Part 7

Hiukan hurjalta tuo tuuma kyllä tuntui, mutta eipä muutakaan ollut valin varaksi. Ja jos olisi ollutkin, niin, kun jo niinkin paljon olimme koskilla kolunneet minkään vahingon meitä vielä kohtaamatta, aloimmepa kenties! liiaksi luottaa onneemme, rohkeuteemme ja — taitoommekin.

Tuumasta toimeen! Tehdään niinkuin oli sovittu. Mutta kuten jo arvelimme, nuora ei yllä hetikään korvakkeen mutkaan asti. Näen että se loppuu: viittaus vaan, silloin se on jo poikki ja vene kiitää huimaa vauhtia alas kosken kuohuissa.

Hiukan omituiselta tuntui sydänalassa muutaman sekunnin, siksi kunnes pääsimme niin kauvas, että voimme nähdä mitä edestä tuli. Sitten kuitenkin rauhoituimme taas, kun näimme, että koski sievänä kuohuna jatkui kappaleen matkaa, sitten muuttuen hiukan tasaisemmaksi virraksi.

"Halloo!" huutaa luikkasimme huimasti, jotta tohtorikin kuulisi, ettei meillä mitään hätää ollut. Tuota hän ei kuitenkaan ollut kuullut ja sykkivin sydämmin sanoi kiireimmän kautta kavunneensa rinnettä ylös vaaran päälle päästäkseen ja nähdäkseen, vieläkö vene eheänä allamme olisi, vai joko murskaksi murenneena ja miehet veden vellovan varassa.

"Helpotuksen huokaus pääsi, kun näin teidät rannalla veneen kanssa odottamassa", kertoi tohtori luoksemme päästyään. Sanoi hänkin koettaneensa meille tuolta ylhäältä huutaa iloansa ilmaistakseen, mutta kosken kohina ja rinteen korkeus hävittivät hänen mahtavan äänensä kuulumattomiin. — Työtä oli tohtorilla vielä alas laskeutuessaankin. Törmä näet, ollen hiukan loivempi sillä puolen, oli ihan puuton, pieniä mukulakiviä vaan kantenaan ja nepä alati tahtoivat jalkojen alta livistää niin että koskeen kivien kanssa vierimisen vaara siinä oli alati tarjolla. Onnellisesti olimme kuitenkin kohta taasen kaikki kolme matkaa jatkamassa. —

Alempana alkoivat joen törmät paikotellen loiveta ja rannatkin käydä alavammiksi. Samalla koskikin leveni ja mataleni, niin että venettä täytyi pahojen kivikkojen takia kuletella enimmäkseen koskessa kahlailemalla, aina väliin nuorassa tai sauvomissa laskien, miten milloinkin sopivimmaksi näkyi.

Vielä kerran kohosivat rannat uhkean korkeiksi, ikäänkuin arvokkaasti päättääkseen tuon sarjan mitä kauniimpia, mahtavimpia maisemakuvia. Joki solahti tuossa sievänä virtana, jyrkän mutkan tehden, viimeisten kallioseinien välitse pieneen, tyyneen lammikkoon. Mutka petti niin, ettei lampeen tultuansa hevillä huomannut, minkä kautta oli sinne päässyt. Siinäpä taasen todella viehättävä Suomen "Alppijärvi". Mahtavina kohoilevat vaarat oikealla ja vasemmalla, niistä oikean puolimainen varsinkin uhkean komea: rinteillä kasvaa vihreänä kaapuna vankka tukkimetsä, jossa kirves ei ole vielä tuhojaan tehnyt, mutta lakensa kohottaa vaara jylhänä louhikkona yli seudun. Kummankin vaaran alla on syvät alangot, joissa kuusi petäjän kanssa kilpailee alasta, ylpeänä kohotellen tuuheaoksaisen vartensa ja sulavasti suippenevan latvansa korkealle yli korkeimmankin petäjän; se ikäänkuin ylenkatseella tahtoo tuolta yläilmoista katsella alastonta kumppaniaan tuossa taarottavine tasalatvoineen. Laakson laidassa vasemmalla pilkottaa pieni niittykin vielä pienempine latoineen. Taustana on tuo kallioseinä, jonka läpi virta kuin varkain pistäytyy lampeen ja etualana viestävä, lehtoinen rinne, jota järvestä lähtevä joki virkkuna virtana edelleen vilistäen kaarevasti halkoo. — Semmoinen on lampi ympäristöineen. Ja kaunis on se todellakin katseltavaksi, lumoava silmän nähtäväksi; kyllikseen sitä ei voi ihailla.

Kaunista, harvinaisen kaunista oli tuo viiden neljänneksen taival Jyrävältä lampeen asti ollut. Harvoin jos koskaan voi toivoa muualla näkevänsä tuommoisia seutuja. Yhtä hyvin tuntui kuitenkin helpottavalta, kun matka oli nyt kuljettuna, sillä tavattoman työläs ja vaivaloinen se oli ollut: tuo alituinen jännitys alkoi käydä jo väsyttäväksi. Hauskaltapa siis tuntuikin, kun lammesta lähtien saimme lasketella vihaista myötävirtaa melkein Kitkajoen suulle asti. —

Ei ole kosket haittana Oulankajoella. Tyynenä ja leveänä, mutta samalla väliin liiankin matalana se virtailee pitkin tasankomaata. Keltaiset hiekkarannat välistä pistäytyvät pitkinä särkkinä melkein poikki joen, siten usein ollen esteenä kulkijalle. Ei liioin jälkeäkään näy enään Kitkan jylhänkomeasta luonnosta; joku vaara vaan siellä täällä etäämpänä vielä osottaa, ettei millekkään laajalle alankomaalle silti ole tultu.

Toista penikulmaa Oulankaa soudeltuamme, saavuimme vihdoinkin puoliyön aikaan Paanajärvelle.

Vaikka tosin kohta Paanajärveen laskiessa huomaa noista jo etäällekkin uhkeille näyttävistä, järveä rajoittavista vaaroista, että jotain erikoisempaa nyt taasen on edessä, ei kuitenkaan ensi vaikutus, minkä Paanajärvi meihin teki, ollut niin suotuisa kuin olimme odottaneet. Lienee tuohon vaikuttanut sekin seikka, että juuri äsken olimme jättäneet taaksemme maisemat semmoiset, kuin Kitkajokivarret olivat meille tarjonneet. Syynä oli osaksi kuitenkin sekin, ettei järven yläpää juuri mitään erinomaista olekkaan, onpahan vaan kuin monen muunkin tavallisen järven; rannat näet eivät siinä päässä järveä ole erikoisen kauniit ja Oulankajoki on vielä lisäksi lykännyt siihen suuret hietamatalikot, jotka eivät juuri kaunistukseksi ole. Taisipa sitä paitse aistimemme olla kovin väsyneet päivän ponnistuksista ja kaikesta siitä, mikä niitä niin monella tavalla oli kiihottanut.

Soutaa kitkuttelimme vielä viimeisillä voimilla puolisen penikulmaa järveä Rajalan taloon päästäksemme, se kun kuului tavallinen käyntitalo olevan.

Pitkiin puheisiin ei taloon päästyä tehnyt mieli ruveta uteliaan isännän kanssa. Kun syöneiksi vaan olimme saaneet, niin sitten kiireen kautta levolle. Ja tosi hyvältä tuo tuntuikin taasen monen yön perästä saada nukkua ihmisten tavalla. —

Näin olimme puolessakolmatta viikossa suorittaneet tuon viitisenkymmentä penikulmaa pitkän vaivaloisen matkan Kemijoen suulta Paanajärvelle.

VI. Paanajärvellä.

Omituisia nimiä antaa kansa useinkin seuduilla liikkuville tiedemiehille heidän eri tutkimuksiensa mukaan. Niin kuulee puhuttavan "kiviherroista ", "runoherroista", "ruohoherroista", "räkkäherroista" y.m.; etenkin huvitti meitä tuo viimemainittu nimitys, jolla tarkoitetaan hyönteisten kerääjiä, hyönteisiä kun näet kutsutaan Kuusamon puolessa "räkänöiksi" ja "räkiksi".

Useissa paikoin tiedusteltiin meiltäkin, tokko me tuommoisia herroja olimme ja nauraen kerrottiin heidän lapsellisesta ruohojen, perhosten y.m. kokeilemisesta ja pyydystelemisestä. Vaikea oli meidän saada kansa uskomaan, että omaksi huviksemme vaan tuommoiselle vaikealle retkelle olimme lähteneet. Epäluuloisena jäikin moni siihen uskoon, että olimme joko metsiä katselemassa niitä ostaaksemme, tai ainakin — kullan etsinnässä, s.o. kultahiekan eli kultasuonien, ei "kainaloisten kanojen".

Rajalassa kerrottiin meille että talossa pari "kiviherraa" oli ollut, jotka olivat meidän tulostamme tietäneet kertoa; samana päivänä ikäpuoleen olivat lähteneet toiseen päähän järveä. Heidän nimiä ei kyllä kukaan muistanut, suomalaisen kun on aina vaikea saada muistissaan pysymään noita hänen mielestään kummallisia ruotsalaisia nimiä. Kuitenkin arvasimme kohta, ketä nuo "kiviherrat" olivat. Tiesimme näet erään geoloogin ja hänen apulaisenansa — erään toverimme — lähteneen Kuusamon vuorilajeja tutkimaan.

Seuraavana päivänä puolen päivän rinnassa lähdimme mekin soutelemaan toiseen päähän järveä, tavataksemme jos mahdollista noita tuttujamme. Muutoinkin oli aikomuksemme käydä järveä katselemassa ja samalla tehdä pienempi retki Paanajärveltä Venäjän Karjalan puolelle.

Kauniina esiintyi nyt kesäpäivän kirkkaana helottaessa tuo kapea järvi, joka samanlevyisenä, keskikohdallaan pienen taitteen tehden ulottuu kolmatta penikulmaa suoraan lännestä itään. Uhkeina kohoovat sen metsäiset rantavaarat 100—150, jopa lähemmäs kaksisataakin metriä yli järven pinnan. Tuo ympäristön tavaton korkeus tekeekin sen, että järven leveys näyttää aivan vähäiseltä, vaikka kyllä se kilometriä leveä on melkein koko pituudeltaan. Omituisen vaikutuksen tekevät muutoinkin järveä ympäröivät vaarat Tuolla kaukana pohjoisessa, juuri Paanajärven laaksossa näet vuoden keskilämpö tulee maassamme korkeimmaksi. Kun nimittäin harjanteet joka puolelta suojaavat laakson kylmiltä tuulilta, on siellä kesällä niin kuuma, että pihka päiväpaisteella "kiehuu" huoneitten seinillä; kaikki päivänpuoleiset seinät ovatkin sen takia aivan keltaisen pihkan peitossa. Halla ei Paanajärvellä teekkään sentakia tuhojaan juuri koskaan. — Talot, joita on rakennettu jokaiseen pienempäänkin notkoon kalliovaarojen kupeille niin ettei rakentamatonta talonpaikkaa näkynyt, ovat yleensä hyvissä varoissa, vaikkeivät kovin uhkeilta ulospäin kaikki näytäkkään. Paanajärvi onkin Kuusamon rikkaimpia kyliä, kerrottiin meille.

Omituista järvelle on vielä sekin, vaikka kyllä luonnollista, että sillä puhaltaa aina länsi- tai itätuuli, milloin ei tyyni ole. Korkeat, pitkin järven rantoja olevat selänteet ne näet muuttavat niin tuulen suunnan; jostain harjanteiden välistä vain tuntee sivultapäin joskus tuulen puuskan tulevan. — Lämpimät ovat kesällä nuo Paanajärven "passaadituulet", vaan talvella ne oikein purevan kylmiksi viimoiksi kuuluivat muuttuvan.

Melkein omassa rauhassaan ovat nuokin pari-, kolmekymmentä perhekuntaa, jotka ovat Paanajärvenkylän asujamistona, saaneet elää tuolla "paratiisissaan" aina näihin saakka, sillä vasta viime kevännä oli maantie kirkolta Paanajärvelle asti saatu jonkunlaiseen kuntoon. Venäjältä eli "Vienan puolelta", kuten tavallisesti sanottiin, heidän sitä ennen täytyi kulottaa kaikki tarpeensa. Karjalaiset kauppiaat heille tuossa tietysti apuna olivat, mutta ottivatkin sitten hyvät voitot vaivoistaan. —

Niin — järvi ympäristöineen oli todellakin kaunis. Täytyy tunnustaa, ettei noita seutuja syyttä sanota "Suomen Sweitsiksi". Järveltä, varsinkin keskeltä molempiin päihin, on näköala mitä viehättävin. Korkeina, metsäisinä harjanteina kohoilevat rantavaarat toinen toistaan ylemmäksi. Järvi kimeltelee tumman sinervänä, kapeana suikaleena vaarojen välissä kuin helmi avatussa kuoressaan. Talot taas rantatörmillä pienine, kellertävine viljavainioineen ja vihertävine niittytilkkuineen, antavat tuolle kaikelle mahtavalle kuitenkin viehättävän kotoisen, idyllimäisen värityksen. Tuosta tosiaankin Kalevalan sanoin saattaa lausua:

"Ohoh kultaista kylästä! Nurmet alla, pellot päällä. Keskellä kylä välillä. Kylän alla armas ranta. Rannassa rakas venonen."

Lisätäppä tuohon vielä muuan säe, esimerkiksi:

Ympärillä vankat vaarat, Vankat vaarat, kolkot korvet Jotk' on ilmoille yleni Kantta taivahan tavotti,

ja kuva Paanajärvestä on täydellinen. —

Soutelimme järveä sen itäistä päätä kohden. Matkalla tuli vastaamme mainittujen "kiviherrain" saattomies. Hän vakuutti meidän kyllä tapaavan herrat Mäntyniemen talossa, jonne ne muutamiksi päiviksi olivat asuntonsa aikoneet ottaa, sieltä jalan läheisille vaaroille tutkimusmatkojaan tehdäkseen.

Sivu soudellessa poikkesimme katsomaan Paanajärven kuulua "Ruskeakalliota", jonka oli sanottu kerrassaan kahdensadan jalan korkeudesta äkkijyrkästi, suorana kuin seinä putoavan järveen. Mitättömän matalalta se kuitenkin tuonne järvelle näytti. Olisippa vedon suurenkin uskaltanut lyödä, että jo olivat loruja sen korkeudesta puhuneet. Mutta kun alle ehdimme, niin jopa hiukan rupesi arveluttamaan, jotta totta sittenkin taisivat nuo kehumiset olla. Huiman korkealta se näet näytti, kun sitä oikein alta katseli. Ja niin suoranjyrkkä se on kuin kirveellä veistetty. Oikein niskanikamiin otti, kun tuonne ylös ällistyi alta katsomaan. — Takana olevan vaaran korkeus se niin huomaamattomaksi hävitti kallion korkeuden, petti silmän sitä järveltä arvatessa.

Katselemiseen yksistään emme tyytyneet. Kiipesimme kallion päällekkin vasemmalle kädelle kallioiden kulmaukseen syntynyttä, hiukan loivempaa uraa myöten. Jonkun verran tukea sai kiivetessä muutamista pikku pensaista ja ylempänä puista, joita halkeamissa kasvoi, mutta täysi työ oli sittenkin ennenkuin kallion päälle pääsimme.

Tuolta kahdensadan jalan korkeudelta luulimme jotain erikoisempaa saavamme nähdä. Siinä kuitenkin petyimme, sillä järvelle ei näköala juuri sanottavasti muuttunut ja takana kohosi vaan metsäinen vaaran rinne.

Äyräälle ei ollut hyvä mennä kurkistelemaan, jos ei mieli tehnyt pienelle ilmamatkalle. Koetimme kuitenkin heittää kivellä järvelle, nähdäksemme minkä verran kallion korkeus vaikuttaisi kiven lentoon, s.o. missä kivi putoaisi, mutta — turha vaiva tuo oli; rinteen peittämän rajan sisäpuolelle se aina jäi. Kallion korkeuden mittasimme borometrilläkin ja huomasimme, ettei liikoja oltu puhuttu. — Järvilaakson ilmanalaa todistavaa muutoin on niiden marjojen erilaisuus, joita täällä löytyy. Niinpä alaalla tuossa kallion halkeimassa olimme saaneet syödä mansikoita, viinamarjoja, vatukoita ja vaaraimia, joita siinä kasvoi pienellä alalla vähänsä kutakin. Kallion päälle päästyämme taas löysimme kypsiä mustikoita, juolukoita, vareksenmarjoja ja joutumaisillaan olevia puolukoita. Varmaan olisi löytynyt hillojakin vaaran rinteillä olevilta soilta.

Alas laskeuttuamme, joka muutoin oli yhtä hankalaa kuin ylös kiipeäminenkin, teimme vielä huvin vuoksi mittauksia järven syvyydestä kallion kohdalla; oli näet kerrottu järvessä "pohjattomiakin paikkoja" löytyvän. Syvä siinä olikin, neljäänviiteenkymmeneen metriin vettä ihan lähellä rantaa, mutta "pohjatonta paikkaa" emme joutaneet etsimään. — Luonnollisesti kyllä tuommoisessa vuorten välisessä järvessä on vettä syvälti, paikotellen saattaa moniin satoihin metroihin nousta, niin ettei ihme, jos kansa pohjattomia paikkoja arveleekin löytyvän. Kerrottiinpa niinkin, että järven rannat sukeltautuisivat yhtä paljon ja yhtä jyrkkinä veden alle kuin ne ilmoille kohouvat, siis aina pariin sataan metriin. —

Saavuimme sitten Mäntyniemeen. Taloon rannasta noustessamme huomasimme polun varrella olevan ladon seinää vasten asetetut tuohuseli tuulastusvehkeet, jotka ihan ujostelematta oli siihen kaikkein nähtäväksi jätetty. Tuumimme tuossa, jotta kyllä näkee, ettei lain rautakoura pelottavana ulotu sydänmaahan. Olipa tohtori ottanut atraimen, sitä oikein käsistään katsellakseen, kun samassa kuului ladon takaa: "Paneppas pois poika se arina" ja pitkä, parrakas mies astui esiin ladon nurkitse.

"No ei tuosta nyt silmä osaa ottane", virkahti tuohon tohtori sen tarkemmin miestä katsomatta ja rupesi hyvin nolatun näköisenä asettelemaan arinaa seinää vasten.

Iloinen nauru, jota emme voineet pidättää tohtorin liikkeet ja nolon naaman nähdessämme, muutti kuitenkin pian hänenkin muotonsa ja: "No terve, terve mieheen! Olitpa vähällä minut säikäyttää pahan pilalle", säesti iloisia kädenlyöntejämme. —

Toverimme se näet olikin, jota noin parrottuneena ja villin näköisenä emme ensi hetkellä olleet tuntea.

Talossa se meni sitten iltapäivä pakinoidessa. Meidän aikomuksemme oli kyllä ollut vielä samana iltana jatkaa matkaa rajan taa Vartiolammin kylään, jonne tuli pari penikulmaa jokimatkaa, vaan sinne tänne tuumittuamme suostuimme kuitenkin jättämään lähtömme seuraavaan aamuun, kun toisetkin silloin aikoivat mukaan lähteä. Hyvissä ajoin päätimme nousta ylös ja lähteä yhdessä joukossa, kaikki viisi miestä, kahdella veneellä.

Talossa siis yön nukuimme tai paremmin sanoen tappelimme russakoitten ja luteitten kanssa. Niiden tuttavuuteen olimme kyllä tulleet vähin pitkin matkaakin, useimmissa taloissa Rovaniemeltä lähdettyä, mutta niin runsaasti tuolla "viljalla" siunattua taloa emme vielä olleet sattuneet tapaamaan.

Silmän täyttä emme unta sinä yönä saaneet, emme ainakaan tohtori ja minä, jotka olimme pienempään, talonväen tavallisesti asumaan kamariin sijamme saaneet. Kaikki keinot kyllä koetimme. Tapoimme niitä ensin minkä jaksoimme, sitten koetimme vaatteet päällä nukkua, lavitsat makuusijoiksi tuoleista ja sängyn kannesta laitettuamme, kun emme sängyssä hetken rauhaa saaneet, mutta kyllä ne osasivat sittenkin vainottavansa löytää. — Toisilla oli hiukan parempi yö ollut, he kun näet olivat olleet niin varovaisia, että illalla jo varalta olivat noille kiusankappaleille laittaneet "lääkettä", joka ne piti hiukan loitommalla, ottipa hengenkin, jos uskalsivat kielletyn rajan yli tulla.

Mielihyväliä näimme aamun koittavan. Jo kello 5:n aikaan olimme jalkeilla, vaikka väsyksissä kyllä olimme tuon yöllisen sodan jälkeen. Kello 7 olivat kaikki jo valmiit ja niin lähdimme soutelemaan Paanajärven itäistä perukkaa kohden kahdella talon veneellä, mies kummassakin oppaanamme; oman veneemme kumosimme rannalle kuivamaan ja käskimme sillaikaa tervata sen pohjan, sillä kovin kuluneeksi se alkoi jo käydä.

VII. Retki Vartiolammille.

Soutelimme ensin tuon pari kilometriä pitkän matkan järven päähän.

Suomen ja Venäjän raja kulkee juuri järven päitse, tehden siinä pienen polvekkeen. Oulankajoki, joka palasen matkaa on sekin rajana, lähtee järven päästä jatkamaan keskeynyttä kulkuaan. Nyt ei se kuitenkaan enään ole rauhallisen tyyni. Kohta järvestä alkaa se koskena ja kokonaista viisitoista koskea, pienet suvannot vaan välissä, on siinä jo tuolla penikulman taipaleella Vartiolammille mentäessä. Useat niistä ovat aika pahojakin. Itse ne kuitenkin kaikki laskimme, toiset perä edellä, soutaen vasta virtaan ja veneen vauhtia siten pidätellen, toiset taas melassa.

Kalaisia koskia oli niiden kerrottu olevan. Olimme varustaneetkin onkineuvot mukaan eikä yrityksemme turhaan menneetkään: kylään päästyämme oli meillä kummassakin veneessä kaunis kasa harreja, oikeinpa suuriakin, kolmen neljän kilon painosia. —

Luonto ei ole tällä matkalla enään samanlaista kuin ylempänä Oulankajoelle; sen arvaa jo koskien paljoudestakin. Maat ovat vuorisia, maisemat paikoin hiukan muistuttavat Kitkajokivarsia. Alempana tosin rannikot alenevat, mutta sen uhkeampina kohoovat tuolta etäämpää salojen keskeltä vasemmalla Pää-Nuorusen korkeat tunturit, oikealla taas muhkea Kivakkavaara. Itse Vartiolammin kylän seutu ei kuitenkaan ole mitään kaunista, se kun on rakennettu alavaan jokilaaksoon Nuorusen ja Kivakkavaaran välille.

Omituinen on kylä rakenteeltaan meidän suomalaisten mielestä. Se on tuota tavallista Venäjän Karjalan mallia, rakennukset yhteen sullottuina, siinä asuin- ja muut huoneet samassa ryhmässä, kaikki salvetut pyöreistä hirsistä "kurjen kaulalle", kuten suomalainen salvumies sanoisi. Pienet aukot, jotka voidaan luukuilla sulkea, ovat asuinhuoneissa ikkunoina. Tuommoisia taloja on siinä, toinen toistaan lähellä, pitkin jokivartta kymmenkunta; siinä koko kylä. — Mökkiryhmäksi tuota suomalainen sanoisi mieluummin, sillä meikäläisiä taloja tapaa Vaitiolammilla yhtä vähän kuin muuallakaan Venäjän Karjalassa; samanlaisia ovat kaikkein, niin rikkaampien kuin köyhempienkin rakennukset siellä.

Kovin houkuttelevilta eivät näytä päältäpäin nuo rakennukset. Menimme kuitenkin muutamaan sisälle, ihmisiä tavataksemme ja siistit ne siksikin tuvat sisältä olivat.

"Ka tjerveh tjerveh, ruotshi rukka!" saimme tuvassa työskentelevältä muijalta vastaukseksi tervehdyksiimme. Puoleksi leikillään teki hän vielä nuot tavalliset kysymykset: "onko rauha maassa" ja "onko metsä siivatoille — s.o. karhu elukoille — rauhan suonut", kertoi sitten kaikkien kyläläisten olevan talvikonnun teossa metsillä, ettei kuin joitain naisia ja "noapurin Pietro voarj" vain oli kotosalla.

Kappaleen aikaa muijan kanssa tarinoittuamme ja saatuamme ostaa häneltä suoloja kalojamme varten, palasimme veneellemme. Aikomuksemme oli mennä vielä jonkun matkaa jokea alemmaksi, kuululle Kivakkakoskelle, jonka halusimme nähdä; kalastusonneamme tahdoimme siellä myös koettaa. Ennenkuin kuitenkaan ehdimme lähteä, saapui rantaan "Pietro voarjkin" ja alkoi meitä "hoastattelemaan".

Siin' oli oikea Väinämöisen kuva! Mies vanha, kasvot perin karjalaiset piirteiltään, tukka pitkä ja valkoinen, samoin tuuhea partakin; ryhti arvokas, käynti reipas, liikkeet terhakat; päällä pitkä hamppuinen paita, sen ympäri vyötäisillä nuoran pätkä vyönä, hurstiset housut jalassa, pää lakitonna, tukka liehuen tuulessa, tuohiset virsut pistäen esiin repaleisten lahkeiden alta. — Semmoinen oli Pietro vaari, kun hän tulla viuhkasi tuossa pitkin ruohoista rannikkoa.

Pitkiin pakinoihin hänen kanssaan emme joutaneet. Yhtä ja toista hän kuitenkin udella ennätti. Meidän onkineuvomme ne erittäinkin ukon huomiota puoleensa vetivät. Ihmettelystään ei tahtonut loppua tulla, kun toinen saattajistamme piloillaan vielä vähän liikojakin pani onkivarustustemme hyvyydestä.

"Siin’ on siimaakin semmoista, jotta kun kala kiinni tartuttuaan tempasee, niin kolme syltää sitä joka kyynärästä venähtää... Ja perhojakin niin ottavia, että veneeseen kala niiden perään hyppää", veisteli hän näet.

"Ka, jo on heillä keinot mokomatkin", arveli tuohon ukko, vähintäkään epäilystä osottamatta. Rupesipa hän pyytelemään että hänellekkin moisia kalastusvehkeitä antaisimme. Kun tuohon emme voineet suostua, pani ukko kieltomme hiukan pahakseen. Ja kun kuuli, että meillä koskelle matka piti, virkkoi: "Ka, lähtöähän voin minäkin", lykkäsi veneen vesille ja niin lähti soutaa kiskaltamaan koskelle päin.

Oli siihen sill'aikaa saapunut rantaan muuan nuorenpuoleinen nainenkin. Hieman kummallinen oli hänenkin pukineensa: päässä omituinen, naitujen naisten myssy, päällä pitkä, melkein paidan tapainen mekko, joka väljän viitan tapaisesti ulottui yhtenä aina kaulasta jalkoteriin saakka; vyötäisiltä mekko oli hiukan kokoon kutaistu, niin että se suurina poimuina jäi rinnan yli repsottamaan. Hän pahoili sitä, ettemme olleet pyhän aikaan sattuneet tulemaan. "Silloin olisi tanssiaisiksi pantu ja olisitte saaneet nähdä meidänkin puolen tyttöjä", toimitti hän. —

Joella tapasimme taas ukon ennenkuin koskelle pääsimme.

Nyt oli toinen ääni torvessa. Vihaisena alkoi ukko tiedustelemaan, tokko meillä on lupaa kalastella ja linnustella heidän puolen vesillä; olimme näet tuossa joella juuri muutamia vesilintuja ampuneet.

"Vartokaahan vaan, kun miehet kotiin palaavat, niin kyllä te täältä katoatte, täällä käyntinne vähemmälle heitätte", uhkaili ukko. "Kyllähän teillä nyt on hyvä rehennellä täällä, kun minä, vanha ukko, yksin kylässä olen."

Koimme sanoa meillä "keisarista" luvan olevan, vaan tuota ei ukko oikein ottanut uskoakseen. Jupisi vaan vieläkin, jotta: "Pysyisitte omilla puolillanne... On meillä itselläkin kyllin kalan syöjiä... Eikähän mekään pakkauta teidän puolelle."

"Niin — vaan saajia kun teillä ei ole, niin tahdomme teitä opettaa, miten niitä kaloja saadaan", virkkoi tuohon joku joukosta leikillisesti. "Ja näin se käypi päinsä", lisäsi samassa, alkaen nujuutella ylös aikalaista harria, joka oli antanut perhon pettää itsensä.

"Eikä sillä, ettette tekin meidän puolella käy... Yli Suomenhan reppuinenne kulette kansaa peijaamassa", lisäsi tuohon vielä toinen.

Molemmin puolin siten hammastellen oli saavuttu jo kosken niskalle. Koetimme vielä suorin sanoin huomauttaa ukolle, kuinka sopimattomasti hän teki kohdellessaan vieraita matkustajoita noin. Emmehän näet yksin kalastuksen vuoksi olleet heidän vesilleen tulleet, vaan tutustuaksemme tuohon meistä vierauneeseen veljeskansaamme. Kalastelimme sivumennen vaan huvin, eikä saaliin vuoksi, koimme selittää.

Tuosta ukkokin jo häpesi äskeistä käytöstään ja, jotain vastaukseksi vielä muristen, laskea suhautti toista rantaa kosken alle, jossa onkimaan rupesi. Me taas laskimme rantaan kosken niskalle. Siinä toiset rupesivat nuotiopuuhun, että aterian saisimme, toiset lähtivät koskelle onkia koettamaan. —

Se koski, jonka niskalle olimme pysähtyneet, oli vasta ensimäinen, pienempi korva ylipuolella varsinaista Kivakkakoskea. Varsinainen koski alkaa vasta lyhyen suvannon alta, josta joki haarautuen putoaa jyrkkinä könkäinä alas röyhyistä louhikkoa; laskujemme mukaan kosken korkeus koko pituudelleen on toistakymmentä metriä. Kosken asemasta — siinä näet oikealla puolen kohoaa komea Kivakkavaara, joka uljaana kohottelee kaljua lakeansa aina kolmisen sadan metrin korkeudelle ja vasemmalla niinikään ranta kohoupi sieväksi metsikkötörmäksi — ja sen muodosta voi kyllä arvata, miten mahtavan ja kauniin näköinen Kivakka koski on. Kuivuus kyllä silloin suuressa määrässä häiritsi ja lamautti kosken valtavaa vaikutusta, mutta kuitenkin voi sanoa, ettei sitä ole syyttä verrattu Imatraan, jopa katsottu sitä etevämmäksikin. Jyrävään verraten Kivakka on kyllä putouksiltaan ja laveudeltaan suurenmoisempi, se kun näet kokonaisuudessaan on jonkun pari sataa metriä leveä, mutta putouksissa ilmenevän voiman sekä luonnon kauneuden puolesta se ei vedä vertoja Jyrävälle, mikä on luonnollistakin, kun muistamme Jyrävän omituista muotoa ja asemaa. — Oulankajoen jatkossa Kumajoessa kerrottiin olevan vielä mahtavamman Kumankosken, jossa vesi putoaisi kymmeniä syliä; sama koski, joka edellä mainitun Kurttiukonkin oli täytynyt taivaltaa. Mielemme teki lähteä sitäkin katsomaan kun matkaakaan ei sanottu olevan kuin viitisen penikulmaa ja väliset vedet vakuutettiin olevan kalarikkaita. Tuumittuamme sinne tänne luovuimme kuitenkin tuosta tuumasta etenkin sen takia, että matka-aikamme oli jo niin pilalle kulunut ja koska sitäpaitsi paluumatkan arvasimme hankalaksi tulevan. —

Kalastuksemme Kivakkakoskella ei ottanut oikein menestyäkseen; saimme vain pienenpuoleisia harreja ja kulmakoita jonkun verran. — Insinööri se oli mennyt alemmaksi koskelle ja ryhtynyt siellä Pietro vaarin kanssa sovintoa tuumimaan. Ennen pitkää näimmekin heidän jo hyvinä ystävinä samassa veneessä onkivan. Olipa ukko kiitellyt ja siunaillutkin erotessa, kun näet oli kaikki saadut kalat saanut pitää hyvänään; itse ei ukkopaha ollut saanutkaan kuin pari harria vaan poikkinaisella ongellaan.

Kosken niskalla pidimme sitten oikein juhlasyömingit. Monet herkut siinä tosin ei syötävinä olleet, mutta ruokahalu sen parempi. Eikäpä ne suuret harrit, kokonaisina hiiloksen hehkussa paistettuina sitäpaitsi halveksittavia olleet. Ja kyllä niitä syötiinkin. —

Olimme tuumineet syötyämme kiivetä Kivakkavaaralle, sieltä kun niin lavea näköala kerrottiin olevan, että aina Vienanmerelle saakka näkisi. Kun päivä oli kuitenkin jo niin illalleen kulunut, että olisi yö hyvään määrään mennyt, ennenkuin sieltä takasin olisimme ehtineet, ja väsyneitä kun sitäpaitsc olimme edellisen yön valvomisesta ja sauvottavana vielä nuo viisitoista koskea Paanajärvelle palatessa, — emme näet tahtoneet yöpyä Vartiolammille — niin katsoimme parhaaksi jättää vaaralla käynnin "toiseen kertaan". Sitäpaitse eivät toiset toverimme voineet viipyä matkalla seuraavaa päivää, koska heillä oli vielä joitakin tutkimuksia tekemättä ja Paanajärveltä lähtöpäiväkseen olivat välttämättömästi pakotetut määräämään seuraavan torstain; meillä oli silloin jo tiistain ilta käsissä. — Nuot syyt ne vaikuttivat, että Kivakkavaarallakin jäi käymättä.

Niin lähdimme miehissä palailemaan Paanajärvelle.

Nyt olimme siis käyneet retkemme pääte- eli paremmin sanoen keskipisteessä saakka. Tästä lähtien alkoi meille kotimatka. —

Hauska oli ollut tullessa lasketella tuota koskista taivalta, mutta paluumatkallapa saimmekin tuon hauskuuden hiellämme maksaa. Kova oli näet työ, ennenkuin nuo monet kosket oli noustuina. Läpi väsyneet olimmekin, kun puoliyön tienoissa takasin Mäntyniemen rantaan saavuimme.

Mäntyniemeen sittenkin yöksi menimme, kun ei muutakaan sen sopivampaa taloa lähettyeellä ollut, vaikkei juuri olisi haluttanut enään talon "asukasten" kanssa tappelemaan. Olimme kuitenkin kokeneempia nyt: asetuimme kaikki isompaan huoneeseen ja hyväksi "desinfisioituamme" sen saimme kuin saimmekin kuta kuinkin nukkua. Olimmekin niin väsyneet, ettei kai olisi tiennyt, vaikka russakat ja luteet olisivat lihat luista kalunneet.

VIII. Paanajärveltä Kuusamon kirkonkylälle.

Olimme kyllä tuumineet vähän niinkin, että hevosella vedättäisimme veneemme Paanajärven länsipäästä lähtevää maantietä pitkin pari penikulmaa Kuusinkijoen vartta, aina Käkelän taloon saakka, josta vesitien kerrottiin vapaan olevan. Kun meille kuitenkin vakuutettiin, jotta "kyllä vain sitä Kuusinkia kulettu on ennenkin, vaikka kivikkokoskeahan se kyllä enimmäkseen on", niin päätimme ainakin nousta jokea. Vaikuttavana syynä oli sekin, että sanottiin maantien kovin huonon vielä olevan, uusi kun näet oli, ja pelkäsimme siis veneemme kärrykyydissä niin muokkautuvan, ettemme sillä matkan perille pääsisi. Olipa vieläkin yksi syy. Olimme näet saaneet uusia lisävoimia. Toverimme nimittäin — joka oli jo keväällä pääkaupungissa oltaessa mielinyt retkeemme yhtyä, vaan sitten käytännöllisistä syistä kuitenkin suostunut lähtemään tuolle toiselle tutkimusretkelle — oli niin innostunut kertomistamme seikkailuista, ettei malttanut olla loppumatkalle mukaan lähtemättä. Se sopikin hänelle varsin hyvin, kun hänellä kaikissa tapauksissa päivän parin päästä oli aikomus lähteä kotimatkalle. Hän puhui siis "prinsipaalinsa" kanssa niin, että pääsi lähtemään jo seuraavana päivänä. Meille olivatkin lisävoimat tervetulleet. Sen sijaan kun tähän saakka olimme työn jakaneet niin, että kaksi aina kerrallaan oli ollut tunnin työssä, kolmas vuoronperään levähtänyt puolituntia, — missä nimittäin ei kaikkien voimia tarvittu — saimme nyt tasaisen tunnin työ- ja levähdysvuorot. Rasittavaksi olikin tähänastinen työjärjestyksemme tahtonut käydä, kun ainoastaan kolmannen osan sai levätä useinkin 14—15 tuntisista työpäivistä, muun ajan tehdä työtä kovemmin kuin jätkä. —

Puolenpäivän rinteessä lähdimme nelin miehin soutelemaan Mäntyniemestä. Sivumennessä pistäysimme katsomassa järven etelärannalla vaaran rinteessä olevia vaskikaivoksia, joista matkamuistoksi kuparikiveä taskun täydet kokoilimme. Tuolla kaukana Pohjan perukalla on nimittäin löydetty melkoisen rikkaita kuparisuonia ja niitä hiukan koetettu louhoakin. Syrjäisen asemansa ja kulkuneuvojen puutteen takia saanevat nuo vuorissa piilevät rikkaudet kuitenkin levätä siellä vielä rauhassa siksi, kunnes rautatie rakennetaan — Paanajärvelle. Poikkesimme vielä Rajalaan, sinne jättämiämme liikoja tavaroitamme noutamaan sekä matkalle eväitä varustamaan. Ja sitten lähdettiin taasen koettamaan koskennousemista. —

Suussaan se jo Kuusinki tapansa näytti. Monena pienenä, matalana haarana se näet laskee Oulankajokeen melkein sen suussa. Niittymiehiä oli siinä rannalla heinänteossa. Ihmeissään katselivat he tuota kummaa joukkoa, joka pyrki ylös vielä kummempaa kulkutietä. Epäilyksensä he lausuivatkin, tokko tuon joen nousemisesta valmista syntyisi.

"Kyll' on matka teillä eessä", virkahti muuan. "Koko parisen penikulmaa siinä on ihan keskeymätöntä koskea... Niin — kun se ies oikeaa koskea olisi, vaan — matalaa karikkoa koko pituuveltaan, kivikkoa kuin ruoja..."

"Ei ole sitä ikinä veneen kanssa ennen noustu, lastiveneen kanssa kaikkein vähimmin", tiesi vielä toinen lisätä. "Laskettu tuota kyllä lienee joku kerta tulvan aikana, viimeksi tässä kymmenisen vuotta sitten, kun muutaman isnyöri Tiikerin tavaroita toivat veneellä Paanajärvelle... Tosin kerrotaan vuosikymmeniä sitten parin kullankaivajan nousseen sitä ylös, mutta hekin olivat kulkeneet tyhjällä veneellä ja vielä vähin erin, kun näet koettivat kultaa joen pohjasta huuhtoa."

"Niin ne meille ovat kertoneet, että kyllä sitä kulettu on", koimme tuohon vastaan väittää. Miehet kuitenkin vakuuttivat, että semmoista puhuu vaan se, joka ei koskaan ole joella käynyt.

Arveluttavalta tosin tuntui tuommoisten uutisten jälkeen joelle lähteä, mutta toisekseen tuumimme, että yhtä mahdottomiksihan niitä oli jo monia muitakin paikkoja kuvattu, vaan kuljettuhan ne silti oli. "Ja onhan meitä sitäpaitse nyt neljä miestä..."