohvaan ja alkaa kääriä nimipäiväkukkaa paperista ja huudahdella ihastuneena »ah!» ja »voi!» ja panna sitten kukka sohvapöydälle rouva Kanalaisen terävän nenän eteen.

Ja täti Barbara istahti plyyshituolille pöydän toiselle puolen ja aloitti keskustelun kertomalla, että hän oli juuri käynyt äänestämässä.

— Niin, Barbara-kulta jaksaa vielä seurata yleisiäkin asioita... se on niin hauskaa, kun ihminen pysyy henkisesti virkeänä viimeiseen saakka! naukui rouva Kanalainen, ja se oli julman väärin ja kohtuuttomasti sanottu, sillä ensiksikään ei Barbara-täti suinkaan ole vielä mikään ikäloppu, tuskin sellaiseksi koskaan tuleekaan, ja toiseksi on hän ruumiilliseltakin voinniltaan juuri yhtä terve ja reipas kuin mikä 30-40-vuotias tahansa.

Barbara-täti punastui, mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, jatkoi rouva Kanalainen:

— Niin, ja taas tuli suojailma, ja kadut ovat märkinä, ja kun sitten tulee pakkanen niin on tässä taas hengenvaarassa, sillä ne hiekoittavat niin hirveän huolimattomasti, se on oikein skandaali... tietääkö Barbara, että kun viimeksi oli liukasta, niin tuotiin kirurgiin _yksitoista_ naista, jotka olivat liukastuneet kadulla ja taittaneet kätensä ja jalkansa, ja eräs oli pudonnut istualleen Erottajalla ja lääkäri oli sanonut, että hän oli katkaissut häntäluunsa... voiko Barbara käsittää, kuinka hävyttömiä jotkut lääkärit voivat olla... sehän on ihan säädytöntä, ja sitten levitetään sellaisia oppeja, että ihmiset polveutuvat apinoista ja sitten...

Rouva Kanalainen pysähtyi vetämään henkeä, levitti sieraimensa ja nuuhki, mutta ei tuntenut mitään kahvinhajua.

Ja silloin meni täti Barbaraan pieni riivaaja, ja hän sanoi epätoivon rohkeudella:

— Voi kuinka se oli herttaista, että Sylvia tuli minua katsomaan, ja se on niin hirveän ikävää, kun en voi edes kahvia tarjota... ku... ku...

Täti Barbara oli niin peloissaan, että alkoi änkyttää. Rouva Kanalainen jäykistyi ja hänen katseeseensa tuli jotakin — — — niin, emme me pysty sitä kuvailemaan.

Se oli jotakin sellaista.

— Lää... lääkäri on kehoittanut mi... minua luopumaan kahvista... enkä minä uskalla... ke-keittää... kun en voisi vastustaa kiusausta.

Se oli sanottu. Täti Barbara oli ihan hikinen. Rouva Kanalaisen katse oli sellainen, ja täti Barbara ajatteli sisällisellä vavistuksella sitä tilintekoa, joka hänelle kerran tästä hätävalheestaan tulisi. Sillä tietysti pääsisi rouva Kanalainen ennemmin tai myöhemmin totuuden perille. Mutta kuinka tahansa, kunhan vain selviäisi tänään rouva Kanalaisesta eroon.

Rouva Kanalaiselle ei ollut tällaista koskaan ennen tapahtunut, joten ei ollut ihme, että hän tarvitsi hieman aikaa järjestääkseen ajatuksiaan.

— Vai niin, vai niin, sanoi hän vihdoin erittäin merkillisellä äänellä. — Tietysti täytyy Barbaran hoitaa vatsaansa... kun on tullut Barbaran ikään, niin on jokainen päivä kallis. Minä, jumalankiitos, voin vielä levollisesti nauttia kupposeni, missä sellainen tarjotaan, mutta talossa talon tavalla, hä hä... luulenpa, että täytyy lähteä. Hyvästi nyt, Barbara-kiltti, ja paljon kiitoksia! Mihinkähän se käärepaperi tulikaan, joka oli tämän kukan ympärillä?

Barbara-täti kiiruhti ojentamaan käärepaperin.

Ja rouva Kanalainen kääri tuomansa kukan jälleen paperiin ja vei kukan mennessään, selittäen:

— Pelkään, että tuoreet kukat voivat aiheuttaa Barbaralle päänsärkyä... Barbara alkaa muutenkin olla niin kuihtuneen näköinen, hyvästi nyt, ja kiitos nyt, Barbara kiltti! Oli niin ikävää, kun ei Barbara voinut ottaa vastaan minun pikku kukkaani!

TAIDETTA KOTEIHIN

Sebastian Koikale rikastui siihen aikaan, jolloin muut köyhtyivät.

Ensin ilmestyi hänelle uusi knalli ja sitten uudet kengät ja keppi ja uusi päällystakki, ja rouva Juliaana Koikaleelle ilmestyi uusi hattu, joka herätti koko talon huomiota, mikä ilmeni etupäässä nauruna takaapäin, ja sitten uusi kappa, joka ei ollut ostettu Heikinkadulta, vaan eräästä kaupungin kalleimmista liikkeistä ja herätti myöskin koko talon huomiota, mikä ei kuitenkaan ilmennyt nauruna takaapäin, vaan itkuna ja perhekohtauksena niissä vuokrahuoneistoissa, joiden rouvilla oli kolmivuotiaat tai sitä vanhemmat päällystakit.

Puolen vuoden kuluttua osti Sebastian Koikale sen talon kalleimman ja komeimman huoneiston ja muutti siihen, eikä hän ollut enää joku herra Koikale, vaan johtaja Koikale, ja ovella käyvät listallakerääjät kysyivät, onko herra pääjohtaja kotona. Jotkut erehtyivät sanomaan herra Koikaletta ylitirehtööriksi, ja heidän listalleen merkitsi Sebastian Koikale suuremman summan kuin tavallisesti.

Herrasväki Koikale alkoi uuteen asuntoonsa muutettuaan sisustaa sitä uuden arvonsa ja yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti, ja vanhat huonekalut myötiin useammissa erissä kaikenlaisiin sivukaupungilla oleviin rojuliikkeisiin sekä eräälle paksulle Israelin tyttärelle, joka välitti tämäntapaisia kauppoja ja valitteli joutuvansa mieron tielle hyväsydämisyytensä takia.

Selvää oli, että kaikki huoneet paperoitiin uudestaan, mutta kun vanhat painokuvat ja herra ja rouva Koikaleen sekä heidän vanhempiensa luonnolliseen taikka vähän isompaankin kokoon suurennetut valokuvat ynnä muut sellaiset, jotka olivat erinomaisesti puoltaneet paikkaansa vanhassa kodissa, ripustettiin seinälle, selitti talonmiehen vaimo, joka kävi siivoamassa muiden muassa professorilla ja varatuomarilla, ettei tuollaisia kuvia voida ripustaa näkyville näin hienossa kodissa, vaan että pitää olla oikeita käsinmaalattuja tauluja, sellaisia, joissa on kukkia ja lehmiä ja yksinäisiä petäjiä ja viheriään ruohikkoon asetettu tuohinen täynnä punaisia mansikoita.

Johtaja Sebastian Koikale ja rouva Juliaana Koikale — joka usein ihmetteli miksi ei häntä sanottu johtajattareksi, kun hänen miehensä kerran oli johtaja — punastuivat kilpaa, ja rouva Juliaana Koikaleella pyöri jo terävä vastaus juuri kielen kärjessä, mutta johtaja Koikale oli viisaampi ja ehätti edelle ja selitti, ettei suinkaan ollut aikomus ripustaa tätä vanhaa roskaa seinille muuta kuin väliaikaisesti, etteivät seinät näyttäisi niin alastomilta sillä aikaa, kun heidän suuret käsinmaalatut kuvataulunsa olivat uudestaan kehystettävinä.

— Jaha, jassoo, no sitähän minä ajattelinkin, sanoi talonmiehen rouva.

Illalla sanoi herra Koikale puolisolleen, että onneksi on huomenna huutokauppakamarissa taidehuutokauppa, ja sellaisista kuului usein saavan miltei raamien hinnalla, joskus allekin kehysten hintojen, arvokkaita käsinmaalattuja taideteoksia.

— Jos ne nyt sitten varmasti ovat käsinmaalattuja, arveli rouva Koikale epäluuloisesti. — Nykyjään ne tekevät tehtaissa kaikenlaisia imitatsuuneja, niin ettei niitä osaa erottaa oikeista, niinkuin ne persialaiset matotkin, jotka sinä viime viikolla ostit ehtoina.

— Jaa, mutta käsinmaalatut värikuvat eivät olekaan persialaisia, huomautti hra Koikale siihen sattuvasti. — Mutta voihan sitä kysyä etukäteen huutokaupanpitäjältä, menevätkö he varmasti takuuseen siitä, etteivät ne ole painokuvia. Voisit sinäkin tulla mukaan.

— Sen minä teenkin, sanoi rouva Juliaana Koikale. —

Ja minä otan tapetinmalleja mukaan näistä salin ja herranhuoneen ja maatsaalin ja putuaarin tapeteista, että osataan ostaa semmoisia kuvia, joiden raamit passaavat tapeteihin.

Herrasväki Koikale istui aivan oikein seuraavana päivänä huutokauppakamarissa, jonka seinät olivat myytävien taideteosten peitossa, ja huusivat jokaista taulua, jonka kehykset tai pinta tuntuivat sointuvan rouva Koikaleella oleviin tapetinmalleihin. He olivat saaneet varmuuden siitä, että kaikki taulut olivat käsinmaalattuja ja tunnettujen taiteilijoiden tekemiä ja he huusivat tavallisesti sataan markkaan asti, joskus siitä ylikin. Täten joutui heidän haltuunsa puoli tusinaa käsinmaalattuja tauluja, joita he katselivat uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, päästäkseen selville käsinmaalatun kuvan ja painokuvan välisestä erosta.

— Seuraa sitten tunnetun taiteilijan Iki-Sutin etevä maalaus »Poutapilviä». Niinkuin näkyy, on se suuri ja komea taulu, joka soveltuu varsinkin hyvinkalustetun salin seinälle, huomautti vasaramies. — Paljonko tarjotaan?

Herra ja rouva Koikale eivät aarteitaan tarkastellessaan tulleet kuulleeksi taulun nimeä, mutta sen he kuulivat, että se soveltuisi hyvinkalustetun salin seinälle, ja innostuivat heti asiaan ja päättivät huutaa taulun itselleen, maksoi mitä maksoi.

Se nousi nousemistaan hinnassa, herra Koikaleen koroittaessa tarjouksiaan markalla kerralla, mutta kun se oli noussut 637 markkaan, jäi taulu herrasväki Koikaleelle.

Sinä iltana oli johtaja Koikaleen asunnossa sellainen häärinä kuin taidesalongissa näyttelyn avaamisen aattona, ja talonmiehen vaimo, joka oli selvillä siitä, miten taulut olivat professorin ja varatuomarin huoneistoissa järjestetyt, oli saapuvilla asiantuntijana sekä pitelemässä tikapuita, kun johtaja Koikale iski ripustinnauloja seiniin.

Ja suuri taulu ripustettiin tietysti salin seinälle.

— Mikäs tämä taulu on? kysyi talonmiehen rouva.

— Jaa, sanoi johtaja Koikale. — Minä en kuullut sen nimeä, mutta joku merimaisema se näkyy olevan. Tuolla takana väreilee vihertävä meri, ja etualalla vyöryvät mahtavat mainingit kohisten ja kuohuen rantakiviä vastaan.

— Niin, nyt minäkin sen äkkään! huudahti talonmiehen vaimo. — Kyllä se on merikuva.

Jouluna pidettiin Koikaleella suuret kutsut, jotka olivat samalla uuden huoneiston vihkiäiset ja tupaantuliaiset. Niihin olivat kutsutut varakkaimmat sukulaiset ja tuttavat, sekä sitäpaitsi nuori mies, joka oli erään hra Koikaleen tuttavan tuttava ja joka oli kirjoittanut taidearvosteluja johonkin aikakauslehteen. Kun päivälliset olivat päättyneet, ohjaili johtaja Koikale arvostelijaa huoneesta huoneeseen, kysellen häneltä, miten taideteokset ja niiden kehykset sointuivat seinäpapereihin, ja nuori mies oli vähän hämillään ja mutisi, että sointuvathan ne.

Vihdoin pysähtyi johtaja Koikale salissa sen suuren taulun eteen ja sanoi:

— Mitäs herra sitten tästä meinaa?!

— Jaa, sanoi arvostelija. — Onhan se... Kenenkäs se on maalaama.

— Tämä on sen suuren taiteilijan Iki-Sutin merimaisema! ilmoitti hra Koikale. — Totta kai olette nimen kuullut?

— Kyllä, minä tunnen Iki-Sutin varsin hyvin. Mutta en minä ole ennen tiennyt hänen merimaisemia maalanneen, kuitenkin on. Jotakin omituisen tuttua tässä kuitenkin on.

Nuori mies kiipesi äkkiä taulun alla olevalle tuolille ja pyöräytti taulun ylösalaisin.

— Jaa, sanoi hän. — Sitähän minäkin. Tämä on sen Iki-Sutin maalaus »Poutapilviä heinäkuussa». Nyt se on oikein päin.

Siitä lähtien on johtaja Koikaleen salissa Iki-Sutin taulu aina oikein päin. Rouva Koikale selittää vieraille, kuinka kallis se on ja kuinka hyvät arvostelut se on saanut.

Ja hra Koikale sanoo:

— Tämä on suurta taidetta. Tässä alhaalla on niitty, joka aaltoilee suvituulessa, ja ylhäällä taivaalla vyöryvät mahtavat poutapilvet. Sen nimi onkin »Poutapilviä heinäkuussa». Nää ovat vallan toista nämä käsinmaalatut kuvat kuin painokuvat, joita sivistymättömät ripustavat seinilleen.

JOH. W. OVELAN JOULUKEPPONEN

Joku on sanonut, että liikemiehet ovat pohjaltaan hyvin vakavia ihmisiä.

Kuka on niin sanonut? Missä hän on? Astukoon hän pelkäämättä esiin. Emme tahdo tehdä hänelle mitään pahaa. Haluamme vain esitellä hänelle vanhan tuttavamme, liikemies Joh. W. Ovelan.

Joh. W. Ovela on nimittäin perin hauska ja vitsikäs mies. Hän tekee silloin tällöin tuttavilleen, vieläpä tuntemattomillekin hassunkurisia kepposia, joille sitten kaikki nauravat. Ja jolleivät muut naurakaan, niin nauraa ainakin hra Ovela itse sitä makeammin.

Oli jouluaatto.

Joh. W. Ovela oli aamusta alkaen näyttänyt vähän salaperäiseltä, vieläpä omituiseltakin. Välistä oli hän, ilman mitään näkyvää järjellistä aihetta, purskahtanut kovasti nauramaan.

— Mikä sinua oikein vaivaa? oli rouva Ovela lopuksi tuskastuneena kysynyt. — Niinhän sinä olet kuin päästäsi vialla.

— Älä sinä siitä huoli, oli hra Ovela vastannut. — Minä nauran vain omille asioilleni, ha ha!

Kun joulupuuro ja kinkku ja lipeäkala oli syöty ja lapset telmivät salissa kuusen ympärillä ja rouva Ovela sisarensa neiti Laihelan kanssa oli sulkeutunut keittiöön pukemaan palvelustyttöä pitkäpartaiseksi joulupukiksi, meni Joh. W. Ovela huoneeseensa, väänsi oven lukkoon, ettei kukaan pääsisi häntä häiritsemään, ja istuutui pöytänsä ääreen sekä soitti kauppias Paksupäälle.

Pienen ajan kuluttua kuuli hän, kuinka kauppias Paksupää, jota vaivasi hengenahdistus, tuhisi raskaasti puhelimensa ääressä ja mörähti sitten hermostuneesti:

— Halloo!

— Anteeksi, onko se kauppias Paksupää? kysyi Joh. W. Ovela ääntään muuttaen.

— Kyllä, kuka puhuu?

— Hyvää iltaa, herra Paksupää! sanoi Joh. W. Ovela. — Tämä on kauppaministeri.

— Ah, hyvää iltaa, herra ministeri! huudahti kauppias Paksupää. — Mikä tuo minulle kunnian...?

— Tahdoin vain toivottaa herra Paksupäälle yhtenä huomattavimmista suomalaisista liikemiehistämme hauskaa joulua, sanoi hra Ovela nopeasti.

— Kiitoksia, kiitoksia paljon, herra ministeri... (Joh. W. Ovela näki hengessä, kuinka Paksupää raapi jalallaan ja pokkuroi puhelinkoneensa edessä, ja hänen oli tuiki työlästä olla purskahtamatta nauruun)... saan toivottaa samoin herra ministerille hyvää ja rauhallista joulua...

Suljettuaan puhelimen nauroi Joh. W. Ovela kauan ja kovalla äänellä. Olisi sanomattoman koomillista kuulla Paksupään ensi kerran tavattaessa kerskailevan hienoilla joulutervehdyksillään.

Sitten soitti hän talonomistaja Muuriselle:

— Hyvää iltaa, tämä on pääministeri, anteeksi, että häiritsen näin jouluaattona...

— Voi, ei toki mitään, ei toki mitään, herra pääministeri, eihän se nyt toki mitään, huusi Muurinen.

Joh. W. Ovelan täytyi peittää puhetorvi kämmenellään ja nauraa, ennenkuin hän voi hillitä ääntään, ja naurettuaan kymmenen sekuntia esiintoi hän onnentoivotuksensa omasta ja hallituksen puolesta talonomistaja Muuriselle, joka tuli niin hämilleen ja onnelliseksi tästä odottamattomasta kunniasta, ettei osannut muuta kuin sekavalla äänellä mökeltää joitakin käsittämättömiä sanoja.

Ovela paiskasi puhelimen kiinni ja ratkesi hillittömään nauruun. Tästäpä tulee lysti juttu! Sitten soitti hän uudelleen kauppias Paksupäälle:

— Tämä on maaherra! Hallitus on pyytänyt minun kauttani lausua onnentoivotuksensa jouluaaton johdosta herra kauppiaalle. Kauppaministeri tulee sitäpaitsi mieskohtaisesti onnittelemaan teitä.

— Tuhannet kiitokset, herra maaherra, ja nöyrin tervehdykseni hallitukselle (hra Ovela tyrskähteli ja pyrskähteli, vaikka puri huuliaan niin, että veri oli tulla)... herra kauppaministeri onkin jo soittanut minulle... erittäin suuri kunnia...

— Hahaha... hihihi! hirnui Joh. W. Ovela, kävellen edestakaisin huoneessaan. — Juupelin pässinpäät!

Jälleen istahti hän puhelimen ääreen ja soitti toistamiseen talonomistaja Muuriselle.

— Iltaa, herra Muurinen. Tämä on kaupungin puhtaanapitolaitoksesta! huusi Ovela rämeällä äänellä. — Mitä epäjärjestystä se on, että te suvaitsette sellaista siivottomuutta pihassanne ja katuosallanne, vieläpä juuri jouluaattona?!

— Se on juupelin vale! huusi talonomistaja Muurinen. — Minä olin äsken itse ulkona juuri vähää ennen kuin _pääministeri_ soitti minulle ja toivotti hyvää joulua (Joh. W. Ovela hirnui sisällisesti niin että hänen sieraimensa laajenivat)... ja voin vakuuttaa herroille, ettei kaupungin puhtaanapitolaitoksen kansliassa ole niin puhdasta ja siistiä kuin minun pihassani ja katuosallani. Se on väärä ja sikamainen ilmianto, tulkaa itse katsomaan, jollette usko.

— Olkaa hyvä ja puhukaa ihmisiksi, kun olette tekemisissä kaupungin viranomaisten kanssa! karjaisi Joh. W. Ovela. — Mahdollisesti on tapahtunut jokin erehdys. Me lähetämme heti miehen tarkastamaan.

— Lähettäkää vaikka kaksi! hönkäisi Muurinen, paiskaten puhelimensa kiinni niin että rysähdys kuului.

— Hahaha... hohoho... hihihi! nauroi Ovela, pyyhkien kyyneleitä poskiltaan.

Soitettuaan vielä viidelle eri tuttavalleen ja esiinnyttyään oikeusministerinä, eduskunnan puhemiehenä, armeijan päällikkönä ja tullihallituksen ylitirehtöörinä oli Joh. W. Ovela nauttinut ja nauranut tarpeekseen. Hän lopetti pilantekonsa ja siirtyi perheen piiriin.

Joulupukki oli juuri tullut sisään, ennenkuin hra Ovela ennätti ruveta kertomaan puolisolleen, kuinka hän oli huvitellut tuttaviensa kustannuksella, kun puhelin kilisi, ja vanhin tytär, joka oli juossut vastaamassa, huusi salin ovelta:

— Eräs herra pyytää isää puhelimeen! Joh. W. Ovela meni puhelimen ääreen.

— Onko herra Ovela? kuului täsmällinen ja karski ääni puhelimessa.

— Kyllä! Kenen kanssa...?

— Tämä on poliisimestari! ilmoitti täsmällinen ja karski ääni. — Korkeimpien viranomaisten taholta on minulle ilmoitettu, että joku henkilö, joka esiintyy milloin minäkin ministerinä, on tuntikauden soitellut eri tahoille ja laskenut sopimatonta leikkiä siivojen ihmisten kanssa.

— Herra poliisimestari, en minä vain tiedä... sanoi kalvennut Joh. W. Ovela.

— Älkää keskeyttäkö! Olen ottanut selkoa keskusasemalta, ja minulle on ilmoitettu, että ne puhelut, joista on nyt kysymys, ovat pyydetyt kaikki teidän numerostanne.