Part 3

— Kenenkä sinä olet poika? kysyi hra Pöhkönen poliisikomisarjuksen äänellä:

— Suutarin, vastasi poika kaivellen nenäänsä.

— _Sitten sinulla on pikiset sormet_, sanoi Pöhkönen.

— Ei ne ole piessä, ne ovat vain muuten likaiset, selitti suutarin poika.

— Niillä sormillako sinä olet nuo marjat poiminut?

— Kyllä minä pesin ensin käteni, valehteli poika.

Hra Pöhkönen nyrpisti nenäänsä, sillä hän kannattaa siisteyden aatetta vähävaraisempien kansankerrosten keskuudessa.

— No paljonko sinä niistä tahdot? tiedusteli Pöhkönen.

— Minkä herra antanee, ilmoitti suutarin poika alistuvalla äänellä.

— Voinhan minä antaa kolme markkaa, sanoi Pöhkönen, joka on sitä mieltä, ettei köyhälistöluokkaan kuuluvia maalaislapsia saa totuttaa nylkemään kaupunkilaisia.

Poika alkoi solmia nyyttiä kiinni ja selitti:

— Äiti sanoi, ettei saa myödä alle kahdeksan markan.

Pöhkönen haukkui pojan ja koko hänen sukunsa pahanpäiväiseksi, mutta poika vetosi jurolla itsepäisyydellä äitiinsä, ja Pöhkönen maksoi lopuksi kahdeksan markkaa sekä käski pojan painua hiiteen sekä palata takaisin sitten, kun hänellä on huokeampia marjoja.

— Siellä oli vähän eri suuri käärme, siellä mansikka-aholla, ilmoitti poika mennessään. — Se sitten vasta oli peto...

— Nyt saadaan mansikoita päivälliseksi sokerin ja kerman kera! iloitsi herra Pöhkönen.

— Jestas! huusi rouva Pöhkönen tunnin kuluttua. — Nyt soutavat Kippurat tuolla salmen yli ja jäävät tietysti päivälliselle, eikä meillä ole kuin sitä eilistä vasikanpaistia. Olisi edes jotakin jälkiruokaa...

Herrasväet Pöhkönen ja Kippura ovat naapureita ja ystäviä. Pöhkösen huvila on salmen toisella puolen ja Kippurat asuvat maalaistalossa vastapäisellä puolella salmea.

Herra Pöhkönen olikin juuri puhetoverin puutteessa, jonka kanssa olisi saanut väitellä Ruhrin pulmasta ja Mustafa Kemal-pashasta sekä haukkua hallitusta ja nykyistä verotuspolitiikkaa.

— Onhan ne mansikat, huomautti hän. — Mikäs sen sopivampaa jälkiruokaa näin kesällä!

Päivällisellä syötiin ensin sitä eilistä vasikanpaistia, ja tietysti emäntä valitti ruoan huonoutta, ja tietysti vieraat, niinkuin vieraitten tapa on, koettivat uskotella, etteivät he koskaan ole syöneet niin hyvää paistia.

Sitten sanoi emäntä, että nyt ei valitettavasti ole muuta jälkiruokaa kuin mansikoita.

— Ah, mansikoita! huudahti rva Kippura vähän teatterimaisesti. — Ihanaa!

— Juu, me emme olekaan vielä tänä kesänä saaneet mansikoita, ilmoitti hra Kippura huuliaan nuoleskellen, ja hra Pöhkönen alkoi tuntea epämääräistä sisällistä levottomuutta.

Palvelustyttö toi mansikkatuokkosen pöytään sellaisenaan, lautasliinaan käärittynä.

Hra Pöhkönen synkistyi.

Hän oli unohtanut sanoa, ettei mansikoista saisi tuoda pöytään kuin puolet. Eiväthän ne olleet vieraita varten ostetut. Vieraiden mentyä oli hän aikonut yksinään hotkia toiset puolet. Sillä hän oli suuri mansikoiden ystävä.

Mutta nyt se oli myöhäistä. Täytyi vain yrittää pelastaa, mitä ehkä pelastettavissa oli.

— Vieraat tekevät hyvin! sanoi emäntä. — Lilli, ole niin hyvä!

Rouva Lilli Kippura lapioi lautaselleen neljänneslitran mansikoita, sanoen:

— Äärettömän kauniita mansikoita!

Hra Pöhkönen koetti katsoa toisaalle ja hänen kurkkuaan kuristi. Sitten vilkaisi hän hra Kippuraan ja näki tämän varustautuvan hyökkäykseen mansikkatuohisen kimppuun, silmät kiiluen ahneutta ja intohimoa.

— Olkaa hyvä, herra Kippura! sanoi rva Pöhkönen.

— Niin, ole hyvä ja ota runsaasti! kiiruhti hra Pöhkönen lisäämään. — Minulle ei tarvitse säästää. Minä luulen, etteivät nämä mansikat maistu minulle. Se poika, jolta minä nämä ostin, ilmoitti vasta lähtiessään, että niiden joukossa oli ollut käärme.

— Mutta Petteri...! huudahti rouva Pöhkönen. — Kuinka sinä sellaisia ruokapöydässä!

— Suuri, musta kyykäärme! jatkoi hra Petteri Pöhkönen itsepintaisesti.

— Se ei tee mitään! rauhoitti hra Kippura herra ja rouva Pöhköstä.

— Kyllä ne silti minulle maistuvat. Söihän Eevakin omenan, vaikka puussa oli suuri käärme, hi, hi...

Hra Kippura on jossakin määrin vitsiniekan maineessa lähimmässä ympäristössään.

Ja Jussi Kippura ammensi lautaselleen vähintäänkin puoli litraa mansikoita ja ryhtyi sitten syömään niitä, kehuen ja suutaan maiskutellen.

Petteri Pöhkönen kärsi ja ylitti ruveta jatkamaan puhetta Mustafa Kemal-pashasta, mutta hänen äänensä värähteli omituisesti, ja hän lopetti kesken lauseen, alkaen tuijottaa ulos ikkunasta.

— Eikö saa olla lisää, Lilli kulta? kysyi emäntä.

— Kiitos, riittää jo! vastasi Lilli kulta.

— Mutta herra Kippura ottaa varmaankin lisää! kehoitti rva Pöhkönen.

— Kyllä, kiitos! vastasi Jussi Kippura iloisesti.

Mutta silloin tempaisi hra Pöhkönen raivostuneen näköisenä mansikkatuohisen käteensä, kaatoi koko sen sisällyksen lautaselleen, _kaaputtaen viimeisetkin marjat sen pohjasta lusikalla_ irti, kaatoi kannusta kaiken kerman ja sokeriastiasta kaikki jauhosokerin mansikoitten päälle ja alkoi kiusallisen hiljaisuuden vallitessa vihaisen näköisenä lusikoida mansikkavuorta suuhunsa.

MOOTTORI

J.U. Viiriäisen moottorivene oli vihdoinkin laiturin kyljessä, uutena ja miellyttävänä. Viiriäinen oli antanut siitä kaikki rahansa ja vekselin.

Aamiaisen syötyään sanoi hra Viiriäinen:

— Menen veivaamaan moottorin käyntiin ja teen koematkan kaupunkiin.

— Lupaatko, ettet hukuta itseäsi? kysyi rouva Viiriäinen, riippuen hra Viiriäisen kaulassa.

— Lupaan! vastasi hra Viiriäinen.

— Lupaatko, että tulet ennen auringonlaskua takaisin kaupungista? kysyi rva Viiriäinen.

Hra Viiriäinen ei ollut kuulevinaan kysymystä ja huusi lapsille, että veisivät hänen öljytakkinsa moottorivenheeseen.

Rouva Viiriäinen riippui J.U. Viiriäisen kaulassa ja kysyi:

— Lupaatko?!

— Lupaan! mörähti J.U. Viiriäinen, kun rva Viiriäisen 83 kg alkoivat pakottaa hänen niskaansa.

Sitten lähti hän pistämään moottorin käyntiin.

Laiturille tulivat katsomaan lähtöä rva Viiriäinen, hänen neljä lastaan, joista kolme tyttöä, palvelijatar ja naapuritalon päiväläisen akka.

Hra Viiriäinen astui moottoriin, katsahti ympärilleen, koetteli peräsinratasta, kumartui ja pyöräytti veivitankoa.

— Sssst! sanoi moottori.

— Moottori sanoi jo että »ssst»! huusivat lapset.

Laiturille tuli naapuritalon päiväläinen ja yksi tuntematon mies, joka oli avojaloin ja pitkä ongenvapa kädessä.

Hra Viiriäinen veivasi toisen kerran ja sitten peräkkäin yhdeksän kertaa, ja moottori sanoi aina »ssst!»

— Eikö isä saa moottoria pyörimään? kysyivät lapset.

— Hiljaa, ei saa häiritä isää! sanoi äiti.

Hra Viiriäinen riisui takin yltään ja ryhtyi veivaamaan. Salmen toisella rannalla olevalle laiturille tuli istumaan asioitsija Pökkelö, joka ojensi teatterikiikarinsa kohti Viiriäisen moottorivenettä.

Viiden minuutin kuluttua ojentautui hra Viiriäinen täyteen pituuteensa, pyyhkäisi paidanhihalla otsaansa ja tuijotti järvelle, joka lepäsi hänen edessään ikävystyttävän tyynenä.

Toiselle laiturille olivat saapuneet rouva Pökkelö ja hänen naimattomat sisarensa, jotka viittailivat toisilleen ja käyttivät vuoronperään teatterikiikaria.

— Jos Hilma on hyvä ja käy noutamassa minun pöydältäni kirjan, jonka kanteen on painettu »Moottorimiehen käsikirja», sanoi J.U. Viiriäinen palvelustytölle.

Saatuaan kirjan istuutui hän moottorin peräpenkille lukemaan. Hän luki 5 minuuttia. Tuntematon avojalkainen mies nosti ongenvavan olalleen ja lähti kävelemään rantaa pitkin pois laiturilta. Toiselta rannalta poistui rouva Pökkelö, mutta naimattomat sisaret olivat lisäytyneet yhdellä, joten summa pysyi entisellään.

Sitten riisui hra Viiriäinen liivinsä, ryhtyi vääntelemään moottorin hanoja, kaatoi kannusta kuuteen paikkaan öljyä, käänsi erästä nappulaa, kurkisti koneen alle, katsahti epäluuloisesti moottoriin, puri hammasta, kumartui äkkiä ja tempaisi voimiensa takaa veivistä.

— Shytt-shytt! sähähti moottori.

— Te tanoi kakti kertaa »hyt hyt»! ilmoitti nuorimman edellinen lapsi.

Hra Viiriäinen alkoi veivata raivokkaan näköisenä, väänteli välillä hanoja, kaatoi öljyä ja bensiiniä, veivasi taas, nousi, potkaisi moottoria ja avasi suunsa.

— Hilma vie lapset pois! huusi rouva Viiriäinen hätäisesti.

Kun Hilma oli vienyt lapset pois, kirosi hra Viiriäinen niin, että päiväläinen hätkähti ja päiväläisen akka pani kätensä ristiin, siunasi ja lähti kiireesti laiturilta. Toisella rannalla huusi asioitsija Pökkelö jotakin huvilaansa päin, minkä jälkeen rouva Pökkelö juoksi takaisin laiturille.

Sitten veivasi hra Viiriäinen kolme minuuttia, sitten hyppäsi hän laiturille, juoksi rannalle, otti metrin pituisen koivuhalon, juoksi takaisin, hyppäsi moottoriin ja iski moottoria halolla niin paljon kuin jaksoi.

Sitten otti hän takkinsa ja liivinsä kainaloon, läksi sisään ja tilasi pikapuhelun kaupunkiin.

Sitten lähtivät Pökkelön sukulaiset ja Pökkelö sisään toisella rannalla olevalta laiturilta, ja Pökkelö asettui kiikari kädessä istumaan paitahihasillaan ikkunan ääreen.

Illemmällä tuli Viiriäisen laituriin moottorivene, joka lähti hinaamaan pois Viiriäisen moottoria.

Äiti on vitsan uhalla kieltänyt lapsia kysymästä isä Viiriäiseltä, minne moottorivene on joutunut.

RATKAISUN EDELLÄ

Katua pitkin kävellessäni muistui äkkiä mieleeni, etten ollut tavannut vanhaa tuttavaani Kalle Loisketta pitkiin aikoihin.

Semmoista se on elämä. Samassa kaupungissa asutaan, mutta ei tiedetä toisistaan sen enempää kuin jos toinen olisi Pekingissä ja toinen Ylitornion Niipajärvellä.

Ajattelin: pistäydyn katsomaan kuinka Kalle Loiske jaksaa.

Soitin ovikelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Soitin toisen kerran ja sitten oikein kovasti kolmannen kerran.

Säikähtyneen näköinen palvelustyttö tuli tukka epäjärjestyksessä avaamaan.

— Pastori on hyvä ja käy sisään, sanoi palvelustyttö ja katosi samassa kuin haamu.

— Minkätähden hän luuli minua pastoriksi?! kysyin itseltäni, riisuessani päällystakkiani omin lupini, koska ei kukaan siihen kehoittanut.

Kalle Loiskeen huoneesta kuului omituista liikehtimistä ja mutinaa.

Koputin ovelle.

— Kuka siellä taas on? kuului sisältä kolea ääni, jossa viha, pelko ja pohjaton epätoivo riitelivät ylivallasta.

Astuin sisään.

Vanha tuttavani Kalle Loiske seisoi uunin edessä ja kysyi:

— Missä viipyy pappi? Paljonko kello on? Aamu, Ruut, Laulikki, Lea...

— Pyydä minua istumaan ja koeta rauhoittua, sanoin tyynnyttäväsi. — Kylmä kääre otsan ympärillä tekisi ehkä hyvää. Älä kaada sitä tuolia...

Hän kaatoi sen kumminkin, juostessaan tukkaansa raastaen ikkunan eteen.

Luulin, että hän aikoo heittäytyä alas ikkunasta, neljännestä kerroksesta, ja loukata vaikeasti alhaalla kulkevia, ja varustauduin hillitsemään häntä.

Mutta hän pysähtyi tuijottamaan ulos ikkunasta ja höpisi höpisemistään:

— Laina, Naima, Julia, Kerttu, Perpetua, Aino, Aina, Aini, Ainikki, Ain'Elisabet, Lyyli, Maria, Mari, Maikko, Maikki... Maikki... Maikki...

Tartuin hänen käsivarteensa, talutin hänet sohvalle (hänen mutistessaan: »Kukka, Floora, Heloisa, Elina, Elli, Ella...») ja painoin hänet istumaan sekä työnsin suuren pöydän hänen eteensä (hänen jupistessaan: »Siviä... Aune, Laura, Inkeri...») ja lähdin noutamaan apua.

Ruokasalissa ei ollut ketään.

Ajattelin koputtaa sen takana olevan huoneen ovelle, mutta peräydyin pelästyneenä. Oven takaa kuului monen naisäänen sekasortoinen melu:

— Mirjam, Mirjam... Tellervo! — Terttu, Terttu, Terttu! — Kuulkaa: Päivikki, Päivikki!

Menin eteiseen.

Säikähtyneen näköinen palvelustyttö kurkisti keittiön ovesta ja aikoi vetää päänsä takaisin, mutta tartuin kohteliaasti hänen tukkaansa ja vedin hänet, esille, jolloin hän rupesi vapisemaan.

Viittasin herran huoneen oveen päin ja kysyin:

— Onko hän ollut kauankin tuollainen?

Palvelijatarta puistatti.

Sitten hän kuiskasi:

— Herrako? Kolmatta päivää. Viime yönä ei kukaan saanut nukkua. Minutkin herra herätti neljä kertaa ja, kysyi:

— »Mitäs Iida ajattelee Kirstistä?» — »Onko Eilo poika vai tyttö?» — ja kaikkea sellaista... uhuu, minä olen orpo tyttö, uhuu...

Palvelijatar alkoi itkeä ulvoen. Työnsin hänet takaisin keittiöön ja kiiruhdin katsomaan, joko Kalle Loiske on hypännyt alas ikkunasta.

Kalle oli kiivennyt kirjahyllylle. Vedin hänet koivesta alas, ravistelin häntä kauluksesta ja huusin:

— Mitä tämä merkitsee?

Kalle Loiske tuijotti minuun, kuin näkisi hän minut vasta ensi kerran. Sitten tarttui hän _minun_ kaulukseeni ja huusi hampaitaan kiristellen:

— Meillä on _lapsenristiäiset_... tyttö... ja pappi tulee viiden minuutin kuluessa, eikä ole vielä nimeä...! Kuuletko! Pappi jo kököttää raitiovaunussa, liperit kaulassa, eikä meillä ole vielä nimeä!!

Ja hän alkoi juosta edestakaisin, ähkyen:

— Olga... Helena... Saima... Siiri...

Samassa pisti rouva Loiske päänsä ovesta sisään, huutaen:

— Kalle! Nyt se on löydetty? _Mesikki!_

Kalle Loiske tuijotti häneen älyttömän näköisenä ja mutisi: »Mesikki, Mesikki...»

Sitten hän huusi:

— Ei Mesikki! Hyi! Se on liian imelä! Mene matkaasi! Anna minun ajatella! Anna... Anna... Anna... sekin on liian yleinen.

Ovikello kilahti. Kalle Loiske kalpeni ja ryömi sohvan taakse piiloon, mutisten:

— Nyt tuli pappi... Pulmu, Vellamo, Sinikka...

Menin avaamaan, koska talonväki oli päästään sekaisin.

Sitten palasin takaisin, vedin Kallen sohvan takaa ja ilmoitin:

— Se oli vain kukkakaupan juoksutyttö. Sinulla on vielä aikaa. Koeta rauhoittua. Koeta keksiä nimi...

— »Koeta, koeta!» matki Kalle Loiske raivostuneen näköisenä. — Koeta itse... Paula... Sirkka...

Ovikello soi taas.

Nyt tuli pappi. Palvelustyttö kantoi vesimaljan salin pöydälle.

Pappi kysyi isältä:

— Mikä tulee lapsen nimeksi?

Kummi kantoi lapsen sisään. Me peräydyimme kaikki puoliympyrään saliin. Äiti loi isään rukoilevan silmäyksen.

— Se on tyttö... mutisi Kalle Loiske.

Hän aikoi lisätä, ettei nimeä oltu vielä keksitty, mutta samassa aloitti pappi toimituksen.

Nimen kohdalle tultuaan pysähtyi pappi silmänräpäykseksi, valoi vettä nuoren pakanan päähän ja sanoi:

— Minä kastan sinut, Tyttö...

Ja Tyttö siitä tuli.

ONNISTUNUT KEPPONEN

Joskus me kirjoitamme myöskin opettavaisia kertomuksia.

Emme tiedä, ottaako ja missä määrin lukuhaluinen kansa näitä opetuksia onkeensa, mutta se on lukijain oma asia. Me tunnemme tehneemme velvollisuutemme ja pesemme kätemme harjalla ja tervasaippualla.

Tämä on sellainen opettavainen kertomus.

Tämän kertomuksen päähenkilö on kauppamatkustaja Juuso Tuiteri.

Tunnetteko Juuso Tuiterin? Ettekö? No, vahinko ei ole suuri. Juuso Tuiteri on hyvin jokapäiväinen henkilö. Te ikävystyisitte viidessä minuutissa hänen seurassansa ja toivoisitte, että paholainen veisi Juuso Tuiterin jonnekin hyvin kauas eikä toisi häntä milloinkaan takaisin. Ei ainakaan teidän näkyviinne.

Sanalla sanoen: Lindströmin pihvi tai parsamunakas on paljoa hauskempi tuttavuus kuin Juuso Tuiteri. On hauskoja, sukkelia, vieläpä henkeviäkin kauppamatkustajia, on sellaisia, jotka käyttävät useita tuhansia markkoja vuodessa arvokkaan kirjallisuuden ostoon, tunnemmepa sellaisenkin, joka voisi keskustella, vieläpä asiantuntemuksella väitelläkin minkä taiteentuntijan tai esteetikon kanssa tahansa nykyaikaisesta maalauksesta ja Sallisen _Hihhuleista_, mutta Juuso Tuiteri ei kuulu niihin. Juuso Tuiteri ei lue muuta kuin joskus pörssiuutisia — harvoin niitäkään — eikä harrasta muuta kuin kortinpeluuta. Ei käy edes jalkapallokilpailuissa, ollen siis ihmisen henkisen turtumuksen viimeisellä ja alimmalla asteella.

Kuitenkaan ei Juuso Tuiteri oikeastaan ole mikään tyhmä mies. Kaupassa mujauttaa hän sinut, ennenkuin ennätät ähkäistäkään, ja korttipelissä nyppii hän sinut yhdessä yössä niin puhtaaksi, ettet aamulla tiedä, mistä ottaisit rahat lankeavaan vekseliisi.

Ja välistä voi hän tehdä aika kepposet suuremmallekin joukolle.

Niinkuin näkyy seuraavasta:

Eräänä iltana kolmatta viikkoa takaperin saapui hra Tuiteri kyytihevosella ajaen ————:n asemalle, jolla juna seisoo 16 minuuttia.

Tuiteri kulki sitten kapsäkkeineen pitkin junan viertä vaunulta vaunulle ja totesi harmistuneena, että kaikki vaunut olivat jokseenkin täynnä.

Ja Juuso Tuiteri, joka oli koko viime yön valvonut korttipöydässä, oli väsynyt ja olisi kernaasti halunnut päästä sellaiseen vaunuun, missä hän olisi voinut oikaista itsensä pitkin pituuttaan sohvalle ja nukkua syvään ja virkistävään uneen.

Mutta sellaista vaunua ei ollut.

Silloin sai Juuso Tuiteri aatteen, joka ei lähde mistä taulapäästä tahansa.

Hän asettui viimeisen vaunun kohdalle ja huusi kovalla äänellä:

— Tämä vaunu jää tälle asemalle.

Vaunun ikkunat olivat auki, niinkuin kesällä ainakin. Juuso Tuiterin ei tarvinnut huutaa kahta kertaa.

Junan lähtöön oli vain muutamia minuutteja.

Kaikki matkustajat kiiruhtivat matkatavaroineen ulos etsimään itselleen paikkaa muista vaunuista.

Sitten astui Juuso Tuiteri tyytyväisesti hymyillen vaunuun, ja nyt oli hänellä tilaa kylläksi. Hän oli yksin koko vaunussa.

Hän ojentautui pitkälleen sohvalle, nostettuaan kapsäkkinsä hyllylle, naurahti vielä kerran ja vaipui unenhorroksiin.

Juuso Tuiterilla ei ollut oikein selvää käsitystä siitä, kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän heräsi siihen, että joku astui sisään.

Tulija oli rautatievirkamies, asemapäällikön vormussa. Asemapäällikön kasvoilla oli ystävällinen hymy, kun hän kysyi:

— Tekös se älysitte huutaa, että tämä vaunu irroitetaan junasta?

Juuso Tuiteri naurahti ja sanoi:

— Niinpä kyllä.

Ja asemapäällikkö naurahti hänkin ja ilmoitti:

— Hyvin se teidän kepposenne onnistuikin. Junamiehet luulivat, että vaunu todellakin oli jätettävä tälle asemalle, ja irroittivat sen junasta!

Juuso Tuiteri hyppäsi pelästyneenä, tukka pörrössä, ikkunaan, pisti päänsä ulos ja näki, että vaunu seisoi yksin raiteilla, ja juna oli mennyt menojaan.

KOTIINTULO

Nyt palataan luonnon helmasta Helsinkiin, ja junat ovat täynnä kuin Turusen pyssyt ihmisiä ja sateenvarjoja ja koreja ja kapsäkkejä ja koululaisia ja mehupulloja ja hillopurkkeja ja lapsia ja marjavasuja, jotka litistyksissään vuotavat.

Niinpä myös saapui palkannauttija Teophiilus Pölvänä purkkeineen ja puolisoineen ja pikku Pölvänöineen jotenkuten Helsingin asemasillalle junassa, joka pysähtyi asemalaiturien väliin perjantaina elokuun 31 pnä klo 6.55 ap., ja kun Teophiilus y.m. Pölvänät olivat aikansa ihailleet asematalon junanpuoleisia seiniä kaunistavia reklaameja, mitkä koreudessa kunnialla kilpailevat Käkisalmen ja monen muun kulttuurisolmun syysmarkkinoilla esiintyvien huvitilaisuuksien ilmoituskilpien kanssa, joissa suositellaan kansalle Magillista Ihmettä ja American Sircusta ja Ungarilaista Naista ilman Ala-Ruumista, antoi Teoph. Pölvänä puolisolleen asuntonsa avaimet ja kehoitti häntä riepottamaan pikkupölvänät onnellisesti kotiin halki kaupungin katuvilinän ja keittämään kahvin valmiiksi, perheen pääpölvänän jäädessä perimään pakaasissa olevia matkatavaroitaan.

Teoph. Pölvänä seisoi puoli tuntia sen laskuseinän takana, jonka yläpuolella oli vakuutus: »Matkatavarain ulosanto. Utgifning af bagage», ja kun seinä seuraavan puolitunnin aikana pysyi yhä suljettuna, meni hra Pölvänä ulos ja kiroili itsekseen kaksi minuuttia. Sitten palasi hän takaisin muiden 37 odottajan joukkoon, ja kun oli kulunut tasan 40 minuuttia junan tulosta asemalle, alkoi Helsingin aseman nopeudestaan kuuluisa pakaasivirasto hissata narisevaa ja kitisevää seinää ylös. Ja kun oli kulunut tunti, sai hra Teoph. Pölvänäkin tavaransa pois, mistä näkyy, että kaikki joutuu aikanaan, kun ei vain hätäile.

Ajuri, joka kyyditsi hra Pölvänän tavaroineen kotiin, oli vakavassa ja perusteellisessa aamuhumalassa, niin että hän vain vaivoin sai selon katujen nimistä ja asemasta, talojen numeroista puhumattakaan, mutta pukillaan hän kuitenkin pysyi, mistä selvästi nähdään, että tottumus on toinen luonto myöskin ajurin vaivalloisessa ja välistä vaarallisessakin ammatissa, ja hra Pölvänän auliisti jaellessa neuvojaan siitä, milloin oli käännyttävä oikealle, milloin vasemmalle, milloin taas ajettava eteenpäin suoraan kuin ampiaisen lento, päästiin vihdoin perille, ja ajuri tuli hevosen äkillisesti pysähtyessä päälaelleen kadulle, nousten kuitenkin nopeasti ylös ja selittäen omituisesti ja aavemaisesti hymyillen tarkoituksensa vain olleen auttaa herraa matkatavaroiden siirtämisessä rattailta oven eteen, ja kuskipukin olevan liukkaan ja pettäväisen näin aamukasteen aikana.

Teoph. Pölvänä maksoi ajurin, joka autuaallisesti taivaalle katsoen pisti rahat kauhtanansa taskuun, tervehti Pölvänää kolme kertaa syvään kumartaen ja lakkiansa laajasti heilauttaen ja ollen tällöin vähällä jälleen pudota pukilta, sekä lähti sitten ajamaan pois, luotuaan hra Pölvänään silmäyksen, joka ilmaisi mitä sydämellisintä myötätuntoa ja tuntui lupaavan elinkautista ja kaikki koettelemukset voitollisesti kestävää ystävyyttä.

Hra Pölvänä alkoi raahata tavaroitaan viidenteen kerrokseen lohduttaen itseään odottamassa olevalla kuumalla ja väkevällä aamukahvilla. Mutta kun hän pääsi asuntonsa — 2 huonetta, keittiö & nykyaj. muk. — eteisen ovelle, seisoivat kaikki muut Pölvänät vielä rappukäytävässä repimässä ja jyskyttämässä ovea, ja paikalle keräytyneet naapurit sekä talonmiehen rouva todistivat, ettei ovi tullut auki.

Silloin Teoph. Pölvänä muisti lievällä kauhulla pistäneensä lukon sisään pienen rautalangan palasen tehdäkseen murtovarkaitten juonet tyhjiksi, eikä hän ollut muistanut puhua mitään puolisolleen siitä, että rautalanka oli ongittava pois avaimen rei'ästä, ennenkuin avain pistettiin paikoilleen. Nyt oli avain työntänyt ja vääntänyt rautalangan lukon sisälmyksiin, niinkuin luonnollista oli, ja koetettuaan turhaan väkivallalla vääntää lukkoa auki käski Pölvänä noutaa lukkosepän.

Lukkoseppä tuli kahden tunnin kuluttua, jona aikana Pölvänät seurustelivat naapurien kanssa rappukäytävässä ja katuovella. Lukkoseppä oli vanhanpuoleinen ja ammatissaan taitava henkilö, ja kun hän oli neljännestunnin kronannut lukon kimpussa, pysähtyi hän pyyhkimään hikeä otsaltaan, katsahti ympärilleen ja ilmoitti olevansa mielipiteiltään uskonnollinen, ja että hän muussa tapauksessa kiroaisi, niin että pöly katosta putoaisi. Sitten otti lukkoseppä koko lukon irti ja sanoi, että joku roisto on tunkenut rautalankaa lukkoon.

Kun ovi nyt avattiin, kuului sen sisäpuolelta romahdus, kuin olisi huoneisto sortunut läjään, ja kauhusta voihkaisten peräytyivät kaikki takaisin. Hra Pölvänäkin kalpeni ensin, mutta tointui sitten ja selitti rauhoittavasti myhäillen, että se oli ollut vain eräs hänen varokeinoistaan murtovarkaita vastaan. Hän oli ennen maalle lähtöään kasannut tapuliksi oven eteen kuusi tuolia sillä tavoin, että tapulin täytyi sortua ovea avattaessa, ja tapulin päälle oli hän kasannut 3 kpl kastrullin kansia, kaksi tyhjää sankoa ja peltisen pesuvadin.

Kuultuaan tämän selityksen hajautuivat naapurit, ja viereisessä huoneistossa asuva rouva, joka oli saanut sydämentykytyksen, meni ottamaan virmajuurentippoja, kaksitoista tippaa puolessa kahvikupillisessa vesijohtovettä.

Pölvänät astuivat tyytyväisin mielin sisään ja ryhtyivät asumaan huoneistoaan, joka oli todellakin saanut olla rauhassa murtovarkailta.

ILMIANTO

Ei tämä ole mikään opettavainen kertomus. Mutta tämä on tosi. Nimet vain on muutettu. Johtaja Aapelo itse kertoi tämän viime perjantaina.

Johtaja Aapelon entinen nimi on Abelsson. Ja johtaja Aapelolla on veli, joka myöskin on johtaja, mutta ei ole muuttanut nimeään. Hän on siis johtaja Abelsson.

Johtaja Abelsson, meidän johtaja Aapelomme vanhempi veli, meni vuosi takaperin naimisiin, ja oli onnellinen ja on vieläkin.

Eräässä suurimmista maaseutukaupungeistamme oli äskettäin jokin liikemaailman kokous. Sinne olivat saapuneet asuinkaupungeistaan myöskin johtajat ja veljekset Abelsson ja Aapelo.

Siellä oli aika hauskaa, hauskempaa kuin jossakin rauhankongressissa, ja vielä hauskemmalta tuntui johtaja Abelssonista, kun hän sai kotoaan sähkösanoman, että haikara oli käynyt siellä haikaroimassa ja tuonut hänelle pienen, mutta täydessä kunnossa olevan ja kaikilla nykyajan mukavuuksilla varustetun poikalapsen.

Johtaja Abelsson tuli heti iloiseksi kuin pelimanni ja kertoi kaikille onnestaan ja tilasi neljä heelaa konjakkia ja pyysi velimiestään lähtemään tervehtimään rouva Abelssonia ja nuorta Abelsson-herraa ja iloitsemaan yhdessä tapauksen johdosta.

Velimies sanoi, että se voi kyllä tapahtua, ja kun vaununosastoon oli päästy ja junailija oli käynyt merkitsemässä piletit ja ovi oli pantu lukkoon, otti johtaja Abelsson kapsäkistään yhden konjakkiheeloista, ja liivintaskustaan kääntöpääveitsen, jossa oli vain yksi terä mutta kaksi korkkiruuvia, suurempi ja pienempi.

Kun juna seuraavana aamuna pysähtyi johtaja Abelssonin kotikaupungin asemalle ja veljekset valmistautuivat lähtemään vaunusta, muisti johtaja Abelsson, että nurkassa oli se eilinen, suurimmaksi osaksi tyhjennetty lasiteollisuustuote, ja sanoi veljelleen, johtaja Aapelolle: »Pistä sinä tuo käsilaukkuusi, koska siinä näkyy vielä olevan vähän pohjalla. Minä ennätin jo panna kapsäkkini kiinni».

Näin myös tapahtui.

Veljekset astuivat peräkkäin asemasillalle, vanhempi veli edellä, kantaen isoa kapsäkkiään, ja nuorempi veli perässä käsilaukkuineen.

Samassa ilmestyi johtaja Abelssonin eteen kaksi tyytymättömän näköistä mieshenkilöä, jotka kysyivät:

— Onko täällä kellään väkijuomia?

Johtaja Abelsson hätkähti, sillä hän muisti ne kapsäkissään olevat kolme avaamatonta konjakkiheelaa. Tässä olivat hyvät neuvot kalliit ja ennenkaikkea kiireelliset, ja koska velimiehellä oli vain vaillinainen avattu pullo, niin viittasi johtaja Abelsson johtaja Aapeloon oikean kätensä etusormella ja sanoi nopeasti matalalla äänellä:

— Minä epäilen tuon herran käsilaukkua!

Silloin töytäsivät tyytymättömän näköiset mieshenkilöt johtaja Aapelon luo ja vaativat häntä avaamaan käsilaukkunsa, mutta johtaja Abelsson kiiruhti ajurin luo ja hyppäsi kapsäkkeineen rattaille ja käski ajaa minkä kopukan kavioista irtosi.

Johtaja Aapelo suuttui kuin turkkilainen, nähdessään oman lihallisen veljensä neuvovan etsivät hänen kimppuunsa, ja kun konjakkipullo oli otettu häneltä pois ja vieraat miehet kysyivät hänen nimeään, ilmoitti hän vihapäissään olevansa — johtaja Abelsson.

Tyytymättömän näköiset miehet, jotka tällävälin olivat muuttuneet vähän tyytyväisemmän näköisiksi, menivät matkaansa, kirjoitettuaan jotakin muistikirjaansa, ja matkaansa lähti myöskin johtaja Aapelo, ajaen veljensä talolle lausumaan tälle eräitä koristelemattomia totuuden sanoja hänen ennenkuulumattoman menettelynsä johdosta.

Siellä oli jo velimies ovella vastassa ja puhui niin paljon ja nopeasti, ettei johtaja Aapelo ennättänyt mitään sanoa. Johtaja Abelsson selitti ja todisti innokkaasti ja vakuuttavasti, että hänen oli yhteisestä intressistä ollut suorastaan pakko niin menetellä kuin nyt oli tapahtunut, ja että ellei hän olisi tätä konstia keksinyt, niin ei nyt olisi, millä viettää iloista perhetapausta.

Johtaja Aapelokin malttoi mielensä, eikä asiasta sen enempää puhuttu. Kun ne kolme onnellisesti pelastunutta putelia oli tyhjennetty, lähti hän kotimatkalle, tulematta tarkemmin velimiehelleen selvittäneeksi, kuinka hän oli järjestänyt asian tyytymättömän näköisten mieshenkilöitten kanssa.

Mutta jonkin ajan kuluttua sai johtaja Abelsson tavattomaksi ihmeekseen haasteen oikeuteen väkijuomain kuljettamisesta ja hallussaanpidosta. Ja kun hän sitten seisoi Pontius Pilatuksen silmälasien edessä ja oikeuden puheenjohtaja ilmoitti, että häneltä oli takavarikoitu rautatieasemalla vajanainen, paremmanpuolista konjakkia sisältävä puteli, ja kysyi, myönsikö johtaja syytteen oikeaksi, vastasi hra Abelsson harmistuneena, ettei hän tee sitä koskaan, ja ettei häneltä ole asemalla eikä sitäpaitsi missään muuallakaan takavarikoitu minkäännäköistä pulloa, vajanaista enempää kuin täysinäistäkään.

Pontius Pilatus kohensi vähän silmälasejaan eikä sanonut ymmärtävänsä, mitä vastaaja luuli kiellolla asiaa parantavansa, koska todistajat olivat olemassa, ja käski kutsua todistajat sisään.

Kun johtaja Abelsson katsahti todistajiin, huomasi hän ihmeekseen, että ne olivat samat tyytymättömän näköiset miehet, jotka olivat häntä asemalla puhutelleet.

Pontius Pilatus kysyi tyytymättömän näköisiltä miehiltä, viitaten joht. Abelssoniin, eikö tämä ollut se herra, jolta he takavarikoivat konjakkipullon?

Mutta kun todistajat katsahtivat hra Abelssoniin ja tunsivat hänet, hämmästyivät he suuresti ja huudahtivat, että tässä on tapahtunut melkoinen erehdys, sillä juuri tämä herrahan se ilmiantoi sen herran, jolta takavarikko tehtiin.

Se juttu meni siten nahkaksi, mutta kotiin tultuaan ryhtyi johtaja Abelsson naputtelemaan kirjettä veljelleen Aapelolle, ja pyysi tätä ystävällisesti selittämään, mitä hänen ja tyytymättömän näköisten miesten kesken oikeastaan oli asemalla tapahtunut.

KIRJAKAAPPI

Iisakki Tohelo meni ja osti suuren kirjakaapin vanhojen huonekalujen kaupasta.

Iisakki Tohelolle on karttunut kaikenlaista kirjallisuutta, vihkoteoksia ja rosvo romaaneja ja kuvalehden vuosikertoja, mitkä sisältävät monipuolisen ja arvokkaan tietoaartehiston mutta keräävät hirmuisesti tomua ja pölyä avonaisissa hyllyissä ja kamarin nurkissa ja sohvan alla. Tämän johdosta oli rouva Augusta Tohelo antanut eräitä ultimaatumeja suljettavan ja tiiviin kirjakaapin ostamisesta, ja kun hän vihdoin ryhtyi lämmittämään kylpyhuoneen kamiinaa Iisakki Tohelon litteratuurilla, tuli Iisakille kiire hankkimaan sellainen kaappi kuin sanottu oli.

Oikeastaan ei se ollut mikään kirjakaappi eikä ollut koskaan kirjakaappi ollutkaan, vaan suuri vanha vaatekaappi, mutta kun Iisakki Tohelo sai sen huokealla, niin ajatteli hän, että kaappi kuin kaappi. Saahan siitä kiskoa naulakot irti ja laittaa hyllyt kirjoja varten sinne sisälle. Eikä se kai ollutkaan niin tyhmästi ajateltu.

Myymälästä lupasivat lähettää sen kotiin samaan maksuun, ja kello puoli kuuden ajoissa iltapäivällä, kun portaissa jo oli puolipimeätä, kuulivat Tohelot rappukäytävästä melua, joka muistutti kieltensekoituksen aiheuttamaa rähäkkää Baabelin tornin rakennustyömaalla.

Iisakki Tohelo huusi, että nyt se kaappi tulee, ja arvasi ainakin osittain oikein. Ellei kaappi nyt juuri vielä tullutkaan, niin oli se ainakin tulossa, ja päässyt neljännestunnissa ensi kerroksesta toiseen. Koska Tohelot asuivat neljännessä kerroksessa, niin saattoi yksinkertaisella laskutoimituksella päästä selville siitä, milloin kaappi olisi heidän ovellaan.

Jos kaapin tuojia olisi ollut kaksi tai neljä miestä, niin olisi asia kukaties ollut yksinkertaisempi, mutta kun niitä oli kolme, ja kolmas sitäpaitsi oikeassa kenraalihumalassa, eivätkä toisetkaan aivan vesipoikia, aiheutui siitä sangen paljon sekaannusta, kolmannen koettaessa auttaa asiaa jostakin kaapin keskivaiheilta ja joutuessa tällöin milloin litistyksiin kaapin ja seinän väliin, milloin ilmeiseen vaaraan tulla profeetta Joonan tavoin heitetyksi kaidepuun yli syvyyteen. Molemmissa tapauksissa ilmi toi ahdingossa oleva hätänsä kovalla, vaikka vähän epäselvällä mölinällä, mihin hänen toverinsa vastasivat valituin sadatuksin, jotka koskivat yhtä paljon kaappia kuin hankalaa kaveriakin.