Part 4

Olihan tuokin kaikki jotain katseltavaksi! Tuolla ylhäällä ensin tyyni joki, joka rauhaisena luikertelee kautta sydänmaan salojen ja korpien. Vaan sitten on kallio kovan kylkensä tahtonut asettaa puron tyyntä kulkua estämään. Silloimpa sekin muuksi muuttuu, raivoksi rakentuu. Hurjistuneena hyökkää se vastustajansa kanssa voittosille, käyden kahleitansa katkomaan. Se voittaakin. Ja sitten, väkirynnäköllä ryöstäyttyään noitten sataisten salpojen läpi, se voiton vimmassaan vielä hetken rajuaa. Pian tuo luonnostaan rauhaisa puro kuitenkin taasen jo tasaantuu. Ja tuossa lammen tyynessä se ikäänkuin ihmetellen itsekkin pyörähtää katsomaan sitä jättiläistyötä, jonka hän on tehnyt, tai kuin väsynyt matkamies kyykähtää tiepuoleen puhaltamaan ja mielihyvällä taaksensa silmäilemään onnellisesti hengenvaarallisen vuoripolun päähän päästyään. Sitten kyllin levähdettyään se iloisena lähtee taasen jatkamaan matkaansa. Lähtiessään se kuitenkin vielä ikäänkuin oman intonsa ilosta tai voimansa väen pakosta, pistää pieneksi hypyksi. Kohta kuitenkin mieli malttuu ja nyt tuo korven kulkija, ikäänkuin häveten äskeistä riehakkaa vallattomuuttaan, ottaa juhlallisen vakavan muodon. Pian tuokin tunnelma kuitenkin katoo ja hetkisen kuluttua joki jo taipuu entiseen tuttuun tapaansa hiljaisena, vaatimattomana metsäpurona jatkamaan matkaansa taasen kautta kolkkojen korpien, synkkien salojen, kohti tuntematonta tulevaisuutta. —

Oli se todellakin harvinaisen viehättävä paikka, omituisen synkkä illan hämärässä ja lumoavan kaunis päivän kirkkaasti paistaessa, jolloin tuo jo semmoisenaan valtaava taulu sai vielä hurmaavan hienon harson putouksen yli häilyvästä sateenkaaresta seitsemine väreineen.

Tarvitsemmeko todellakin lähteä tuhansien penikulmien päähän kauniita Alppimaisemia hakemaan, ulkomaille niitä ihailemaan, kun meidän oman Suomemme metsissä ja vuoristoissa semmoisia viljalti löytyy, kunhan ne vaan tulisivat kaikki kainoista kätköistään esille kaivetuiksi? Tuo kysymys kuin itsestänsä johtui meidän mieleemme. Emme malttaneet olla sitä ääneenkin toisillemme toistamatta, ihastuneet kun kovin olimme tuohon salomaan sydämmessä kätkyvään "Alppi-maisemaan", joksi sitä hyvällä syyllä kyllä voimme nimittää. Vahinko vaan, että joki oli niin kovin kuivillaan. Vesiputous näet kadotti sentakia suuren osan kauneudestaan ja valtavuudestaan. Annappa että sen näkisi oikein tulvillaan, putouksen pahimmiten pauhatessa! Silloin se vasta jotain suuremmoista olisi. Silloin tosiaankaan ei olisi mahdotonta, että tukkien siinä niin kävisi kuin Niilo oli meille kertonut, "ettei niitä putoukseen päästettyä sen koommin enään näkyisi". — Olikin siellä putouksen alla useita silpoutuneita pölkkyjä, jotka vettyneinä kivien lomissa loikoivat, lienevätkö sitten olleet noita kuulumattomiin kadonneita tai muutoin sinne joutuneita.

Kaikella on kuitenkin "varjopuolensa", niinpä luonnossakin. Ja jos ei tuommoista häiritsevää muutoin olisi olemassa, niin kyllä ihminen pitää huolen sen aikaansaamisesta. Niin oli tuossakin sydänmaan kuvassa vielä jotain, jonka mielellämme olisimme tahtoneet hävittää sen kauneutta, puhtautta turmelemasta. Ihmisen ahnaus ja saaliinhimo se näet ei ole kammonut kajota tuohonkin, tekisipä melkein mieli sanoa luonnon rauhoitettuun taideteokseen. Kuten Niilo oli kertonut, niin olikin siinä vasemmalla puolen putousta vankoista hirsistä rakennettu tukinlaskuränni. Oikein raudoitetut sen seinät olivat paikotellen sisäpuolelta. Sittenkin näkyi, miten tukit, huimaa vauhtia läpi rännin kiitäessään, olivat sivumennessään päillään silponeet paksut hirsiseinät koveroiksi, missä rauta vaan ei ollut niitä suojaamassa. Siten se vieläkin katsojalle kertoi, että moni tukki siitä oli kuitenkin sujona alas suhahtanut, vaikka putous ensin oli aikonut voittamattoman esteen eteen panna. — Vaikka tuo jo osaksi rappiolle joutunut rakennus häiritsikin paikan sopusointuisuutta, niin olipa se kuitenkin siinä tavallaan todistamassa ihmisen herruutta luonnon yli, miten ihminen pystyy luonnon raa’an voiman voittamaan, sen laatimat pahatkin esteet murtamaan ja hajottamaan, ei suuremmalla voimallaan, vaan kaikkivoittavalla nerollaan. Ja semmoisena se herätti katsojassa jonkunlaista mielihyvän tunnettakin tuossa valtavan luonnonvoiman voittajana, sen ylpeyden masentajana. —

Aikamme tuota kaikkea katseltuamme ja ihailtuamme, kiivettyämme ränniä myöten ylöskin, katsomaan miltä putous ylhäältäpäin näytti, täytyi meidän ruveta puuhaamaan itsellemme illallista ja yösijaa.

Tekasimme lammen rannalle kivikolle nuotion. Tullessa uistimilla saamiamme kaloja panimme paistumaan ja kiehumaan. Eikä kauvan viipynytkään ennenkuin yksinkertainen illallisemme oli valmis.

Sillä aikaa kun insinööri puuhaili keittohommissa, koetimme me tohtorin kanssa nakata onkea tuossa kuohun alla, nähdäksemme sattuisikko lohen poikaa tai harria siellä uiskentelemaan. Kun ei kalaa kuitenkaan kuulunut, niin lähdimme teltille paikkaa katselemaan. Sitä ei ollut helppo kohta löytää. Muutamalla sivulla oli kuitenkin kallion kupeeseen muodostunut ikäänkuin porras, juuri siksi suuri, että siinä kasvavalle ruohikolle telttimme hyvin mahtui. Kun ei sinne ollut kovin vaikea pääsykään, niin mitäpä muuta kuin kyhäsimme sinne sauvomien varaan teltin kuntoon. Eihän siihen kyllä niin kovin mukavaa eikä pitävää voinut saada, vaan arveltiin tuossa yksi yö toimeen tultavan.

Nuotio olisi ollut kyllä hyvä teltin edessä palamaan, jokseenkin viileältä kun näet ilma alkoi tuntua tuolla "umpilaaksossa"; semmoiseksi sitä oikeastaan ei voinut nimittää, sillä eihän siinä ollut muuta laaksoa kuin järvi, josta yön tultua alkoi kylmänkostea usva vielä muun hyvän lisäksi uhomaan. Arvelimme kuitenkin, että kun on lämmin illallinen syöty, niin eiköhän tuota sentään tarkene näin kesäisnä yönä. Ja niin kiertäyttiin mukana oleviin peitteisiin ja koetettiin saada unta. Mikään helppo asia ei kuitenkaan ollut saada aluksi unen päästä kiinni, kylmä kun näet kovin tuntuvasti tahtoi jäseniä hyväillä. Nukuttiin sitä kuitenkin yö miten nukuttiin, toistensa liki pusertautumalla koettaen hiukankaan säilyttää ruumiin lämpöä. —

Kun aamulla hyvään aikaan heräsimme, tuntui siltä kuin jäsenet olisivat melkein jäässä olleet Emme olisi illalla uskoneet, että tuolla onkalossa niin raittiin yön saisimme. Ilma tuntui kuitenkin olleen viileänlainen ja tietysti tuo omituinen yösijamme ei ollut siinä tapauksessa ensinkään viisaasti valittu. Muutoinkin näet jo tuommoisessa alhaisessa vuorilaaksossa kosteine ilmoineen on paljon raittiimpi kuin esim. vaaran päällä.

Hierottuamme unen tähteet silmistämme ja laitettuamme itsemme muutoinkin niin hyvään kuntoon kuin voimme, kiipesimme vielä kerran ränniä myöten putouksen päälle, vieläpä ylemmäksikin, lampea rajoittaville kallioille, mitataksemme äyrästen korkeutta. Barometri-mittauksen mukaan saimme siten könkään eli putouksen 28 metrin, ympärillä olevat vuoret taas 35—40 metrin korkuisiksi. Hiukan liikaa oli siis Niilo pannut arvostellessaan könkään korkeutta, vaan ei se mitättömän matala ollut semmoisenakaan kuin se todella on.

Sitten sitä saatiin ruveta tuumimaan, miten vene saataisiin könkään ohi, sillä ylipuolelle se oli saatava voimalla millä hyvänsä, jos mieli matkaa jatkaa. Ränniä myöten se kyllä olisi mukavimmin noussut, kun meillä oli näet köysiä ja väkipyöriä eli "plokeja" matkassa, vaan kun rännin alaosa oli hajonnut ja kuohut tuossa alempana muutoinkin niin pahoja, ettei sinne venettään juuri uskaltanut panna, niin täytyi meidän tuosta tuumasta kohta luopua. Ei ollut siis muuta keinoa jälellä kuin kiskoa vene käsivoimilla maata myöten yli vaaran. Tuohon työhön ryhtyminen ei tosin näyttänyt kovin houkuttelevalta, kun näet rinne paikotellen oli niin jyrkkä, että oli täysi työ jo sitä ylös kiivetessä. Ja tuommoista vetotietä oli noin puoli kilometriä, koko matkan jyrkkää vastamäkeä. Täytyi näet palata takasin ensimäisen kallion halkeaman alapuolelle, josta oli jonkunlainen polku vaaran yli. Kun nimittäin ennen muinoin on tämän kautta Kuusamosta voita y.m. veneillä kuletettu, niin on täytynyt siinä taivaltaa lastit könkään ohi, kuitenkin niin, että silloin oli ollut eri vene yli ja eri alapuolella köngästä. Ainoastaan joskus tarpeen pakosta kuului miesvoimalla vedetyn venekkin yli vaaran. — Nämät tiedot saimme vasta myöhemmin. Tähän asti oli meille näet kerrottu, että on sitä tietä ennekin kulettu ja kuormia taivallettu.

Kolkolta näytti yli pääsy, vaan koettaahan täytyi. Tyhjensimme siis veneen aivan puhtaille pohjille, laittelimme nuorat ja väkipyörät kuntoon ja — niin sitä ruvettiin hinaamaan ylöspäin.

Ihmeen helposti se sentään nousikin. Jyrkimmän paikan ohi kun pääsimme, paiskasimme köydet ja muut vetotamineet tiepuoleen. Pantiin kalikoita poikittain vaan tielle ja kolme vankkaa kopraa kun tarttui kiini veneeseen ja oikein voimain väellä ponnistettiin, niin juoksujalassa se aina nousi kappaleen matkaa. Läähättää ja huohottaa sitä kyllä sitten täytyi aina niin että keuhkot haleta tahtoivat, vaan huolipa tuosta, kunhan eteenpäin päästiin.

Näin kun tunnin pari olimme puohanneet, niin jopa "Täräyksemme" taaskin työnsi keulansa joen tyyneen pintaan ja nyt könkään yläpuolella.

Nyt olimme pelastetut miehet. Vielä oli kuitenkin jälellä tavarain kantaminen, joka sekään ei mitään leikintekoa ollut. Kyllä siinä jalkaparat saivat kovan kokea, ylös alas tuota mäkeä raskas tarakka selässä kiipeiltäessä. Vaan kun toisen verran aikaa oli tuotakin leikkiä kestetty, niin sittenpä oltiinkin kimpsuineen kampsuineen taasen valmiit matkaa jatkamaan. — Nelisen tuntia siinä oli tuossa taivalluksessa meillä mennyt. Vaikeaa yhtä ja toista jo tosin retkellämme olimme kokeneet, vaan kyllähän nuo neljä tuntia sittenkin edun veivät kaikelta muulta tähän saakka. Kumma ei ollutkaan, jos semmoisen yön ja syömättä tehdyn työn jälkeen olimmekin kelpolailla väsyneet ja nälkäiset kuin sudet. Syötiin siis säälimättä ja syöty kun oli niin — lähdettiin taasen jatkamaan matkaa; lepäilemisiin sitä ei aikaa riittänyt.

Sievästi se matka taasen sujui, mitkään esteet kun eivät nyt olleet tietämme sulkemassa. Kotvasen soudettuamme saavuimmekin Auttijärvelle, josta Auttijoki alkaa.

Ei tuo järvi ole mikään suuren suuri, onpahan vaan puolisen penikulman pituinen, jokseenkin suorassa suunnassa luoteesta kaakkoon. Päistään se ei ole mikään kaunis, mutta keskeltä järveä katsoen kummallekkin puolelle tekee se korkeine, havumetsää kasvavine rantoineen ja pienine, sievästi kaareilevine lahtineen sangen miellyttävän vaikutuksen. Etenkin nuo rannoilta sopusointuisasti kohoilevat vaarat, jotka tummanvihreine kukkuloineen taivaan sineä vasten limittäytyvät toinen toisensa taakse, rajoittaen näköpiirin joka suunnalle, antavat tuolle järvimaisemalle uhkean kauniin muodon. Näköala pitkin järveä katsoessa on varsinkin miellyttävä: järvi kapeine selkineen ikäänkuin katoaa tuonne niemiin päättyvien vaarojen ja kunnasten taa. Jyrkät rantavaarat luovat tumman varjonsa järven tyynelle sinipinnalle auringonpuoleisella rannalla. Päivänpuoleinen rannikko taas kimeltelee kirkkaan keskikesän auringon paisteesta ja sillä puolen rannat selväpiirteisinä esiintyvät puhtaassa tummanvihreässä puvussaan. — Auttijärveä voi hyvällä syyllä sanoa Paanajärven pienoiskuvaksi.

Tämän järven yläpäähän sen piti laskea tuon kuulun Korojoen. Sen omituisuuksista olimme kuulleet kerrottavan, mitenkä se muka vuoren halkeamassa kulkisi yhtäsuorana kokonaista neljäpenikulmaa, ja miten luonto sen ympäristöillä olisi harvinaisen kummallista. Suurella uteliaisuudella olimme sentähden siitä jo matkan varrella tiedustelleet, vaan kukaan ei tuntunut joella kulkeneen. Sitä suuremmalla uteliaisuudellapa siis nyt odotimme saavamme nähdä kaikki nuot kummallisuudet.

Alku ei kuitenkaan kovin lumoavalta näyttänyt. Emme tahtoneet joen suuta edes löytää kaislaisessa lahden pohjukassa. Kartasta, joka tähän asti oli ollut kutakuinkin tarkka, ei ollut nyt enään oikein luotettavaksi oppaaksi. Järven jatkoksi oli "lanttu" Korojoen vetänyt melkein suorana viivana, mutta eipä sitä vain ottanut näkyäkseen. Vihdoin kuitenkin pitkän etsimisen perästä löysimme oikealla kädellä muutaman puron, jonka arvelimme Korojoeksi, koskei mitään muutakaan joensuuta löytynyt.

"Jo nyt vesille taidettiin joutua", täytyi väkistenkin sanoa tuota matalaa liejukkopuroa katsellessaan. "Niin — ja entä sitten, kun tämänkin sivujokia vielä kulkea pitäisi", tuumimme hiukan alakuloisina.

Sauvoskelemaan sitä kuitenkin lähdettiin; ei sopinut näet enään soutamaan, kun airot rantoihin kiinni ottivat. Hiukan puro kuitenkin syveni ja leveni, kun suusta etemmäs päästiin, jopa mahtui pikkuairoilla taasen soutamaankin. — Kaloja niitä vaan vielä täälläkin muljahteli rannoilta aina tuon tuostakin, pelästyneinä paeten harvinaisia rauhansa häiritsijöitä. Uistimelle nuo sydänmaan vesien rauhalliset asukkaat olivat aika persoja. Ei tarvinnut kuin siksi veneen jälkeen nuoraa laskea, että uistin veteen painui, niin kohta siellä kala oli jo jutamassa; haukia ja ahvenia ne olivat, ei tosin suuren suuria kooltaan, mutta ei perin pieniäkään. —

Pian alkoi joki näyttää pahat tapansa. Alituisina mutkina se kiemurteli läpi heinävän alangon. Tuskin oli kipeneen matkaa päästy eteenpäin, niin nakkasi joki mutkan, palaten melkein yhtä pitkälti taakseppäin, niin ettei siinä matka tahtonut edetä ensinkään. Ja kuta ylemmäksi tulimme, sitä hullummin puro oikkuili. Olimmekin jo aivan kyllästyäksemme soudelleet ja sauvoskelleet, miten milloinkin saattoi, eikä se sen siittään somennut, vaan päin vastoin. Tosin väliin maat molemmin puolin näyttivät kohoovan ja silloin luulimme jo kohta pääsevämme varsinaiselle Korojoelle, vaan vielä mitä, ei se puro sen paremmaksi muuttunut.

Ilta alkoi jo olla myöhä ja väsymys taasen tuntuva. Kun ei kulkukaan siitään paranevan näyttänyt, niin eihän siinä muu auttanut kuin yöpyminen jokirannalle. Aimo nuotion siis siihen rakensimme hirsistä, joita muutaman latorakennuksen luo oli sattunut yli jäämään; sinä yönä emme aikoneet vilussa kärvistellä, kuten edellisenä. Teltinkin laitomme niin hyvän kuin taisimme, voidaksemme oikein mukavasti unta ottaa. Ja sinne sitä kömmittiin sitten sisälle, kun ensin oli kelpolailla illasteltu ja nuotiota siltä varalta lisäilty, että se koko yön palaisi. —

Korkealla heloitteli jo aurinko, kun heräsimme seuraavana päivänä. Olimme nukkuneet kuin herran pojat, oikein hiki päässä, niin oli lämmin ollut. Tunsimmekin itsemme taasen aika virkuisi. Se vaan tahtoi hiukan huoleksi paneutua, mikä tästä matkasta lopussakin tulisi, tokko enään olimme edes oikealla tolallakaan. Ei ollut edes ketään, jolta neuvoa olisi voinut kysyä, sillä Autista lähdettyämme emme olleet ihmistä nähneet, lukuun ottamatta toistemme tuttuja naamoja.

"Kunpa tapaisi edes jonkunkaan, jotta vähän saisi matkoista kysellä, kun ei tuosta kartastakaan enään avuksi ole", siinä alakuloisina aprikoimme. Ja kas! Ihan kuin enkeli taivaasta olisi siihen ilmestynyt ihmismuodossa, niin totta tosiaankin — tuolla joen toista rantaa tulla vihkaisee mies aika kyytiä, melkein juoksujalassa.

Enkeli tuo nyt ei tosin ollut, olipahan vaan tavallinen ihminen housuissa ja takissa, vaan hyvä niinkin. Luoksemme saavuttuansa hän selitti olevansa isäntä lähimmästä Pernun talosta. Niittymiestensä luota sanoi lähteneensä laittamaan venettään jokeen turpoamaan ja samalla matkalla päättäneensä pistäytyä noutamassa piimäleilin lähellä olevasta niittysaunasta, jonne se oli viime kesänä unohtunut. Kun oli ihmekseen nähnyt ihmisiä jokirannalla, niin oli poikennut katsomaan, jotta mitä maankulkureita siellä maleksii, selitteli mies.

Ensi tehtävänä tietysti oli meillä sitten selittää hänelle nuot tavalliset kysymykset.

"No jopa taipaleelle lähittä", arveli mies kohta, kuultuaan minne meidän matkamme piti. "Oikealla tolalla kyllä oletta, vaan eipä siitä isosti apua, sillä kyllä tässä on taival semmoinen eessä, että ymmälle siinä panee ennenkuin se on kulettuna. Matkaa ei kyllä olisi tästä Kurttajoen suuhun, josta teijän täytyy pyrkiä Koivukönkään alle, kuin viitisen neljännestä suoraan kulkien, vaan joki kun niin tavattomasti mukkii, niin kyllähän sitä toiset verrat lisää karttuu. Ja vielä se tästään pahenee jokikin. Ylempänä käy jo Korojokikin niin matalaksi, että tuskin siellä tyhjä venekkään uipi, saati sitten lastillinen. Ja Kurttajoki sitten! Sitä on vallan mahoton nousta. Koetin lykellä siellä venettäni jos kuin pitkälti, ies niin syvää koloa löytääkseni, jotta olisin venerähjän vähän turpumaan saanut, vaan ei siitä kuin pohjalauvat parahiksi kastui. Viimekeväinen tulva se näet tuon joen on pilannut kokonaan... Tulva näkyy könkään luona repässeen kangasta monta sataa kuutiosyltää ja ajaneen kaiken hiekan jokeen, jotta tuuma parisen siinä vaan vettä lirisee hietikon päällä. Niitytki on ruoja monen jalan paksulti peittänyt hiekalla niin että koko jokivarsi on nyt yhtenä hiekka-alankona. Meni siinä kymmeniä häkinaloja heinämaata minultakin... Niin — ja sitten sen Koivukönkään ylipuolelle sitä ei ole yrittämistäkään. Korkea ja jyrkkä se pahus on tavattomasti, kymmeniä syliä... Kyllä siinä aina keväisin on aika mylläkkä, vaan nyt tuo ei näytä miltään, kun on melkein kuivana koko putous... Ja ihan kuiva se on koski könkään yläpuolellakin, tuskin juuvakseen sai kivien koloista. Taivaltelemallahan siellä kuitenkin taitaisi eteenpäin päästä ylempänä, vaan kun siinä on ensin se pitkä ja korkea vaara könkään kupeessa... No — kai se sentään senkin päälle vene kulkisi, kun olisi pari hevosta, vaan metsässähän ne ovat hevoset ja otti ne sieltä nyt käsiinsä... Eipä siinä juuri muusta taitaisi avuksi ollakkaan, kuin taivaltaa kerrassaan Aartojärveen saakka, kun joki on ylempänäkin niin kovin kuiva, ettei siellä ole kuin paikotellen vähän vettä. Silloin sitä taivallusmatkaa karttuisi kokonaan kolmatta neljännestä. Ja mitäpä siitä sitten, jos Aartojärveen pääsisittäkin, kun ei sieltä kuitenkaan pääse eteenpäin! Posiojoki on ihan kuivillaan, niin ettei sitä mitenkään veneellä pääse. Aartojärvestä Koppelojärveen on taasen puolen virstan kannas, kun välinen joki siinäkin on kuivana... Sieltä sitä kyllä sitten pääsisi Koppelolammin ja salmien kautta Peräjärveen, mutta sieltä tulee kaheksan virstaa tietöntä kangasta Koivulahteen, Kuusamon puolelle laskeville vesille. — Semmoista se on matka tästä lähtien", selitteli mies toimessaan.

"Kyllä taitaa olla parasta, että pyörrättä takasin tai ainakin jätättä veneenne tänne ja kuletta tämän taipaleen muilla keinoilla... Kyllähän sieltä Posionpuolelta saa sitten veneen ostetuksi, kun kerran sinne pääsee", tuumiskeli isäntä tosissaan.

Kauniilta tuo kaikki ei tietysti meidän korviimme kaikunut, mutta yhtähyvin aijoimme ensin koettaa kaikki mahdollisuudet, ennenkuin luopuisimme veneestämme. Siihen keinoon päätimme turvautua vasta viime hädässä; olimme näet päättäneet viimeiseen asti koettaa, eikö tuota matkaa samalla veneellä voisi suorittaa.

Hyviä neuvoja annettuaan sen minkä taisi ja teitä meille neuvottuaan, lähti isäntä jatkamaan matkaansa. Mekin hankkiuduimme lähtemään eteenpäin. — Ihme kyllä emme senkään pahemmin masentuneet tuosta toivottomasta kuvauksesta. Arvelimme vaan, jotta saahan tuota sittenkin koettaa.

Pian näyttäytyi todeksi, mitä pernulainen oli kertonut. Joki mutki vielä hullummin kuin siihen saakka. Eikä sillä hyvä: matalaksikin se muuttui, niin että tuon tuostakin täytyi miesten veneestä veteen astua ja ryhtyä vetokeinoon. Lahoja puun pökkelöitä oli siellä täällä poikitellen joessa. Niiden yli täytyi vene miten milloinkin kiskoa. Ja kun jokirannat pian muuttuivat metsäisiksi, koko seutu sai todella sydänmaan villin muodon, niin jopa siellä sattui eteen myrskyn poikki joen kaatamia tuoreitakin puita, koivuja, korpikuusia ja petäjiä. Ei siinä muu auttanut kuin kirveen kanssa raivata tietä, missä hakkaamalla puut poikki, missä taas oksia pois karsimalla, jotta alta pääsi pujottautumaan. Semmoista se kulku oli ja aina vaan huonommaksi näytti käyvän. Saimme paikoin vedellä venettä pitkiä matkoja melkein kuivaa hietikkoakin myöten. Eteenpäin sitä kuitenkin päästiin, jospa hiljalleen.

Sivu puolen oli päivä jo kulunut, kun vihdoin pääsimme Kurttajoen suulle. Siinä oli kaikki niinkuin isäntä oli kertonut: koltasta hietikkoa niin joki kuin rannatkin ja vettä siksi että juuri nimeksi.

Kävimme jokea ylöspäin jonkun matkaa vakoilemassa, nähdäksemme päästäänkö sitä enään mitenkään eteenpäin. Pitkälti ei jokisuulta kuitenkaan ollut enään könkään alle, kilometrin verran vaan. Aijomme siis koettaa vielä, menipä sitten syteen eli saveen.

Riisuttiin pois takit, housut, kengät ja sukat, sillä kovan työn tiesimme siinä tulevan. Eipä vaatteista paljon suojaksi olisi ollut muutoinkaan, kun näet hietikko aina väliin petti, mies yhtäkkiä vajosi mutaan niin ettei ylös tahtonut enään päästä. Niin ruvettiin sitten vetää kiskomaan. Ihmeesti se vene kulkikin, helpommin kuin olimme luulleetkaan, tasainen kun näet oli pohja joessa ja vettä kuitenkin vähän rasvana. Ijättömiä ei siis tuolla kilometrin taipaleella kulunutkaan. —

Koivukönkään ohi oli taasen oikein aimo ränni, rakettu tukinuittoa varten. Kerrassan puolen kilometriä oli siten oikaistu yli korkean vaaran.

Aijoimme jättää veneemme rännin suulle ja kiivetä ränniä ylös, nähdäksemme mitä siellä eteen tulisi, vaan samalla alkoi taivas äkkiä vetäytyä synkkiin pilviin ja aika jyrähdyksiä kuulua. Arvelimme sentähden olevan parasta ajoissa varustaa itsellemme sateensuojaa ja laitoimme suuresta purjeestamme teltin veneen yli. Kauvan ei kulunutkaan ennenkun vettä alkoi vihmoa, nyt ensi kerran koko matkallamme. Suurempaa sadetta siitä kuitenkaan ei tullut; pääkuuro näytti menevän ohi itäpuolitse.

Sateen lakattua lähdimme sitten maisemia katselemaan. Ränniä käytimme kulkutienämme. Aika työ siinä oli kuitenkin sitä myöten noustessa, väki jyrkkä kun se oli ja sateesta pohjahirret käyneet liukkaiksi. Oikein väsyksiin asti sitä oli kävellä, ennenkuin toiseen päähän, könkään luo pääsimme. Siellä oli, kuten aamulla tapaamamme isäntä oli jo kertonut, vesi tuhojansa tehnyt. Suuren kappaleen kangasta oli tulva kerrassaan siitä kiskaissut, levittäen jokeen ja pitkin jokivarsia tuon irroittamansa hiekan paljouden. Ränninkin pää oli sentakia korkealle ilmaan jäänyt sojottamaan. — Itse köngäs oli aika korkea, koko joukon korkeampi kuin Autinköngäs. Kun vettä siinä ei ollut paljon minkään vertaa, eikä luontokaan sen ympärillä erinomaisempaa, niin ei siitä kuitenkaan ole sen enempää sanottavaa, kuin että mahtava putous siihen syntyisi, kun vaan joki olisi vesirikkaampi.

Könkään molemmilla rannoilla oli vieläkin jo rappeutumaisillaan olevia rakennuksia, joissa kuului puoli vuosikymmentä sitten vilkasta elämää olleen. Silloin näet tukkilaiset meuhasivat tuolla Tapiolan synkillä saloilla. Herrat kuului asuneen oikealla puolen putousta, jätkät taas vasemmalla. —

Könkään ylipuolella menimme poikki joen kuivia kiviä myöten ja lähdimme hakemaan pernulaisen meille neuvomaa tietä, joka taloille veisi. Löysimmekin sen lopulta, vaikka aikaa sitä etsiessä meni. Sitten palasimme veneellemme ja rupesimme sitä tien suulle vetää könyyttämään. — Poron vasa oli poissa ollessamme veneemme luo osautunut ja rantaa pitkin huoletonna astuskeli, vaan kun meidät havaitsi, niin kyllä koipensa löysi: kiiti metsään kuin nuoli; kovin kait siitä näytti joukkomme kummalliselta.

Tien suulle pääsimme kuin pääsimmekin. Vaan "nyt se vasta paras alkaa, sanoi Jussi kun paistoi rotan jalkaa". Mäki siinä oli julma edessä, jyrkkä ja korkea. Kuinka pitkälle tahansa sitä kiipesimmekin katsastelumatkalla käydessämme, aina se vaan nousi ja yhä nousi. Laskujemme mukaan oli se korkeimmalta paikaltaan noin 160 metriä jokilaaksosta laskien. Ei siis mikään pikku kunnas.

Kun tuommoista taivalta oli edessä viitisen kilometriä, niin eipä ollut juuri lasten leikkiä lähteä kolmen miehen venettä tuota matkaa vetelemään käsivoimilla. Ja entä melkoisen lastimme kantaminen sitten! Mahtinsa siinä menetti silmissämme Autinkönkään luona suorittamamme taivallus, jota olimme jo pienenä urotyönä pitäneet.

Vaan "eihän itku auta markkinoilla, turkki se juoda pitää"! Ei auttanut meidänkään ruveta siinä vaikeroimaan. Koettaa täytyi. Ei siis muuta kuin ensin kantamaan tavaroita kappaleen matkaa mäkeä ylös, sitten vetämään venettä perässä. Kalikoita vaan tielle teloiksi ja niin se kulkikin että jyrisi. — Ennenkuin aurinko laski, olimme nousseet mäkeä kilometrin verran, kaikkein pahimman ja jyrkimmän osan rinnettä. Joudimmepa auringonlaskuakin siinä hetken ihailemaan. Veripunaisena rusottaen tuo päivänpyörä vaipui hiljalleen kaukaisten vaarojen taakse, omituisen punervan hohteen luoden yli Koron jokilaakson. Tuolta korkealta harjanteelta se näyttikin aika mukavalta tuo metsäisten vaarain kahden puolen rajoittama vehreä laakso, jonka läpi kimalteleva joki kiveränä kiemurteli. Vaaran vastapäinen jyrkkä kallioseinämä, laakso alaalla ja synkkä metsä jyrkänteen päällä muodostivat yhteen kuta kuinkin sievän sydänmaan kuvan.

Mutta uupuu ne vihdoin voimat väkevänkin, niinpä meidänkin. Raukesi siinä raajat etummaiset jos takimmaisetkin. Ei tehnyt enään mieli ponnistamaan eikä liijoin vetämäänkään. Siispä ei muuta kuin "löimme telttimme ylös" kankaalle tien viereen. Läpiväsyneitä kun olimme ja ilmakin tuntui lämpöiseltä, emme ruvenneet enään edes nuotiotakaan puuhaamaan. Haukkasimme vaan mitä eväitä vielä jälellä oli ja sitten kylelleen, rääkkäyneitä jäseniään hiukan lepuuttamaan. —

Seuraava päivä oli sunnuntai, heinäkuun 15 päivä. Aurinko paahtoi jo raukaisevan lämpimästi, kun vihdoin heräsimme raskaasta unesta. Raukealta tuntui elämä kuitenkin, ruumis väsyneeltä ja jäsenet kuin ruhjotuilta, kaikki edellisen päivän ylöllisten ponnistusten seurauksia. Etenkin käsivarret ja selkä olivat pahakseen panneet tuon rehjastamisen. Ei pääkään paljon muulta kuin pökkelöltä tuntunut. Sanalla sanoen: elämä ei maistunut juuri hunajalta. Ja taasenko sama peli edessä! Jo tuo ajatuskin tuntui vastenmieliseltä, tuommoisessa kunnossa kun oltiin.

"Mutta mikäpä tässä muukaan auttaa, kuin koettaa viimeisillä voimilla", arveli insinöörikin jo masentuneella äänellä.

"Vaan eihän tässä pitkälle päästä tällä lailla, eväätkin kun jo ovat lopussa", tuohon tohtori toivottomasti virkahti. "Enkä muutoinkaan enään tunnu jaksavan... Eikö liene parasta että joku lähtee talosta ruokaa ja apua hakemaan."

Samaa mieltä olin minä ja mielellään se insinöörikin luopui edellisestä ehdotuksestaan. Hetken tuumittuamme päätimme siis että tohtori ja minä lähtisimme taloon avun ja ruuan hankintaan, insinööri taas jäisi veneen luo, koska hänen jalkansa eivät olleet oikein kävelykunnossa.

Kahden lähdimme astumaan kangaspolkua, tohtori ja minä. Paljon ei sillä kertaa jaariteltu, kulettiin vaan alapäisinä sen minkä jaksettiin. Miten lienee vielä niin onnettomasti sattunut, että harhaannuimme pois oikealta polulta. Kiertelimme korpia, kävelimme soita, ties kuinka pitkälti. Väsymys alkoi lopulta voittaa ja nälkä suolissa valitusvirttään soittaa. Täytyi meidän jo tuon tuostakin mättäälle heittäytyä levähtämään, kun ei enään tuntunut jalat jaksavan eteenpäin. Näin harhaillen osuimme vihdoin eräälle järvelle ja lähdimme sen rantaa kulkemaan, arvellen sieltä lopultakin talon tapaavamme. Jo näkyykin talo tuolla, mutta — toisella puolen järveä. Takasin emme kuitenkaan enään ruvenneet kiertämään, vaan päätimme huutamalla koettaa herättää huomiota, että tulisivat veneellä yli noutamaan. Kulimme siis vielä kappaleen rantaa pitkin, kunnes pääsimme talon kohdalle. Siinä sitten oikein huikean huudon nostimme, päästäen minkä keuhkot kestivät. Ei kuitenkaan näytty huutoamme kuultavan, vastatuuli kun oli, vaikka väkeä kyllä näkyi liikkuvan talon luona.

Yhtäkkiä toverini jännittää katseensa ja ojentaa kädellään kohti toista rantaa. Hänen lakooninen lauseensa: "Häntä" oli kylliksi minullekkin selville saattamaan, mitä hän oli havainnut.

Ihan oikein! Häntä siellä viuhahti pensikon takana. Eikä se voinut olla muun kuin hevosen. Nyt olimme siis taasen pelastetut! En tosin toverini kaulaan kapsahtanut, en edes itkenytkään, mutta heltyä tahtoi mieli kuitenkin ilosta, tuon havainnon tehtyämme. Nälkä ja väsymyskin unohtuivat tuossa tuokiossa. Ja tuossa soutaa jo venekkin meitä noutamaan; muuan poikanen oli niemen takana ollut soutelemassa ja huutomme kuultuaan tullut katsomaan, mikä se siellä semmoista mölinää pitää.

Pojalta kuulimme, että todella kaksikin hevosta oli talossa kotona. "Koettamalla niitä on koetettu metsään ajaa, mutta väkisten ne vaan ovat aina kotia palanneet kuin aavistaen, että heitä kohta tarvittaisiin", tuumi poika.

Lähdimme sitten soutelemaan järven yli. Nyt näimme, että oli siinä talo silläkin puolella järveä, jolla olimme huutaneet, vaikka pitkälle pistävä niemi oli estänyt meitä sitä näkemästä. "Sen talon isäntä se oli, joka teidät joella oli tavannut", tiesi poika kertoa.

Toiselle puolen päästyämme tapasimme kohta isännän, joka oli viljavainioitaan katselemassa toisten miesten kanssa. Selitimme hänelle lyhyesti, että olimme pulaan joutuneita matkamiehiä, ruuan ja muunkin avun puutteessa.

"Ruokaa kait sitä kyllä saa, mitä talossa on tarjottavana. Ja teitä varten kai ne nuo konitkin kotiin änkeysivät, kun ei metsään saatu ajamallakaan. Vaan eiköhän kuitenkin parasta liene, että heitätte siihen koko matkanne ja rupeatte minulle heinämiehiksi", arveli isäntä leikkisästi vastaukseksi.

Tuohon tuumaan emme kuitenkaan ottaneet suostuaksemme, vaikka hän kyllä selitteli samat vaikeudet meillä edessä olevan kuin edellinen isäntäkin. Aloimme vaan tiedustelemaan, tokko tuo maailmattomiakin tulisi maksamaan, jos hän hevosillaan rupeaisi vedättämään veneemme poikki kannasten.

"Tämä ensimmäinen matka se nyt ei mahottomia maksa, vaan kyllähän siinä monenkin veneen hinta menee, ennenkuin se toisen puolen vesiin tulee veätetyksi", arveli tuohon isäntä, kuitenkin sillä äänellä, että ymmärsimme tuossa puheessa lopun leikkiä olevan. "Talossapa häntä tarkemmin tuumitaan", lisäsi hän, kehoittaen sisälle käymään.

Sisälle menimmekin taloon. Siellä sitten syötiin, juotiin ja palan painoksi pakinoittiin asioista kaikenlaista. Tuli siinä muun muassa puheeksi metsäin myöntikin; olimme tullessamme nähneet, miten näidenkin talojen metsät oli pahan pilalle haaskattu.

"Ka, myötyhän ne on ja syöty myöskin", vastasi isäntä katkeralla äänellä, tiedustellessamme oliko hänkin metsänsä myönyt.

"Taisitte hyvätkin kaupat tehdä?" utelimme edelleen.