Part 6

Kun koski oli sievää ja väylä näytti jokseenkin selvältä, laskea hurautimme sen melassa alas. Sitä ennen tohtori kuitenkin, joka ei ollut ennen koskaan koskea laskenut, keksi sukkelan keinon saadakseen jäädä pois veneestä, esitti näet, että ottaisimme valokuvan veneen juuri kiitäessä kovimmassa kuohussa. Tietysti siihen suostuimme ja sanomatta on selvää, kuka kuvan otti.

Sievästi suljahti vene kosken alle, kiveen edes kolahtamattakaan. Tuosta innostui tohtorikin niin että Vääräkoskelle hän ja insinööri kahden kiiruhtivat, joutamatta odottaa minua, kun näet alemmas koskelle olin onkimaan mennyt. Huonosti siinä kuitenkin oli käydä. Väylä ei niin selvä ollutkaan kuin näytti. Kun vene oli hyvää vauhtia kiitänyt vähän matkaa niskan alle, silloin se yhtäkkiä karikolle karahti. Kun virta oli kova, painoi se kohta veneen poikittain kivikkoa vasten. Pitkiin miettimisiin ei siinä aikaa ollut, jos mieli pelastua ja pelastaa vene. Empimättä hyppäsikin insinööri koskeen ja sai kuin saikin kovasti ponnistellen pidätetyksi veneen kaatumasta. — Niin vaarallinen kuin asema olikin, en kuitenkaan voinut olla nauramatta, niin hullunkuriselta tuo näytti, kun insinööri sukkasillaan koskeen hyppäsi ja pojat sitten siinä ponnistelivat, toinen keulasta sauvomella minkä kerkesi, toinen perästä, seisoen yli vyötäisten koskessa.

"Otappas nyt valokuva sinä sieltä rannalta", huusivat hekin, seikkailusta huvitettuina. Pahaksi onneksi oli kone veneessä, niin että ottamatta se kuva jäi, vaikka kyllä olisi ottovaivan maksanut.

Aikansa siinä puohailtuaan pääsivät miehet kuin pääsivätkin irti ja laskivat sitten onnellisesti kosken alle. Siellä tarkastelimme venettä, olisiko sille mitään pahempata vauriota tuosta kolttosesta tullut, mutta onneksi ei siinä kuitenkaan näkynyt muuta jälkeä kuin — pari kolme komeaa rosoa pohjassa; vuotamaan se ei sittenkään ruvennut, vaikka kyllä jo vähän pelkäsimme.

Peurakosken niskalle päästyämme tapasi meidät taasen sade, jota paossa meidän täytyi olla teltassa tunti parisen. Sitten lähdimme tarkastelemaan koskea. Jo ensi silmäyksellä huomasi, ettei laskemisesta siinä voinut tulla kysymystäkään. Näyttipä vähän arveluttavalta pääsisikö siitä alas ensinkään. Koski näet oli kovin pahaa louhikkoa, väylää siinä ei vähääkään, rannat äkkijyrkkiä kalliotöyräitä pahoine kielekkeineen, jotka muodostivat koskeen molemmin puolin vaarallisia kurimuksia. Vasenta rantaa oli ihan mahdoton päästä, paljon parempi ei oikeaakaan. Kaksi kallion kärkeä näet sillä puolenkin muodostivat pahat pyörteet. Huimasti vesi hyökkäsi noita vastustelevia paasipatoja vastaan, valtavana kuohu virtana sitten sysäytyen niistä keskelle koskea, jonne venettään ei ollut uskaltaminen. Ei siinä muu keino auttanut, jos mieli kosken alle päästä, kuin kaksi miestä nuoralla pitelemään venettä rannan lähellä, kolmas sauvomen kanssa sitä hoitamaan, jottei se, hento kun oli, kallioita vasten rikki ruhjoutuisi. — Kun muilla ei tuntunut halua olevan lähteä veneeseen sauvonmieheksi, otin minä tuon hiukan vaarallisen tehtävän osakseni. Ja niin koettamaan!

Kaikki menikin hyvin pyörteille asti, mutta jo ensimäisellä niistä kävi niinkuin olimme pelänneet: virta pääsi painamaan venettä ulospäin, aikoen sen siten pyöräyttää ympäri, kääntää keulan myötä virtaan; köydellä laskettaessa näet sidotaan köysi keulaan ja annetaan veneen mennä perä edellä kosken alle. Jos se tuon tempun olisi saanut tehdä, olisi vene miehineen ollut hukassa, siinä kun hirmuinen louhikko oli kohta alempana, keskellä kovinta koskea. Kaiken mokomin täytyi siis pidättää vene kääntymästä, sillä sitten ei sitä enään olisi voinut ohjata. Mutta kun virta painoi kovasti koskelle päin, pojat taas nuorasta ponnistivat kaiken voimansa väellä, saadakseen veneen taas lähemmäksi rantaa pyörteestä, jonne se oli joutumaisillaan, niin painoi väkevä aallokko veneen keulan alas ja kuohuna hulmahti vesi veneeseen, täyttäen sen jo puolilleen. Luulin kaatumisen välttämättömäksi. Kyykistyin sentähden alas, ollakseni varuillani, etten veneen alle joutuisi. Huudahdus pääsi jo tovereilta rannalla ja omituisesti tuntui minunkin sydämmeni kokoon kutistuvan. Onneksi he kuitenkaan eivät hellittäneet vetämästä. Se oli pelastuksemme. Samassa silmän räpäyksessä näet kuohu antoi hiukan jälkeen, toinen ristiaalto sysäsi venettä peräpuolelta kielekkeen taakse, keula kohosi ja — yhdellä tempauksella kiidähti vene alipuoliseen tyyneen kallion kainaloon. Siinä tyhjentelimme sitten veneen ja itsekkin ihmettelimme, että ehein nahoin olimme tuosta paikasta päässeet. — Kovalle sanoivat toverit ottaneen; kaikin voimin oli siinä saanut vastaan ponnistaa, niin että vielä jälestäkin jäsenet vapisivat. Pelastuksemme se oli, että kaksi jäi nuorasta vetämään, eikä yksi niinkuin ensin olimme tuumineet "Yhden käsistä se kyllä olisi ryöstäynyt", arveli näet tohtorikin, vaikka "härkä"-nimen oli saanut voimistaan.

Toinen samanlainen korvake oli vielä sivuutettavanamme ja se edellistä kiverämpi. Veden käynti ei siinä ollut kuitenkaan varsin niin väkevä kuin äskeisessä. Hiukan arvelutti siihen lähtiessä, vaan mikäs muu auttoi kuin meno työksi. Saman tempun siinä tekikin, hulmautti veneen taas vettä puolilleen, varovaisuudestamme huolimatta. Onnella kuitenkin ohi pääsimme, vaikka yhtä suuri vaara siinä oli tarjona kuin edellisessäkin. —

Saarikoskelle saavuimme myöhään illalla.

Ylhäältä katsoen näytti koski niin sievältä, että mielimme jo summissa laskea sen alle, vaan: "parempi katsoa kuin katua" arvelimme toisekseen ja laskimme yläpuolella rantaan, käydäksemme ensin katsastamassa.

Huomasimmekin kohta että olimme viisaasti menetelleet, ollessamme varovaiset. Koski näet teki äkkiä mutkan oikealle niin ettei sitä niskalle laskiessa nähnyt kuin osan vaan. Alku siitä oli kyllä sievää aallokkoa, mutta alempana oli koski varsin rajua: myrskynä siinä vesi vaan kohisi louhuista uomaansa pitkin, pudoten yhdessä kohden parin metrin korkuisena putouksenakin. Hukka meidät olisi perinyt, jos olisimme laskeneet katsomatta. — Ei sitä koskea koskaan ole laskettukaan, kertoivat meille alempana talossa. Telotettu polku siinä olikin kosken parrasta pitkin ja sitä myöten vedimme mekin veneemme.

Kun ilta oli jo pitkälle kulunut, päätimme asettua kosken luo yöksi. Sopiva siinä olikin paikka. Ennen muinoin näytti näet olleen mylly kosken kupeessa ja sen takia oli siihen hiukan katosta kyhätty myllymiesten suojaksi. Maja oli kyllä jo kokoon luhistunut, vaan se hyöty siitä kuitenkin oli, että puuläjän pois purettuamme saimme kuivan sijan teltille.

Nyt päätimme kerran tehdä oikein tukkilaisten nuotion n.s. "rakotulen". Sitä varten lähdimme tohtori ja minä metsästä honkaa hakemaan sill'aikaa kun insinööri illallista valmisteli. Hongan kaadoimmekin, oikean emähongan. Parahtaen se poikki paukahti, kumeasti ryskien kumoon keikahti ja murti kaatuessaan melkoiset puut alleen. Hakkasimme siitä sitten puolitoista sylisen pölkyn. Kun sen katkaistuksi saimme, havaitsimme todeksi, mitä jo olimme epäilleet: se olikin niin tukeva, ettemme kahden miehen sitä kantaa jaksaneet. Ei siis muu auttanut kuin hakata uudet ohkasemmat pölkyt. Hiki kyllä otsasta virtasi ja pitkin selkäpiitäkin valui, rakot kämmeniin monen entisen lisäksi hierausi, ennenkuin tuo työ oli tehty, mutta — suomalainen ei heitä kesken kerran alkamaansa.

Miehissä pölkyt teltille kannettuamme, teimme niistä aimo nuotion. — Näin se käy rakotulen laittaminen: Katkaistaan kaksi puolentoista sylen pituista honkapölkkyä ja veistetään kumpikin hiukan yhdeltä kupeelta, parempi vielä jos lastuille hakataan. Kun se on tehty, nostetaan pölkyt päällekkäin, veistetyt puolet vastakkain, ja asetetaan pienet, tuoreesta puusta katkaistut kalikat päiden väliin. Ylimmäiseen pölkkyyn lyödään keskikohdalle vaaja, jonka ylempi, litteäksi veistetty pää sovitetaan maahan vinoon lyödyn vivun halkaistuun rakoon; tämä sitä varten, että pölkyt päällekkäin pysyvät tulen niitä kulutettuakin. Tukitaan sitten tervaisia honkalastuja pölkkyjen välille jääneeseen rakoon ja — pistetään tuli niihin, niin jo tarkenee kylmälläkin ilmalla. — Jos pölkyt ovat kuivat ja tervaiset, niin palaa nuotio hoitamatta koko yön ja on paljon lämpimämpi kuin tavallinen "ropsunuotio". Vaaraton se on myöskin, sillä rakotuli ei pala roihuamalla kuten tavallinen nuotio. Ja sitäpaitse kaivetaan tavallisesti vielä oja molemmin puolin puita, jottei tuli maata myöten leviämään pääsisi. Asetetaanpa vielä sille puolelle nuotiota, jolla maataan, "ponninpuukin" — tavallisesti karsittu koivuranka — turvallisuuden varalta, ettei joku unissaan koipiaan nuotioon työntäisi.

Sopipa siinä sitten tulen ääressä lekotella, itseään kuivailla, kaloja paistella ja mukavasti laitetussa teltissä oikein metsäläisen illalliset syödä. Olimmekin oloomme niin tyytyväiset, että oikein sydämmen pohjasta pistimme lauluksi: "Här är ljuft och godt att vara". Kaikuen salon metsä vastasi laulun säveleihin ja poro puiden välistä pistäysi katselemaan, kuka siellä noin riemusta remajaa. —

Yön nukuimme teltissä oivallisesti. Seuraavana päivänä laskettelimme sitten jälellä olevat kosket pahemmitta seikkailuitta. Harjakoski tosin mieli vielä vastukseksi paneutua, kun näet oli niin paha, ettemme uskaltaneet sitä melassa laskea. Kantaa meidän täytyi tavarat maata myöten kosken ohi ja sitten vedellä vene miten kuten pitkin rantakiviä. Ja niin siitäkin päästiin pahemmitta vaurioitta.

Puolenpenikulman pituisen Juumajärven soudettuamme pistäysimme Juuman taloon eväitä uudistelemaan ja samalla myös jälellä olevasta matkasta tiedustelemaan. Siellä taasen kummia saimme kuulla.

"Kyllä taisi nyt tulla loppu matkan jatkamisesta", päättelivät talossa. "Vastaan siellä näet tulee koski semmoinen, jota ei koskaan ole laskettu eikä lasketa... Ei siinä kenenkään vene kestä."

Sama Jyrävä se oli, josta jo Käyläkoskella olimme kuulleet.

"Eikä sitä ole laskettu tätä Kitkajokeakaan tämän alemmaksi mies muistiin kuin yhen kerran... Kurttin ukko vainaja se laski muutaman toisen miehen kanssa tästä Paanajärvelle, kun täytyi nälkävuonna kuusikymmentä seitsemän lähteä Venäjän puolelta jauhon nountiin. Hän olikin silloin mies parhaillaan ja oikein hurjapäinen... Jyrävä ja Kumankoski kuului sentään heidänkin täytyneen taivaltaa. Ja sitäpaitse, silloin oli ison veen aika, vaan mitäs nyt!" tuumiskeli talon vanha vaari.

Arveluttamaan jo meitäkin rupesi, miten tuosta pälkähästä pääsisimme, kuinka jokea kulkisimme, kun sanottiin rannatkin monin paikoin niin jyrkät olevan, ettei muu auta kuin laskeminen työksi, meni miten tahansa, rannalta käsin ei yrittämistäkään ohjaamaan. — Kummalta meistä muutoin tuntui, ettei liioin kukaan talon miehistäkään noilla alemmilla koskilla ollut käynyt. Vanha isäntä-ukkokin arveli vaan: "Kunhan se Mikkopoika koteutuisi niityltä, niin hän se vieraita opastaa osaisi, kun on koskilla ongella kulkenut kymmenet vuojet."

Aikamme siinä odoteltuamme sattuikin Mikko tulemaan kotiin kuin kutsuttu. Hänelle selvitimme kohta asiamme ja pyysimme oppaaksi Jyrävän ohi, sillä eteenpäin meidän täytyi päästä mistä hinnasta hyvänsä.

Tyynesti hän kuulikin asiamme. Arveli kuitenkin: "Taitaa siinä kyllä kovalle ottaa ennenkuin kosken alapuolella ollaan, sillä polkua siellä ei ole pahaistakaan, vaan täytyy korven läpi, mäkiä ja soita vetää venettä virsta toista. Vaan — eihän sitä niin pahaa paikkaa tule, josta ei pääse, kun vaan on tahtoa ja voimia", lisäsi hän hyväntahtoiseen hymyyn suupielensä vetäen.

Saimme erään toisenkin nuoren miehen avuksemme ja niin sitä lähdettiin taasen koettamaan.

Kohta talon alapuolella oli kahden pienen järven välissä semmoinen koski, että ainoastaan jotkut hurjapäät sen kuuluivat laskeneen. Niskakoskeksi sitä sanottiin. Ja kyllä näyttääkin siltä kuin koski taittaisi siinä niskat vaaralta. Kovan kallion läpi on näet vesi syvään uurtanut tiensä ja putoaa kuohuen jokseenkin jyrkkänä koskena vaaran alla olevaan pieneen lampeen.

Kertoi Mikkokin kerran mukana olleensa sitä laskemassa, mutta soutumiehenä vaan. Laskemaan ei hän sanonut uskaltavansa nytkään ruveta, mutta mukaan kyllä tulevansa, jos joku meistä viilettäisi. Tottumattomia kun me kuitenkin vielä olimme koskenlaskuun, niin ei oikein rohjettu, vaikka mieli kyllä teki. Ei siinä siis muu auttanut, kuin laskea vene köydessä, rannalta "rompsimalla"; rompsimiseksi sanotaan sitä, kun rannalta käsin venettä ohjataan keulaan kiinnitetyllä pitkällä riuvulla. Kaduttaa kuitenkin tahtoi, ettei ainakin tullut lasketuksi, sillä sievästi solahti vene kosken alle ja aika kyydin siinä olisi saanut laskiessa. —

Lammen takaa alkoi kova taivallusmatka. — Olisi kyllä vielä seuraavan Mylykosken alle saattanut veneen köydessä laskea, vaan siellä sanoi Mikko olevan niin jyrkät rannat, että töin tuskin törmän päälle venettä saisi. Sen vuoksi päätimme vetää veneen Mylykoskenkin sekä sen ja Jyrävän välillä olevan Aallokon ohitse.

Koetimme ensin kiskoa viisissä miehin venettä lastineen, vaan kovin se kävi työlääksi: vene tarttui maahan kuin takiainen, pehmeään suohon olletikkin. Katsoimme viisaimmaksi taivaltaa ensin tavarat ja sitten vetää veneen tyhjänä. Sälytettiin siis selkään niin paljon kuin kukin vaan kantaa jaksoi ja niin menikin enin osa lastista kerralla.

Työtä ja tuskaa oli jo tuon tarakan perille kantamisessa läpi tiettömän korven, mäkiä, soita ja notkoja ylös alas kiivetessä ja kierrellessä myrskyn kaatamia puunrunkoja sekä muita murrokoita. Levähtämättä kuormat kuitenkin Jyrävän alle kannettiin. — Puhaltaessamme menimme sitten koskea katsomaan.

Kumeana kuului jymy kuin kaukaisen ukkosen tuolta alhaalta kallion onkalosta. Heti huomasi, ettei tuo ollut tavallisen kosken kohinaa. Maaemäkin tuntui tärähtelevän jalkojen alla, vaikka vankan siinä perustuksen olisi pitänyt olla, kun näet oli kovaa kalliovuorta. Vaivalla laskeuttuamme jyrkän törmän alle läpi tiheän metsikön, avautui eteemme putous, jota ei äsken unhota.

Uhkean kaunis on putouksen ulkomuoto: tavattoman korkeat ja jyrkät kallioseinät sen kahden puolen, kallioiden päällä rehevä havumetsä. Putouksen ylipuolella ovat äyräät taaempana toisistaan, jättäen siten vedelle välkeämmän kulkutien. Niskalla ne kuitenkin jo lähenevät toisiaan ja ensimäisessä putouksessa käy veden väylä melko kapeaksi. Sen alla töyräät taas hiukan loittonevat, supistaakseen aukon muutamia metriä alempana vielä suppeammaksi, niin että ainoastaan neljän viiden metrin levyinen solukka jääpi vuoriseinien väliin. Sen kautta nyt koko tuon valtavan veden paljouden täytyy pusertautua jyrkkänä putouksena. Siinä ikäänkuin vuoren selkäsuoni on poikki katkaistu, sillä kohta tuon kuohun alla törmät taasen taantuvat samalla loivetenkin. Kappaleen alempana kallion kalju kylki jo peittyy maan kamaran alle ja törmä kasvaa tiuhaa metsää miltei veden rajaan saakka.

Ja itse putous?! Niin — voisinko kuvata sen osaksikaan sellaiseksi kuin se oli!

Putous on kaikkiaan kolmessa osassa: pienempi köngäs, lyhkänen suvanto ja pääköngäs. Seison alemman könkään kohdalla kallion komerossa, jonne vaivalla olimme kavunneet. Näen miten koski valtavana aallokkona vengotellen puhaltaa tuolta ylempää kuin metsän sisästä saaliinsa kimppuun hyökkäävä jättiläiskäärme; joki näet mutkistuu ylempänä ja metsäinen ranta rajoittaa näköalan. Huimaa vauhtia, vaahtoisena kuohuna kursuten tuo vellovan veden paljous syöksähtää alas ensimäisen putouksen. Siinä vesi ikäänkuin sukeltautuu pohjaan, sieltä valtavina pyörteinä muutamia metriä alempana ylös muljahtaakseen. Kallioiden aukeamassa on tuossa kuin pieni suvanto, metri kuutisen pitkä. Vesi ei kuitenkaan ole siinä hetkeäkään tyynenä, vaan putouksessa saamastaan vauhdista alituisessa kiertokulussa pohjasta pintaan. Tiesipä saattajamme kertoa, ettei niin kovaa talvea ole, jolloin usvaa uhkuva avanto tuon "suvannon" keskellä umpeen jäätyisi, vaikkakin kuohut kyllä umpeen ryytää.

Tuuttina supistuu tuo lyhyt suvanto sitten niin jyrkästi, että pääputouksen kohdalta hyvä hyppääjä yhdellä potkauksella tuon kapean kuilun yli lennättäisi, jos nimittäin kellään olisi rohkeutta tehdä tuota hurjaa hyppäystä; niljakat kallion kolot vuoren vastaisessa kupeessa eivät näet kovinkaan varmaa jalan sijaa hyppääjälle tarjoaisi. Tuimasti sysäypi vesi tuohon tuuttiin. Raivona ryöppynä paiskautuu se sitten, hurjan hypyn tehtyään, putouksen alla kierosti vasten vasenta kallioseinää, johon se aikojen kuluessa on kovertanut syvän luolan. Valkoisena vaahtona kuhisee vesi pitkät matkat vielä putouksen allakin, aina väliin paiskautuen pohjasta ylös pulleana pyörteenä. Alempana joki kuitenkin taas tyyntyy, sukevana suvantona matkaansa jatkaakseen. Veden pinnalla kulisevat kuplat vaan enään osottavat sitä valtavan väen vääntelemistä, kieputtamista ja puistamista, jonka kynsistä vetonen ihan äsken vasta vapaaksi pääsi. — Putouksen alla kallioluolassa höyryävä vesi se etenkin vaikuttaa tuon maaperän tutinan ja kumean jyminän, jotka korkealla törmällä olijalle jo ilmaisevat tuolla alhaalla otteloon ryhtyneiden voimain väkevyyden.

Kun vesi Jyrävässä putoaa noin 25 metrin matkalla kokonaista 10 metriä kahtena könkäänä, niin voi kyllä arvata, minkä vauhdin se siinä saapi, millä voimalla se syöksyy pohjan ja seinämien kallioita vastaan.

Kauneudessa ja valtavuudessa arveli insinöörimme Jyrävän voittavan Imatrankin, vaikkei kyllä veden paljoudessa; me toiset emme olleet Imatralla käyneet emmekä siis voineet vertausta tehdä. Melkoinen on kuitenkin se vesimääräkin, joka Jyrävästä alas syöksyy. Ja tulvan aikana siinä vasta jyrinä kuuluu käyvän, vettä kun on silloin monin verroin enemmän kuin meidän käydessämme. "Silloin suuri honkakin murtuu siinä kuin korsi ja pieninä pirstoina se pitkäin aikain perästä kohoo ylös putouksen alla", kertoi Mikko-oppaamme, joka näytti hänkin olevan koskeen kovin ihastunut. "Ei siitä harri eikä lohikaan ylös mitenkään pääse. Turhaan koettavat ne hypätä korkealle ilmaan kuohun alta, päästäkseen siten putouksen päälle: väkevä veden paino paiskaa aina vaan takasin, jotta kuolleinakin niitä kosken alta väliin löytää", tiesi hän vielä kertoa, sanoen usein keväillä tuota menoa katselleensa.

Toinenkin saattajistamme tuosta utasi, jotta: "Tokkohan se Imatrakaan tuon kummempi lienee? Tahtoivat minuakin Lappeessa oltaessa sinne muijen mukana lähtemään, vaan arvelin tuohon, jotta on niitä nähty koskia Pohjanmaallakin. Parempi oli mielestäni markka taskussa kuin yhen kosken näkemisen takia uhrattuna", lisäsi hän tuohon vielä pohjalaisen pöyhkeällä itsetietoisuudella. — Hän oli ollut Oulussa "sotakoulussa" ja muiden mukana leirillä Lappeenrannassa.

Aikamme putousta ihailtuamme ja katseltuamme sitä puolelta jos toiseltakin, lähdimme takasin veneellemme.

"Ka ei tuo häjy ole syltääkään eistynyt, vaikka niin kauvan viivyimme, siinä vaan jöröttää samassa paikassaan", arveli Mikko leikillisesti, kun veneelle pääsimme.

Eikä tuntunut vene itsekseen vieläkään kulkevan, vaikka koko joukon keveämmäksi se tuli, kun lasti oli poissa. Kova olikin työ ennenkuin olimme senkin saaneet Jyrävän alle haalatuksi, kovempi kuin koskaan ennen. Korven läpi ei ollut polkua pahastakaan. Ei muuta kuin vedä vaan, tulipa eteen suota tai mäkeä, kiviä tai kantoja. Pujottaudu parhaasi mukaan, mistä milloinkin luulet murrokkojen läpi pääseväsi. Ja tuommoista taivalta oli toista kilometriä. Kyllä väsyikin selkä, uupuivat jalat ja turraksi kävivät käsivarret, mutta perille se tuli vene kuin tulikin. — Taival se oli sekin, joka kyllä muistossa pysyy.

Vähäinen ei ollut hankaluus venettä vielä törmältä jokeen puuhatessa. Metsä oli näet niin tiheää, että kirveen kanssa täytyi tietä raivata. Ja siinä vielä puita ristiin rastiin kaatuneina, oikeita ikähonkiakin, jotka eivät vanhuuttaan enään olleet jaksaneet myrskyjen tuimia puuskia kestää. Törmän rinnekkin oli sitäpaitse niin jyrkkää, että katsella siinä sai, miten sen alle vene saada. Neuvottelemalla kaikesta kuitenkin selvittiin ja niinpä lopussakin "maan-merenkulkija laivamme" taas keinuin varsinaisessa elementissään.

Kappaleen aikaa pakinoimme vielä rannalla miesten kanssa. He juttelivat meille kaikenlaisia seikkailujaan Ruijaretkiltä. Ruijaan näet melkein jokainen pohjanpuolen mies on tehnyt ainakin jonkun retken, koettaakseen kalastusonneaan tuolla Jäämeren myrskyisillä rannikoilla. Vaan — jo täytyi taasen pian erotaksemme muista ihmisistä, sillä hyvästit sanottuaan ja onnea matkalle toivotettuaan lähtivät saattajamme kotiaan palailemaan.

Nyt olimme siis jälleen oman onnemme nojassa, keskellä jylhää vuorimaata, tie tietymätön edessä, kosket kovat kuljettavina eikä muuta kuin tuo pieni vene ainoana turvanamme. Tuo yksinäisyys sekä tieto edessä olevasta vaarallisesta matkasta, vieläpä koko ympärillä olevan luonnon jylhyys tahtoi väkisinkin tunkea omituisen turvattomuuden tunteen poviimme, hiukan masentaa jo miesten mieliä. Vaan "heitä huolesi hevolle, anna surra suuripäijen", arvelimme ja koetimme pakinoiden ja leikkiä laskien karkottaa tuon häijyn painajaisen. Nuot keinot eivät tietysti jääneetkään vaikutustaan vaille. —

Juumajärvelle saakka eivät Kitkajoen seudut olleet mitään eri kauniita, vaikka sieviä kyllä paikotellen. Samoin eivät kosketkaan. Mutta Jyrävältä alaspäin — niitä seutuja ei unhota, kun ne kerran on nähnyt.

Jyrävän luona kohosivat jo joen äyräät tavattoman korkeiksi ja jyrkiksi, mutta vielä korkeammiksi ne näyttivät alempana käyvän, mikäli jokea pitkin sopi näkemään, se kun alituisesti teki mitä omituisimpia mutkia ja siten esti kovin pitkälle näkemästä. Kyllä sen arvaa, että komean kuperkeikan siinä poro-riepu saapi, nurin niskoin suistuessaan tuolta törmän jyrkänteeltä alas kosken kohvaiselle jäätikölle. Miehet näet kertoivat, että poro kovina hankitalvina, kun sen täytyy kaikkialta koettaa kuopia saadakseen niukan jäkälän kovan lumikuoren alta syötäväkseen, uskaltautuu nälissään väliin liian lähelle jyrkänteen reunaa. Intouneena kun on ruokansa etsintään, ei eläin raukka arvaakkaan olla kyllin varovainen ja — tuossa tuokiossa se pettävän hangen lohetessa tuiskahtaa sorkkineen sarvineen pyrynä pölisevän lumen mukana alas kallion äyräältä syvyyteen. Mäsäys vaan, kun se putoaa huimaa vauhtia kivikolle tai alla olevalle jäätikölle, ja — karvanjuuri ei sen siitään enään värähdä. Pitkälti ei siinä kuolonvirsiä veisata. Kettu ja korpit pitävät kyllä sitten huolen hautajaisista. Parhaassa tapauksessa sattuu tuohon joku sydänmaalla hiihdellen metsästelevä torpan mieskin saaliin jaolle, tekee lopun toisten toraisista syömingeistä korjaten loput omaan konttiinsa, jos nimittäin on enään mitään korjattavissa noiden ahnasten raastajain jäliltä. Kuuluipa niinkin väliin sattuvan, että poro löydettäessä on vielä ihan lämpöinen, siis juuri äsken pudonnut. —

Näki jo ensi silmäyksellä ettei ollut leikintekoa lähteä koskille pienen veneen varassa. Etenkin muutaman kosken korvakkeen oli oppaamme arvellut hankalaksi, siinä kun näet koski kuului tekevän kiukan mutkan ja rannat molemmin puolin olevan niin korkeat ja jyrkät, ettei veneen nuoralla laskeminen saattanut käydä päinsä. Olipa hän jo esittänyt, että taivaltaisimme samalla kertaa senkin ohi. Vetämiseen kyllästyneinä olimme kuitenkin päättäneet ennen viedä veneen laskemalla, vaikka paikka kuinkakin paha olisi, kuin ruveta kuoliaaksi itseämme tuolla korvessa rääkkäämään. Kolkolta näytti kuitenkin nyt tuonne eteenpäin katsellessa. Mutta nuo huolet heitimme huomiseksi. Ja väsyneitä kun olimme, teimme kiireimmittäin törmälle rakotulen, jonka ääressä nukuimme yön makeasti teltissämme. —

Seuraava päivä oli taasen sunnuntai, heinäkuun 22 päivä. Lepopäivänä emme kuitenkaan joutaneet viettämään sitäkään, vaan oli se päinvastoin päivistä kovimpia meille koko matkalla.

Suvantoa Jyrävän alla ei ollut kuin pikkuisen matkaa. Kohta saimmekin siis lähteä laskettelemaan alas koskea. Ei tuossa käynyt kuitenkaan muutoin laskeminen kuin sauvomissa, s.o. sauvomilla veneen vauhtia pidätellen. Kuitenkin kun virta oli vuolas, ei kulkua ollut niinkään hyvä saada tasaiseksi: koski ryösti väkisinkin mukaansa, kiidättäen venettä kuin lastua, kolistellen sitä kiviin ja kallioihin. Pitkin matkaa olikin koski tavattoman kivikkoa ja vielä lisäksi oikein pahanlaatuista. Kivet näet eivät olleet tavallisia mukulakiviä, jotka eivät niinkään vaarallisia ole, vaan pohjasta esiin pistäviä teräviä, särmikkäitä liuskakiviä, jotka pahanpäiväisesti repivät veneen pohjaa. Korkeat rantakalliotkin olivat enimmäkseen tuommoista liuska- ja rapakiven tapaista vuorta, jota vesi helposti voi murennella ja kuluttaa. Niinpä näkikin siellä täällä pitkin rantoja mitä omituisimpia onkaloita ja luolia, joita vesi oli vuoreen koverrellut, "linnoja", kuten Mikko oli niitä nimittänyt.

Koko tuolla toista penikulmaa pitkällä matkalla, Jyrävän alta Oulankajokeen, oli luonto mitä omituisinta koskaan voi nähdä. Siellä Suomen luonnotar oikein tarjosi nähtäväksemme, mitä jylhintä, vaan samalla myös mitä kauneinta sillä on. En yritäkkään tarkoin piirtein kuvaamaan niitä aina jotain uutta, jotain erilaista esiin loihtivia maisemia, joita joka mutkan takaa eteemme avautui, sillä niiden kelvollisesti kuvaamiseen ei kynäni kykene. Täytyy itse nähdä ne, voidakseen edes mielessään kuvailla jotain niin totista, vakavaa, melkeinpä peloittavan jylhää luonnossa, johon kuitenkin niin äärettömän paljon ja niin monipuolista kauneutta on kätkeyneenä, siihen niin viehättävän lumoavan leimansa painaen, ettei tuota kaikkea voi kyllin ihaella. Tuossa tavattoman korkeat ja jyrkät ranta-äyräät, milloin vesirajaan saakka sankkaa havumetsää kasvaen, milloin kohoten koleina kallioseininä huimaavan korkeiksi, ollen mitä omituisimpiin muotoihin, huippuihin, kielekkeisiin, kärkiin lohenneina, välillä rotkoja ja laaksoja mitä kummallisimpia. Toisin paikoin ne taas yhtenä suorana kallioseinänä pitkät matkat ulottuvat, nyt jyrkänteen reunalla kasvaessa mitä rehevintä koivumetsää. Siinä kohiseva koski äyräiden välissä syvällä uomassansa kiemurtelee, tehden mutkan mutkan perästä, milloin sinne, milloin tänne, melkein kuin ilman mitään järjestystä tai varmaa suuntaa. Ja pieniä omituisia saarekkeita on siellä täällä keskellä kosken kuohuja. Sanalla sanoen: aina vain jotain uutta, vaihtelevaa, ei hetkeäkään yksitoikkoisen samanlaista! — Tuota kaikkea ei voi kyllin sanoilla kuvailla. Ja sitten joka puolella nuot mitä omituisimmat, lumoavimmat näköalat, niitä rajoittavine, veneen kiitäessä joka hetki muuttuvine piirteineen, katsoitpa ylös eli alas koskea tai mille sivulle tahansa! On kuin koko luonto olisi ruvennut elämään ympärillämme. Jokaisen mutkan, jokaisen uuden, eteen aukeavan näköalan olisi tahtonut iäksi mieleensä painaa. Mutta koski rientää eteenpäin hetkeäkään pysähtymättä ja vene kiitää sen mukana. Ja niin kaikki on kerrallaan vaan silmänräpäyksen katseltavanasi, kuva toisensa jälkeen vilahtaa ohitsesi, jättääkseen tilaa aina uusille ja erilaisille. Mutta ei! En tahdo niitä kuvauksellani turmella. Nähdä ne pitää, nähdä, ihailla, hurmaantua... Todellakin, totta puhut runoilija sanoessasi:

"Jos nähdä tahdot ihmemaan. Niin käyös Pohjolaan!"

Jospa tuosta kaikesta saisi nauttia vapaasti, minkään muun häiritsemättä! Sitten vasta siitä silmä oikein osansa saisi. Nyt meidän täytyi kuitenkin olla alituisessa jännityksessä, väliin kosken kuohuista kivikkoa alas kiitää, väliin köyden ja sauvonten kanssa venettä rantaa myöten pahimpien paikkojen ohitse ohjailla, missä se vaan päinsä kävi, lyhyesti, tehdä työtä henkensä uhalla. Niinpä jäi tietystikkin meiltä moni hieno piirre, moni kaunis kohta huomaamatta. Ja sittenkin, vaikka matkamme oli niin vaikea ja vaarallinen kuin sen vaan kukin mielessään kuvailla osaa, sittenkin unhotimme me kaikki vaikeudet, kaikki vaivat ja vastukset, niin hurmaantuneita olimme tuohon harvinaisen omituiseen seutuun. —

Kaikkia tuon matkan seikkailuja kävisi pitkäksi kertoa. Muutaman kuitenkin juttelen huvin vuoksi. — Saavumme tuon opas-Mikkomme varoittaman korvakkeen luo; arvasimme muodostaan sen siksi jo ylempää sen nähdessämme, kun näet Mikko oli paikan meille kuvannut parhaansa mukaan. Todellakin hankala paikka tuossa! Ei uskalla siitä summissa alas laskea, tuima kun on koski siinä ja kovin oudon muotoinen hiukan vaan nähtäväksi aukeneva taka-alakin. Koetamme siis päästä maihin korvaketta ylempänä olevaan kallion kainaloon. Kova koski tahtoo kuitenkin väen väkisinkin ryöstää mukaansa, kun ei ajoissa tullut varojaan pidetyksi ja kivikko esti sitten niin äkkiä kosken poikki pääsemästä; olimme näet laskeneet pitkin vastaista rantaa nähdäksemme eteenpäin mutkaan niin pitkälle kuin mahdollista. Ei siinä virtaa vastustellessa airot eikä sauvomet tepsi, poikki vaan murtuivat, kivien väliin kiinni tarttuen. Lähellä olimme kyllä jo rantaa, mutta kaukana ei ollut kosken korvakaan, jonne väkisinkin tahtoi niellä ja jossa maihin pyrkiminen olisi enään ollut turhaa, kun vuori jyrkkänä kallioseinänä kohosi vesirajasta. Ei auta muu kuin: yli laidan koskeen. Tuo temppu onkin äkkiä tehty, siksi lähellä rantaa kun jo kuitenkin olimme, ettei tuossa pahaa vaaraa ollut pelättävänä; muuta pelastuskeinoa ei ollut, jos ei mielinyt antaa virran viedä mukanaan. Ja niin pääsemme kuin pääsemmekin rantaan, vaikka vaivalla.

Paljon ei tuosta kuitenkaan apua lähtenyt. Rannalta käsin köydellä näet ei saattanut korvakkeen ohi venettä laskea, törmänä kun oli 75—100 metriä korkea, äkkijyrkkä kallioseinä. Rinteen päällekkään ei juuri mielellään lähtenyt kiipeilemään, nähdäkseen mitä mutkan takana eteen tulisi. Ja mitäpä tuo muutoin olisi hyödyttänytkään: sivuhan siitä oli kaikissa tapauksissa päästävä miten hyvänsä. Mikä siis neuvoksi?!

Sidomme kaikki köytemme yhteen ja saamme siten sitä noin 60 metriä. Kiinnitämme sen sitten lujasti veneen keulaan ja sovimme, että insinööri ja minä menisimme veneeseen, hoidellaksemme sitä sauvomilla minkä voisimme, tohtori taas jäisi rannalle ja laskisi köydellä venettä pitkin kallioseinän sivua niin pitkälle kuin köyttä piisaisi. Jos se kesken loppuisi, antaisi hän merkin ja silloin oli minun määrä puukolla katkasta köysi keulasta ja — antaa sitten veneen mennä oman onnensa nojassa siksi, kunnes saisimme alempana sen vauhdin pysäytetyksi ja rannalle pääsisimme, jos nimittäin emme ennen haaksirikkoa tekisi. Toivoimme kuitenkin, ettei niin hullusti kävisi. — Tohtorin taas piti köyden ylös lapettuaan kiivetä vuoren päälle katselemaan, mistä meidät löytäisi.