Part 8

Pian kuitenkin näimme, että leikki siitä oli poissa, jos mieli eteenpäin päästä. Parannellen eivät miehet jokea olleet juuri kuvailleet, mutta vielä pahempi se sittenkin oli. Säännöllisestä sauvomisesta ei tullut kysymystäkään. Väliin vain jonkun kerran sai sauvomella pukata, sitten hypätä "sekaan" ja käsivoimilla vetäen panna. Tuo ei virtavassa koskessa ollut suinkaan mikään helppo tehtävä, kun koskessa venettä kiskoessaan ei tiennyt, millä hetkellä silmälleen suistui niljaisilta pohjakiviltä. Kainaloltaan myöten voi väliin pudota hurahtaa johonkin kuoppaan. Parhaaksi näimmekin riisua itsemme niin kevyeen pukineeseen kuin suinkin: saappaat vaan jalassa, väliin ei niitäkään, lakki päässä ja ruumiin suojana — paita, vyötäisiltä kiinni sidottuna. Siinä "koskitokumenttimme". — Kun ilma oli lämpöinen ja aina levähdysajaksi pistettiin vähän muutakin vaatetta päälle, niin emme silti pahoin paleltuneet, vaikkakin kohta kolme vuorokautta tuota menoa kesti; yskää kuitenkin saimme viime päivänä, kun kylmä tuuli silloin puhalteli.

Matkamme ei käynyt niin joutuin kuin olimme luulleet. Ensi iltana arvelimme jo matkan kohta puolivälissä olevan, mutta samanlaista kulkua sitä kesti vielä seuraavan päivänkin eikä päätä sittenkään kuulunut. Tuo ei oikeastaan kummaa ollutkaan, kun useinkin tunnin "jutistamisen" perästä oli päästy vaan joku sata pari veneen mittaa eteenpäin. — Koski vaan paheni pahenemistaan, tullen aina vuolaammaksi. Syveni se kyllä paikotellen, mutta muuttui myöskin kivisemmäksi ja oli sitä pahempi nousta. Paikoin se taas laajeni ja mataleni niin että väliin puolin kilometrin melkein kuivia kiviä myöten saimme venettä vetää. Suvantopaikatkin, se vähä mitä niitä olikaan, olivat eninmäkseen niin kivikoita, että melkein sama vaiva oli niitä noustessa kuin koskia kahlatessa. Olipa semmoisia korkeiden kallioiden välisiä kuohujakin, että hengenvaaralla niistä vaan läpi päästiin. Yleensä koko Kuusinkijoen luonto oli hyvin Kitkajoen tapaista, varsinkin joissakin kohdin, vaikkei kuitenkaan missään niin jylhän kaunista. Viehättäviä paikkoja kuitenkaan ei puuttunut.

Ensimäisen yön vietimme rakotulella, kuivaillen vaatteitamme ja lämmitellen itseämme. Vaikka näet päivät olivat lämpöisiä, olivat yöt kuitenkin jokseenkin koleita ja usvaisia. Mitään hätää ei meillä kuitenkaan vielä ollut, tuumittiin vain hyvillä toivein, että huomispäivänä tuosta ainakin loppu jo tullee. Nukuimmekin loppuosan yöstä rauhassa, uneksien — niin, kukapa sen tietää, mitä kaikkea hyvää. —

Kesti sitä kuitenkin ponnistella yhtä hurjasti vielä seuraavankin päivän, taipaleen pään näkymättä, kuulumatta. Ei auttanut muu kuin asettua nuotiolle toiseksikin yöksi. Ilma oli sinä iltana aika kylmä. Sentakia aijoimme laittaa oikein aimo roihun. Sattui kuitenkin niin hullusti, että honkaa hakatessa se kaatui vankkaa petäjää vasten voimatta murtaa sitä. Siinä työ oli ennenkuin saimme puun irti vivutuksi ja nuotion valmiiksi. — Sattui vielä toinenkin harmillinen seikka. Olin näet unohtanut saappaani jonnekkin jokivarrelle ja sain palata niitä hakemaan monien kilometrien päästä. Löysin ne kyllä vihdoin, mutta väsyneenä, kylmässä yöilmassa, märän ja tiettömän metsän läpi juosta niitten perään pitkät matkat — vähempikinhän jo saattoi vihaksi pistää. Ja vielä yksi huolettava seikka: ruokavaratkin alkoivat käydä loppupuolelle. Pieni pala leipää vaan jälelle jäi illasteltuamme. Emme näet olleet arvanneet niin moneksi päiväksi evästä matkalle varata, kun päivässä luulimme taipaleen päähän ja ihmisten ilmoille pääsevämme. Lohdutettiin kuitenkin sillä itseään ja toisiaan, että kohta sitä ainakin aamulla taloon päästään. "Ei ole sporttimies ennen noussut!" Tuo lause se oli meidän tunnussanamme ollut koko matkan, innostanut meitä kaikissa vaikeuksissa. Sepä vielä nytkin uutta intoa antoi. —

Omantunnon mukaisesti jaettiin aamulla leipäpala, mutta eihän sitä tyhjästä ravinnoksi ollut: kiihotti vaan jo heräävää näläntunnetta. Reippaina kuitenkin lähdettiin edelleen jutamaan. Jo täytyi tuossa koskenkorvan ohi tavarat kantamallakin taas kulottaa, niin oli paha ja matala... Vedettiin, pukattiin, sauvottiin ja työnnettiin, aina vaan eteenpäin pyrkien...

"Taloon kun päästään, niin sitten sitä syödään ja levähdetään", tuumittiin kohottavasti toisilleen. Ihmeen itsepintaisesti se talo kuitenkin pysyi näkymättömissä. Kului päivä puoleen... ei näy. Jo kallistui iltapuolelle... ei vaan sittenkään ota kuuluakseen.

Nälkä alkoi tuntuvasti jo tehdä muistutuksia vatsan vaatimuksista, mutta: "mistäs Matti antaa kun Matilla ei ole", saimme sen valituksiin vastaukseksi sanoa. "Odota vielä vähän aikaa vatsakulta, kyllä sitten saat sapuskata!" täytyi sitä maanitella, kovin kun murisemaan mieli. Vaan — apupa siitä, jos syöttikin sitä hyvillä sanoilla! Ei se usko velaksi, veronsa vaan vaatii ajalleen. Eikä kyllin siinä, että se olisi tyytynyt pelkkiin "valitusvirsiin". Vieläpä se teki muutoinkin tuntuvia muistutuksia. Voimat ne näet myöskin alkoivat päivän päälle väsähtää, mieli käydä alakuloiseksi. Sanaa sanomatta voimme tuossa rehjastaa tuntikaudet. Ja kun joku vihdoin sanan pari virkkoi, ei ne olleet enään kovinkaan innostavia.

Odotimme järven tuloa kuin päivännousua, sillä sehän tuosta tukalasta taipaleesta lopun tekisi. Jo näkyykin tuossa...

"Hei vaan! No loppui se vihdoinkin lappaminen", huudahti jo yksi joukosta iloisesti. "Nyt tuota oltanee taas pelas..."

Lopettaa ei hän ehtinyt kuitenkaan lausettaan, kun toinen ääneti kädellään vaan viittasi toiseen päähän pientä lampea: siinä oli enempi kuin kylliksi suun tukkeeksi. Ei se näet ollutkaan järvi, josta Kuusinki lähtee, olipahan vaan pieni lampare, jonka toiseen päähän joki tyrskyvänä koskena laski kuin olisi se tahtonut varsin ivata tuota ilohuudahdusta.

Jo muuttui kuitenkin maat alavammiksi: soisen niityn läpi siinä joki mutkia vinkuroi. Tuli tuossa taaskin pieni lampi vastaan, vaan ei vielä sekään odottamamme järvi ollut. Iloiseksi muuttui yhtähyvin mielemme, vaikkakin toisesta syystä. Tuolla näet kankaan laitaa astuu... niin — todellakin, siellä näemme taasen ihmisiä. — Tuntui kuin olisi äärettömän kauvan kulunut siitä, kun viimeksi näimme sen nimellisiä.

Niittymiehiä ne olivat, palasivat luovolta. Hekin huomasivat meidät ja tulivat puhuttelemaan. Ihmeisiinsä he ällistyivät, kun kuulivat meidän Kuusinkia nousseen Paanajärvestä saakka.

"Eihän sitä kuuna päivänä ole kulettu! Ja sitten vielä tämmöisellä kuivalla... Ei kait siellä kaikin paikoin liene ollut vettä jalan kastua kivien koloissakaan?"

Meidän ensi kysymyksemme tietysti olivat, joko joki kohta loppuisi ja eikö heiltä eväitä liikeneisi meille edes vähänkään antaa.

"Pari virstaa tästä tulee vielä järvelle. Ja niin se on kuivaa sekin, että kyllähän se nousematta taitaa neljältä mieheltä jäähä lastiveneen kanssa", arveli miehistä toinen vastineeksi. — Eväitä ei heillä jälellä ollut. Sanoivat talon kuitenkin muutaman kilometrin päässä olevan, josta kyllä saisi.

"Sinne kaksi miestä ruuan hakuun siis kiireimmän kautta, toiset rannalle nuotion tekoon!" — Tuossa vasta muistimme, että pitihän meillä jossain laatikossa ryynejäkin olla. Aivan oikein! Löytyihän niitä, vaikkei oltu muistettu koko matkalla käyttää.

"Ja nyt pistetäänkin oikein puuroksi ja syödään pojat, syödään niin jotta rutisee", ehdotti yksi jo taas hyväntuulisesti. Ja tuota ehdotusta vastaan ei tietysti kukaan pannut.

Mies oppaana lähdimme sitten insinööri ja minä läheiseen Pohjolan taloon. Saimmekin sieltä mitä tarvitsimme: leipää, voita, maitoa ja piimää, kaikki ihan tuoretta, kuin meitä varten. Maitokin oli ihan vasta lypsettyä. Olimmekin sitä — kolme kannua, ei sen enempää eikä vähempää.

Sillaikaa olivat toiset keittäneet oikein jyky puuron. Hevosen se olisi kestänyt päälle hypätä, niin oli sakeaa. "Mitä siitä semmoisesta nälkäisen miehen syödä, jossa ryyni toistaan hakee", toimitti tohtori, kun mielimme sitä liian paksuksi moittia.

Eivät olleet kokit malttaneet maistelematta odottaa, nälissään kun olivat, vaan oli sitä vielä puuroa meidän jos muidenkin osalle. Ja sitten sitä syötiin, syötiin niin jotta nahoissa tuntui. — Anteeksi annettavaa lienee, että semmoisen paaston perästä tulimme syöneeksi vähän... niin, ei auta kieltäminen, että tuon aterian perästä kaikki voimme hiukan pahoin — ylönsyömisestä, kilpaa kun näet koitettiin, kuka enimmän kestäisi. Jos olisi vielä poikanulikoita oltu, niin olisippa tainnut itkuksi hyreytyä kuten ennen joskus jouluaattona, kun ei oltu maltettu olla kaikkia herkkuja syömättä eikä vatsa tahtonut täyttään enempi vetää.

Tuntui tuota sitten hiukan tavallistaan kankeammalta ja muutoinkin olo vähän vaikealta, kun täytyi syötyä lähteä vielä lopputaivalta katkasemaan. Ei se matka kuitenkaan enään niin pahaa ollut kuin mitä jo kulkeneet olimme, vaikkakin mies oli penoskellut sen nousematta meiltä jäävän. Matalaa joki kyllä oli ja pahaa koskea paikotellen, vaan tuohan kaikki oli meille jo vanhaa tuttua.

Lujalle kuitenkin tahtoi ottaa, vaikea oli syöneen miehen ponnistella. Jopa tohtori kovasti toimittikin, että jäisimme yöksi kappaleen matkan päässä olevaan myllymiesten saunaan, niin kurjalta kuin se näyttikin; muutamassa kosken korvassa oli näet mylly, jonka pato meille vielä vastukseksi heittäysi, kun täytyi sen yli vene vetää. Tuo ehdotus ei kuitenkaan saavuttanut yksimielistä kannatusta, vaikka esittäjä koettikin parastaan panna, todistaakseen toisille saunan hyviä puolia ja sen tarjoomia etuja. Eteenpäin vain lähdettiin ponnistamaan. Toivoimme pian järvelle jo joutuvamme ja sen rannalta jonkun talon paremmaksi yöpaikaksi löytävämme. Alkoi näet ikäväksi paneutua oikean vuoteen perään, monta yötä kun olimme nuotiolla viruneet. Ja parin tunnin työn perästä pääsimme vihdoinkin Kuusingin suulle. — Ei totta tosiaan, tehnyt mieli lähteä toista kertaa tuolle taipaleelle.

Sankassa sumussa soutelimme vielä Vuotungin järven poikki ja saavuimme puoliyön tienoissa Alavuotungin taloon. "Yöjalkalaisiksi" tai mustilaisiksi olivat talossa ensin meitä luulleet, koiran haukkumasta herättyään, ja varustauneet jo kutsumattomille vieraille "matkapassin" antaakseen. Lähemmäksi päästyämme sanoivat kuitenkin arvanneensa, jotta "oikioita ihmisiä nämät sentään taitavat ollakkin". Ja niin saimme talossa yösijan sen pitemmittä mutkitta.

Huvin vuoksi tahdon mainita muutaman seikan todisteeksi siitä, etteivät matkailijat vielä ole ehtineet kaikin paikoin totuttaa kansaa suuria maksuja vaatimaan, matkustajia nylkemään. Kun näet talosta seuraavana aamuna lähtiessämme kysyimme, mitä olimme velkaa, arveli isäntä: "Mahtaisikkohan olla viisitoista penniä miehestä paljo".

Ja arvaatteko, mistä kaikesta tuo suuri summa, viisitoista penniä? Tuskin. Olimme näet olleet talossa yötä ja saaneet kutakuinkin hyvät makuusijat, juoneet aamulla kahvit, oikein "kaksi kuppia mieheen", syöneet vankan aamiaisen, saaden ensikerran matkallamme uutisperunoitakin — talon väkikään ei vielä ollut ennen raskinnut maistaa — ja maukkaasti paistetuita tuoreita ahvenia oikein mielin määrin. — "Taksaa" ei saatettane kalliiksi moittia.

Noin vähää ei kohtuudentuntomme sallinut antaa. Yleensä kuitenkin pidimme "prinsiippinämme", ettei kansaa pidä totuttaa liian runsaille maksuille. Vähästä pian totutaan, sen olimme huomanneet Paanajärvellä. Kun näet siellä poikaset ja tyttöset Mäntyniemessä ollessamme toivat meille tarjoksi mansikkatuohisiaan ja joku joukostamme antoi ensimäiselle 25—30 penniä hänen tuokkosellisestaan, niin jopa vähän päästä toiset puolia markkoja mielivät tahtoa, olipa astia kuinka pieni hyvänsä. Tuosta sopimattomuudesta huomautettuina he sitten kuitenkin tyytyivät kymmeneen penniinkin, kun senkään vaan saivat. —

Seuraavana päivänä emme pitkää matkaa kulkeneet, liekkö paria penikulmaa täyteen tullut. Soutelimme pieniä järviä, jokia, virtoja ja suvannoita. Nakattiinpa onkeakin pikku koskissa matkan varrella. Eikä ne niin kalattomia näyttäneet olevan kuin ensin luulimme, sillä aikalaisia harreja niistä koukkuihin käpertyi. Ammuskelimme myöskin vesilintuja; niitä olimme vähin saaneet ja syöneet pitkin matkaakin, vaan nyt niitä alkoi olla viljavammalti, kun joet ja järvet muuttuivat ruohorantaisiksi ja siis vesilinnuille sopivammiksi.

Pari pahempaakin paikkaa vielä tiellemme sattui. Muutamassa kohden piti näet erään kuivan pikkukosken ohi — Saunakoski nimeltään — taivaltaa lyhyt kankaan kaistale. Se oli kuitenkin telotettu ja vähällä vaivalla siitä siis suoriuttiin. Eräs toinen koski, jota Jyrkäksikoskeksi mainittiin, oli sanottu myös tavallisesti taivallettavan, kun se on kovin kiverä noustavaksi, mutta meidän pojat arvelivat tuosta liian suuren vaivan tulevan, pistivät koskipuvun päälleen eli paremmin sanoen riisuivat muut tamineet päältä pois ja — niin se vene nousi että "humu kuului ja kärty haisi". Tuumi tohtori tuossa venettä vedettäessä jotta: "Mitähän mahtaisivat Helsingin neitoset sanoa, jos niitä tuohon sillalle sattuisi joitakin ajamaan ja näkisivät pojat tämmöisissä 'tokumenteissä'... Kyllä taitaisi suu virnelle vähän venähtää ja nenä tulla käännettäväksi toiseen ilmansuuntaan — kainouden takia tietystikkin." — Paanajärvelle menevän maantien silta näet menee juuri kosken kohdalla joen poikki.

Suiningin suurehkolle järvelle saavuttuamme soudimme itäpäitse selän yli ja, kun ilta oli jo käsissä, yövyimme Multaksen taloon. —

Nyt alkoi meille järvinen matka. Olimme toivoneet että saisimme myötäisen järvillä, siten saadaksemme hiukan levähtää edellisten päiväin ponnistusten jälkeen. Vallan pilvissä pitäjä, hattarojen hallitsija ei kuitenkaan tällä kertaa ollut meille ensinkään suosiollinen, vaan päin vastoin. Noilla moneen ilman suuntaan olevilla järvillä osasi tuuli päivän kuluessa aina niin pyöriä, ettei vahingossakaan vetäväksi sattunut. Niinpä saimmekin soudella kovaa vastatuulta koko pitkän pyhäpäivän, ensin Suiningin päästä päähän, sitten puoli penikulmaa jokea ja kapeaa salmea Kiitämään, josta kaivettua kanavaa myöten pääsimme Kirpistöön. Soukkaa salmea soutelimme sitten Kirpistöstä suureen Muojärveen.

Nyt olisi meidän, jos tahdoimme Vuokkiniemen kautta pyrkiä Oulujoen latvavesille, sopinut suoraan laskea laitatuulella Muojärven halki ja edelleen salmien kautta Joukamojärveen, josta Venäjän puolelle laskeva Pistojoki alkaa. Kun emme kuitenkaan olleet saaneet minkäällaisia tietoja Pistojen kulkukelpoisuudesta, niin jatkoimme vastatuuleen soutamista poikki Muojärvenkin laajan selän. Sitäpaitse oli meidän muutoinkin välttämätöntä käydä ensin Kuusamon kirkonkylällä. Olimme näet unohuttaneet matkalle lähtiessämme Oulujoen osan kartastamme ja ilman sitä emme mitenkään voineet tuolle taipaleelle lähteä. Toivoimme muutoinkin kirkolla saavamme tietoja omaisiltamme ja tahdoimme puolestamme ilmoittaa jotain itsestämme ja matkoistamme, jotteivät kotolaiset kovin rauhattomiksi kävisi meidän kohtalomme takia.

Muosalmen kautta pääsimme Välijärveen. Emme joutaneet edes Muosalmen mainitussa talossa pistäytymään, vaikkakin pitkin matkaa oli meille kerrottu, ettei siitä tavallisesti sivu kuleta talossa käymättä, varakas kun se näet on ja vierasvarainen. Tahdoimme joutua sinä päivänä välttämättömästi Kuusamon kirkolle. Niin vetelimmekin yhtämenoa. Miehet ja naiset talon pihamaalla ihmetellen katselivat noita kummannäköisiä kulkijoita, jotka vihaisesti soutaen ponnistelivat vastatuuleen; tuuli oli näet ruvennut kiihtymään kiihtyrnistään, puhallellen jo pikku myrskynä.

Välijärvestä saimme kilometrin verran laskea hyvää laitasta Virransalmen kautta paria penikulmaa pitkän Kuusamojärven itäpäähän.

Toivoimme tuulen meitä nyt vähänkään rupeavan vetämään, mutta niin se kuin kiusalla kiepsahti taasen melkein vastaiseksi. Niin kovasti ponnisti länsi vastaan, että vene kahdella parilla soutaen ja perästä huovaten kuitenkin kuin hivumalla vaan eteenpäin kulki. Jopa Kantoniemen kohdalla tuuli semmoiseksi myrskyksi yltyi, että katsoimme viisaimmaksi koettaa päästä järven toisella puolen oleviin taloihin säätä pitämään; olimme näet tuulen suojaa saadaksemme soutaneet järven eteläistä rantaa.

Taloon alkoi jo muutoinkin mieli tehdä, sillä lännen taivas vetäytyi pelottavan synkkiin pilviin, josta arvasimme aika myrskyn kohta nousevan. Epäilytti kyllä hiukan lähteä laitatuulella soutamaan yli aukean selän, kun järvi jo myrskyn käsissä vaahtopäinä väkiaaltoina hurjasti meurusi. Onnellisesti kuitenkin pääsimme toiselle puolelle, vaikkakin vasta kovain ponnistusten perästä ja läpimärkinä, aallot kun ehtimiseen yli varppeitten olivat vettä räpsineet. Tuskin olimme taloon ehtineet, kun vettä alkoi tulla taivaan täydeltä. Vihurikin vinkui ja ulvoi kuin hiisi haltioissaan olisi myrskynä mellastaen tahtonut näyttää voimiaan.

Pari tuntia saimme talossa odotella rajuilman asettumista. Hieman kyllä vielä sittenkin vettä vihmoi, mutta tuosta huolimatta lähdimme loppumatkaa soutelemaan. Tuuli oli sillä välin tyyntynyt ja alkoi kallistua enempi pohjasen puoleen, muuttaen ilman iltapuolella koleaksi Soutamalla kuitenkin lämminnä pysyttelimme. Mutta jopa alkoi vähitellen siihenkin kyllästyä, kun kämmenet ja käsivarret kovin tuntuvasti rupesivat muistuttamaan, että aika olisi taasen levähtääkkin. Perille me sittenkin ponnistelimme ja pääsimme kirkkorantaan puoliyön tienoissa. Sanomatta on selvää että suloiselta tuntui päästä seinien sisälle, leuvat kun jo kylmästä mielivät pahoin loukkua lyömään; eihän läpimärkä ja väsynyt mies kovin paljon kylmää kestä.

Kestikievariin menimme sisälle. Oikeinpa nautinnolla taasen pitkästä ajasta söimme illallisen ihmisten tavalla. Ja sitten paiskauttiin pehmoisille vuoteille Nukku-Matin kanssa tuttavuutta tekemään. Tietysti se ei kauvan antanutkaan odotella itseään ennenkuin jo tuli väsyneiden luoksi virvottavalle tervehdykselleen. — Huolimatta koko päivän kestäneestä kovasta vastatuulesta olimme sinä päivänä soutaneet yli viiden penikulman, joka ei ole mikään pieni päiväntaival. —

Kauniita olivat yleensä kaikki sinä päivänä kulkemamme järvet olleet, tarjoten silmän ihailtavaksi mitä sievimpiä järvimaisemia. Loppumatkalle ei tuota nautintoa kuitenkaan enään riittänyt. Synti todellakin on että muutoin niin luonnonkauniissa Kuusamossa kirkonkylä on saanut sijansa niin rumassa seudussa. Onhan se melkein kuin vetelöiden soiden taka rakennettu aukealle alankomaalle. Pensaikkoniityt vaan ja kaislarantainen kuiva lahdenlätykkä ovat sen ainoana kaunistuksena. Melkein mielipahalla näkee tuon, muistaessaan niitä monia sopivia, luonnonkauniita kylänpaikkoja, joita matkan varrella on nähnyt.

IX. Kuusamon kirkolla. — Karhunjahdille. — Kuusamon kansa ja sen olot.

Kylmänä ja sateisenharmajäna vaikeni maanantai, heinäkuun 30 päivä, tai oikeastaan oli vaiennut, sillä lähempänä puoltapäivää kuin aamua oli aika jo, kun me ylös kyhäysimme.

Ensi työnä tietysti oli hakea postista, mitä hyvää sillä oli meille annettavana. Kaivattu kartta ja kirjeitä sieltä saatiinkin. Uutiset eivät juuri vereksiä enään olleet, kun kirjeet yli kahden viikon olivat olleet jo odottamassa. Hauskaa oli kuitenkin saada vaikkapa vanhojakin uutisia, sillä tuo oli ensi ja ainoa kerta koko viiden viikon matkalla, kun kirjeitä saimme.

Kuten edellä olen maininnut, olimme Kokossa päättäneet, että kirkolta hevosella tekisimme retken Rukatunturille. Muistutinkin tuosta tovereita, kun he olivat tuolla tuumalla saaneet minut silloin luopumaan jalkamatka-esityksestäni, vaan kun ilmasuhteet eivät olleet oikein suotuisat, ei esitykseni nytkään saanut kannatusta. Insinööri oli tunturilla jo ennen kerran käynyt ja vaikka sanoi näköalan kyllä maksavan matkan vaivat, ei nyt kuitenkaan tuntenut ensinkään halua lähteä tuonne kylmään ilmaan, kun "saattoi vielä sadekkin tulla kaiken muun hyvän lisäksi"; taivas näet oli pilvessä, lämmintä vaan 7—8 astetta ja pohjanen kylläkin kylmästi henkäili Turjan jäisiltä tuntureilta. Tohtorilla olisi mieli kyllä tehnyt lähteä, mutta pelkäsi vilustumista hänkin. Uusi matkatoverimme taas sanoi kylliksi saaneensa jo väsyttää sääriänsä vaaroilla viikkokaudet juostessaan. Yksin en minäkään viitsinyt lähteä tuolle neljän penikulman matkalle, vaikka yhteisestä kassasta tarjouttiin se kyllä maksamaan. Ja niin jäi kuin jäikin Rukatunturillakin käynti meiltä — toiseen kertaan. Lähdimme sen sijaan kyläilemään iltapäiväksi. —

Oli vähällä käydä niikseen, että kirkolta lähtömme olisi lykkäytynyt muutamiksi päiviksi. Karhu näet oli kaatanut useita lehmiä aivan kirkonkylän läheisyydessä. Oli se muka nähtykin jossain kylän kulmalla, pari neljännestä vaan kirkolta. Seudun jahtimiehet olivat sentähden kovassa puuhassa lähteä karhua ahdistelemaan seuraavana päivänä. Meitä tietysti pyydettiin mukaan. Retkelle lähtö oli jo niin varma, että odotettiin enään vaan karhukoiraa, jota oli lähetetty mies hakemaan eräästä talosta jossain naapurikylässä; kelvollista koiraa näet ei tiedetty muualla koko seudulla olevan ja koira kuitenkin oli välttämätön, kun haaskoja ei oltu löydetty.

Tietysti emme mekään malttaneet jättää käyttämättä tuota sopivaa tilaisuutta päästä kerran metsän kuningasta silmästä silmään kentiesi katsomaan; siksi olimme kaikki liian innokkaita metsämiehiä. Yksin insinöörimmekin oli suostuvainen, vaikka kyllä tavallisesti halveksi kaikkea metsästystä; retkellä oli hän kuitenkin niin raaistunut, että prinsiipeistään huolimatta tahtoi ampua pienet vesilinnunpoikasetkin, eikä siis tietysti katsonut olevan syytä kieltäytyä karhunkaatoonkaan lähtemästä. Juteltiin sitten illan kuluksi muilta kuulemiansa karhujuttuja, joita ihmeesti ja ihan kuin itsestään kunkin mieleen nyt juohtui, toinen toistaan merkillisempiä. Innostuneina ei paljon muusta osattu puhuakkaan kuin karhun-tapporetkelle lähdöstä, sille varustaumisesta, pyssyistä, luodeista y.m. Eikö liene mielikuvituksissaan karhun kimpussakin jo oltu... Ja kuitenkin koko retkemme sitten sai niin kovin nolon lopun: siitä ei tullut valmista paremmin kuin mustilaisen varsasta hevosta; erinomainen hevonen näet siitäkin olisi tullut, vaan kun se — syntyi kuolleena. Illalla saimme nimittäin tiedon, ettei mies ollut koiraansa antanutkaan. Oli vaan tuuminut: "Enpä häntä mielelläni juuri lainoille anna, rupee sitten kylillä juoksemaan, jottei kotona ensinkään saa pysymään".

Siihen saatiin siksi kertaa tyytyä. Pakoiltiin kyllä, että niin ajattelemattomasti oli asiaa puuhattu, kun ei näet pyydetty miestä itseään koirineen mukaan.

"Tokko tuolla koko koiralla mitään olisi tehnytkään", oli kuitenkin joku jo tietävinään. "Kuuluu se kyllä jonkun kerran karhua — sanotaan kahtakin — metsässä haukuskelleen ja ahdistelleen yhdessä kohden pysymään useampia tunteja, kunnes miehet ehtivät kotoa aseita noutaa, vaan osanneeko tuo silti jäliltä etsiä." — Sillä lohduttelimme muutkin mieliämme, että turhaa olisi taitanut ollakkin lähteä sellaisella koiralla hakemaan; ei olisi löytynyt kumminkaan...

Illan kuluksi juteltaessa saimme kuulla, että meiltä oli jotain erinomaisempaa näkemättä jäänyt. Kuului siellä näet Kuusamon takamailla kohoavan uusia Kullervoita kaksikin. Toisen niistä sanottiin olevan Ellalan talossa Kiitämän rannalla: seitsenvuotinen poika, joka on niin tavattoman tukeva ja vankka, että työreen miehineen päivineen kantaa kuin ei mitään. Toisen taas pitäisi olla Sosson talossa Muojärven rannalla: se oli nelivuotiaana jo niin suuri ja turpea ollut, ettei suurimmat miehet olleet ympärysmitassa piisanneet. Puhuttiinpa vielä kolmannestakin "ihmelapsesta", — Kallungin Antiksi häntä mainittiin — joka, käsitön ollen, kuului jaloillaan oikein hienoakin puusepän työtä tekevän; yksinään hänen sanottiin mökissään asuvan ja hoitavan koko taloutensa, viljelevän pienet peltonsa y. m. — Totena nämät jutut meille kerrottiin, vieläpä sen tekivät semmoiset henkilöt, joita ei ollut ensinkään syytä epäillä. Olimme kuitenkin jo sivu noista "ihmeistä" kulkeneet, emmekä enään niiden näkemisen takia viitsineet takasin palata, vaikka uteliaita kyllä olisimme olleet. —

Ennenkuin jätämme Kuusamon, tahdon vielä lausua muutaman sanan kuusamolaisista sekä heidän oloistaan ja elinkeinoistaan, mikäli me pikaisella matkallamme ehdimme niihin tutustua.

Kansan luonteen silmäänpistävinnä pääomituisuutena on tuo yleensäkkin pohjalaisissa tavattava oman arvon, yhdenvertaisuuden ja vapauden tunne, sekä suoruus, joka kansaan perehtymättömästä usein saattaa tuntua ylpeydeltä, jopa väliin loukkaavaltakin. Noista ominaisuuksista älköön kuitenkaan kukaan ottako loukkautuaksensa, sillä tuossa suorassa luonteessa piilee sittenkin pohjalla paljon hyväntahtoisuutta, ystävällisyyttä ja vaatimattomuutta. Voipa melkein sanoa, että esim. kemiläiseen kuusamolaista verratessa tuo luonteen pohjalainen ominaisuus, suoruus, jälkimmäisessä ilmenee koko joukon lauhkeammassa muodossa. Verratessa näitä molempia taas esim. Oulujärven ympäristöjen vakaaluontoiseen savolaissukuiseen asujamistoon, huomaa edellisten iloisuutensa, vilkkautensa ja reippautensa kautta yhä vieläkin todistavan karjalaisesta sukuperästään. Väittelyn alaisena on oppineiden kesken kyllä vielä tänäänkin noiden pohjanperukan asukasten sukuperä. Toiset ovat todistelleet heidän polveutuvan karjalaisista, toiset taas hämäläisistä, vieläpä jotkut muinaisista kainulaisistakin, jotka taas vuorostaan olisivat olleet hämäläis-sukuisia Pohjanlahden pohjoisrannikon asukkaita. Miten tuon kysymyksen laita lienee oikeastaan, kuitenkin ainoastaan kansan luonteen ominaisuuksia silmällä pitäen olisi taipuvainen uskomaan että nykyinen Pohjolan asujamisto pikemmin polveutuisi karjalaisista kuin hämäläisistä. Jo kansan muodon yleistyyppikin puollustaa tätä otaksumista.

Ompa muitakin jälkiä tuosta karjalaisluonteesta vielä näkyvissä etenkin kuusamolaisessa. Samalla kun hän näet on kohtelias, palvelevainen ja ystävällinen, voipi tuon kaiken takana piillä omanvoiton pyynti, ahneus, jopa viekkauskin. Varsinkin saavat nuot taipumukset kiihdykettä kuusamolaisen kaikenlaiseen kaupantekoon taipuvasta luonteesta, sekin karjalaissukuisten ominaisuuksia. Kauppoja tehdessä nuo kuusamolaisen luonteen heikommat puolet pääasiallisesti saavatkin tilaisuutta esiintymään. Tuo kuitenkaan ei ole missään ristiriitaisuudessa mainitsemani luonteen suoruuden kanssa, kun ymmärrämme suoruuden semmoisena kuin se pohjalaisessa esiintyy, ei näet ihan samana kuin rehellisyys. Muutoin ovat kuusamolaiset yrittelevää ja eteenpäin pyrkivää kansaa kaikissa suhteissa, niinpä sivistyspyrinnöissä ja kirjallisissa harrastuksissakin. — Poikkeuksia tietysti näistä kansan luonteen pääpiirteistä löytyy niin kuusamolaisten kesken kuin muuallakin.

Asumuksien uhkeuteen sekä puhtauteen ja siisteyteen nähden jää Kuusamo paljon jälille Kemijokivarsista. Tosin kyllä talot ovat laatuunkäypiä, niin että niissä matkustaja voi toimeen tulla kun ei ole kovin suuria vaatimuksia, mutta mikä tahtoo kaikkialla kiusaksi käydä, on monenlaisten "syöpäläisten" paljous; russakat varsinkin, joiden sanotaan Venäjän karjalaisten mukana ilmauneen, näkyvät hyvin Kuusamoon perehtyneen.

Mitä taas elinkeinoihin tulee, niin on vaikea sanoa, maanviljelyskö vai karjanhoito Kuusamossa on pääelinkeinona: kumpaakin hajotetaan rinnakkain melkein saman verran, vaan erittäin edullista ei kumpikaan niistä ole.

Hiekka- ja kivisekainen maa ei ole laadultaan kovinkaan hedelmällistä; peltoja näkeekin ainoastaan viestävillä järvien rannoilla. Ennen aikaan kun huhdan poltto oli luvallista, kuului sitä harjotetun melkoisessa määrässä, etenkin ruunun metsissä, ja sanottiin siitä saadun hyviä satoja väliin. Mutta sitten tuli kielto, metsä kun näet siten tuli haaskatuksi, ja niin täytyi kuusamolaisten turvautua peltotilkkuihinsa. Vaan kun halla ei täällä ole mikään outo vieras, niin ei pettukaan ole tuntematonta; omilla eloillaan ei Kuusamo milloinkaan toimeen tule.

Karjanhoidolle on haittana se, että noilla vaaraisilla mailla laidunmaat eivät ole erittäin kehuttavat. Talvikonnun saanti varsinkin on vaikeaa, kun niityt ovat pienet ja huonot. Siitä syystä "konnun nuusa" ei ole harvinainen Kuusamossa. Muun hyvän lisäksi vielä metsän kuulu kuningaskin usein käypi tervehtimässä korpiloissa laitumella kulkevia karjavähäisiä ja sen vierailut eivät tietysti aina ole viattominta laatua.

Poronviljelys, joka sekin tavallaan kuuluu karjanhoitoon, on ennen aikaan ollut Kuusamon pääelinkeinoja, poron lihoilla ja rahdinkuletuksella kun näet hyvät rahat ansaittiin. Viime aikoina on kuitenkin sekin elinkeino häviämään päin. Monet ovat näet poronviljelyksen haitat nykyjään: jäkälämaat ovat huononneet, pakkas- ja lumitalvina välttämätön luppopuiden kaataminen ruunun metsissä tehty melkein mahdottomaksi, porojen niityille ja viljelyksille tekemien vahinkojen takia porottomien viha käy yhä kiihkeämmäksi ja alituiset riidat rajalaisten kanssa aikaan saavat moninaisia ikäviä rettelöitä. Varsinkin kolme viimeksi mainittua seikkaa ovat antaneet paljon tyytymättömyyden ja riidan aihetta. Kun sattuu paljoluminen pakkastalvi, niin ei poro voikkaan kaivaa hangittuneen lumen alta ravintoaan. Silloin poromies turvautuu kirveeseen: hakkaa kumoon luppoa eli naavaa kasvavat puut, joista poro tarkkaan kaluaa tuon hänelle mieluisan loiskasvin. Mutta kun kukin poro tarvitsee vähintään yhden puun vuorokauden osalle siten elääkseen, niin voi kyllä käsittää, että tuommoinen metsänhakkuu suurille laumoille aikaa myöten käy vankoissakin metsissä haaskaukseksi. Sentähden onkin ruunun metsissä kielletty kaatamasta muita kuin kelpaamattomia puita ja nekin määrätty karsittaviksi sekä rangat koloille hakattaviksi joka puolen metrin päästä, että ne pikemmin lahosivat Tuommoisia määräyksiä on tietysti poromiehen mahdoton täyttää, joten lain rikkomiset siinä suhteessa tulevat melkein pakollisiksi. Miten turmiollista tuommoinen pakollinen lain rikkominen on taas kansan käsitteelle lain pyhyydestä ja oikeuden sekä velvollisuuksien vaatimuksista, sen kyllä helposti voi ymmärtää. Mutta minkäs teet, kun on "suo siellä, vetelä täällä, kuivaa ei kussaan". — Porojen maanviljelijälle tuottamaa haittaa — kesillä näet porot saavat elää ihan omissa valloissaan, hoitajitta, paimenitta — sekä rajalaisten kanssa syntyviä rettelöitä on koetettu poistaa siten että valtio on antanut melkoisia summia suurten poroaituuksien rakentamista varten, jotta nuo vapautta rakastavat elukat estettäisiin luvattomille alueille menemästä. Vaikea lienee kuitenkin siten tarkotusta saavuttaa.

Sivuelinkeinoina harjotetaan Kuusamossa melkoisessa määrässä kalastusta, metsästystä, vieläpä kauppaliikettäkin.

Kalarikkaat järvet ja joet tarjoavat saalista talon tarpeeksi, jopa ylikin. Pääasiallisesti kalastetaan nuotilla ja saadaan muikkua, siikaa, lohensukuisia kulmakoita ja nieriäisiä y.m. Ovatpa kuusamolaiset ennen ahkerasti kulkeneet kalastamassa aina Vienanmeressä ja Muurmanin rannikolla, jossa heillä kuuluu olleen omia laivojakin. Vielä nytkin keväisin joitakin miehiä tuommoisille retkille lähtee. Venäjän karjalaisten kateuden sekä vakaantuneempain kotoisten olosuhteiden takia ovat ne kuitenkin vähenemässä päin ja merkityksensä jo kadottaneet.

Metsästys tarjoo myös kuusamolaisille tuloja, milloin vaan lintuja ja oravia sattuu viljemmälti olemaan. Valituksia kuitenkin kuului, että varsinkin linnut ovat metsistä kadonneet. Jäniksiä kyllä aina olisi, vaan "Jussi" paralle ei suurta arvoa anneta eikä sitä pyydetä muutoin kuin ansoilla talvisaikaan valkoisen turkkinsa takia, josta "laukkuryssä" penni kymmenisen maksaa. Petoeläimiä saadaan harvoin, vaikka karhut, ahmat ynnä muut pienemmät pedot eivät olekkaan noissa synkissä korvissa harvinaisia.

Mitä mainitsemaani kauppaliikkeeseen tulee, niin paitsi paikallista kauppaa on moni kuusamolainen, varsinkin ennen, Venäjän karjalaisten tapaan reppu selässä kulkenut maita mantereita, "maailmaa nähdäkseen", kuten heidän on tapana sanoa. Ja sitäpaitse, onhan tunnettua, että juuri kuusamolaisia on ympäri Pohjanmaata kauppamiehinä, jopa suurinakin liikkeen harjottajina.