Part 6

Simo Ispinä osti uuden, suuren munalukon. Sitten hän käärmeellisesti hymyillen valmisti ilkeän jutkun ullakkovarkaille. Hän kantoi keittiöstä vanhan arkun ullakolle, ja pani arkkuun paperipalan, johon hän oli piirustanut pitkäänenää näyttävän ukon kuvan. Se ei ollut taiteellisesti kypsä teos, mutta Simo Ispinän mielestä täytti se tarkoituksensa. Sitten lukitsi hän arkun ja työnsi sen komeron viimeiseen soppeen, latoen sen päälle vanhat pakkilaatikot ja muut romut, jotta rosvolla olisi enemmän vaivaa. Lopuksi lukitsi hän komeron sillä uudella, vahvalla lukolla.

— Ha ha! nauroi Simo Ispinä tyytyväisenä.

Viime tiistaina huomattiin, että Ispinän ullakkokonttoriin oli taas murtauduttu. Lukko oli rikottu ja samoin arkun lukko, kun arkku ensin oli raahattu esille nurkasta.

— Ha ha! nauroi Simo Ispinä.

Sitten kurkisti hän arkkuun ja huusi hämmästyneenä:

— Mitä tämä on?

Siellä olivat hänen mustat varastetut housunsa.

— Ne eivät ole kelvanneet sille roistolle! ähkyi Simo Ispinä loukkautuneena.

Mutta Mari huusi:

— No nyt voi herra taas pitää mustia pöksyjä saketin kanssa, ha ha!

TÄTI DOROTEAN LÄHTÖ

Täti Dorotea tuli herrasväki Heppulan eteiseen kuin taifuuni. (Taifuunin merkitys katso Tietosanakirjasta.) — liiiiiii! huusi rouva Läylikki Heppula. Se on hänen ihastuksensa korkeimman potenssin ilmenemismuoto. Superlativus maximus forte fortissimus. — Minä _juuri_ odotin tätiä! Mistä täti _juuri_ ymmärsi tulla? Minä panin _juuri_ kahvipannun tulelle! Minä tulin kanssa _juuri_ kaupungilta! Minä ajattelin _juuri_...

— Minulla on niin hirmuinen kiire! huusi täti Dorotea. — Minulla on niin _hirmuisen_ vähän aikaa! Minulla on niin _hirmuisen_ paljon tekemistä! Minun täytyy heti...

Rouva Läylikki Heppula ja täti Dorotea taistelivat hetken aikaa täti Dorotean päällystakista. Täti Dorotea sanoi, ettei hänellä ollut mitenkään aikaa ottaa sitä pois. Se oli aivan mahdotonta. Mutta Läylikki Heppula oli vahvempi. Taikka jos totuus sanotaan, niin kyllähän täti Dorotea tietysti _vahvempi_ on. Täti Dorotea on varmasti vahvempi kuin Läylikki Heppula ja hänen miehensä Toivo Kotivalo Heppula yhteensä. Täti piti päällystakkia kiinni ja huusi. Pelästynyt palvelijatar kurkisti silmänräpäyksen ajan eräältä ovelta, mutta ei huutanut.

Tällä kertaa oli Läylikki vahvempi ja riisui päällystakin. Vahvin kaikista oli päällystakki, sillä se kesti. Mutta sen napit olikin täti Dorotea itse ommellut.

— Mitä kello on? kysyi täti Dorotea astuessaan sisään. — Kauhistus, onko kello jo yksi! Minun piti olla kotona neljännestä vaille yksi. Ompelijatar odottaa! Ja sinä riisuit vielä minun päällystakkini! Mutta minä lähden heti. Joko sinä olet saanut ne frivoliteetin mallit?

Kello löi puoli kaksi. Mutta sitä ei kuulunut. Olisi täytynyt olla huoneessa tornikello tai kirkonkello, ennenkuin se olisi kuulunut. Samasta syystä ei myöskään kuulunut, kun kello löi kaksi ja puoli kolme ja kolme ja puoli neljä ja neljä.

Kello löi puoli viisi.

Se kuului.

Oli omituista, että se kuului, mutta se kuului siitä syystä, ettei siinä silmänräpäyksessä kumpikaan puhunut. Oli omituista, ettei siinä silmänräpäyksessä kumpikaan puhunut, mutta se johtui siitä, että kumpikin ryyppäsi samalla hetkellä pootooraa (ll:s pootoora).

— Siunatkoon! huusi täti Dorotea. — Löikö se onneton jo puoli kaksi?

— Sehän on mahdotonta! huusi Läylikki Heppula. — Minä juoksen katsomaan, mitä kello on.

Kello oli nimittäin viereisessä huoneessa, jonka ovi oli auki.

— Puoli viisi! kirkaisi Läylikki Heppula. — Mahdotonta!

— Mahdotonta! huusi täti Dorotea. — Kello on kuitenkin jo yli yksi. Minun täytyy lähteä heti. Ompelijattareni odottaa.

— Minä kysyn Maikilta, mitä keittiön kello on, sanoi rouva Läylikki. — Keittiön kello on sitäpaitsi neljännestunnin edellä.

Rouva Läylikki painoi soittokellon nappia.

— Kello on kymmentä vailla viisi, ilmoitti Maikki.

— Maikki on hullu! huusi täti Dorotea. — Mutta minun täytyy lähteä. Ompelijatar odottaa. Kuinka teidän kaikki kellonne käyvät niin väärin?

Maikki oli poistunut takaisin omaan valtakuntaansa loukkautuneena, päättäen sanoa itsensä irti ensi kuun 1 p:stä.

— Voi voi jos tädillä olisi ollut aikaa istua vielä kaksi sekuntia... niin, ja silloin oli Hilda sanonut, että naisella, jolla on sellainen maku kuin Lainalla...

Mutta täti meni. Täti Dorotea meni kuin Samum (kts. Tietos.). Ei mikään voinut pidättää täti Doroteaa, sillä hänellä oli kiire.

Mutta rouva Läylikki Heppuli juoksi vielä hänen perässään yhdet raput alaspäin ja kertoi:

— Mutta rouva Nokkanen väitti, että jos ero tulee, niin ei syy ainakaan ole hänen tyttärensä, koska hän on itse imettänyt ja kasvattanut Kirstin ja koska Janne nimenomaan...

Ja kun portaiden alapäässä tuli vastaan työstään konttorista palaava Toivo Kotivalo Heppula, joka sanoi:

»Nytkö täti jo poislähtee, kun isäntä vasta kotiin tulee?» niin ei täti Dorotea ennättänyt muuta kuin viitata käsilaukullaan jäähyväisiksi ja huutaa:

— Enhän minä, rakas Toivo, ehtinyt kuin ohimennen puikahtamaan! Minulla on niin _hirveän_ kiire, ja ompelijatar odottaa...

YSTÄVÄMME SIGISMUND

vaati frakkipaitaansa ja etsi niinsanottuja briljanttinappejaan. (Sigismund _itse_ sanoo niitä briljanttinapeiksi.)

— Mihin sinä taas menet? kysyi Sigismundin rouva.

— Juhlaillallisille, vastasi Sigismund. — En mitenkään voi jäädä pois niiltä. Siitä tulisi skandaali.

— Sinä olet joka ilta poissa kotoa, valitti Sigismundin rouva. — Minä saan olla aina yksin kotona.

— Se on nyt kumma, etten minä koskaan löydä briljanttinappejani sieltä, mihin olen ne pannut! ärisi Sigismund.

— Minä tiedän, ettet sinä rakasta enää minua, nyyhkytti Sigismundin rouva. — Jos sinä rakastaisit minua, niin olisit sinä joskus kotonakin.

— Olenko minä sitten muka aina poissa, sanoi Sigismund loukkaantuneena. — Etkö muista, että olin silloin maanantaina viime kuun lopulla koko illan kotona?!

— Niin, kun luulit saaneesi umpisuolen tulehduksen. Mutta silloinkin olit juuri käskenyt tuoda smokkipukusi, kun vatsaasi rupesi näpistelemään ja sinä rupesit parkumaan, huomautti Sigismundin rouva olkapäitään kohauttaen.

— Minä en parkunut! huudahti Sigismund punastuen.

— Sinä olet kuullut väärin!

Sigismund lähti.

— Hyvästi! sanoi hän, sipaisten vasemmalla viiksentyngällään rouvansa vasenta korvanlehteä. — Tulen heti kun pääsen.

— Pidä hauskaa! sanoi Sigismundin rouva vähän katkerasti.

— Niin pidänkin, mutisi ystävämme Sigismund kiiruhtaessaan alas portaita.

Sigismund lähti illalliselle Seurahuoneelle.

Mutta hän istui pöydässä levottomana kuin kissa pistoksissa, ja kun jälkiruokaan oli päästy, katosi Sigismund salaperäisellä tavalla.

Kun hänen vierustoverinsa kääntyi ilmoittamaan, että elämä joskus tuntui niin kauhean tyhjältä, niin ei Sigismundia enää näkynyt. Hänen paikkansa oli todellakin kauhean tyhjä.

Sigismundilla oli nimittäin taskussaan silkkinaamio, ja hän lähti pitämään hauskaa.

Naamiaiset olivat oikein onnistuneet. Niissä oli paljon iloisia ja hauskoja ihmisiä, ja iloisin ja hauskin oli epäilemättä ystävämme Sigismund.

Sigismund oli aina siellä, missä riemun remakan aallot löivät korkeimmalle. Hän tunsi olevansa kuin perhonen, joka kesän kauneimpana päivänä lentelee kukasta kukkaan. Taikka niinkuin mehiläinen, joka ymmärtää lentää semmoisiin kukkiin, joista saa parhaiten mettä.

Lopuksi takertui Sigismund erääseen pulskaan naamiottareen. Sigismund on aina pitänyt enimmän sellaisista naisista, joiden paino on yli 75 kiloa netto. Mahdollisesti on se perinnöllistä. Sigismundin isä oli nimittäin teurastaja. Sigismund itse sanoo, että teurastaja oli hänen setänsä. No niin, setä oli kyllä myöskin teurastaja.

Pulska naamiotar oli hyvin viehättävä, ja Sigismund hakkaili häntä kovasti. Sigismund tanssi lopuksi vain hänen kanssaan. Sigismund kuiskasi hänen korvaansa, että näin tahtoisi hän tanssia koko elämänsä. Hän tahtoisi tanssia hurmaavan naamiottaren kanssa auringon valossa palmujen alla Tahitissa, satakielien laulaessa ja kolibrien lennellessä pensaasta pensaaseen, ja kun aurinko alenisi ja illan viileys laskeutuisi tahitilaisten luonnollisille kiiltäville muodoille, tahtoisi hän, ystävämme Sigismund, istua viehkeän toverinsa majan ovella ja näppäillä tamburiininsa kieliä...

— Ha ha! nauroi viehkeä naamiotar. — Vai tamburiinin kieliä! Tiedättekö edes, mikä tamburiini on?

Mutta ystävämme Sigismund sanoi, ettei sillä ole väliä, mitä hän näppäilee, ja sitten he istuivat kaikkein syrjäisimmässä pöydässä virvokkeita nauttien, sillä Sigismund tahtoi lymytä kateellista maailmaa ja kätkeä aarteensa sen palavilta silmiltä ja leikkiä Tahitia kylmässä Pohjolassa, ja sitten rukoili hän hurmaavaa tuntematonta kohottamaan hiukan naamiotaan.

Hurmaava tuntematon sanoi, että puolen tunnin kuluttua poistetaan kaikkikin naamiot ja salat tulevat julki, mutta Sigismund oli kärsimätön ja yritti lempeällä, vaikka hehkuvalla väkivallalla kurkistaa naamion alle, onnistumatta siinä kuitenkaan.

Ja tuli puoliyön hetki, ja naamiot riisuttiin, ja Sigismundin ihana tuntematon poisti teatraalisella eleellä naamionsa ja katsahti sitten säteilevin silmin Sigismundiin.

Mutta Sigismundin paikka oli jälleen tyhjä, niinkuin kaksi tuntia aikaisemmin illallisillakin. Sigismund oli pudonnut pöydän alle, mutta hän ei ollut kuollut. Hän oli tosin puolikuollut, mutta hän pääsi kuitenkin vielä liikkumaan.

Tuskan hiki otsallaan ja naamio edelleen silmillään pujahti hän oman pöytänsä alta viereisen pöydän alle.

Ja sieltä seuraavan pöydän alle. Hameet kahisivat hänen korvissaan ja pöydistä kuuluvat kiljahdukset osoittivat, minne asti hän oli edennyt.

— Siellä on taskuvaras, joka yrittää pujahtaa pakoon! huusi joku.

— Poliisi tänne! huudettiin eri tahoilta.

Poliisi tuli eteisestä. Ystävämme Sigismund vedettiin potkimisestaan huolimatta esille kuudennen pöydän alta. Jos hän olisi ennättänyt päästä seitsemännen pöydän alle, olisi hän sieltä päässyt ovelle.

— Herra on hyvä ja riisuu naamionsa! sanoi poliisi.

— Ei, ei naamiota! huusi Sigismund sydäntäsärkevällä äänellä.

Sitten lankesi hän poliisin kaulaan ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

— Jassoo...! sanoi poliisi. — Herra on hyvä ja seuraa minua eteiseen.

— Kuinka se oli? kysyi poliisi eteisessä.

Sigismund kuiskutteli jälleen hänen korvaansa.

— No, sanoi poliisi. — Paetkaa sitten. Mutta ottakaa naamio pois kadulle tullessanne!

— Te olette enkeli! huudahti Sigismund.

— En minä enkeli ole, vastasi poliisi vaatimattomasti. Mutta minä olen myöskin naimisissa.

Sigismund syöksyi ulos.

Mutta Sigismundin anoppi, joka ei voi luonnollisella tavalla selittää, mihin hänen iloinen seuralaisensa naamiaisissa katosi, on tullut spiritistiseksi ja toimeenpanee joka ilta spiritistisiä istuntoja.

Sigismundin täytyy myöskin ottaa niihin osaa, koska hän on innokkaasti tukenut anoppiaan hänen käsityksessään, että se naamiaisvieras — jonka anoppi kertoo muutamissa suhteissa muistuttaneen Sigismundia, mutta olleen paljoa hauskemman ja älykkäämmän oli astraali-ilmiö.

Sigismund on ehdottanut, että ostettaisiin radiokone, mutta anoppi pitää henkiä hauskempina.

Hän kehittää nyt Sigismundista meediumia.

Synti saa aina rangaistuksensa.

OVIKAUPPAA

Iltapäiväaurinko paistoi sisään hra S.F. Peilarin huoneeseen. Se paistaa siihen joka päivä, milloin ei taivas ole pilvinen, n. 13 minuuttia, tullessaan näkyviin edessä vasemmalla puolen olevan kivimuurin takaa ja ollessaan matkalla oikealla puolen olevan kivimuurin taakse. S. F. Peilarilla on siis »aurinkoinen huoneisto hyvällä näköalalla», juuri niinkuin siinä ilmoituksessa sanottiinkin, jonka nojalla Peilari oli huoneistonsa löytänyt.

Ovikello soi ja Peilari meni avaamaan ajatellen, että siellä on kukaties se tyttö, joka myyskentelee paperikukkia.

Siellä ei kuitenkaan ollut paperikukkatyttöä, vaan vaimo, joka tarjosi kengännauhoja, pitäen nauhakimppua koholla kuin italialainen, joka ryhtyy nielemään makarooniannosta.

S.F. Peilari vastasi tietysti, ettei hän tarvitse kengännauhoja. Ihmiset yleensä luulevat, etteivät he tarvitse kengännauhoja, vaikka he, lapikasjalkaisia savolaisia lukuunottamatta, eivät juuri muuta tarvitsekaan kuin kengännauhoja.

Vaimo katsahti Peilarin kenkiin. Oikean jalan kengännauhassa oli kaksi solmua, joista toinen oli kuin mikä 1850-luvun rusetti, toinen taas epämääräisen näköinen myhkyrä.

S.F. Peilari punastui vähän ja lisäsi:

— Taikka jos ma nyt sentään otan yhden parin.

Seuraava soittaja ei ollut mikään kauppias. Se oli puhkuva rouva, joka kysyi:

— Täälläkö herra Jafetson asuu?

S.F. Peilari vastasi totuudenmukaisesti, ettei herra Jafetson asunut siellä.

— Juoksutetaan ihmisiä turhanpäitten ylös näin jyrkkiä ja pimeitä rappuja, sanoi puhkuva rouva äkäisesti ja paiskasi oven kiinni S.F. Peilarin nenän edessä.

Peilari huokasi ja palasi työhönsä. Hänen työnään oli löytää salaperäisellä tavalla kadonnut hopeinen kalvosinnappi.

Sitten tuli nuori mies, joka oli sitä mieltä, että S.F. Peilarin taloudellinen etu vaatii häntä ostamaan mainioksi tunnettua »Mattssonskan liisteriä».

— Ahaa! huusi S.F. Peilari. — Te olette se sama lurjus, joka pari kuukautta sitten narrasitte minut ostamaan »Mattssonskan liisteriä» ja maksamaan siitä 18 mk. Teitä minä juuri olenkin odottanut. Minä tuon heti teille näytteen tavarastanne.

Peilari juoksi keittiöön ja etsi käsiinsä kysymyksessä olevalla liisterillä paikatun lasikannun, jota säilytettiin juuri tällaista tilaisuutta varten — pärekopassa, ettei se hajoaisi käsiin — sekä liisteripötkyn, jonka liisteröivät ominaisuudet, mikäli niitä koskaan oli ollutkaan, olivat aikoja sitten haihtuneet siihen avaruuteen, joka ympäröi maapalloa ja Peilarin keittiötä.

»Mattssonskan liisterin» kaupittelija oli kuitenkin haihtunut melkein samalla tavalla. Peilari, joka asuu neljännessä kerroksessa, juoksi koppa kädessä viidenteen kerrokseen, mutta liisterinuorukaista ei näkynyt sielläkään, mistä päättäen hän oli haihtunut portaita alaspäin. Peilarin juostessa hajosi lasikannu lopullisesti raunioiksi, mitkä surumielisesti helisivät pärekopan pohjalla.

S.F. Peilari palasi takaisin asuntoonsa, tuntien salaista miehekästä mielihyvää sen johdosta, että liisterihuijari oli näin suin päin paennut häntä.

Peilari meni kylpyhuoneeseen ja nosti suurella vaivalla kylpyammeen pystyyn seinää vasten. Ammeen alta löysi hän hammasharjan ja 50 penniä, mutta hopeinen kalvosimen nappi ei ollut sielläkään.

Se oli nimittäin hänen kirjoituspöydällään, avoimessa pahvirasiassa, missä hän säilytti muitakin nappeja, hakaneuloja y.m.s. pientä, mutta tarpeellista tavaraa. Ja kun se oli päällimmäisenä tässä rasiassa, mikä oli avoinna hänen nenänsä edessä joka kerta kun hän pöydän ääreen tuli, niin ei hän luonnollisesti huomannut sitä. Tälle ilmiölle on luonnollisen ja hyväksyttävän selityksen antanut Edgar Allan Poe, mutta sen selostaminen veisi meidät syrjään pääasiasta.

Puolen tunnin kuluttua ilmestyi näyttämölle kiilloituspulverin myöjä, jolle luonto oli pienten ja tihruisten silmäin korvaukseksi antanut ison nenän. Päättäen sen 4 omituisesta kiillosta oli hän käyttänyt pulveria senkin kirkastamiseen.

— Minä en tarvitse teidän pulvereitanne, sanoi S.F. Peilari. — Juoskaa järveen ja viekää pulverit mennessänne!

— Järvet ovat vielä jäässä, hö hö! vastasi isonenäinen tuttavallisesti. — Tämä on kerrassaan erinomaista kuurauspulveria kaikenlaisille metalleille. Hiukan vain hinkkaa, niin heti loistaa ja välkkyy kuin Naantalin aurinko, hö hö!

— No koettakaa sitä sitten tuohon ovenripaan, sanoi S.F. Peilari.

— Hm... sen se näkyy olevan tarpeessakin... hö hö! sanoi pulveroitsija hieman epävarmasti. — Ei kai ole puhdistettu sitten kuin talo rakennettiin, hö hö... ja tämä näyttää olevan hyvin keskiaikainen talo, hö hö...

Kuurauspulverin asiamies ryhtyi todellakin hankaamaan ovenripaa, missä ei kuitenkaan tapahtunut muuta muutosta kuin että ripa tuli jonkinverran entistään tummemmaksi.

— Eikä tämä maksa kuin viitosen pötky, sanoi kaupustelija.

— Eipäs se näy pystyvän tuohon ovenripaan! huomautti S.F. Peilari. — Sehän vain mustuttaa!

— Mutta kun minulla on tätä enää niin vähän jäljellä, niin voinhan minä lopuskat antaa neljästä markasta. Ei tämä ovenripa kuparia olekaan!

— Kuka sitä on kupariksi sanonut? Mutta metallia se on. Vai luuletteko te sitä puuksi?

— Mitä lienee huonoa messinkiä... eihän semmoiseen mitkään kuurauspulverit vaikuta. Tämä minun tavarani onkin varsinaisesti kupariastioita varten. Niille se on erinomaista. No, ja sama se, kolme markkaa!

Peilari osti lopuksi irti päästäkseen kuurauspulveriannoksen, maksaen siitä 2 mk. 50 p.

— Tappiota tuli, mutta eihän tuo kuin naurattaa, hö hö... horisi isonenäinen mies mennessään.

Kokeiltuaan kuurauspulverilla heitti Peilarin palvelijatar sen ulos ikkunasta, ja lensi se suoraan pihalla olevaan roskalaariin.

Peilarin palvelijatar onkin hyvin tarkkakätinen tyttö.

KESÄLLÄ

Kaupanhoitaja Jerobeam Näpylikkö, joka oli kesälomalla ja joka siitä syystä oli tuomittu elämään jonkinlaisessa kotimaisessa Siperiassa — nimittäin omasta mielestään, vaikka ennen hän sitoisi narun kaulaansa ja ripustaisi itsensä tallin parsille kuin antaisi pienintäkään viittausta siihen suuntaan rouva Oivikki Näpylikölle — jonkinlaisessa kotimaisessa Siperiassa, sanoimme siis, jossakin tuolla kylmässä ja koleassa Sipoon saaristossa... tämä kaupanhoitaja Näpylikkö se oli perjantaiaamusta alkaen jollakin tavalla sisällisesti levoton ja ilmaisi tyytymättömyytensä aamiaiseen ja kirosi talonväkeä siitä, että kaikki kolme venettä olivat poissa rannasta, vaikka oli semmoinen välipuhe ja ehto ja sopimus, että kesävierailla täytyy olla yksi vene käytettävänään... »vaikka koska ne maalaiset ja varsinkin ruottalaiset sopimuksiaan pitävät», sadatteli hra J. Näpylikkö, joka oli natsionalisti ja fennomaani, milloin sattui huonolle tuulelle Sipoon saaristossa.

Iltapäivään mennessä oli Jerobeam Näpylikön hermostuminen kohonnut huolestuttavassa määrässä, ja Oivikki Näpylikön ehdotukseen, että menisit tuosta vaikka kalastamaan, koska venekin jo on laiturissa, vastasi Jerobeam tuskastuneella ja halveksivalla ähkäisyllä, minkä piti tulkita kalastuselinkeinon yleisesti tunnettua kannattamattomuutta Sipoon saaristossa.

Niin, pidemmittä puheitta — Jerobeam ilmaisi lopuksi, että hänen on lähdettävä käymään Helsingissä. Se oli hänen velvollisuutensa suomalaisena, kansalaisena ja isänä ja perheen päänä. Ja kun ei rouva Oivikki vastustanut tätä suunnitelmaa muuta kuin vain vähän näön vuoksi, sillä Oivikki-rouvalla oli pitkä lista asioita ja ostoksia Jerobeamin toimitettavaksi annettavana, niinkuin niitä tällaisessa tapauksessa jokaisella rouvalla aina on, niin muuttui Jerobeamin maailmankatsomus kolmessa minuutissa pessimistisestä optimistiseksi, eikä edes Oivikki-rouvan antama, molemmin puolin täyteenkirjoitettu muistilista voinut saada häntä tasapainostaan.

— On niin ikävä lähteä käymään kesken lomansa siellä peijakkaan kaupungissa, sanoi Jerobeam häikäilemättömällä farisealaisuudella, kävellessään laivalaiturille. — Mutta minä en voi sietää sitä, että asunto on viikkomääriä peräänkatsomatta, kun kaupunki kuhisee murtovarkaita...

— Mutta pidetäänhän alaovi aina lukossa ja...

— ... ja varkaat kyllä saavat sellaiset lukot auki, huomautti Jerobeam. — No voikaa nyt hyvin ja katso lasten perään! huusi Jerobeam Oivikille, hypätessään laivaan.

— Minä tulen huomenna takaisin.

Jerobeam Näpylikkö huomasi kevennyksekseen, ettei varkaita ollut käynyt. Kukat eivät myöskään olleet kuihtuneet, joten niitä oli kasteltu säännöllisesti.

Sitten meni Jerobeam puhelimeen:

— Halloo, halloo. Onko se Ville? Tämä on Jerobeam. Juu. Niinkö, ha ha! Senhän arvaa! Vai lystiä te pidätte! Juu, minä olen käymäseltään kaupungissa, täytyi lähteä vähän tuulettumaan. Pieni rimpampampuliko, hi hi? Missäs tavataan? Jaha, juu, se sopii, minä tulen heti! Tilaa vain valmiiksi jotakin. Voileipäpöytäkö? Juu, tietysti, minulla on kova nälkä. No näkemiin, minä tulen heti. Minä tulen aivan heti.

Jerobeam ei tullut aivan heti. Hän ei tullut ensinkään. Ville tilasi valmiiksi voileipäpöydän, lienee tilannut muutakin, mutta Jerobeam oli kadonnut. Eikä hänen puhelimestaan vastattu.

Jerobeam oli sillävälin omassa rappukäytävässään. Hän oli juossut ulos hyräillen ja vihellellen hattu päässä ja keppi kädessä, astunut hissiin ja ajanut alas. Sitten hän oli astunut ulos hissistä ja olisi astunut ulos alaovestakin, jos olisi päässyt. Mutta hän ei ollut päässyt. Ovi oli lukossa. Sitä pidettiin kesällä aina lukossa, koska rappukäytävään kuuluvat huoneistot olivat tyhjät. Viimeksi oli Jerobeam itse, säntilliseen tapaansa, vääntänyt äsken tullessaan oven lukkoon. Hän kirosi nyt haikeasti säntillisyyttään, huomattuaan panneensa avaimet sen vanhan sadetakin taskuun, minkä hän vähemmän edustavana ja muutenkin tarpeettomana oli jättänyt riippumaan eteisen naulaan. Ja alaovi oli lukossa ja hänen eteisensä ovi oli lukossa. Jerobeam puri hammasta, mutta ei itkenyt. Hän hyökkäsi kaikella voimallaan ulko-ovea vastaan, mutta se oli sitä vanhan hyvän ajan tekoa ja kesti. Se olisi kestänyt kaksikin Jerobeamia.

Jerobeam kiristi hampaitaan ja ajoi hississä takaisin omalle ovelleen. Viiden minuutin kuluttua ja saatuaan kädensijan poikki soitti Jerobeam ovikelloaan, kun ei muutakaan osannut. Kun ei ketään ollut sisässä, niin ei kukaan tullut aukaisemaankaan. Jos joku olisi tullut aukaisemaan, olisi Jerobeam pyörtynyt.

Tästä soitosta sai Jerobeam kuitenkin uuden aatteen, nimittäin käydä soittelemassa muita ovikelloja. Hän kulki ylös ja alas niinkuin enkelit Jaakopin tikapuilla, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Koko tämä osa talosta oli autio. Kaameasti kaikui ovikellon soitto tyhjissä huoneistoissa. Jerobeamista tuntui, että hän oli vain joku vanha aave tai haamu, joka kummittelee hylätyssä talossa, ja Jerobeamia värisytti.

Tunnin kuluttua seisoi hän omalla ovellaan ja kuunteli. Äkkiä kuuli hän eteisessä olevan puhelimensa kilisevän. Ville siellä nyt soittaa ja ihmettelee, miksi ei Jerobeam jo tule. »Halloo!» huusi Jerobeam oven läpi ja itki. Hänellä oli niin kova nälkäkin.

Yö saapui vähitellen. Jerobeam kärsi nälän tuskia... ja janon myöskin, suoraan sanoen.

Hän meni hissiin ja alkoi ajaa ylös, alas, ylös, alas...

Sydänyön aikana, kun hissi juuri oli päässyt taas alas, kuuli Jerobeam, että alaovea koetettiin avata. Jerobeam päästi ilonhuudon ja juoksi koputtelemaan, huutaen: nopeammin, nopeammin!

Murtovaras, joka koetti avata alaovea tiirikalla, päästi kauhun mölähdyksen ja pakeni pois koko kaupungista. Jerobeam huusi ja jyskytti, mutta kuulemansa mölähdyksen jälkeen ei hän kuullut enää mitään.

Jerobeam palasi horjuen hissiin.

Kun talonmiehen emäntä seuraavana päivänä klo 11 a.p. avasi alaoven, tullessaan kastelemaan kesälaitumilla olevien vuokralaisten kukkia, kohtasi häntä seuraava näky:

Hississä istui vuokralainen Jerobeam Näpylikkö nappeja vuoronperään painellen ja ajoi tylsästi nauraen ylös, alas, ylös, alas...

UISTINTA SOUTAMASSA

— Sikuriset soittivat juuri kaupungista, että he tulevat meille huomenna koko joukolla! huusi Selma. — Mistä kummasta minä nyt otan niille päivällisen?

— Onhan se vasikka, huomautti Urho Antero. — Emäntä sanoi jo viime viikolla, että me...

— Vasikka vietiin aamulla kaupunkiin, kun sinä olit sanonut isännälle, että kuka sitä lihaa kesällä! Jos olisikin se vasikka, niin mikäs...

— Täytyy laittaa kalaa.

— Niin, kalaa... ja hummeria ja kaviaaria! Niin sinä puhut kuin olisimme vielä Helsingissä. Siellä saa aina kalaa, mutta mistä sinä luulet kalan tulevan täällä maalla, järven rannalla?

Totta oli. Selma ja Urho Antero asuivat jo alun kolmatta viikkoaan maalaistalossa suuren järven rannalla, näkemättä kalan päätäkään. Lukuunottamatta sitä sillilähetystä, joka oli tilattu kaupungista, osuuskaupasta.

— Kalaa tulee! sanoi Urho Antero äkkiä.

Urho Anterolla oli nimittäin kolme uutta uistinta, joita hän ei ollut tullut vielä vedessä kastaneeksi: suuri uistin, pieni uistin ja se patenttiuistin, joka ei tartu ruohoihin eikä uppoa pohjaan soutamasta lakatessa.

— Kunpahan tulisi! huokasi Selma. — Saisit kerrankin...

— Älä toivota onnea! huusi Urho Antero. — Se via, kalaonnen!

— Noilla uusilla housuillasiko sinä aiot kalastamaan lähteä?

— Se on totta. Mitä huonommat housut, sen parempi saalis, vakuutti isävainaja.

Mutta varsinaisten kalahousujen huomattiin jääneen Helsinkiin.

— Taisit panna ne naftaliiniin! ivasi Urho Antero.

Emännältä lainattiin isännän kalahousut. Urho Antero vähän värisi ottaessaan ne varovasti hyppysiinsä.

— Niillä housuilla se on meidän ukko toisenkin kalan järvestä nostanut! vakuutti emäntä, ojentaessaan housut aitan rappusilla Urho Anterolle.

— Sen minä kyllä uskon... mutisi Urho Antero, silmäillen housuja tuntein, jotka olivat melkein yhtä sekavat kuin isännän kalahousutkin. — Kiitos!

— Ha ha! sanoi Selma Urho Anteron esiintyessä kalavarustuksissaan. — Nyt ei pitäisi ainakaan housujen syy olla, jollei kaloja tule. Tuskin lienee isävainajallasikaan...

— Niin, hahata sinä! murisi Urho Antero lähtiessään uusine uistimineen laahustamaan isännän avarissa nimettömissä rantaan.

— Suutari siellä jo näkyy soutelevan toisella rannalla, mainitsi lypsyhommissaan oleva emäntä ohimennen.

Suutarilla oli mökki lahden vastapäisellä rannalla. Suutaria ei kyllä usein näkynyt vesillä. Urho Antero ajatteli, että kaipa suutari, kokenut mies, on katsonut tämän illan erittäin edulliseksi uistinvedolle. Ja jos suutari saa kaloja, niin saa kai hänkin.

Urho Antero heitti aluksi suuren uistimen veteen sitä suurta päivällishaukea varten ja lähti sitten kiertämään lahden pohjukkaa, voidakseen soutaa suutarin ohi ja nähdä, oliko suutarilla jo mitään.

— Ehtoota, sanoi suutari, joka hiljalleen kierteli ja kaarteli lähellä rantaa olevan kaislikkosaarekkeen reunoja. — Herrat taisivat lähteä kalan narruuseen?

— Iltaa, iltaa! vastasi Urho Antero tuttavallisesti. — Ottaako hauki?

— Eipä näy välittävän... ei ole nyt tuulikaan siltä kantilta, valitti suutari ja nosti keskikokoisen hauen veneeseensä. Urho Antero huomasi, että suutarilla oli paremmat housut kuin hänellä, tavallisen hyvät housut noin suutarismiehen housuiksi.

Urho Antero lähti soutamaan lahden suussa olevaa pientä saarta kohti. Isäntä oli kerran sanonut, että jollei muualta mitään saa, niin se saari kumminkin aina kalakeiton antaa.

Kierrettyään saaren kahteen kertaan myötäpäivään veti Urho Antero ison uistimen ylös ja heitti pienen ja patenttiuistimen veteen, kummankin puoleltaan venettä.

Sitten hän lähti soutamaan vastapäivään.

Suutari se näkyi vain siellä lahdella kaislikkoaan kiertelevän...

Tunnin kuluttua — ei ollut nykäissytkään — ja selviteltyään neljännestunnin patenttiuistinta pikku uistimen siimasta arveli Urho Antero parhaaksi palata lahdelle. Siellä se taitaa sittenkin hauki pötköttää kaislikon reunassa, silmät päässä jäykkinä. Kyllä näyttää suutari tietävän. —

— Ei se tunnu olevan nyt syömätuulella, huomautti Urho Antero, soutaessaan kymmenkunnan sylen päästä suutarin ohi.

— Ei se tunnu... myönsi suutari, joka juuri oli nostanut ison ahvenen kuin omasta padastaan. — Eikä tuo ole kyllä tuulikaan siltä kantilta...

— Maistuisikohan tupakka? kysyi Urho Antero, kerien pientä uistinta kelalle.

— Minkähän tuo tekisi... epäröi suutari. — Sinnekö ne herrat jättävät toisen uistimen järveen... tässä on paljon hakoja pohjassa.

Urho Antero selitti, että se on semmoinen uusi keksintö. Ei se painu koskaan pohjaan.

— Jaa, olen minä kyllä kuullut semmoisista, vaikka en ole nähnyt, sanoi suutari.

Urho Antero tarjosi tupakan ja lappoi sitten patenttiuistimen suutarin tarkastettavaksi.

— Jopa on patentti! ihasteli suutari. — Jos ei tähän kala tartu, niin sitten ei mihinkään. Minulla on vain tämmöinen vanhasta lusikasta — oma tekemäni...

Urho Antero saattoi tupakkahetken jälkeen jäädä kainostelematta soutelemaan saman kaislikkosaarekkeen ympärille kuin suutarikin. Soudettiin toinen toista puolta toinen toista, ja vaihdettiin aina joku sana. Siinä rupatellessa veti suutari sen suuren hauen, jota hän oli lähtenyt hakemaankin. Urho Anteron ei tarvinnut kertaakaan nostaa uistintaan, kun eivät siihen patenttipyydykseen ruohotkaan tartu.

Selma on hyvin iltauninen, mutta hän oli kuitenkin laiturilla vastassa, kun Urho Antero lopuksi joskus auringonlaskun jälkeen souti rantaan.

— Noin suuri hauki... ja yksi, kaksi... kolme pienempää! Nyt meillä on hyvä päivällinen, Luojan kiitos! huusi ihastunut Selma. — Minä kun pelkäsin niin, etten olisi saanut koko yössä unta. Mainiot housut...!

Mutta suutarin eukko oli jo nukkumassa, kun suutari tuli mökilleen.

— Vähiinpä se jäi! sanoi suutarin eukko sängystä, nähdessään, ettei suutarin uistimen koukuissa riippunut kuin pari ahventa.

— Niinhän tuo nyt jäi, murahti suutari haukotellen, ja pisti taskustaan viidettäkymmentä markkaa pöytälaatikkoon.

JUHANNUSKOKKO

Kesävieraat Henrikki ja Läylikki (Läylikki merkitsee tässä tapauksessa Henrikin rouvaa) istuivat kuistilla ja joivat kahvia.

Oli kesä. Oli juhannusaatto. Käki kukkui.

— Nyt on juhannusaatto... valon juhla! sanoi Läylikki haaveilevasta

— Sinäkö tämän kahvin olet keittänyt? kysyi Henrikki vähemmän haaveellisen näköisenä ja suutaan muikistaen.

— Juhannusaatto ja käki kukkuu... haaveili Läylikki — »Siellä kauan on kukkineet omenapuut...» Kahvi on tietysti karjakon keittämä!!

— Pitäisi nyt olla sitten juhannuskokkokin, arveli Henrikki yhtäkaikkisesti. — Vaikka eivät ne taida tässä talossa polttaa juhannuskokkoa. Nämä ovat tarkkaa väkeä.

— »Tarkka talossa pysyy», muistutti Läylikki ihan odottamatta ja omasta päästään sananlaskun, niin että Henrikkikin vähän ihmetteli. — Jos mekin olisimme olleet tarkkoja koko ajan, niin olisi meillä ehkä oma osakehuoneisto Runeberginkadun varrella...

— Juu, kolmentuhannen markan kuukausipalkalla! sanoi Henrikki ivallisesti. Kaikki tuttavat sanovat, että Henrikki on satiirinen luonne, ja Henrikki on siitä ylpeä. Huumorikin on hyvää, mutta satiiri on vielä pari pykälää parempaa, sanoo Henrikki.