Part 3

Vaaralliselta tuo leikki näytti, vaan tuolla kosken kuohujen ja pölkkyjen keskellä ne tukkipojat tuntuivat olevan oikeassa elementissään. Pölkyt ja joki, kas siinä tukkipojan "virkahuone"! Eikä siinä joukossa näytä surut painavan. Laulellen ja leikkiä laskien he vaan puohailevat, vaikka kuolema on alituisesti tarjona. Ja mikä vielä merkillisempää, vaikka tukkipoika ja vesi ovatkin jokapäiväiset kisakumppanukset, toistensa pelottomat toverit, niin harvapa noista junkkareista kuitenkaan uida osaa. Tuo onkin monelle turmion tuottanut, kun on suin päin sukeunut tuonne vellovan veden valtaan, kolmannen toverin, pölkyn, kosken pyörteessä pettäessä.

Katselimme hetkisen tuota leikkiä. Sitten lähdimme tukkilaisten luo asiaamme heille selvittämään. Yli ja pitkin pölkkyjä siinä täytyi juoksennella, miten ne milloinkin eteen sattuivat.

"Vene meillä olisi tuolla kosken alla ja eteenpäin pyrittäisiin, vaan mitenkäs tässä käy pääsyn kanssa, kun noin olette väylät tukenneet?"

"Ka autetaanhan sitä matkamiestä, autetaanpa hyvinkin", vastasi muuan joukosta, jonka päältä päin ja äänestäkin kohta huomasimme olevan "kukkona linnan päällä", s.o. johtajana joukossa. Hän olikin reippaine ulkomuotoineen, ahavoittuneine kasvoineen ja ripeyttä sekä rohkeutta osottavine ryhtineen oikea tukkipojan tyyppi. Niiloksi ne kaikki tuntuivat vaan häntä kutsuvan, mutta tuo nimi jo yksistään kajahti kuin kunnianimenä toisten huulilta.

"Pois keksit ja kanget! Joka mies matkustavaisia auttamaan!" komenteli hän. Eikä siinä kukaan lähtiessä paljon vitkastellutkaan.

Kepeänä se kulki vene tuomoisen miesjoukon käsissä pahankin ruuhkan ylitse. Tavarat kuitenkin otimme pois veneestä ja kantelimme itse kosken niskaan. Pelkäsimme näet veneen kovin ruhjoutuvan tukkeja myöten vedettäessä, jos siinä vielä lasti olisi painona. Ettei tuo pelkomme ihan turha ollut, sen huomasimme. Sillä sittenkin rupesi vene hiukan vuotamaan tuon kyydin jälkeen, vaikka kyllä koetimme katsoa, ettei tukkilaiset sitä kovin saaneet ruhjoa.

Oli siinä hirmuinen ruuhka. Kuuteenkymmeneentuhanteen arvelivat miehet siinä puita jo olevan ja yhä uusia niitä tuli minkä kerkesi. Kolme kertaa oli koskeen jo ruuhkan tehnyt ja kolme kertaa oli se hajonnut. Kun näet joki on noin tukkeuksissa, nousee vesi ylipuolella niin tavattomasti ettei tuommoinenkaan ruuhka enään voi sen painoa kestää. Ja silloin ruuhka "laukeaa" semmoisella ryskeellä ja paukkeella että penikulmien päähän sanottiin kuuluvan. Vahvat tukit menevät poikki kuin korret, jos semmoiseen paikkaan ovat sattuneet tarttumaan, etteivät muutoin irti pääse. Niin tekee siis vesi sen, mikä ihmisvoimille näyttää mahdottomalta. Ruuhkan lauetessa kuului saavan olla varoillaan ne miehet, jotka ovat kosken alla purkamassa, pelastaa nahkansa miten parhaiten herkeävät. Niilo kertoi meille, miten kerrankin kun he olivat purkamassa suurta ruuhkaa Taivalkoskessa, ruuhka yhtäkkiä laukesi niin etteivät miehet ajoissa ehtineet paeta. Ei siinä ollut muu auttanut kuin mennä muassa vaan. Toiset olivat hyökänneet veneisiin ja niillä miten kuten pelastuneet tukkien joukosta kosken alla rannalle, mutta hän erään toisen miehen kanssa oli hiljastunut ja joutunut vesivaraan. Pölkyn päälle he kuitenkin olivat päässeet ja niin yhdellä tukilla laskea hurauttaneet kosken alle, vaikka kuohut olivat yli hartioiden lyöneet.

"Se oli kyytiä se", arveli Niilokin. "Ei siinä joutanut nenäänsä niistämään edes, kun muutamassa sekunnissa oli jo kosken alla. Sieltä meidät sitten toiset korjasivat veneellä rannalle."

Noita jutteli hän saatellessaan meitä ruuhkalta ylemmäs koskelle. Vesi kun näet oli noussut niin tavattomasti ja tukkeja tuli alas sakealti ehtimiseen, oli täysi työ neljälle miehellekkin koskea noustessa: kaksi sauvoi veneessä minkä jaksoivat ja kaksi kiskoi henkensä uhalla pitkällä nuoralla venettä rantaa pitkin kulkien. Sittenkin oli paikoin niin ja näin, menikö eteen- vai taaksepäin.

Tuossa juuri ponnistellessamme lähti pienempi, ylipuolella olevan niemen nenään patounut ruuhka liikkeelle suurempaa kohden.

"Ka nyt se lähtee", arveli Niilokin jo, kun tuo röykkiö mahtavan juhlallisesti jyskien lähti hiljoilleen jutamaan virran mukana kivikolta, pannen liikkelle edessään olevatkin tukkipadot.

Jännityksellä odotimme jo saavamme nähdä oikein uhkean laukeamisen. Vaan mitäs vielä! Jonkun matkaa tuo mahtava tukkilautta solui kyllä alaspäin, vaan sitten pysähtyi, kai tarttuen kiinni peräänantamattomia pohjalouhikoita vastaan. Parin kolmen tunnin perästä Niilo kyllä arveli veden niin paljon nousevan, että koko ruuhkalle lähtö tulisi, vaan emme malttaneet enään ruveta odottelemaan, hitaasti kun matka muutoinkin kului ja olimme jo pari kolme tuntia siinä värkkäillessä menettäneet.

Niilolta saimme me muutoin tietoja Autti- ja Korojoistakin, hän kun näet oli niillä useat kerrat ollut tukinlaskussa.

"Kyllähän niitä veneellä juuri muutoin voisi nousta, vaan miten lienee veen laita siellä nyt, kun on näin kovin kuiva kesä... Ja sitten ne köngäs-pahukset! Auttijoessa ensinnäkin on Autinköngäs, jossa vesi putoaa viisikolmatta syltää, suihkuna ilmassa suhauttaen jyrkältä kalliolta alas syvään rotkoon kuin ilves saaliinsa niskaan, niin että tulvan aikana ihan aukea luola jää kallion ja suihkun väliin... Kurtti siitä koetti kerran tukkeja ruveta alas laskemaan, vaan kun sinne kerran päästettiin, niin ei niitä sen koommin näkynyt", lisäsi hän silmäten meihin, jotta minkä vaikutuksen nuo sanat tekivät. "Ei siinä muu auttanut kuin rakentaa hirsistä ränni, jota myöten tukki kerrallaan solautettiin putouksen alle."

Ylempänä tiesi Niilo olevan vielä korkeamman Koivukönkään Korojoen latvoilla, vaan siellä ei hänkään sanonut käyneensä.

"Niin — kyllähän siellä taitaa monasti kovalle ottaa ennenkuin selville vesille taasen pääsettä. Vaan mitäpä niistä: kyllähän mies kaikesta muusta pääsee, vaan ei pahasta akasta", arveli Niilo lopuksi. "Hyvästi nyt vaan ja onnea matkoillenne", toivotti hän jättäessään meidät erään toisen junkkarin saatettaviksi kosken niskalle. Keksin hän vielä komensi tuon uuden saattajamme meille antamaan, sillä: "Ajatteles miltä itsestäsi tuntuisi, jos olisit matkalla eikä kukaan kättään ojentaisi pulaan puuttuessasi", tuumi hän toiselle, kun tämä ei mielellään olisi tahtonut ainoaa keksiään antaa.

"Minä tuossa pistäyn talossa emäntiä puhuttelemassa", sanoi hän sysäten lakin upeasti korvalliselle ja lähti huolettomasti astumaan taloa kohti, mennessään laulellen:

Vielä niitä honkia humiseepi Suomen salomailla. Eikä ne reippaat Pohjolan poijat ole Helsingin tyttöjä vailla.

Huhtikuussa ne parhaat poijat jokirantoja astuu. Siellä ne saappaat likoaa ja housun "pultit" kastuu.

Tukkipoika se lautallansa on kuin iso herra, "Patenttiliiveri" taskussa ja vitjat viisin kerroin.

Toisen junkkarin saattelemina nousimme sitten "rosvon väylää", s. o. matalaa rantaväylää kuta kuinkin helposti kosken niskalle. Keksin hän meille erotessaan antoi kuin antoikin, vaan kun rahaa siitä hänelle tarjosimme, niin arveli: "Puulaakin se on keksi eikä siitä siis minun ole maksua perittävä." Ja sen pitemmittä puheitta hän lähti takasin astuskelemaan.

"Suomalainen tuokin", virkahti joku meistä tuon johdosta.

Ei ne nuo Niilon kertomat uutiset juuri kovin ilahuttavia meistä olleet, vaan "ei tässä silti auta suremaan ruveta", tuumiskelimme tuohon. Vaivoja ja vastuksia kyllä olimme odottaneet, vaan jo alkoi siltä näyttää, että liian vähäisiksi olimme ne sittenkin arvanneet. —

Kappaleen matkaa Vanttauskosken ylipuolella laskee Kemijokeen Vanttausjärvestä saman niminen pienenen joki. Sen olivat tukkilaiset koko kahdeksan kilometrin pituudelta perkanneet ja tukeilla kahden puolen padonneet parin kyynärän levyiseksi ränniksi. Ja sitä myöten he sitten paraikaa laskivat Kemijokeen ylempänä Vanttausjärvessä olevia tukkeja, joita niitäkin piti olla kahdeksisenkymmentätuhatta. Aika hurjaa vauhtia siinä tukit kilvan toinen toisensa jälkeen kiitivät, veden iloisesti kohistessa tuossa ahtaassa salvoksessa. Mutkapaikoissa kivet, pohjasta irti kiskoutuen, jyrinällään säestivät tukkien kumeita jysäyksiä horjumatonta hirsiseinää vastaan. — Kappaleen aikaa katselimme tuota hauskaa näytelmää.

Rännille oli miehiä keräytynyt aika lauma. Luulimme ensin, että ne kaikki olivat siinä työpuuhissa. Tuosta erehdyksestä kuitenkin pian pääsimme, kun muuan miehistä tuli meiltä tiedustelemaan jotta: "Mitä niitä valokuvia tulisi puolitusinaa maksamaan, jos niinkuin otattaisi itsestään?" — Muuan edelliseltä koskelta jo ennen meitä tänne ehtinyt mies oli näet kertonut meillä valokuvauskoneen muassa olevan ja nyt tukkipojat aikoivat käyttää sopivaa tilaisuutta hyväkseen ja "panettaa naamansa paperille", niinkuin mies selitti. "Olisi näet niin sopivaa aina taloissa saada tyttölöille jättää naamataulunsa muistoksi."

Hukkaan meni heidän hyvät toiveensa kuitenkin tällä kertaa. Selitimme näet heille, että koneemme oli ainoastaan omia tarpeitamme varten ja ettemme siis maksunkaan edestä muille valokuvia ota. Noloina pojat siis saivat lähteä tiehensä, vaikka jo niin valmiina valokuvattaviksi olivat jotkut tulleet, että oikein villahuivikin oli solmulle kaulaan kääräistynä.

Matkoistamme saimme kuitenkin tehdä heille selkoa. Kuultuaan että aijoimme samalla veneellä takasin Ouluun pyrkiä toista tietä, neuvoivat he meitä menemään Kitkajärvestä Livojärven ja samannimisen joen kautta Iin vesiin. Kun näet siellä vedenjakajan yli kone on laitettu tukkeja järvestä toiseen hinaamaan, niin voisimme antaa sen vetää veneemmekin vesistöstä toiseen. Etenkin muuan pienenläntä, tummaverinen mies koki sitä selittää minkä jaksoi ja kerkesi, vielä jälkeemmekin huutaen. Paljon hänellä olisi tuntunut olevan sanottavaa, vaan eivät näyttäneet sanat kerkiävän kyllin sukkelaan suusta pursuta, niin ettemme paljon hänen puheestaan selvää saaneetkaan. Ainoa, minkä kuulimme, oli hänen sukkeluutensa mainitusta koneesta, kun hän huusi, jotta:

"Menkäähän vaan sen kautta ja antakaa koneen kulettaa! Se vetää kyllä vaikka mustilaisia." — Sukkeluudelleen hän sitten pahasti rähähti nauramaan. —

Luulimme nyt jo sille päivälle päässeemme suuremmista vastuksista, kun näet sanottiin ensimäiselle koskelle olevan melkein penikulma matkaa. Niin vähällä emme kuitenkaan vielä siitä päivästä suoriuneet. Tuskin näet olimme ehtineet sauvoskella puolta penikulmaa, ennenkuin taasen tuli tukeista vastus ja vielä pahempi. Kaihuan talon kohdalla oli nimittäin kerrassaan toista kilometriä pitkä "suma", s.o. ylempää tulevat tukit koottu suvantoon. Suunnaton määrä siinä oli pölkkyjä moninkertaisten vastinten varassa. Tuommoisesta sumasta niitä sitten päästellään vähitellen alemmaksi; sillä kertaa oli suma "lukossa" alempana olevien suurten ruuhkain takia.

Arvelimme jo, ettei siinäkään olisi vahteja, vaan älähän mitä — ilmausihan sieltä kuin ilmausikin yksi mies pensaiden takaa, meidän rantaan laskiessamme.

"Eihän tässä vielä ole ollunna kuin myö kaksi miestä vähissä", arveli hän tyynesti, saveksi murtaen, tiedustellessamme eikö siinä auttajia olekkaan matkustajain varalta. "Olisihan niitä kyllä talossa toisella puolen jokkee miehii, kun ne voan sieltä liikkeelle saisi."

"Menkäähän nyt kohta taloon ja sanokaa, että kymmenen miestä vähintään pitää heti tulla venettämme sivu suman kantamaan", kehoitimme häntä; olimme näet päättäneet, ettemme antaisi enään vetää jyryyttää venettämme tukkien yli, kun se vuotamaan oli ruvennut jo entisistäkin koluutuksista.

Vastaan sanomatta mies lähtikin tukkeja myöten poikki joen juoksemaan. Talosta olivat kait kuitenkin jo huomanneet. Kun miehiä sieltä juoksi rantaan, niin huusi hän heille: "Täällä on herroja, jotka tahtovat vähintään kymmenen miestä venettään yli suman kantamaan."

Ihmeesti niitä alkoikin miehiä talosta lappautua rantaan, kun yksi palasi sanaa sinne viemään. Pian karttui jo toistakymmentäkin. — Kuulimme jälestäpäin, että joku päällikkö oli juuri äsken kulkenut sen kautta ja antanut kovat määräykset matkustajain auttamisesta. Siitä tuo sukkeluus. Osaksi antoi kait vauhtia sekin, kun kuultiin "herroja" olevan matkalla. Kun näet jälestäpäin kerroimme muutamalle isännälle, että olimme kannattaneet veneemme koko pitkän suman sivu, arveli hän: "Annappas että olisi ollut talonpoikaisia matkustajia, niin kyllähän olisivat kantaneet."

Ei auttanut miesten muu kuin kantaminen työksi, vaikka kyllä he vetämistä esittelivät. Kyllästyä aloimme jo tuohon tukkien tuottamaan alituiseen vastukseen ja arvelimme, että "antaapa jätkänkin hiukan ponnistella." Kädet taskuissa tällä kertaa kulimmekin, antaen miesten kantaa veneen kuluineen kampsuineen. Ja kulkivathan ne kyllä tuommoisella miesjoukolla, vaikka raskaatkin olivat; vene etenkin alkoi vettyneenä painaa toista vertaa enemmän kuin alkujaan. — Vaivaa ei siis tuosta taivalluksesta meille itsillemme isosti ollut, vaan kulkua se kuitenkin paljon hidasti. Parisen tuntia meni näet puuhaillessa, ennenkuin taasen pääsimme matkaa jatkamaan. Pari kilometriä me sinä iltana enään eteenpäin pääsimme. Väsyneinä yövyimme Pekkalan "lautamiehen" taloon. — Noitten kaikkien vastusten takia olimme sinä päivänä edenneet vaan puolitoista penikulmaa. Kuitenkaan se ei ole niinkään vähän, kun huomioon ottaa kaikki vaikeudet, mitkä olivat olleet voitettavinamme. —

Jotakuinkin virkistyneinä lähdimme tavallisissa ajoin seuraavana aamuna taasen taipaleelle. Samanlaista taistelemista koskien ja tukkien kanssa se oli yhä vaan senkin päivää. Väliin soudettiin, väliin sauvottiin, väliin koetettiin molempiakin keinoja, mutta ei se tahtonut vedellä sittenkään aina. Kun näet virta- ja karikkopaikoissa tukkeja oli pitkin rantoja patounut, virta väkevä ja syvä, niin ei siinä airoilla ja sauvomilla mihinkään päässyt. Ei auttanut muu kuin juoksennella tukkien päällä, köydellä venettä vetäen, yhden keksillä työnnellessä sitä tukeista ulohtaammalle. Vaarallista tuo leikki kyllä oli, kun näet tukit väliin saattoivat lähteä liikkeelle meidän niiden päällä juoksennellessa, mutta minkäpä siinä muunkaan neuvoksi keksi. Monestikin siellä kyllä "housun pultit kastui", vaan eteenpäin sitä myöskin aina hiljoilleen päästiin.

Emme kuitenkaan kovin kauvas talosta ehtineet, ennenkuin koski taasen voittamattomaksi esteeksi eteen kyhäysi. Juotaskoskelle näet oli ruuhkan semmoisen tekassut, ettei läpi keinoilla millään; kova siinä oli jo sauvominen edes ruuhkan allekkaan päästäksemme, virta kun näet oli tavattoman vihaista. Tukkilaisia keräytyi kuitenkin avuksemme, kappaleen aikaa odoteltuamme. Pitkä ei siinä matka ollutkaan, kun kannettiin vene kuiville jääneen kannaksen poikki kosken ylipuolella, oikealla sivulla olevaan mutkaan.

Tukit olivat pudonneet kosken ylempää niin tykkänään, että osa kosken pohjaa oli jäänyt kuiville. Se tarjosi nyt meille mukavan tilaisuuden hiukan tarkastella kosken pohjamuodostumia. Huvittavaa olikin katsella, miten vesi vuosisatojen, kentiesi -tuhansienkin kuluessa on tehnyt työtään. Kovat paadet on se näet sileiksi hivonut, kuluttaen kallion missä sievän kaareville mutkille, missä pehmeän pyöreille paateroille, kaiverrellen kiveen mitä sievimpiä ja monimutkaisimpia muodostumia, kuin mikäkin kuvanveistäjä. Erittäinkin oli muuan pienoinen luolantapainen syvennys muutaman pohjapaaden kylessä omituinen. Kivi oli siinä erittäin kaunista, punertavan juovikasta ja luolan seinämät kovettuneet mitä mukavimmille kouruille ja syvennyksille, välillä olevine kosken sorvaamine kohopaikkoineen. Paikoin oli kallioon kaivautunut monen muotoisia, soikeita, ihampa pyöreitäkin purnuja, n.s. hiidenkirnuja, joista muutamat oli metrin syvyisiä, jopa syvempiäkin. Pohjalla niissä oli aina joko yksi iso tai useampia pienempiä pyöreäksi hivouneita kiviä, joita pyörittämällä ja kalliota vastaan hankaamalla koski oli nähtävästi emäkallioon syövyttänyt nuo syvänteet. Jotkut noista kirnuista olivat sisältä paljon laajemmat kuin suusta; kun näet vesi kirnuun hyökätessään panee siellä sisällä olevat kivet kieppumaan edestakasin, niin kuluttavat ne vähitellen seinämän koveroksi. Pohja kaikissa kirnuissa oli hyvin sileä ja säännöllisen kovero, sekin kierivien kivien hivonnasta. —

Pitkälti ei ollut Juotakselta toiselle koskelle, parisen kilometriä vaan. Säpsäksi kuulimme sitä sanottavan ja kyllä se nimensä kaltainen onkin. Sähisten siinä näet vesi muutamassakin kohden putoaa pari kolme metriä korkeana, jyrkkänä könkäänä.

Tukit olivat pudonneet Säpsänkin pahanpäiväisesti. Hiukan pääväylää olivat tukkilaiset kuitenkin siinä aukoneet ja silloin älä otakkaan heitä enään avuksi.

"Väylähän on auki", saat vastaukseksi, jos menet apua pyytämään, viisi siitä, mimmoiseksi tukit ovat tuon "väylän" tehneet.

Omin voimin kosken päälle saimmekin ponnistella. Pääväylää olisi meidän kuitenkin ollut miltei mahdoton päästä mutta kun vesi tukkipadon takia oli nousut ylipuolella ja osa siitä työntyi toista, kesällä tavallisesti kuivillaan olevaa haaraa myöten, niin käytimme me sitä hyväksemme. Vuolas oli virta kyllä siinäkin, vaan ei kovin syvä. Kun tohtori kahlasi köyden kanssa ylemmäksi ja pani "härkävoimansa" liikkeelle, me toiset taas koskessa tarpoen hankasista kiskoimme, niin nousta sen veneen täytyi, ei siinä vastusteleminen hyövännyt. Ja niin siitä pälkähästä taas päästiin, vaikka kyllä lujalle otti; kastui siinä muustakin kuin hiestä. — Jätkät ne eivät olleet niinä miehinäänkään, että auttamaan olisivat tulleet; seisoskelivat vaan toisella rannalla, suu auki katsella ällistellen.

Puhaltaa meidän täytyi hiukan, kosken niskalle päästyämme. Ja aika tyytyväisiä taasen oltiin. Siinä nuotion ääressä levähdellessä ja vaatteita kuivaillessa pistettiin kahviksikin, ensi kerran koko matkalla; "värkkiä" kyllä oli muassa, mutta pidimme maukkaampana aterioidessa käyttää "saijua" tai "kaakaota", joita pian pyöräytimme nuotiotulella. —

Säpsän jälkeen ei kosket haitanneet ennenkuin saavuimme Autin talojen kohdalla olevalle Pirttikoskelle; sievää suvantoa vaan, jota soutelimme vastatuulen aikalailla puhallellessa.

Oli niitä useampiakin Autin taloja siinä luonnonkauniilla paikalla, korkealla niemekkeellä Pirttikosken ja sen alipuolella olevan pienen järven välissä. Sivu emme aikoneet niistä mennä sisällä pistäymättä. Kohta Autin talojen ylipuolella meidän oli näet eroaminen Kemijoesta Auttijoelle, joka kulkee aivan asumattomien sydänmaitten läpi ja oli meidän siis sille lähtiessämme eväitä varustaminen useamman päivän varalta.

Laskimme kosken alla rantaan ja menimme mielestämme muhkeimpaan taloista; aika vankkoja ne olivat kaikki noin sydänmaan taloiksi ja rikkaiksi niitä mainituinkin; suurimmat porolaumatkin Tennilän jälkeen. Talosta saimme ruuan puolta, kaikkia mitä vaan tarvitsimme.

"No eihän se talo aivan anhiton ole siitäkään", oli vanhan isännän vastaus aina, kun kysyimme saisikko sitä ja sitäkin. —

Muutoin, vaikka tuo talonpoikais-pohatoissa tavallinen pöyhkeys tahtoikin esiin pistää, puheissa varsinkin, oli kohtelu täällä kuitenkin toisellainen kuin edellisen porokuninkaan luona.

Syötyämme ja tarpeelliset eväät varustettuamme, lähdimme puuhaamaan venettämme poikki niemen. Tukit olivat nimittäin padonneet Pirttikoskenkin pahasti, vaan tukkilaiset näyttivät kuitenkin olevan kovin vastahakoiset avuksi lähtemään, kun näet olivat siinäkin väylää hiukan aukoneet. Saimmekin hevosen talosta ja vedätimme veneen niemen poikki, pahimman kosken ylipuolelle. — Sauvomista sitä oli siitäkin vielä aikalailla, ennenkuin pääsimme toista kilometriä talojen ylipuolella Auttijoen suulle.

Hauskalta todella tuntui saada vihdoinkin jättää Kemi-joki kaikkine vastuksineen selkänsä taakse. Täytyy näet tunnustaa, että vaikka se nyt olikin noustuna, tavattoman vaivaloista matkaa tuo kuitenkin oli ollut Eikä retkemme ollut tähän saakka juuri suurta nautintoa meille vielä tuottanut. Masentua kuitenkaan ei mielten annettu, ei matka-innon laimeta, sillä tästä lähtien, niin toivoimme, matkan hauskempi puoli vasta alkaisi, vastukset väheneisivät, kulku helpponeisi, kaikki kävisi paremmaksi. Talossa oli kyllä meille sanottu, että kyllä siellä vieläkin kova monet kerrat eteen koituisi, vaan huoli siitä, kunhan pienemmille vesille vaan päästiin ja erilleen noista kiusankappaleista tukeista, niin kyllähän kaikki muut vastukset aina voitettaisiin. Hyvillä toiveilla ja ilomielellä jätimmekin nyt hyvästit Kemijoelle, jota parikymmentä penikulmaa olimme nousseet kahdeksassa päivässä, saaden taistella monenlaisten vaivojen ja vastusten kanssa.

Mitä muutoin tukkoihin tulee, joiden kanssa olimme saaneet niin vastenmielistä tuttavuutta tehdä, ihmetytti meitä varsinkin se, että pitkin matkaa melkein kaikki puut olivat kuorimattomia. Arvaa kyllä, mimmoiseksi jo moinen joukko tuoreita, pihkaisia puita muuttaa veden niinkin valtavassa joessa kuin Kemijoki onkin. Mutta kun vielä sen lisäksi irtaunut puunkaarna jää mätänemään koskiin ja suvantoihin, niin ihmekkös, jos kalat joesta vähenevät; mikäpä kala olostuisi asumaan tuommoisessa pihkavedessä. Kun ihmettelimme tuota seikkaa muutamalle isännälle, kysyen, eikö kuoripäällisten puiden laskeminen ole laissa kielletty, arveli hän: "Kyllähän se laissa kielletty on, vaan siitäkös ne tukkipohatat välittävät... Maksavat vaan sakot ja sillä hyvä. Ennenhän kannattaakin muutamia satoja sakkoja suorittaa kuin ruveta kuorituttamaan satojatuhansia tukkeja... Se tulisi tuhansia maksamaan... Ja tuleehan ne kuitenkin kuorituiksi, ennenkuin jokisuulla ovat; siitä kosket kyllä huolen pitävät... Mitäpä ne muusta semmoiset välittävätkään kuin omasta kukkarostaan, tulipa sitten muille ihmisille kuinka suuret vahingot hyvänsä." —

Ennenkuin eroamme Kemijoesta, tahdon vielä lisätä jonkun sanan yleensä oloista ja elannosta Kemijokivarsilla, sen verran kuin pikaisella matkallamme niitä tulimme huomioon ottaneeksi.

Jos tahtoo lausua arvostelunsa ainoastaan sen mukaan, mitä silmä näkee, niin täytyy myöntää näiden seutujen olevan parhaimmin asuttuja ja varakkaimman näköisiä koko Pohjanmaalla. Talot ovat näet muhkeita jo päältä katsoenkin eikä viljavainiotkaan niiden ympärillä vähäpätöisiltä näyttäneet. Aina ei tuo arvostelu saata viedäkkään erhetykseen, sillä kyllähän Pohjanmaalla paljon äveriäitäkin taloja löytyy. Kuitenkin, joka pohjalaisen luonteen tuntee, tietää myöskin, että yhtenä sen pääomituisuutena on ylpeys, loistelevaisuus. Ja sepä se vaikuttaa paljon tässäkin suhteessa. Pohjalainen näet tahtoo, että talon pitää näyttää joltakin jo ulkopuolellekkin, olipa sitten varallisuuden laita muutoin vaikka niin ja näin. Voipi sanoa, että kun savolainen tai karjalainen perustaa talon, raivaa hän ensiksi itselleen peltoja niittymaita, hankkii karjaa ja puuhaa yleensä taloudellisen toimeentulonsa vakaannuttamiseksi, tyytyen itse sillä välin asumaan pienessä mökkipahasessa. Sitten vasta, kun hän näkee tulevaisuutensa turvatuksi, ryhtyy hän rakentelemaan majaansakin hiukan muhkeammannäköiseksi, kuitenkin pysyen siinä suhteessa aina jokseenkin vaatimattomana. Niin ei tee pohjalainen. Hän käy päinvastaisessa järjestyksessä, pitäen ensiksi huolen omasta mukavuudestaan ja siitä, että talo talolta rupeaa näyttämään, sitten vasta toisessa sijassa talon tarpeista. Tuo ei tietysti kuitenkaan aina voi hyvin vedellä. Siitä seurauksena onkin, että monesti nuo uhkean näköiset kartanot ovat enemmän tai vähemmän rappiolla, jopa usein ainoastaan puolivalmiina, talon maanviljelys huonossa kunnossa, karjanhoidonkin laita niin ja näin. Ihmeekseen usein huomaa tarkemmin taloa ja sen oloja tarkasteltuaan, että kuori petti, ulkonaisen komeuden takana piilikin raihnaisuus ja — köyhyys.

Tosin kyllä maa ei kaikistellen niin huonoa ole, ettei se voisi asukastaan elättää, jos sen muokkaamiseen työtä, vaivaa ja järjellisyyttä käytettäisiin, mutta — missä vika lieneekin — kuitenkin Kemijokivarsilla yhtä vähän kuin yleensäkkään Pohjanmaalla moni talo vuoden ympäri omilla eloilla toimeen tulee, vaikka hyväkin vuosi tulisi. Ja kuitenkaan ei halla noilla kuivaperäisillä, joen suojaamilla mailla ole läheskään niin tavallinen vieras kuin monilla muilla Pohjanmaan perukoilla; ihan tuntematon se kuitenkaan ei ole. — Kuivuus, jonka tekemät tuhot varsinkin kauvempana sisämaassa olivat erittäin tuntuvat, teki matkakesänämme paljon vahinkoa sekä viljan että heinän kasvulle Kemijokivarsillakin.

Karjanhoito, järkiperäisellä tavalla järjestettynä, on nähtävästi tulevaisuudessa näiden seutujen pääelinkeinoksi kehittyvä. Sitä ennen on kuitenkin välttämätöntä, että perä-Pohjolan liikennesuhteet tulevat melkoisesti parannetuiksi, maamme rautatieverkko tuollekkin syrjäiselle kulmakunnalle ulonnetuksi. Sillä vaikka karjanhoidon suhteen onkin viime aikoina jo edistytty melkoisesti täällä, samoinkuin muuallakin Suomessa, on kuitenkin selvää, ettei se voi vakavalle kannalle ja kukoistukseen päästä ennenkuin ollaan tilaisuudessa suuremmitta vaikeuksitta sen tuotteille ulompana omia nurkkia menekkiä hankkimaan. — Muun karjanhoidon ohessa lienee mainittava myöskin poronviljelys, jota vielä melkoisessa määrässä hajotetaan Rovaniemen takalistoilla ja Kemijärven seutuvilla, vaan joka kuitenkin monellaisen vastuksellisuutensa takia on vähitellen menettänyt suuren osan merkitystään.

Joesta on Kemijokivarren asukkailla ollut ainainen tulonlähde. Se antaa varsinkin tuota Pohjanmaan kuulua lohta ynnä taimenta ja siikaa. Kemijoki onkin maamme parhaimpia "kalajokia". Valituksia kuitenkin kuului, ettei se jokikaan enään anna niinkuin ennen muinoin. Näyttää siis siltä kuin tuo huomauttamani epäkohta tukkien suhteen ei todellakaan olisi ajan pitkään vaikuttamatta kalain joesta katoamiseen; eihän näet Kemijoen suuremmoinen tukkiliike vielä niin ikivanha ole. — Muut sivuelinkeinot ovat vähempiarvoisia. Mainitsemista kuitenkin ansaitsee se vilkas liike, jonka tukkipuuhat aikaan saavat, ja joka on monet kauniit markat jokivartelaisten kukkaroihin tuottanut.

Mitä sitten kansaan tulee, niin on se tuota reipasluontoista, toimeliasta pohjalaista, ylpeätä kyllä, niin sanotaan, mutta kuitenkin yleensä vierasvaraista ja hyvänsuopaa. Matkailija tuntee tuon suoraluontoisen rahvaan seurassa hyvin viihtyvänsä, jopa pian koteutuvansakin heidän oloihin. Mielihyvällä huomaa matkustaja, joka on liikkunut eri seuduilla maatamme, miten suuri ero on kansan henkisen kehityksen, sivistymisen ja siitä seuraavien muidenkin tuntomerkkien, niinkuin asumus- ja viljelystapojen, siisteyden y.m. suhteen yleensä pohjois-pohjanmaan ja useiden muiden maamme eri osien asukasten välillä. Tuo on silmään pistävintä etenkin mitä Kemijokivarren asujamiin tulee. Mainituissa suhteissa näet näiden seutujen asukkaat kelpaavat esimerkiksi rahvaalle muissa osissa maatamme. Kuitenkin vertausta tehdessä on tietysti huomioon otettava sekä asukasten erilainen luonne että myöskin ne historialliset olosuhteet, joissa kansamme eri osat ovat kehittyneet. — Paljon kansan ja olosuhteiden kehittymiseen täällä vaikuttaa jo se vilkas liike, joka juuri Kemijokivarsia pitkin kulkee pohjoisemmaksi. Muuta ei puuttuisi, kuin parempia kulkuneuvoja vaan sekä enemmän sivistyslaitoksia ja näistä seuduista voisi pian kehittyä yksi maamme edistyneimpiä osia.

V. Auttijoen suulta Paanajärvelle.

Toiselta tuntui tyynen Auttijoen sauvoskeleminen kuin tuo alituinen vastavirtaan ponnisteleminen ja tukkien kanssa taisteleminen Kemijoella. Oikein sitä nautinnolla pukiskeli, kun vene joka työnnöllä sukkulana sylittäin suljahti eteenpäin, veden keulassa kohistessa, ei virran vastustuksesta, vaan veneen vauhdista. Airoille tuota kohta kuitenkin ruvettiin, kun joki oli tyyntä, heitettiin uistimia veteen haukia houkuttelemaan, eikä aijottu kovin kiirettä pitää. Könkään alle kuitenkin oli aikeemme yöksi ehtiä; sinne oli sanottu olevan vaan parisen neljännestä.

Maisemat alkoivat nyt saada hyvin sydänmaisen muodon. Kaitaisena, vaan kuitenkin suunpuoleltaan jokseenkin syvänä kiemurteli tuossa Auttijoki rauhallisena laaksossaan. Rantamaat sen molemmin puolin kohosivat vähitellen aika korkeiksi, paikotellen hyvinkin jyrkiksi, enimmäkseen havumetsää kasvaviksi harjanteiksi. Kuta etemmäksi ehdimme, sitä jylhemmän muodon sai seutu: harjut kohosivat kohonemistaan, samalla myös läheten toisiaan ja siten sulkien jokilaakson aina kapeammaksi väliinsä. Mitään erikoisen kaunista ei luonto kuitenkaan ollut siihen asti, kunnes saavuimme Autinkönkään alle. Mutta sielläpä avausi eteemme maisema semmoinen, jota kyllä maksoi vaivan katsella, joka kerrassaan hurmasi meidät.

Tuossa harjanteet jyrkkinä kalliopäätyinä, kuin olisivat katkaistut, sukeltautuvat joen tyyneen pintaan, lähenevät toisiansa kuin yhteen syleilyyn sulautuaksensa. Mutta siihempä ovatkin käsivarret rauvenneet, kylmän kankeina ojentuneet toinen toistansa odottamaan, koskaan kuitenkaan toisiansa tapaamatta. Vikkelä veden veikko se on näet siihen väliin pistäytynyt, uurtaen syvän uransa kautta kallion sydämmyksien. Suoraan kuni miekan halkaisemana on siinä kallio kahtia revennyt, jättäen väliinsä metri viitisen leveän aukon vedelle veräjäksi. Äkkijyrkkinä kohoovat repeämän seinät huikaisevan korkealle molemmin puolin: taivas sinisenä juovana vaan siintää ylipuolella, metsä vihreänä harsona reunustaa ylhäällä kuilun partaita. Alhaalla halkeimessa taas joki synkän tyynenä soluu kaltaista tietänsä kuin Manalan musta virta. Ympärillä on kaikki niin kuolontyyntä ja rauhaisaa, että oikein vistolta tuntuu seutu tuossa illan salaperäisessä hämyssä; ilta-aurinko vaan kullaten luopi säteensä tuonne vuoren vihreille harjanteille.

Kuka ei hurmaantuisi tuommoisesta näystä keskellä jylhää vuorimaata, kenen sydän ei sykähtäisi moiselle kuvalle!

Ja tuossako sitten kaikki?! Ei, ei vielä puoletkaan! Kun näet olimme aikamme ihailleet tuota omituista paikkaa, lähdimme uteliaina edelleen tarkastelemaan, mitä enempää vielä saisimme nähdä. Kauvaksi emme ehdikkään, ennenkuin maisema jo muuttuu, uusi eteen avautuu. Tuo kapea sola laajenee äkkiä, sen seinämät kohoavat yhä korkeammiksi, käyden samalla myöskin epätasaisemmiksi. Äsken tyyni jokikin muuttuu virtavaksi, tuossa vähän matkan päässä jo pienenä tyrskynä tyristen. Sitäkään ei pitkälti piisaa, muutaman metri kymmenisen vaan, kentiesi hiukan rapeamman. — Sitten joki loppuu tyyneen, pyöreähköön lampareeseen, jota joka puolelta rajoittavat jyrkät vuoriseinät. Ja tuossa lammen taustalla, enempi oikealla kädellä se näkyy jo itse putouskin. Korkea kallioseinä on siinä kuin väkivaltaisesti rikki reväisty ikiliitoksistaan. Suuri ei siihen aukko sittenkään ole syntynyt, taitaa ylempää olla noin parikymmentä metriä äyräästä äyrääseen. Siinä ei ole en ään jälkeäkään äskeisen solan säännöllisyydestä: kaikki kuin silvottua, särettyä, niin särmikästä ja säännötöntä, seinät epätasaisesti viistot ja röyhyisesti lohkeilleet. Veden kulkuväylä, metri kolmisen levyinen kallion repeämä, ei sekään ole suora ja esteetön kuten edellisessä paikassa, vaan kohoaa jyrkkää vuoren kuvetta kiveröissä mutkissa, ikäänkuin piilossa pujottautuen läpi ruhjoutuneen kallion. Ja ikäänkuin osottaakseen sitä sitkeätä sidettä, jonka veden voima on tuossa murtanut, ovat uoman seinämät ja pohja muodostuneet julman epätasaiseksi louhikoksi, ompa uomaankin paaden möhkäleitä pysähtynyt. Vesi siinä kulkeekin ihan kuhisevana vaahtona, tuimasti rajuten ahtaassa raossansa. Se ikäänkuin ottaa vauhtia tuon pahan paikan läpi päästäkseen, pudoten könkään päältä ihan tyynestä virrasta huikaisevina hyppyreinä alas kallion halkeimeen. — Kohinallaan siinä putous säestää honkain huminaa tuolla ylhäällä jyrkänteiden rinteillä, suhisten sulloutuu vesi syvänteeseen, pahasti paiskellen paaden kylkiä sivu kiitäessään. Pahimmin siinä raivon veden vihaisia puuskuja saa kestää varsinkin muuan suuri kallionmöhkäle, joka on uskaltanut asettua juuri putouksen alle, kuohun keskelle, veden vinhaa vauhtia pidättelemään.