Part 14

Isäntä ja hra Yksityinen vakuuttivat kuitenkin yksimielisesti, että hän oli erehdyksessä, ja ettei nyt oltu vaatekaapissa, vaan eteisessä.

— Tää on nimittäin vähän hämärä, kun taivaskin nimittäin on pilvessä, mutta kun vääntää sähkön palamaan, niin kyllä tässä näkee, rauhoitti isäntä.

Todistaakseen väitteensä hän väänsi sähkönappulaa, jonka hän joko tavattomalla näkövoimallaan, taikka, mikä on luultavampaa, suuren paikallistuntemuksensa avulla oli löytänyt.

— Naps! sanoi nappula, mutta valoa ei tullutkaan.

— Niin, kun ei ole lamppua vielä... edelliset vuokralaiset ovat nimittäin vieneet lamppunsa mennessään, selitti isäntä.

Valoa saatiin kuitenkin, kun avattiin muihin huoneisiin vieviä ovia.

— Hyvä isä! huokasi rouva Yksityinen. — Minkälaiset seinäpaperit!

— Jaa, ei nyt kannata kustantaa kaikkein parhaita laatuja... nimittäin tämmöisiin pienempiin lukaaleihin, sanoi isäntä.

— Jos sinä olisit sanonut... huudahti rouva Yksityinen, kääntyen Aadolfi Iivari Yksityiseen päin, mutta Aadolfi Iivari oli jo keskustelussa palvelijattaren kanssa, joka oli tullut edellä, ja joka nyt pyysi uhkaavalla kohteliaisuudella kysyä, missä se hänelle luvattu huone on.

— Kyllä minä tulen näyttämään, huudahti hra Yksityinen kerkeästi. — Se on täällä!

— Tämäkö? Tämähän on joku ruokakomero, tai vaatesäiliö, eikä mikään huone! huusi palvelustyttö.

— Jaa, kyllä se on huone... nimittäin palvelijan huone, vakuutti isäntä, joka oli tullut heidän perässään.

— Minä olen heti vapaa palveluksesta! ilmoitti tyttö, poskipäillään kuumeinen punerrus.

Hra A. I. Yksityinen pyörähti ympäri kuin tavoittaakseen kiinni jostakin, mutta kun hän ei saanut mistään kiinni, niin ähkäisi hän:

— Ei sitä niin mennä, teillä on neljäntoista päivän irtisanomisaika!

— Nimittäin tätä päivää lukuunottamatta, lisäsi isäntä puolueettomalla asiallisuudella.

— Missäs se meidän kellarimme on? kysyi rouva Yksityinen, joka samassa tuli keittiöön, itku kurkussa, vaikka ei vielä tietänytkään, mitä siellä juuri oli tapahtunut.

— Kyllä sekin on... nimittäin kellari, vakuutti isäntä.

— Mutta sinne ei taida vielä päästä.

— Miksi? kysyi rva Yksityinen sellaisella äänellä, jota murhenäytelmän viimeisessä näytöksessä käytetään.

— Entiset vuokralaiset eivät nimittäin vielä ole korjanneet tavaroitaan sieltä, selitti isäntä.

Rva Yksityinen vaipui istumaan keittiölaatikon kannelle, mutta ei kuollut. Hän on sitkeää sukua, ja hänen isovanhempansa elivät kaikki yli 80:nnen syntymäpäivänsä.

— Minä olisin tarvinnut kellarin aivan heti! parahti rva Yksityinen.

— Kyllä se tulee aivan heti vapaaksi... nimittäin sitten kun entiset asukkaat ovat saaneet uuden säilytyspaikan, lohdutti isäntä — toistaiseksi ei niillä vielä taida olla uutta asuntoa...

Mutta silloin sai rouva Yksityinen kohtauksen ja hra Yksityinen ja talon isäntä vetäytyivät hienotunteisesti eteiseen, jättäen rouvan palvelustytön hoitoon, joka viimeksimainittu ei ollut tullut saaneeksi mitään kohtausta.

— Mikäs se tämä ovi olikaan... jassoo! sanoi hra Yksityinen, avattuaan vähän hämillään erään pienen oven, jonka takana nykyajan mukavuus oli. — Mutta eihän täällä voi kääntyäkään!

— Mitäs sitä tarvitsee kääntyäkään — nimittäin siellä, sanoi isäntä. — Voihan sitä nimittäin kääntyä ennen sinne menoaan... he he...

Isäntä läksi.

»Halituli halituli...», aloitti Aadolfi Iivari Yksityinen, mutta vaikeni samassa.

Hänestä tuntui jotenkuten, ettei hyräileminen ollut tällä haavaa oikein luonnollista.