Part 9

X. Kuusamon kirkolta Iijoen suulle.

Kerrankin sai taasen laskea oikein myötäistä.

Mitä suotuisimmalla tuulella näet lähdimme kirkonkylältä seuraavana aamuna halkomaan Kuusamojärven selkää. Pitkälti ei tuota hyvää kuitenkaan piisannut, Vanttajanjoen suulle asti vaan. Olimme nimittäin päättäneet heittää Vuokkiniemen kautta menon sikseen, kun emme Pistojesta kirkollakaan sen parempia tietoja saaneet ja kun kotia alkoi jo muutoinkin kiire tulla. Sen sijaan aijoimme pyrkiä Kuusamon vesistöistä Iin vesille ja sieltä sitten, miten näkyisi, Oulujoen latvoille Hossa- ja Kiantajärvien sekä niihin laskevien jokien kautta. Aikomuksemme oli nyt ensinkin päästä Vanttajanjokea samannimiseen järveen. Ennenkuin Iijärveen pääsee Vanttajajärvestä, tiesimme olevan toista kilometrin taivalluksen yli Maanselän kannaksen, joka on veden jakajana; Kuusamon puoliset vedet näet laskevat Venäjän puolelle Vienanmereen, Iin vedet Pohjanlahteen. Tuota emme kuitenkaan huoleksi panneet, sillä saimme kuulla, että sitä tietä ennenkin on veneitä taivallettu.

Vanttajanjoen löytämisessä siinä ensinkin työ oli. Kovin oli puro pieni ja kaislaiseen, vetelään järven rantaan kun se vielä laski, ei sitä niinkään helpolla huomannut. Kun vihdoin löysimme joen, ei se suurta iloa meille tuottanut. Alkoi näet taasenkin veneen vetäminen. Jo suussa siinä tahtoi tenän tehdä, kun puro oli niin matala, ruohoinen ja liejuinen, ettei tahtonut läpi päästä keinoilla millään. Ylempänä tuo meno jonkun matkaa oli hiukan parempaa, kun saattoi nuoralla vedellä venettä pitkin puroa. Mutta kun se sitten koskeksi kyhäysi, ei koko joesta ollut enään paljon taikaa: oli siinä siksi vettä että juuri näkyi. Tuo ei kuitenkaan meitä isosti säikäyttänyt, sillä olimmehan jo kerran jos toisenkin matkallamme kuivia kulkeneet. Keino miten päästä eteenpäin oli hyvin yksinkertainen: vedettiin vene miehissä kivikkoa myöten kosken päälle.

Muutamassa kohden ylempänä oli puro niinkin kaitasena syvälle suoniityn sisään uurtautunut, että kun venettä siitä läpi kiskoimme, leikkasivat varppeet kummaltakin puolen turpasta puron partaista veneeseen. Siitä tuon jo suunnilleen arvaa, minkälainen se "kulkuväylä" oli. Isommalla vedellä sitä ylös kuului kyllä ennenkin kuletetun veneitä, harvoin kuitenkin nykyvuosina. Mieluummin taivalletaan suoraan Kuusamojärvestä Vanttajajärveen, jos tarve vaatii sitä tietä kulkemaan. Harvoin sitäkään enään tehdään, kun näet jokikulku "kaupunkiin", s.o. Ouluun, on melkein kokonaan lakannut, kun maantie pari vuosikymmentä sitten Kuusamoon saatiin.

Iättömiä emme kuitenkaan Vanttajanjoen nousemisessa viipyneet, se kun ei ole kuin noin neljännestä pitkä. Soutelimme sitten puolen penikulman pituisen Vanttajajärven toiseen päähän "Valittajan vanhuksia" tervehtimään. — Aikomuksemme oli saada talosta neuvoja ja apua, Iijärveen venettämme taivaltaaksemme.

Terveinä ja tyytyväisinä vanhukset tapasimmekin. Aika ketteränä se vanha emäntä vieläkin pyörähteli, ruokaa meille laitellessaan. Ukko myöskin oli terve ja puhelias; itse lupausi lähtemään renkipoikansa kanssa saattajaksikin meille.

Kuvaavaa muutoin sydänmaan oloille on muuan pikku tapaus, joka meitä huvitti. Kun näet tiedustelimme, kuinka pitkälti taivallusmatkaa Iijärveen karttuisi, tuumiskeli ukko: "No sinnehän se taitaa mennä kappaleen toiselle neljännekselle". — Emäntä kait tahtoi kuitenkin näyttää seuranneensa paremmin aikaansa ja rupesi tarkoin selittämään, että niin ja niin monta kilometriä sitä taivalta on.

"Tämä meijän vaari se tahtoo vain pysyä niissä vanhoissa mitoissa vieläkin", lisäsi hän kuin puollustellen asiaan sekaantumistaan.

"No mutta oletkos sinä sitten muori kulta koskaan sitä kilomeetriä nähnyt, kun niin tiijät määräillä matkat niissä uusissa mitoissa?" kysäsi tuohon isäntä muijaltaan puoleksi leikillisesti, voimatta kuitenkaan salata pientä vahingon iloa, kun sai toista siten nolata.

"Kukapa häntä lienee nähnyt, vaan kun ne niitä meeterejään ja litrojaan tahtovat pakottaa käyttämään, niin täytyy kait niitä joskus oppia tuntemaan", virkahti tuohon emäntä, närkästyneenä ukon sattuvan pilan johdosta. Ja sen enempää enään puheisiimme sekaantumatta pyörähti hän toiseen huoneeseen. —

Niin sitä sitten taasen vetää könyytettiin venettä kankaan poikki härjän vuodasta leikatuilla "poronhihnoilla", joita Vanttajan ukko oli mukaan varannut; sanoi näet helpomman olevan niillä vetää kuin "sulin käsin" ja sen me taipaleella todeksi huomasimmekin.

Matkan varrella jaariteltiin ajan kuluksi yhtä ja toista. Ukko kertoi, miten ennen kuusamolaisten täytyi sen kautta voija muita lastejaan "kaupunkiin" kulottaa, kun ei maantietä ollut. Sanoipa olleensa viitisenkymmentä vuotta sitten taivaltamassa Pohjolan kuulun "tukkipohatan" Kurtinkin ensimäistä voilastia. "Velaksi kuului sen kylältä keräillyksi saaneen", tiesi vaari vakuuttaa. — "Jo vain ei olisi silloin uskonut, että siitä vielä semmoinen pohatta paisuu", tuumiskeli hän.

Sievästi johdettiin puhe ukkoon itseensä ja joku kuin sivumennen mainitsi: "Teistähän se Santeri Ingmanni kuuluu kirjankin kirjoittaneen".

"Niin — kuuluuhan se..." virkahti tuohon vanhus hymähtäen. "Vaan mitä niistä kirjailijoista... Panevat enemmäksi puoleksi omiaan, minkä hänkin meistä kertoessaan." —

Ainoastaan puolentoista tuntia meni meillä tuossa toista kilometrin taivalluksessa. Suuresti apuna olivat näet entiset telotukset, jotka olivat säilyneet polulla etenkin suopaikoilla.

Nyt olimme siis toisissa vesistöissä. Pitkälti emme kuitenkaan eteenpäin päässeet, ennenkuin jo taasen taivallus työksi tuli. Kapea lahti näet vaan on tuossa mantereen ja yli kolme neljännestä pitkän, kaksihaaraisen Jouhtenniemen välillä. Niemen poikki veneet tavallisesti kuuluttiin taivaltavan, kun pitkä kierros muutoin täytyisi tehdä. Niinpä mekin vedimme veneen tuon puoli kilometriä leveän, korkeana harjuna kulkevan niemen poikki. Telotettu siinä oli kyllä tie, mutta lujalle otti sittenkin ennenkuin yli päästiin, väsyneet kun oltiin jo edellisestä taivaltamisesta.

Aukeni nyt eteemme kaunis Iijärvi pitkänkapeine selkineen. Sen pohjoispuolella Vanttaja- ja Mustavaarat kohottelevat kyömyisiä selkiään, itäpäästä taas Iivaara uhkeana ylenee kolmatta sataa metriä yli järven pinnan; järvetkin niillä seuduin ovat muutoin noin 300 metriä yli meren pinnan. Iivaaran vierellä tuossa sopusointuisasti ylenevät vielä hieman matalammat Ahven- ja Penikkavaarat.

Sieltä Iivaaran rinteiltä ne saavat Iijoen latvat alkunsa pieninä puroina. Kuuluupa vaaralla olevan lähde, josta vesi juoksee kahtaanne päin. Toiselta laidalta näet lähtee Iijoen äärimmäisin haara, kun taas toiselta puolen muuan Pistojoen haara saa alkunsa. Sen lähteen vedet siis hajaantuvat jokseenkin kauvas: osa Pohjanlahteen, toinen Vienanmereen.

Iijoen ylimmällä latvaosalla on nimenä Rajajoki. Kerrotaan sen nimensä saaneen siitä, että sen kautta muinoin muka Venäjän ja Suomen välinen raja on kulkenut. — Iivaara on muutoin merkillinen sen puolesta, että se tiettävästi on ainoa paikka ainakin Suomessa, jollei liene koko maailmassakin, jossa löytyy erästä omituista vuorilajia, jota vaaran nimen mukaan on "ioliitiksi" ruvettu kutsumaan. —

Yleensä voi sanoa, että nämät seudut olivat matkallamme viimeiset huomattavammassa määrässä luonnonkauniit. Iijoen varret näet eivät ole paremmin kuin sen kosketkaan joitakin pienempiä poikkeuksia lukuun ottamatta, mitään erikoisen kauniita. Senpä vuoksi syystä voi sanoakkin, että nyt oli hauskin ja viehättävin osa matkastamme kulettuna, hurja koskienlasku sekä väsyttävä suvantojen ja järvien soutaminen enään vaan jälellä. Sen tähden seuraavassa kerronkin vaan lyhyin piirtein matkastamme Iijokea alas, viivähtäen ainoastaan joissakin, kentiesi hiukan lukijoitakin huvittavissa kohdissa. — Tiedän kyllä että monien nimien luetteleminen tuntuu joistakin lukijoista hiukan kuivalta. Kuitenkaan en malta olla matkan mukaan mainitsematta Iijoen lukuisain koskien nimiä, koska useat niistä kuvaavat hyvin kosken luonnetta, kuten kaikkikin kansan antamat nimitykset. Useilla nimillä olisi sitäpaitse vielä oma historiansakin, mutta tässä ei ole kuitenkaan tilaisuutta ruveta tarkemmin niistä selkoa tekemään.

Soutelimme siis poikki tyyntä Iijärveä. Puhtaan kirkkaalta sinitaivaan rannalta loi heinäkuun viimeisen päivän ilta-aurinko punertavan ruskonsa järven pintaan ja kultaili kauniisti taustalla olevien vaarojen siintäviä harjoja. Oli niin juhlallisen kaunista ja tyyntä, ettemme edes puhelemisella raskineet tuota luonnon rauhallisuutta häiritä, vaan sanattomina soutelimme, nauttien luonnon herttaisuudesta ja viehättävyydestä. Niin saavuimme lahden perukkaan, josta Iijoki alkaa. Pohjolan kesän omituisen lumoavassa illan hämyssä soutelimme vielä tyynenlaista jokea Poussujärven ylipuolella olevan Poussukosken niskaan. Koskelle emme kuitenkaan enään lähteneet, kun hämärä alkoi jo pahasti haitata ja kun koski, vaikka kyllä oli sanottu perkatuksi, näytti kovin pahalta ja matalalta laskettavaksi. Talokin piti kartan mukaan siinä ihan lähellä olla. Vedimme siis veneen kiville kosken niskaan ja lähdimme taloa hakemaan. Se löytyikin, vaikka vasta puolen kilometrin päässä ja yösijan siellä myös saimme. Ettei kuitenkaan yksinään tarvinnut yötänsä viettää, siitä viljalti vilisevät russakat huolen pitivät. —

Aamulla kuletimme veneen nuorassa ja sauvomilla kosken alle; laskea koskea ei voinut, niin kovin matala ja kivikko se oli.

Purjeessa lasketelimme Poussujärven halki ja soutelimme sitten sen perukasta lähtevää, läpi Rahkolammen juoksevaa jokea Soivionjärveen. Tuohon järveen laskiessamme näimme etäällä sen itärantaa pitkin juoksentelevan jonkun tavallista suuremman, korkeajalkaisen elukan, jota koosta ja käynnistä päättäen arvelimme hirveksi. Kiiruhdimme soutamaan siihen suuntaan, tuota kummaa nähdäksemme, mutta silloin se, luultavasti meidät huomaten, pyörähti metsään ja katosi näkyvistämme.

Raakkujärveen laskevan lyhyen joen sekä mainitun järven poikki soudettuamme saavuimme Kurenjoelle. Se laskee, Hammas- ja Kurenkoskissa välillä kuohahtaen, Vähäkero-nimiseen järveen. — Jälkimäinen sen koskista on todellakin kaitanen ja jyrkkä kuin kurenkaula. Koettaessamme kahden miehen sauvomissa laskea sitä, sattui niin hullusti, että vene yhtäkkiä hypähti kivimuljun päälle ja pyörähti siinä ympäri, ei kuitenkaan kumoon, vaan keula vasta- ja perä myötävirtaan. Katsoimmekin viisaimmaksi nakata köydet kahden puolen maalle, kun vene kerran oli noin sukkelasti kokokäännöksen tehnyt. Köysillä ohjaten laskimme sitten veneen kosken alle.

Lieneekö äskeisen "hirven" näkemisestä metsämiesluontomme kovin kiihtynyt tai silmätkö muutoin lienevät pettäneet, se vaan, että kun Vähänkeron keskelle pääsimme, niin ensin yksi, sitten toisetkin luuli ihan varmasti rannalla näkevänsä taasen tavallista oudompia elukoita, tällä kertaa ei sen huonompia kuin kerrassaan — karhuja. Ja olikin niitä koko kolme kappaletta, emä ja kaksi pentua. Niin päättelimme. Tuolla rantasuolla ne kuukkivat mättäiden välissä, siirtyivät siitä pian läheiseen viidakkoon... Katsotaan neljän miehen, katsotaan tarkastikkin... Ei ne todellakaan voi olla muita kuin karhuja, siihen päätökseen tulimme yksimielisesti.

Tuostakos sitten touhu nousi.

"No nyt sitä pannaan toimeen karhujahti ainakin, ilman Kuusamon herroja ja heidän koiriaan", joukosta joku jo innostuneena huudahti.

Luotipatruunia, joita tohtori varovaisen insinöörin kehotuksesta oli jo kotona kymmenkunnan valmiiksi ladannut tämmöisen tapauksen varalta, pistetään kahteen muassa olevaan haulikkoon... Ne kahdelle miehelle aseiksi... Kolmas ottaisi kirveen, neljäs — no, kunhan jotain asetta hänkin käteensä saisi, vaikka sauvomen, muun paremman puutteessa... Ja onhan puukotkin joka miehellä, muutamilla kaksikin, oikeita pohjalaisia surma-aseita...

Soudetaan rantaan, min keretään... Kilvan sitten suolle ja pensaikkoon, ensin edes jälkiä nähdäkseen... Ja tuossahan ne jo... "No voi sun perhana!" Ja kaikki purskahdimme kohti kurkkua nauramaan, sillä tuolla ne menivät, kiitivät täyttä neliä, min enimpänsä ennättivät, läpi pensaikon ja pitkin suota ne kolme — poroa, emä vasoineen. — Hukkaan menivät siis taasen hyvät humalat.

Sitten sitä ihmeteltiin ja vielä uudestaan ja uudestaan ihmeteltiin, miten noin oli voitu erehtyä. "Mutta kyllä ne sittenkin niin kummilta näyttivät tuossa suomätästen välillä hypellessään, että olisi siinä erehtynyt toinenkin, vaikkei olisikkaan äsken nähnyt hirveä kuten me". Noin vakuuteltiin ja uskoteltiin toisilleen, kun ei näet erehdyksestä voinut toinen toistaan syyttää. — Hiukan pani epäilemään jo hirvenkin näkemistä, kun silmämme noin pahasti kerran rupesivat pettämään. Ja — epäilevällä kannalla olemme vieläkin sen elukan suhteen. —

Hieman apua oli taasen purjeesta Isollakerolla, johon tyyntä jokea olimme soutaneet edellisestä järvestä; se olikin viime kerta, jolloin purjetta voimme käyttää, kun näet koko loppumatkan puhalteli yhtämittaa vastanen. Pian tuuli kuitenkin tyyntyi, niin että loppumatkan saimme soudella jo Kerollakin. Jatkoimme kuitenkin vielä matkaa salmen kautta Isolleirnijärvelle. — Sen ympäristöt muistuttivat vielä hiukan Kuusamon järvimaisemien kauneudesta.

Yöksi pysähdyimme järven yläpäässä, pitkällä niemekkeellä olevaan Irniniemen taloon. —

Nyt oli meidän päättäminen, kummanko tien valitsisimme, Ii- vai Oulujoenko. Jos mielimme Oulujokea latvoille, niin olisi Irnijärven pitkälle pistävästä Vaaraperästä pientä puroa myöten ollut noustava Kainuunselän vaarojen alle. Sieltä neljänneksen taivalluksella olimme arvelleet pääsevämme selänteen yli pieneen Lomapuroon, jota myöten olisi koetettava päästä Salmijärveen. Mainitusta järvestä tiesimme kyllä sitten pääsevän Salmijokea Oulujoen Iijärveen, sieltä Hossajärven ja Yläjoen kautta pitkälle Kiantajärvelle, josta syvät veet vetäisivät aina meren rannalle; kaksi meistä oli näet ennenkin nuo matkat kulkenut.

Talossa panivat ihmeekseen jo tuumaammekin aikoa koettaa Iin vesiltä Oulujoen vesille. "Jalan tuon taipaleen kyllä voisi päästä", sanottiin, "mutta venettä sen kautta ei ole tämän maailman aikoina kulotettu."

"Mahottomaksi siellä kävisi taivallus, vaikk’ olisi miehiä kymmenenkin... Kovin kolkko siell' on korpi ja korkeat vaarat vesistöjen välillä", vakuuttelivat talon miehet.

Noiden tietojen takia ja kun muutoinkin matka-aikamme alkoi jo lopuilleen käydä, päätimme luopua tuosta tuumasta ja laskea suoraan alas Iijokea. Emme kuitenkaan ensinkään epäilleet, että jos vain meillä olisi aikaa ollut, olisimme kyllä tuonkin ennen kuulumattoman taivalluksen suorittaneet.

Aamulla lähdimme siis soutelemaan edelleen. Molemmat Irnijärvet jäivätkin taaksemme jo aamupuhteella. Vasta Vähänirnijärven alapäässä pistäysimme Irnin taloon tiedustelemaan minkälainen joki on alaspäin.

"Kovastihhan se on koskinen. Ja sitten niin pahoja koskia... Tulvan aikaan ne varsin hirvittäviä ovat... Ja kyllä siellä oppimaton joutuu pahempaan kuin pelinään nytkin, jos niille omin päin uskaltaa... Onhan tuo kyllä matalana vesi, jottei ne niin vuolaita ole, vaan varovaisena siellä saa olla sittenkin."

Noin kerrottiin meille talossa. — Kalarikkaita sanottiin koskien tavallisesti olevan, vaan kuivuuden takia arveltiin kalojen, varsinkin isompain, järviin siksi kesäksi jääneen. Koettaa sittenkin aijoimme ohi mennessä kalastusta koskilla, kuitenkin pitemmittä pysäyksittä. Myöhemmin huomasimme kuitenkin todeksi ukkojen sanat ja uskoimme onkimisen siihen.

Laskumies-tarjokkaita niitä olisi ollut useitakin; eivätkö liene sentakia koskiakin niin pahoiksi "maalailleet". Sanoimme kuitenkin koettavamme mieluummin itse laskea, menipä sitten syteen eli saveen. Ja niin lähdimme talosta. —

Ilta oli käsissä, kun saavuimme Jokijärvelle. Viisitoista koskea olimme laskeneet jo siihen saakka. Niiden nimet järjestyksessään ovat: Niskakoski, Runtti, Väkeväkari, Vähälaaka, — sen yläpuolella vielä erittäin mainittiin "Iinkka" eli ensimmäinen suurempi korvake — Isolaaka, Vääräkoski, Petäjäkorva, Kahu, Louhi, Parila, Saarikoski, Lohikari, Peurakoski ja Iiviökoski.

Jyrkkiä olivat noista koskista useat, vaan enimmäkseen olivat kaikki lyhyitä. Tulvan aikana voipi moni niistä olla todella hurjan väkeväkin, mutta noin vähällä vedellä ei niitä juuri voi sanoa vaarallisiksi. Eipä niistä useaakaan olisi viitsinyt edes koskeksi sanoa. Yleensäkkin meistä näytti siltä, että iijokelaiset ovat paljon kärkkäämpiä koskille nimiä keksimään, vieläpä oikein "voimakkaita". Kemijoella taas useinkin sanottiin: "Ei siellä mitään koskea nyt tule pitkiin aikoihin... Ompahan vain joku niva tai karikko suvantojen välissä". Ja kuitenkin useat noista "nivoista" ja "karikoista" olivat niin väkeviä kuin Iijoen isommat kosket, ainakin paljon vetevämpiä.

En kuitenkaan sillä tahdo sanoa, että luettelemani kosket — vielä vähemmin myöhemmät — sentään olivat juuri lasten laskettavia. Aika kyydin niissä sai vene useassakin ja virta kuohahteli joissakin jo aika sievästi. Hyvänä harjotuksena ne olivat isompien laskemiseen. Emme näet enään viitsineet vaivata itseämme edeltäpäin käydäksemme koskia tarkastelemassa, se kun aikaakin olisi paljon vienyt. Laskimme vaan summakaupalla, veden kulkua tarkasti silmällä pitäen ja sen mukaan venettä ohjaten. Kyllähän se silloin tällöin tahtoi veneen pohja kiviäkin koluta, vaan ihmeesti se kuitenkin meni aina niin, ettei pahoja vaurioita tullut. Perkatuita ne tosin ovat muka Iijoen enimmät kosket, vaan siitä ei paljon avuksi ole, kun tukit ovat väylät kerrassaan pilanneet. — Laskumiehenä olimme alusta lähtien kukin vuoro tuntinsa ja niin pitkin matkaa. Sattui eteen mitä hyvänsä, ei auttanut kenenkään arasteleminen. Ei muuta kuin: "Ann’ huhkia vain!" meni sitten syvin eli matalin. —

Kurjalta näyttää Jokijärven kylä ohikulkijasta. Ei luulisi siinä ennen kirkonkylän olleen; kirkko on näet muutettu entiseltä sijaltaan Jokijärveltä pari penikulmaa alemmaksi Taivalkoskelle, jonka mukaan koko kuntakin on sitten ristitty Taivalkoskeksi.

Ylempänä oli meitä jo varoitettu yöpymästä Jokijärven taloihin, kovin pahansiivosia kun ne kuuluivat kaikki — muuatta syrjässä olevaa suurempaa taloa lukuun ottamatta — olevan. Sentähden soutelimmekin halki järven ja niin sen sokkeloisen länsipään läpi edelleen joelle. Mieluummin aijoimme yöpyä metsään nuotiolle kuin taloihin mennä.

Pari koskea—Hevos- ja Niskakosken — laskimme vielä iltahämärässä, sopivaa yöpaikkaa katsellen. Nuotioksi kelpaavaa honkaa ei kuitenkaan ottanut näkyäkseen. Ilma taas muuttui jokseenkin koleaksi, niin ettei mieli tehnyt asettua telttiinkään lämmittävättä nuotiotta. Venäläiskarin niskalle tullessamme satuimme onneksemme huomaamaan pienoisen ladon jonkun matkan päässä. Se oli kuin tehty neljälle miehelle makuupaikaksi... Ja heiniä melkein täynnä... Parempaahan ei voinut toivoa. — Sinne hautausimmekin heiniin ja nukuimme makeammin kuin monesti höyhenpatjoilla. —

Seuraavana päivänä laskimme kokonaista kolmeneljättä koskea. Ensinkin yöpaikasta lähdettyämme Taivalkoskelle saakka oli: Venäläiskari, Taljakosken "linkka", Taljakoski, Kaijankoski, Saarikoski, Harjunalanen, Kirkkokari, Mustakoski, Kumpukeula, Hyväkari, Hepokari, Jäniskoski, Pikkujuurikka, Sauvonjuurikka, Isonkivenjuurikka, Kallioinen, Pirtinkari, Markkinakari, Käpylinnunleuka, Venetkoski, Kiveskoski, Saunakari, Väljä, Näveri, Yliniittykari, Myllykoski, Matoniva ja viimeksi Taivalkoski.

Toiset noista koskista olivat melko vuolaita ja veteviä, toiset taas niin laveita ja matalia, että kahlailemalla niissä täytyi venettä vedellä. Enin osa kuitenkin oli helposti laskettavia; ei silti, ettei niillä tarpeeksi asti olisi kiville sittenkin koluutellut.

Taivalkoski oli yläpuolelta kokonaan padolla tukittu, kun tahdottiin siten vesi ohjata kosken partaalle raketun sahan ränniin, väkirattaita käyntiin panemaan. Kun tuo jo muutoinkin paha koski oli veden vähyyden tähden vielä hankalammaksi käynyt, ei sinne ollut hyvä venettään uskaltaa, ei edes köydelläkään laskien. Sahan miehet kyllä tuumivat, että siitä ne ovat muutkin omin neuvoin saaneet veneensä kosken alle puuhata, kun on padon ohi vain autettu. Tuohon emme kuitenkaan tyytyneet. Lähdimme senvuoksi sahan hoitajan puheille, tiedustamaan, miten tuosta pulmasta päästäisiin. Kohteliaasti ottikin hän meidät vastaan, lupasi veneemme hevosella kosken ohi toimittaa ja pyysi meitä sen aikaa huoletonna istumaan ja levähtämään. Ensin ei hän sanonut oikein korviansa uskoneen, kun selitimme, että olimme omalla veneellä tulossa Paanajärveltä. — Pari tuntia meillä levähtäissä menikin, hauskasti jutellessa, kahvit ja teet juodessa.

Päivä oli jo ikäpuolella. Kuitenkaan emme malttaneet käyttää hyväksemme isäntämme kohteliasta pyyntöä, että jäisimme taloon yöksikin, vaan lähdimme edelleen koskia laskettelemaan. —

Valtavammiksi ja vesirikkaammiksi alkoivat nyt kosket käydä: aika tulisen vauhdin ne jo antoivat veneelle. Illan hämy rupesi kyllä pian koskilla pahasti haittaamaan, mutta siitä huolimatta laskimme vielä viisi koskea, nimittäin Turvakko-, Koivuja Suukosket sekä Pirin ja Jurmun.

Huijaa menoa se oli. Kosken kuohuissa vene kiiti eteenpäin kuin lintu. Perämies ei kuitenkaan hämärän takia voinut liijoin ensinkään eteenpäin erottaa. Lännen taivaalla juuri vasten suuntaamme heikosti vielä kajastava iltarusko esti vähänkin näkemisen, se kun näet heijasti veteen niin ettei kuohupaikkoja ja kiviä muusta voinut erottaa. Hätä kuitenkin keinon keksii. Yksi kykötti keulassa sauvon kädessä, sillä tarpeen mukaan pahimpia paikkoja syrjäyttäen, muutoin kädellään vaan viitaten perämiehelle, minne milloinkin tuli kääntää. — Niin ne pojat laskea hurottelivat silloin!

Luonnollisesti on selvää, ettei semmoisia kuin Oulujoen koskia tuolla tavoin kävisi laskeminen, ne kun ovat niin syviä ja väkeviä. Leikkiä ei ole edes pienempienkään koskien laskeminen pimeän päässä, varsinkin kun ne ihan outoja ovat. Olimme kuitenkin koskiin jo niin koteuneet, ettei nuo seikat meitä isosti huolettaneet. Lopulta kuitenkin, kun kosket kävivät aina väkevämmiksi ja pitemmiksi sekä yö yhä pimeämmäksi, alkoi itsistämmekin tuo uhkameno tuntua vaaralliselta, vaikka se toiselta puolen oli huvittavaakin. Päätimme sentähden yöpyä ensimmäiseen taloon. Ja sen teimmekin.

Pieni vahinko oli kuitenkin vielä ennen yöpymistä tapahtua, ei koskella vaan maalle tultuamme. Olimme näet matkalla ammuskelleet vesilintuja ja kiireessä lienee tullut pistetyksi pyssyyn kostea patruuna, jota emme voineet pois saada millään keinoin.

"Olkoon sitten sisällä", virkahti tohtori jo hiukan tuskauneena ja viskasi pyssyn olalleen. Vaan — miten lienee ollutkaan, mutta samassa se laukesi. Aika pahan päänkivistyksen ja korvansa lumpeeseen pitkäksi aikaa sai tuosta pamauksesta toinen kumppani, joka sattui takana seisomaan, sillä pyssy laukesi juuri hänen korvansa juuressa. Hiukka vaan lähemmäksi ja — koskenlasku olisi tainnut häneltä siksi kertaa loppua. Onni siis, että päänkivistyksellä pääsi.

Koskelan talossa, johon menimme, saimme kuulla sen kumman, että maine meistä oli jo ehtinyt edellemme. Taloon tullessamme näet muuan mies tervehti meitä leikillisesti sanoen: "No siinä ne nyt taitaa tulla ne maanvakoojat, joista on tietty täälläkin kertoa". — Kuusamosta päin tuo tieto oli näet postimiehen mukana kulkenut. —

Seuraavan päivän osalle tuli vain kymmenen koskea, nimittäin: Teaskoski, Kallioinen, Pikkukallioinen, Parviaisenkoski, Helankallio, Räpättävä, Koivukari, Oinajankari ja Veittikoski; joukossa oli huonoja ja hyviä, miten mikin.

Mitään merkillisempää sen päivän vaiheista ei ole kerrottavaksi. Samallaista huijaa koskien laskemista ja uuvuttavaa suvantojen soutamista se oli pääasiallisesti kuin edellisinäkin päivinä. Pikku seikkailuja ja vaihtelevaisuuksia ei tietysti puuttunut, vaan niin hauskoja kuin ne olivatkin meille itsellemme, kävisi kuitenkin niiden kaikkien kertominen liijan pitkälliseksi.

Nelisen penikulmaa laskeskeltuamme pysähdyimme Ervastin taloon, vaikkei ilta kovin myöhänen vielä ollutkaan. Oli näet lauvantain ilta ja kun pitkin jokivartta näimme taloissa kylvettävän, emme mekään malttaneet hillitä haluamme saada pitkäin aikain perästä taas kerran tuota suomalaista nautintoa. Laskimme siis rantaan ja — kylvyn saimme kuin saimmekin oikein maalaiskylvyn. —

Sunnuntaina, elokuun 5 päivänä, solautimme veneemme taasen kahdeksan kosken alle. Ne olivat: Lapinkorva, Lapinkari, Hakokorva, Hammaskari, Yli- ja Alikurkikosket, — kaikki ylipuolella Pudasjärveä — Vikevinvirta ja Vuormakoski, jossa on kolme kovaa korvaa, nimittäin Lapinkorva, Ämmänkorva ja Toho; jälkimmäiset kosket ovat Pudasjärven alapuolella. — Omituinen — ei luonnon kauneudestaan vaan kummallisesta asemastaan — on Sotkajärvi, jonka sivuutimme aamupäivällä. Siinä on luonnotar mukavasti oikkuillut. Sen sijaan että joki juoksisi järven läpi, kiertää se näet sen puoliympyrässä ihan rantoja pitkin, muutaman parin sadan metrin päässä. Järvikin laskee jokeen yhtä omituisella tavalla: järveen pistävän kapean niemen päästä kaksihaaraisena alkavan joen kautta. Tuo omituinen vesien yhtyminen on mahdollinen maan alavuuden ja lakeuden kautta, kun nimittäin joki on ainoastaan sen verran järven pintaa alempana, että vesi järvestä siihen juuri juoksee. Järven pohjoisranta taas lienee hiukan alavampaa, koska joki on nähnyt hyväksi sen ympäri uransa uurtaa. —

Sotkajärveltä Pudasjärvelle oli koko matka melkein ehtimiseen koskea tai väkevää virtaa. Kosket olivat kuitenkin enimmäkseen hyvänluontoisia, niin ettei niitä laskiessa ollut hätäpäivää. — Muutamassa heitimme pilan päiten pienen perho-uistimen veneen jälkeen. Eipä aikaakaan kun siihen jo harri tarttui, niin toinen ja kolmas. Ja vähässä ajassa saimme kymmenittäin, sekasin suurempaa ja pienempää.

Olisi niistä koskista onkimalla tuntunut kalaa saavan, kun noin otti myötävirtaankin laskiessa. Nyt emme kuitenkaan kalastelemaan joutaneet. Riensimme vaan kotia kohden niin kiireeltä kuin kerkesimme. Emme malttaneet edes Pudasjärven kirkollakaan taloissa pistäytyä, vaikka tuttuja niissä kyllä olisi ollut useitakin. Soudettiin vaan komeasti vastaan tulevain, ihmetteleväin kirkkomiesten ohi. Toisessa päässä järveä meidät kuitenkin saavutti ankara sade, jota pakoon täytyi erääseen taloon vähäksi aikaa pistäytyä.

Pudasjärveltä lähtemään päästyämme saimme soudella pitkälti suvantoja ennenkun taas oikeille koskille ehdimme. Mutta sitten kun kerran koskiksi rupesi, olikin niitä ehtimiseen aina jokisuulle asti. Ne eivät enään olleetkaan lyhyitä, helposti laskettavia. Niissä alkoi olla jo vakaisempikin vaara tarjona. Väkevän Vuormakosken Ämmänkorvassa olikin jo vähällä huonosti käydä. Iltahämärässä sitä laskiessamme emme näet huomanneetkaan oikeaa väylää, kun siinä on muutamassa kohden kivasti käännettävä vasemmalle läpi kuohun, välttääkseen vieressä olevaa louhta, jonka yli vesi äkkijyrkästi putoaa metrin toista. Vene syöksähti paaden päälle, tarttui kiinni, heilahti pari kolme kertaa jo hyvin arveluttavasti, mutta takaa painavan virran väestä se yhtäkkiä syöksästi keula edellä alas kuohuun. Kelpo siemauksen vene kyllä jo ryyppäsi keulasta vettä sisälle, vaan samassa solahti se kuitenkin alas kalliolta ja luisui sitten virran mukana tulista vauhtia onnellisesti kosken alle.

Tuo kaikki oli tapahtunut muutamassa sekunnissa. Omituisen puristavan tunteen ehti kuitenkin tuntea povessaan. Sydän äkkiä ikäänkuin kouristui kokoon. Tuossa tuokiossa luulimme suin päin syöksyvämme kuohuvaan koskeen. Helpotuksen ja ilon tunne ajoikin veret poskille, kun tuosta silminnähtävästä vaarasta ainakin noin onnellisesti pelastuimme. — Samassa paikassa kuului moni muu oppimaton ereyksen tehneen, vaan harvat niin sievästi siitä suoriuneen kuin me.

Sanottiin näet monta venettä siinä kerrassaan rikki ruhjoutuneen. Niimpä joku viikko vaan takaperin oli pari miestä siinä veneensä särkeneet. Veneemme lyhyyttä saimme kiittää siitä, että uhkaava vaara meiltä niin onnellisesti välttyi.

Tuo äsköinen tuiskaus kait se lienee vaikuttanut, ettemme enään Toholle uskaltaneetkaan lähteä pimeän päässä, kun se niin kovin voimakkaalta ja kiveräväyläiseltä näytti. Vieressä olevasta talosta lähdimme siis yösijaa tiedustamaan ja aijoimme aamulla laskea tuon korvan alle. Talossa kuitenkin sanottiin, ettei huoneet heillä "aivan anhittomia" ole syöpäläisistä, kun varalta sitä tiedustelimme, ja neuvottiin kosken takana olevaan Kipinän kestikievariin. Kun sinne ei voinut muutoin päästä kuin kosken alle laskemalla, niin otimme talosta miehen, joka solautti veneemme sievästi Tohon kuohujen läpi illan hämärässäkin, tuttu kun näet oli väylä hänelle. —

Kievarissa tuli aamulla jo ennenkun olimme oikipäin ehtineet vielä nousta ylöskään muuan mies pakeillemme, tarjoutuen laskumieheksi. Ihan mahdottomaksi kuvasi hän edessäpäin olevien koskien laskemisen, jollei niitä tunne. "Väylät niissä ovat tavattoman mutkaiset. Eikä niissä ole edes veden kulkuunkaan luottamista... Kun laskee sitä väylää, josta enin vesi näyttää juoksevan, saattaakin sattua niin, että tulee pussin perään. Ja sitten saa neljänneksittäin palata takasin, ennenkun väylälle taasen pääsee", selitteli hän.

Todeksi mies penäsi sanansa, koettaen meiltä kokonaan luonnon ottaa. Jopa tohtoria, joka muutoin suoraan tunnusti aina koskella perustuksen allaan hiukan epävarmaksi tuntevansa, — kentiesi sentakia kun hän painaa kokonaista yksitoista leiviskää — rupesikin niin arveluttamaan, että teki ehdotuksen laskumiehen ottamisesta. Tuohon me toiset emme kuitenkaan suostuneet, kun arvelimme olevan joutavaa tyhjästä pelotuksesta niin kovin säikähtää. Olimmehan jo liijan paljon kuulleet jokivarsilaisten joutavia jaarituksia, voidaksemme niihin enään luottaa.

Todeksi huomasimmekin otaksumisemme. Tulisia ja pahojahan ne kosket kyllä olivat, mutta ei kuitenkaan niin pahoja, ettei niitä tottumattomampikin laske, kun vaan silmänsä auki pitää. Jospa silloin tällöin hiukan kiven kylkeen kolahtelikin, niin olimmehan tuohon jo siksi tottuneita, ettei sentakia hätäilemään kannattanut ruveta. Eikä sitäpaitsi tottunutkaan olisi niistä sen paremmin laskenut, niin perin vähänä oli vesi joessa. Sen saimmekin myöhemmin nähdä. —

Riepulankosken, Hikimyksen, Konttikosken ja Vasemmankarin laskimme ilman epäilyksettä, suoraa päätä vaan. Ja hyvin ne menivät. Mutta jopa Vauhukoski kovin kolkolta näytti, siihen aivan summassa uskaltautuaksemme. Menimmekin sitä sentähden ensin maalta käsin hiukan katselemaan. Samalla tahdoimme myös väylää kysellä rannalla olevilta miehiltä.

Pahan se oli häjy näköinen. Aivan kovan kalliolouhikon läpi oli siihen joki tiensä raivannut ikäänkuin ruhjomalla. Keskitse siitä säännöttömästi kiemurteli kuitenkin kaltainen, hieman syvempi ura ja siitä sen sanottiin väylän menevän.

Rannalla hyväksi syötyämme lähdimme koettamaan. Miehiä siihen keräytyi katsomaan, jotta miten tuossa meidän käy. Koskelle lähtemästä eivät he kuitenkaan evänneet, mikä seikka meistä oli hiukan vastoin tavallisuutta. Arvelivat vaan suomalaisen tapaan tyynesti: "Ka miks’ eipäs siitä laske outoki, kun eteensä katsoo".

Hyvästi kaikki alussa kävikin. Jopa kuitenkin kosken keskipalkoilla hairahduttiin pois väylältä ja: yks' kaks' karahti vene karikolle. Sen pahempaa vauriota tuossa ei sittenkään tullut, vaikka kyllä jo hiukan säikähdimme, kun vene kovin pahoin kallioita vasten rasahteli.

Kova oli työ, ennenkun taasen pääsimme väylälle takasin, vaan sitten se vene luistikin koskea alas kuin riivattu. —