Part 2

Eipä juuri haluttanutkaan lähteä ponnistelemaan tuonne tukahduttavan kuumaan helteeseen; oli lähemmä 30 astetta varjossakin. Tuommoista kuivaa paahdetta oli kestänyt jo useampia viikkokausia. Viljavainiot kärsivät jo tuntuvasti veden puutteesta ja huolestuneena maanmies tuumaili, jotta "jokohan tuhosi nyt kuivuus viljan niinkuin edellisinä vuosina halla." Ikävällä tähystelee hän taivaan rannalle eikö pientäkään pilvenhattaraa näkyisi nousevaksi. Ja jo nouseekin, ensin pienenä, harmaana, mutta kohta kammottavan laajana ja synkkänä. Tuo pilvi ei kuitenkaan iloa tuota, vaan huolta huolen päälle. Ei sieltä siunausta tuottava sade lähene, vaan tuhoa, häviötä tuo pilvi ilmaisee ja uhkaa: tuli siellä tekee rajua hävitystyötään salon synkissä metsissä. Tuota oli peljättykin, kun metsä oli pitkällisestä poudasta kuiva kuin taula. Tiesi jo edeltäpäin, että vähään ei tulen tuhotyöt supistuisi, kun se kerran irti pääsisi jonkun huolimattomuudesta. Kammottavan vauhdin saivatkin metsäpalot tällä kertaa. Eikä niitä ollut ainoastaan yhdessä eli kahdessa paikassa, vaan kun kerran rupesi, niin syttyi kuin kilvan siellä täällä. — Suurimmat palot meidän matkamme varrella olivat tietääkseni Tervolan ja Rovaniemen takalistoilla. Tuhansittain ja kymmentuhansittain siellä turmeltui puita sekä kruunun että yksityisten metsissä. Palojen suuruuden voi jo arvata siitäkin, kun tuulen alla, ylempänä jokivarsilla yli puolenkymmenen penikulman päässä kerrottiin niin sakealti savua olleen, että auringon oli kerrassaan pimittänyt, ilman niin katkeraksi tehnyt, ettei hengittää ollut tahtonut saattaa. Mies talosta, jopa kaksikin, oli kyllä viikkokaudet viranomaisten kanssa sammutustyössä, mutta turhaa oli taistelu tuota tuhoisaa vihollista vastaan. Se teki tehtävänsä ja pysähtyi vasta kun luonto itse pani sen raivolle rajat. Ja kun poutaa yhä vaan kesti, sai tuli kyteä viikkokausia maassa polttaen varsinkin kuivaneet suomaat syvälti pehmeiksi tuhka-aavikoiksi. "Ei kait niihin paikkoihin vuosikymmeniin ota ruohonkorsikaan kasvaakseen sen vähemmin puu", arvelivat ukot.

Meidän pappilaan saapuessamme se alkoi tuolta koillisen puolelta tuo savupilvi kokoomaan, pian maatuen uhkaavan synkäksi ja muuttaen ilman harmaan savun sekaiseksi, omituisen tuoksuvaksi. —

"Lähteä sitä täytyy talosta hyvästäkin;" niinpä meidänkin. Kokonaista viisi tuntia olimmekin jo tulleet viipyneiksi, vaikka aikomus oli ollut ainoastaan pistäytyä. Kiire tulikin nyt käsiin ja, hyvästit otettuamme ystävälliseltä, vierasvaraiselta talonväeltä, lähdimme taipaleelle.

Kuiva ja hankala koski oli siinä taas noustavana, vaan "emme olleet enään ensi kertaa pappia kyydissä." Hyvän palan taivalta vielä sinä iltana katkasimmekin, sauvoen suvannolta jos koskiakin. Suuremmille koskille emme kuitenkaan vielä ehtineet. "Siellä se vasta kova eteen koituu", niin meitä peloteltiin. Tuosta kuitenkin viisi! "Kun on kerran tähän asti päästy, niin suorintaan kait sitä edelleenkin", me puolestamme arvelimme. Olimme jo alkaneet tottua tuohon: "Ei se mitään tähän asti, edessäpäin se vasta kovalle ottaa", jota saimme kuulla alituiseen aina Paanajärvelle saakka; sitten vasta "alko ääni kellossa muuttumaan."

Jo alkoi ilta kulua yöpuoleen, niin että täytyi ruveta katselemaan, missä yösijaa taasen saada. Ei näet kaikki talot näyttäneet yhtä houkuttelevilta ja minkä muutoin päältäpäin katsoen olisi luullut laatuun käyvän, sinne ei aina ollut niinkään helppo päästä, kun rannat olivat kauvas matalat ja kivikot. Niin sattui nytkin. Talo kyllä oli tuossa vankan näköinen, — Mattiseksi kuulimme sitä sitten mainittavan — vaan veneellä sen rantaan ei voinut mitenkään päästä. Emme tahtoneet tavaroitammekaan jättää ihan oman onnensa nojaan. Neuvoteltuamme päätimmekin viettää sen yön luonnon suuressa tuvassa, s.o. asettaa telttimme jonnekkin sopivaan paikkaan rannalle; olimme näet varustaneet suuren purjeen itsellemme telttivaatteeksi siltä varalta, että voisimme ulkonakin öitä viettää. Ensin kävimme kuitenkin talosta aterian jatkoksi maitoa hakemassa, ei vähempää kuin kaksi kannua. Akat kyllä talossa epäilivät, tokko niin paljoa kolmeen mieheen tarvitsee, vaan olisi heidän pitänyt olla katsomassa, paljonko jälelle jäi.

Kun oli aterioittu, sauvoimme vielä talon kohdalla olevan kosken päälle. Muutamalle niemekkeelle, jossa oli hiukan epätasaista nurmikkoa, sitten kyhäsimme pikimmiten telttimme. Rapia yöpaikka siitä ei kyllä tullut, vaan arvelimme kuitenkin toimeen tultavan. Miten kuten koetimme siinä kukin kylelle sijaa saada. Makailimme jo tohtorin kanssa teltissä, tuprutellen hänen matkaan varaamia papyrosseja, — emme yksikään olleet tupakkamiehiä, mutta tohtori oli kuitenkin "sääskien varalta" pari laatikkoa mukaan ottanut — kun "kaakamolaisia" kovin viljalti tunkeusi sisälle tuskastuttavaa univirttänsä korviemme juurissa virittämään; kolmas kumppanimme oli vielä pistäynyt veneelle katsomaan oliko kaikki siellä kunnossa. Silloin kuulemme toisenkin veneen laskevan rantaan. Arvasimme kohta vierasten asian. Kohta kuulimmekin, miten veneellä tulleet miehet rupesivat latelemaan kysymyksiään insinöörille.

"Ketä? Mistä? Minne? Mitä varten, mikä asiana?" kaikki nuot tavalliset kysymykset tulivat melkein yhdessä hengenvedossa.

Vakavasti kertoo insinööri tuon jo satoja kertoja toistetun vastauksen: "Oulusta omalla veneellä matkalla Paanajärvelle pieniä tutkimuksia tekemään." Silloin miehistä toinen voittoisalla äänellä virkahtaa toiselle: "No, enkös mie sitä jo arvannut." — Tuon kaiken kuultuamme täytyi meidän väkisinkin tohtorin kanssa remahtaa nauramaan.

Teltillämme miehet sitten pakinoivat kappaleen aikaa. Sanoivat toiselta rannalta nähneensä meidät puuhailemassa. Uteliaisuuttaan tyydyttääkseen olivat ottaneet uistelun asiaksi, pistäytyäkseen katsomassa, mitä kummia kulkijoita me olimme. — Sukkelasanaisia miehiä ne olivat. Erittäinkin meitä huvitti toisen miehen vastaus kysymykseemme, mitä he papistaan pitävät. "Eikhään sillä pärjää", hän näet virkahti lakoonisen lyhyesti.

Saatuaan uteliaisuutensa tyydytetyksi, lähtivät miehet tiehensä. Me taas vedimme sääskiharsot kasvojemme yli ja painauduimme levolle tuossa ahtaassa asunnossamme, hiukankaan edes, jos mahdollista, unta saadaksemme.

III. Tervolasta Rovaniemeen.

Kovin reippaalla tuulella emme olleet seuraavana aamuna herätessämme tai oikeammin sanoen teltistä ulos kömpiessämme. Koko yö oli nukkumisen sijaan ollut alituista heräämistä. Kova ja kuhmurainen oli vuode ollut, eikä hetken rauhaa ollut saanut noilta kirotuilta sääskiltä: sama ja aina vaan sama surkea vikinä korvan juuressa, kääntyipä kylelleen tai selälleen. Ja kuumakin oli ollut kuin pätsissä. Seuraus tuosta kaikesta olikin, että olimme noustessa melkein väsyneemmät kuin illalla maata pannessamme. Ei kuitenkaan auttanut muu kuin "tartu sapeleihin vaan taasen", jos mieli eteenpäin päästä.

Happamilla mielin ja nyrpeillä nenin lähdettiin sauvoskelemaan. Vähitellen tuo huonotuuli kuitenkin katosi. Pistipä jo joku lauluksikin, jotta:

Mitä minä itseäni surulliseks’ (-seks’) heitän, Pienet surut minä ilollani peitän j.n.e.

Ja kohta sujui matka taas jutellen ja laulellen kuin rasituksista ei mitään olisi tiedetty. —

Yli puolen oli päivä, kun saavuimme Narkauskosken alapuolella olevalle "lossipaikalle". Kun meille alempana oli kerrottu tuon kosken olevan kovin pahan noustavaksi, varsinkin näin kuivalla, ja että se muulloinkin tavallisesti taivalletaan hevosella, niin oli aikomuksemme vedättää vene kosken ohi. Jopa tuumittiin sitäkin, että annettaisiin samaa kyytiä mennä kohta ylipuolella olevan Petäjäkoskenkin sivu, kun oli sanottu sen kerrassaan kahta neljännestä pitkän ja peräti vuolaan olevan; arvelimme näet parhaaksi mikäli mahdollista säästää voimiamme vastaisen varalta.

Tunnin toisensa perään sain siinä makailla veneessä päivän paahteessa. Toiset olivat näet lähteneet hevosen perille, minä jäänyt veneen vahdiksi. Aikani kuluksi katselin tukkilaisten touhua tuossa ylempänä ja kuun telin heidän yksitoikkoista tahtilauluaan, jota he loilottelivat, keksineen tukkeja hinaillessa ja "vastineeksi" laatiessaan; saimme täällä kuulla sen "ilosanoman", että Rovaniemen kirkon ylipuolella kaiken muun hyvän lisäksi saisimme tekemistä tukeista, joita kokonaista 600,000 kappaletta oli alas tulossa.

Jo vihdoinkin palasivat toverini hevosen kanssa. "Kyllä otti kovalle", kertoivat he harmistuneina. "Kokonaista kahdeksan markkaa vaadittiin ylpeillen tuosta parin penikulman vedätyksestä, josta me luulimme kolmella neljällä markalla suoriavamme."

"Kuuteen markkaan saimme kuitenkin lopussa tingityksi... Ei auttanut muu keino, täytyi hätävaleeksi sen takia pistää", selitti vielä tohtori. "Tiellä olimme jo pois menossa, sanoen toisesta talosta sillä saavamme kun vähän aikaa odottaisimme, vaikkeihän meillä mitään hevosta tiedossa ollut... Mieluummin sanoimme sauvovamme kosket, kuin nylkyhintaa maksavamme... Silloin mies jälkeen huusi kuudella lähtevänsä."

Lopussakin siis taas pääsimme taipaleelle. — Hevosmies teki vielä tarjouksen, että markan lisämaksusta yksi aina vuorotellen saisi istua veneen peräteljolla jalkojaan lepuuttamassa. Kiusallakaan emme tuohon suostuneet, niin kiukuissamme olimme tuosta nylkemisestä. Kävelimme siis tuon kahden penikulman taipaleen. Väsymykseksi kyllä tahtoi pakkautua päivän paahteessa astuminen, helläksi käydä jalkapohjat, mutta emme sittenkään myöten antaneet. Topuliksi kuluivat insinöörin sukan pohjatkin, hän kun näet oli saanut jalkansa hankauneiksi eikä voinut kenkiä kävellessä käyttää. Vinhaan kuitenkin astuttiin. Saimme hiukan hauskuuttakin tuolla kuivalla kävelytaipaleella muutamasta iloisesta maalaistytöstä, jolla samat matkat sattui olemaan. Kainostella hän kyllä ensin tahtoi, vaan ennenkuin matka oli lopussa, oli insinöörimme tytön jo niin "kesyttänyt", että hän erotessaan pilaillen pyysi muistamaan häntäkin. Ja vastaukseksi hän saikin insinööriltä:

Älä sure sä. Että jätän mä. Kyllä kirjeen sulle lähetän j.n.e.

Sivu puolen oli yö jo kulunut, kun saavuimme Petäjäkosken ylipuolelle. Kuitenkin, kun olimme saaneet taasen veneemme vesille ja kaikki kuntoon, päätimme vielä jatkaa matkaa. Vaan "pää se tulee vetävällekkin." Niin tuntui käyvän meidänkin voimiemme. Laskimmekin sentähden, kappaleen matkaa suvantoa soudettuamme, lähimmän talon rantaan. Talonväen ylös ajettuamme saimme makuusijoja sen, minkä talo voi tarjota. Emme syömään edes enään joutaneet, niin oli väsymys miehet vallannut. Hetken päästä kuorsailimmekin jo sikeässä unessa. —

Seuraava päivä oli sunnuntai, heinäkuun 8 päivä. Emme kuitenkaan joutaneet sitä lepopäivänä viettämään, vaan niinpian kuin ylös jaksoimme, lähdimme taipaleelle. Sitä ennen kuitenkin virkistelimme itseämme uimisella. Tuossa puuhaillessamme sattui muuan mieskin siihen rannalle tulemaan ja rupesi uimaan hänkin. Miten siinä sitten pakinoittiin, niin satuin kysymään, tokko niillä seuduin mahtaisi runojen ja loitsujen taitajia olla. Tuostakos mies, joka muutoin näytti olevan hieman "pyhätuulella", intoihinsa.

"No että vain tarvitte semmosta tämän kauvempaa hakea... Jopa vain! Mie ne lorut kyllä kaikki osaan rikusta pistheeseen... Kymmeniä vuosia mie olen Lapinmaassa kullanhuuhonnassa ollut ja kun sinne kerranki kolmekymmentä kannua priitä vein mukana, niin jo vain sillä noitain kielenkannat sain kirvotetuksi, sanasalvat aukastuksi. Iltakauvet mie sitten niitten kansa istuin ja pakinoin: ne saarnasit tietojaan ja mie panin paperille minkä ennätin. Jo vain mie..."

Ja kun hän sitä menoaan ylisteli osaamistaan, niin minä, arvellen että kenties! jotain mieheltä saisin, pyysin häntä lähtemään meidän mukaamme jonkun matkaa, vaikka kyllä epäilinkin hänen tietovarojaan; emme näet malttaneet enään taloon pysähtyä, vaikka mies kyllä lupasi siellä koko päiväksi meille kirjoitustyötä antavansa. Mielellään hän lähtikin. Ennenkuin kuitenkaan matkalle pääsimme, täytyi meidän tuon saman miehen kiusaamina käydä katsomassa muuatta "muinaisrauniota" samalla Raappanan saarella, jolla yötalomme oli. Soraläjiä ja kuoppia, joista mies vakuutti kiviaseita löytäneensä ja Helsinkiinkin niitä lähettäneensä, saarella todella löytyikin, vaan kun emme joutaneet raunioita sen tarkemmin kaivelemaan, niin en voi sanoa, tokko niillä olisi arvoa muinaistutkimukselle.

Miehen puheisiin ei näyttänyt olevan paljon luottamista, sen saimme kohta kokea. Kun näet monen houkuttelun perästä olin vihdoinkin saanut hänet näyttämään taikataitoaan, niin huomasin hänen loitsunsa, niin mahtipontisesti kuin hän niitä lausuilikin, ihan arvottomiksi hänen itsensä sepustamiksi jaarituksiksi, jälkiä loitsuista noissa loruissa huomasi kuitenkin sen verran, että voi päättää miehen joitakin loitsuja kuulleen. — Lupasipa hän varmaan lähettää muka tekemänsä muistiinpanotkin minulle, koska sanoi kyllä ymmärtävänsä, että herrat ne niille panevat arvoa, vaan itse puolestaan ei niitä uskovansa eikä niistä välittävänsä. Perille tulematta ne kuitenkin vielä ovat. —

Hyvä myötänen meille taaskin sattui. Kuitenkaan emme malttaneet olla sivumennessämme pistäymättä valtiopäivämies Hoikkaa tervehtimässä. Siihen oli hiukan erityistäkin syytä. Pääkaupungista matkustaessaan oli näet insinööri sattunut hänen kanssaan yksiin matkoihin ja silloin muun muassa jutellut aikomastamme retkestä. Mahdottomaksi hän oli tuumamme toteuttamista arvellut, virkahtaen: "Tottuneille koskenkulkijoille tuo matka tosin päinsä kävisi, vaan herrasmiehiltä se kyllä jää suorittamatta." Tekipä siis nyt mieli käydä näyttämässä, että näin pitkälle sitä on jo päästy. Uskoa hänen se täytyikin, vaikka ihmettelynsä kyllä lausui. Epäili hän kuitenkin vielä, miten matkan jatkamisen kävisi, sillä edessäpäin ne vasta vaikeudet alkavat, arveli hän vieläkin.

Tunnin pari juttelimme kaikenlaista Pohjanmaan oloista. Etenkin tuli kulkuneuvojen huonous puheen aineeksi. Pontta vailla eivät ainakaan meistä tuntuneet olevan ne perusteet, joilla hän meille todisteli Pohjanmaan radan jatkamisen välttämättömyyttä lähimmässä tulevaisuudessa Tornioon saakka sekä sivuradan rakentamisen tarpeellisuutta tältä radalta Rovaniemen kirkonkylälle eli "kaupunkiin", kuten tavallisesti seudulla sanotaan. Suuret, luonnontuotteista rikkaat alat ovat näet siellä melkein muusta maailmasta erotettuina ja maakuntaliike, huolimatta kulkuneuvojen hankaluudesta, on tavattoman vilkas. — Kuinka kurja tuolla takamailla asuvain kohtalo kulkuneuvoihin nähden todellakin on, kuinka alkuperäisiin keinoihin he ovat pakotetut useinkin turvautumaan, hankkiakseen monesti aina rannikkokaupungeista asti välttämättömimmät elintarpeensa, siitä saimme me matkallamme nähdä säälittäviä todistuksia. —

Jo olimme taasen rientämässä eteenpäin. Suvanto ja koski toinen toisensa perästä jäi taaksemme. Ei se kulku kuitenkaan niin luistanut kuin rasvattu Eipä niinkään! Kerran jos toisenkin sitä sai vaihtaa purjetta, airoa ja sauvonta, koettaen mikä parhaiten milloinkin veteleisi. Työtä kyllin antoi Elikon- ja Valajankoskien sauvominen. Tuosta emme kuitenkaan milläänkään olleet, sillä huvikseen niitä sauvoskeli, kun ne, varsinkin Valajankoski, olivat luonnonkauniimpia, mitä koko Kemijokimatkallamme näimme. — Tästä puolin alkoivatkin jokivarret muuttua hiukan vaihtelevammiksi ja kauniimmiksi kuin mitä ne siihen asti olivat olleet. Nuo alituiset tasamaat taloineen ja viljavainioineen pitkin jokivartta olivat näet jo ruvenneet tuntumaan yksitoikkoisilta ja sentakia tuo vähäinenkin vaihtelevaisuus hyväntunnelmalla hiveli näköhermoja.

Vielä oli väkevin nikama Valajaa noustavana. Hiukan levähtääksemme, ennenkuin lähtisimme sen päälle ponnistelemaan, pistäysimme kosken partaalla olevaan taloon aterioimaan. Siellä meitä varoitettiin oikeanpuoleista rantaa nousemasta, väkevä ja kiero kun näet oli siinä kuohu ja kova kallio pohjana, jottei sauvon ota pohjatakseen; kerrottiin monelta veneenkin siinä täyttäneen. Vasenta rantaa neuvoivat kosken päälle pyrkimään, vaikka kyllä sielläkin muutaman kallioniemekkeen kohdalla sanottiin pahan pyörteen olevan. Päätimmekin valita vähemmän kahdesta pahasta. Ja helpommin me pääsimme kuin luulimmekaan, vaikka kyllä saatiin kaikki voimat liikkeelle panna tuossa mainitussa pahassa paikassa, jottei väkevä hyökky saanut mukaansa ryöstetyksi. —

Ilta oli erinomaisen kaunis. Päätimmekin senvuoksi jatkaa vielä matkaa ja koettaa ehtiä aina Rovaniemen kirkolle, jonne oli parisen penikulmaa. Aijoimme panna vaikka yötäkin jatkoksi. Ilveillen ja laulellen soutelimme sitten tyyniä suvannoita hyvät matkat, mutta jopa ajan kuluun alkoi väsymyksen mukana kärtyisyys ja kärsimättömyyskin kumppaniksi tunkeutua. Kun kirkkoa ei alkanut näkymään, vaikka yö oli jo yli puolen, emmekä "huonolla tuulella" tahtoneet enään kulkemista jatkaa, niin pysähdyimme aamupuolella yötä muutamaan taloon pari kilometriä kirkolta. Hyvä siinä olikin talo. Ja uni kyllä taasen maistui, kun vaan seinäin sisälle päästiin. —

Näin olimme siis vähän rapiammassa kuin puolessa viikossa nousseet Kemijoen suusta aina Rovaniemen kirkolle eli noin yksitoista penikulmaa, mikä, retkemme alkupuoli ollakseen, ei ollut suinkaan huono "rekordi". Tulee nimittäin huomioon ottaa, että olimme alkumatkasta ihan tottumattomat sauvomiseen, vieläpä sekin, että jo kulkemamme osa on Kemijoesta valtavin; Rovaniemen kirkon ylipuolella näet yhtyy Kemijokeen toinen sen päähaaroista, Ounasjoki, joten veden paljous ja myöskin koskien vuolaus siitä alaspäin on sen mukaan.

IV. Rovaniemeltä Auttijoen suulle.

Pitkälle oli päivä jo kulunut, kun vihdoinkin heräsimme. Hyvän unen päälle tahdoimme kuitenkin vielä hyvän aterian. Sitä odotellessa pistettiin kirjeiksi, jotka sivumennessä aijottiin kirkolla postikonttoriin viedä.

Kun kaikki oli taasen reilassa, niin miehet kuin venekkin, lähdimme laskettamaan vinhaa myötästä kirkolle. Siellä ei kauvan joudettu vitkastelemaan. Pistäyttiin vaan pikimmältään postissa kirjeet sinne jättämässä ja tietämässä, josko kentiesi kirjeitä meille olisi tullut, vaan eihän niitä vielä ollut ehtinyt. Matkaa varten teimme myös pieniä ostoksia, kun "kaupungista" arvelimme parhaiten saavamme, mitä matkalla tarvitseisimme. Sitten vedettiin purje taas ylös. Ja niin hyvää kyytiä sitä mentiinkin, että kirkonkylän kohdalla oleva melkoinen koski noustiin melkein sauvomen koskematta, purjeella vaan.

Vaikka matkamme kääntyikin enempi itää kohden, jätettyämme vasemmalle Ounasjoen suun, saimme kuitenkin vielä lasketella myötätuuleen, sillä tuuli käännälti suotuisasti kulkunsa meidän matkamme mukaan. Kuohuna se vaan vesi kuhisi veneen keulassa, ottaen kovan kohinan, missä virta kovemmaksi kävi. Noin penikulman matkan kirkolta olevaa Olkkakoskea emme kuitenkaan uskaltaneet purjeessa laskea, aika kivakka kun se näet oli, vaan tyydyimme tyynempään sauvomalla kulkuun.

Iltapuolella ei meno enään liian rajua ollut. Tuuli oli näet tyyntynyt ja nyt saimme soudella pitkää suvantoa.

Parin penikulman päässä kirkolta yövyimme Oikaraisen taloon. Täällä saimme hiukan tietoja kauvempana edessämme olevista kulkuväylistä. Olimme näet, kuten jo edellä on mainittu, matkasuunnitelmamme tehneet summassa, kartan mukaan. Emme tienneet edes, oliko Korojokikaan veneellä kuljettava, saati sitten muut purot. Talossa kuitenkin iloksemme kuulimme, että vuosikymmeniä sitten oli Kuusamosta sen kautta voilasteja kuletettu Ouluun, kun näet ei vielä silloin ollut maantietä Kuusamoon asti. Hyvillä mielin siis arvelimmekin talon miesten lausuman epäilyksen johdosta, tokko tuo joki kuitenkaan niin kuivalla olisi kulottavassa kunnossa, jotta kun lienee muut kulkeneet, niin totta kai mekin sitten pääsemme. Lohdutukseksi oli näet jo sekin, kun kuuli sitä väylää edes joskuskaan kuletun, vaikka kyllähän peloitti ajatellessa, miten mahtaisi tuossa purossa vettä olla, kun ei tahtonut kaikistellen olla Kemijoessakaan. —

Seuraavana päivänä alkoi taistelu tukkien kanssa.

Kohta yötalomme ylipuolella oli vankka, tukkipuista vitsaksilla ja rautakettingeillä kokoon pantu viisikertainen "vastine". Aina kahdeksan penikulman matkan ylöspäin oli joki tukkien vallassa, niin kerrottiin meille jo talossa. Lohdutettiin kuitenkin sillä, että on niitä aina suma- ja koskipaikoissa tukkilaisia, joiden on pakko auttaa matkustavaisia.

Olikin siinä ensimäisen vastineen luona miehiä, jotka auttoivat veneemme yli. Kovin pitkä vetomatka ei tuossa ollutkaan, sillä paljon ei pölkkyjä vielä ollut näin alas ehtinyt kokoontua. Oli näet vasta joku päivä sitten ruvettu ylempää päästelemään. Tulossa kuitenkin oli tukkeja kosolta, koko 600,000 puuta, kerrottiin meille täälläkin, kuten olimme jo alempana kuulleet. — Mikä sanomaton haitta tuommoisesta tukkipaljoudesta on venematkustajalle, sen tietää vain se, joka itse on kokenut. Koetitpa keskijokea tai rantaa, mistä hyvänsä, aina vaan tukkeja ja tukkeja joka paikassa. Rantoja et voi kulkea, sillä pitkin suvantoja ja koskia on puita matalaan ja kivikoille tarttunut, maaten siinä kulkijan tiellä pitkin jos poikkikin. Ei siis muu neuvoksi, kuin ponnista keskijokea, sielläkin miten kuten pujotellen uiskentelevain tukkien välitse. Kysytään siinä kärsimystä.

Suuri on tukeista vastus suvannoissa, vaan vielä suurempi koskissa, sen saimme kokea. Ei kyllin siinä, että ne tekevät kosken päälle sauvomisen kaksin, kolmin verroin hankalammaksi, missä nimittäin ensinkään voi sauvoa, vaan vieläpä niiden takia alituinen hengenvaarakin on tarjona. Ei näet tiedä millä hetkellä saa veneensä murtuneeksi tukkien keskellä, kosken mukana kun niitä ehtimiseen syöksyy. Samalla kertaa siis, kun kaikella väellään saa ponnistella hiukankaan eteenpäin päästäkseen kosken kovissa kuohuissa, täytyy vielä ehtimiseen varoa venettä pölkkyjen sysäyksiltä, jollei mieli kalojen ruuaksi joutua. Saattaapa vielä rannoiltakin yhtäkkiä irtautua koko suuri kasa sinne ruuhkautuneita puita ja silloin: katso eteesi, jos mielit ehein nahoin leikistä suoriuta. —

Kovin oli meitä peloteltu ylempänä olevilla pahoilla koskilla, joiden sanottiin olevan tosipahoja jo muutoinkin, saati sitten näin kuivan aikana ja tukkien täyttäminä. Olivatpa jotkut väittäneet, että kolmen miehen oli kerrassaan mahdoton niistä päästä, varsinkin kun vielä oli vene niin lastissa kuin meidän.

"Kun olisi parikymmentäkään miestä, niin sitten tuota –, vaan kolme... Kyllä siellä vielä monasti kovalle ottaa ja tyssäkin eteen tulee, sen saatte nähdä." Noin vakuutettiin. Vaan "sittenhän tuon näkee kun sinnekkin tulee", arvelimme me. "Eipähän tässä auttane takasinkaan palaaminen."

Hitaasti, hitaasti se kuitenkin matka kului, vaikka olikin suvanto kulettavanamme ja työtä kyllä teimme kuin jätkät. Moni hikihelmi oli otsalta jo tähän asti vyörähtänyt, vaan nyt se vasta hikoilemisen aika alkoi. Takit, housut ja saappaat ne oli jo monesti ennenkin saatu riisua päältä, vaan ei nyt enään sekään keino tahtonut auttaa.

Itsepäisinä kuin ainakin suomalaiset olimme yli puolen päivää puohanneet ja kolmatta penikulmaa olimme, kuin olimmekin eteenpäin päässeet. Tuossa se jo kosken korvalla vasemalla rannalla vastaamme helotti tuo pitkin matkaa mainittu "porokuninkaan" Tenniläisen talo. Upealta se näyttikin näin sydänmaassa, seisoen tuossa kunnaallaan, heleän punaiseksi maalattuna, vihreine ikkuna- ja nurkkalautoineen sekä saman värisine eteisineen, — ei muutoin juuri kovinkaan sopusointuisat värit — niin että kysymättäkin arvasi, mikä se oli talojaan. Rikas se kuului olevan, upporikas, niin oli kerrottu. Porojakin pitäisi olla yli tuhannenviidensadan.

Talossa oli meitä matkalla kehoitettu kaiken mokomin käymään. Teimmekin työtä neuvottua. Miten kuten pujottauduttuamme veneinemme tukkien välitse niin pitkälle että maalle pääsimme, astuimme taloon, pyytääksemme ruokaa rahan edestä. Vesi oikein kielelle herahti ajatellessamme nyt kerrankin taasen saavamme pureksittavaksi hiukan muutakin kuin leipää, kalaa ja piimää.

Tapasimme vanhan isännän kotosalla. Hän oli sisälle astuessamme kammarissaan tekemässä poikansa kanssa joitakin laskuja. Lienemmekö tulleet sopimattomaan aikaan vai miten, se vaan, että oudon kylmäkiskoisesti vieraat vastaan otettiin; yleensä näet pitkin matkaamme olivat ihmiset olleet hyvin ystävällisiä ja kohteliaita, minne vaan olimme tulleet, tarjoten mitä talossa vaan parasta löytyi. Hiukan oudolta tuntui meistä siis tuo ynseä vastaanotto. Tuskin tervehdittiin ja istumaan käskettiin, puhelemisesta ei puhettakaan: jätettiin vieraat vaan siihen niine hyvineen. Ei tehty edes noita tavallisia kysymyksiäkään. — Vasta jonkun ajan päästä talon nuorimies pistäysi muutaman sanan haastamassa.

"Täällä sitä oisi", kävi joku nainen kappaleen ajan kuluttua ovelta sanomassa.

Kun arvasimme sillä ruokaa tarkoitettavan, niin menimme uteliaina katsomaan, mitä hyvyyksiä siellä sitten oli.

"No — istu ja pala! Silakkaa, leipää, piimää! Ja porokuninkaan talossa!" — Siinä koko kestitykset!

Täytyihän sitä näön vuoksi hiukan maistella kuitenkin, vaikka veneessä olisi itsellämme parempaakin ollut. Ja sitten maksettiin ja lähdettiin.

"Semmoista se on, kun pohattain tykö menee. On totta vie 'aristokraattinsa' sydänmaassakin." Niin päättelimme kun pettynein toivein ja äkäisin mielin astelimme jälleen veneellemme.

Saimmepa kuitenkin taasen tekemistä, joka hiukan karkotti äreää tuultamme, joskin se toiselta puolen antoi uutta syytä suuttumukseen. Talon kohdalla olevan koskenkorvan näet olivat tukit kerrassaan sulkeneet. Tuo muutoin vähäpätöinen korvake oli tuosta muuttunut oikein mahtavaksi kuohuksi. Keskiväylää siitä kaikki vesi hyömälsi tulista vauhtia, painautuen kautta kapean uran, jonka tukit olivat sille jättäneet, niin valtavana aallokkona ettei siihen pienellä veneellä ollut yrittämistäkään. Kahden puolen väylää olivat tukit pitkin jos poikkikin patouneet pohjakallioita vastaan aika ruuhkiksi. Ja yhä uusia pölkkyjä niitä tuli, mitkä tulista vauhtia kiitäen alas väylää, mitkä jyrinällä syösten patoutuneita vasten, kiilautuen niiden alle ja väliin ruuhkaa yhä suurentamaan.

Kova oli paikka tuossa eikä yhtään miestä apuna. Sanottiin tukkijätkäin menneen ylemmäksi joelle, jossa oli vielä pahemmin padonnut Eihän siinä siis muu neuvoksi kuin käy käsiksi vaan ja oikein olan takaa.

Panttiin kova kovaa vastaan ja toisenhan siinä tietysti täytyi myöten antaa. Ryskien se pakeni vene eteenpäin yli ruuhkan, kolmen pojan jäntevästi ponnistaessa. Eikä siinä tuntikausia siekailtu ennenkun "Täräys" taas keinui selvillä vesillä, s.o. oli yli tuon parikymmentä metriä pitkän ruuhkan vedettynä. — Niin oli siis taasen vaikeudesta suoriuduttu.

Puolipenikulmaa me vielä sinä iltana keinottelimme eteenpäin, yöpyen Viirin taloon. Siellä panetimme yönseutuna varalistat veneen pohjan jo pahasti hampulle käyneiden "koreiden" eli saumakohtain suojaksi. — Päivämatkamme oli mielestämme sangen lyhyt käytettyyn aikaan ja kovaan työhön nähden; emme aavistaneet tulevan aikoja semmoisiakin vielä, että parin penikulman taipaleella saisimme hikipäin puskea kolmatta vuorokautta. —

Nyt alkoivat jokivarret saada enempi sydänmaisen luonteen. Jo kappaleen Viirin alipuolella olivat rannat kohonneet ja jyrkenneet aina enemmän, ja enemmän, ollen paikotellen kymmeniä metriä korkeat ja niin jyrkät että vyöryvä hiekka tuskin rinteellä pysyi. Rantatörmät olivat näet enimmäkseen paljasta hiekkaa, mutta ylhäällä niiden päällä metsä lauloi ikusäveltään. —

Hyvän matkaa olimme seuraavana päivänä kulkeneet yötalostamme, ehtimiseen taistellen vastaan tulevien tukkien kansa, aina kuitenkin hiljalleen eteenpäin päästen. Mutta jopa tuli tuossa tyssä eteen. Kerrassaan olivat tukit salvanneet joen muutaman talon kohdalta. Ei siitä päässyt yli ei ympäri. Kova tuossa koski ei näyttänyt kyllä olevan, olipahan vaan karikoksi sanottava, mutta apukos siitä, kun se kerran oli tukkeissa. Eikä apumiehiä näkynyt siinäkään.

Äreällä tuulella lähdimme taloon tiedustelemaan, näinkö sitä huoli pidetään matkustavaisten auttamisesta. Löytyikin sieltä muuan mies tuvassa nukkumassa ja sanoi hän toisiakin pitävän jossain olla. Enimmän osan hän ilmoitti kuitenkin lähteneen ylemmäksi, jossa vielä pahemmin oli kosket tukkinut.

"No eikös ne tukkilaiset sitten tiedä, että laki käskee auttamaan matkamiestä, missä tukit vaan vastuksena ovat?" kysäsi insinööri jo "lakiäänellä".

"Tietäänhän tuo kyllä, vaan minkäpäs tässä tekee", tuumiskeli mies, uhkamielisenä hänkin.

"Vai niin! Mikäs tämän paikan nimi onkaan?" jatkoi tuohon edellinen, vetäen povestaan taskukirjansa esille.

"Tuota, — Puurosen karikoksihan ne tätä sanovat", ehätti vastaukseksi saapuville tullut vanha isäntä. "Vaan elkäähän nyt vieraat hätäillä! Kyllähän tässä miehissä... Ja kyllä kait niitä tukkilaisiakin... Ovat vähän väsyneet, kovasti kun näet ovat saaneet työtä tehä tässä. Kerran jo aukasivat väylän, vaan taasenhan tuo tukki. — Menehän siitä hakemaan toisia", lisäsi hän vielä vitkastelevalle tukkijunkkarille.

Tämä alkoikin jo saada jalkoja alleen, sillä nuo mahtisanat: "Pannaampas muistiin", jotka insinööri lausui, jotain kirjaansa ollen kirjoittavinaan, tekivät tehtävänsä häneenkin.

Pian niitä miehiä löytyikin; naapuritaloon olivat näet nukkumaan menneet.

Helposti se sitten saariin vene ruuhkan yli miehissä vedetyksi.

Kauvas emme tuosta pälkähästä päässeet, ennenkuin oli koski taasen vastuksena. Vanttaukseksi sitä sanottiin ja kerrottiin sen synnystä omituinen tapaus. Ennen maailman aikaan, niin sanottiin, ei sitä ollut ensinkään olemassa. Joen uoma kulki enempi etelän puolta ja hiukan alempana oli siinä koski pauhaillut. Mutta kerran, kymmeniä vuosia sitten, oli muuanna kevännä tulvan aikaan vesi repässyt itselleen uuden tien, katkasten vasemmalla olevan alangon ja joen välissä olevan kaltaisen harjun ja hyökäten nyt pitkin alankoa, uurtaen siihen pian uuden uomansa. Ja silloin se oli alkanut kova kohina kuulua ylipuolelta: sinne oli syntynyt uusi koski ja oikeimpa uhkia. — Semmoinen se oli tarina Vanttauksen synnystä. Ja ettei tuo kertomus ole pelkän mielikuvituksen luoma, sen todistaa vieläkin joen asema sillä kohdalla ja entinen, kuiville jäänyt syvä uoma eteläpuolella; siinä kuitenkin nyt jo kasvaa humisevaa metsää ennen kohisseen kosken asemesta.

Puurosessa oli jo tiedetty meille kertoa, että tukit olivat ruuhkauneet Vanttaukseenkin, tukkien väylän kerrassaan umpeen. Sanottiin siellä kuitenkin ruuhkaa purkamassa olevan miehiä, jotka kyllä avustaisivat.

Vinhaa virtaa kappaleen sauvottuamme pääsimme kosken alle. Siinä avautui valtava näky eteemme. Puita, puita ja aina vaan puita siinä oli pitkin, poikki, pystössä ja vinossa, kaikissa mahdollisissa asemissa. Koko koski oli täyteen sulloutuneena pohjaa myöten aina puolen kilometrin matkan, niin että vesi pärskyen vaan turisi pölkkyjen välitse; joen täytyi melkein pysäyttää valtava vauhtinsa. — Vallan mahdottomalta näytti ihmisvoimin tuommoisen suunnattoman puuröykkiön purkaminen semmoisen tavattoman voiman sitä kokoon pusertaessa, kuin patounut valtava joki on.

"Lakatkaa hurjasta yrityksestänne!" olisi tehnyt mieli huutaa noille uhkarohkeille miehille, jotka tuolla ruuhkan alapäässä nujertivat hajoituspuuhissa kuin muurahaiset keollaan. Kymmenkunta keksiä siinä kohoo yhtaikaa ilmaan, vauhdilla sitten iskeytyäkseen kiinni pölkyn nilaiseen kylkeen. Sitten kuuluu tuo tavallinen yksitoikkoinen tahtihuuto ja — niin oli kuin olikin taasen yksi pölkky vähempänä ruuhkasta. Ja sitten taas uuden kimppuun...