Part 12

— Kyllä, — sanoin hymähtäen. — Se hylättiin ja lähetettiin takaisin suureella kiireellä. Oltiin kovin kohteliaita. Kiire epäilytti kuitenkin niin, että jäin arvelemaan, tokko Bergbom oli ojennettua kättäni huomannutkaan.

— En minäkään sitä usko, — sanoi Ahlberg. — Taitaa olla siellä niin, ettei oikea käsi tiedä, mitä vasen tekee. Vasen ainakin kertoili jokaiselle, joka vain viitsi kuunnella, että näytelmä ei ollut yhtään mitään muuta kuin pelkkää Birch-Pfeifferiä alusta loppuun.

— Sitä ainakaan ei Bergbom ole keksinyt! — kivahti Leino. — Niin typerästi ei hän toki ole voinut puhua.

— En ole kuullut Bergbomin sanovan näytelmästä ainoatakaan sanaa, — sanoi Ahlberg erotessamme.

Mainitsin toisestakin toimintani harrastuksesta. Ohjaustyöstäni Työväen teatterissa. Olin siihen hyvin innostunut, sillä siellä oli joukko erikoisen lahjakkaita näyttelijän alkuja, joista useat jatkoivat menestyksellisesti uraansa ja toisista tuli hyvinkin eteviä näyttämötaiteilijoita (Teuvo Puro, Simo Kaario, Väinö Sola, Aatu Palomäki y. m.)

Teatterin johtokunnan muodosti H:gin Työväenyhdistyksen juhlatoimikunta, johon kuului innostunutta ja itseään säästämätöntä väkeä. Yhdessä johtajan kanssa he tekivät ohjaukseni mahdolliseksi kaikessa, missä vain eivät puutteelliset olosuhteet nousseet tenää tekemään. Näin saatiin aikaan tuloksia, joita niissä oloissa pidettiin suorastaan hämmästyttävinä. Varsinkin Ibsenin "Kummittelijoita" ja Björnsonin "Yli voimain II" herättivät suunnatonta huomiota. Näytelmäin esitystä arvosteli professori Werner Söderhjelm Hufvudstadbladetissa niin laajasti, seikkaperäisesti ja tunnustavasti, että hänen artikkelinsa, ehkä etupäässä oman näkökulmansa vuoksi, kiertelivät sittemmin Norjankin sanomalehdissä.

Tunsin ilokseni, kuinka suuri työala minulla oli pääkaupungissa, mutta en samalla voinut olla toteamatta, ettei palkaton intoileminen minulle soveltunut. Oli ryhdyttävä johonkin muuhun.

Tien mutkasta oli tarkasti katseltava eteenpäin.

UUSIA TAIPALEITA

I.

RATKAISUJA.

Sanottuani viimeiset jäähyväiset Ruotsalaiselle Teatterille oli lopultakin tehtävä selvä ratkaisu tulevaisuuteni suhteen.

Jätin taas, kuten kerran ennenkin, ajatuksen lausunnan opettamisesta tuonnemmaksi ja päätin lähteä Tampereelle toteuttamaan ajatustani teatterin perustamisesta sinne. Mutta se tuuma jäi taaskin sikseen.

Sain Viipurin Maaseututeatterin johtokunnalta sähkösanoman, jossa minua pyydettiin sen teatterin johtajaksi.

Tuumin asiaa ja taisin vähin hermostuakin, mutta sähkötin kuitenkin Viipuriin, että saavun sinne neuvottelemaan.

Siellä syntyi nopeasti selvä ratkaisu. Sitouduin vuodeksi Maaseututeatterin johtajaksi ja Tampereen suhteen päätin, että kolmas kerta toden sanokoon.

Niinpä se sitten sanoikin. Seuraavana keväänä lähdin Viipurista Tampereelle ja sain suurin ponnistuksin Tampereen Teatterin perustetuksi.

Näin oli tullut ratkaistuksi tämä kysymys, joka oli vuosikausia väikkynyt mielessäni ja aina käännekohdissa vaatinut huomaavaisuuttani. Muistoni tästä teatterin perustamisesta, joka tapahtui mahdollisimman vaikeissa oloissa, ei kuitenkaan mahdu näitten muistelmakuvien puitteisiin paremmin kuin Kansan Näyttämönkään perustaminen. Eivätkä niihin mahdu kuvaukset toiminnasta äänellisen kielenkäytön hyväksi paremmin kuin muukaan toimintani teatteritaiteen ja näytelmätaiteen eri aloilla.

Voin vain sanoa, että tämä työmäärä vaati lukemattomia hyvinkin tärkeitä ratkaisuja, joita on ollut pakko toimittaa, milloin huonommalla, milloin paremmalla onnella.

2. UUTISIA.

Kahden kireän työvuoden jälkeen palasin maaseudulta Helsinkiin tietoisena siitä, että jos aioin yhä pakottavammiksi käyneitä harrastuksiani toteutella, niin oli se tapahtuva Helsingistä käsin. Myönsin astuneeni harhaan. Maaseudulle poistumiseni ei ollut saanut niidenkään ystävieni myötämielisyyttä, jotka tarkemmin tunsivat suunnitelmani ja tarkoitukseni.

Näiden asiallisten yhtymäin arvioimiseksi olikin Eino Leino kerran pukenut lystillisen happamen ajatuksensa muutamiin sanoihin ja lausunut runollisessa poljennossa: "barbaarein joukkoon joutunut on Alkibiades". Kotiuduttuani maaseudulta tulin ajatelleeksi tätä runoilijan hetkellistä mielenilmaisua, sillä tästä kanervan varvusta ja leikin lentävästä lehdestä oli Leino tehnyt lennokkaan runon, joka taas antoi aiheen myöhäisempään näytelmään "Alkibiades".

Nuo leikin lentävät lehdet olivat aina olleet kiintoisia, sillä hyvin monessa niissä oli piillyt ituja, joista sittemmin oli kasvanut kauniita kukkia, jopa kukkatarhojakin. Niin oli tapahtunut itselleni ja niin oli tapahtunut useille ystävilleni.

Kaipasin näitä henkiystäviä ja halusin tietää, kulkiko seurustelu vielä samojen kevättuulien mukana kuin ennen?

En voinut olla tirkistelemättä, minkälaisia nyt olisivat pääkaupunkilaiset illanistujaiset. Kaikki oli kuitenkin muuttunut! Entisiä henkiystäviäni en tavannut, ja uusi väki muistutti merkillisellä tavalla edellisen vuosisadan viimeisen vuoden fin de siècle-huutajia. Nyt ei kylläkään sopinut pauhata vuosisadan loppua, mutta sen ylimielisyyden oireet olivat tuntuvasti kasvaneet.

Kaikki luulivat olevansa muita korkeammalla siten, että ilmaisivat ylimielisyyttä, ivaa ja halveksimista puhellessaan kaiken vanhan kuperkeikasta ja kaiken uuden voitosta. Minkä uuden? No, sitä ei kukaan tietänyt, mutta kylläpähän selviää!

Päätin kokonaan irtautua ulkona vietettävistä iltahetkistä ja painua korpeen.

Tämän päätökseni pidinkin sitten ja noudatin sitä seitsemän äärimmäisen täyteistä työvuotta, joiden työvaljaissa en toisin menetellen olisi niin voimaperäisesti enkä niin kauan kestänytkään.

Lukuunottamatta tätä erinomaista päätöstä oli tästä ystävien etsimisestä vain se hyöty, että sain kuulla kaikenlaisia uutisia.

Yhtenä oli eräs sananvaihto Armas Järnefeltin ja Eino Leinon välillä Kappelissa. Järnefelt oli puhunut alamittaisesta suomalaisesta näytelmäkirjallisuudesta ja sanonut, että hän tulee vielä tekemään oikean suomalaisen näytelmän.

— Jos sinä teet näytelmän, niin kyllä minä sen sävellän! — oli Leino siihen sanonut ja tappanut siten koko keskustelun.

Tämä juttu herätti hyvin ansaittua hyvätuulisuutta.

Pian ilo kuitenkin katkesi, sillä kertoja ryhtyi vakavaan asiaan, joka koski minuun hyvinkin syvästi. Sain kuulla, että Bergbom oli saanut uudelleen halvauskohtauksen, mutta nyt niin voimakkaan, että oli menettänyt puhekykynsä melkein kokonaan.

Sävähdin kuin pelästyksestä kuultuani tämän valitettavan onnettomuuden. Syvä sääli synnytti monta ajatusta ja herätti monta muistoa. Vastenmielisin muisto oli se, että meidän kiistoistamme oli lähtenyt liikkeelle vääristeltyjä huhuja. Sanottiin, että me olimme näyttämötaiteesta niin ristiriitaisella kannalla, ettemme sopineet yhdessä työskentelemään. Sellainen typeryys ainakin oli korjattava! Ja kenen oli astuttava ensimmäinen askel? Tietysti minun. Se oli oppilaan velvollisuus oppi-isää kohtaan. Minun oli myöskin tunnettava se kohtalon isku, joka oli kohdannut entistä esimiestäni. Nyt ei ollut aika punnita virheitä siellä tai täällä. Nyt oli nähtävä ainoastaan sen miehen ansiot, jonka vuoro oli tullut joutua vääjäämättömien lakien kosketukseen.

Olimme liiankin kauan kulkeneet pystypäisinä toistemme ohi. Nyt oli aika minun kumartaa pääni ankaran kohtalon edessä.

Nyt oli aika panna piste riitaisuuksille ja todeta, ettei taiteellisen työskentelymme yhteisymmärtämisessä ollut koskaan mitään ristiriitoja ollut. Oli aika, että sen itsekin vielä kerran tuntisimme yhteistyössämme samalla näyttämöllä.

Oli aika henkilökohtaiseen ja julkiseen hankausten hautaamiseen senkin tähden, että erikoisesti minua tähtäävää puhuria ei enää ollut esteitä tekemässä. Laitoksen ilmanpaine oli, oman tyynensä vuoksi, jo aikaisemmin sen poistanut.

Kun pääsin tähän kohtaan mietteissäni, päätin uhmata kaikkia entisiä pettymyksiäni j a sitä pahintakin mörköä, mikä kurkisteli lauseesta: kyllä hän tulee takaisin. Senkin voima oli musertuva kohtalon iskun eteen.

Seuraavana päivänä lähetin Bergbomille kirjeen, jossa pyysin tilanteen aiheuttamaa keskustelua.

Lähetin mukana sain kutsun heti saapua entisen esimieheni luo.

3.

SOVINTO.

Istuimme Bergbom-sisarusten yhteisessä vierashuoneessa ja olimme vaiti.

— Antakaamme — molemmat! — oli Bergbom saanut vaivalla sanotuksi, kun lyhyesti ja yksinkertaisesti olin ilmaissut tunteeni, mielialani ja asiani. Oli tarttunut käteeni ja sanonut nuo kaksi sanaa.

— Kaarlo tahtoo sanoa, — tulkitsi neiti Bergbom, — että antakaa kaikki anteeksi toisillenne, kumpikin puolestanne! Ja minä tahdon sanoa samoin! Antakaamme kaikki anteeksi toisillemme.

Tämän jälkeen oli neiti Bergbom tarttunut käteeni ja vetänyt minut hiljaisesti istumaan kanssaan keskipöydän ääreen, Bergbomin asettuessa nojatuoliin, joka oli sivuttain akkunan pielessä, niin, että hän voi helposti nähdä huoneessa-olijat ja yhtä helposti katsella akkunasta Vanhankirkon puistoa.

Olimme tämän jälkeen vaiti. Minä ainakaan en uskaltanut heti sanoa mitään, sillä tarvitsin kaiken voimani tunteitteni hillitsemiseen.

Kuinka surullinen olikaan tämä jälleennäkemisemme neljän vuoden kuluttua! Kuinka peräti surullinen!

Sanattomina katselimme toisiamme. Katselimme lohduttoman surullisina kuin ihmiset, joiden keskestä on joutunut hukkaan jotakin, jonka muisteleminen on hyödytöntä ja etsiminen mahdotonta.

Tunsin tänä hetkenä, näinä muutamina sydäntäyteisinä silmänräpäyksinä, kuin olisin kuullut kaikkoavien siipien suhinan. Tunsin elävämmin kuin koskaan ennen tai milloinkaan sen jälkeen, että tekemätön yhteistyömme oli suremisen arvoinen nyt, kun sen lopullinen ratkaisun hetki oli lyönyt, kun sen siipien suhina häipyi ikuiseen tyhjyyteen.

— Meillä on sentään yhteisiä muistoja, — sanoi vanha neiti ystävällisesti ja kuin tulkiten tilanteen tunnelman. — Paljon kauniita muistoja.

Katsoin akkunanpieltä kohti. Bergbom nyykäytti harmaantunutta päätään ja aikoi sanoa jotakin, mutta se ei näkynyt onnistuvan.

— Kaarlo on samaa mieltä muistojen suhteen, — selitti Emilie. — Ja meitä molempia miellyttää esityksenne vierailunäytännöistä.

— Tarkoitan ainoastaan yhtä näytäntöä, — sanoin helpottuneesti, kun neiti Bergbom osasi näin näppärästi kääntää keskustelun suunnan. — Enkä haluaisi tästä esiintymisestä mitään palkkiota.

— Älkää sellaisella ajatuksella itseänne vaivatko! — pyysi neiti Bergbom. — Sovinto ja teatteri ovat eri asioita, sillä ei teatteri ole meidän —

— Ja monta — monta! — keskeytti Bergbom.

— Niin — ja sitten vielä, — jatkoi neiti Bergbom. — Kaarlo pyytää, että esiintyisitte useissa rooleissa ja niin usein kuin ne menisivät. Mitä siitä arvelette?

— En ole sellaista mahdollisuutta ollenkaan ajatellut! — sanoin vähän hämmästyen.

— Tämän ajatuksen toteuttaminen miellyttäisi meitä, jos teillä ei ole esteitä, — arveli neiti Bergbom kysyvin katsein.

Hetkisen keskusteltuamme järjestyivät vierailutehtäväni, jotka päätettiin hetimiten alkaviksi.

— Myöntyväisyytenne huojentaa vähän työtämme tänä huolien aikana, — sanoi neiti Bergbom vilkkaasti ja ystävällisesti. — Muutaman kuukauden kestää enää meidän aikamme, eikä Kaarlon seuraajasta ole vielä tietoa. Siitä on alituista päänvaivaa.

— Kysymys onkin mielestäni äärimmäisen vaikea, — sanoin siihen.

— Niin on. Te ymmärrätte sen. Ajatus kiertää kehää pysähtymättä. Toisinaan ihan tuskastuttaa.

— Tuskaileminen on lopulta kuitenkin vallan hyödytöntä, — koetin lohduttaa. — Nykyistä mittapuuta on alennettava, ellei käännytä Söderhjelmin puoleen.

— Hän ei tule, — sanoi Emilie. — Mutta mitä te sanotte Armas Järnefeltistä?

Kysymys oli niin nopea ja niin peräti hämmästyttävä, etten osannut sanoa ainoatakaan sanaa.

— Vanha — kulttuuriveri, — sai Bergbom vihdoin sanotuksi, ja neiti selitti tarkemmin, että vanhasta sivistyssuvusta lähteneellä olisi Kaarlon mielestä sellaisia etuja, jotka olisi otettava varteen.

— Mutta — musiikkimies! — sanoin sitten levollisena, sillä asia oli mielestäni tuiki mahdoton eikä suinkaan lieventynyt kuulemastani Kappeli-keskustelusta, jonka heti muistin ja jonka synnynkin nyt ymmärsin. — Jos kansallisen puhenäyttämömme johtajan pitää ehdottomasti olla musiikkimies, niin miksi ei sitten ajatella Kajanusta, joka on vanhempi ja kokeneempi alallaan.

— No, en minäkään kuulu Armas Järnefeltin kannattajiin, — naurahti neiti Bergbom. — Eikä Kaarlokaan ole vielä mitään varmaa päättänyt. Mutta, sanokaapa, mitä ajattelisitte Jalmari Hahlista?

— En osaa sanoa yhtään mitään, — vastasin nopeasti. — En tunne häntä ensinkään. Luulen, että hän on aikalailla "homo novus". Mutta sellaisistahan usein haetaan miehiä merkkipaikkoihin. Eduksi heille on ainakin se, että heillä ei ole mitään menneisyyttä.

Muutamien sananvaihtojen jälkeen nousi Bergbom ja tuli sanomaan hyvästi.

— Kaarlo menee vähän lepäämään, — selitti neiti Bergbom. — Mutta jos teillä ei ole kiirettä, niin minä vielä puhelen mielelläni.

Jäimmekin vielä keskustelemaan monista seikoista, joita neiti Bergbomin vilkas keskustelutapa vaihteli asiallisen ja asiattoman välillä. Pääsimme kuitenkin lopulta seikkaperäiseen selvyyteen kaikesta, mikä oli otettava huomioon alkavassa vierailussani.

Tämä jäikin viimeiseksi pitemmäksi keskustelukseni neiti Bergbomin kanssa, eikä tohtori Bergbomin kanssa voinut mitään ajatustenvaihtoa tapahtua ilman hänen sisarensa kaikkea tulkitsevaa välitystä. Eikä sellaista enää sattunut.

Niin seurasi sitten syksy, jolloin sain laskea viimeisen kunnioittavan tervehdykseni Emilie Bergbomin muistolle — hänen haudalleen.

Tämä tapahtui suurlakon syksynä.

Samana syksynä näin Kaarlo Bergbomin viimeisen kerran. Ja viimeisen kerran hänkin näki minun näyttämötaiteellista käsialaani, vaikka ei kylläkään näyttelijänä esiintymistäni.

Suurlakon aiheuttamissa vapauden aavistuksissa olin polttavalla kiireellä ryhtynyt suomentamaan senaikuisen sensuurin jyrkästi kieltämää Hauptmannin näytelmää "Kankurit". Samalla vauhdilla asetin näytelmän sitten näyttämölle ja ohjasin sen Työväen teatterissa, missä näytelmä esitettiin ensimmäisenä Suomessa, joten tämä pieni teatteri sai sen maininnan, että se ensimmäisenä avasi ovensa saavutetun voiton merkeissä ja liehutti vapauden lippua ensimmäisenä maan teattereitten joukossa.

Tämän näytelmän esitystä näin Bergbomin hartaasti seuraavan alusta loppuun. Enkä sitä ihmetellytkään, sillä jos hänen voimainsa päivinä olisi sattunut samanlainen tilaisuus, olisi hän epäilemättä kiirehtinyt sitä samalla tavoin hyväkseen käyttämään.

Nyt hän istui katselemassa, mitä maan pienimmällä näyttämöllä oli tässä tilanteessa sanottavaa. Sattuipa muudan välikohtauskin, josta muodostui pienoinen ja kaunis kuvaelma.

Näytelmän avustajien joukossa oli pieni, nelivuotias poikanen, jolla oli pari repliikkiäkin sanottavana. Suoriuduttuaan niistä hämmästyttävällä reippaudella piipersi poikanen katsomoon ja asettui nojaamaan Bergbomin polvea vastaan.

Huomattuaan tämän otti Bergbom poikasen polviensa väliin, ja niin he sitten seurasivat esitystä yhtä tarkkaavaisina molemmat, Bergbomin silittäessä silloin tällöin pojan vaaleata tukkaa.

— Maan vanhin ja maan nuorin teatterimies! -? sanottiin näyttämön puolella hymyillen, kun kuvaelma huomattiin.

Tämä leppoisa kuva jäi minulle viimeisimmäksi muistoksi tästä maan vanhimmasta teatterimiehestä. Parin kuukauden kuluttua sain laskea seppeleen Kaarlo Bergbomin arkulle.

Kiitokseksi työskentelystämme vanhassa Arkadiassa ja merkiksi näyttämötaiteellisesta yhteisymmärryksestä kirjoitin seppeleen nauhoihin kauneimman tunnustukseni, minkä sana sai aikaan: "Mestarille."

Siihen sanaan ja tunnustukseen sisältyi todellinen ajatukseni Kaarlo Bergbomin teatterityöstä.

Mahtoi olla vain sattumien ja olosuhteitten aikaansaannosta se, että tämä käsitykseni, joka oli minulla aina ollut, tuli julkilausutuksi vasta katafalkin ääressä.

Mutta vaikkapa niinkin! Teot ovat enemmän kuin sanat.

Töitteni kehto oli vanhassa Arkadiassa. Sieltä ovat kaikki teatteritekoni juurensa saaneet. Jatkuvan ketjun renkaita ovat nämä teot punoneet. Jokaisessa renkaassa on ollut hehkuva kipinä Arkadian ahjosta, ja jokaiseen taontaan on piirtynyt kunnianteon merkki Arkadian mestarille.