Part 10

Omituista on muutoin se jännitystila, jossa varsinkin laskumies on suurempaa koskea alas viilettäessään. Hänen kun on kokonaan vene hallittava, häneen kun toiset kokonaan sillä hetkellä luottavat, niin tuo jo — paitsi sitä että oma henkikin siinä on samallaisessa vaarassa — tuottaa raskaan velvollisuuden tunteen, joka ei salli silmän räpäykseksikään vilpistymään tarkimmasta huolekkuudesta. Saattaa kyllä olla, että tuo tunne katoaa ammatti-laskijoilta, tai ainakaan se ei heissä niin selvään näy, tottumus kun näet sekä saavutettu taito ja varmuus tekevät tässäkin kohden tehtävänsä niinkuin kaikessa muussakin. Mutta kun suuremmatta ammatti-taidotta laskee tuntemattoman, pahanlaatuisen kosken alle kerrankaan veneen, jossa useammat henkilöt uskovat itsensä kokonaan perämiehen huolekkuuden huomaan, niin epäilemättä silloin jokainen tuntee samaa vastuunalaisuuden painoa. — Tarkemmin piirtein on tuota tunnetta vaikea kuvata.

Huolekkaana — ei pelon vaan velvollisuuden tunteen tähden — nousee viilettäjä jo kappaleen matkaa kosken niskan yläpuolella seisomaan veneen perässä, tarttuu tanakammin kiinni melan varteen, tunnustaa, onko kaikki niinkuin olla pitää, sijoittaa itsensä, etenkin jalkansa, niin että saattaa vakavasti ja voimakkaasti tehdä tarvittavat liikkeet. Sitten silmää hän kosken niskalle, saadakseen selvää, mistä kohden veden kulku näyttää kovimmalta, suppilomaisesti supistuvan yhdeksi voimakkaaksi, nieleväksi virraksi, joka, niskalla tyynemmältä näyttäen, alempana keskeltään kohoaa kuin harjaksi. Jos hän keksii tuommoisen pääväylän, viilettää hän empimättä sen keskitse, "haijavettä myöten", kuten sanotaan. Vaikkapa harja kuohuksi kohahtaisikkin veneen sitä halkoessa, vaikkapa aalto vaahtoavana pursuna yli laitojen roiskahtaisikkin, niin hätää ei kuitenkaan ole, sillä aina voi olla varma siitä, että tuolla kohdin väylä on syvin.

Pahempi silloin, jos koski ei alakkaan noin yhtenä, väkevänä virtana, vaan jakaupi jo niskassaan useampiin eri haaroihin, kuten useat Iijoen koskista. Heität silloin ensin pikaisen yleissilmäyksen. Sitten valitset sen väylän, joka mielestäsi näyttää valtavimmalta ja suuntaat veneen siihen. Jos huomaatkin kentiesi hiukan erehtyneesi valinnassa, niin älä hätäydy. Pysy vaan tyynesti samalla väylällä, äläkä enään rupea niskassa toiselle pyrkimään, sillä silloin saattaa käydä huonosti: virta ryöstää ja ennen pitkää olet auttamattomasti kivillä, voimatta ohjata enään venettä tahtosi mukaan. — Koskella kyllä voi helposti "juoksuttaa" veneen viistoon toisesta päävirrasta toiseen, jos niin näkee asian vaativan, mutta silloin pitää olla aikanaan varoillaan ja veneellä hyvä vauhti, sillä sitten se kyllä sievästi luistaa virran poikitse.

Hetkeksikään ei perämies saa kadottaa koskea näkyvistään: silmät täytyy alati olla tähdättyinä eteenpäin. Samalla kun katsot veneen keulan eteen, silmäät pikaisesti jo etemmäskin, voidaksesi ajoissa laskea, miten tuo ja tuokin kallio on sivuutettava, mentäväkö kivien välistä, niiden alapuolella olevan kuohun keskitse, — mikä ei useinkaan ole tyhmintä kivikko-koskessa — vaiko sivuutettava ulkopuolelta ja vasemmaltako vai oikealta. Kaikki on äkkiä päätettävä, sillä koski ei odota silmänräpäystäkään. Ei epävarmuutta hetkeksikään! Jos hullustikkin jo luulet menevän, niin koeta vaan viime hetkeen asti, sillä yksi ajallaan tehty voimakas nytjäys vaan ja — vene kiidähtää tulista vauhtia kiven ohi, hiukan vaan sipasten sitä sivumennessään, vaikka varmaan jo luulit veneen sille syöksähtävän. Jos ainakin niin hullusti käy, että väkisinkin kivelle tai karikolle viepi, niin vielä sittenkin, jos mahdollista, koetat saada veneen niin ohjatuksi, ettei se kohta joudu poikittain virran painettavaksi, sillä silloin voi pian hukka periä. — Lyhyen veneen saapi näet vielä kivelle tartuttuaankin sauvomilla hallituksi, kun vaan virta ei pääse sivulta painamaan; sen monesti matkallamme koimme.

Semmoista se on tottumattoman koskenlaskeminen oudoilla vesillä: vaaransa sillä on jos huvinsakkin.

Soutumies sillaikaa vetelee vain tyynesti ja tanakasti, vauhtia veneelle siten lisätäkseen, koska sitä silloin on helpompi ohjata. Ei siinä saa ruveta sivuilleen vilkuilemaan: ei auta, ole rauhallisena vaan niinkuin ei asia sinua ensinkään liikuttaisi. Hänellä on kuitenkin aikaa tekemään havaintojansa, jotka voivat olla sekä huviksi että hyödyksikin. Omituista näet on siinä istuessaan tarkastella niitä eri ilmeitä, jotka laskumiehen kasvoilla, silmissä ja kaikissa liikkeissä kertovat soutajalle jokseenkin tarkkaan edessä olevan väylän laadun. Näet hänen kasvojensa lihasten jännittyvän, silmien kuin suurenevan ja sitten tarkasti tähtäytyvän määrättyyn suuntaan, sormien lujemmin kouristuvan melan varteen ja varmaan voit arvata hänen silloin keksineen edessä jonkun vaarapaikan, jota ei voi muutoin välttää kuin päättäväisyydellä ja silmänräpäykselleen lasketulla melan liikkeellä.

"Airo ylös vasemmalta!" kuuluu lyhyt komennus. Koko vene nytkähtää äkkinäisestä voimakkaasta melan liikkeestä ja samassa silmänräpäyksessä näet kallion kären vieritse vilahtavan, veneen peräpuolta kenties! kuitenkin sivumennessään hiukan jyrsäisten. Sitten ei muuta kuin: paina tyynesti taasen airot veteen ja ala kiskoa, kunnes saat uuden komennuksen, silloin oikean puolen airolla, tai kenties! molemmillakin saman liikkeen tehdäksesi.

Kun vaarapaikka on sitten ohitse, näet viilettäjän silmät kuin ilosta välähtävän, kasvojen lihasten kuin laukeavan jännityksestään. Samalla hän jo kuitenkin taasen luopi huolekkaasti eteenpäin tarkastelevan katseen. Samat temput, samat liikkeet ja samat komennukset uudistuvat aina vähä väliin siksi kunnes koski on jäänyt selän taka.

Pitkiä puheita ei sillä välin kuulu, lyhyitä komennuksia vaan, joita säntilleen totellaan. Kaikki ovat juhlallisen vakavina, sillä tieto joka hetkellä mahdollisesti uhkaavasta vaarasta väkisinkin painaa leimansa leikkisimmänkin kasvoille.

Vaikka tuo jännitystila onkin tavallaan kiihottavan hauskaa, pääsee kuitenkin kuin itsestään helpotuksen huokaus, kun kosken alle on onnellisesti päästy. Sitten kyllä kielen kannatkin irtautuvat. Perämies varsinkin mielihyvällä kertoo tekemänsä havainnot, joiden mukaan venettä ohjasi. Toiset taas tekevät muistutuksiansa siinä, missä tuntevat eri mieltä olevansa. Arvo myönnetään tietysti kuitenkin laskijan päättäväisyydelle ja hätäilemättömyydelle, jos hän on onnellisesti kosken alle veneen vienyt vaikkapa vaarallisempaakin tietä kuin oikeastaan tarve olisi ollut, jos väylän edeltäpäin olisi tuntenut.

Ylempänä pienemmissä koskissa oli laskeminen ollut enempi leikintekoa, vaikka tosin väliin hiukan vaarallistakin. Hyvänä kouluna ne sittenkin olivat meille olleet, sen huomasimme, kun isommille koskille tulimme. Niillä leikki todeksi kääntyi. Näihin kuvaukseni vasta oikeastaan kuuluukin. —

Onnellisesti laskimme Haapakosken väkevän yliosan, vaikka meno olikin hurjanlaista. Muutamassa kohdenkin, tulisimmassa koskessa ihan kuin ihmeen kautta pääsimme eheänä ohi muutaman vedenalaisen kallion, jonka laskija huomasi vasta silloin, kun vene oli juuri syöksähtämäisillään sen päälle. "Hyvää huomenta!" hän iloisesti huudahtikin tuon johdosta tervehdykseksi salakarille, kun se ohi vilahti. Miten kuten pääsimme kosken alemmasta matalastakin osasta. Tulimme sitten kahta neljännestä pitkälle Kaukonkarille. Hyvin meni sekin ja oikein vinhaa kyytiä. Melkein samassa vauhdissa saimme vielä Pankin komean koskenkin alle suhauttaa. Sitten meno muuttui.

Tähän asti oli Iijoki tyytynyt jokseenkin kapeaan uomaan ja olikin sentakia ollut kutakuinkin syvä ja vetevä. Nyt se tahtoi ruveta leveydellä pöyhkeilemään. Olikin se paikotellen melkein kilometrin laidasta laitaan. Tuosta seurauksena oli tietysti se, että kun vähä vesi noin laajalle alalle hajausi, ei sitä syvyydelle riittänyt kuin metrin verta suvannoissakaan. Ja kun kosket olivat yhtä laveita, niin ei niissä väylää ollut pahastakaan: koko leveydeltä lirisi vaan, niin että kahlaamalla niistä poikki pääsi. Niimpä olivatkin kilometrejä pitkät Pärräkari, Vaajankallio, Leppikoski, Piimäkoski ja Pahkakoski mitä kurjimmat kulettavat. Emme olisi uskoneet, että meidän Iijoella vielä täytyisi uudistaa Kuusingilla saamiamme kokemuksia, ryhtyä samallaisiin kulkukeinoihin, mutta niin kuitenkin kävi. Tuo tietysti sanomattomasti hidastutti kulkuamme. Meillä oli ollut aikomuksena mahdollisesti jo illaksi joutua jokisuulle, vaikka matkaa Kipinästä sanottiinkin tulevan suunnilleen kahdeksisen penikulmaa. Tuosta tuumasta meidän täytyi kuitenkin luopua, kun noilla neljänneksiä pitkillä karikoilla venettä kahlaillen kuletellessa päivästä melkein puolet menetimme.

Kierekki, Purkaja, Aittokari ja Tuhkakoski kuitenkin taas aika hyvää kyytiä antoivat, niin ettei ilta kovin pilalla vielä ollut, kun Siuruan jokisuun jo sivuutimme.

Kakon talossa käytyämme itseämme "muonittamassa", lähdimme laskemaan pahalta näyttävää Vauraskoskea. Siinäpä taasen pikku kommellus sattui. Näet erehdyttiin pois väylältä keskellä koskea ja tuossa tuokiossa oli vene kivillä poikittain. Siinä eivät auttaneet sauvomet: poikki vaan paukahtivat ja käsistä kirposivat, kun koski kovasti painoi niin että sauvomet veneen alle joutuivat. Arveluttavan paljon saimme jo vettä sisään, kun vene pari kertaa keikahti niin kallelleen, että koski kuohuna hulmahti laidan yli. Tiesi miten siinä olisi käynyt, ellei insinööri arvelematta olisi hypännyt koskeen maastajaloin ponnistellakseen. Muiden auttaessa sauvomilla minkä jaksoivat, sai kuin saikin hän, kaikki jäntereisen ruumiinsa voimat liikkeelle pantuaan, veneen käännetyksi taas kohti koskea. Kainaloltaan myöten kuohuvassa koskessa seisoen oli hänellä täysi työ tasapainoaan säilyttääkseen pohjan pettävillä kivillä. Itsepintaisena, kuten muutoinkin, ei hän kuitenkaan hellittänyt eikä veneeseen noussut ennen kun se oli kivikolta irti saatu ja vielä hänen uusi, äsken ostama sauvomensakkin ylös ongittu; se oli näet hänen kädestään kirvonnut, mutta kappaleen matkan päähän tarttunut kiville kiinni.

Sauvomalla palasimme kappaleen matkaa takasin koskelle ja sitten yritettiin uusi kerta toisen väylän kautta. Sievästi se vene nyt pujahtikin kallioiden lomitse ja sen enemmittä seikkailuitta pääsimme siitä pulasta.

Alempana kuohuva Anttikoski laskettiin onnellisesti, vaikka muutamassa kohden kahden kallion kären välitse pyyhkäistäessä kivi pakkausikin pahasti hyväilemään veneen kylkeä. — Kovanlaisia koskia olivat Kälkäjäkoski ja Kalanselkäkin, mutta hyvästi niistä sentään alas hurautettiin. Pimeä alkoi kuitenkin jo taasen niin ahdistamaan, ettemme enään Maalismaalle uskaltaneet lähteä, vaan laskimme kosken ylipuolella Niskalan rantaan ja jäimme taloon yöksi.

Täälläpä taasen huoli henkirievusta niin pahaksi paneusi tohtorillemme, että hän kaikin mokomin tahtoi toimittaa laskumiehen viimeisille koskille; lupasi yksinään maksaa laskumiehen palkankin, jos muut kukkaroaan säälivät. Alussa tuota tuumaa kyllä vastustettiin, mutta miten siinä sitten tuumiteltiin, niin tuli puheeksi, että kenties! siten joutuisimme puolelle päivin Iin Köyttään ja ehtisimme Pohjola-laivaan, jolla olimme matkamme alkaneet. Ja niin lopussa suostuttiin tohtorin tuumiin.

Toinen talon miehistä kuuluikin oikein "verolaskija" olevan, tiesi akkaväki meille kertoa. Hänen pakeilleen siis lähdimme. Ajan kiireellisyyttä mies valitti, kun näet oli juuri elonleikkuu alulla. Tuumi kuitenkin: "Voinhan minä nyt sentään parin kolmen kosken ohi teijät viijä, niin kentiesi alempana saatte muita taas laskumiehiksi". Kun maksun kanssa emme sanoneet tinkivämme, jos hän vaan lähtisi, niin suostui hän lopultakin saattamaan meidät jokisuulle asti. Ei siis muuta kuin: "Pötyä pussiin nyt muija ja joutuin!" komennukseksi emännälle, hieman pyhäisempiä vaatteita päälle ja niin oli hän valmis. —

Pitkä ja pahanlaatuinen oli Maalismaa, Tikkasenväkevä ei sitä paljon parempi, Hiijenpato todellakin hiidellainen. Viimemainitussa varsinkin oli väylä mitä vaarallisin: kierosti kulki se terävien kallionkärkien välitse niin ahtaalta, että molemmin puolin vene melkein kiviä hiipoi läpi kiitäessään.

Laskumiehemme oli oikea suomalainen luonteeltaan, tyyni, vakava ja harvasanainen. Ihmeissään hän kuitenkin oli, miten omin neuvoin olimme niinkin pitkälle päässeet, ja vielä lastiveneen kanssa. Arveli, kun vene ehtimiseen tahtoi hänenkin ohjatessa kiville kolahdella, jopa ihan kiinnikkin tarttui joitakin kertoja, jotta: "Kummapa on, kun ei enään näitä koskia laskia osaakkaan, niin ne ovat mataliksi käyneet... Ja tuo venekkin se niin oudosti pallerehtaa, kun on niin lyhyt... Eihän sitä taho arvata ensinkään viilettää". — Tuumipa hän jo, jotta tuskin olisi lähtenytkään, jos olisi arvannut, että veneemme niin syvässä kulkee. Tuntui näet vähän hänen laskumieskunniaansa loukkaavan tuo alituinen kiviin kasahteleminen. "Mutta kyllä nyt joki onkin niin kuivillaan, ettei moniin vuosikymmeniin ole vesi näin vähänä ollut", vakuutti hän. — Samaa sanoivat kaikki muutkin.

Hiijenpato oli kyllä jo niin paha, että hiukan olisi tainnut epäilyttää sille omin päin lähteminen, mutta pahemmat kosket ne kuitenkin olivat vielä edessä. Lallinkoski ja Ruohokari — varsinkin edellinen — olivat nekin väkeviä koskia, mutta Ikko ja Raasakka kuitenkin "päät käärivät". — Ne ovatkin koko Iijoen pahimmat kosket, etenkin jälkimmäinen.

Ikon ylipuolella arveli laskumies parhaaksi hiukan vähentää lastia ja niin saivat tohtori ja nuorempi insinööri, vaikkakin vähän vastenmielisesti, lähteä rantoja pitkin juoksentelemaan, kun meillä toisilla oli soutuvuoro. Roimissa miehin me siis lähdettiin noille ryöppyäville koskille.

"Saisi sitä vejellä taas lujempaa", tuumi laskumiehemme tyynesti koskeen tultua, vaikka kiskoimme jo minkä jaksoimme. Niin siinä saikin vetää, jotta silmät nurin päässä; koskessa soutaminen on näet paljon raskaampaa kuin tyynessä vedessä, kun näet virta painaa aironlapoja vastaan niin että tuntuu melkein kuin airot kiinni olisivat tarttuneet. Vene se kiiti kuin nuoli kautta vaahtoavien kuohujen, milloin kiepahtaen sinne, milloin tänne, mutta aina kuitenkin sievästi sivuuttaen taitavan käden tanakasti ohjaamana tuhoa ja surmaa uhkaavia pohjapaateroja.

Raasakassa, joka monena korvana putoaa jokseenkin jyrkkään kolean louhikon kautta, oli meno varsinkin hurjaa. Monin paikoin siinä kuohujen harjat mielivät veneeseen ehtimiseen vettä räpsiä. Tyyni laskumiehemmekin näytti tuossa jo hiukan jännittyvän, varsinkin muutamassa kohden, jossa vene kovimmassa koskessa oli poikki virtaan juoksutettava eikä se oikein mielinyt totella. Tuo tavallinen huolettomuus, jolla hän muita koskia oli laskenut, yhdellä kädellä vaan melaa hoidellen, toinen housuntaskussa, katosi vähäksi aikaa. Mutta niinpian kun kosken alle päästiin, oli hän taas entinen mies.

"Kylläpä siinä oli kovallainen koski", arvelimme me alas päästyä. "Ei taittu monta sekuntia sillä taipaleella viipyä".

"Onhan se... Vaan ei se nyt mitään... Tulvan aikana se vasta paha on... Monet lautat siinä on särkenyt, kun tämä valtaväylä tahtoo paljolla veellä niellä, ettei tavallista tietä saaren taitse aina saa ohjatuksi. Silloin se lautan rikki ruhjoo noita louhikoita vastaan ja katsokoot siinä silloin miehet eteensä, miten päänsä pärjäävät... Jo siinä kerta oli minullekkin huonosti käyvä, kun teki saman tempun", kertoi laskijamme.

Joki haaraupi näet kosken ylipuolella kahdeksi, niin että pienoinen saari jää väliin. Eteläpuolista, perkattua, tasapohjaisempaa haaraa lasketaan tukkilautat keväisin tulvan aikana. Toinen väylä on päältäpäinkin jo sen näköinen, ettei siihen ole lautalla laskeminen: hirmuista louhikkoa, jonka läpi koski ryöppyävinä kuohuina ja pyörteinä mennä myllertää. —

Jälellä olevat kosket — Pakasen väärä, Huovisenkoski, Merikoski, Uiskari, Venäjänkari ja Helsinki — eivät enään peloittavan pahoja olleet. Mataluus niissä tahtoi pahinna haittana olla, vaan keinoteltiin sitä niistäkin alas niinkuin jo monesta muusta sitä ennen.

Yhdentoista aikaan aamupäivällä saavuimme Iin Haminaan. Siellä emme sen kauvempaa joutaneet viivyttelemään kuin että laskumiehen maihin veimme. Sitten lähdimme loppumatkaa soutelemaan. Aika olikin jo täpärällä, jos mieli joutua laivaan, kun oli vielä penikulman taival Haminasta Iin Köyttään soudettavana ja luulimme Pohjolan sivuuttavan Köytän jo kello 2:n tienoissa. Pikimmältään vaan pistäysimme muutamassa talossa lyhintä tietä tiedustamassa. Neuvon saatuamme tartuimme taasen airoihin käsiksi. Ei joudettu edes palaa haukkaamaan, vaikka "kutsumus" kyllä olisi tuntunut kovakin olevan, kun koko päivänä emme olleet jumalan jyvää suuhun panneet.

XI. Iistä Ouluun.

Muuatta pientä Iijoen suuhaaraa soudettuamme hyvät matkat, saavuimme meren rantaan.

Omituinen oli se tunne, joka valtasi meidät aavan meren selän nähdessämme tuossa edessämme valkopäisinä jättiläisaaltoina kuohuilevan. Vettä olimme kyllä paljonkin matkallamme nähneet, mutta meri — se oli meille kaikille lapsuudesta asti niin tuttu, niin omainen, että mielihyvällä sitä taasen tervehti pitkästä ajasta: olimme meri-ilman lapsia. Tuntui muutoinkin siltä kuin nyt olisi tie taasen ollut vapaana edessämme, kuin olisimme nyt taasen päässeet muun maailman yhteyteen. Hyvästi olimme kyllä tuolla vaarojen, korpien, koskien, järvien sekä sydänmaan yksinkertaisten asukasten keskellä viihtyneet, niin edellisten kuin jälkimmäistenkin, mutta "suuressa maailmassa" kasvanut, hän kaipaa vaihtelua, monipuolisuutta, jota sydänmaan rauhalliset olot eivät voi ajan pitkään tarjota. Tuommoinen kyltyminen ei kuitenkaan yksistään ollut syynä meidän mielihyväntunteeseemme, vaan kentiesi suuremmassa määrässä se alituisten ponnistusten ja mielenjännityksen tuottama väsymys, joka alkoi jo meitä vaivata: nythän kohta matkan vaivat loppuisivat, koti virkistävän levon väsyneille matkamiehille tarjoaisi. Hauska oli kyllä ollut matkalle lähteä, hauska siellä ollakkin, mutta hauskinta kentiesi kuitenkin oli, kun kaikista sen vaivoista ja vastuksista sai nyt sanoa voitollisesti suoriuneensa. —

Epäilyttää mieli hiukan, uskaltaakko lähteä tuonne ankaran tuulen käsissä möyryävälle meren selälle pienoisella purrellamme. Turvallisiksi olimme kyllä itsemme veneessämme tunteneet pienemmillä vesillä, jopa ryöppyävillä koskillakin, mutta nyt tuntui se niin kovin pieneltä, niin vähäpätöiseltä tuon vihaisen valtameren sylissä. Ja sama paha onni, joka oli kiusannut meitä koko loppumatkan, oli haittana nytkin ja vielä pahempana. Tuuli oli näet ihan nokkavastanen ja niin ankara, ettei vene tahtonut soutamalla ruveta ensinkään eteenpäin pakenemaan, vaikka kuinkakin olisimme kiskoneet. Vedettiin kuitenkin vielä viimeisillä voimilla, vedettiin niin, jotta laudat nauskuivat kahden voiman — vastustavan myrskyn ja eteenpäin pakottavain aironvetojen — käsissä.

Kohtahan tämä kuitenkin loppuu, jos kovalle ottaakin aina viimeiseen asti! kehoteltiin toisiaan ja hangattiin hiljalleen eteenpäin.

Kun pääsimme saarien suojaan, niin sitten se vähän helpotti. Tuuli muutoinkin tuntui jo rupeavan tyyntymään. Epäilimme, että kunhan ei vaan olisi laiva jo jättänyt ja niin ponnistettiin vielä minkä suinkin jaksettiin. Kiirettä meidän ei kuitenkaan olisi tarvinnut pitää, sillä perille päästyämme ei laivaa pitkiin aikoihin näkynyt, ei kuulunut. Arvelimme jo, että se olisi mennyt sivu, joutamatta Röyttään tavallista mutkaa tekemäänkään. Olimme näet kuulleet huhuttavan, että laivalla pitäisi uuden kenraalikuvernöörin apulaisen palata tarkastusmatkaltaan pohjoisesta. Ja herroilla — niillähän on aina kiire matkoilla ollessaan.

Odottelimme tunnin toisensa perään. Aikaamme kuluttaaksemme kävimme eräässä englantilaisessa höyrylaivassa ja muutamassa suomalaisessa purjelaivassa, jotka lastasivat puutavaraa ulos vietäväksi. Purjelaivan kapteenin kanssa juttelimme yhtä ja toista. Kertoilimme retkestämmekin. Ihmetellen hänkin seikkailujamme kuunteli ja matkamme pituutta arvaillen virkahti: "No sehän on kerrassaan kuin kesäretki Englantiin".

Helpolta kyllä tuntui ajatellessa, että nyt se tuo paljon puhuttu matkamme kaikkine vaiheineen kohta oli lopussa. Vatsa ei kuitenkaan ollut tyytyväinen noihin mielihyvän tunteisiin. Mitäpä se tunteista älyäisi, kaiken kun aikansa tarvitsee arkipäiväsempiin toimiini Olimme kyllä aikoneet vasta laivalla oikein aimo puolisiksi panna, mutta ei siinä muu auttanut kuin käydä vielä kerran käsiksi noihin vanhoihin tuttuihin: leipään, voihin, kalaan ja hapanneeseen piimään. Ja ihmeen hyvältä ne taas maistuivatkin puolen vuorokauden paaston perästä, vaikka olimme luulleet niihin jo perin kyltyneemme tuolla viisiviikkoisella tuttavuuden ajalla.

Jopa vihdoinkin näkyy tuolla laiva tulevaksi. Kaukaa sen savun jo erottaa nyt kokonaan tyyntynellä meren pinnalla. Sitten kohoo vähitellen näkyviin piippukin ja pian koko laiva. Mutta ei se tainnut odottamamme ollakkaan, koska tuonne saaren taakse taas katosi... Kiusaksi alkoi jo hiukan käydä koko odottaminen.

"Kun olisi myötänen, niin viisi me koko laivasta veisaisimme: lasketeltaisiin omalla Täräyksellämme", jo muuan tuskauneena virkahti.

Vaan tuossahan se viimeinkin "Pohjola" pyörtää saaren päitse kaarevassa suunnassa lastaavia laivoja kohti. Muuan nykäys vaan airoilla ja olemme sen luona...

Iloisesti tervehtii kapteeni meitä kuin vanhoja tuttuja, toivottaen tervetulleiksi pitkältä matkaltamme.

Laivalla kaikki matkustajat keräytyvät uteliaina katsomaan noita oudonnäköisiä tulijoita. Eräs vanhanpuoleinen herrakin toimittaa vieressään olevalle uteliaalle rouvasihmiselle: "Kuuluvat olevan turisteja, jotka ovat tehneet hyvin intresantin kesäretken". — Kapteenilta kait hän oli jo ehtinyt sen tiedon saada.

Pian oli kapineemme laivaan nakatut ja vene laivan perään köydellä kiinni sidottu; arveltiin sen sielläkin nyt toimeen tulevan. Kone alkoi yksitoikkoisen jyskeensä ja niin lähti laiva kiitämään kohti Oulua...

"Meillä on täällä korkeita vieraita", virkahti kapteeni kättä tervehdykseksi puristettaessa.

Pian sen huomasimme itsekkin. Komeassa univormussa tuossa laivan kannella käveli edes takasin vanhanpuoleinen, ryhdikäs herrasmies, jonka arvasimme mainituksi kenraalikuvernöörin apulaiseksi. Oli siinä joukko muitakin pyyleviä herrasmiehiä, jotka lienevät "hänen ylhäisyytensä" seuraan kuuluneet. Huolimatta noista ylhäisistä vieraista oli kuitenkin vähäksi aikaa yleinen huomio kääntyneenä meidän puoleemme. Tuo hiukan niinkuin hiveli omanarvontuntoamme. Jopa jotkut "hänen ylhäisyytensä" seurueestakin näkivät hyväksi tulla puhelemaan kanssamme, kyselemään matkastamme. Hyvin juttumme näyttivätkin heitä huvittavan, heissäkin entisiä ylioppilasaikojen iloisia muistoja eleille herättävän. —

Omituinen sattuma, että kohtasimme laivalla myöskin sen herrasmiehen, joka menomatkallamme oli meitä puhutellut ja koko retkeä vaan "bagatellinä" pitänyt. Ihmeisiinsä meni nyt hänkin, kun seikkailujamme kuunteli. Ei hän sanonut uskoneensa, että tuo matka niin perin vaikea olisi ja sittenkin silloin hiukan epäilleensä, tokko se meillä suoriaisi. —

Omituiselta tuntui mielessä, lähetessämme Oulun tuttua satamaa. Tuntui kuin olisi ollut tavattoman kauvan jo siitä, kun noilta valkamoilta lähdimme, silloin iloisella mielellä ja hyvillä toiveilla. Nyt oli kaikki koettuna. Paljon olimme nähneet, paljon nauttia saaneet, mutta vaivan takana tuo kaikki oli ollut. Niin — empä luule liikoja sanovani, jos tunnustankin, että tuskin yksikään meistä olisi halunnut heti lähteä uudestaan moiselle retkelle; hauska se oli ollut kyllä kaikkine seikkailuineen, mutta samalla perin rasittava ja vaikea. Jonkun ajan kuluttua — sen kyllä arvasimme — nuo kaikki seikkailut vaan hauskoilta näyttäisivät, niitä nautinnolla voisi muistella ja muillekkin kertoa, mutta nyt ne olivat vielä liljan tuoreessa muistossa. Ruumiskin vielä liijan tuntuvasti muistutti ylellisistä ponnistuksista, pani tyytyväisyydellä ajattelemaan sitä lepoa, tyynempää arkielämää, johonka nyt taasen pääsisimme. Niinhän on kaikkienkin ponnistusten, kaikkien voitettujen vaikeuksien jälkeen, että ensimmäinen tunne on mielihyvän sekaisen väsymyksen, levon tarpeen. Sitten vasta, kun on jälleen virkistytty, tuntuu vaikeuden voittaminen sitä mieluisammalta, sitä hyvältähipovammalta mielelle, kuta suurempia ponnistuksia se on vaatinut. —

"Salmen" satamassa astuimme taasen omaan alukseemme, soudellaksemme saarella olevaan huvilaan, josta olimme lähteneet.

Suhahtaen vastasi veneen keula rannan hietikkoon ja niin siis päivää vaille viiden viikon kuluttua lähtöpäivästämme eli elokuun 7 päivänä "Täräyksemme" ainakin palasi lähtövalkamaansa, jota sen ei liijoin kukaan ollut uskonut enään näkevän.

XII. Lopuksi.

Näin oli viisiviikkoinen veneretkemme nyt päättynyt.

Kaikkiaan oli matkaa karttunut hyvän joukon toistasataa penikulmaa. Kymmenkuntaa jokea — niissä kaikkiaan kolmattasataa koskea — ja noin kolmeakymmentä isompaa ja pienempää järveä olimme kulkeneet. Kokonaista kaksikymmentä kertaa — milloin pitemmälti, milloin lyhemmälti — olimme taivaltaneet venettä maata myöten, pikku vetoja lukuun ottamatta. Ja melkein kolmannen osan öistämme olimme viettäneet teltissä. — Jotain sitä jo tuommoisella retkellä ehtii kokea!

Kalliiksi ei kesäretkemme pituteensa nähden tullut, kuusikymmentä markkaa vaan mieheen. Ja siihen on luettuna veneen hinta neljäkymmentä markkaa, laivamaksut mennen tullen sekä kaikki yhteiset matkaostokset, niinkuin kahvipannut, kattilat, matkaeväät y.m. Hevostaivallukset ne enimmän kukkarolle kuluksi kävivät; muuten koetimme matkalla olla niin säästäväiset kuin suinkin. — Huokea retki siis rahallisessa suhteessai, mutta niin olimmekin itse "päivän kuorman ja helteen kantaneet". —

Seuraavana aamuna oli ensi työmme vetää vene maalle, nähdäksemme ja tarkastellaksemme sitä sisältä ja päältä. Emme olleet Paanajärveltä lähdettyä liijoin uskaltaneet sen pohjapuolta silmäillä. Kovin olikin se kurjassa kunnossa: mieluummin olisi luullut alipuolta turppaaksi kuin veneen pohjaksi, niin olivat kivet sen pahanpilalle möyhentäneet. Ja siellä täällä näkyi vielä suuria arpia molemmin puolin, muistomerkkeinä ankarimmista sysäyksistä kiviä vastaan. Monta täräystä oli todellakin "Täräysparkamme" saanut osakseen, monta kovaa kolausta kokea.

Semmoinen oli veneen ulkopuoli. Paljon paremmin ei ollut laita sisäpuolenkaan: useimmat pohjalaudat halki, kaaret jokainen — lukuun ottamatta siestimiä — poikki useammasta kohden, muutamat kolmesta neljästäkin. Eipä ihme, että vene olikin ruvennut pahallaisesti vuotamaan loppumatkalla. Muuttunut oli se koko muodoltaankin, rumaksi levetä lätistynyt, kun poikkinaiset kaaret eivät laitoja enään oikein tukeneet. Ihme vaan että sillä ehein nahoin olimme viimeisetkin kovat kosket päässeet! Saimme todella kiittää sen lujuutta siitä, ettemme ainakaan sille retkelle ijäksi jääneet, kuten ennen lähtöämme oli meille ennusteltu. Mutta niinkuin tässä matoisessa maailmassa tavallisesti käypi, kiittämättömyyden se sai "Täräyskin" palkakseen kaikista hyvistä töistään ja vaivoistaan: se tuomittiin käytäntöön kelpaamattomaksi. Kokalleen se sai jäädä siihen rannalle keuvottamaan päivän paahdettavaksi. Pian kait sen kylissä ammottavat raot irvistelivät tämän maailman nurjuutta. Ja niin siitä "Täräyksestäkin" tuli siis lopuksi "irvikuva menneestä komeudesta". —

Sen päivän vierailimme vielä yksissä Oulussa, vaan seuraavana aamuna puristettiin kättä erojaisiksi ja — niin hajauttiin kukin omille elomailleen, ei kuitenkaan ijäksi, vaan piakkoinkin jo taasen tapautuaksemme pääkaupungissa, siellä muistellaksemme seikkailujamme ja niistä yhdessä vielä monet ilot pitääksemme.

Kahdenkymmenen vuoden päästä tuon retkemme uudistamme, niin sovittiin erotessa. Silloin emme kuitenkaan aijo koskia koluta, vaan viiletellä vapaampia väyliä, "ilmojen kautta, lintujen tietä", ilmalaivalla näet, jonka insinöörimme lupasi erittäin tuota retkeä varten "konstrueerata". Ja peukaloa sitä oikein pistettiin "sen asian päälle", niin jotta kyllä kait se lupaus on pidettävä. Silloin siis voin luvata lukijoille juttelevani hiukan oloista ja matkustuksista yläilmoissakin, jos nimittäin ensinkin nämät juttuni ovat heitä huvittaneet.