Part 8

— Tietysti, — sanoin ja kumarsin hyvästiksi. Puhuin Pakkalalle asiasta vielä samana päivänä, ja hän suostui ilomielin ehdotukseeni.

— Sinun pitäisi nyt oikeastaan ottaa minut ensin oppilaaksesi, kun kerran olet sellaisen viran hankkinut, — sanoi Pakkala vakavasti.

— No, mehän olemme tottuneet tapaamaan toisiamme sangen usein viime aikoina, ja kun nyt vielä sen lisäksi käyt usein Arkadiassa, niin voimmehan pitää asiaa vireillä. Paras neuvoni on se, että kuuntelet minua tarkasti sekä harjoituksissa että näytännöissä.

Tämän ohjeen täytti Pakkala erinomaisella hartaudella eikä myöskään lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta, mikä suinkin voi johtaa asiaa valaiseviin keskusteluihin välillämme.

Näin olivat monien vuosien pituiset harrastukseni, pyrkimykseni ja työskentelyni tässä tärkeimmistä tärkeimmässä asiassa päätyneet toivottuun voittoon. Pitkäaikainen taistelu itseni ja vastahakoisen ympäristön kanssa oli täten saavuttanut Arkadiassa virallisen tuloksen ja hyväksymisen.

Tiesin, että elämäni suurin työ oli vihdoinkin löytänyt uomansa.

Padot olivat murtuneet!

11.

TERVETULIAISRUUSUT.

— Tuonko käpristyneen tötterön annatte taas minun vietäväkseni suurelle Idalle, kun hän kolmen vuoden kuluttua palaa isäinsä kotiin? — kysyin leikilläni tarpeistonhankkijalta Sudermannin "Koti"-näytelmän harjoituksessa.

— Tämänhän annoitte edelliselläkin kerralla! — puheli rouva Hermans. — Magdahan heittää sen kuitenkin heti permannolle.

— Niin, mutta Ida Aalberghan on ollut poissa kolme vuotta, ja nyt minä aion olla toinen "Keller" kuin silloin. En tuota kehtaa viedä. Se tuoksuu liiaksi "teatterilta".

Annoin rahaa ja pyysin rouva Hermansia hankkimaan oikean ruusuvihkon, jonka sainkin sitten käteeni, kun näytäntöiltana oli astuttava petollisena "Kellerinä" kuuluisan "Magdan" eteen sovintoa hieromaan entisistä laiminlyömisistä.

Huomasin heti, että oikeat ruusut tekivät edullisen vaikutuksen näyttelemiseemme.

"Magdan" kiivastuminen tuli hehkuvammaksi, kun Ida Aalberg pyyhkäisi ruusuvihkon pöydältä niin rajusti, että se lensi melkein seinään asti. Se taas terästi "Kellerin" loukkaantumista, ja tyrmistymiseni muuttui peräti todelliseksi.

Näin saimme erinomaiset otteet kumpikin tehtäviimme ja näyttelimme kohtauksemme paremmin kuin milloinkaan ennen.

Otin näytöksen loputtua huonosti kohdellun ruusuvihkon nurkastaan ja ojensin sen uudelleen diivalle.

— Tämä oli oikeastaan tarkoitettu Ida Aalbergille, vaikka se kohtalon pakosta joutui ensin vihastuneen "Magdan" käsiin, — sanoin iloisesti hymyillen.

— Herranen aika! — nauroi paronitar! — Ja minä onneton iskin ja mukiloin sitä kaikin voimin.

— Niin, — laskin leikkiä. — Se koski kyllä "Kellerin" sydämeen, se! Mutta jos kukat nyt saavat toivottaa teidät tervetulleeksi, niin on kaikki taas hyvin.

— Saavat, saavat! Kiitoksia vain! — sanoi Ida Aalberg hilpeästi nauraen ja lähti kiirehtimään pukuhuonettaan kohti. — Ne antoivat vauhtia meille näyttämöllä.

— Niin tekivät! -huusin hänen jälkeensä ja poistuin näyttämöltä.

12.

HÄMMÄSTYTTÄVÄ EHDOTUS.

— No, mitä pidätte kristitystänne? — kysyi Bergbom minulta niihin aikoihin, jolloin Hall Cainen "Kristittyä" harjoiteltiin.

— En osaa vielä sanoa pidänkö vai enkö, — vastasin vitkaan. - Ainakin on se outo pala. On vaikea saada oikeata otetta. "John Stormin" luonne tuntuu, ainakin tällä syventymiseni asteella, keinotekoiselta ja tekohurskaalta, enkä ole vielä päässyt irti siitä ajatuksesta, että tekijä muovaa luonnetta omiin tarkoituksiinsa.

— Minun mielestäni on näyttänyt siltä, että teillä on oikea ote, — väitti Bergbom.

— Ulkonainen muotti on ehkä valmis, — sanoin vilkkaammin. — Mutta miten täytän muotin, en vielä tiedä. En ole päässyt vielä käsiksi itse ihmiseen. En ole vielä saanut silmäterääni "John Stormin" sisäistä olemusta. Lopultakin se voi olla pelkkä marionetti. Mutta jos niin olisi, niin on tästä tehtävä ihminen, vaikk'ei se olisikaan tekijän kamarikaavan mukainen.

— Olette oikeassa, — sanoi Bergbom. — Näin käy aina, kun romaanista tehdään näytelmä. Romaanissa selitellään tapausten vaikutukset luonteeseen pitkien aikajaksojen välillä. Tässä ei. Siitä johtuu hajanaisuus. Mutta sittenkin olette mielestäni oikealla tolalla.

— Voisin ehkä päästä tulokseenkin, mutta minua häiritsee tuo onneton Tukkijoki, joka näkyy menevän ikuisesti, — puhelin puolileikillä.

— Silloinhan saavuttamanne yleisön suosiokin säilyy ikuisesti, — naurahti Bergbom.

— Minulle se jo kuitenkin alkaa riittää näin kevytmuotoisena, — sanoin tosissani. — Olen näytellyt osan parikymmentä kertaa. Eikö sitä jo voisi siirtää jollekulle nuoremmalle?

— Haluaisitteko luopua osasta, jossa yleisö suorastaan ihailee teitä? — kysyi Bergbom ihmettelystä ymmällä.

— Haluaisin kyllä, — sanoin vakavasti. — En välitä sellaisesta ihailusta. Olen sitä jo saanut liikaakin. Otaksun, että tulen edelleen saamaan vaikeita tehtäviä, joiden valmistustyön Tukkijoen Turkka silpoo. Se ei ole eduksi teatterille eikä minulle. Eikö roolia voitaisi antaa jollekulle toiselle?

— Teette vallan hämmästyttävän ehdotuksen, — sanoi Bergbom. — Eikö teissä ole ollenkaan kateutta?

— Ei ole, — sanoin naurahtaen, mutta jatkoin sitten vakavasti: — Minä ajattelen tällä tavoin: Jos nuoret näyttelijät saavat yritellä siipiään valmiiksi työskennellyssä roolissa, jonka ovat usein nähneet ja kuulleet, niin pelkkä matkimisen taipumus voisi nostaa heidät nopeammin kuin oma ahertelu. Ja kielenkäyttelemisessä he kehittyisivät melkein itsestään. En tarkoita ainoastaan Turkan roolia. Tarkoitan useita muitakin, jotka olen valmiiksi muokannut.

— Yhä enemmän hämmästytätte! No, ei kiitetä! Sanon kuin "Sillankorvan Sanna", — sanoi Bergbom ihmeissään.

— Näin edistyisimme kaikki yhdessä, — jatkoin suunnitelmaani. — Ja minun asiakseni jäisi puolieni pitäminen.

— Te tahtoisitte saada aikaan kilpailun, joka on tässä muodossa perin outo teatterimaailmassa, — väitti Bergbom. — Eikö roolin vuorottelemisella tultaisi samaan tulokseen?

— Ei, — sanoin varmasti. — Yleisö ei siitä pidä, eivätkä näyttelijätkään, sillä heidän harjoitushetkiensä luku supistuu puoleen, ja toinen kärsii aina surkean tappion. Sellainen ei johda mihinkään eikä ilahduta ketään, ei edes oikeamielistä voittajaa.

— Te siis ehdotatte, että teidän loistoroolejanne saa antaa nuoremmille näyttelijöille? — kysyi Bergbom kuin epäillen.

— Ehdotan kyllä, — sanoin empimättä. — Mutta edellytän tietysti, ettei minua sitten ruveta siirtämään toisarvoisiin tai sopimattomiin tehtäviin. Olen luonnollisesti tullut näihin ajatuksiin siitä lähtökohdasta, että suunta työhöni nähden pysyy sellaisena kuin se nyt on.

— Niin, tietysti! — sanoi Bergbom kuin ohimennen. — No annettaisiinko jonkun toisen sitten näytellä "Turkkaa" myöskin Helsingissä? Suostuisitteko siihen? Maaseudusta en puhukaan, sillä sinne te ette jouda.

- Kyllä minun puolestani, — myönsin empimättä.

— Kuule, Emilie! - huusi Bergbom samassa sisarelleen, joka kulki ohi. — Voitko arvata, mitä herra Halme ehdottaa?

Bergbom teki keskustelustamme muutamin sanoin selkoa sisarelleen, joka kuunteli tyytymättömän näköisenä.

— Mitä hullutusta se on! — kivahti Emilie. — Sehän tuntuu peräti joutavalta. Mitä päähänpistoja ne sellaiset ovat?

Tuli hiljaisuus, ja Bergbom rupesi kampaamaan partaansa.

Kumarsin heille ja poistuin näyttämölle.

Pian sen jälkeen annettiin kuitenkin Turkan osa ja joitakin muita osiani muille näyttelijöille.

Olin järjestelyyn tyytyväinen ja otaksuin, että asianomaiset "perijät" olivat hyvinkin mielissään.

Täten sain "John Stormin" tutkimiseen ja sovittelemiseen enemmän aikaa, jota osa erikoisen kipeästi kaipasikin. Lopulta sainkin kehitellyksi itselleni punaisen langan, joka vei roolin ilahduttavaan voittoon.

Yleisö oli erinomaisen suosiollinen ja arvostelu samoin. Vaikka näytelmä oli raskas ja hatara, kokosi se virheistään huolimatta toistakymmentä täyttä huonetta, ja niin sain ilta illan jälkeen yhä kasvavaa tunnustusta, joka synnytti pienen leikinlaskunkin. Sanottiin, että olin Suomen ainoa "kristitty".

13.

AMPPELI JA TOMPPELI.

"Kristityn" jälkeen sain valmistettavakseni "Herman Israelin" pienehkön roolin August Strindbergin näytelmässä "Kustaa Vaasa".

Vaikka en nytkään kohdellut pientä osaa lapsipuolena, niin oli kuitenkin tottumus tehnyt tällaisen lyhyen roolin valmistamisen melkein leikinteoksi. Siitä johtui, että rupesin taas, tapani mukaan, katselemaan ympärilleni, mihin tarttuisin.

Lähimpänä oljenkortena oli näytelmäni "Mestari Garp", jota en edellisenä kesänä ollutkaan saanut valmiiksi. Kun innostuin tähän työskentelyyn, innostuin samalla kehoittelemaan Eino Leinoa, että hän jo kerrankin kastaisi kynänsä proosanäytelmää varten.

Useita kertoja Eino heitti ehdotteluni kokonaan vallattoman pilan valtaan, väittäen, ettei hänellä ole mitään sanottavaa, ellei saa sitä sanoa runomuodossa.

Kun kuitenkin, Leinon selostelujen mukaan, olin tietoinen siitä, että hän aivan äskettäin oli päässyt selville vastaisten lyyrillisten teostensa pääasiallisesta suunnitelmasta, niin arvelin hänellä nyt olevan pienen välihetken, jonka voisi käyttää proosanäytelmän tekemiseen.

— Olet oikeassa, — sanoi Leino, kun kerran taas otin asian puheeksi. — Tiedänhän, etten siitä pääse. Proosaan minun on kerran mentävä, ja näytelmään myöskin. Mutta Bergbom ei päästä "Carinustakaan" esille. Se tympäisee, vaikk'ei olekaan oma näytelmäni.

— Bergbomin menettelyä en voi ymmärtää paremmin kuin muissakaan asioissa, missä hän asettuu poikkiteloin —

— Kyllä minä ymmärrän! — keskeytti Leino. — Hän on tyytymätön arvosteluihini, joita en tietysti pysty valamaan tutunomaisten ja oikeauskoisten kaavojen mukaan.

— Sen tiedän, — myönsin heti. — Mutta jos sellaiset temput ovat ennen onnistuneet, niin olisi mielestäni tässä tapauksessa osoitettava, että ne eivät tepsi. Sivuuta "Carinus" ja tartu omaan aiheeseesi! Ethän voi seisahtua sen tähden, että jokin haitta on tielläsi. Jos sen teet, niin annat haitoille liian suuren merkityksen. Tiedän ettei sinulta puutu aiheita. Kaiva esiin jokin perhedraama tai mikä muu tahansa! Jos vain aloitat, niin mielikuvitus tekee loput.

— Entä — jos Bergbom hylkää?

— No, sellaista ei voi koskaan arvata etukäteen. Eikä ainakaan tässä tapauksessa voi tukea toiveita mihinkään, kun ei ole mitään pohjaa laskelmille.

— Nyt sanoit oikean sanan! — kivahti Leino. — On luotava tuo puuttuva pohja! Jos tälleen jään, niin kymmenen vuoden kuluttua on sama epäilys edessä.

— Jopas hyppäsimme kukon askelen eteenpäin! — sanoin iloisesti. — Tiedäthän, että minulla on vapaus lähteä keväällä turneelle. Pitäkäämme se mielessämme, jos Bergbom hylkäisi näytelmäsi.

— Aivan kuin et sinä voisi sitä hylätä, — kuului Leinon viimeinen epäröiminen.

— En usko sitä, — sanoin kieltävästi. — Ainakin sovittelun tietä pääsemme tulokseen.

— No, jos sinua ja turneetasi varten kirjoittaisin, niin luulisin innostuvani, — sanoi Eino myöntäen. — Arkuus ei silloin ahdistaisi.

— On siinäkin oma ahdistajansa, — ryhdyin selittämään. — Asetteluvaikeuksia ei saa olla, eikä monta henkilöä. Jos kolme henkilöä riittää, niin on hyvä.

— Kolme on pyhä luku! — sanoi Leino ja innostui leikittelevään tapaansa sinkoilemaan näytelmä-aiheita ympärilleen.

Nousi seippailemaan permannolle, hykerteli käsiään ja kumarteli vähän vartaloaan askelten mukana, luetellen samalla erinäisiä kuvauksia, joissa oli draamallista itua.

— Annahan olla! — keskeytin vihdoin. — Tarttuisimmeko tanakammin tuohon perhedraaman ajatukseen, jonka juuri mainitsit?

— Jahah! Vai niin! — nauroi Leino iloisesti. — Pitääkö olla sänkykamarikin? Ja amppeli? Oh hoo! Amppeli! Sehän on mainio! Amppeli yksinään hoitaa yhden näytöksen.

— No, niin! Miksikä ei? Voihan amppelikin olla mukana —

— Tietysti, tietysti! Juuri amppeli! Sehän kuuluu asiaan. Ydinkohtahan on amppeli! — puheli Leino ja kääntyi äkkiä ympäri säteilevänä. — Ydinkohta, kuuletko! Amppeli — ja tomppeli! Siinähän on koko juttu! Hilpeytemme kohosi korkeimmilleen. Sutkaus kosketti todella valaisevasti ja kirpeästi uuden draaman aiheen keskeisintä hermoa. Amppeli ja tomppeli! Se jäi tämän syntymässä olevan näytelmän vastaiseksi tilapäisnimeksi.

— No, minäkö näyttelisin tomppelia? — kysäisin tilaisuuden tultua.

— Sinäkö? — myhäili Eino — Et! Perheen ystävää tietysti — sinä!

— Siis kaksi miesosaa, — sanoin epäilevänä. — Kaksi naisosaa kävisi helpommin päinsä. Miesnäyttelijän saaminen tuottaisi ehkä vaikeuksia.

— Entä — tomppeli? Mihin se sitten pantaisiin? — kyseli Leino pettyneenä ja alkoi miettiä. — No, voisihan sen vaikka — vaikka lähettää sairaalaan.

— Mietipähän sentään tarkemmin! — sanoin erotessa. — Pääasia on, ettet unohda amppelia ja tomppelia.

Eikä Leino unohtanut. Jonkin ajan kuluttua toi hän mukanaan näytelmän teelmän.

— Otetaanpa nyt pohti tästä luonnoksesta, — arveli Leino vaatimattomaan tapaansa. - Amppelin olen säilyttänyt, mutta tomppelin lähetin Lapinlahteen. Häntä hoidellaan siellä.

Tästä luonnoksesta kehittyi sitten korjausten ja kokeilujen jälkeen kevään kuluessa hyvinkin ansiokas näytelmä nimeltään "Johan Wilhelm", jonka otin, lupaukseni mukaan, turneella näyteltäväksi.

14.

VASTAVIRRASSA.

Huomasin heti syyskauden alkaessa, että olin joutunut vastavirtaa soutamaan. Ei edes kesä ollut pehmentänyt sitä kärjistymistä, jonka oireet olivat taas keväällä olleet havaittavissa.

En kuitenkaan välittänyt johtajan ilmeisestä kylmäkiskoisuudesta enkä oikullisesta roolien jakamisesta, vaan käyttäydyin niinkuin ei ikinä olisi mitään ikävää välillämme tapahtunut.

Näin luovailin hymyillen "Egmontiin" asti. Siihen loppui kuitenkin leppoisa ilmeeni, sillä roolin suuri menestys pilaantui, ainakin omissa silmissäni, Bergbomin horjumattoman itsepintaisuuden vuoksi.

Harjoitukset kulkivat tavallista rataansa, vaikka pidinkin loppuun asti muutamia liian hentomielisiä kohtia eräänlaisina koekenttinä, ratkaisematta lopullista tekotapaa ennenkuin olisin täysin selvillä mihin eräänlainen haparoiminen ympärilläni päätyisi.

Ratkaisut jäivät kuitenkin silloin, kun kaksi giraffin korkuista hevosta talutettiin pääharjoitukseen ja minun piti muka toisen selässä ratsastaa näyttämölle.

Olin kauhistunut, ja kauhistuneita olivat muutkin.

Eihän oikeastaan kukaan pelännyt kesyjä elukoita, mutta jokin onneton sattuma horjuvien kulissien keskessä oli pelättävissä.

— Tämä on täydellistä hullutusta! — kivahdin satulaan päästyäni.

— Mitä pelättävää siellä olisi? — kyseli Bergbom kulissien turvista.

— Täälläkö? — sanoin pilkallisesti. — Tulkaapa koettamaan! Tulen paikalla alas.

Silloin Bergbom katosi kokonaan kulissien taakse, ja tallimiehet nauroivat.

Ensi-illassa hevoset vavahtelivat peloittavasti ja pahaenteisesti. Ja töyhtöhattuni tarttui puun oksaan tai pilven hattaraan.

Unohdin kokonaan pisimmän repliikkini ja seurasin vain hevosen levotonta päätä. Tepastelimme pois.

Päästyäni satulasta olin niin peräti hermostunut, ettei näyttelemisen jatkaminen ollut siinä tilassa suurenkaan arvoista. Ja kun hermostus laukesi, tuli sijalle harmi, hirmuinen harmi siitä, että tärkeä rooli oli pilattava tieten taiten.

Ensi-illan jälkeen puhuin järkeä Bergbomille. Vetosin siihen räikeän naurettavaan vaikutukseen, minkä talojen korkuiset hevoset tekevät pienellä näyttämöllä, vetosin "Kullervon" hevosen poisjäämiseen juuri taiteellisista syistä, vetosin yleisön pelkoon ja vetosin siihen, että hermostuksesta ja harmista menee näytelmän pääosa pilalle.

Ei mikään auttanut! Jokin muu seikka näytti olevan tärkeämpi kuin Egmontin roolin onnistuminen. Bergbom oli järkkymätön.

Epäonnistumiseni ei voinut kuitenkaan tuottaa enemmän surua kuin iloakaan, sillä se ei ollut läheskään täydellinen. Vaikka itse tunsin joskus olevani kurja ja kehno, sain työstäni kuitenkin kiitosta, ja kappale meni kymmenen kertaa, yleisön innostuksen noustessa toisinaan hyvinkin kiihkoiseksi.

Tämä raiskattu rooli jäi koko tämän näytäntövuoden ainoaksi suureksi tehtäväkseni uusien näytelmien joukossa, enkä sitäpaitsi saanut tämän jälkeen neljään kuukauteen minkäänlaista muutakaan uutta tehtävää. Arvelin tänä aikana yhtä ja toista näistä omituisuuksista ja lopulta arvelin samaa kuin monet tuttavistani, että viisainta on pitää minut työttömänä, sillä eihän aina voi tuoda hevosia näyttämölle roolin esteiksi.

— Olet mahdoton, — jatkoi Eino Leino kerran tätä pilapuhetta. — Eihän sinulle voi antaa edes pikkurooleja, sillä eihän sitä tiedä, millaisista lesuista milloinkin teet kiusallisia loistonumeroita.

— Pelkään, että Halme onkin kiusallinen, — naurahti tähän Ahlberg. — Et koskaan muista, mitä Bergbom on sanonut itsestään.

— Mitä sitten? — kysyin.

— Minä olen Suomalainen Teatteri! — lausuili Ahlberg ilakoivasti.

Usein lopetettiin vakavatkin asiat tällaisiin sutkauksiin keskusteluissamme, mutta asioitten kyty ei niistä sammunut.

Se jäi tuijottamaan kuin hiilustan silmä.

15.

MIKÄ ON TARKOITUS?

Talven kuluessa pommitettiin minua kaikenkaltaisilla kysymyksillä. Henkilöt, jotka eivät tunteneet teatterin sisäistä elämää, kyselivät myötäänsä, miksi en näyttele mitään uutta, mitä roolia nykyjään valmistan ja muuta sellaista, mihin oli turha vastata asiallisesti, sillä ei heidän päähänsä pälkähtänyt sellainen mahdottomuus, että olin pantu pannaan.

Ne taas, jotka paremmin tunsivat asioita, kyselivät silmät pyöreinä, mikä oli tarkoitus. He tiesivät, että kaksi edellistä vuotta olivat olleet niin loistavat, että näyttelijäkunnan palkatkin olivat niistä erikoisesti parantuneet. Vielä tiesivät he senkin, että tämä vuosi tuottaa huonosti. Näytelmät menevät vähän ja tulot vähenevät, ja sitten käännytään taas maakunnasta apua anomaan. Mikä on tarkoitus? Miksi ei suurta ohjelmistoa kaiveta esiin? Miksi et näyttele jotakin tepsivää?

Tällaista ja monenmoista muuta mutinaa, joskus paljon uhkaavampaakin, jatkui pitkin talvea. Se oli hyvin kiusallista, varsinkin juuri sen tähden, etten ikävästä tilanteesta ymmärtänyt muuta kuin sen, että asemani alkoi käydä sietämättömäksi. Mistä on kysymys? kyselin itseltäni samoin kuin muut minulta.

— Minä tiedän koko jutun! — sanoi Eino Leino kerran. — Olen asioitten ulkopuolella ja olen sentähden niistä paremmin selvillä kuin sinä. Suhteesi teatteriin —

— Teatteri — niin! — keskeytin nopeasti. — Tässähän on kysymys teatterista ja minusta! Mikä on Suomalainen Teatteri? Sanopa, mikä se on!

— Se on Bergbom! Aivan äskettäin kuulit sen itsekin Ahlbergilta, vaikka näin, että pidit sitä sopimattomana pilana.

— No, mikä on suomalainen näyttelijätaide? — kysyin samaan menoon.

— Bergbom!

— Entä minun taiteeni ja kielenkäyttöni? — kysyin naurahtaen.

— No, nyt tultiin solmuun! — kivahti Leino. — Niidenkin nimenä pitäisi olla Bergbom, sillä Arkadiassa ei saa olla mitään muuta kuin Bergbom. Mutta olen kuullut, ettei sinuun nähden ole niin! Sinä harjoittelet ja syvennyt ja kasvat ja onnistut ja saat suosiota ilman että Bergbom saa siitä mitään osaa. Mitenkä voisikaan saada, kun hän on sinulle tarpeeton? Olen kuullut tarkkaan sinun harjoituksistasi. Bergbom ei ohjaa sinua ollenkaan, ja sentään sinä onnistut. Ymmärrät kai, että olisi edes muodon vuoksi pitänyt kysellä häneltä jotakin. Kun et sitä ole tehnyt, niin olet hänen vihamiehensä, ja hän kostaa omalla tavallaan. On suotta kysellä sen syvempiä tarkoituksia.

— Samaa omaa tapaansa Bergbom on käyttänyt minua kohtaan jo ennen nousukauttani. Pitänyt ilman työtä pitkiä aikoja ja antanut sitten tuiki sopimattomia tehtäviä. Olen saanut sen käsityksen hänestä, että hän on onnettoman rikkinäinen luonne eikä tietenkään voi auttaa sitä, että hänessä nousee joskus hirvittävä viha minua kohtaan. Mistä syystä? Sitä en voi aavistaa.

— Sinun itsenäisyyttäsi hän vihaa, eikä sinua! — puheli Leino edelleen. — Sen olen kuullut useilta tahoilta. Älä puolustele miestä hänen heikkouksiensa tähden! Katso asioita suoraan! Sinä olet teatterille tarpeen ja välttämätönkin, mutta vain Bergbomiin asti, et yli!

— En ole koskaan pyrkinyt kenenkään yli, saati sitten hänen ylitseen! — sanoin harmistuneena.

— Oletpas! - väitti Leino. — Taiteessasi olet! Kielenkäytöstä en puhu nyt mitään, sillä siinä asiassa Bergbom istuu aidan takana. Mutta ajattele roolejasi! Ajattele, että olet hylännyt pateettisen tekotavan ja pannut tilalle luontoa, jossa on kylmää järkeä ja kuumaa hehkua. Luuletko, että se Bergbom, joka tahtoo olla Arkadian a ja o, voi sinua seurata? Ei! Hän ei voi, ja sentähden hän tahtoo olla matkasi määrääjä. Tähän asti, mutta ei edemmäs!

— Nyt sanon sulle jotakin, — sanoin vastenmielisesti. — Olen ajatellut noita samoja ajatuksia, mutta ne ovat peloittaneet.

— Ajatuksetko?-kysyi Leino epäillen.

— Ei, — jatkoin entiseen tapaan. — Eivät itse ajatukset, mutta seuraukset, jotka niistä voivat syntyä.

— Ei synny mitään seurauksia, jos pysyt rauhallisena. Ainakin ensi vuonna on Bergbomin jo taas pakko turvautua sinuun, sillä "lahjoittamasi" roolit eivät tuottaneet siunausta. Minä näin niiden esitykset. Se tie ei johtanut mihinkään. Sinussa on liian paljon hyväntahtoisuutta. Ajattele vain omaa taidettasi!

— Pitäisi olla varaa ajatella muutakin, — puhelin kiinteämmin. — Mutta pelkään, että Bergbom pakottaa minut ajattelemaan vain itseäni. Tähän asti olen sietänyt kaikki oikut, sillä minulla on ollut tehtäviä, joitten vuoksi on ollut syytä uhrautua, niinkuin hyvin tiedät. Mutta nyt olen jo kauan ollut valmis näyttelijä ja kielenkäyttöni on kypsä. Nyt en voi ruveta istuskelemaan kädet ristissä, sillä toimitarmoni huutaa työtä. Minulla ei ole aikaa kuin enintään tämä kevät kysellä, mikä on tarkoitus. Yhtä ylimalkaisilla ehdoilla en enää kirjoita ensi vuoden välikirjaa, enkä tänä vuonna luovu pienimmästäkään oikeudestani, koskekoonpa se mitä asiaa tahansa. Siihen olemme tulleet. Nyt sait tietää, mihin ne ovat vieneet, ne peloittavat ajatukset. Jos selvää sopimusta ei saada aikaan muutamasta määrätystä roolista ja joistakin vähäpätöisistä seikoista, joilla minua on kiusattu, niin jääköön sopimus tekemättä! Silloin ainakaan ei ole enää syytä kysellä, mikä on tarkoitus. Silloin haluan ymmärtää asian niin, että Bergbom tahtoo päästä minusta. Tällaiset seuraukset ovat syntyneet ajatuksistani, ja ne peloittavat. Eikö niin? — Sellaista romahdusta en voi ajatella, — sanoi Leino synkästi, ja siihen keskustelumme päättyi.

16.

KIISTAN AIHE.

— Ei! — sanoi Eino Leino hyvin vakavasti, kun kehoitin häntä lähettämään vastavalmistuneen "Sota valosta"-näytelmänsä käsikirjoituksen Bergbomille. — Älä unohda "Carinuksen" kohtaloa! Tein silloin tyhmästi, kun sen luovutin. En ottanut varteen edellisten tapahtumain opetuksia. Numersista asti on huomattavissa, että näytelmän käsikirjoitus voi joutua kiistan aiheeksi teatterin ja kirjailijan välillä. Painettu kirja sitävastoin ei voi enää synnyttää holhoomisen halua tekijää kohtaan. Annetaan näytelmän ilmestyä painosta ilman muuta! Silloin säilyn tarpeettomista tekijäkumppanuuksista ja joutavista ehdotuksista sinne ja tänne.

— Onhan se niinkin! — myönsin empimättä. — Ajattelinkin vain kohteliaan muodon täyttämistä, varsinkin kun tiedämme, että Bergbom ei ole suopea sinua kohtaan.

— Suopeako? — naurahti Leino. — Näinhän "Johan Wilhelmin" hylkäämisestä, että näyttämölle pääsemiselleni pannaan esteitä. Sehän ei ole enää epäsuopeuttakaan. Onhan se selvää torjumista.

— Ja siitä huolimatta näytellään "Johan Wilhelm" tänä keväänä Arkadiassa! — sanoin hymyillen.

— Siihen ei sinunkaan vaikutusvaltasi mahda riittää! - sanoi Leino epäillen ja hämmästyen.

— Vaikutusvaltaniko? Sellaista ei minulla ole penninkään edestä, mutta sen sijaan on minulla valta näytellä tuo näytelmä lahjanäytännössäni. Ja sen teen, jos suostut.

— Tiedäthän, ettet tarvitse suostumistani! — huudahti Leino iloisesti. — Onhan sinulla oikeus tehdä näytelmälle mitä ikinä haluat. Mutta resetissähän ovat tulot pääasia! Mitä siitä sanot?

— Sanon, että otan luovuttamani "Tukkijoen" takaisin siksi kerraksi. Mutta onhan selvää, etten voi esiintyä ainoastaan siinä. Olen ajatellut panna "Johan Wilhelmin" esikappaleeksi. Täytyyhän resetissä olla vähän taidettakin eikä vain rahan pyydystämistä.

— Bergbom loukkaantuu varmasti siitä, että minun nimeni tulee ohjelmaan vastoin hänen tahtoaan.

— Eikö mitä! — selitin vastaan. — Tämä on asia, joka on hänen päätösvaltansa ulkopuolella, kun laitokselle ei koidu siitä kuluja. Mutta jos ajattelet jonkun loukkaantumista, niin ajattele sitten uutta näytelmääsi! Jos et halua sitä tarjota käsikirjoituksena, niin se ei ole mielestäni kohtuullista.

— Sinähän tarjosit oman näytelmäsi "Mestari Garpin"! — pilaili Leino. — Mitä siitä hyödyit? Olisit nyt vasta tarjonnut, kun se ilmestyy kirjana, niin olisit päässyt vaivasta.

— Muistakaamme, että Bergbom on tottunut siihen, ettei ole mitään suomalaista näytelmistöä ilman häntä —

— Siinä on paljon perää, — keskeytti Leino. — Me ainakaan emme halua riistää häneltä ansioita. Mutta siitä ei seuraa, että näytelmäin käsikirjoituksista on ennen painatusta neuvoteltava. Joissakin tapauksissa sellainen on voinut olla tarpeellista ja hyödyllistäkin, mutta se ei voi jatkua. Ymmärräthän, että kerran täytyy sellaisen holhoojavallan loppua.

— Ymmärrän kyllä, - myönsin miettien. — Mutta kun Bergbom huomaa, että se on loppunut, huomaa hän myös jotakin muuta.

— Mitä sitten?

— Silloin hän huomaa olevansa suomalaisen näytelmäkirjallisuuden ulkopuolella! Luulen, ettei hän vielä ole tullut sitä havainneeksi.

— Ehkä ei. Olkoon onnekseen, - puheli Leino ja siveli leukaansa rauhallisesti. — Mutta se ei käy, että kaikki kirjailijain pyristelyt ikeen alla leimataan rettelöimiseksi ja vieläkin pahemmaksi. Niin tehtiin Numersille ja Canthille! Erkko on ollut ensimmäinen viisas ja ensimmäinen omintakeinen. Hän on ensin painattanut ja vasta sen jälkeen puhunut esittämisestä.

— Niin on ollut, — kiirehdin sanomaan. — Mutta luulen, että yksi tapaus ei ole valaissut tulevaisuutta. Luulen, että Bergbom pitää sen erikoisena poikkeuksena eikä pane siihen mitään merkitystä, elleivät Erkon tapaukset ala uudistua.

— Johan sinä itse uudistat sellaisen "Mestari Garpissa". Tarjosit käsikirjoituksen, josta et ole saanut minkäänlaista vastausta, ja siitä huolimatta julkaisit näytelmäsi.

— Minä kuitenkin tarjosin ja annoin käsikirjoituksen! — väitin vastaan. — En sivuuttanut Bergbomia. Enkä haluaisi, että sinäkään sen tekisit.

— Eihän sitä enää voi auttaa, — sanoi Leino lyhyesti.

— Voi kyllä, jos tahdot tasoittaa tietä näytelmällesi, — sanoin vilkkaasti. — Lähetä se käsikirjoitus, mikä sulia on hallussasi! Mitä se tekee, vaikka painossa on uudelleen muokattu kappale. Voithan samalla mainita, että helpompi on ehkä tutustua painettuun kappaleeseen, joka pian on saatavissa.

— Miksi tahtoisit, että Bergbom ei saisi huomata todellisuutta? Suomalainen näytelmärunous tulee kuitenkin kehittymään irralleen hänen ohjauspiiristään. Kerran on hänen se pettymys kuitenkin koettava.

— Myönnät kai sentään, että sellainen pettymys on tuhoisa isku vanhalle miehelle?

— Ja mitä sanot itsestäsi!? — naurahti Leino hämmästyen. - Työssäsi ja taiteessasi olet iskenyt herkeämättä etkä ole koskaan pelännyt kenenkään tuhoa. Jo aikoja sitten olet Bergbomin jättänyt suomalaisen näyttelijätaiteen ja kielenkäytön ulkopuolelle! Mitä luulet sen merkitsevän?

— Se voi merkitä minulle urani loppua, — sanoin vakavasti. — Mutta sinulle tämä voi merkitä sitä, ettet pääse uran alkuunkaan. Nyt sanon sinulle, mitä usein olet sanonut minulle: ajattele vain itseäsi! Erkko teki suuren palveluksen suomalaisen näytelmäkirjailijan itsenäisyydelle. Teki ilman seurauksia, sillä hän ei ollut torjuttavan asemassa, vaikka ei suosiossakaan. Hän sai tahtonsa perille —

— Niin sai! — kivahti Leino. — Ja minä olen varma, että Bergbom saa vielä katsella kummana sitä suomalaista näytelmistöä, johon hänellä ei ole pikkusormenkaan osaa. On jo muitakin itsenäisiä kuin Erkko. On Järnefelt, on Tavaststjerna, on —

— On, on! — keskeytin nopeasti. — Mutta siksipä juuri! Luulen asian kulkevan ilman että tarpeettomasti heität hansikkaan. Muitten toimenpiteitä ei pidetä taisteluvaatimuksina, mutta sinun pidetään. Arvostelijan asemasi on vienyt siihen.

— No niin, — sanoi Leino pitkän vaitiolon jälkeen. — Jos lähettäisin käsikirjoituksen, niin ainakaan ei siitä voisi syntyä kiistan aihetta, sillä neuvottelemaan en ryhdy.

— Ei tietysti ole tarpeenkaan. Kirjan ilmestyminen ehkäisee sellaiset yritykset. Ja mitä tulee siihen, että käsikirjoitukset ovat liiankin usein olleet kiistojen aiheina, niin uskon, että tässä tapauksessa käsikirjoitus poistaa kiistan aiheen.

— No niin, — sanoi Leino lopuksi. — Mietitäänpä seikkaa. Mietitään.

17.

MERKKITAPAUS ARKADIAN NÄYTTÄMÖLLÄ.

Eino Leinon "Sota valosta"-näytelmän harjoitukset olivat alkaneet.

- Minä tajuan tämän runollisen kielen erinomaisen kauneuden, — sanoi Ahlberg minulle heti ensimmäisten harjoitusten jälkeen. — Mutta älyän myöskin, ettei minun ääntämistapani sovellu tähän. Onko Eino puhunut sinulle minun puolestani?

— Kyllä hän puhui ja sanoi, että haluaisit perehtyä minun kielenkäyttööni —

— Noo, — sanoi Ahlberg hymyillen. — Olet liian kohtelias, tai Leino on kaunistellut asian. Enhän voi yks kaks perehtyä sinun pitkäaikaiseen työhösi. Ajattelen nyt aluksi vain tätä rooliani. Olen, näet, seurannut sinun kielenkäyttöäsi siksi kauan, että huomaan virheeni mahdottomiksi ainakin tässä näytelmässä. En ole, Jumalan kiitos, vielä niin vanha, etten tätä ymmärtäisi, mutta toinen seikka on asian parantaminen. Luuletko, että voisit auttaa tilannetta? Haluaisitko —

— Tietysti haluan! — keskeytin iloisesti. — Olen varma, että saamme Väinämöisesi asuun, joka miellyttää sinua. Olen iloinen, että alan jo saada seuraa. Olen sitä jo kauan odotellut. Näin tulee tämä näytelmä tekemään uuden aloitteen, kun ainakin kolme isoa roolia tulee kulkemaan samoja kielenkäytön latuja.