Part 5

Kun nyt, tätä kirjoittaessani, täsmälleen kolmekymmentä vuotta myöhemmin, muistelen "vanhaa Frippeä" ja sitä suuriarvoista merkitystä, mikä hänen taiteellaan oli minun taiteeni selventämiseen, tunkeutuu väkisinkin mieleeni muudan sananlasku, joka sanoo, että "vuoroin vieraissa käydään", ja joka sananlasku todettiin minulle varsin hämmästyttävällä tavalla viettäessäni erästä jouluaattoa Tukholmassa hyvän ystäväni Gustav Lindenin hauskassa kodissa. Tämä tapahtui v. 1910.

Oli siis kulunut toistakymmentä vuotta minun ensimmäisestä ulkomaanmatkastani, ja paljon oli ehtinyt tapahtua, mutta "Frippeltä" saamani opetuksen ja äsken mainitsemani sananlaskun yhteyteen kiertyy nyt tapaus, joka erikoisesti soveltunee tähän yhteyteen. Palattuani Berliinin teatterinäyttelystä jäin jouluksi Lindenin luo, minne oli jouluaaton viettoon kutsuttu erittäin valikoitu seura Tukholman taiteilijapiireistä. Siellä oli mainetta saavuttaneita edustajia monelta eri taidealalta. Nämä kirjailijat ja taiteilijat olivat minulle henkilökohtaisesti tuntemattomia, vaikka pari nimeä oli sanomalehdissä joskus leijaillut ohitseni.

Helsingin Ruotsalaisen teatterin ajoilta olin sitävastoin ystävän suhteissa isäntään ja työtoverina olin tutustunut erääseen nykyisen Ruotsin etevimpään näyttelijään, Ivan Hedqvistiin, joka oli ollut oppilaana Ruotsalaisessa teatterissa silloin kun siellä näyttelin.

Ennen Hedqvistin saapumista oli Linden, joka oli nyt Dramaattisen teatterin ensimmäisenä regissöörinä, kertonut paljon hyvää Hedqvististä ja maininnut hänet teatterinsa parhaimmaksi näyttelijäksi. Mutta puhuessaan hänestä läikehtivät Lindenin iloiset silmät niin leikkisinä, etten voinut olla kysymättä aihetta siihen.

— Sinun pitäisi nähdä Ivan, — sanoi Linden ja naureskeli. — Välttämättä nähdä! Kyllä hämmästyisit! Hän on ihan prikulleen kuin sinä. Sama joustava liikkumistapa ja samanlainen sanonnan erittely ja iskeminen kuin sinulla. Et usko, mutta Ivan on niin ilmetysti sinua, että se ihan naurattaa. En ole eläissäni nähnyt kahta niin samanlaista näyttelijää.

— Mistähän sellainen kumma johtuu? — kyselin epäillen ja ihmetellen.

— Mistäkö? — kysyi Linden. - Hän ei ollut suotta silloin oppilaana Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa. Enkä minäkään ollut suotta siellä näyttelijänä, vaikka olenkin nyt regissöörinä. Olithan sinä silloin siellä!

Minä naureskelin tälle kiitokselle, sillä se oli peräti odottamatonta ja epäilyksiä herättävää. Olisiko joku voinut olla Suomessakin opintomatkalla ja saada sieltä herätteitä tänne suurempien olojen keskuuteen?

— Eiköhän se ole sinun mielikuvitustasi, kun pidit minusta? — kysyin Lindeniltä.

— Ei! — sanoi hän vakavasti. — Se on totisinta totta, vaikka se näin ystävien kesken voi synnyttää pientä hilpeyttä. Hymyilemättä et voisi olla itsekään, jos sinulla olisi aikaa jäädä katsomaan.

— Haluaisin viipyä täällä muutenkin, mutta teatterissani ei ole regissööriä. [Olin silloin Kansan Näyttämön johtajana.] On palattava ensi laivassa.

Kun sitten oli jouluillallisella päästy hyvään alkuun ja käyty keittiössä syömässä kinkkuheraan kastettua pehmeätä leipää aitoruotsalaisen vanhan tavan mukaan, alkoivat pöytäpuheet, joista isännän puhe ensimmäisenä kohdistui vieraille ja ensisijassa minulle, joka tässä yhteydessä edustin vanhaa veljesmaata ja olin isännän entinen työtoveri ja "silmien avaaja", kuten hänen sanansa kuuluivat.

Tuli sitten Hedqvistin vuoro. Lausuttuaan ensin, toisten tapaan, muutamia valittuja sanoja Lindenille ja hänen kodilleen Hedqvist kohdisti puheensa näyttelijäuransa alkutaipaleelle ja erikoisesti oleskeluunsa Helsingissä, siirtyen siitä suoranaisesti minuun.

Hedqvist mainitsi, ettei hän jättänyt seuraamatta ainoatakaan harjoitusta, missä minä olin mukana. Seisoipa hän kulisseissa tai istui katsomon pimennossa, aina hän piti silmät ja korvat auki.

— Kaikki minä omaksuin ja kaikki halusin omistaa, mitä tämä suomalainen taiteilija taiteessaan teki tai sanoi, sillä niin valloittavaa ja niin minulle sopivaa näyttelijätaidetta en ollut sitä ennen nähnyt, en täällä kotona paremmin kuin muuallakaan, — puheli Hedqvist hiljaiseen, leppoisaan tapaansa.

Puheen jouduttua tälle asteelle en voinut olla ihmettelemättä, että tällainen paljastus ei erikoisemmin hämmästyttänyt vieraita taiteilijoita, mutta myöhemmin sen ymmärsin, kun Linden selitti, että asia ei ollut ollenkaan tuntematon heidän läheisimmässä ystäväpiirissään.

— Nyt kohotan maljani! — sanoi Hedqvist lopuksi. — Kohotan maljani sen suomalaisen miehen kunniaksi, joka istuu meidän rauhallisen joulupöytämme ääressä! Kiitokseksi ja onneksi juon Kaarle Halmeen maljan! Tämän miehen, joka tietämättään on ollut esikuvani ja opettajani ja jonka taide on tehnyt minut siksi, mikä nyt olen, tämän miehen maljan juon! Kaarle Halmeen malja!

Kun tämän juhlallisuuden jälkeen taas istuimme paikoillemme, ilakoivat Lindenin silmät poikamaista tyytyväisyyttä, sillä hän näkyi kyllä panneen merkille, että tuo miehekäs ja lämminhenkinen puhe oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen.

Tunnustinkin sen heti, kun olin saanut tilaisuuden ensin kiittää sydämellisestä vieraanvaraisuudesta ja toivottaa isännälle pikaista kodin jakajaa ja elämän toveria. Tunnustin, että toverit entisiltä ajoilta olivat oikein runsauden sarvista ravistelleet kukkia minun päälaelleni, ja että Ivan oli tunnustuksessaan ojentanut minulle kauneimman laakeriseppeleen, mitä milloinkaan olin uneksinut saavani.

Selviydyttyäni näin omalta kohdaltani puheitten jaksosta, joiden pitämistä olen aina vieroksunut, esitin sitten keskustelun muodossa, mitä "vanha Frippe" oli ollut minulle ensimmäisellä ulkomaanmatkallani, ja sanoin, että olen nyt onnellinen, kun olen voinut Hedqvistin kautta niin loistavasti suorittaa Ruotsin näyttelijätaiteelle silloisen kiitollisuusvelkani.

Niin! Vuoroin vieraissa käydään! Olin hyvin iloinen, että voin niin sanoa.

Tähän loppui tämän harvinaisen aiheen käsittely tällä kertaa, mutta iltamme jatkui edelleen yhtä leppoisana ja kiintoisana päätyen vihdoin vieraskäyntiin John Forsellin luo.

Vaikka tuo omituinen keskiyön vieraskäynti ei millään tavoin kuulu kertomukseni yhteyteen, voinen sen mainita tukholmalaisena tapakuvauksena, kun se sattui tänä muistorikkaana iltana.

Jo aikaisemmin illalla oli Linden maininnut, että puoliyön seuduissa otetaan autot ja lähdetään joillekin joulutonttukäynneille tuttaviin perheisiin. Ihmettelin tätä outoa tapaa, mutta kaikki selittivät nauraen, että se on välttämätön ruoansulatukselle. Kun sitten, kesken herttaista seurustelua, arveltiin, että jo olisi aika lähteä, niin mainittiin kolme, neljä käyntipaikkaa.

— Entä, jos kukaan heistä ei ole kotona? — kysyin vastustellen.

— Sitten palaamme tänne, — sanoi Linden. Tällöin pisti jonkun päähän, että aloitettaisiin käynnit Forsellin luota, ja kaikki muut suostuivat.

Niin sitten lähdettiin tälle öiselle vierailuretkelle. Ajettiin kahdella autolla Forsellin asunnolle ja mentiin sisään kuin päivällä konsanaan.

Siellä oli joulupöytä täydessä kunnossa, ja ennen pitkää huomasimme uudelleen syövämme lipeäkalaa ja joulukinkkua.

— Minä ainakin luulen jo aivan varmaan syöneeni jouluillallisen, — vakuutin rouvalle, joka parhaan mukaan tarjoili herkkuja.

— Mihin aikaan sitten? — kysyi hän.

— Siinä kahdeksan korvilla, — arvelin minä.

— Oo! Sehän oli eilen se! — nauroi rouva. — Nythän on jo uusi päivä. Nimittäkäämme tätä vaikka aamiaiseksi, jos vain maistuu!

Ja eikös kumma! Ruoka maistui taas — ja maistui talonväellekin. Lopetimme kuitenkin ateriamme, niin pian kuin luulimme täyttäneemme tähtipoikien kohteliaisuuden, ja yritimme lähtöä, josta ei kuitenkaan vielä toisellakaan yrityksellä tullut valmista.

Häirittyämme aamutunneille asti tätä vieraanvaraista taloa pääsimme lähtemään vasta kolmannella yrityksellä. Mutta kello oli jo silloin sivuuttanut kaikki sopivaisuuden ajat siinä määrin, että oli syytä ajaa yöpuita kohti.

Seuraavana päivänä lähdin Tukholmasta, Lindenin ja Hedqvistin seuratessa minua laivalle, mihin jäin yksin, joulupäivän ainoana matkustajana.

Hypättyäni nyt näin opintomatkani ajasta toistakymmentä vuotta eteenpäin vain sen tähden, että voisin elävöittää toisen näyttelijän vaikutuksen toiseen näyttelijään ja todeta kehityksen omituisen kiertokulun, jätän laivan kulkemaan kohti kotirantoja ja palaan takaisin Tukholmaan, kuvatakseni ensimmäisen opintomatkani jatkuvia vaikutelmia.

Tämän enempää en kuitenkaan enää pidä tarpeellisena kajota "Frippen" taiteeseen, sillähän oli osoittanut olevansa päätään pitempi muita ja oli jo tehnyt minulle sen, minkä hänen taiteensa pystyi tekemään. Kunnia hänelle siitä!

* * * * *

Näyttelijä Palme oli hyvin huomattu ja suosittu näyttelijä, vaikka hänen maineensa oli mielestäni suurempi hänen ansioitaan. Yleisön suosion oli Palme kuitenkin saavuttanut, ja paljon hänestä puhuttiin.

Minä en hänen näyttelemisestään pitänyt, sillä siinä oli liiaksi teatteria ja liiaksi asenteita, ja hänen puhumistapansa oli deklamoivaa ja raskasta. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan voineet pyyhkiä miellyttävyyttä hänen olemuksestaan eikä eräänlaista runollisuutta hänen esityksistään. Tottumuksen yhteydessä olivat kai juuri nämä seikat saaneet aikaan sen, että hän kulki kuuluisan näyttelijän nimellä.

Sellaiseen tehtävään kuin esim. Robertin osaan Sudermannin "Kunniassa" sopivat Palmen ansiot erinomaisesti, mutta näytelmän realistisen sävyn yhteydessä, varsinkin kun toiset esiintyjät tekivät tässä suhteessa melkein liiankin tunnollista työtä, ei hänen teatraalisuutensa ja pateettisuutensa ottanut oikein luonnistuakseen. Hänen runollisuutensa olisi sen sijaan, erittäinkin takapihan väen arkisuuden vastakohtana, tehnyt valtavan vaikutuksen, valtavamman kuin minkä olivat tehneet ne luomukset, jotka olin nähnyt Helsingissä, jos hän olisi voinut pysyä yksinkertaisena ja luonnollisena. Mutta sitäpä ei Palme voinut.

Epäilemättä hän oli nähnyt ja eritellyt oikein Robertin ihanteita hipovan luonteen laadun, mutta hänen tekotapansa taisteli visusti luonnollisen ja elävän ihmisen syntymistä vastaan.

Huolimatta kuitenkaan näistä Palmen ominaisuuksista katselin häntä mielelläni, sillä hänen näyttelemisestään oli minulle paljon hyötyä. Tulin huomaamaan, kuinka haurasta lasia on luonteen hahmoitus näyttämöllä. Tulin näkemään, miten harha-askel voi viedä ei ainoastaan yksityisen tekijän, vaan näyttämökuvan kokonaisuudenkin harhateille. Varoittava esimerkki! Olin koko teatterissa-oloni ajan tottunut taistelemaan vaikka minkälaisia piintymyspaholaisia ja alituisesti esiintyviä virheellisyyksiä vastaan. Sellaista oli näyttelijän edistyminen! Jos yhdestä paholaisesta pääsi, niin jopa oli taas kymmenen tilalla uhrinsa kimpussa. Nyt näin Palmen tekotavassa paholaisista kaikkein pahimman, näin maneerin, piintyneisyyden hirviön, joka ei ikinä otettaan hellitä.

Uskoin saaneeni Palmesta terveellisen varoituksen ja sentähden olin hänestä oppinut paljon. Toisten virheet ovat erinomaisia opettajia.

Heti kun huomasin enemmän oleskeluni Tukholmassa hyödyttömäksi, päätin lähteä Kööpenhaminaan, vaikka tiesinkin, ettei näytäntökausi ollut siellä vielä alkanut.

Halusin kuitenkin päästä oikein ulkomaille, tunteakseni oikeata ulkomaista tuulahdusta. Eikä mikään enää estänyt siirtymistä. Teattereihin ei tullut enää mitään uutta, ja oopperassakin olin jo käynyt useita kertoja suomalaisen tuttavani, insinööri Georg von Fieandtin seurassa.

Niinpä lähdinkin empimättä porhaltamaan halki Etelä-Ruotsin viljavien ja vehmaisten seutujen — kohti oikeita ulkomaita.

2.

KÖÖPENHAMINASSA.

Saatuani Kong Oscar-hotellissa avaran ja miellyttävän huoneen, jonka toisen akkunan edessä oli tilava parveke, olin Tukholmasta poistumiseeni erittäin tyytyväinen. Kävellessäni mukavasti kalustetussa huoneessani ja pistäytyessäni avonaisesta ovesta parvekkeelle, jonka alapuolella aukeni satamalaituri ja vilpoinen meren lahti, tunsin ensikerran ulkomailla-olon omituista, outoa ja riemumielistä tunnetta. Iloinen ailahdus täytti olemuksen ja pani väkisinkin naurahtelemaan. Huomasin, että se oli hullunkurista, mutta en sille mitään voinut. Tunsin olevani ulkomailla!

— Terve, terve! — kuulin eräänä päivänä iloisen äänen lähelläni, ollessani aterioimassa hotellini ruokasalissa.

Minä ihan sävähdin. Suomalainenko ihminen täällä? Käännyin nopeasti katsomaan ja näin Georg Schneevoigtin hymyilevän edessäni.

Maanmieheni kertoi olevansa kotimatkalla Berliinistä. Tänne oli ollut poikettava välttämättömän asian vuoksi. Nyt täytyi mennä etsimään Svendsenin osoitetta.

- Minkä Svendsenin?

— Säveltäjän — hovikapellimestarin!

— No, sitä varten ei sinun tarvitse askeltakaan ottaa, — sanoin rauhoittaen. — Hän asuu täällä. On jo asunut monta vuotta. Hänellä on kaksi huonetta alakerrassa.

— Aivanko totta? — riemuitsi Schneevoigt.

— Varmasti asuu, — selitin vastaan. — Isäntä on kertonut minulle paljon tästä sävelmestarista. Aiotko... tavata häntä?

— Aion saada häneltä todistuksen soitostani. Sitä varten olen täällä. Luulisin sen käyvän päinsä, sillä minulla on Robert Kajanuksen suositus mukanani. Mahtaisikohan Svendsen olla nyt kotona?

Kerroin, että Svendsen on ollut muutamia päiviä sairaana ja että hovivaunut käyvät joka päivä portilla ja punapukuinen lakeija käy tiedustelemassa säveltäjän terveyttä.

— No, näin ollen ei minulla ole kiireen kierää! — sanoi Schneevoigt ja istui rauhallisesti.

Näin jäi suomalaiselle sellotaiteilijalle useita joutilaita päiviä, joitten kuluessa yritimme hirmuisella ahkeruudella tutustua tämän "kuninkaan korean kylän" kesäisiin nähtävyyksiin.

Kun Schneevoigt sitten sai asiansa toimitetuksi ja kun olin saattanut hänet laivalle, jäin tutuksi tulleeseen kaupunkiin kuin varsinainen asukas ikään.

* * * * *

Vihdoinkin olivat teatterit avanneet ovensa ja minun tyhjänpäiväinen turisti-aikani oli loppunut. Olin mielissäni, kun ei enää ollut toimettomia vapaailtoja, vaikk'ei teattereitten ohjelmisto ollutkaan erikoisen mielenkiintoinen.

Ennakkouutisista päätellen tulisi ainakin koko syyskuun aika kulkemaan vain keveitten näytelmien merkeissä. Vähän nykyistä ja vanhaa farssia, vähän sadunomaista kansannäytelmää, vähän Molièrea ja vähän Holbergia. Vaistosin, ettei minulla ollut Kööpenhaminassa suurtakaan tehtävää, vaikka myönsinkin mielelläni, että täällä esitettiin Molièrea ja Holbergia vallan verrattomalla taituruudella ja keveydellä. Sellainen taide oli kuitenkin, samoin kuin kööpenhaminalaisen näyttelijätaiteen ylimalkainenkin sävy, lepertelynsä vuoksi, ulkopuolella minun henkilökohtaisia pyrkimyksiäni, vaikka en tietenkään pitänyt tutustumista tähän taiteeseen vähäarvoisena yleiselle kehitykselleni. Siksipä en pahasti harmitellutkaan, vaikk'ei ohjelmisto ollutkaan ihan minun makuni mukaista.

Istuin vuoron perään toisessa ja toisessa teatterissa ja ahmin itseeni kaiken, mitä eteen sattui, ajatellen, että kylläpähän aikaa voittaen sulavat ja jättävät jotakin hyvää jälkeensä. Niinkuin tekivätkin.

Huomasin sen monesti jälkeenpäin.

Olin jotenkin kypsä lähtemään Kööpenhaminasta silloin, kun entinen alkeisopistolainen koulutoverini, kuopiolainen kirjapainonomistaja Kaarlo Malmström, saapui kaupunkiin, matkalla Leipzigiin, kirjanpainajain kuuluisaan kaupunkiin.

Kun Leipzigin messut viekoittelivat minuakin jonkin verran suurta mainetta saaneella harvinaisuudellaan, päätin kulkea sitä tietä, vaikka en sikäläisistä teattereista erikoista hyötyä toivonutkaan.

En liittynyt kuitenkaan matkaseuraan, sillä en ollut vielä onnistunut näkemään tanskalaisten näyttelijätähteä rouva Henningsiä, joka esiintyisi parina seuraavana iltana.

Olikin onni, että jäin ja sain ihailla hänen loisteliasta esitystään ja erinomaista kielenkäyttöään, joka soi ja helkkyi yli kaikkien muitten näyttelijäin parhaimpienkin saavutusten. Tästä suuresta diivasta sain taas vettä omaan myllyyni.

Ennen lähtöäni sain myöskin nähdä tohtori Mantziuksen, joka kokeili eräässä pienessä näytelmässä sekä regissöörinä että näyttelijänä. Hänen näyttelemisensä ei kuitenkaan minua ilahduttanut, sillä siitä kuulsi jonkinlainen näyttelijätaiteen teoria enemmän kuin välitön eläytyminen.

Betty Hennings sai korvata hänet ja monet muut!

3.

LEIPZIGISSÄ.

Oli jo pimeä ja myöhäinen ilta, kun saavuin Leipzigin asemalle. Ei tuntunut erikoisen miellyttävältä katsella huonosti valaistua ja uppo-outoa kaupunkia edessään, ilman vähintäkään tietoa, mitä suuntaa kohti lähtisi ajamaan asuntoa etsimään.

Ajettiin erään kulman ohi. Kadun risteys oli tupaten täynnä väkeä. Hevosen oli kuljettava käyden. Mitä ihmettä ne ihmiset tekivät? Viulu vinkui ja klarinetti kirkui. Nehän tanssivat! Kivikadulla ja keskellä yötä!

— Mitä tuo merkitsee? — kysyin yllätettynä ajurilta.

— Messuaikana tanssitaan kaduillakin, — selitti ajuri levollisesti.

Olin vallan hämmästynyt. Kylläpä tuoksahti etelämaalaiselta!

* * * * *

Leipzigin näyttely kilpaili loistossa ja komeudessa Tukholman näyttelyn kanssa ja ylitti sen monilla afrikkalaisista alusmaista haalituilla yllätyksillä. Siellä oli afrikkalainen kauppala neekerikylineen ja elefantteineen ja varmasti enemmän rapakkoa kuin todellisessa Afrikassa, sillä täällä Sachsenin tasangoilla satoi yötä päivää kaiken sen ajan, minkä näitä ihmeellisyyksiä katselimme.

Kuljeskeltuamme jalat märkinä, tuskastumiseen asti, läpi "Vanhan Leipzigin" nähtävyyksien ja messujen näyttelyhallien, istuskeltuamme "Auerbachin kellarissa" ja elefantin selässä sekä katseltuamme alituista tanssia thüringeniläisen kylän myllyssä, aloimme kyllästyä leipzigiläiseen vesitulvaan ja märkiin jalkineihimme, jotka vielä aamuisinkin olivat kosteudessaan kovin uskolliset.

Teatteria en kuitenkaan unohtanut tässä kurjuudessa, vaan houkuttelin vielä matkatoverinikin "Vanhaan Teatteriin", jossa näyteltiin Hamlet.

"Uuteen teatteriin" ei kannattanut yrittää, sillä siellä näyteltiin vain operetteja, ja yleisön jono venyi joka päivä sateiselle kadulle asti.

Hamletin näimme, ja se riitti minulle. Näytteleminen oli liian raskasta ja teatraalista sopeutuakseen tähän taruaiheiseen näytelmärunoon.

Kööpenhaminassa olisi pitänyt nähdä tämä näytelmä! Siellä olisi mielestäni tavattu tämän näytelmän oikea sävy. Tanskalaisten näyttelijätaide olisi ainakin ollut luonnonomaista tälle näytelmälle, jossa haamut kuljeskelevat ja keskustelevat elävien ihmisten kanssa. Täällä leimasi arkinen todellisuus esityksen ja surmasi taiteellisen mielikuvan aivan kuin muuallakin, missä olin Hamletin nähnyt.

Voitettuamme sateen avulla monet uteliaisuutemme ja kuivattuamme anturamme tämän kaupungin kosteudesta astuimme junaan ja lähdimme huristamaan Berliiniä kohti, mieli täynnä odotusta ja uteliaisuutta.

4.

BERLIINISSÄ.

Ensimmäinen havaintoni Saksan pääkaupungissa oli vallan hämmästyttävä. Ajurit ja hotellipalvelijat puhuivat täällä paljon sotkuisempaa kieltä kuin mitä samanarvoiset henkilöt olivat puhuneet Leipzigissä. Useasti, kun he oikein vauhtiin pääsivät, oli heitä mahdoton ymmärtää.

Kun "Prinzenhofin" huoneviinuri teki tässä suhteessa ilmeisen poikkeuksen talon muusta henkilökunnasta, totuin aina kääntymään hänen puoleensa pienissä asioissani ja nimitin häntä yliviinuriksi, mikä näkyi tätä hauskan näköistä nuorukaista erikoisesti miellyttävän.

Jäätyäni yksin sen jälkeen kuin Malmström oli lähtenyt kotimatkalle, ja kun olin vähin perehtynyt kaupungilla liikkumiseen, heräsi lukemishaluni siinä määrin, että oli kirjakaupasta hankittava ajankuluttajia aamupäivien varaksi.

Iltapäivät ja illat kuluivat kävelyihin, aterioimisiin ja teattereihin, mutta aamupäivät sopivat parhaiten kotona olemiseen ja lueskelemiseen. Saatuani tämän järjestelmän vakiinnutetuksi söin aamiaiseni hotellini ruokasalissa, jossa tavallisesti sain istua yksin ja selailla mielin määrin berliiniläisiä sanomalehtiä. Sainpa myöskin näinä ateria-aikoina erinomaisen tilaisuuden keskustelemiseen, jota kielenkäyttöni suuresti kaipasi. Nuorella yliviinurilla oli sellaiseen tarpeeksi aikaa, eikä haluakaan näkynyt puuttuvan.

* * * * *

Muutamien käyn tieni jälkeen Berliinin parhaimmissa teattereissa olin selvillä siitä, että kaupungin teatteritaide eli keskellä kuohukauttaan, keskellä loiston ja kukoistuksen aikaa.

Tämän taiteen suuri elpyminen oli aivan äskettäin tapahtunut täällä Saksan pääkaupungissa, vaikka kuuluisat "meiningerit" olivat sytyttäneetkin sisäisen hehkun näyttämötaiteen kangistuneeseen ruumiiseen ja sieluun jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.

Meiningenin herttuan tukemana oli näyttelijä Ludwig Chronegk ryhtynyt silloin (v. 1877) regissöörinä uudelleen luomaan Saksan näyttämö- ja näyttelijätaidetta. Kolmentoista vuoden ajan oli tämän pienen herttuakunnan hoviteatteri kuuluttanut Euroopalle uutta oppia, joka julisti pannaan kaiken hengettömän "teatterin pelaamisen" ja vaati sijalle täysipitoisia, sisäisiä arvoja. Ulkonaista loistoa ei tämä teatterin puhdistus kieltänyt, mutta loiston yksinomaisen vallitsevaisuuden se kielsi jyrkästi. Loisteliaassa tai ryysyisessä kuoressa piti hehkua sisäistä yltäkylläisyyttä, muuten ei teatteripalkeilla esitetty maailma kelvannut. Hölkähtelevä vajavaisuus ei saanut armoa, vaan jokaisen luomuksen piti olla sisäisen elämän tiivistämä, olipa sitten kysymys suurista tai pienistä tehtävistä. Samoin piti kaiken erittelyn, olipa se mitä laatua tahansa, sulaa taiteelliseksi kokonaisuudeksi regissööri Chronegkin loihtivissa käsissä. Ja se suli! Vuosien kuluessa olivat meiningerit hämmästyttäneet ja ihastuttaneet teatteri- — yleisöä Euroopan suurissa keskuksissa. Nyt tämä merkityksellinen pyrstötähti ei enää vaeltanut maailmalla. Seitsemän vuotta sitten oli se lopettanut reformityönsä ja vetäytynyt pienen Meiningenin huomaamattomaan helmaan ja aikakirjojen mainintaan. Sen aika oli kai täytetty ja se halusi lepoa suuren herätystyönsä ja loistokulkunsa jälkeen.

Mutta vaikka Meiningenin ahjo ei enää hehkunutkaan, niin sen vaikutus jatkui siitä huolimatta pirteänä ja elinvoimaisena. Lahjakkaimmat meiningerit olivat hajaantuneet useihin eri kaupunkeihin ja useihin teattereihin. Meiningenin ahjon kipunat olivat lennelleet eri haaroille ja sytytelleet monta nuorta, lahjakasta kykyä palamaan ilmiliekeissä.

Tällaisia sytyttäjiä ja sytytettyjä oli tänä aikana Berliinin teattereissa niin monia, ettei ollut vähintäkään aihetta epäillä maailman näyttelijätaiteen tällöin elävän vuosisadan suurinta nousukautta juuri saksalaisella maaperällä.

Monien kuuluisien näyttelijättärien nimien joukosta voi poimia sellaisia kuin Reisenhofer, Poppe, Jäger, Lehmann ja monet muut. Miehisellä puolella ei kuuluisuuksien luku ollut sen vähempi, eikä ole sanottu, että parhaimpiin osuu, jos mainitsee nimet sellaiset kuin Molenar, Matkowsky, Sonnenthal, Jarno ja Sauer.

Tällaiset erinomaiset näyttelijävoimat esiintyivät, onnekseni, joka ilta Berliinin neljässä parhaimmassa teatterissa, ja kaikkien niiden yli kiilui kaksi kirkasta tähteä, joitten valovoima loisti liekehtivänä ja säteilevänä yli muiden ja yli koko näyttelijätaiteen tähtitarhan.

Näitten tähtien nimet tunsi jokainen, ja kaikkialla niistä puhuttiin ihmetellen ja ihaillen:

Josef Kainz ja Agnes Sorma!

* * * * *

Tutustuttuani ylimalkaisesti eri teattereihin ja niiden näyttelijävoimiin oli aika ruveta syventämään yksityiskohtaista tarkastelua ja siirtää opintomatkan luonne vertailevan ja harkitsevan työn puitteisiin.

Olosuhteet ja työskentelyn laatu synnyttivät oman painonsa avuin järjestelmän, joka sopi käytäntöön erinomaisesti. Teattereista saadut vaikutukset kypsyivät ja kirkastuivat ihmeellisen hyvin yön ja unen helmassa. Seuraavana aamuna tarvittiin vain tarkka pohdinta, joka parin tunnin tietämään ja virkistävän aamukahvin yhteydessä selvitteli ja valaisi nähdyn esityksen arvot ja vaikutukset.

Tämä menettely, ja selviin ratkaisuihin pääseminen heti aamulla, oli erittäin tärkeä, sillä se oli samalla siivoamista ja tilan tekemistä seuraavan illan uusille elämyksille joko aikaisemmin nähdyn esityksen tarkistamisessa tai uuden näkemisessä.

Näin työskennellessäni tulin pian huomaamaan taiteellisten taipumusteni, mielenkiintoni ja luonteenlaatuni suhtautumisen jokaiseen näkemääni näyttelijään. Huomasin, että harrastukseni ja opiskeluni oli tässä suhteessa rajoitettava siihen yksityiseen taiteilijaan, joka oli lähinnä omia taidevaistojani ja pyrkimyksiäni. Päähuomio oli keskitettävä yhteen ainoaan, erikoiseen kohteeseen.

Valittavana oli paljon erinomaisia näyttelijöitä, joiden erillisiä ansiopuolia ei mitenkään ollut sivuutettava, vaan päinvastoin hyvinkin visusti huomioitava. Mutta kokonaisesti, välittömästi ja ehdottomasti en hyväksynyt heitä esimerkikseni. Ainoastaan osittain ammensin heiltä ansioita.

Jylisevää Molenariakaan ei voinut sivuuttaa silloin, kun hän käytti puhdastunteisia ja syviä rintaääniä, jotka olivat kuin varta vasten odottelemassa esim. Othellon ja Learin erinäisiä kohtauksia.

Sauerin erittelytaito oli huomattavan pitkälle kehittynyt, ja siinä ilmeni hienostunutta makua, jolle kaikenlainen vaikutuksen tavoittelu, pelkän vaikutuksen vuoksi, oli kokonaan vierasta. Hän upotti älynsä erittelyn palvelukseen eikä pannut erittelyä leikittelemään olematonta älyä, kuten joillakuilla itserakkailla näyttelijöillä on tapana.

Tähän suuntaan saatoin oppia yhdeltä näyttelijältä yhtä ja toiselta toista ja siten vakiinnuttaa omaa tekotapaani ja omia suunnitelmiani.

Nämä sieltä täältä poimittavat arvot päätin kuitenkin jättää onnen kaupalle ja sattumain varaan, sillä nehän olivat vain sirpaleita, jotka eivät näin hajallaan kyenneet muodostamaan taiteellista kokonaisuutta, ehei niitä, itse työssä, voinut koota saman henkilöluoman puitteisiin. Kokonaista, täysin kokonaista huippusaavutusta tahdoin nähdä ja tutkia, ja keskittää sellaiseen taiteilijaan kaiken huomiokykyni!

Onnekseni oli sellainen näyttelijä olemassa ja ilta illan jälkeen nähtävänäni. Sellainen oli Josef Kainz!

Hän oli muuten ensimmäinen saksalainen näyttelijä, jonka kieltä aloin ymmärtää. Hän puhui toisin kuin muut. Ei hän eronnut muista ainoastaan sanonnan selvyydessä, vaan hän erosi siinä, että hänen näyttämöluomansa olivat ikäänkuin rakennetut sielukkaan, sisältörikkaan sanonnan ja kauniin kielenkäytön kulmakiville.

Siinä oli Kainzin näyttelijätaiteen a ja o. Sanonta vivahteli värejä, tummia ja loistavia, se nousi vaahtoharjaisille laineille, se keinui keveässä aallokossa, lipatti rannan kivillä tai pärskähti pisaroiksi kallion kupeeseen, se suhisi puitten latvoissa, uhosi vihaa ja lempeä ja järkeä ja tunnelmaa. Oli sama, jos hänen sanontansa kulki kalman maita tai kiersi pilvien hattaroita, aina se soi ja helskyi ja soitti juuri sitä säveltä, minkä sointuihin se kulloinkin oli viritetty.

Ymmärsin miksi Kainz oli suuri näyttelijä ja ymmärsin, että juuri hän oli minun mieheni, juuri se mies, joka oli toteuttanut kaikki minun haaveeni ja pyrkimykseni, se mies, joka todisti taiteessaan kaiken sen arvaamattoman arvon ja ihanuuden, kaiken sen olennaisen pohjan, mikä oli hyvän ja nerokkaan näyttelijätaiteen välttämättömänä ehtona, suurimpana ansiona ja korkeimpana saavutuksena. Loistavan kielenkäytön loistava sanonta!

Minulla oli kaikki syyt riemuita ja ilosta ailahdella, kun sain näin huipennettuna kuunnella kaikkea sitä, mihin itse olin pyrkinyt okaisia polkuja taivaltaen, milloin epäilevänä, milloin epätoivoisena ja milloin luottavaisena, saamatta tukea muualta kuin omasta vaistosta, mielikuvituksesta ja itsepäisyydestä. Juuri tätä tukea olin kaivannut ja nyt olin sen saanut! Oli syytä suureen riemuun. Olin laskenut kulkemani näyttelijäuran kielenkäytön kultakivillä, ja nyt sain elävän esimerkin siitä, kuinka tämä tien pohja kestää ja kuinka kauas se kulkijansa vie.

Epäilemättä Kainz olisi ollut kuuluisuus ilman tätä viimeisteltyä kielenkäyttöäänkin, sillä hän oli sanonnan mestari ja samalla todella suuri näyttelijä. Hänen taiteilija-arvoansa tehostivat sangen monet seikat, jotka olivat sekä omaperäisiä että erikoisia. Ja jo sellaisinaankin ne olivat minulle kuin toiveitteni ja suunnitelmieni täyttymys, joka vain odotti omakohtaisen purkautumisen aihetta ja tilaisuutta.

Kun minulla ei, hyvin ymmärrettävistä syistä, ollut kielenkäytön suhteen muuta tekemistä kuin sen erinomaisuuden toteaminen, niin kohdistin kaiken tarkkuuteni Kainzin sanontaan ja näyttelemiseen sekä niiden keinoihin ja tekotapaan.

Keinoja käytteli tämä suuri mestari erinomaisen säästeliäästi ja sai siten aikaan ihailtavaa luonnollisuutta esitykseensä. Levollisuus oli hänen olemuksensa juurena, eikä hän tehnyt ainoatakaan turhaa elettä eikä liikettä. Sisäinen patoutuminen näkyi pakottavan kaikkeen siihen ulkonaiseen, mikä esityksessä ilmeni. Sanonnan henkevyys oli sen sijaan elehtivää ja virmaa, elävöittäen tempot ja rytmit ja nousut ja laskut aina uusin värein ja vivahduksin.

Erikoisesti panin hänen tekotavassaan merkille sen vaatimattomuuden ja helppouden, mikä leimasi hänen taideluomansa. Kainz ei koskaan "pelannut teatteria" eikä pyrkinyt loistamaan. Hän vain oli ja eli, ja siinä oli hänen loistonsa. Ei hän myöskään pyrkinyt ulkonaisin keinoin muovailemaan mitään luonteenpiirteitä, vaan teki sen aina sisäisesti. Ei menetellyt niin, että hän olisi esittänyt sitä tai sitä, joko runollista Heinrichia tai runotonta Franz Mooria, vaan niin, että hän asetti oman itsensä kuin seulaksi, jonka läpi valui milloin minkinlaisen ihmisen sielu ja luonne hyveineen tai paheineen. Hän eli näyttämöllä kymmenet eri elämät, mutta eli ne niin kuin Kainz olisi ne elänyt samoissa olojen pakotuksessa. Hän ei ollut "teatterinpelaaja" eikä ilveilijä. Hän oli suuri runoilija — oli Kainz! Oman henkensä siivilöiminä hän loihti luomuksensa esille, mutta oli kuitenkin aina Kainz — suuri taiteilija, joka ei milloinkaan astunut oman olemuksensa ulkopuolelle, vaan eli ihmiskohtaloita omassa itsessään.

Tätä kaikkea minä näin ilta illan jälkeen, ja se valui sieluuni ja tietoisuuteeni kuin sade janoiseen maahan, joka on kärsinyt kuivuudesta ja koettanut virkistää itseään omien kastepisaroittensa avuin.

Näinä muistorikkaina viikkoina sain omille aivoituksilleni ja kangastuksilleni sen varmuuden, jota olin niin kiihkeästi kaivannut.

Näin, että tieni näyttelijätaiteen ulapoille oli oikeaan suunnattu ja vapaaksi raivattu. Kuinka kauas sitä jaksaisin kulkea, en halunnut aprikoida, sillä into ei järkeilyjä eikä arvioimisia sietänyt.

Tunsin saaneeni täyden tuen ja turvan siltä mieheltä, joka jo näihin aikoihin alkoi saada hiljaista tunnustusta saksalaisen näyttelijätaiteen ja äänellisen saksankielen puhdistajana, Meiningenin työn jatkajana.

Kun tämä seikka, joitakin vuosia myöhemmin, avonaisemmin tunnustettiin Berliinissä, oli se silloin pahasti myöhästynyttä, sillä Berliinin teatterit olivat jo silloin karkoittaneet tämän suuren taiteilijan valtapiiriensä ulkopuolelle. En silloin enää Berliinissä käydessäni saanut nähdä enkä kuulla tätä jumalten suosikkia, sillä silloin Wien soitteli hänen maineensa kelloja, joita Berliini kaihomielin kuunteli ja sadatteli omia teatterivaltiaitaan, joitten älynpuute oli aiheuttanut tällaisen repeämän.

Mutta onneksi eivät olot olleet vielä tämän ensimmäisen opintomatkani aikana näin pahoin kärjistyneet. Kainz eli ja toimi keskellä suurta työtään, ja minä sain hänet nähdä ja tutkia hänen taidettaan.

Se oli onneni, sillä en koskaan ole nähnyt hänen vertaistaan.

Kainz oli runoilija näyttelijätaiteessa!

* * * * *

Kun olin täysin vakiintunut suhtautumisessani Kainzin taiteeseen ja punninnut kaikki omat mahdollisuuteni tämän taiteen valossa, laukesi vastuunalaisuuden ja tutkimusten jännitys siinä määrin, että voin paremmin kiintyä yhteisnäyttelemiseen ja muihinkin yksityisiin näyttelijöihin.

Tällöin valtasi Agnes Sorma hyvin oikeutetusti ensimmäisen sijan. Olin jo aikaisemminkin pannut merkille hänen erinomaisen puhumisensa ja loisteliaan näyttelemisensä, mutta en uskaltanut niihin, kesken Kainz-tutkimustani, sen enempää syventyä, sillä en tietenkään voinut olla varma, ettei hänen naisellinen viehkeytensä voisi peittää joitakin näyttelijäpuutteita, joita harhaantuisin ehkä pitämään ansioina. Mutta nyt, kun suhtautumiseni Kainzin taiteeseen oli järjen mittaamana täysin vakiintunut, voin turvallisena heittäytyä ihailemaan Sormankin saavutuksia. Ja ihailemisen arvoisia ne olivatkin. Pelkoni hänen puutteellisuuksistaan oli ollut turha.

Sorma oli kuin luotu Kainzin vastanäyttelijäksi, ja yhdessä he tavallisimmin esiintyivätkin. Oli valtavan ihanaa kuulla sitä äänten soinnutusta, mikä yhdisti sanonnat toisiinsa. Jos seuraavan vuorosanojan äänen sointu särki edellisen iskusanonnan loppuvireen, niin se merkitsi mielen tai tunteen tai tunnelman särkymistä ja teki silloin ihmeellisen voimakkaan vaikutuksen. Se oli näiden sanonnantaitajien keinojen huipennusta, jota en ollut aikaisemmin missään tavannut niin täydellisenä.