Part 10

Pian olin selvillä siitä, että paikallaanpysyminen merkitsi tuhoa. Nopeasti oli ratkaistava uusi kulkusuunta.

Olin ensin ottanut esille kaksi vanhaa ajatusta, jotka olivat joskus syntyneet kuin itsestään. Rupeaisinko lausunnan opettajaksi vai lähtisinkö Tampereelle teatteria perustamaan?

Kun edellinen ajatus ei kaivannut valmistelua, olin päättänyt tehdä tuttavieni kautta kyselyjä Tampereen suhteen.

Saatuani vast'ikään tämän homman alulleen palasin eräänä päivänä kotiin asemalta, jonne olin vienyt erinäisiä kirjeitä. Astuin huoneeseeni ja hämmästyin aika lailla, kun äkkäsin, että siellä oli vieras odottelemassa. Mutta vielä enemmän hämmästyin, kun vieras nousi keinutuolista tervehtimään, ja silloin tunsin hänet.

Edessäni seisoi Ruotsalaisen Teatterin johtaja Victor Castegrén ja hymyili herttaiseen tapaansa.

— Anteeksi, että istun täällä kuin kotonani! — sanoi Castegrén tervehtiessään. — Mutta kun sanottiin, että palaatte pian, niin rohkenin jäädä odottamaan.

Kehoitettuani vierasta jatkamaan keinutteluaan istuimme pian vaivattomassa keskustelussa pöytäni ääressä.

— Oletteko todellakin eronnut Suomalaisesta Teatterista? — kysyi vieraani muutaman joutavanpäiväisen sananvaihdon jälkeen. — Olen siitä yhtä hämmästynyt kuin kaikki muutkin. Arvelen kuitenkin, että asia vielä järjestyy toisin.

— Ei, kyllä olen eronnut lopullisesti. Rupatettuamme erostani yhtä ja toista teki vieraani hämmästyttävän kysymyksen.

— Ettekö haluaisi näytellä ruotsinkielellä? Suoraan asiaan! Olen täällä kysymässä, ettekö haluaisi liittyä Ruotsalaiseen Teatteriin? — kysyi Castegrén.

Hämmästyin perinpohjin. Nähtävästi Castegrén huomasi tämän, koska häntä alkoi hymyilyttää.

— On ymmärtääkseni samantekevä etevälle taiteilijalle mitä kieltä hän käyttää, — puheli hän yhä hymyillen.

— Tietysti, — myönsin hänen hymynsä tartuttamana. — Totta kai samantekevä, jos osaa kieltä. Mutta minä en osaa ruotsinkieltä. En puhu sitä kotiperintönä, vaan jälkeenpäin opittuna. Enkä muista tällä hetkellä, olenko puhunut ruotsia Tukholman näyttelyn jälkeen, — ja siitä on neljä vuotta.

— Hypätkäämme sen kohdan yli, — sanoi Castegrén vakavammin. — Tehän puhutte varsin sujuvasti.

— Kaikkea muuta! — väitin. — Näyttämöllä on suuret vaatimukset kielen suhteen. En ole koskaan harrastanut ruotsin kieltä siinä tarkoituksessa.

— Siksipä! — väitti Castegrén. — Jos vähänkin sitä rupeaisitte tarkkailemaan, niin pienistä suomalaisista omituisuuksista pääsisitte heti. Jos sallisitte, olisin kernaasti apuna sen vähän, mikä mahdollisesti voisi tulla kysymykseen. Haluaisimme kiinnittää teidät.

Näin jatkui tämä hämmästyttävä keskustelu siksi, kunnes Castegrén oli kumonnut pahimmat kielelliset epäilyni. Sen jälkeen siirryttiin aikaan, jonka Castegrén tahtoi määrättävän kolmeksi vuodeksi. Olipa vauhtia näissä esityksissä!

— En halua tehdä pitempiaikaista sopimusta kuin vuodeksi, — sanoin torjuvasti.

— Ajatelkaahan nyt! — puhui Castegrén. — Te tulisitte ainoastaan ensiluokkaisia rooleja varten, mutta ei voi tehdä mitään suurisuuntaisempaa suunnitelmaa yhtä vuotta varten.

— Kaksi vuotta luulisin kuitenkin riittävän, — sanoin voitettuna. — Mutta välikirjaa en voi tehdä pitemmäksi kuin vuoden ajaksi.

— Minkä tähden?

— Sen tähden, että pääsette minusta irti pikemmin, jos haluaisitte. Mutta sanani voin antaa kahdesta vuodesta, jos niikseen on.

— Ette kolmesta? — kysyi Castegrén tutkivasti.

— En, — sanoin varmasti. — Suomalaisella taholla jäisivät kaikki suunnitelmani siten ehkä ikuisesti tekemättömiksi. Enintään kaksi vuotta voin ehkä uhrata, jos siihen suostutte —

— No, ajatellaan nyt sitten vain kahta vuotta, koska toisesta annatte sananne —

— Niin, — sanoin kiinteästi. — Minä kyllä annan sanani, mutta teatteri voi jättää sen huomioonottamatta itseensä nähden. Voitte olla uusimatta sopimusta, jos haluatte. En loukkaannu siitä vähääkään. Tämän sanon sen tähden, että epäilen pystyväisyyttäni.

— Mutta kun ensimmäisen vuoden kuluessa huomaatte epäilykset aiheettomiksi, niin sitoudutteko silti seuraavaksi vuodeksi samoilla ehdoilla? — kysyi Castegrén ja hymyili yhä yhtä herttaisesti.

— Sehän on selvä, kun kerran lupaan! — sanoin vakavasti.

— Sen asiankohdan voimme siis pitää ratkaistuna ja voimme siirtyä palkkauskysymykseen, jos sallitte, — puheli Castegrén iloisesti. — Mitä ajattelette siitä?

— Sen seikan luulen tuottavan koko lailla vaikeuksia, — sanoin pitkän miettimisen jälkeen, jota vaitioloa ei vieraani yrittänytkään häiritä. — Palkkauksen summasta en osaa sanoa sitä enkä tätä, sillä en ollenkaan tunne teatterinne palkkaussuhteita. Mutta palkkauksen perusta on mielessäni selvänä. Muuan ristiriitaisuus Suomalaisessa Teatterissa johtui siitä, että siellä palkataan vanhemmuuden mukaan. Kun olin nuorin ohjelmistoa kannattavista näyttelijöistä, ei palkkani ollut palveluksieni mukainen. Kun olin tällaiseen menettelyyn tyytymätön suomalaisella taholla, ei tietysti voi olettaa, että tyytyisin samanlaiseen kohteluun toisaalla. Sellaiseen täytyisi olla erinomaisen voimakkaita syitä. Kun niitä kuitenkaan ei ole myönteisellä puolella, vaan päinvastoin kielteisellä — hyvinkin vakavia, esimerkiksi juuri kielen tuottama lisätyö ja siitä johtuva hermojännitys, niin pidän selvänä, että palkkani on oleva ohjelmistoni mukainen. Selvemmin sanoen, teatterinne korkein näyttelijän palkka! Tämä on periaatteellinen mielipiteeni. Palkan määrästä en sano mitään. Saatte vapaat kädet mainitsemieni rajojen sisällä.

Nyt alkoi Castegrén miettiä, mutta pian hän teki reippaasti palkkausehdotuksensa.

Ehdotus ei voinut olla hämmästyttämättä, sillä se oli runsaasti kaksi kertaa suurempi kuin palkkani Suomalaisessa Teatterissa. Se tukki lopullisesti kaikki epäröimiset. Olinhan tuuliajolla. Tamperekin näytti epäiltävältä.

— Huomaan, että olen jo astunut niin reunalle, ettei ole muuta keinoa kuin hypätä, — sanoin melkein kaihomielisesti. — Suostun ehdotukseenne.

Tämän jälkeen muuttui keskustelumme vielä paljon tuttavallisemmaksi. Castegrén näkyi omaavan erinomaisen taidon asettua miellyttävän toverillisuuden kannalle.

Puheltuamme hetken minua koskevasta ohjelmistosta ja muista käytännöllisistä seikoista nousi vieraani lähteäkseen talosta, jossa oli tehnyt niin oudon mullistuksen.

— Jos teille sopii, niin olette kai ystävällinen ja pistäydytte huomenna kello neljältä teatterin kansliaan. Laitan välikirjat kuntoon siihen mennessä, — puheli Castegrén hyvästiä heittäessään.

— Kyllä sopii! — sanoin kohteliaasti. — Kiitän vain teidän erinomaisesta luottamuksestanne. Asianani on koettaa olla sen arvoinen. Toivon, etten tuottaisi teille häpeää.

— Älkää puhuko! Tulemme toimeen erinomaisesti, lohdutti Castegrén vielä eteisestä poistuessaan.

Palasin huoneeseeni kuin unissakävijä ja pysähdyin pöytäni ääreen kokonaan hämmentyneenä. Tapahtuma tuntui ihmeelliseltä ja peräti epätodelliselta.

Äkkiä avautui salin ovi, ja Eino Leino seisoi kynnyksellä nauravana ja meluavana.

— Oo, oo, ooh! -huudahteli hän ja hyppi yhdellä jalalla koulupoikamaisen vallattomasti. — Kuulin kaikki! Olen ollut hiiri kuurussa ja sydän kurkussa koko ajan. Hei vain! Eipäs ollakaan yhtä kynnessä!

Tästä tulee Bergbomille uutinen, joka panee huutamaan "venta holl, housuni putoo"!

En voinut olla nauramatta ystäväni ilolle, ja nauru teki minulle sanomattoman hyvää. Se huojensi hetken kireyttä. Sen ankaran hetken, jolloin pitkäaikainen tuska vaihtui suureen huoleen.

TAIDETTA TAITEEN VUOKSI

1.

RASKAS HETKI.

Lopullinen ratkaisu oli tehty. Olin allekirjoittanut välikirjan ja poistuin Ruotsalaisen Teatterin kansliasta, Castegrénin herttaisten hyvästelyjen saattamana.

Päästyäni ovien ulkopuolelle oli ensimmäisenä tietoisuutenani selvyys siitä, etten ollut enää tuuliajolla. Olin erittäin ystävällisesti vastaanotettuna ja loistavasti palkattuna liittynyt jäseneksi suureen laitokseen koko joukon suurempaan kuin mitä oli Suomalainen Teatteri.

Sen sijaan että kaikkien töitteni arvot olivat tulleet heitetyiksi Arkadian ulkopuolelle tarpeettomina ja joutavina — sen sijaan oli naapuriteatteri kiirehtinyt kohottamaan näyttelijäkykyni kaikkein korkeimpaan asemaan.

Arkadiassa ei ollut haluttu tietää, tupertuiko hylätty mies ojaan vai allikkoon. Ei mistään välitetty, kunhan vain siivet katkeaisivat ja nöyräniskainen armonanoja palaisi takaisin todistamaan itsevaltiasta ajatusta: kyllä hän tulee takaisin. Arkadian hallituksen vihaamassa kiviteatterissa oli toisenlainen puntari. Siellä punnittiin näyttelijän kyky, eikä johtajan kierous näkynyt jarruttavan sen painoa.

Tunsin vapautuneeni vuosikausia kestäneestä ahdistuksesta ja olin iloinen. Istahdin yksinäiselle penkille ja huokasin helpotuksesta.

Kauan ei tämä leppoisa tunne kuitenkaan kestänyt. Uudet ajatukset karkoittivat sen. Tekemäni sopimus oli vievä minut kokonaan outoihin oloihin. Ylen tärkeän valtin, kielenkäytön, olin vaihtanut pelkkään hakkuun, joka ei taiteen suuressa pelissä voinut voittoa tukea. Kielen valtit tulisivat olemaan kaikkien muitten kanssanäyttelijäin etuna, mutta ei minun. Näyttelijän taide saisi yksinään tehdä kaiken. Hyvä, jos ei kieli ryhtyisi sitä vielä raastamaan ja repimään alas.

— Kieli — niin! Olipa omituista, että olin kymmenisen vuotta tehnyt työtä sen hyväksi, ja nyt siitä työstä ei ollut vähäisintäkään apua. Oli taas alettava aivan alusta! Olipa kyllin syytä huolestumiseen. Tuskan hiki kihosi otsalle.

Mutta muutakin oli kysymyksessä. Ja se muu oli vielä tärkeämpää ja arvokkaampaa. Taiteeni ei tule enää palvelemaan kansallista pyrkimystä. Ei ole muuta päämäärää kuin taide taiteen vuoksi. Kansallinen innoitus ei tule enää olemaan ponnistuslautana, eikä voitto tule olemaan mikään yhteinen voitto.

Istuin ilmaan tuijottaen, ja ankarat ajatukset kiersivät päätä. Oliko kallein kuormani sittenkin kaatunut katuojaan? Irrallinen yksilökö vain oli pelastunut tuhosta?

Tuska ahdisti henkeä, ja veltto istuminen kävi sietämättömäksi. Oli noustava liikkumaan. Oli poistuttava omien ajatusten alta. Ne vyöryivät liian rajuina. Ne ahdistivat ja painoivat.

Raskas hetki!

2.

RAILON YLI.

Illansuussa tuli Eino Leino, sopimuksemme mukaan, toteamaan tapahtumaa Ruotsalaisen Teatterin kansliassa.

— Vielä eivät tuttavat eikä yleisö tiedä asiasta mitään, — sanoin hetimiten Leinolle. — Olen vielä turvassa leiskuvilta jutuilta, mutta olen kovin rauhaton. Mennään kävelemään tulliin päin. Tämän jälkeen en enää sinnepäin kulje. Ja poiketaan sitten Arkadian ravintolaan aivan kuin monesti ennenkin! Haluan käydä siellä viimeisen kerran.

— Mennäänpä vain, — myönsi Leino. — Mutta tämän omituisen päivän muistoksi voisit sentään näyttää "mustaa valkoisella", sillä — sillä —

— Älä yritä keksiä! Sano vain, että se on uskomatonta! Tuossa on paperi!

Leino luki sopimuksen ja nyökytteli päätään, mutta ei sanonut mitään. Sitten lähdimme.

Päästyämme Arkadian ohi en voinut olla lyhyesti mainitsematta siitä tuskallisesta mielialasta, joka äskettäin oli minut vallannut.

— Tukalaan paikkaan olen joutunut, — sanoin lopuksi. — Paha railo on edessä.

— On hypättävä railon yli! — sanoi Leino. — Olkoon railo, mikä on! Ei tuumita sitä. Eihän se ole leveämpi kuin kaksi vuotta. Siirrä tuumasi railon tuolle puolen! Siellä voi alkaa siitä, mihin täällä on lopetettu.

Kävelimme vielä pienen tovin maaseutua kohti ja sitten käännyimme takaisin.

— Ajattelipa niin tai näin, surkean harmaata tämä on sittenkin, — sanoin pitkän vaikenemisen jälkeen.

— Harmaatako? — sanoi Leino. — Ei sinne päinkään! Verraton shakkisiirto! Seisot ruudulla, johon Bergbom ei yletä. Valtarajan ulkopuolella! Se tässä kai on nyt tärkeintä. Todella harmaata on ollut tarpeeksi. Kerronpa sulle pienen tarinan. Kerronko?

— Kerro vain.

— Tätä samaa tietä kulki kerran maalaisen heinäkuormalla muuan kalpea mies kaupunkiin. Viluissaan oli mies, sillä hän oli kuluneissa vaatteissa, ja vatsakin oli tyhjä. Ainoa suoja kylmää vastaan oli heinäkuorma, jolla mies istui. Arkadian kohdalla kiipesi konttainen mies kuormalta ja kompuroi ravintolan puolelle päästäkseen huoneen lämpimiin. Sanoi yksinkertaisen hyvän huomenen ja pyysi saada istahtaa ravintolahuoneen ovenpieleen.

— Kyllä tunnen tuon kertomuksen, — keskeytin hiljaisesti.

— Enpä välitä, vaikka tunnetkin, — sanoi Leino kiinteästi. — Kerron sen nyt kuitenkin! Saanpahan samalla verrata, onko minulle kerrottu oikein. No niin! Mies värjötti tuolillaan, ja tarjoilupöydän takana seisoi viinuri, Frans Österberg, tarkastellen viluista vierasta.

"Tehän palelette hirmuisesti", — sanoi viinuri vieraalle. "Teidän pitäisi saada jotakin lämmittävää."

"Niin luulen", sanoi mies. "Se on kuitenkin jätettävä tuonnemmaksi. On ensin käytävä tuolla teatterin puolella. Minulla ei ole rahaa."

"Saatteko sieltä rahaa", kysyi viinuri ja katseli miestä tarkemmin.

"Sitä varten olen maalta tullut", selitti mies harvakseen. "Olisi vielä saatava pilettikin — ja toinen matkakumppanilleni tämän illan näytökseen."

"Oletteko sitten tuttava jonkun kanssa teatterissa?" kysyi viinuri.

"En juuri!" sanoi mies venyttäen. "Mutta Bergbom tuntee minut."

Viinuri tarkasteli yhä miestä ja muistutteli nähneensä hänet ennen.

"Ettehän kuitenkaan noin viluisena voi mennä ketään tapaamaan", sanoi viinuri. "Haluatteko lämmintä kahvia?"

Odottamatta vieraan vastausta soitti ystävällinen Franssu keittiöön ja tilasi kahviannoksen voileipineen.

"Nummisuutareitako olette tulleet katsomaan maalta asti?" kyseli hän sitten estääkseen vieraan puhumasta sen enempää kahvitarjoilusta.

"Minähän sitä vain — mutta ajattelin pyytää piletin kumppanillekin", puheli mies ovensuusta.

"Siirtykää nyt tänne pöydän ääreen", sanoi viinuri ja asetti tarjottimen akkunanviereiselle pöydälle.

"Kiitoksia ystävällisyydestänne", sanoi kohmettunut mies ja siirtyi osoitetulle paikalle. "Kyllähän olen lämmittävän tarpeessa, jos uskotte kriitalle. Minun nimeni on Stenvall."

"Arvasin, että olette Nummisuutarien tekijä, vaikka en varmasti tuntenutkaan. Olkaa hyvä! Ensin kuppi kuumaa ja sitten pieni napsu! Tuollainen hyytyminen on vaarallista", selitteli Franssu.

"Ehk'ei sentään", puheli mies hörpittyään kahvin. "Olen jotenkin tottunut palelemiseen."

Päästyään tähän kohtaan kertomuksessa Leino epäili muistiaan aamiaisen suhteen. Silloin selitin kuulleeni, että Kivi sai myöskin aamiaisen heti, kun voileipäpöytä oli saatu kuntoon.

— Aivan niin, — sanoi Leino. — Yksinkertaisen viinurin toimesta oli köyhä kraatarinpoika tullut monipuolisesti ravituksi. Oli tavannut tien poskesta ystävällisen "Puolmatkan krouvin". Mutta jatketaanpa juttua! Palattuaan Bergbomin puheilta oli Kivi lopen masentunut ja oli lopulta kertonut tulleensa kohdelluksi perin ärtyisesti. Rahoja ei ollut saanut eikä myöskään pilettejä. Bergbom oli sanonut, ettei Kivi ulkoasunsa vuoksi sopinut yleisön joukkoon. Sehän olisi täydellinen skandaali! Sellaista ei voinut ajatellakaan. Eikä rahaakaan ainakaan tänään! Seuraavana aamuna voisi ehkä saada jonkin markan, jos tulee silloin. Niine hyvineen oli käsketty lähtemään.

"No, jääkö kappaleenne nyt sitten näkemättä?" oli Franssu kysellyt.

"Minkäpä sille", oli Kivi arvellut.

Tällöin oli Franssu ruvennut sovittelemaan asiaa, ja kun sai tietää, että tekijä tyytyisi seisomapilettiin, oli Franssu äkkiä puikahtanut pilettiluukulle ja ostanut maan suurimmalle kirjailijalle 25 penniä maksavan seisomapaikan.

"Tässä on piletti!" oli Franssu sitten selittänyt. "Siellä ylhäällä on kyllä tilaa istuakin, kun vain ensin pääsee oven sisäpuolelle."

Köyhä runoilija oli liikutettu tästä harvinaisesta ystävällisyydestä, joka oli tullut vallan odottamattomalta taholta nälkäisen ja viluisen miehen osaksi.

Nähtyään kuolemattomat Nummisuutarinsa oli Kivi viettänyt yönsä heinäkumppaninsa mukana jonkun kauppiaan reisumiespirtin penkillä ja palannut seuraa vana aamuna Bergbomin kautta Arkadian ravintolaan. Oli saanut pienen setelin, jolla maksoi pilettinsä ja laskunsa Franssulle.

"Tuonko rahan vain saitte?" oli Franssu kysynyt kiivaasti ja epäkohteliaasti.

"Niin", oli kalpeansynkkä mies myöntänyt. "Kaikki ajatellut ostokset jäävät nyt tekemättä, mutta eihän sitä voi auttaa. Mitäpä niistä! Ilman teitä olisi voinut käydä paljon hullummin. Kiitos ja kunnia! Luulen, että nyt lähden viimeisen kerran tästä kaupungista."

— Tahdoin kertoa tämän tarinan, — lopetti Leino kertomuksensa. — Se oli toista kuin meidän elämämme! Oli todella harmaata! Nyt astumme samaan ravintolaan. Siellä ei kylläkään ole enää ystävällistä Franssua, mutta me emme häntä tarvitsekaan, sillä meillä ei ole mitään tekemistä teatterinkaan puolella.

— Voi olla hyvä, ettei olekaan! — sanoin mietteissäni, kun astuimme katuovesta sisään. — Mutta — on muutakin harmautta kuin puute. Sitä muuta minä tarkoitin.

— Tietysti! — sanoi Leino. — Mutta juuri siitä harmaudesta ei Kivi päässyt, ja sentähden musteni koko elämä. Puhuit äsken railosta. Sellaiseen oli Kivi sortunut. Sentähden kerroin pienen tarinan hänestä. Ei sekään merkinnyt muuta kuin railossa sätkimistä. Hänen elämänsä oli todellista harmautta, sillä hän ei ollut hypännyt railon yli — —

Leinon puhelu keskeytyi, sillä juuri silloin astuimme tyhjään ravintolaan.

— Ei täällä ole hyvä olla! — sanoin hetken istuttuamme. — Täällä ahdistaa ja täällä on vaikea hengittää. En ole ikinä nähnyt näitä huoneita näin onnettoman kolkkoina. Jäähyväisnäytäntöni jälkeen ehkä —

— No, mennään matkoihimme! keskeytti Leino. On ilahduttavaa, ettet kaipaa mitään tässä talossa.

Lähdimme mahdollisimman pian, ja ainakin minä tunsin suurta vapautusta päästyäni avaraan ulkoilmaan.

— Näin täytyykin olla vapautunut siitä, mikä on jätettävä! — puheli Leino kadulla. — Kun kerran olet hypännyt railon yli, niin täytyy ajatuksen olla vapaa työskentelemään siellä toisella puolella. Ei enää täällä! Heitä kaikki railon yli!

Samoin ajattelin itsekin. Kaikki railon yli! Kaipa sieltä sitten löytyvät ne pienet henkeni rippeet, mitä sinne olen heitellyt.

Railon yli!

3.

UUSI YMPÄRISTÖ.

— Näin kutsuttunahan voi tulla tapaamaan miestä! — sanoi Eino Leino kerran seuraavana syksynä astuessaan huoneeseeni. — Älä luule, että olen välinpitämätön tästä uudesta tilanteesta, mutta arvaan, että kaikki rautasi hehkuvat. En ole tahtonut häiritä.

— Eihän minulla ole aikaa seurusteluun ennen "Hjortin" ensi-iltaa.

— Nytpä sulla ei taida olla sitä ikuista työnpuutetta — vai? — keskeytti Leino iloisena.

— No ei! — myönsin hyvilläni. — Mutta ei ole pahasti ajan puutettakaan. — Aloitan päiväni seitsemältä aamulla ja lopetan kymmeneltä illalla. Jättäkäämme kuitenkin ahkeruudesta puhuminen tuonnemmaksi, että nähdään tulokset. Minulla on eräs asia. Olen ehdottanut Castegrénille, että Ruotsalainen Teatteri rupeaisi ilmoittamaan myöskin Päivälehdessä. Hän on suostunut sillä ehdolla, että lehteen pannaan myöskin uutiset näytännöistä ja että lehdessä ryhdytään arvostelemaan teatterin esityksiä. Mitä arvelet?

— Jämtti on! — sanoi Leino vilkkaasti. — Olen samaa ajatellut ja puhunut niin paljon Erkon kanssa, että voimme pitää asian ratkaistuna ilman muuta. Lehden huomio teatteria kohtaan alkaa samasta päivästä, jona ilmoittaminen alkaa. Tämä tulee olemaan ilahduttava tapaus ja merkitsee olojen laajentumista.

— Eräillä tahoilla en sen luulisi synnyttävän myötämielisyyttä —

— Kerran saavat niilläkin tahoilla ottaa lusikan kauniiseen käteensä, — keskeytti Leino. — Apropos! Muistin tässä erään tapauksen. Oletko kuullut uutisia Pariisista? Vaikka tapahtuihan se jo keväällä, silloin kun Bergbom sai tiedon liittymisestäsi Ruotsalaiseen Teatteriin.

— Siitä en ole kuullut mitään! Mutta arvaan, että uutinen oli paha. Suuttui ehkä? — puhelin välinpitämättömänä.

— Raivostui! — sanoi Leino. — Niin julmasti kuului raivostuneen, että sai lievän halvauskohtauksen. Väitetään, että näin oli Bergbom vasten tahtoaankin pakotettu tunnustamaan, mitä sinun erosi merkitsi ja minkä tuhon kansalliselle taiteelle teki liittymisesi Ruotsalaiseen Teatteriin — kaiken vaikutusvallan ulkopuolelle. Pahin kolaus kai oli se, että "hän ei tullut takaisin".

— Luulen, että tämä sairauskohtaus vaikuttaa minuun ikävämmin kuin mitä minun kadulle-joutumiseni vaikutti häneen.

— Ehkä kuitenkin samoista syistä, — hymähti Leino. — Onhan ikävää, kun kohtalo sekaantuu peliin ja vie vastustajan pois kynsistä.

— Niin, — sanoin vakavasti. — Niinkin voi olla, vaikka en koskaan ole Bergbomia vastustanut. Nyt kaikkein vähimmin! Hän tuntuu minulle ihmeellisen kaukaiselta. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, ja se on välttämätöntäkin, sillä minulla on nyt kaikki yhden kortin varassa. Tähän mennessä on voittoni vain näennäinen. Kohta saadaan nähdä, kaadunko vai jäänkö seisomaan.

— Tiedä, että meitä on paljon, jotka uskomme sinuun! — kivahti Leino. — Älä rupea tunteilemaan ja filosofoimaan!

— Tunnetko Ruotsalaisen Teatterin valioväkeä? — kysyin äkkiä. — Sen etevin kaarti tulee mukaan ensimmäiseen tuleeni, ja voit uskoa, että siinä on tosi kynnessä.

— Totta sen pitää ollakin! — sanoi Leino puolileikillä. — Emme me heitä pelkää.

— Pelkää pois vain! — sanoin naurahtaen. — Heillä on yliote kielenkäytössä. Jos ansioitani ei huomattu Arkadiassa, niin ainakin nyt tullaan huomaamaan puutteeni.

— Yleisö ei tule kuulemaan puutteita siinä tai tässä! — ärähti Leino. — Se tulee seuraamaan paloa näyttämöllä. Ja se saa nähdä millä tavoin roolissa paletaan. Jos en olisi nähnyt sinun Hjortiasi, niin saisit pian minut itkemään puolestasi. Jätetään tämä! Tunnen liian hyvin sinun pessimismisi aina ennen ensi-iltaa. Sano paremminkin, - millaiselta muuten tuntuu uusi ympäristösi!

— Herttaisia ovat — minkä työltäni olen huomannut —

— Niin, — nauroi Leino. — Minkä olet huomannut! Sinä tietysti vain pusket työtä katsomatta oikeaan tai vasempaan.

— Siellä saakin rauhassa puskea —

— Niin, niin, — pilaili Leino edelleen. — Sitten ymmärrän, että olet ihanteellisessa ympäristössä. No, leikki sikseen! Olen kuullut muiltakin, että siinä talossa todellakin tehdään työtä. Nyt jätän sinut, kun sain kuulla, että kaikki viittaa suureen voittoon.

— Senkö käsityksen sait? — kysyin harmistuneesti naurahtaen.

— Sen! — ilakoi Leino poistuessaan. — Ainoastaan uuden ympäristösi vuoksi olin vähän levoton. Mutta koska et sitä oikeastaan ole vielä huomannutkaan, niin ei ole syytä huolehtia siitä sen enempää.

4.

UHKAROHKEA YRITYS.

Valmistellessani "Daniel Hjortia" en kertaakaan ryhtynyt syvällisemmin pohtimaan epäonnistumisen seurauksia. En uskaltanut!

Jos epäilys joskus hyökkäsi, niin se oli kiireimmiten upotettava työhön, sillä välähdykseltäkin ehti se jo sanoa tarpeeksi paljon. Se sanoi, että valmistelin hyppäystä tuntemattomaan. Jos en saavuta selvää voittoa, on selvä tuho edessä. Jo puolinainenkin menestys merkitsisi luhistumista, sillä hiljainen hautaus ei saanut tulla kysymykseen.

Näitä hirvittäviä epäilyksiä vastaan ei ollut parempaa lääkettä kuin työ. Upotin roolin valmistamiseen kaikki taitoni, kaikki älyni ja hermojeni voimat. Ainoakaan ajatus, ainoakaan mahdollinen vivahdus, ainoakaan sana ei jäänyt ilman perinpohjaista tutkimistyötä. Erittelin pienimmätkin kohdat irrallisiksi säikeiksi ja taoin ne sitten mitä tiukimmin kiinteään kokonaisuuteen. Näin kuljin pala palalta, repliikki repliikiltä alusta loppuun ja muovasin kaiken näyttelijätaiteen ja sanonnan syviin uumeniin. Vähin erin valmistui hiottu tekniikka, jolta vaadin kiven kestävyyttä ja teräksen joustavuutta. Tämän rakenteen tuli olla niin luja, että se kestäisi horjumatta hurjimmatkin innostuksen, huuman ja haltioitumisen riehunnat eikä päästäisi esitystä aisoistaan minkäänlaisten satunnaisuuksien sattuessa.

Koettelin sitten näin valmistunutta rakennetta monin eri tavoin. Heittäydyin leikilliseksi, huolettomaksi ja vieläpä hurjaksikin, kiristäen sanonnan nopeuden mahdollisimman tiukalle. Rakenne kesti kaikki kokeet. Taituruus oli hiottu viimeisilleen. Se ei pettänyt ainoassakaan liitoksessaan. Olin tyytyväinen.

Nyt alkoi uusi työ. Sielun lamppu oli sytytettävä tuohon satasärmäiseen koneistoon. Hjortin henkiset voimat oli päästettävä valloilleen riehumaan ja täyttämään ominaisella hehkullaan kaikki määräperäiset sopet ja poukamat.

Erikoisen varovasti tein kuitenkin tämänkin, mitatakseni kasvamisen tilavuuden ja kestävyyden. Kun sain selville äärimmäisen rajan, pysyttelin sillä asteella parin harjoituksen ajan, minkä jälkeen tunsin olevani kypsä heittäytyäkseni antautumisen, haltioitumisen ja innon palon loimuaviin liekkeihin. Ei ollut enää pelkoa harhaotteista eikä harha-askelista. Määrätyt suuntaviivat kestivät kaiken temmellyksen sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Sen sain ilokseni todeta varsinkin viimeisessä harjoituksessa, minkä jälkeen tilanne ei tuntunut enää arveluttavalta niinkuin ennen.

Seuraavana päivänä jo melkein hymyilin varhaisemmalle arkuudelleni ja tunsin itseni kaikin puolin taisteluvalmiiksi. Tämän saavutetun tyyneyden laita olisi kuitenkin mahtanut olla niin ja näin, jos olisin ollut selvillä siitä, mitä tuhon tuulia näihin aikoihin puhalteli minua vastaan. Onnekseni en kuitenkaan tietänyt näistä asioista mitään.

En tietänyt, että minut oli paremman puutteessa leimattu luopioksi, joka olin pettänyt kansallisen asian ja siirtynyt vihollisen leiriin tehdäkseni kiusaa Suomalaiselle Teatterille. En tietänyt, että eroamiseni oli pantu minun syykseni ja tahallisesti harkituksi teoksi, josta Bergbom oli todisteeksi sanonut, että "hän oli tietämättään elättänyt käärmettä povellaan". En tietänyt, että oli koottu jonkinlainen joukkokunta, jonka asiana oli viheltää minut ulos Ruotsalaisen Teatterin näyttämöltä.

Näistä ja monista tämän tapaisista ilkeistä huhuista olisin ehkä saanut jonkinlaisen aavistuksen, ja ne ehkä olisivat jotakin vaikuttaneet minuun, jos näytäntöpäivänä, niinkuin oli tarkoitettu, olisin saanut käsiini ne kolme räikeäsanaista postikorttia, jotka oli lähetetty teatterille. Niitä en kuitenkaan saanut, sillä joku hienotunteinen henkilö oli piilottanut ne seurusteluhuoneen pöydältä.

Masentavan tunteen olisi myöskin synnyttänyt henkiystäväni Eino Leinon salainen epäilys kielitaitooni, mutta hän sai sen vastaiseksi hyvin ovelasti peitetyksi iloisuuden ja leikillisyyden alle.

Teatterin henkilökunta ja Castegrén tiesivät näistä seikoista yhtä ja toista, mutta siitä pääsin selville vasta myöhemmin, jolloin kaikki karkeudet olivat menettäneet kärkensä ja merkityksensä.

Näytäntöiltana ei mikään minua häirinnyt. Sain kaikessa rauhassa olla se Daniel Hjort, jonka elämän ja kohtalon kuvauksen olin oman olemukseni ytimiin valanut.

Ruutiholvikohtaukseen asti, jolloin roolin tähdellisin osa loppuu, en paljoakaan tiedä tästä illasta. Heräsin todellisuuteen vasta vähin erin, loppumattomien kättentaputusten ja esiinhuutojen pauhinassa.

Kiihkeän kohtauksen ja suosionmyrskyn huumaamana en ollut ensin selvillä mistä oli kysymys ja aioin poistua näyttämöltä. Mutta Castegrén tarttui käsivarteeni ja valvoi tarkasti, että astuin kiittämään aina esiripun noustua. Ja se nousi ja laski, nousi ja laski myötäänsä.

— Loistava menestys! Suurenmoinen menestys! — toisti Castegrén aina, kun työnsi minut suosiosta kiittämään.

— Uskotaan nyt jo, ja annetaan olla! - sanoin vihdoin, kun olin päässyt entiseksi itsekseni.

— Mitä sanotte? — sähähti Castegrén kuumeisesti. — Ettekö kuule sitä myrskyä? Sisään!

Kun suosion myrsky vihdoin lakkasi, tarttui Castegrén molempiin käsiini ja pusersi niitä, loistaen tyytyväisyydestä.

— Sanoinhan sen! Sanoinhan sen! — hymyili hän ystävällisesti.

Kiitin häntä lämpimästi sekä luottamuksesta että avuliaisuudesta ja poistuin pukuhuoneeseeni.

Melkein saman tien astui Eino Leino ovesta sisään iloisena ja säteilevänä.

— Kas sillä tavoin! Sillä tavoin! — sanoi hän puoliääneen. — Sellainen voitto! Yleisö on voitettu ja kaikki on voitettu!

— Vai niin, — sanoin hajaantunein tuntein. — Ehk'ei se mennyt vallan hullusti.

— Hullustiko? — sanoi Leino vielä hiljemmin, ettei kuuluisi seinän taakse. — Kuulumaton voitto se oli! Täydellinen menestys! Teit ihmeitä! Voitit itsesikin!

Kun tämä ilta sittemmin loppui, ymmärsin jo vihdoinkin, ettei enää ollut syytä kantaa raskasta epäilyksen taakkaa, ja viimeisenkin häivän poistivat siitä seuraavan päivän arvostelut. Poistivat ehkä muistakin kuin minusta, sillä vielä viisitoista vuotta jälkeenpäin kirjoittaa Eino Leino eräässä julkaisussa tästä tapauksesta ja minun liittymisestäni Ruotsalaiseen Teatteriin:

"Yritys oli kummaltakin puolen yhtä uhkarohkea, vaikka hän jokapäiväisessä elämässä puhuikin ruotsia moitteettomasti, ei silti ollut suinkaan sanottu, miltä hänen ruotsinkielensä kaikuisi näyttämöltä varsinkin tämän kaikista teatteriyleisöistä kriitillisimmän korvaan, joka vielä silloin ei osannut arvostaa edes omia kotimaisia _ruotsalaisia_ näyttelijöitään. Mutta Halme luotti itseensä ja teatteri häneen.

"Me mukana olleet muistamme kyllä Daniel Hjort-illan. Jo ensi vuorosanasta huomasi, että Halme oli päättänyt onnistua — oli päättänyt valloittaa taiteellisen voitonpalmun. Hänen äänensä kaikui kuin metalli, hänen intohimonsa oli suuri ja syvä kuin meri, hänen murheensa ja traagillinen onnettomuutensa pilkkopimeä kuin sysimustan, pohjattoman kuilun syvyys. Hän ei ollut vielä ikinä näytellyt niin hyvin. Mitä hänen ruotsinkielenkäyttelyynsä tuli, se oli lyhyttä, tiukkaa ja täsmällistä, ei tosin mitään kukkaiskieltä, mutta vaikuttavaa omalla karuudellaan ja koruttomuudellaan. Hän sai voitonpalmun.

"Muistan miten me katsomossa olleet suomalaiset riemuitsimme sinä iltana. Sillä olihan hänen voittonsa samalla voitto suomalaisuudelle, eritoten luonnollisesti suomalaiselle näyttämötaiteelle, joka täten oli kestänyt tulikokeensa näidenkin ruotsalaisuudelle pyhitettyjen orsien alla."

Tätä lämminhenkistä kuvausta laajentanee vielä se, mitä Leino sanoi seuraavana päivänä niistä viheltäjistä, joiden määränä oli toimittaa minut sinne, missä pippuri kasvaa.

— Jos siellä viheltäjiä oli, — myhäili Leino hyvätuulisena, — niin olen varma, että juuri he olivat katsomon haltioituneimpia suosionosoittajia. Kuinka nuori väki olisi voinut pysyä pahoissa aikeissa sellaisena iltana ja sellaisessa innostuksen myrskyssä? Mahdotonta! Luulen päinvastoin, että heidän kansallinen yhteenkuuluvaisuutensa illan sankariin puhui heidän sydämissään hyvinkin voimakasta kieltä. Luulen, että he olivat hyvinkin ylpeitä siitä, mitä me pystyimme näyttämään vieraassakin ympäristössä. Se oli inhimillisin ja oikeudenmukaisin tulos siitä matalasta yrityksestä. Pian painui tämä samoinkuin muutkin ilkeämielisyydet pilanalaiseen asemaan siinä jatkuvassa ryöpyssä, minkä Hjortin yhä jatkuvat näytännöt aiheuttivat. Näytelmä esitettiin täysille huoneille ja innostuneelle yleisölle puoliväliin toistakymmentä kertaa, mikä senaikuisiin oloihin ja katsomon tilavuuteen nähden oli pidettävä erikoisena saavutuksena. Mutta ei se saavutus ollut kuitenkaan yksinomaan ruotsalaisen yleisön ansio. Teatterissa puhuttiin yleisesti siitä, että suuri osa suomalaistakin teatteriyleisöä kävi näissä näytännöissä.

Tämä tieto oli minulle henkilökohtaisesti hyvinkin mieluinen ja lohduttava siinä tilanteessa, mihin omituisten olojen pakosta olin joutunut.

5.