Part 6

Kun kuunteli heidän keskusteluaan, poikakuninkaana ja tyttökuningattarena, Sudermannin "Tejassa", niin olisi tietänyt mitä heidän välillään tapahtui, vaikka olisi sulkenut silmänsä ja vaikk'ei olisi sanaakaan heidän kielestään ymmärtänyt.

Siinä kohden oli näyttelijätaide kohonnut suurimpaan inhimilliseen mahdollisuuteen.

Nämä kaksi olivat kohottaneet taituruutensa niin korkealle, että se oli muuttunut luonnoksi. Heidän kielenkäyttönsä ja sanontansa puhuivat melkein yleismaailmallista kieltä kuten musiikki. Se oli suurta!

Agnes Sorma oli ainakin Josef Kainzin mukana suuri taiteilija!

* * * * *

Palattuani eräänä päivänä kävelyltä löysin pöydältäni käyntikortin. Helsingin Ruotsalaisen teatterin näyttelijä Alarik Erlin oli käynyt minua tapaamassa ja pyysi kohtausta määrätyllä kellonlyönnillä Bauerin kahvilassa.

Nyt, kun pidin vaikeimman osan työstäni jo suoritettuna, olin iloinen, että sain näin odottamatta kotimaista seuraa. Tunsin Erlinin entuudeltaan ja tiesin, että hän oli sivistyneestä kodista, erään Oulun seudun tuomiokunnan tuomarin poika, joten lähdin ilman epäilyjä häntä tapaamaan.

— Mistä tiesit, että olen täällä Berliinissä? — kysyin heti tavattaessa.

— Tapasin Tukholmassa näyttelijä Zachrissonin, ja hän sanoi sinun matkustaneen Kööpenhaminan kautta tänne. Lähetti terveisiä.

Seuran saaminen piristi elämää aikalailla.

Aina iloinen ja leikkisä Erlin piti mielen keveänä ja valppaana. Tulimme hyvin toimeen siinäkin suhteessa, ettemme taipuneet vapaapilettien sullottaviksi mihin nurkkaan milloinkin, vaan ostimme pilettimme ja määräsimme aina paikkamme permannon ensimmäiselle riville.

Tarkkaaminen oli meille tärkeämpi kuin pieni säästäminen. Oppimista vartenhan olimme tulleetkin.

Deutsches Theaterin alaravintola oli viihtyisä paikka. Se viekoitteli meidät kinkkuvoileipien kimppuun tavallisesti tuntia ennen näytännön alkua. Olimme erikoisen alttiita tälle viekoittelulle vielä senkin tähden, että ravintolan yliviinuri oli aulis juttelemaan teatteriasioista, joista hän tiesi yhtä ja toista. Jo aikaisemmin oli yliviinuri pannut merkille minun kankean kielenkäyttöni ja sen seikan, että olin ollut kahdesti ja kolmasti katsomassa samaa kappaletta. Näistä seikoista hän oli tehnyt sen johtopäätöksen, että olin ulkomaalainen näyttelijä, ja kun olin sen myöntänyt, oli vanha viinuri muuttunut erittäin opastelevaksi. Herttainen ukko oli kai ajatellut, että opiksi on ehkä hänenkin avuliaisuutensa. Niinkuin olikin.

Kun meitä nyt äkkiä oli ilmaantunut kaksi opastettavaa, oli ukkeli valmis kertomaan kaikki mitä suinkin tiesi teatteriasioista, ja juttuamiseen oli hyvä tilaisuus ennen näytännön alkua, sillä silloin olimme ravintolan ainoat vieraat.

— Eikö tämä enää olekaan kuninkaallinen teatteri? — olin kerran kysynyt häneltä.

— Ee-ei! — sanoi ukkeli ja pyöritti päätään. — Kuninkaan aitio ja sen yhteydessä oleva iso oleilusali olivat ensirivin perällä, ja niistä maksoi majesteetti kuusituhatta markkaa vuodessa. Sellainen komeus se oli! Mutta sitten teatteri näytteli Hauptmannin "Kankurit". Ai, sellainen skandaali! Siitä on nyt kai nelisen vuotta. Sitä näyteltiin ihan loppumattomiin. Mutta keisari suuttui ja lopetti aitiomaksunsa, ja sen mukana meni teatterin kuninkaallisuuskin. Mutta majesteetin aitiosta tehtiin kolme porvarillista aitiota, ja ne ovat aina täynnä. Nyt ne tuottavat tuloja kymmenkertaisesti. Ajatelkaa sellaista skandaalia!

Tällaisia ja muita pikkukaskuja olin saanut kuulla ukkelilta, ja olin valmistanut Erlininkin kuulemaan sellaisia.

— Kuulkaahan, yliviinuri! — sanoin eräänä iltana, jolloin olimme tulleet katsomaan Schillerin "Rosvoja". — Kainzilla ja teatterin johtokunnalla taitaa olla jotakin hankausta, koska lehdissä on näkynyt sensuuntaisia viittauksia. Onkohan niissä perää?

— Oh! Se on skandaali! — huokasi ukkeli. — Sellainen taiteilija! Ja sellainen johtokunta, joka luulee, että Kainz on raudasta! On näytellyt jokaisena iltana koko syksyn! Ja kuinka näytellyt! Oh! Herrat tietävät! Mutta nyt Kainz on väsynyt ja tahtoo helpotusta. Ai, ai sitä johtokuntaa! Ei ymmärrä! Lisää vain kuormaa. Siitä ei tule muuta kuin skandaali. Tänä iltana pitäisi Kainzin näytellä Franz Mooria vasten tahtoaan. Sellainen skandaali!

— Kainziako pakotettaisiin vasten tahtoaan? — kysyin hämmästyneenä.

— Niin juuri! — sanoi yliviinuri. — Rooli on vastenmielinen, ja Kainz on väsynyt. Oh! Sellainen skandaali! Saa nähdä, kieltäytyykö Kainz. Saa nähdä, tuleeko näytännön peruutus! Kohta kuullaan. Mutta skandaali se on joka tapauksessa.

Olimme vallan sanattomina hämmästyksestä, kun ukkeli lopetti ja siirtyi muihin hommiinsa.

— Onko näyttelijällä ylimalkaan minkäänlaista asemaa, koska sellaistakin miestä kuin Kainzia voidaan näin kohdella? — sanoin vihdoin harmistuneena.

— Mikä asema näyttelijällä voisi olla! — sanoi Erlin ivanauru suupielessä ja ryhtyi leikkaamaan voileipäänsä. — Eihän muilla ole asemaa kuin johtokunnilla. Eikä edes johtokunnallakaan siellä, missä vallitsee itsevaltius.

Vilkaisin Erliniin, sillä viittaus tuntui kovin läheiseltä. Katsoin kysyvästi.

— En halua puuttua Arkadian asioihin, mutta sanotaanhan, että siellä hallitsee itsevaltius kahdeksaakolmatta sivistymätöntä. Niin olen kuullut sanottavan, ja ymmärräthän, että sellainen ärsyttää jokaista näyttelijää, vaikka Honoluluun asti. Lohduttaa vähän, kun maailmankuulu Kainzkaan ei merkitse mitään. Olemme nähtävästi kaikki samassa purtilossa, niin suuret kuin pienetkin! Ahaa! Jopa soitetaan! Nähtävästi Kainz on alistunut. Niin näyttelijät aina tekevät.

Olisin vihastunut Erliniin, mutta hänen naurussaan oli sellainen huumorin sävy ja puheessaan sellainen asiallisuus, että ne vasten tahtoakin synnyttivät suopean hymähdyksen.

Lähdin sanattomana ja sekavin tuntein katsomoon, joka ei tänä iltana voinut herättää samanlaista odotuksen tunnelmaa kuin ennen, monina iltoina.

Kuulemani juttu Kainzista oli perin juurin tympäissyt minut. Ja Erlinin pila oli pannut siihen kotimaan tuntua höysteeksi.

* * * * *

Ensimmäisellä väliajalla huomasimme yleisön keskuudessa uteliaisuutta ja osaksi hermostustakin, ja Kainzin nimi mainittiin useasti.

Niistä harvoista sanoista päätellen, mitä satuimme kuulemaan selän takaa, oli yleisö hyvin suosiollinen Kainzille, mutta ei erikoisen ärtyinen johtokuntaakaan kohtaan. Sen pahimpana tekona pidettiin sitä, että Kainzille pakotettiin tehtäviä, joihin hän ei ollut innostunut. Sellaisesta ei voinut koitua hyötyä taiteelle eikä iloa kenellekään.

— Ovat ehkä arvostelijoita, — sanoin Erlinille. — Eivät kai porvarit noin pohdi taideasioita.

— Kiiltävistä takeistaan päättäen eivät he ainakaan ole pilettejään ostaneet, — sanoi Erlin purevasti ja naurahti parantumattoman pilailevasti.

— Taitaa olla niin, että kuluneen puvun kantaja ymmärtää taidetta enemmän kuin prameileva keikari, — sanoin laiskasti.

— Tietysti! — ilakoi Erlin. — Olisikin peräti typerää, jos riikinkukko rupeaisi satakielelle lautamieheksi.

— Olemmeko me, näyttelijät, satakieliä mielestäsi? — kysyin huvitettuna.

— Eikös kattia! — sanoi Erlin ja nauroi kaikuvasti. — Me olemme hanhia, joitten selässä ei pysy vesi!

Pidin parhaana vaieta, sillä tunsinhan Erlinin tyhjentymättömyyden silloin, kun hän pääsi laukomaan tekaistuja sukkeluuksiaan. Hänellä oli iloilevan ja leikkivän nurinkurisuuden syntyperäinen lahja, jota hän ei suinkaan halunnut piilotella.

Olikin jo aika ottaa vakava asenne, sillä seuraavassa kuvaelmassa esiintyi Kainz.

Punatukkaisena ja punapartaisena Franz Moorina ilmaantui Kainz näyttämölle, eikä kauan kestänyt, ennenkuin huomattiin, että Kainz pani tämän kalton hirviön sielunkin läikehtimään punaisia tulen ja veren lieskoja. Samalla valoi kuitenkin näyttelijä niin paljon ihmisyyttä tähän teatterikonnaan, että sai sen osaksi ihmeteltävän paljon lievittävää ymmärtämystä. Suurenmoinen ennätys!

Kainzin näytteleminen oli yhtä sielukasta ja rentoa ja hillittyä kuin ennenkin, eikä mikään pannut aavistamaan, että hän esiintyi vastenmielisesti tässä osassa. Luulimme jo, että näyttämön puolella oli tullut rauha maahan.

Niin ei kuitenkaan ollut asian laita, vaikka mitään erikoista ei huomattu, ennenkuin Franzin pitempiaikainen oleilu näyttämöllä alkoi. Silloin nähtiin, että Kainz otti näyttämön sivusta tuolin ja asettui istumaan. Näkyi selvästi, että hän tällä toimenpiteellä halusi ilmaista väsähtäneisyyttään. Kun asemien muutos vaati sitten siirtymistä yli näyttämön, nousi Kainz ja alkoi väsyneesti laahata tuolia perässään, antaen kuitenkin sanonnan helskyä kuten konsanaan muulloin.

Päästyään yli näyttämön asetti hän tuolin sivustalle ja asettui taas istumaan, jatkaen keskustelua aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Silloin puhkesi tukahdutettu jännitys katsomossa ihmetykseen, joka kohahti kuin tuulen henkäys. Tuntui olevan hiuskarvan varassa, ettei jotakin huudettu tai ettei pursuttu räiskyvään käsien taputukseen.

Olimme puolestamme valmiit mihin tahansa, sillä jännitys oli äkkiä kohonnut, ja Kainzin suhtautumisen ja vastenmielisyyden ilmaisukeino oli niin perin selvä ja samalla hienotunteinen, mahdollisimman vähän häiriötä tuottava toisille näyttelijöille. Se oli temppu, joka vetosi yleisöön ja selitti yleisölle liikarasituksen tehokkaammin kuin parhainkaan sanomalehtiartikkeli.

Sen enempää mielenosoitusta ei kuitenkaan tehty, sillä luultavasti oli katsomossa paljon sellaistakin väkeä, jolla ei ollut mitään käsitystä tästä omituisesta tapahtumasta.

Vasta näytöksen loputtua puhkesi mieliala julkiseksi ja kohdistui Kainziin sellaisena suosion myrskynä, ettei kai vastenmielisen Franz Moorin esittäjä ole mokomaa saanut kokea sitä ennen eikä sen jälkeen.

Teatterin johtokunta piti kuitenkin tapausta ja koko Kainz-jupakkaa, kaikesta päättäen, sangen mitättömänä joutavuutena, koska antoi rettelön venyä niin pitkälle, että tulokseksi tuli myöhemmin tämän korvaamattoman näyttelijän eroaminen teatterista.

Meistä ja kaikista niistä, joitten kuulimme puhuvan asiasta, tällainen kohtelu tuntui käsittämättömältä. Ja vielä käsittämättömämpi oli loppuromahdus, silloin kun se tapahtui! Sitä ei kai tavallinen ihmisjärki pystynyt muuten selittämään kuin siten, että Kainz oli kasvanut liian suureksi. Hän oli hankala!

Masentunein mielin poistuimme katsomosta näytännön päätyttyä.

— Voi, pyhä yksinkertaisuus! — huokasin helpotuksesta, kun astuimme teatterin seinien ulkopuolelle.

— Pyhä kyllä! — veisteli Erlin. — Mutta kaikkein pyhin on tyhmyys, jota ei saa edes sanoa. Jo raamattukin ripustaa myllynkiven sanojan kaulaan. Ja sitäpaitsi! Minullakin on aina ollut pieni vastenmielisyys suuria näyttelijöitä kohtaan. Nehän ovat epämukavia kapineita.

— Minkä vuoksi? — kysyin naureskellen ajuriin noustessamme.

— No, helkkarissa! — nauroi Erlin, että katu kaikui ja ihmiset katsoivat meitä ihmeissään. — Kun en itse ole Kainz tai vähän parempi. Ajakaa Baueriin! Tähän taloon emme ainakaan ole pilettivelkaa! Emme loukkaa kohteliaisuutta, jos sanomme: hyi hemmetti!

Tämä ilta oli asettanut mielestäni Deutsches Theaterin vallan uuteen valoon.

Talon ulkonainenkin hahmo oli jotenkin muuttunut, kun sen henki oli saanut särön.

Mielestäni oli tämä teatteri nyt menettänyt paljon enemmän kuin mitä oli ennen menettänyt "kuninkaallisessa" nimessään.

Mitäpä nimestä, kun ei kuitenkaan ollut kuninkaallista mieltä! Kuningasta kohtaan oli tehty majesteettirikos!

Me olimme sen todenneet, ja keskustelumme siitä siirtyi kumman aiheettomasti kotimaisiin oloihin.

Bauer-iltamme ei ollut yhtä rattoisa kuin muulloin.

* * * * *

Italialaisten mainehikas Zacconi esiintyi vierailijana omine seurueineen. Hän oli monessa suhteessa hyvin kiintoisa näyttelijäilmiö. Hänen ammatillinen tekotapansa oli monivivahteista ja satasäikeistä kuin hämähäkin mestarituote. Pienimmätkin piirteet olivat tarkoin eriteltyjä, ja sanonnan värittely oli huolella ja hyvällä aistilla sijoiteltua. Tunteitten lainehtiminen oli harkittua, määräperäistä nousua ja laskua.

Sain sen käsityksen, että hänen roolinvalmistuksestaan voi liioittelematta käyttää hänen edukseen koko ammattisanaston. Niin erinomainen näyttelijä oli Zacconi. Ja kun näyttelijän silmin seurasin tätä äärimmäisen hiottua ja huipennettua tekotapaa, niin olin varma, ettei sen elävämpää ja kirkkaampaa opastusta voinut milloinkaan sattua näyttelijätaiteen tutkijan nähtäväksi ja kuultavaksi.

Mutta samalla paljastui tämän tekniikan mestarin työssä eräs toinen seikka, jonka arvo on vähintään yhtä suuri kuin kaikki nämä loistavat erittelysaavutukset yhteensä. Henkilöhahmottelu!

Zacconi oli niin uponnut tai, toisinpäin sanoen, noussut niin huipennettuun tekotapaan, että henkilön hahmosta pisti alituiseen esille ainoastaan näyttelijä, joka loisti ja häikäisi.

Learilla ei esim. ollut enää mitään leveyttä eikä karuutta eikä traagillista syvyyttä luonteen pohjana, kun näyttelijä purkautui niin rajusti ja tyhjentävästi, ettei luonteen syvimpäänkään kohtaan jäänyt enää mitään jäljelle. Learin hahmo haihtui ja suli joskus niin tyyten taiteilijan käsissä, että mestari Zacconi seisoi yksin näyttämöllä taituruutensa säkenöivän kehän ympäröimänä. Se oli todellakin suurenmoista näyttelemistä Learin kehyksissä, mutta niin väkivaltaista, ettei itse Lear enää saanut tilaa omissa kehyksissään, joiden sisälle kirjailija oli hänet synnyttänyt ja joissa runoilija oli puhaltanut häneen elävän hengen.

Samoin muissa rooleissa! Zacconi oli harvinainen näyttelijäkyky, joka sai irti itsestään melkein mahdottomuuksiakin tekniikkansa avuin, mutta tapasi, saman tekniikan harhauttamana, hyvin harvoin taiteilijan luovaa sielua ja vielä harvemmin runoilijan näkemystä. Myönnän hyvillä mielin, että sain Zacconin tekniikasta hyvin paljon arvokasta opastusta. Olin hänelle kiitollinen siitä, mitä hän runsain mitoin jakoi, ja vielä kiitollisempi siitä tekemästäni huomiosta, että valloillaan riehuva tekniikka on hirviö, joka on visusti kätkettävä henkilöhahmon siipien suojaan. Vasta piilotettuna on tekniikka se suuri voima, jota ilman ei lentoon lehahtava näkemys voi korkealle kohota eikä korkealla pysyä.

Tekniikka on hyvä renki, mutta huono herra! Sen olin kovin elävästi havainnut.

Tämän jälkeen odotin uteliaana nähdäkseni vielä yhden eurooppalaisen kuuluisuuden. Ranskalaisin kaikista ranskalaisista, Gabrielle Réjane, oli ilmoittanut näytännöistään.

* * * * *

Eloisana ja pirteänä astui Gabrielle Réjane näyttämölle ja hämmästytti katselijat heti ensi otteellaan. Näki, että hän oli tottunut esiintymään repäisevästi kuuluisaksi tekemässään "Rouva Suorasuussa".

Juurikori kainalossaan ja pesijättären hahmossa syöksyi Réjane sisään hengästyneenä ja intoa uhkuvana, mutta ei pysähtynyt juttuamaan väkijoukon pariin, vaan tepasteli suoraa päätä näyttämön partaalle, kuiskaajakopin viereen.

Siihen asetettiin hänelle tuoli ja siihen hän istahti kertomaan katuseikkailuaan ja huomioitaan alkaneesta vallankumouksesta. Yleisölle hän kertoi eikä välittänyt tuon taivaallista muista mukana-näyttelevistä, lukuunottamatta paria naista, jotka olivat tietysti sitä varten hänen sivuillaan, että olisi tilaisuus, heihin kääntyillessä, tehostaa esityksen eloisuutta.

Epäilemättä heistä olikin ainakin sen verran apua, että kertomus ei jäänyt ihan pelkäksi lausuntanumeroksi. Mutta avustajajoukko perällä! Mitä se teki? Sen asema näytti peräti tukalalta, ja sen tehtävä muodostui pakostakin pelkäksi esilausujan säestelyksi.

On vaikeata mennä sanomaan, mikä oli tällaisen järjestelyn tarkoitus. Jos se oli vain tavallinen primadonnatemppu, esittelemistä varten keksitty, niin ei sitä siinä mielessä voinut pitää kokonaan epäonnistuneena, mutta jos oli tarkoitus iskeä yleisöön osa näytelmän kiihkeästä mielialasta, niin oli Berliinin yleisö ymmärretty kokonaan väärin. Sen sielua ei tämä suggeroiminen saavuttanut.

Tämä yleisö, mikä oli kokoonpantu suurimmalta osaltaan henkisen kulttuurin vähävaraisista työpareista, ei tästä menettelystä ottanut lämmetäkseen. Tämä yleisö, joka oli pistänyt pitkän, mustan takkinsa takataskuihin ja käsilaukkuihinsa kotoisia voileipiä, pitkien väliaikojen lyhentäjiksi, oli uhrannut kalliin kultarahan piletin hinnaksi nähdäkseen ranskalaisen näyttelijätaiteen korkeinta saavutusta. Sitä se oli tullut näkemään ja sitä varten se oli tehnyt kultarahauhrauksen, joka oli jollakin muulla kieltäymyksellä tasoitettava. Tämä yleisö oli tyyni, vakava ja harkitseva. Se oli tullut katselemaan vierasta taidetta ja vertaamaan sitä omaansa, eikä näkemään estradiesitystä näyttelemisen kustannuksella. Siksi tämän yleisön mieliala ei ruvennut heilahtelemaan sinne eikä tänne.

Vierailijan saamat suosionosoitukset näytöksien lopussa olivat kohteliaita, mutta melkein viileitä.

Kieltämättä Réjanen taide oli hienoa, herkkää, vivahdusrikasta, kristallikirkasta ja siroksi hiottua. Se oli korkean kulttuurin tuotetta, joka leimasi sekä taiteilijan oman että hänen kansansa maun ja aistin, mutta se oli astunut teatteritaiteen kehyksien ulkopuolelle, oli muuttunut joksikin muuksi esittäväksi taiteeksi, joka ei pitänyt koossa yhteisnäyttelemistä eikä näytelmän tarkoittamaa tapahtumain sarjaa, vaan pirstasi ne ja alisti vieraitten jumalien palvelukseen.

On itsestään selvää, ettei tämä näytteleminen ollut tällaista ihan jokaiselta kohdaltaan, mutta virityksen mukaisesti kuulsi sen sävy esiin pitkin matkaa. Isketty pohja-akordi helähti silloin tällöin.

Näistä syistä sai suuri taiteilijatar Berliinissä osakseen suuren pettymyksen, joka ilmeni siinä, ettei hän voinut antaa niin monta näytäntöä kuin alunpitäen oli aikonut. Suuri diiva ei ollut kotonaan meiningerien maassa eikä Kainzin kaupungissa!

Mutta minä puolestani olin asiasta suuresti hyötynyt. Olin saanut merkittävän opetuksen siitä, ettei mikään taiteilijan mieliteko eikä taiturihäikäiseminen saanut viedä luomusta näytelmän kehyksien ulkopuolelle, vaikka "keksintö" ensisilmäyksellä näyttäisi kuinka nokkelalta ja viekoittelevalta tahansa.

Harhateitä, joita lukuisasti ilmenee näyttelijätaiteessa, olivat ymmärrykseni ja vaistoni aina vieroneet, mutta todistelevien esimerkkien ja tosiasioitten puute oli kieltänyt pyrkimyksiltäni turvan ja tuen. Nyt oli jo toisin. Hämäryys oli haihtunut, ja vaikea tilanne oli jo selviytynyt. Olin nähnyt, kuinka suurta taidetta tehdään, olin nähnyt, kuinka näyttelijätaiteen totuuden lähteille on kuljettava yksinkertaisen ja koruttoman antaumuksen merkeissä, ja olin nähnyt, kuinka helposti suurikin taide voi astua harha-askelen oikealta tieltä.

Ilmielävästi olin kaiken tämän nähnyt ja tullut tietoiseksi kaikesta siitä, mikä kotioloissa oli näyttänyt hämärältä. Tämän epävarmuuden poistamiseksi olin halunnut päästä opintomatkalle, ja nyt oli haparoiminen haihtunut. Olin onnistunut saamaan selvyyttä yli kaikkien toiveitten ja vieläpä senkin lohdutuksen, että sisin tuntoni oli hamuillut oikeilla teillä, niin ettei miltään polulta tarvinnut takaisin pyörtää.

Olin onnellinen siitä tiedosta, etteivät mietiskelyni olleet kulkeneet harhateillä ja etteivät vähäiset näyttelijäsaavutukseni olleet tehneet itseään vikapäiksi suuren taiteen hengen edessä.

Olin onnellinen, että olin tietämättäni aina ollut ja että nyt tieten, tahtoen yhä edelleen olin meiningerien tunnustaja. Ja iloinen olin siitä, että Kainz näytteli kuin parhain ajatukseni, ja että hän, harrastusteni mukaisesti, sitoi erottamattomaan yhteyteen sanonnan sisällyksen ja mestarillisen kielenkäytön.

Nämä kaikki havaintoni, ja niiden vertailut pyrkimyksiini, tuottivat minulle iloa. Rupesin tyydytyksellä ajattelemaan opintomatkani päättämistä.

5.

KOTIMATKA.

Jouduin matkustamaan pienen "Storfurstenin" viimeisellä laivavuorolla Lyypekistä kotimaahan. Vaikka oltiin lähellä marraskuun loppua, olivat matkan ensimmäiset aamutunnit aivan kesäisen lämpimät. Mutta jo aamiaispöydästä oli matkustajien paettava hyttien suojiin, sillä peloittava lumimyrsky yllätti pienen aluksen ja pani sen kaameaan keinuntaan.

Rajumyrsky kiihtyi kiihtymistään, ja merihädän uhkaavia merkkejä alkoi ilmaantua monien onnettomuuksien muodossa. En kuitenkaan täysin tajunnut surullista tilannetta, sillä tämä oli minun ensimmäinen merimatkani petollisella Itämerellä.

Oli onni minulle, että en käsittänyt, mihin hirveään haaksirikon vaaraan olimme joutuneet, kun tämä kauhea nelivuorokautinen myrsky alkoi kyntää rannatonta ulappaa, ja pieni laivamme sai taistella rajun orkaanin ja läpinäkymättömän lumiryöpyn kynsissä.

Kuinka me sitten neljän vuorokauden harhailun jälkeen osuimme Hankoniemen satamaan, ei kukaan tiedä. Kapteeni oli luullut näkevänsä valoja Tallinnasta, kun Hankoniemen valot alkoivat pilkahdella.

Oli kuin ihme, että pieni "Storfursten" oli kestänyt sellaisen myrskyn. Ei sitä oltu enää uskottu sen jälkeen kuin myrsky oli heitellyt Hankoniemessä talojen kattoja hujan hajan ja murskannut sähkölennätin- ja puhelinpylväitä.

Toivotonta oli ajatella "Storfurstenin" pelastusta, kun Helsingissä puhuttiin kymmenien alusten haaksirikkoutumisesta tämän vuosikymmenen kamalimman myrskyn aikana.

Kaikesta kauhusta ja tuskasta huolimatta olimme kuitenkin onnellisia, kun pääsimme Hankoniemen satamaan ja melkeinpä iloisia, kun saimme Helsinkiä lähestyttäessä liikkua jäisellä kannella, jota myrsky ei enää keinuttanut. Hermot kuitenkin vielä värisivät kestetyistä kauhuista ja koleasta ympäristöstä.

Lumi peitti luodot ja rannat, ja kylmä viima vinkui korvissa, meren läikehtiessä mustana ja uhkaavana.

Helsingin valot välkkyivät kylminä talvisessa yössä. Mutta sittenkin! Sentään kotona! Jumalan kiitos!

SINISELLÄ SILLALLA

1.

MAININGEISSA.

Kotoisessa rauhassa häipyivät vaikean merimatkan mainingit vähin erin. Voimakkaasti työnsi niitä tieltään palava muisto taiteellisista elämyksistä.

Leppoisina maininkeina kävivät nämä muistot niiden näyttelijätaiteen karikkojen yli, joitten sokkeloissa olin ennen sumussa luovaillut. Nyt olin päässyt sen sinisen sillan korvaan, joka oli jo vuosia väikkynyt utuisissa toiveissani.

Annoin näiden maininkien käydä sinisen siltani alla. Halusin tuntea niiden tehon ja kuulla niiden soiton, kun jännittyneenä ja ikäänkuin uusin silmin ryhdyin katselemaan kotoista työtä Arkadian näyttämöllä.

2.

UUTISIA ULKOMAILTA.

Pitkä keskustelu siitä sukeutui, kun Bergbom kerran, sopivassa tilaisuudessa, halusi kuulla uutisia ulkomailta.

Monet kymmenet teatterit ja monet sadat näyttelijät eivät kai usein joudu sellaiseen kilpajuoksuun kuin tässä keskustelussa joutui kaikki se, mitä olin nähnyt neljän kuukauden aikana.

Kertomukseni kävi nopeasti ja helposti, sillä olihan kuuntelijana asiantuntija, jonka uteliaisuuden ymmärsin kohdistuvan etupäässä vaikutuksiini ja muodostamiini mielipiteisiin. Enkä niitä suinkaan halunnut peitellä. Kun nyt olin päässyt selvään käsitykseen päämääristä ja irti entisistä epämääräisistä olettamuksista, pidin luonnollisena, että esimieheni sai mahdollisimman kirkkaan selvityksen siitä taiteellisesta kannasta, mille olin asettunut. Kerroin ja kerroin. Siirryin teatterista teatteriin ja näyttelijästä näyttelijään.

Kainzin taiteen yhteydessä en tietenkään unohtanut mainita siitä loistavasta tuloksesta, mikä saavutetaan hyvän kielenkäytön ja hyvän näyttelemisen kiinteän yhteyden avuin.

— Se on meidän loukkauskivemme, — sanoi Bergbom ja pyyhkäisi tukkaansa. — Oletteko te nyt selvillä siitä?

— Olin jo ennen lähtöäni, mutta nyt olen tietoinen sen välttämättömyydestä. Ensiluokkaista näyttelijätaitoa ei ole olemassa ilman ensiluokkaista kielenkäyttöä. Huono kielenkäyttö on parhaimmallekin näyttelijälle samaa kuin tylsä höylä nikkarille. Siitä syntyy vain putua ja —

— Kyllä tiedän, — keskeytti Bergbom. — Olette oikeassa! Mutta tämä kieli ja vanhat ihmiset! Teatterissa on henkilöitten kehitys niin erilainen, ettei yhtenäinen opetus ole ollut mahdollinen.

— Ei tietysti! — myönsin. — Mutta ei kielioppi ole tarpeenkaan. Siitä vastaavat kirjailijat ja suomentajat. Näyttelijälle kuuluu vain puhuminen, vain äänellinen kielenkäyttö.

— Entä näyttelemisemme sellaisenaan? — kysyi Bergbom äkkiä ja siirtyi näin toiseen asiaan. — Mitä arvelette siitä nyt matkanne jälkeen?

— Minulla ei ole vähäisintäkään halua ruveta sitä mestaroimaan, — sanoin hymyillen. - Olin ulkomailla vain itseäni varten. Vain siitä voin puhua ja sanoa, että tulen supistamaan "näyttelemistä" entistä enemmän.

— Luuletteko, että sentään jää tarpeeksi näkyväistä? — kysyi Bergbom kiinnostuen.

— Sisäisen ihmisen ja hengen ylivallan täytyy jäädä näkyviin, — sanoin luottavaisesti.

— Niin, niin, — sanoi Bergbom vakavasti. — Ja se jää paremmin esille, jos "teatteria" karsitaan. Jää — jos on jotakin! Mutta jos ei ole mitään, niin silloin on pelkkä "teatterikin" jotakin. On parempi kuin ilman. Ja sellaisetkin ovat tarpeellisia, sillä ei missään teatterissa ole ainoastaan suuria näyttelijöitä.

— En minä aio ruveta karsimisopillani ketään vahingoittamaan, — sanoin iloisesti. — Minä saarnailen vain itselleni.

— Aivan oikein! — sanoi Bergbom vilkkaasti. — Saarnatkaa työssänne! Se on paras opetus ja juuri samaa, mitä itse saitte ulkomailla osaksenne.

Keskustelu siirtyi taas takaisin Berliiniin, josta oli jäänyt kertomatta, minkä suuriarvoisen opetuksen sain Zacconin riihattomasta näyttelemisestä ja mitä opin Réjanen hiotusta taiteesta. Kerroin heistä.

— Te olette tuumaillut ja harkinnut kaikki leikkaukset ja saumat, — sanoi Bergbom pitkän keskustelumme lopuksi ja nousi, iloisesti nauraen.

— Niinpä kyllä, — sanoin ja yhdyin naureskelemaan. — Mutta tämä on vain teoretisoimista ja lörpötystä. Ne eivät ole taidetta. Taiteesta on turha puhua! Sitä on tehtävä!

Siitä olimme samaa mieltä.

3.

KUKA ISKI?

— Saako olla utelias? — kysyi Ahlberg eräänä iltana, kun olimme turisseet yhtä ja toista erinäisistä ulkomaisista näyttelijöistä, jotka kiinnostivat häntä. — Mikä tulee olemaan ensimmäinen roolisi matkasi jälkeen?

— Rooliko? — hymähdin vastaan. — Eikö mitä! Ensi töikseni tulen stateeraamaan "Hannelessa".

— Vai niin! — ärähti Ahlberg. — Kuulin siitä, mutta en uskonut. Onhan ollut tapana valmistaa kotiin palanneille jokin suuri tilaisuus. Tiedäthän sen.

— Niinpä kyllä. Mutta minun suhteeni menetellään toisin. Tuntuu, että joku on kiepahtanut nurkan takaa esille ja iskenyt takaapäin. Haluaisin vain tietää, kuka iski. Bergbomista uskoisin mieluimmin, että hän on vain toimettomana päältäkatsojana.

— Sano vain, että se on ilkeämielistä hävyttömyyttä, — puheli Ahlberg. — Paras kakaranäyte siitä lapsikamarista, mihin olemme joutuneet. Mutta ei niille näytteille kunnian kukko laula! Kyllä Bergbom vielä saa katua, jos on antanut ohjakset alaikäisiin käsiin. Aiotko alistua tuollaiseen julkeaan solvaukseen?

— Aion, — sanoin vakavasti. — Ohjelmistommehan näkyy olevan sellainen, ettei siltä voi odottaa mitään; Luulen, että Bergbomilla on väsähtänyt vuotensa. Ja hän tuntee kai sen itse, koska keskellä talvea kävi Berliinissä. En myöskään kysy enää kuka iski, sillä ymmärsin sanoistasi, ettei se mahda olla Bergbom. Se miellyttää minua suuresti.

Tämän enempää emme tästä asiasta puhuneet, mutta minä sain kyllä talven kuluessa huomata, että koko vuoteni oli mennyt pilalle.

Tämä vastatuuli olisi luultavastikin pakottanut asiat jonkinlaiseen selvittelytilaan, ellen olisi keväällä pahoin sairastunut.

Epäsuosion iskut olivat silloin niin vähäpätöisiä, ettei mieli tehnyt kysellä niiden iskijöitä.

4.

SAIRAUS.

Monenkertaiset vilustumiset Leipzigissä, Berliinissä ja meriveden läiskyttelemässä laivahytissä olivat kehitelleet sairauteni peräti vaaralliselle asteelle, vaikka en halunnut sitä tunnustaa.

Lopulta kuitenkin yskä ja yhä lisääntyvä yöhikoilu mursivat itsepäisyyteni. Oli alistuttava kohtalon edessä ja siirryttävä Diakonissalaitoksen sairaalaan. Kun tätä tuskan sanomaa tiedotin Bergbomille, kuunteli hän puhettani ilman kiinnostumisen merkkiäkään ja selaili koko ajan kuvitettua puvustokirjaa.

— Jaah, — sanoi hän mahdollisimman huolettomasti ja katseli kuvia edelleen. - Tuokaa sitten lääkärintodistus.

En jaksanut kunnolla edes hämmästyäkään tästä välinpitämättömästä ja kylmästä sävystä.

— Kyllä tuon, — sanoin nopeasti ja poistuin niin pian kuin polvet kestivät.

Seuraavana iltana vein Bergbomille vaaditun todistuksen ja koetin, edellisiä tapahtumia muistaen, pysyä niin kylmänä kuin korkea kuumeeni ja heikkouteni suinkin sallivat.

Neiti Bergbom sattui olemaan veljensä huoneessa antaessani paperin tohtorille.

— Mikä paperi se on? — kysyi neiti hermostuneena veljeltään.

— Lääkärintodistus, — sanoi Bergbom ja heitti todistuksen pöydälle.

— Äsh! — sähähti neiti ja työnsi todistuksen vähän syrjemmäksi. — Sellaiset lääkärintodistukset eivät merkitse yhtään mitään!

Silloin Emilie sai veljeltään puhuvan katseen, ja minua rupesi viluttamaan.

Tuli pitkä äänettömyys. Odotin jatkoa, mutta kun kumpikaan ei sanonut mitään, niin arvelin, että turha seisominen ei ole minulle hyödyllistä ja että tilanne ei siitä selviä.

Kumarsin ensin neiti Bergbomille, joka tuskin huomasi poistumisaiettani.

Kumarsin sitten Bergbomille, mutta hän oli noussut liikehtimään ja sormeilemaan partaansa.

En tiedä, huomasiko kumpikaan lähtöäni, sillä ei kumpainenkaan edes nyökäyttänyt päätään alaiselleen miehelle, jonka elämänlanka, lääkärien lausunnon mukaan, oli hiuskarvan varassa.

Monia viikkoja kestikin sitten epätietoisuuden tila ennenkuin käänne parempaan päin tapahtui.

5.

HAASTE.

Teatterin henkilökunnan kokoontuminen syksyisin oli tavallisesti hyvin riemukas hetki. Olihan oltu irti toveripiiristä kokonainen kesäkausi. Hauska oli tavata työtovereita ja hauska oli taas ryhtyä työhön.

Niin tänäkin vuonna. Iloisia tervehdyksiä raikui kaikkialta, ja herttaisia kuulumisia kertoiltiin miehestä mieheen.

Minulla puolestani oli aivan erikoinen syy iloitsemiseen, kun taas sain liikkua toivorikkaana toisten toivorikkaitten parissa, joista useimmat osoittivat vilpitöntä iloa pikaisen tervehtymiseni johdosta.

Mielialan hilpeyttä lisäsi vielä tavallisesti uusien roolien jakaminen. Monet saivat mieleisiään tehtäviä ja olivat tyytyväisiä. Kahden näytelmän osat jaettiin nytkin ja monet saivat leikillään mitata roolinsa paksuutta.

Minäkin sain sinipaperikannet, joitten sisällä oli yksi yhden rivin repliikki laulunäytelmään "Punainen laukku". Repliikki oli nätisti kirjoitettu ja sirosti viivailtu.

Statisti-tehtävä siis! Selväksi haasteeksi ymmärsin sen kyllä, mutta en ollut ymmärtävinäni. Hymyilin vain ja jatkoin iloista keskustelua.

Olin päättänyt, etten anna ärsyttää itseäni näillä uusilla keinoilla, vaan sivuutan ne täydellisellä huolettomuudella.

Jos luultiin, että haaste nostattaisi minussa vastustamisen tai riitelemisen halua, niin sen luulon täytyi tuottaa pelkkää pettymystä, sillä en sallinut pienimmänkään merkin ilmaista muuta kuin tyytyväisyyttä siitä, että asiat olivat herttaisen luonnollisella tolallaan.

6.

EPÄILTY NÄYTELMÄ.

Huolimatta siitä, että teatterin johdon taholta kuulin pelkkiä epäilyksiä Sudermannin uudesta, suurisuuntaisesta näytelmästä "Johanneksesta", jaettiin siihen kuitenkin roolit heti alkusyksyllä.

En tahdo sanoa, että tämän raamatunaiheisen näytelmän onnistumisen epäileminen ohjasi Johannes Kastajan valtavan henkilöhahmon minun harteilleni. Sanon vain, että näytelmän ja varsinkin päähenkilön onnistumista epäiltiin, ja että rooli annettiin minulle.

Syventyessäni tehtävääni havaitsin heti, että olin saanut erikoisen kovan pähkinän osakseni. Johanneksen luonteessa oli toisena puolena erakkoeläjän haaveilu ja toisena uskonnollinen kiihkoilu. Ja vaikka haaveilussa oli kaukaisia näkemyksiä, puuttui niistä kuitenkin liian usein runollisuuden elävöitys. Samoin oli Johanneksen intoilussa ja kiihkoilussa enemmän aatteellista mahtia kuin tunteen hehkua.

Kun vielä tämän lisäksi Johanneksen pylväspyhimysmäinen olemus kielsi melkein tyyten tavallisimpienkin eleitten käyttämisen, jäi näyttelijän luomistyölle äärimmäisiä vaikeuksia.

Vaikka olinkin ohjannut kehitykseni sisäistä elämää pulppuavan sanonnan valtauomiin ja vaikka olinkin hylännyt kaiken ulkonaisen tyhjänpäiväisyyden, hyväksyin kuitenkin luonnollisen yksinkertaisen, sisäisestä pakosta pursuvan elehtimisen, tukemaan ja kirkastamaan tunne-elämän ja mielialojen kuvausta.