Part 11

Laiturin äärimmäinen lankku meren puolella oli epäkunnossa. Se oli jotenkin irti toisesta päästään. Jos venheestä noustessasi astuit vasemmalle, niin ei mitään tapahtunut, mutta jos polkaisit oikealle, niin rempsahti lankun pää odottamatta alas, painuen veden alle ja muljauttaen sinut Suomenlahden edellämainittujen raikkaitten laineitten helmaan.

Eräänä päivänä juhannuksen jälkeen saapui Kusti Pökkelö seurueineen ensi kertaa kesähuvilalleen. Kusti Pökkelön seurueeseen kuuluivat rouva Iida Pökkelö, rva Iida Pökkelön äiti sekä nuori kotiapulainen Mari, joka oli kotoisin Sysmästä ja eli sorronalaisessa asemassa herrasväki Pökkelön tykönä Sörnäisissä, mutta nautti kärsimystensä korvaukseksi 200 markan suuruista rahallista hyvitystä kuussa.

Heitä oli laivalta noutamassa pyöreäpohjaisella paatillaan huvilan ja koko saaren omistaja, saman saaren toisessa päässä asuva ja ruotsalaiseen kansanpuolueeseen enemmän tai vähemmän kiinteästi liittyvä kalastajaukko, joka oli harvasanainen mies ja jonka alaleuan ja kaulan välissä kukoisti nyttemmin jo harmahtava partakiehkura.

Kusti Pökkelön anoppi on laiha ja ketterä muori ja tahtoo aina olla numero yksi, josta syystä hän nytkin valmistautui hyppäämään ensimmäisenä venheestä laiturille, huudahtaen reippaasti ja iloisesti:

— Hopsan — pul... pul... pul...

Viimeiset kolme tavua lausui hän veden alla, joten niitä ilmaisivat vain suuret, auringonpaisteessa ihanasti kimallelevat kuplat.

— Vanha rouva putos järveen! huusi nuori kotiapulainen Mari.

— _Mereen!_ oikaisi Kusti Pökkelö arvokkaasti.

Harvapuheinen, suomea osaamaton kalastajaukko nyökäytti päätään vaiteliaana, tällä liikkeellä ilmoittaen, että hänkin, kielellisistä eroavaisuuksista huolimatta, ymmärsi, mistä oli kysymys.

Rouva Pökkelö avasi suunsa päästääkseen hätähuudon, mutta samassa ilmestyi Kusti Pökkelön anopin pää veden alta. Hänen hiuksensa olivat menneet hajalleen ja levisivät veden pinnalle, niin että hän jossakin määrin muistutti Ahtia, joka sukeltaa ylös soittamaan kanteloaan kuutamossa, tai ehkä mieluummin Vellamoa, veden emäntää, joka on pistäytynyt hengittämään raitista ilmaa.

— Pelasta äiti! huusi rouva Pökkelö miehelleen, joka haparoi käsillään tarttuakseen anoppinsa käsivarteen tai olkapäällään, mutta olisi onnistunut vain kaatamaan venheen, ellei harvapuheinen kalastaja olisi varmalla otteella kahmaissut vahvan, myhkyräisen kouransa täyteen anopin tukkaa.

Yhteisin ponnistuksin ryhdyttiin anoppia nostamaan venheeseen, mutta kun tämä pelastusyritys uhkasi perikadolla kaikkia, huusi Kusti Pökkelö:

— Seis, anoppi nostetaan laiturille... minä hyppään ottamaan vastaan.

Harvapuheisen kalastajan ja sysmäläisen Marin kannatellessa anoppia kainaloista veden pinnalla venheestä käsin hyppäsi Kusti Pökkelö laiturille.

Koska hra Pökkelö on paljon pidempi anoppiaan, niin ulottui vesi vain hänen kaulaansa asti, vaikka hän putosikin suoraan pohjaan.

— Nyt putos herra järveen! huusi nuori kotiapulainen Mari.

— _Mereen!_ huusi Kusti Pökkelö ärtyisesti. — Ei Mari nyt ole Sysmässä! lisäsi hän myrkyllisesti.

Harvapuheisesta kalastajastakin alkoi asia näyttää niin merkilliseltä, että hänkin katsoi asiaankuuluvaksi lausua mielipiteensä. Kun hän kuitenkaan ei ollut tottunut pitkiin puheisiin, niin sanoi hän vain:

— Faan!

Kusti Pökkelö kömpi rannalle, esittäen suomeksi, mutta laajasanaisemmin, saman ajatuksen, jonka kalastajaukko oli lausunut toisella kotimaisella kielellä. Anoppi oli alkanut tulkita tunteitaan jo venheen reunalla riippuessaan, ja kun hän jatkoi asian käsittelyä vielä rannallakin, olisi siitä, jos se olisi pikakirjoituksella muistiin merkitty, tullut noin 3 1/2 palstaa tämmöisellä painettua tekstiä.

Kun Kusti Pökkelö ja anoppi seisoivat rannalla rinnakkain, kummallakin jalkainsa juuressa pieni, mutta nopeasti kasvava lammikko, ei talousapulainen Mari voinut hillitä nuoria tunteitaan:

— Hi hi hi!

— Mari ei saa nauraa! sanoi rouva Iida Pökkelö äkäisesti.

— Eikä tässä ole mitään nauramistakaan, lisäsi Kusti Pökkelö kuivasti — ainoa kuiva kohta muuten, mikä hänessä tällä haavaa oli.

Mutta kun hän sitten loi silmäyksen anoppiinsa, joka lähinnä muistutti naispuolista, vuorokauden kestäneessä sateessa seisonutta pellonpelättiä, purskahti myöskin Kusti Pökkelöstä välittömällä, luonnonvoimain purkauksen kaltaisella rajuudella:

— Ha ha ha ha haaa...

Silloin pudotti anoppi lotisevan päällyshameen yltään ja alkoi huidella sillä vävypoikaansa ympäri korvia.

Läiskis... läiskis... läiskis.

Sitten etsi anopin kauhea katse Sysmän tyttöä, mutta nuori kotiapulainen oli jo paennut näyttämöltä.

RATAVARTIJAN PUHELIN

Ratavartija asuu Keski-Pohjanmaalla ja vartioi rataa sekä hoitaa muita toimeensa kuuluvia tehtäviä.

Ratavartijalla on asunto, jossa on kaksi huonetta: toinen huone ja toinen huone.

Toisessa huoneessa on ratavartijalla puhelin.

Se ei ulkonäöltään ole millään tavoin erikoisempi puhelin kuin muutkaan. Se on aivan tavallinen seinäpuhelin. Semmoisia on meidänkin maassamme monia tuhansia ja muualla vielä enemmän.

Muutamana iltapäivänä, kun luonnossa vallitsi omituinen hämäryys, joka oli laskeutunut myöskin ratavartijan asuntoon, alkoi ratavartijan puhelin soida.

Ratavartija nousi sohvasängyn kannelta, jolla hän oli ollut ottamassa tavanmukaista päivällislepoaan, ja käveli puhelimen ääreen.

Puhelin soi yhä.

Pirrrrrrr....

— Kylläpäs se jaksaa veivata, ihmetteli ratavartija.

— Ikäänkuin ei tässä vähemmälläkin kuulisi.

Ratavartija tarttui valmiiksi kuulotorveen, mutta puhelimen kello kilisi yhä.

— Kuka kumma se nyt sillä tavalla soittaa? ihmetteli ratavartija.

Puhelin kilisi.

Ratavartija raapi suuttuneena päätään. Kilisi kilisemistään.

— Sehän on hullu... tai humalassa! ärjyi ratavartija. — Mutta kyllä minä sen...

Ratavartija koetti keskeyttää kilinän, mutta eihän se auttanut.

Heti kun hän päästi irti kellosta pärisi se taas kuin villitty.

Puhelin kilisi noin 5 minuuttia. Kun se vihdoin lakkasi, alkoi ratavartija karjua halloota puhetorveen kuin ärsytetty peto.

Mutta puhelimesta ei kuulunut vastausta.

Ei äännähdystäkään.

Ratavartija karjui uudelleen ja kuunteli sitten taas.

Ei äännähdystäkään.

Ratavartija veivasi nyt itse puolestaan ja kysyi keskuksesta sangen kiukkuisella ja riidanhaluisella äänellä, kuka konna hänelle niin häpeämättömästi soitti?

— Teillekö soitti? kysyi uninen ääni keskuksesta. — Ei teille ole kukaan soittanut.

Ratavartija huusi, ettei hänen puhelimensa viimeisen puolen tunnin kuluessa ole muuta tehnytkään kuin soinut. Tottakai hän sen nyt tietää!

— Jaa, ei meiltä ainakaan ole soitettu minnekään kahteen tuntiin, sanoi uninen ääni venytellen ja katkaisi puhelun.

Ratavartija keskusteli asiasta vaimonsa kanssa.

— Mikähän tälle meidän puhelimelle tuli?

— Kai se oli vain joku semmoinen kohtaus, arveli vaimo.

— Hm.

Myöhään illalla tuli äkkiä lyhyt, mutta kiivas soitto.

Nytkään ei ratavartija saanut mitään vastausta. Eikä myöskään keskuksessa tiedetty mitään.

Ratavartijan perheessä pohdittiin asiaa, mutta selitystä ei keksitty.

Seuraavana päivänä, taas siinä iltahämärissä — tämä nimittäin tapahtui jo viime talvena — oli pari naapurin emäntää vieraisilla ratavartijan perheessä, ja ratavartijan emäntä kertoi selittämättömistä puhelinsoitoista.

Toiset emännät sanoivat, että kyllä se taitaa olla eri soittaja, joka sillä tavalla kilisyttää...

Saa sitten nähdä, mitä se merkitsee ja kenelle merkitsee...

Mutta totta vissiin se jollekin jotakin merkitsee. — —

Ja keskustelu painui aavemaisille aloille.

Silloin —.

— Pirrrrr...

Sitä tuli ja tuli.

— Siinä se nyt on taas! huomautti ratavartijan emäntä.

— Siunakkoon sentään! huudahtivat naapurinmuorit, läiskäyttäen kätensä yhteen.

— Eikä se lakkaa olleskaan! totesivat he hetken kuluttua.

Hetket kuluivat.

Puhelin soi.

Ajanjakson jälkeen, joka kuuntelijoista tuntui keskipituiselta ikuisuudelta, vaikeni kone äkkiä.

Syntynyt hiljaisuus tuntui nyt jotenkuten kaamealta, kaameammalta kuin tuo kauhea kilinä.

Ratavartija ei ollut kotosalla, mutta hänen vaimonsa meni puhelimeen.

Tietysti ei sieltä nytkään kuulunut mitään.

Naapurinemännät alkoivat kiirehtiä kotiinsa, ja kulkiessaan pitkin metsätietä hämärtyvässä talvi-illassa vilkaisivat he tuon tuostakin vaivihkaa olkansa yli. — Onko se taas...? kysyi ratavartija kotiin tultuaan silmäten puhelimeen.

Hänen vaimonsa nyökäytti myöntävästi päätään.

— Hm, sanoi ratavartija.

Käytiin siitä levolle.

Lie nukuttu ratavartijan huushollissa tunti, toistakin, kun puhelin äkkiä pärähti yön hiljaisuudessa soimaan ja soi ja soi ja soi...

Onko lukija lukenut Conan Doylen kirjoittaman ja selkäpiitä karmivan kertomuksen »astraalikellosta»?

Luultavasti ei.

Joten siis emme tahdo verrata siihen.

Tällä kertaa soi puhelin _koko yön_. Aamupuolella klo 2 peitti ratavartija, joka ei katsonut voivansa sulkea puhelintaan, sen kellon koivistolaisella karvalakillaan, mutta kello pörisi sen alla kuin äkäinen ampiainen. Klo 5 aamulla alkoi ratavartija etsiä kirvestä, selvittääkseen sen avulla välinsä puhelimen kanssa, mutta hänen parempi puoliskonsa sai hillityksi huonomman puoliskon raivokkaat aikomukset.

Puhelin pärisi yön ja aamun ja koko seuraavan päivän.

Se ei pysähtynyt kertaakaan edes henkeään vetämään.

Kylällä kerrottiin, että ratavartijan asunnossa tapahtuu ylenluonnollisia asioita ja että paholainen soittaa puhelinta, mutta ei vain sano asiaansa.

Yksi ja toinen kyläläinen teki asiaa ratavartijan asunnolle, tullakseen omin korvin vakuutetuksi asiasta. Vieraat tulivat muina miehinä, ikäänkuin eivät olisi kuulleetkaan koko asiasta, ja ihmettelivät sitten kovasti, että vai semmoinen helinä teillä on. Mikä mahtanee sitten syynä olla.

Ratavartija oli lähtenyt puolilta päivin ottamaan selkoa soimisen syystä, ja illalla katkesikin soitto äkkiä kuin veitsellä leikaten.

Vika oli keksitty: puhelinlanka oli sotkeutunut sähkölankaan, ja kyllähän sieltä olisi soimista riittänyt.

Eräät vanhat ja viisaat kyläläiset kuitenkin hymähtivät merkitsevästi:

— Hm, saahan sitä niin _sanoa_, mutta...

Ratavartija harrastaa nykyisin lämpimästi langatonta puhelinta.

SONNI JA HERRA

Kylään oli tullut kesälomalle nuori herra Helsingistä.

Hieno herra...

Hän asui kylän suurimmassa talossa, sillä hän oli isännän sisarenpoika.

Hänellä kerrottiin olevan paikka jossakin konttorissa.

Varmaankin täytyi sen, ainakin hänen puvustaan päättäen, olla hyvin korkea ja isopalkkainen virka.

Sillä tämä nuori herra oli kerrassaan loistava ilmestys yksinkertaisessa maalaiskylässä.

Olihan siellä ennenkin herroja nähty, mutta ei vielä näin hienoa.

Ei edes Kirkonkylän apteekin uusi proviisori vetänyt tälle muotileijonalle vertoja.

Housutkin olivat puolitangossa, niin että moniväriset sukat, jotka mitä lienevät olleet silkkiä, näkyivät kaikessa ihanuudessaan. Ja housunlahkeet olivat silitetyt teräviksi kuin partaveitset.

Ja kaikki muu oli sitä mukaa: hienot kengät ja hieno kravatti ja hieno keppi. Ja tumma tukka niin sileäksi »harjattu kuin olisi lehmä sen nuollut.

Partansakin kuului ajelevan joka päivä!

Sitä ei kyllä aluksi uskottu kylällä, sillä se tuntui luonnottomalta, mutta totta se sittenkin oli.

Kun ukot, jotka ajelivat partansa lauantai-iltana saunassa tai sunnuntaiaamuna, kuulivat sen, nauroivat he epäuskoisesti:

— Hö hö hö!

Nuori herra osoitti huomaavaisuutta kylän tytöille, mutta ei saavuttanut sanottavaa menestystä.

Se oli hänestä merkillistä. Hän oli tottunut helppoihin valloituksiin pääkaupungissa.

Mutta hän oli aivan liian hieno täällä. Siinä syy.

Kylän poikien ja hänen välillään taas vallitsi tuollainen pidättyväinen noli-me-tangere-suhde. Jos sitä nyt ensinkään voi miksikään suhteeksi sanoa.

Näin ollen havaitsi nuori herra piankin kylän ikäväksi ja sen asukkaat mielenkiinnottomiksi.

Hän harkitsi jo poislähtöä, kun uuden kesävieraan saapuminen muutti aseman kokonaan.

Tulokas oli nuori pankkineiti, eikä ensinkään pahannäköinen. Ei hän tosin helsinkiläinen ollut, mutta kumminkin tamperelainen.

Neiti tuli asumaan naapuritaloon.

Kahden tunnin kuluttua olivat kesävieraat löytäneet toisensa. Kolmen tunnin kuluttua olivat he kuin vanhat tuttavat ja puhuivat ylevistä asioista: opereteista ja elävistäkuvista ja jazzeista.

Illalla he seisoivat karjapihan aidan vieressä ja katselivat, kun palvelustytöt lypsivät lehmiä.

— Mikäs tuon komean lehmän nimi on, jolla on noin suuret sarvet? kysyi neiti.

— Se on sonni, ilmoitti palvelustyttö kainosti, mutta sisällisesti hihittäen herrasneidin kysymykselle.

— Ai kuinka intresanttia! huudahti pankkineiti. — Onko sillä nimikin?

— Onhan sillä... sen nimi on Taavetti, ilmoitti tyttö lypsynsä lomassa.

— Taavetti? Ai kuinka hauska nimi! Onko se vihainen?

— Ei se vihainen ole...

Ja kuin todistaakseen sanansa kulki tyttö kiulua tyhjentämään mennessään aivan Taavetin edestä, työntäen Taavetin pään pois tieltä.

Taavetti käänsi sävyisästi päänsä syrjään ja räpytteli rauhallisesti hartaita mulkosilmiään.

— Pelkäättekö te sonneja? kysyi neiti sitten kavaljeeriltaan.

Nuori herra hymyili hienon, mutta karaistun maailman miehen hillittyä, hieman ivallista hymyä. Niinkuin joku lordi, jonka mielikuvituksia on tiikerien ampuminen Indian viidakoissa.

— Minäkö? hymähti hän.

Ja vastauksen asemesta hän hypähti elegantisti ja notkeasti yli aidan, asettui parin askeleen päähän Taavetin leveästä tyhmähköstä naamataulusta espanjalaisen härkätaistelijan asentoon ja teki, neidin päästellessä pieniä kimakoita ihastuksen ja pelon huudahduksia, kepillään leikkihyökkäyksiä Taavettia kohti, viimeksimainitun näyttäessä katselevan tätä temppuilua vilpittömällä ihmetyksellä.

Äkkiä tunsi hieno nuoriherra muuttuneensa lentokoneeksi. Jotakin ikäänkuin rasahti hänessä, kun hän lensi ensin ylös taivasta kohti, mutta laskeutui sitten nopeasti alas.

Onneksi putosi hän pehmeälle.

Navetasta oli juuri päivällä luotu ulos melkoinen kasa irtaimistoa, jota ei oltu vielä ennätetty vetää pellolle.

Se pelasti nuoren herran loukkaamasta itseään.

Taavetin sarvet olivat vain halkaisseet hänen hienot housunsa, kun Taavetti äkkiä, sangen odottamattomalla, ettemme sanoisi häpeämättömän salakavalalla liikkeellä nakkasi sille vastenmielisen kuvatuksen yli päänsä.

Taavetti ei kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Kuvatus oli kadonnut sen silmäin edestä, ja Taavetti oli taas tyyni ja rauhallinen suomalaiskansallinen maatiaissonni.

Herraa ja hänen pukuaan putsattiin sitten tuvan puolella tuntikausia.

Seuraavana aamuna oli hieno nuoriherra matkustanut jo klo 6:n laivassa, joten häneltä jäi sanomatta hyvästit tamperelaiselle pankkineidillekin.

HELLENISMIÄ

Saamme kertoa rakkaille ystävillemme, että kreekkiläiset, jotka sanoivat Paavalia »lipilaariksi», elävät entiseen tapaan ja politikoivat yhtä suurella innostuksella ja antaumuksella kuin vuosituhansia sitten, Ateenan ja Spartan kissanhännänvedon aikoina.

Ja on valtiollinen elämä jalossa Hellaassa yhä edelleen pääpiirteissään seuraavantapaista:

Istuu valtaistuimella kuningas Konstantinos XIX.

Eräänä päivänä ilahduttaa hän kansaansa ilmoituksella, että nyt lähdetään taas antamaan selkään turkkilaisille ja valloittamaan Konstantinopoli.

Kansan riemastus on rajaton, ja tanssii se koko yön torilla kuninkaallisen linnan edustalla.

Viikon perästä on Leonidaan jälkeläisten armeija saanut tavanmukaisen selkäsaunansa ja juoksee epäjärjestyksessä kotiinsa.

Kansan suuttumuksella ei ole mittaa eikä määrää.

Yön pimeydessä pakenee Konstantinos Rex autolla rajan yli, ehtimättä ottaa mukaansa muuta kuin pienen käsilaukkunsa, jossa on Ateenan iltalehdet sekä yöpaita ja hammasharja.

Vastustuspuolueen johtaja Nipanapanastasiu julistaa ent. kuninkaallisen linnan parvekkeelta tasavallan sekä yleisen, yhtäläisen ja välittömän äänioikeuden.

Kansan riemastus on rajaton, ja tanssii se torilla seuraavaan aamuun klo 7:mään.

Nipanapanastasiu valitaan tasavallan presidentiksi ja julistaa uudet eduskuntavaalit.

Kun äänestystä ryhdytään toimittamaan, käy ilmi, että vaaliluetteloista on pyyhitty pois kaikki muut paitsi Nipanapanastasiun puoluelaiset.

Äänestysoikeutensa menettäneet mylvivät raivosta ja alkavat kerätä kiviä taskuihinsa.

Kansan johtajaksi kohoaa tunnettu valtiomies Ritaratiraiskis, ja Nipanapanastasiu pakenee valepuvussa maasta.

Yleinen tyytyväisyys vallitsee, ja Ritaratiraiskis, joka nyt on tullut valtion päämieheksi, valmistuttaa uudet vaaliluettelot, joista Nipanapanastasiun puoluelaiset on karsittu pois.

Ritaratiraiskis järjestää armeijan uudelleen. Armeijan ylipäälliköksi nimitetään kuuluisa kansallissankari, kenraali Sokrates Kepulikopulos.

Kansa on yleisen riemun vallassa ja juhlii kokonaisen viikon, huutaen eläköötä Ritaratiraiskikselle ja Kepulikopulokselle, mutta tyytymättömiäkin on, ja ne tekevä hiljaisuudessa myyräntyötä ja järjestävät salaliittoa ent. pääministeri Hiperihaperihuiskiksen johdolla.

Kääntääkseen kansan huomion pois sisäpolitiikasta päättää presidentti Ritaratiraiskis, neuvoteltuaan kenraali Kepulikopuloksen kanssa, julistaa kostosodan Turkkia vastaan.

Tätä tietoa tervehtii kansa äärettömällä riemulla ja loppumattomilla kättentaputuksilla.

Hurraata huutaen hyökkää armeija rajan yli. Kolmen päivän kuluttua on armeija saanut selkäänsä ja juoksee maratonia kotiinpäin.

Kansan suuttumuksella ei ole rajoja. Se vaatii Kepulikopuloksen päätä.

Ritaratiraiskis luopuu kiireesti vallasta, ja hänen sijaansa nousee salaliittolaisten johtaja Hiperihaperihuiskis, joka ensi työkseen antaa vangita Ritaratiraiskiksen ja kaikki hänen ministerinsä. Sitäpaitsi lupaa hän kansalle Kepulikopuloksen pään. Tieto otetaan vastaan vilkkailla kättentaputuksilla.

Kun armeijan jäännökset ovat saapuneet kotiin, huomataan, ettei kenraali Kepulikopulos olekaan mukana. Hän on lähtenyt lentokoneella Etelä-Ranskaan terveyttään hoitamaan.

Ateenalaiset alkavat karjua ja keräillä kiviä taskuihinsa, jolloin Hiperihaperihuiskis asettaa kiireesti kenttäoikeuden. Kenttäoikeus tuomitsee Ritaratiraiskiksen ja kaikki hänen ministerinsä ammuttaviksi. Pääministeri Pipanapapanaiskis ja muut ministerit ammutaan 15 minuutin kuluttua torilla. Valitettavasti ei itseään Ritaratiraiskista voida ampua, sillä hän oli sattunut tulemaan toissapäivänä hirtetyksi.

Sitten kansalaiset rauhoittuvat ja ryhtyvät jälleen hoitamaan tupakka- y.m. ahvääreitään.

Mutta edellisen hallituksen ystävät, joitten johtajan Kakarapakaraiksen päästä on luvattu suuri palkinto, pitävät vihaa ja hautovat myrkyllisiä juonia.

Ja kun aika on kypsä, leimahtaa kapina, ja kansanjoukot syöksyvät Kakarapakaraiksen johdolla linnaan etsimään Hiperihaperihuiskista.

Siellä tulee heitä vastaan rykmentin päällikkö, eversti Kipelikapelikopulos, joka ilmoittaa, että asia on jo valmis ja Hiperihaperihuiskiksen hautajaiset ovat kaikessa vaatimattomuudessa huomenna.

— Minä olen siis valtion päämies! huudahtaa Kakarapakarais käsiään hieroen.

— Ei, valtion päämies olen _minä!_ vastaa eversti Kipelikapelikopulos kuivasti, ja kehoittaa Kakarapakaraista lähtemään kotiinsa nukkumaan.

— Petosta! huutaa Kakarapakarais kansalle. — Eteenpäin!

Mutta Kipelikapelikopuloksen joukot avaavat tulen, ja väkijoukko hajautuu pakokauhun vallassa. Muitten edellä juoksee Kakarapakarais.

Diktaattori Kipelikapelikopulos pyyhkii sitten vaaliluettelosta pois kaikki nimet ja ryhtyy hallitsemaan maata, annettuaan vangita kaikki entiset ministerit ja kaikkien puolueitten johtajat.

Niinkuin entisetkin diktaattorit, Pangaloksesta lähtien, olivat tehneet.

EREHDYS JA SELITYS

Ystävämme Jussilainen on joutunut huonoon huutoon ja epäilyttävään maineeseen Taivalsalon neitosten keskuudessa.

Siitä nyt tosin ei olisi vielä paljon väliä. Mutta kun hän on siinä yhteydessä saattanut meidätkin epäilyttävään valoon samalla taholla, niin muuttuu asia heti vakavammaksi ja ansaitsee selityksen.

Syy ei suinkaan ole meidän, vaan Jussilaisen.

Eikä niinpaljon Jussilaisenkaan kuin hänen likinäköisyytensä.

Jussilainen turhamaisuudessaan tavallisesti kyllä kieltää likinäköisyytensä, mutta tosiasia pysyy joka tapauksessa tosiasiana.

Parasta olisi, jos hän menisi kaupunkiin ja hankkisi itselleen silmälasit.

Jussilainen on ostanut itselleen moottorivenheen.

Hän on nyt siis suuri moottorimies ja on hommautunut erään pursiseuran jäseneksi, saadakseen itselleen asianmukaisen lakin.

Ja hän häärää vain moottorinsa kimpussa ja välittää vain moottoristaan ja puhuu vain moottoristaan ja kehuu vain moottoriaan, milloin ei kehu itseään, ja elää kokonaan moottorilleen päivät pitkät ja näkee unta moottoristaan koko yön.

Eräänä lämpimänä kesäpäivänä tapahtui sitten se, minkä täytyi tapahtua: Jussilainen tuli vaatimaan meitä mukaansa moottorimatkalle.

Lyhyen sisällisen taistelun jälkeen suostuimme. Onhan Jussilainen ystävämme, vaikka hän valitettavasti onkin tullut moottorihulluksi. Onneksi on tämä mielisairauden laji tavallisesti ohimenevää laatua. Vieläpä usein verraten pian ohimenevää laatua.

Totta puhuen ei Jussilaisen moottorissa tuntunut mitään vikaa olevankaan. Se läksi nöyrästi liikkeelle, heti ensi nykäisyllä, ja kävi sitten keskeytymättä ja reistailematta, melkein yhtä kovasti, kuin Jussilaisen suu hänen ylistäessään moottorinsa miltei yliluonnollisia avuja.

Jussilaisen käytettävänä on 3—4 peninkulman pituinen järvi. Sen toisella rannalla on edellämainittu Taivalsalon kylä. Kylän muodostaa kolme varakasta taloa. Niissä on joukko pulskia tyttöjä, joista osa on koulujakin käyneitä tai käyviä.

Päästyämme järven yli sanoi Jussilainen:

— Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, niin menemme Taivalsalon Mattilaan päivälliselle. Minä tunnen sen talon hyvästi, ja siellä on komeita tyttöjäkin.

Huom.: Jussilainen on poikamies.

Mitäs meillä olisi sitä vastaan ollut? Nälkäkin kun jo alkoi tulla.

Jussilainen istui tietysti perää pitämässä, koska moottori oli hänen ja koska hän tunsi tai ainakin väitti tuntevansa järven.

Lähestyessämme sitä lahtea, jonka perukassa Taivalsalon kylä on, paistoi aurinko päin silmiä niin että sen kilo häikäisi. Siitä huolimatta olimme kuitenkin huomaavinamme ikäänkuin valkoisia täpliä liikkuvan vedessä rannalla suoraan venheen keulan edessä.

— Mitäs tuolla on? kysyimme me.

Jussilainen tirkisteli sinnepäin ja sanoi sitten:

— Ei siellä mitään ole.

Moottori puski täyttä vauhtia eteenpäin.

— Onpas! huudahdimme me.

— Jaa, sanoi Jussilainen. — Siellä näkyy olevan lehmiä. Saa nähdä, tokko ne kirotut elukat väistävät moottorivenhettä. Minä lasken suoraan karjan halki.

Äkkiä valtasi meidät hämmästys. Eräs lehmistä näytti nousseen takajaloilleen ja heiluttavan meille torjuvasti eturaajoillaan. Toiset näkyivät juoksevan vedestä ja pakenevan rannalla kasvavaan koivikkoon.

Nyt huomasimme, miten asianlaita oli. Ne eivät olleet lehmiä, vaan naisia, ja ne pakenivat kaikki metsään. Jussilainen laski vain kohti ja kerskasi:

— Saivatpas, hyväkkäät, jalat alleen, vaikka ne eivät maantiellä tahdo millään ilveellä autoa väistää!

Koska plaski joka tapauksessa jo oli tapahtunut eikä tehtyä enää voinut saada tekemättömäksi, niin emme maininneet vielä mitään huomioistamme Jussilaiselle. Ajattelimme sisällisesti iloiten, että antaapa Jussilaisen ruveta talossa neideille kehumaan, miten hän säikäytti lehmät pois vedestä.

Jos Jussilaisella olisi ollut tavallisen ristityn silmät päässä, niin olisi hän huomannut rannalla erinäisiä sanoisimmeko hienotunteisia vaatekappaleita, joiden olisi pitänyt voida antaa hänelle hieman ajattelemisen aihetta. Mutta eihän hän nähnyt muuta kuin moottorinsa. Tietysti.

Talossa otti isäntäväki meidät ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan, mutta talon tyttäriä ja heidän kesävierasneitejään ei pitkään aikaan näkynyt.

Ja kun he vihdoin tulivat — vasta päivällispöytään — olivat he kummallisen jäykän tapaisia. Ikäänkuin jonkinlaisia puisia pyhimyskuvia vanhan kirkon saarnatuolin laidoissa.

Valitettavasti ei Jussilainen tullut ottaneeksi sitä puheeksi. Se oli meille pettymys.

Olisimme antaneet koko tapahtuman, josta ei sen kummempaa seurannut, olla sinänsä, ellemme olisi jälkeenpäin sattumalta kuulleet Taivalsalon pulskien neitosten vierailleen kuvailevan Jussilaista hävyttömäksi ja riettaaksi mieheksi sekä lisäävän, ettemme muka mekään näytä olevan sen parempi.

Näin ollen täytyi meidän kertoa, miten asianlaita oli.

Jussilainen ei tehnyt sitä hävyttömyydestä. Ja me olemme tietysti ihan viaton. Niinkuin aina.

Jussilaisen silmissä te, hyvät neidit, näytitte vain lehmiltä. Pulskilta suomalaisilta nupokyytöiltä.

Mikäli sitten se seikka voi paljonkaan Jussilaisen asiaa parantaa?

VIERAITA

Hätylän joukko vietti kesää huvilassa, joka on sillä niemellä, minkä kärjessä laivalaituri on.

Jouhelat, joita oli vain herra ja rouva ja eräs täti ja palvelijatar, asuivat saarella, josta oli niemeen enemmän kuin kilometrin matka.

He tapasivat toisensa silloin tällöin laivalaiturilla, ja Hätylän rouva sanoi ystävällisesti:

— Milloinkas herrasväki tulee meillä käymään?

Mihin rouva Jouhela herttaisesti vastasi:

— Tulkaa te ensin meillä käymään. Milloin tulette?

— Sitä on vähän vaikea edeltäpäin sanoa, vastasi rouva Hätylä. — Meillä kun on usein vieraitakin.

— No ottakaa vieraat mukaanne! kehoitti hra Jouhela ystävällisesti, mutta ajattelemattomasti.

Rva Jouhela puraisi huultaan, ja hänen vasemmasta silmänurkastaan singahti noin sadasosan sekunnin pituinen salama hra Jouhelaan, mutta hänen huulillaan oli herttainen hymy, kun hän sanoi:

— Niin, vieraat mukaan tietysti! Onhan meidän huvilalla vähän ahdasta... mutta kyllä sopu sijaa antaa — —

Kotimatkalla sanoi rva Jouhela nuhtelevasti:

— Mitä sinä menit sellaista sanomaan!

— Leikillähän minä tietysti... puolustautui Jouhela.

— Sellaisesta leikistä voi helposti tulla tosi, sanoi rouva Jouhela profeetallisesti.

Paria päivää myöhemmin istui hra Jouhela tapansa mukaan avonaisen ikkunan ääressä kaukoputki kädessä ja piti silmällä, mitä laivalaiturin puolella maailmaa tapahtui. Laiva nimittäin laski juuri laituriin.

— No nyt tuli kerrankin Hätylään vieraita oikein rotevasti, ilmoitti hän vaimolleen. Yksi, kaksi, kolme, viisi, seitsemän, kahdeksan, kymmenen... yksitoista henkeä. Kolme herraa, viisi naista ja kolme lasta.

— Siunatkoon! huudahti rouva Jouhela. — Ja Hätylän rouvalla ei ole ruokaa!

— Mistä sinä sen tiedät?

— Hätylän rouva sanoi eilen laiturilla, ettei hänellä ole kuin vähän silakkaa ja perunoita ja puolenkymmentä munaa, niin että hänen täytyy huomenna mennä kaupunkiin. Meillä on muuten melkein sama juttu. Onneksi ei meidän tarvitse pelätä vieraita...

Jouhela istuskeli edelleen ikkunan ääressä. Päivä oli lämmin. Kesäinen tuuli suhahteli rannan puissa.

Äkkiä pääsi Jouhelalta hätäinen mölähdys.

— Mitä nyt? kysyi rouva Jouhela, joka viereisessä huoneessa parsi sukkia.

— Ne tulevat _tänne!_ huusi Jouhela.

— _Kutka_?!

— Koko Hätylän joukko, vieraineen päivineen!

— Mitä minä sanoin sinulle! huusi rouva Jouhela kauhuissaan. — Nyt ne tulevat meille _päivälliselle!_ Eikä meillä ole mitään...

Rouva Jouhela sai hermokohtauksen.

— Pakoon! huusi Jouhela. — Meidän täytyy paeta!

— _Millä_? huusi rouva Jouhela itkien. — Etkö kuullut, että täti ja Mari lähtivät meidän venheellä aamiaisen jälkeen Kuhasaareen mustikoita poimimaan!

Hra Jouhela harppaili edestakaisin huoneessa tukkaansa raastaen.

— Tule! huusi hra Jouhela äkkiä. — Me pakenemme ukko Heikkisen venheellä.

Heikkinen on saman saaren toisella rannalla olevassa mökissä asuva ukko, joka kesällä kalastelee ja talvella kutoo verkkoja talollisille.

Jouhela tempaisi toiseen käteensä vaimonsa hatun, painettuaan oman hatun päähänsä, ja tarttui toisella kädellään vaimonsa käsivarteen, huudahtaen:

— Kiiruhda! Ei ole vielä myöhäistä!

Sitten he katosivat karjapolkua myöten metsän suojelevaan helmaan.

Tuntia myöhemmin souti hra Hätylä vieraitaan takaisin kotiin päin, hiki otsallaan ja epätoivo sydämessään. Rva Hätylän sydämessä ei ollut enää epätoivoakaan. Se oli kokonaan turtunut.

Kun he tulivat kotiin ja pääsivät sisään, huusivat Jouhelat heille iloisesti:

— Hyvää päivää! Terveisiä meidän saarelta!

Hätylään oli saatu lisää vieraita.

KERTOMUS SUUTARISTA JA TULISESTA KÄÄRMEESTÄ

Maakunnassa kuulee välistä kummallisia asioita.

Eräs semmoinen on kertomus suutarista ja tulisesta käärmeestä, eikä se suinkaan ole mikään mätäkuunjuttu.

Se oli päinvastoin varsin vakava juttu suutarille. Hän olisi voinut siinä menettää henkensäkin.

Tämä suutari — nimittäkäämme häntä vanhanaikaiseen tapaan vaikka suutari Pikiseksi — oli sellainen vanhanaikainen suutari, jotka ovat antaneet aiheen sananparteen »päissään kuin suutari lauantaina».

Suutari Pikinen oli juuri sellainen suutari.

Oli, mutta ei ole enää.

Hän on tehnyt parannuksen.

Toivokaamme, että se kestää.

Suutari Pikinen teki aina ahkerasti ja kunnollisesti työtä koko viikon, mutta lauantai-iltana hän oli hönössä.

Nytkin oli hän taas lähtenyt kekkaloimaan »talolle», missä olivat menossa tavalliset lauantaitanssit.

Hän oli jo tullessaan hyvässä tuulessa, ja talon takana metsässä olevasta tavanmukaisesta liikkeestä osti hän vielä pullollisen ainetta, minkä pisti takataskuunsa.

Sitten työntyi hän urhoollisesti, lakki toisella korvalla kallellaan, tanssitupaan ja alkoi herättää huomiota.

Aluksi heiluskeli hän vain seinäpuolilla, mutta ilmestyi lopulta jo keskilattiallekin, tanssivien parien keskelle.

Siellä hän sitten tepasteli ja pyörähteli, rallatellen:

»Ja retkupolkkaa kun soitettiin, niin pojat ne retkutteli...»

Aluksi ei suutarista sen enempää välitetty. Jotkut renkipojat vain velmuillessaan huutelivat hänelle kehoitussanoja ovenpielestä.

Mutta kun suutari sitten alkoi tavoitella tanssivia pareja ja lopuksi sellaisessa yrityksessä kaatua rojahti keskelle permantoa, vetäen yhden parin mukaansa, niin oli se jo liikaa, ja tanssijat alkoivat huutaa järjestysmiehille, että suutari on heitettävä ulos.

Järjestysmiehet muuttuivat heti virkaintoisiksi ja käskivät suutari Pikisen mennä ulos ja lähteä kotiinsa nukkumaan.

Pikinen puolestaan lausui hartaan ja äänekkään toivomuksen, että järjestysmiehet menisivät erääseen kuumuudestaan tunnettuun paikkaan.

Järjestysmiehet tarttuivat suutarin käsivarsiin ja taluttivat hänet portaille ja potkaisivat sitten niistä alas.

Päästyään jaloilleen kompuroi suutari Pikinen portille, mistä lausui syvän halveksimisensa, lähtien sitten kiljahdellen tallustelemaan pitkin tietä hautoen päässään epämääräisiä kostonhimoisia unelmia.

Hän huomasi vihdoin olevansa kotimökkinsä läheisyydessä ja alkoi veltosti miettiä kysymystä, mennäkö todellakin nukkumaan vai lähteäkö uudelleen raitille etsimään seikkailuja, joita lämpöisellä, pimeähköllä elokuun yöllä saattoi vielä olla helmassaan.

Suutari haparoi savukelaatikon takkinsa taskusta, sytytti tupakan ja heitti tulitikun tielle.

Samassa huomasi hän sinisen liekin leimahtavan jalkainsa juuresta kuin maan alta puhjenneen hornanlieskan, ja hyppäsi säikähtyneenä syrjään.

Sininen liekki hyppäsi perässä kuin sammakko ja tavoitteli jo hänen housunlahkettaan.

Suutari Pikinen mölähti kauhusta ja hyppäsi kauemmaksi. Ja taas hyppäsi sininen liekki hänen perässään.

Silloin tunsi suutari hiuksien nousevan pystyyn päässään, ja parahtaen läksi hän pakenemaan.

Seuraavana aamuna levisi kylällä kaamea uutinen.

Paholainen oli vienyt suutari Pikisen!

Hänen mökkinsä oli tyhjä, eikä Pikisestä ollut jäljellä muuta kuin lakki, joka oli pudonnut hänen päästään, kun pahahenki koppasi suutarin kainaloonsa ja lähti lennättämään häntä... niin, arvaahan sen, minne!

Akat siunailivat ja miehet raapivat epätietoisina korvantaustojaan.

Tietysti ei se seikka yksistään, että suutari oli poissa kotoaan ja että hän oli pudottanut lakkinsa, mitenkään vielä olisi oikeuttanut otaksumaan noin kaameaa selitystä.

Kyllä siihen oli paljon pätevämmät perusteet.

Kun Nikulan Aliina ja Heikkilän palvelijatar Riitta olivat Ihanterin Oskarin saattamina kävelyllä pitkin kylän tietä, tuli heitä vastaan, mielettömän kauhun ilme kasvoillaan ja kovaa vauhtia juosten, suutari Pikinen, jonka kintereillä kiemurteli ja hyppi hirmuinen, _tulinen käärme!_