Part 1

VENEELLÄ POIKKI SUOMENNIEMEN

Seikkailuja Pohjanmaan vesillä ja saloilla

Kirj.

ARVO K. [Arvo E. Korhonen]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1895.

SISÄLLYS:

Lukialle. I. Alkupuuhat. II. Oulusta Tervolaan. III. Tervolasta Rovaniemeen IV. Rovaniemeltä Auttijoen suulle. V. Auttijoen suulta Paanajärvelle. VI. Paanajärvellä. VII. Retki Vartiolammille. VIII. Paanajärveltä Kuusamon kirkonkylälle. IX. Kuusamon kirkolla. Karhujahdille. Kuusamon kansa ja sen olot. X. Kuusamon kirkolta Iijoen suulle. XI. Iistä Ouluun. XII. Lopuksi.

Lukijalle.

Yleensä tunnettu ja valitettu on se köyhyys, joka muutoin jo varttuvassa kirjallisuudessamme on vielä vallalla etenkin nuorison luettavaksi kelpaavaan matkakertomus-kirjallisuuteen nähden. Tämä seikka on allekirjoittaneelle antanut syytä aiheen tarjoutuessa ryhtyä nyt yleisön luettavaksi tarjottavan teoksen kirjoittamiseen. Alkuaan tosin aikomus oli, että kertomus tulisi julkaistavaksi ainoastaan jossain sanomalehdessä matkakirjeinä, mutta saamieni kehoitusten johdosta ryhdyin sittemmin sitä muodostelemaan kokonaisemmaksi ja olen sen nyt uskaltanut siis ulosantaa erityisenä teoksena. Tämä olkoon mainittu etenkin siitä syystä, että lukija yllä olevan seikan huomioon ottaen antaisi anteeksi kertomukseni monet heikot puolet.

Samalla kun siis teoksen tarkoituksena on osaltaan — niin vähäinen kuin se lieneekin — koettaa poistaa jo mainittua puutetta kirjallisuudestamme, tahdotaan sen kautta kääntää maamme urheilevan nuorison huomiota erääseen urheilun alaan, joka etenkin maallemme on ominaista, vaan joka verraten vähän on vielä käytäntöön tullut. Tehdään näet kyllä meilläkin kävelyretkiä ja ajetaan polkupyörillä, vaan samalla jätetään hyväkseen käyttämättä maamme monet järvi- ja jokitiet; korkeintaan tyydytään johonkin pieneen purjehdus- tai kanoottiretkeen. Ja kuitenkin, mikä maa tarjoo soveliaampaa tilaisuutta laveille vesiretkille kuin meidän Suomemme tuhansine järvineen ja jokineen, mikä urheilumatka koskaan on hauskempi, monipuolisempi, vaihtelevampi kuin veneretki kautta järvien milloin peilikirkasten, milloin myrskyn käsissä hyrskyväin selkien, jokien juhlallisten suvantojen, koskien vaahtoisain kuohujen, sydänmaan tyynten, salaperäisten purojen ja lampien! Semmoiseen retkeen yhdistyy paljon muutakin eikä vaan yksistään urheilun tuottama hyöty ja hauskuus! Sillä olemme tilaisuudessa näkemään maamme luontoa sen vaihtelevimmissa, viehättävimmissä muodoissa, monella tavoin nauttimaan matkastamme ja huvittamaan itseämme samalla kertaa. Ja sitten tuo vapaa, raitis elämä kesäisen luonnon sulorikkaassa helmassa! Mikä onkaan virkistävämpää talven työstä ja ponnistuksista väsyneelle nuorisolle kuin juuri moinen retki kautta satojen järvien, jokien, salmien ja salojen! Tosi kyllä, että sillä kenties! saa nähdä vaivoja ja vastuksia, kestää monet kovatkin ponnistukset, luopua monista mukavuuksista, joita muullaiset retket tarjoovat, mutta monin kerroin ja monipuolisesti se myös palkitsee kaikki koetut vaivat, kestetyt ponnistukset.

Jos kertomukseni, jossa olen koettanut osapuilleen kuvailla veneretken sekä vaivoja, vastuksia ja hankaluuksia että myös sen monia hauskoja puolia, voi edes jossain määrin saavuttaa urheilevan nuorisomme mieltymystä ja herättää edes jonkun mielessä halun itsekkin tuommoista retkeä koettamaan, niin on teoksen tarkoitus saavutettu. Enempää ei sillä ole pyydettykään, sillä — vasta itse kokien kukin voi tulla oikein vakuutetuksi veneretkien verrattomasta monipuolisuudesta muullaisiin urheilumatkoihin nähden, — Reippaille veneretkille siis te Suomen urheilua harrastavat nuorukaiset! Maamme tarjoo kyllä sadottain eri kulkureittejä.

Suuresti teoksen hauskuutta tietysti olisi lisännyt, jos siihen olisi voitu monista tarjona olevista sekä matkaa kuvaavista että Pohjolan harvinaisen kauniista maisemakuvista ottaa niin monta kuin suinkin. Teoksen lajin uutuus sekä kuvien tuottamat suuret kustannukset ovat kuitenkin pakottaneet tyytymään ainoastaan vähäiseen osaan, valitsemaan enimmäkseen vain matkaa kuvaavia. "Pohjolan Sweitsin" lumoavat maisemat eivät siis, ikävä kyllä, voi edes kuvien muodossa tarjoutua lukijain ihailtaviksi, kuvauksien! vajavaisuuden täytöksi. Vaan — unhotin sen — eihän niistä todenmukaista käsitystä saakkaan kuvista yhtä vähän kuin kynällä tehdyistä kuvauksista! Ne pitää itse omin silmin nähdä, niin — nähdä ne, nauttia niistä, ihastua, hurmaantua niihin!

Helsingissä, syyskuun 25 p. 1895.

Arvo K.

I. Alkupuuhat.

Kenen päähän se tuo matkatuumamme oli oikeastaan ensin pälkähtänyt, sitä en nyt enään varmaan voi sanoa. Sen vaan muistan, että kun muuanna talvi-iltana pistäysin "Kasarmikadun puulaakiin" parin toverini luo, (— voimmehan kutsua toista "tohtoriksi", koska hän sen arvonimen piakkoin sai, toista taas "insinööriksi" koska hänellä oli toivo tulla kohta siksi leivotuksi —) niin siellä asia oli parhaillaan pohdittavana. Tuuma esitettiin minullekkin ja pyydettiin kolmanneksi toveriksi retkelle. Ja koska minulla on aina ollut hiukan taipumusta retkeilemiseen, niin mitäs siinä muuta kuin "kättä päälle" ja asia oli päätetty. Ryhdyttiin vaan nyt seikkaperäisemmästi matkasuunnitelmaa pohtimaan. Kysymys minne lähtisimme ei paljon pään vaivaa antanut. Olimme näet kaikki pohjalaisia ja niinpä tahdoimmekin tyytyä omaan Pohjan perukkaamme, tutustuaksemme sen ihanuuksiin. Tosi kyllä, että melkein meidän päiviimme saakka on maassamme ollut se luulo yleinen, ettei muka Pohjanmaalla, verraten muuhun Suomeen, ole mitään erikoista tarjottavana luonnonihailijalle. Tuo luulo on kuitenkin suuri erehdys, sen tiesimme, ja niin olivat nekin matkailijat vakuuttaneet, jotka olivat uskaltaneet tuonne "karhujen asuinsijoille" pistäytyä. "On sielläkin luonnon kauneutta, on seutuja, jotka viehättävyydessään ja vaihtelevaisuudessaan voivat vertoja vetää mille osalle tahansa maastamme", niin he ihastuneina olivat jutelleet. Jopa jotkut olivat menneet niinkin pitkälle, että väittivät juuri tuolla Pohjan tuntemattomilla perukoilla Suomen Sweitsin löytyvän. Siellä, laajan Kuusamon takamailla, Paanajärven tienoilla, siellä ne piilevät meidän luonnonkauniin Suomemme viehättävistä viehättävimmät seudut, sanoivat he. — Sinne tahdoimme mekin nyt rientää omin silmin näkemään noita ylistettyjä paikkoja, nauttimaan niiden valtavasta kauneudesta.

Mutta miten? Kävelymatkanko tehden? Ei! Tuommoinen kuivanhauska jalkapatikkaretki pitkin pölyisiä maanteitä ja ikäviä metsäpolkuja ei meistä näyttänyt houkuttelevalta, niin muotiin kuin kävelymatkat ovatkin tulleet. Retkestämme piti tulla jotain erikoisempaa, kerrassaan monipuolinen urheiluretki; siitä olimme kaikki yksimielisiä. Ja pakkokos pölyä niellen teitä tallustella silloin kun on maa semmoinen kuljettavana kuin meidän "tuhat järvien ja — suotakoon lisätä — tuhat jokien maa"!

"Silmätäänpäs karttaa, eiköhän sinne Paanajärvelle voisi päästä vesiteitä", ehdotti tohtori, joka ei ole mikään jalkamatkojen ihailija. Ihan oikein! Vesistöt ovat kuin ovatkin niin sijoittautuneet, ettei mahdottomalta näytä päästä toisesta toiseen, vaikkapa joitakuita pieniä kannaksia näkyykin kartalle merkityn.

"Siis teemme tietysti matkamme veneellä!" esitti tohtori päättävästi

"Niinpä niinkin, omalla veneellä ja omin voimini", säesti tuohon jo toinen innostuneena. "Sillä eihän se ole sporttimies eikä mikään, joka laiskana makaillen muilla itseään soudattaa, korkeintaan jonkun taipaleen kävelemisellä itseään rasittaen."

Melulla hyväksyttiin tietysti tuo esitys. Ja innostuneita kun kerran oltiin, niin lisättiin suunnitelmaan vielä, että koko matka olisi tehtävä samalla veneellä, jos suinkin mahdollista.

Näin se tuli kesäretkemme päätetyksi.

Ja sitten pitkin kevättä, kun vaan toisiaan tavattiin, aina oli aijottu retki kohta keskustelun aineena. Hankittiin tarkemmat kartatkin ja niiden mukaan sitten sommiteltiin lopullinen matkasuunnitelma.

Yhtymispaikaksi määrättiin Vaasa, koska meillä kaikilla oli aikomus mennä siellä pidettävään laulujuhlaan.

"Mutta eiköhän jo laulujuhla-retkeäkin voitaisi saada samalla urheiluretkeksi. Olisihan tuo komea alku kesäretkellemme. Mitäs, jos tehtäisiin sekin veneellä, purjeveneellä nimittäin", esitteli taasen joku tuumiaan.

Ja sehän sopikin mainiosti. Oulusta insinöörimme purjehtisi veneellään Vaasaan, matkan varrelta mukaansa ottaen tohtorinkin. Sieltä sitten kolmissa miehin purjehdittaisiin takasin Ouluun, josta varsinaisen retkemme alkaisimme. Laivalla ensin Oulusta laskettelisimme Kemiin, mukanamme vieden sieltä myös veneen kaikkine matkakaluineen. Kemistä alkaisimme retketä omin neuvoin. Nousisimme sauvomalla ylös Kemijokea aina kuutisen penikulmaa itäpuolelle Rovaniemen kirkkoa, missä Auttijoki laskee Kemijoen jyrkästi länttä kohden tekemään mutkaan. Auttijokea pääsisimme sitten samannimiseen järveen, josta taas pyrkisimme pitkin Korojokea ja sen lisäpuroa Kurttajokea Aartojärveen. Sieltä toivoimme, ainakin kartasta päättäen, pääsevämme pienellä taivalluksella Posiolammen ja Posiojoen kautta Posiojärveen, josta olisi selvät selät laskettavina halki Yli- ja Alikitkan suurten järvien. Kun niin pitkälle kerta pääsisimme, olisimme jo pelastetut, sillä sittenhän ei enään olisi mikään vaikeus luikua Kitka- ja Oulankajoen myötävesiä Paanajärveen; niin arvelimme. Pistäytyisimme sitten Paanajärveltä rajan yli Venäjän Karjalaankin, käydäksemme katsomassa kuulua Kivakkakoskea. Se olisi matkamme keskipisteenä. Sieltä näet kääntyisimme takasin Paanajärvelle, jonka taas vuorostaan jättäisimme selkämme taakse, noustaksemme Oulankajoen suuhun laskevaa Kuusinkijokea Kuusamon vesistöihin. Siellä olisi selvät järvien selät edessämme, välillä vaan lyhempiä jokia ja salmia.

Näin pitkälle oli matkasuunnitelmamme jokseenkin varma. Mitään mahdottomuuksia ei näyttänyt olevan, jotka estäisivät sen toteuttamista. Minkä kautta Kuusamon kirkolta jatkaisimme matkaamme, sen jätimme riippuvaksi erityisistä asianhaaroista, näet siitä, miten kauvan matkallamme Kuusamon kirkolle menisi ja mitä siellä saisimme kuulla meille tarjona olevista eri kulkureiteistä. Aikomuksemme oli kuitenkin jos mahdollista pyrkiä Oulujoen latvavesille joko Muojärvestä lähtevää Pistojokea Vuokkiniemen kautta tai, ensin Kuusamon vesistöstä siirryttyämme Iijoen latvavesille, Irnijärven perukasta muuatta puroa nousten ja loput kannasta taivaltaen Kiantajärveen laskeville vesille. Kumpaakin tietä tulisimme Suomussalmen kirkolle, josta sitten valtava Emäjoki saisi meidät siirtää Oulujärveen. Sieltä Oulujoki meidät kyllä pian kyyditsisi takasin meren rannikolle. — Ainoastaan hätätilassa oli aikomuksemme laskea Iijokea suulle asti, josta sitten laivalla voisimme katkaista loppu taipaleen. Ja niin päättyisi retkemme Ouluun.

Osapuille kyllä arvasimme jo matkasuunnitelmaa laatiessamme, että monellaiset vaikeudet ja vastukset ne olivat voitettavat, ennenkuin retki olisi suoritettuna. Etenkin arvelutti, miten mahtaisi käydä noilla monilla pienillä joilla ja puroilla, joita myöten oli vesistöistä vesistöihin pyrittävä, vieläpä, tokko kaikki isommatkaan joet olisivat kuljettavia. Olimme sen verran kukin jo ennenkin sydänmailla retkeilleet, että osasimme arvostella matkan vaikeuksia ja arvata, ettei kulku niin helposti sujuisi kuin kartasta päättäen olisi voinut luulla. Koettaa kuitenkin sopii, arvelimme.

Niin pitkäksi ja vaivaloiseksi kuin matkamme näimme tulevankin, luulimme kuitenkin voivamme suorittaa sen suunnilleen viidessä viikossa, jollei laskumme kokonaan pettäisi. —

Näitä tuumiessa pian kevät muuttui kesäksi. Ei siis enään ollut kaukana se aika, jolloin tuumasta oli tosi tehtävä. Tuo seikka ei kuitenkaan huoleksi meille paneunut; se päinvastoin yhä enemmän elvytti ja kiihdytti matkaintoamme. Tyhjät tuumailut heitettiin sikseen ja ruvettiin vähitellen varustautumaan retkelle, yhtä ja toista, varsinkin kalastusneuvoja ostelemaan; jo edeltäpäin nautimme ajatellessamme että saisimme koskien kovissa kuohuissa kisailla harrien, taimenten ja lohien kanssa.

Tietysti ei mikään kainous estänyt meitä juttelemasta aijotusta retkestämme muillekkin, jopa oikein uhmaillen; tulisihan näet retkestämme ensimäinen laatuaan, ainakin meidän maassamme. Leikiksi kuitenkin tuumiamme tahdottiin katsoa. Ei edes sekään paljon auttanut, että koetimme lisäsyyksi retkelle lähtöön selittää tieteelliset harrastukset, jonkunlaiset korkeusmittaukset, jäärajahavainnot, kieli- ja kansatieteelliset tutkimukset y.m. — Hiukan totta tuossa syyssä kyllä oli, mutta urheiluhalu se kuitenkin oli pätevinnä aiheena meille.

"Perästä kuuluu, sanoi torven tekijä", arvelimme epäilijöille vastaukseksi ja jätimme heidät vakaumukseensa retken mahdottomuudesta siksi, kunnes voisimme jutella heille semmoisten vaikeuksien voittamisesta, joista he eivät olleet uneksineetkaan.

"Ja Vaasassa sitä sitten tavataan", oli viimeiset sanat, kun kättä lyöden pääkaupungissa erosimme ja kukin lähti kotiseudullensa viettämään nuo jälellä olevat muutamat keväiset viikot.

II. Oulusta Tervolaan.

Ei ne tässä matoisessa maailmassa kaikki sommitellut tuumat kuitenkaan toteudu, sen saimme mekin kokea, mitä matkamme alkuun tulee.

Vaasassa oli kyllä päätetty yhtyä, mutta — turhaan me toiset siellä tohtoria etsiskelimme; hänelle oli sattunut "odottamaton este", saimme jälestäpäin kuulla.

Ja entäs sitten purjehdusretki Vaasasta Ouluun! Niin — sekin "kuivi siihen kuin lasareetin suurus." Insinööri ei näet ollut ehtinytkään saada venettään purjehduskuntoiseksi. Noin pitkää matkaa varten oli hänen ollut pakko ryhtyä perinpohjaisempaan veneen varustamiseen ja korjaukseen, kuin lyhyessä ajassa oli voinut suorittaa.

Juhlat Vaasassa juhlittuamme insinööri ja minä erosimme, hän mennäkseen Ouluun matka varustuksia viimeistelemään, minä taas pistäytyäkseni K-joelle sukulaisiani tervehtimään ja sieltä tohtorinkin matkalle puuhaamaan "voimalla millä hyvänsä", jos niin tarvittaisiin. Oulun asemalla sitä kuitenkin vihdoin kaikki kolme taas yhteen tapauttiin.

Tosin kyllä olimme jo matkaa varten varustelleet, mitä kukin luuli itse tarvitsevansa. Kuitenkin, ennenkuin vene oli kuntoon laitettuna ja varpehittuna sekä kaikki yhteiset ostokset ostettuna, eväät y.m. varustettuna, meni Oulussa vielä kolme päivää. Sitten olimme vihdoin valmiit matkalle. Ja nyt ei enään lähtöämme kukaan voinut estää. Viime hetkeen asti koetettiin kyllä saada "poikia" luopumaan tuosta vaaroja varavalti uhkaavasta retkestä. Apua ei varotuksista kuitenkaan ollut, sillä — vaarat ja seikkailut, nehän ne meitä juuri houkuttelivat lähtemään.

Heinäkuun 4 päivä armon vuonna 1894 tuli lähtöpäiväksemme.

Kaikki kontit, laatikot, peitteet, sadetakit, kalastus- ja metsästyskojeet y.m. veneeseemme — joka oli "vesille lykättäessä" saanut nimekseen "Täräys", vaikka muut, kentiesi piloillaan, olisivat sen tahtoneet ristiä "Uudeksi Vegaksi" — lastattuamme, karttui meille painoa noin pari sataa kiloa, venekkin siihen luettuna.

Hyvästit heitettyämme ja viimeiset varotukset vielä eväiksi matkalle saatuamme lähdimme sitten soutelemaan Salmeen, jossa aluksemme oli luvattu miehineen kaikkineen ottaa höyrylaiva "Pohjolaan"; edellisenä päivänä olimme jo siitä sopineet laivan kapteenin kanssa. Pitkä ei tosin matka ollut soudettavana, mutta kuitenkin tohtorin kämmeniin jo pahaa ennustavat rakot tuolla välin ehtivät ilmauta. Muitta mutkitta suoriuttiin sentään laivaan ja niin sitä lähdettiin. Reippaasti heilautettiin hattuja vielä viimeiseksi hyvästiksi rannalle jääville tutuille sekä kummastelevalle katselijajoukolle. — Huomiota ja kummastelua herätti syrjäisissä jo alussa samate kuin pitkin koko matkaa varsinkin retken mukaisiksi laittamamme pukineet. Kevyet, väljät puserot, housuja vaan vähän näkymässä vyötäisten ja pitkien pieksun varsien välillä, jotka pohjalaisen tapaan oli pulskasti poimulle laskettu, pienet, köykäiset huopalakit, jotka sattumalta olivat kullakin eri väriset, valkoinen, sininen ja punainen, — siinä pääasiallinen matkapukineemme. Ja "hauskan näköiseksi" se teki joukkomme, niin kuulimme vakuutettavan.

Laivamatkasta Oulusta Kemiin ei ole erikoista kerrottavaa. Se oli tuommoista hauskaa, vaivatonta lekkuilemista melkein tyynellä meren pinnalla, koneen puhkinan ja laivan siipien räiskeen yksinään häiritessä tyyntä rauhallisuutta. Puhellen ja laulellen koetimme aikaamme kuluttaa ja itseämme hauskuttaa. Pilaillen karkoitettiin mielistä hiipivä levottomuuden tunne, jommoinen väkistenkin tahtoo tyyntäkin luonnetta levotuuttaa, kun on käsillä hetki, jolloin johonkin erikoisempaan, vaaroja ja vastuksia uhkaavaan yritykseen on ryhdyttävä. Tuo tunne ei ollut kuitenkaan pelkoa eikä arkailemista, vaan jonkunlaista mielen kiihoitusta, tulevaisuuden epätiedon tuottamaa levottomuuden tunnetta. Se olikin kuin lieveän ärsyttävää tuskaa tuottavaa nautintoa.

Mainitsemista ansaitsee muuan herrasmies, jonka satuimme laivalla tapaamaan. Hän lyöttäysi pakinoimaan ja kyselemään matkoistamme. Kyytihevosella mies lienee joskus ajellut Kemijokivarsia pitkin, vaikka olikin kovin tietäväinen olevinaan. Siihen päätökseen ainakin me hänestä tulimme, sillä niin kovin "kevytmielisesti" hän mielestämme puheli Kemijoen koskien nousemisesta. Muun muassa hän näet arveli, ettei Taivalkoskenkaan nouseminen kolmelle miehelle olisi kuin "bagatelli". —

Kemin kaupungin laituriin laskimme samana päivänä jo klo 4:n tienoissa.

Tuttuja kyllä olisi kaupungissa ollut, mutta mieli paloi päästä koettamaan, miten se koskennousu rupeaisi käymään, miltä tuntumaan. Emme malttaneetkaan pysähtyä kaupungissa kuin sen verran vaan, että saimme Oulussa vielä unohtuneita pikkuostoksia viimeistellyksi ja veneemme matkakuntoon laitetuksi. Sitten matkaa jatkamaan omin keinoin.

Hyvin se näytti alussa vetelevänkin. Ilma oli mitä kaunein ja saimme vielä myötätuulenkin, niin että kohta sopi koettaa norjalaiseen malliin tehtyä purjettamme. Niin lähtikin veneemme purjeessa lipumaan sievästi Kemijoen suuta kohden. Kun vielä airoilla hiukan autoimme, niin saavutimme piankin pari ukkosta, jotka soutelivat edellämme. Heiltä tiedustellen saimme kuulla, että suorimmiten pääsisimme Kemijokeen Karinhaara-nimistä pienempää suuhaaraa myöten. Mutta "vuoroin sitä vieraissa käydään", arvelivat kait ukot ja rupesivat hekin puolestaan meitä kysymyksillä ahdistelemaan.

"Taiatta olla jothain kometianttijoukkuetta, koska on niin suuri lastikin", rupesi toinen tiedustelemaan; samalla hän jo hyväntahtoisesti neuvoi jonnekkin kokouspaikkaan, jossa arveli meidän hyvät rahat sieppaavan.

Koetimme selittää, ettemme mitään "maankiertäjiä" olleet, vaan että tutkimuksia varten matkustimme Kuusamoon ja Venäjän Karjalaan. Tahdoimme näet käyttää "pieniä tutkimuksiamme" tekosyynä tuommoisiin tiedusteluihin vastatessa, koska hyvin tiesimme kuinka vaikea rahvaan on uskoa, että kukaan ainoastaan huvin vuoksi viitsisi tuommoiselle vaivaloiselle retkelle lähteä.

"Vai niin, vai niin! No –." Ja sitten niitä alkoi tulla kysymyksiä jos minkälaisia. Pian kuitenkin pääsimme jo siksi paljon heistä edelle, ettei enään huutamallakaan tehdyt kysymykset voineet meitä saavuttaa. Ukot kyllä viimeiseen asti koettivat. —

Kemin kirkon alapuolella olevan Vallitunkosken, joka on paremmin väkevää virtaa kuin koskea, nousimme purjeessa hyvän myötäsen puhaltaessa. Sivu mennessä emme malttaneet olla poikkeamatta Vihreälän taloon, tavataksemme siellä kesäilevää oopperalaulaja Valleniusta. Taloon tultuamme saimme kuitenkin kuulla, että hän oli lähtenyt tapailemaan erästä toista "virkatoveriaan", näet satakieltä, jonka laulua muka luuli metsässä kuulleensa. Jonkun aikaa odottelimme, vaan kun häntä ei kuulunut kotiin palaavaksi, emme mekään malttaneet antaa hyvän myötäsen puhallella hukkaan, vaan lähdimme taas ylös jokea viilettelemään. Emme edes Kemin vanhaa kirkkoa raunioineen malttaneet käydä katsomassa, vaikka aikomus kyllä oli ollut.

Jo samana iltana saimme koettaa, miltä koskennousu maistuu. Ämmäkoski se ensimäisenä sai hien poikain otsille puserretuksi. Mikään suuren suuri tuo koski ei kyllä ole, mutta tunnustaa kuitenkin täytyy, että ennenkuin sen päälle pääsimme, olimme väsyneemmät kuin minkään muun kosken sauvomisesta koko matkalla. Eikä ihmekkään, sillä olimmehan sauvomiseen kaikki ihan harjaantumattomia. Koetettiin kyllä työntää puolelta jos toiseltakin, vaan ei se tahtonut sittenkään luonnistua; aina vaan ryösti koski veneen keulan milloin millekkin puolelle. Koetettiin vetääkkin pitkällä köydellä maaltajaloin, yhden sauvomella venettä hoidellessa, mutta kun ranta oli kauvas matalaa ja vielä kovin mutkikasta, niin ei sekään keino ottanut oikein vedelläkseen; lyhyiksi tahtoi käydä pitkätkin pieksunvarret kosken kuohuja kahlatessa.

Jo vain "tervahanhi" olisi makeasti nauranut, jotta "siinäpä herrat koettavat puohata kosken päälle", jos vaan olisi sattunut näkemään. Onneksi ei kuitenkaan ollut kukaan meidän puuhaa katsomassa ja — kun aikansa oli siinä nujuttu, niin kosken päälle sitä päästiin kuin päästiinkin.

Pian tuli toinen este eteen. Pato oli tuossa poikki joen, ihan rantaan asti, ei väylää vähäistäkään. Ei muu neuvoksi, kuin vetää koko vene täysineen poikki niemen, jonka päästä pato alkoi. Ja kun teloja alle pantiin, niin "niinhän se meni kuin messinkihöylällä" kolmen miehen terhakasti hankasiin tarttuessa; se oli ensimäinen "taivallus", mutta ei suinkaan viimeinen.

Jopa kuitenkin alkoi väsymys kovin ahdistelemaan ja yökin jo puoleen käydä. Mielellä hyvällä laskimmekin lähimmän talon — Kauppilaksi sitä mainittiin — rantaan. Kohteliaasti toimitti talossa vanha isäntä meille kaikki, miten parhaiten voi. Ensin kuitenkin ruuat pöydälle ja silloin "siunaa itsesi jumalan vilja, syntinen on kimpussasi;" päivän työ oli näet hyvän ruokahalun antanut. Ja sitten syötiin minkä vatsa vaan suinkin veti.

Tuossa illastellessa ja pakinoidessa saimme muun muassa isännältä kuulla, kun ihmettelimme, saako padot poikki joen panna ensinkään kulkuväylää jättämättä, että olimme hiukan erehtyneet. Vasenta rantaa se näet kuuluikin väylä kulkevan ja me olimme ponnistelleet pitkin oikeata. "No kulkipa tuo nyt vasenta tai oikeata, samapa se, kunhan vaan on kerran koski noustuna", tuumimme tuohon vastuksen voittaneen mielihyvällä.

Kun vielä oli huolta pidetty kastuneiden vaatteiden ja jalkineitten kuivaamaan laittamisesta, heittäysi jo mielihyvällä levolle. Tällä kertaa saimmekin ottaa unta oikein kelpo vuoteilla. Tuosta nautinnosta täytyi meidän matkan pitkään kuitenkin itsemme vieroittaa. —

Virkeät olimme taas aamulla hyvän unen jälkeen. Tuo seikka ei kuitenkaan estänyt tuntemasta raajojansa ja selkäänsä hiukan kipeiksi, kämmeniänsä helliksi ja sormiansa kankeiksi sekä pöhöttyneiksi. "Kyllä katoo, kunhan päästään sauvoin versyttelemään", tuumittiin tuosta pilaillen kuitenkin toisilleen.

Luulimme saavamme kelpolailla maksaa tuosta kaikesta hyvyydestä, mitä talossa olimme nauttineet, sillä kovin meitä oli peloiteltu kemiläisten nylkemishalulla; olimme jossain matkakertomuksessakin samallaisia valituksia lukeneet. Pahoimpa kuitenkin ällistyimme, kun sanottiin meidän olevan kaikesta velkaa — 85 penniä. Kohtuudentuntoinen kassanhoitajamme — olimme päättäneet kukin vuorostamme hoitaa yhteistä kassaa, johon jokainen pani saman verran, ja josta kaikki yhteiset menot suoritettiin — arveli kuitenkin, ettei pari markkaakaan, jonka hän antoi, liijaksi ollut ja samaa mieltä olimme me toisetkin. Yleensäkkin tulimme pitkin matkaa siihen kokemukseen, että nuo syytökset nylkemisestä ovat aiheettomia ja liijoiteltuja, ainakin yöpaikkoihin ja ruokaan nähden; hevostaivalluksista, joista myöhemmin, näyttiin kyllä sen sijaan osaavan ottaa. —

Kauvas emme talosta ehtineet, kun jo taasen saimme voimiamme koettaa. Kohta ylipuolella oli nimittäin väkevä niva noustavana. Siinä oli jo vähällä tuhokin tulla. Kun näet joki tavattoman pitkien poutien takia oli niin kovin kuiva, ettei miesmuistiin sanottu veden niin vähänä olleen, oli kulku hyvin hankalaa. Arvelimme, sen sijaan kuin edellisenä iltana olimme kolunneet kuivia rantoja pitkin, nyt koettaa keskiväylää. Luulimme, jotta kyllä nousee, kun oikein uskosta työnnetään koko hartiovoimalla. Siinäpä kuitenkin laskumme pettivät. Alussa kyllä nousi hyvästi niinkauvan kuin virta ei kovin vuolasta ollut, mutta kun väylä kävi syvemmäksi ja virran paino aina kovemmaksi, niin — jo herposi käsivarret. Olimme juuri niskalle pääsemäisillämme, kun tohtori, joka oli "keulamiehenä", väsyneesti heitti sauvomen virran valtaan ja puhkuen huudahti: "Nyt en jaksa enään." Eikä siinä sitten auttanut pidätteleminen, kun keula kerran joutui kosken painettavaksi. Alas kiiti vene ja hyvää kyytiä se nyt menikin.

Ähmissämme emme kuitenkaan vielä uskoneet, ettei tuosta ylös päästäisi, kunhan koetettaisiin hiukan matalammasta kohdasta. Yhtä huonosti päättyi kuitenkin sekin yritys. Oli näet nyt se vastuksena, että vesi putosi niskalle patouneiden, veden laskeuttua matalalle jääneiden kivien yli jokseenkin jyrkkänä könkäänä. Sen kyllä näimme, mutta "valui eli putosi, ylös siitä on sittenkin päästävä", arvelimme. Niin kuitenkin kävi, että putouksessa sai virta taasen ryöstetyksi ja paiskasi veneen poikitellen alipuolella olevia kiviä vastaan. Jokseenkin arveluttavasti puistalteli siinä jo pyörre venettä. Kosken kovasti painaessa hulmahti jo toisen laidan yli vene vettä tulvilleen. Köyhästi olisi siinä voinut käydä, jollemme hätäymättä ponnistellen olisi pian saaneet venettä irti kiviltä ja virran mukaan käännetyksi. Ja niin saimme laskea toisen kerran kosken alle vasten tahtoamme.

"Kolmas kerta se toden sanoo", arvelimme, sen pahemmin tuosta vielä säikähtämättä. "Olisippa saattanut tuossa niin hullusti pian käydä, että olisimme päässeet ainakin osasta tavaroitamme... Hengen hätää tuossa nyt ei kuitenkaan vielä... Eihän tuossa niin jumalattoman syvääkään ollut."

Noin tuumimme vieläkin uhkamielisinä. Kuitenkin katsoimme jo viisaimmaksi noudattaa Väinämöisen varoitusta, olla "veikan vettä soutamatta", ei tietysti pelosta, vaan — venettämme säälien; olihan näet vielä monta muuta kovaa sen kestettävä. Pujottausimme siis lähemmältä rantaa kivien välitse ja helposti sitä sillä keinoin päästiinkin kosken päälle. — Sen otimme tuosta kuitenkin opiksemme, ettemme toiste enään pääväylää yrittäneet nousemaan. Niin olikin tuo ainoa kerta, jolloin tahallisen uhkarohkeuden takia oli vaara tarjona.

Suuremmitta seikkailuitta retkesimme sitten edelleen aina iltamyöhäseen ja pysähdyimme yöksi Pajari-nimiseen taloon. Tuuli oli meitä päivän kuluessa hiukan autellut, vaikka ensin aamulla oli vastanen ollut; ainoastaan kovemmissa virtapaikoissa täytyi sauvomiin turvautua. — Lastin päällä makaillessa ja laulellessa heitimme huviksemme muutamassa suvannossa uistimen kalan kiusaksi veteen. Ja äläpäs ollakkaan, niin jopa erehtyikin taimen tuohon houkuttelevaan täkyyn. Komeasti se hypätä loiskautti ylös vedestä, tuntiessaan kiinni olevansa. Vaan kun veneellä oli liian kova vauhti ja lienee koukut liian löyhään kiinni tarttuneet kalan leukapieliin, niin rivakalla tempauksella se itsensä riuhtasi irti. Kovasti tuo pisti vihaksi, kun oli jo melkein veneeseen nousemaisillaan, niin lähellä, että joku joukosta väitti sen tunteneensa jo — mätikalaksi. Onnekseen se siis vieläkin halkoo Kemijoen kuohuja, jos nimittäin otti viisastuakseen noista vastoin tahtoaan tekemistään ilmakuperkeikoista. Me puolestamme saimme pyyhkiä partaamme — sen verran kuin sitä kullakin oli — vielä pitkäksi aikaa lohipaistille, vaikka tuossa oli jo ollut niin saatavilla, että vesi suuhun oli herahtanut. —

Nyt se alkoi jo sauvominen käymään kuin tottuneilta ainakin. Ei sitä enään söhötty sinne tänne, vaan tanakasti painallettiin yhtaikaa perästä ja keulasta niin että kohahdellen vene sukkulana syöksyi sylimääriä eteenpäin joka sysäyksellä.

Hyvää kyytiä sauvoskelimmekin seuraavana päivänä, käyttäen hyväksemme tuultakin, minkä voimme. Päivä ei ollutkaan vielä pilalle kulunut, kun jo saavuimme Taivalkosken alle sivuutettuamme useita pienempiä koskia sitä ennen. Oikein tuntui mielestä hyvältä, kun jo olimme niinkin pitkälle päässeet. Kukin oli näet hiukan epäilystä tuntenut ensi päivän ponnistusten jälkeen. Pani ajattelemaan, jotta mitenhän mahdettanee jaksaa, kun jo alussa noin kovalle ottaa, ja tämä kuitenkin on vaan leikintekoa sen rinnalla, mitä edessäpäin on odotettavissa. Julki ei noita mietteitä tietysti kukaan silloin lausunut, vaan jälestä päin ne toisilleen tunnustettiin, sitten kun pahimmat vaikeudet oli jo voitettu.

Omin neuvoin ei ollut Taivalkosken päälle pääsemistä ajatteleminenkaan; sen olimme alempana olevissa taloissa jo saaneet kuulla. Hevosella siinä aina veneet taivalletaan, vaikka on vanhoja tottuneita koskimiehiäkin matkalla. Kun tuossa rannalla kosken alipuolella muuan mies puuhaili hevosineen, niin käännyimme hänen puoleen, tiedustellen, eikö hän lähtisi venettämme kosken sivu vedättämään. Aika hölmöläinen hän kuitenkin näytti olevan. Olisippa luullut hänen kasvaneen tynnyrissä, jota kärryilleen haalaili: suu auki hän katsoa töllisteli meitä mitään vastaan virkkaamatta. Ja kun vihdoin kielensä kantimen irroitetuksi sai, niin ei tiennyt mitään taivalluksesta, eipä liioin koko koskestakaan.

"Virstaa mie täsä olen veätellyt", hän vaan tuumi vastaukseksi kysymyksiimme. Hullua viisaammiksi emme kait hänestä olisikkaan tulleet, ellei muuan poika olisi siihen sattunut tulemaan ja neuvonut läheisistä taloista hevosta hakemaan. —

Lopussakin sieltä hevonen lähti. Talosta toiseen näet saimme juoksennella, ennenkuin ihmisiä löysimme; kaikki, sekä miehet että naiset, olivat niityillä ja metsissä talvikonnun haalinnassa. Sattumalta koteutui vihdoin muuan vaari ja hänet saimme hevosineen avuksemme. Sievään se sitten vene siirtyi tuon kilometrin pituisen kosken sivu. Sen mukaan oli maksukin. "Ruunuhan se on ollut tavallista tältä taipaleelta kolmilaijoista", saimme näet vastaukseksi kysymykseen, mitä kyydistä olimme velkaa; — Ruotsin raha on näet pohjan puolessa melkein yhtä yleisesti käytännössä kuin Suomenkin, niin että useinkin hinnat määrätään "ruunuissa ja tolpissa."

Aikomuksemme oli ollut ottaa koskesta valokuva, — insinöörimme oli näet hankkinut matkalle valokuvauskoneen, voidaksemme ikuistaa sitenkin matkamuistojamme — vaan jätimme sen kuitenkin tekemättä, kun koski vähän veden takia ei näyttänyt paljon miltään. Käsitti kuitenkin, kun tarkasteli noita jyrkkiä kalliorantoja sekä jylhää pohjalouhikkoa, jonka yli valtava veden paljous hillittömällä vimmalla hyökkää, pudoten jokseenkin jyrkkänä koskena, — barometri-laskujemme mukaan noin 8—10 metriä niskasta lyhkäsen kosken alle — että mahtava on luonnon siinä tarjooma hurja näytelmä varsinkin tulvan aikana.

Kun olimme saaneet veneemme vesille ja kaikki kuntoon, niin vedettiin taasen purjetta puuhun ja "annettiin luonnon lykätä." Pitkälti siinä olikin suoraa suvantoa, kokonaista kuusi kilometriä. Kauvan ei kuitenkaan tuulta kestänyt ja niin saimme turvautua taas airoihin ja sauvomiin. —

Puolissa alkoi päivä olla, kun saavuimme Tervolan kirkolle. Aijoimme sivumennessä pistäytyä pappilassa vieraisilla; levähtääkkin jo hiukan tarvitsi, kun oli ollut tavattoman helteinen päivä ja ahkerasti olimme olleet työssä. Saaren rannalla siinä hiukan siistimme pukujamme, miten parhaiten voimme; tiesimme näet talossa nuoria neitosia olevan. Sitten sauvoskeltiin pappilan rantaan ja marssittiin kainostelematta sisälle.

Sukkelaan se käy maalla tutuksi tuleminen. Pian olimmekin kuin vanhoja tuttuja talon väen kanssa ja hauskassa keskustelussa kului tunti toisensa perään melkein huomaamattamme. Emme vierasvaraisesta talosta päässeetkään lähtemään ennenkuin oli kahvit juotu ja puolisteltu; käytimme hyväksemme myös tilaisuutta laittaa kotona huolissaan oleville omaisillemme ensimäiset tiedot matkaltamme.