Part 7

Tässä tapauksessa eivät nämä apukeinot kuitenkaan voineet tulla kysymykseen. Johannes oli sauvoineen, seisoipa sitten tai istui, liikkumaton kuvapatsas — oli raamatullinen mielikuva, jota en halunnut rikkoa. Halusin vain puhaltaa siihen elävän hengen, ilman että herkimmänkään uskonnollisen mielen muovailema ulkonainen kuori siitä säröytyisi.

Tehtävä tuntui joskus ylivoimaiselta ja mahdottomalta etupäässä sen tähden, että osa hallitsi koko näytelmän. Sen pituutta ja keskeisyyttä vaani alituinen yksitoikkoisuuden vaara. Satoja ja yhä uudelleen satoja vivahduksia oli upotettava tunteitten, haaveitten, intoilujen ja ajatusten värittämiseen. Työskentelin hitaasti ja varovasti. Tyhjensin kaiken kykyni avut ja ansiot viimeistellyn kielenkäytön ja äänellisen joustavuuden palvelukseen. Käytin kaiken näyttelijätaituruuteni astinlaudoiksi ja porraspuiksi, kulkiessani askel askelelta ja harjoitus harjoitukselta kohti erämaan profeettaa, jonka jumalainen olemus hurmioitti minua usein ja innoitti yhä enemmän.

Olin hyvilläni, ettei Bergbom häirinnyt ohjeillaan tätä työskentelyäni. Sain rauhassa elää siinä maailmassa, missä minun oli loihdittava sädekehä "huutavan äänen" ympärille.

Surullisen pikkumaista ja surkean kiusallista oli tämän tiivistetyn tutkimuksen aikana kuitenkin se, että olin myötäänsä pakotettu stateeraamaan viiksiniekkana husaarina "Punaisessa laukussa". Monta kertaa viikossa sain pudota Johanneksen korvesta sanomaan pientä repliikkiä, jonka mikä juoksupoika tahansa olisi sanonut tarpeeksi hyvin. Sellainen hupsuttelu tuntui joskus hyvinkin hajoittavalta ja kiusalliselta.

Näin valmistuin kuitenkin, ja onnistumistani pidettiin kuulumattoman loistavana. Näytelmä esitettiin täysille huoneille uudelleen ja uudelleen. Sen menestys tuntui ehtymättömältä, ja yleisön innostus kasvoi kasvamistaan. Näytelmä sai aikaan suurimman yleisömenestyksen, mitä milloinkaan oli Suomalaisen Teatterin osaksi tullut. Se esitettiin näytäntövuoden aikana 22 kertaa, eikä "Elinan surmakaan" ollut mennyt Helsingissä kuin 17 kertaa.

Menestys oli uskomaton ja ihmeellinen samoinkuin se suosio ja ymmärtämys, mikä kaikkialta vyöryi osakseni. Niiden selostelemisen pidän kuitenkin tarpeettomana, sillä ne olivat niin moninaiset kaikilta muilta tahoilta paitsi teatterin johdon puolelta.

Vielä 15 vuotta myöhemmin, viiskolmattavuotisjuhlani aikana, kirjoitettiin tästä muitten saavutusteni yhteydessä (joista lukuisat maan sanomalehdet kirjoittelivat ylisteleviä artikkeleita) U. Suomettaressa seuraavaa: "— — — Johannes Kastajan esittäjän menestys oli tavaton: uudestaan ja yhä uudestaan täyttyi Arkadia hartailla katsojilla, näytäntö näytännöltä tuntui Johannes suurentuvan ja kasvavan ja ihastus häneen oli ylt'yleinen ja vilpitön. Älyttiin, että tässä pyrki ilmoille — ei uusi, vaan ennen huomaamaton, tosikyvykäs näyttelijä ja iloittiin siitä. Tämä suuri menestys vaikutti tietenkin kannustavasti hänen työintoonsa, syventymis- ja laajentumistarpeeseensa, ja näistä päivistä alkaen hänen asemansa ulospäin, yleisöön päin, oli miltei keskeinen. —"

Näin raivasi tämä epäilty näytelmä uuden tilanteen Suomalaisessa Teatterissa, sillä yhä laajemmat piirit ja jotkut näyttelijätkin alkoivat ymmärtää edustamani kielenkäytön arvaamattoman merkityksen ja "teatterin pelaamisen" tyhjänpäiväisen tarpeettomuuden.

7.

AITURI.

"Johanneksen" menestyksen jälkeen oli selvästi huomattavissa, että minulla oli johtohenkilöihin ainoastaan "kylmät välit" jäljellä.

Kun havaitsin, että Bergbom karttoi minua tahallisesti, niin pidin parhaana täyttää tehtäväni mahdollisimman huomaamattomasti. Aina olin kyllä pysynyt syrjässä kaikesta siitä lörpöttelystä, joka oli Bergbomin mielityönä hyvinkin usein, harjoitushuoneen "parjauspesässä", mutta tämän jälkeen lopetin kaikki asiattomat poikkeamiset tuohon huoneeseen, jonka "ilmasta" en ollut muulloinkaan pitänyt.

Emilie Bergbomia en tavannut näihin aikoihin juuri ollenkaan, sillä hän ei ollut enää läsnä samaan tapaan kuin ennen, kun minulle uusia pukuja koeteltiin, eikä näyttelijän toimessa muita asioita hänen kanssaan esiintynytkään.

Tämä asiaintila miellytti minua, sillä tuntui, kuin olisin suojamuurin takana, rettelöitten ja nujerrusyritysten ulkopuolella. Mitä muuten selkäni takana ajateltiin, sanottiin tai suunniteltiin, oli minusta herttaisen yhdentekevää, sillä työrauha oli nyttemmin minulle tärkeämpi kuin milloinkaan ennen. Tarvitsin sitä kaikkiin vanhoihin rooleihini sitä mukaa kuin ne tulivat esille. Hioin "Johannesta" yhä vielä jokaista näytäntöä varten ja samaa huolenpitoa uhrasin muihinkin entisiin osiini.

Eikä uusista rooleista ollut tietoakaan neljään kuukauteen. Vasta kevättalvella sain niin ohuet sinikannet, että ne päältäpäin näyttivät sisältävän taas jonkin statistitehtävän. Ajattelin jo, että onpa sisua "koettelemaan Eskon tupsua" vielä kerran! Erehdyin kuitenkin! Kansissa oli todellinen, pieni rooli, vaikkakin vain yksi ainoa kohtaus, mutta rooli sentään. Arvid Järnefeltin näytelmä "Samuel Cröell" oli otettu ohjelmistoon ja minä olin saanut siinä "kreivi Mörnerin" osan.

En ole koskaan halveksinut pieniä rooleja, mutta en kuitenkaan voinut olla hymyilemättä sille mahdollisuudelle, että jollakin taholla kyti pieni toivo siitä, että kohtelisin pientä tehtävää yliolkaisesti ja siten menettäisin hivenen uudesta saavutuksestani. Kymmenen vuoden kokemuksista oli syytä uskoa näin, sillä ainoa todellinen ilo teatterissa on vahingonilo.

Kun näissä merkeissä päästin täyden työhöyryn tuohon pieneen rooliin, ja kun muuta uutta tehtävää ei ollut, niin sukeutui roolista mieleni mukainen pieni saavutus, joka viimeistellyssä hioutuneisuudessaan kiinnosti niin mieltäni, että rooli alkoi kasvamistaan kasvaa käsissäni.

Annoin sen kasvaa, kun siinä oli aineksia, ja vedin ohjakset tiukalle vasta näytäntöiltana. Silloin "Mörner" hehkui, kun pakotin sen pienimmätkin eleet ylhäisen kuoren keveään huolettomuuteen. Niin sen näyttelin.

Mutta mitäpä siitä! Rooli oli kuin pieni pilkahdus.

Nopeasti se sammui, ja minä sain melkein saman tien palata pukuhuoneeseen riisuutumaan.

— Mistä on kysymys? — kysyin naama vaseliinissa, kun kuulin Bergbomin äänen takanani.

— Voitteko tulla alas? — kysyi Bergbom uudelleen. — Siellä on nuori kreivi Mörner, joka haluaisi tutustua teihin.

— Vai niin, — sanoin ihmetellen. — Sukulainenko minun kreivilleni? Olinko ehkä häthätää hänen esi-isänsä?

— Olitte kyllä! Tuletteko?

— Olenhan melkein alasti. Nyt juuri en voi tulla. Mutta pyydän tervehtimään kreiviä, että viiden minuutin kuluttua olen valmis.

Bergbom palasi alas, ja minä rupesin kiirehtimään hommaani.

Kreivi oli kuitenkin jo poistunut, kun tulin harjoitushuoneeseen.

— Hänellä oli seuraa, eikä hän voinut odottaa, — sanoi Bergbom.

— Samantekevä! — sanoin huolettomasti, kun Bergbom aikoi poistua. — Voinhan tavata hänet huomenna.

Bergbom palasi heti ja ojensi minulle kreivi Mörnerin käyntikortin, jossa oli kohtelias kiitos siitä ylevästä ja taiteellisesta tavasta, millä olin esittänyt hänen esi-isänsä. Se oli tehnyt häneen lämpimän ja unohtumattoman vaikutuksen, josta hän pyysi ilmaista erikoisen ihastuksensa.

Sain vielä kuulla Bergbomilta, että kreivi oli sattumalta Suomessa. Oikeastaan läpimatkalla Ruotsin Espanjassa olevaan lähetystöön. Oli kuullut näytelmästä, jossa esiintyi hänen esi-isänsä. Oli tullut katsomaan.

— Olipa ikävä, etten tavannut, — sanoin.

— Hän valitti, ettei saanut tutustua teihin. Pyysi tervehtimään, — sanoi Bergbom ja poistui huoneeseensa.

Ehdittyäni kiittää välitystoimesta, johon hän oli joutunut ilman syytäni, poistuin minäkin teatterista.

Seuraavana aamuna oli minulla sen verran joitakin hommia, etten ehtinyt lukea päivän sanomalehtiä.

— Sinähän olet aituri, — sanoi Eino Leino päivemmällä, kun sattumalta tapasin hänet.

— Mitä meinaat? — kysyin tervehtiessä.

— Etkö ole lukenut mitä Söderhjelm sanoo Huusiksessa?

— En! Haukkuuko?

— Vieläkös! Kiittää kuten muutkin, mutta sanoo, että esityksesi oli korkeammalla tasolla kuin ympäristösi esitys.

— Älä helkkarissa!

— Just, just, — naurahti Leino. — Olet hypännyt pois karsinasta. Aituri olet!

— Soo, — sanoin sitten ja kerroin edellisen illan tapahtuman kreivi Mörneristä. — Tähän asti minua on vastahakoisesti suvaittu, mutta nyt olen tehnyt itseni sietämättömäksi. Helkkari sentään!

— Kukapa aituria sietäisi! — nauroi Eino. - Sehän voi pilata koko lauman. Ja on sulia muitakin syntejä! Sinun kielenkäyttösi on nostanut tarpeetonta hälinää. Eikä kukaan oikeauskoinen voi sellaista sulattaa!

— Miksi ei?

— No, hemmetti! Ethän ole sitä voinut Bergbomilta oppia! — pamautti Leino ja luksahutti suunsa tukkoon.

— Ai, totisesti! — sanoin leikillisesti. — Ilmankos minua on kohdeltu syksystä asti niin hyytävän ylhäisesti.

— No, mitenkäs muuten! Eihän semmonen passaa! Vikuri olet ja aituri! — alkoi Eino jutella uudelleen ja hieroi käsiään mielihyvänsä merkiksi.

Erosimme ja hymyilimme.

8.

ELOISA KEVÄT.

— Kuulehan! — sanoin kerran Eino Leinolle, joka tapansa mukaan oli piipahtanut luokseni. — Tällä kertaa en aio ahdistella sinua näytelmän aiheen keksimiseen.

— No, miksi et? — keskeytti Leino. — Älä luovu hyvistä tavoistasi!

— Olet niin uppiniskainen, etten nyt niistä tavoistani välitä, sillä olen taas itse ryhtynyt näytelmään käsiksi.

— Onko sillä nimi?

— On. "Mestari Garp". Siitä tulee jonkinlainen työväen näytelmä, mutta vain yksinäytöksinen. Annetaan sen kuitenkin olla rauhassa, sillä se on vasta suunnitelmana. Sen sijaan ehdottaisin sinulle, että rupeisit totuttelemaan kynääsi vuoropuheluun!

— Jätä nyt esimerkit ja tunnustähdet — naurahti Leino. — Paukauta valtti pöytään!

Menin kirjahyllyltäni kaivamaan esille Jókain "Carinus"-nimisen novellin, jonka heitin pöydälle.

— Otapa tuo lukeaksesi! — sanoin. — Siinä on valmis draama, ilman päänvaivaa ja sormen voiteita. Panepa se lystiksesi dialogimuotoon, niin opit sen konstin!

Leino pisti kirjan taskuunsa vähän vastahakoisesti, mutta siitä en välittänyt, sillä olin varma, että draamallinen Jókain novelli vaikuttaisi paremmin kuin pitkät puheet. Ja se vaikuttikin.

Seuraavana syksynä oli runomittainen näytelmä "Carinus" valmis, ja se ostettiin Suomalaiseen Teatteriin.

* * * * *

Tapasin sattumalta eräänä keväisenä päivänä Bergbomin. Hän tuli vastaani Vanhan kirkon puistikon kohdalla ja ryhtyi puhuttelemaan minua sen johdosta, että en ollut kirjoittanut välikirjan alle seuraavaa vuotta varten. Olin ilmoittanut, että palkkani oli merkitty liian pieneksi.

Selitin nyt vielä, hänen kyselyjensä johdosta, että palkkani oli ollut suhteellisesti liian pieni jo pitkiä aikoja ja että minulle ei annettu myöskään lahjanäytäntöä ulkomaan matkaani varten, kuten kaikille muille oli tehty.

Bergbom puheli oudon leppoisaan sävyyn pitkät kiemurat siitä, että oli otettava huomioon teatterin vanhemmat voimat ja teatterin raha-asiat.

— Ne ymmärrän hyvin, — sanoin levollisesti. — En halua astua kenenkään varpaille, mutta pelkkä vanhemmuuden oikeus on mielestäni vähän epäiltävä palkan mittaaja. Tästä en kuitenkaan halua puhua tämän enempää. Se tuntuu kiusalliselta. Jos palkkaa ei koroiteta edes tunnustuksen vuoksi, niin silloinhan ei työtänikään tunnusteta. Miksi sitten rimpuilisin ja yhä velkaantuisin?

— Resetin poisjääminen oli kyllä erehdys, — sanoi Bergbom. — Saisitte sen nyt keväällä. Mitä arvelette?

— Arvelen, että se on epäkohdan korjaamista ja siis oikeutettua.

— No, sen saatte! Mitä haluatte näytellä?

— Haluaisin tietysti jotakin uutta, josta koituisi taiteellinenkin voitto, mutta sen paremmin en halua sekaantua ohjelmisto-asioihin.

— No, Kiven "Kullervo"? Mitä siitä ajattelette?

— Suostun ja kiitän! Mutta se ei pelasta uuden välikirjan tekoa.

— Voisimmehan lisätä resetin ensi vuodenkin välikirjaan. Onhan sekin tunnustusta ja palkankorotusta! Ja nyt, kun maineenne rupeaa näin nousemaan, niin voisittehan, toimeliaana miehenä, vähän turneerata. Järjestäisimme sopivan ajan.

— Sellaista en ole ajatellut, — sanoin naurahtaen. — Eikä sellainen ehto välikirjaa paranna. Vapaita aikoja sattuu muutenkin liian usein. Mutta jos turneeraushalua sattuisi joskus toukokuulla, niin voimmehan pitää lupauksen muistissamme.

— No, niin, — sanoi Bergbom, kun jo kolmatta kertaa kuljimme puiston sivua. — Jos näin pääsemme selvyyteen, niin en joudu vaikeaan asemaan teidän ryntäysmäisen nousunne takia. Ensi keväänä on ehkä suurempi syy palkan koroittamiseen.

— No, olkoon sitten, — sanoin kyllästyneenä. — Silloin eivät ainakaan enää ole resetit eikä tumeerausajat sitä estämässä.

— Hyvä on! — sanoi Bergbom melkein liian ystävällisesti erotessamme. — Illalla annan jakaa roolit "Kullervoon" ja lähetän teille uuden välikirjan.

Tunsin sisimmässäni, että olin tullut koreasti nenästä vedetyksi, mutta en siitä kuitenkaan ollut erin pahoillani, kun asiasta oli sentään sovittu ilman vähäisintäkään rettelöimisen tai riidan oiretta.

Koetin unohtaa jupakan ja koetin olla tyytyväinen.

* * * * *

Samana iltana, harjoituksen jälkeen, jouduimme, tahtomattamme, Axel Ahlbergin kanssa kuulemaan sellaista, mikä ei ollut aiottu meidän korvillemme.

Ahlberg, joka parhaillaan valmisteli Heinrichin osaa "Uponnut kello"-nimisessä näytelmässä, oli halunnut rauhallista keskustelua kanssani sen tähden, että olin nähnyt Kainzin useita kertoja esittävän tuota osaa.

Olin kernaasti suostunut tämän hyvän toverin toivomukseen, ja sentähden lähdimme yhdessä pukuhuoneesta, siirtyäksemme ravintolan puolelle, missä Ahlberg tavallisimmin söi illallisensa.

Laskeutuessamme portaita alas ja kulkiessamme Bergbomin avonaisen oven ohitse kuulimme huoneesta puolikiihkeätä keskustelua, jota ei edes yritettykään hillitä. Se kuului jo portaille asti.

— Ei, ei! — kuului Bergbom sanovan. — Teillä ei ole syytä valittamiseen. Ehtojen parantamista ei voi ajatella ilman ansioita. Enkä minä ole sellaisia huomannut. Päinvastoin! Te puhutte hirveän huonosti. Ulkoapäinkin sitä jo kovin valitellaan, eikä sellainen ole teatterille edullista. Se on haitaksi itsellenne ja teatterille.

Tällöin ehdimme oven kohdalle ja näimme Benjamin Leinon seisovan päällystakki yllään lähellä oviaukkoa.

— Olen kelvannut teatteriin viiskolmatta vuotta, mutta jos nyt olen haitaksi, niin on minun kai poistuttava Suomalaisesta Teatterista. Haittana en voi olla, — kuului Bennun miehekäs ja ylväs vastaus, kun poistuimme harjoitushuoneen kautta käytävään.

— Olipa noloa, että tuohon satuimme, — sanoin tyytymättömänä.

— Miks'eivät, peijakkaat, sulje oviaan! — sanoi Ahlberg äreästi. — Onko se meidän syymme, ettemme osaa sulkea korviamme.

Olin hyvin pahoillani kuulemastani jutusta enkä voinut olla siitä mainitsematta Ahlbergille, kun olimme päässeet ravintolaan, syrjäisen pöydän ääreen.

— Niin, — sanoi Ahlberg ihmeteltävän ymmärtäväisesti ja rauhallisesti. — Kyllä me nyt tulemme puhumisestamme kuulemaan kunniamme, toinen niinkuin toinenkin. Mutta älä siitä välitä! Eihän se ole sinun vikasi, että puhut paremmin kuin me muut.

— Mutta eihän tuollaisilla letkauksilla mitään auteta, — puhuin mietteissäni. — Nehän saavat vain aikaan hermostusta.

— Tietysti! — myönsi Ahlberg. — Kuulihan sen, että Bergbom on ruvennut omien laiminlyöntiensä ritariksi. Nyt hän rupee meitä syyttämään asiasta, josta ei itse ymmärrä yhtään mitään.

— Niin, — sanoin vakavasti. — Syyttäminen ei ole paikallaan. Se tekee vääryyttä. Tämä kielenkäyttöasia olisi mielestäni pantava kokonaan aikakauden ja kehityksen tiliin. Eihän sitä voi parantaa muu kuin aika. Viisainta olisi suhtautua siihen rauhallisesti.

— Niinkö ajattelet? — kysyi Ahlberg innostuen. — Samaa olen minäkin ajatellut, vaikka olen herran heikoimpia suomenkielessä. Eihän moukarin isku sinullekaan systeemiäsi selvittänyt.

— Ei! — sanoin hymähtäen. — Onhan siihen mennyt koko joukko vuosia.

— Siinäpä se! — puheli Ahlberg vilkkaasti. — Annettakoon meillekin joitakin vuosia! Vaikka edelläkävijän työ on toista kuin pelkän valmiin oppiminen, niin tarvitsemme sentään vuosia, sillä onhan ero sinun ja meidän taidoillamme, varsinkin meidän monien, joille suomi ei ole äidinkieli. Oletko samaa mieltä?

— Täydellisesti, — myönsin. — Äkkinäiset puuskahtelut ja tuulispäät eivät näin suureen asiaan pysty.

— Olipa onni, että jouduimme salakuulijoiksi! — nauroi Ahlberg. — Se johti meidät järkevään keskusteluun. Tulen puhumaan tästä Bergbomille.

Jätin kieliasian tälleen ja ryhdyin selostelemaan Kainzin "Heinrichia" niin juurta jaksaen kuin mahdollista.

Ahlberg oli innostunut tehtävästään ja onnistuikin siinä sittemmin erinomaisesti runollisen temperamenttinsa avuin.

* * * * *

— No, miltä tuntuu Kiven Kullervo? — kysyi Eino Leino kerran, kun istuimme tarinoimassa työpöytäni ääressä.

— Suurenmoiselta! — sanoin empimättä. — Mitä enemmän siihen syvennyn, sitä valtavammaksi se paisuu. Se on kasvanut tunturinkorkuiseksi. Joka päivä saan alkaa uuden kiipeämisen, ja näihin aikoihin odotan jännittyneenä huipulle pääsemistä. On hurjan kiintoisaa tällainen! Pääsenkö vai enkö pääse?

— Tiedätkö, mitä minä luulen? — kysyi Eino hymyillen. — Luulen, että olet jo nähnyt huipun, ehkäpä käynytkin siellä.

— No niin, — sanoin myönnellen. — Hengessäni olenkin. Mutta minä puhuin näyttelijänä. On, näet, hakattava sinne huipulle kiviportaat, joita myöten voi horjahtelematta kiivetä. Niitä portaita on uudelleen ja yhä uudelleen paranneltava, sillä huipun lähellä ja huipulla on putoamisen vaara. Et usko, kuinka paljon vaadin itseltäni, puhumattakaan siitä, mihin tämä Kiven nerokkain ja runollisin luoma velvoittaa.

— Arvaan, että olet heittänyt porraspuiksi kaikki entiset saavutuksesi.

— Kaikki tietysti! Niin aina teen — nyttemmin. En jätä edes pikkusormen liikettä, en tavua enkä silmänluontia sattuman varaan. Kuoressa ei saa olla pienintäkään säröä! Ainoastaan sisäisen hehkun voima jää jumalan armoille. Siihen vaikuttakoon myöskin yleisöstä uhkuva lämpö sen, minkä voi. Mutta ainoastaan siihen! Ei muuhun. Eikä siihenkään mitään muuttaen. Ei hiuskarvan vertaa muuttaen sisäisen palon määrättyjä liekkejä, mutta ehkä puhaltaen ne kirkkaammiksi ja kuumemmiksi. Sitä tarkoitan jumalan armolla ja yleisön sähkötyksellä. Ymmärrätkö?

— Kyllä, — sanoi Leino kiinteästi. — Näen jo selvästi edessäni Kullervoisen hahmon. Näen sen katkotut kapalovyöt.

— Älä! — sanoin vähän hermostuneesti. — Älä nylje karhua, ennenkuin karhu on kaadettu! Toivo enintään, että pelastuisin tästä ilman häpeätä! Suurista toiveista tulee usein surkea pettymys.

- No, jätetään asia jumalan neuvopöydälle! Puhutaan vasta perästäpäin, — sanoi Eino ja rupesi harppailemaan permannolla. — Olihan mulla asian tapaistakin olevinaan, mutta — mutta —

— Sehän on hyvä, että pääsen vähän irti näistä raskaista laineista! — sanoin iloisesti. — Anna tulla!

— Tapasin tässä tuonoin Teuvo Pakkalan, ja hän tuntui olevan vähän neuvottelun tarpeessa. Sanoi, että hänellä on jokin näytelmän teelmäs — tai lie se jo valmiskin ollut, koska Bergbom on sen hylännyt pariin otteeseen. Sanoi joutuneensa umpikuljuun tekeleensä kanssa. Puheli asiastaan minulle, mutta sanoin heti, etten pysty neuvonantajaksi alalla, jota en ole koskaan viljellyt. Kehoitin kääntymään sinun puoleesi ja lupasin suositella.

— Jahah! — sanoin nauraen. — Herra varjelkoon meitä ystävistämme! Vihollistemme kanssa tulemme kyllä toimeen.

— Sanoin kyllä, että sinulla on nyt tärkeä työ, mutta ajattelin, että jos jossakin raossa ehtisit tutustua ja —

— Mikä näytelmän nimi on? — kysyin.

— Eiköhän se ollut jotakin tukkimiehistä kokoonpantua. Mahdoinko kuullakaan nimeä, — puheli Eino ja istahti uudelleen.

— Omituista! — sanoin. — Eipä tekele mahda olla minkään arvoinen, koska Bergbom ei ole ryhtynyt ohjailemaan.

— Ehk'ei olekaan. Mutta Pakkala sanoi, ettei hän ymmärrä paljoakaan Bergbomin selityksistä. Ei ainakaan niin selvästi, että pystyisi korjailemaan.

Keskustelimme asiasta vielä puoleen ja toiseen, ja tulokseksi tuli, että viikon kuluttua saisi Pakkala tulla lukemaan näytelmänsä.

— Oman näytelmäni valmistan kuitenkin vasta kesällä, — sanoin lopuksi. — Nyt ei ole siihen aikaa.

Leino lähti, eikä luvannut näyttäytyä ennen kuin "Kullervon" ensi-illan jälkeen.

* * * * *

Viikko oli kulunut, ja Pakkala tuli lukemaan näytelmäänsä.

Pakkalassa oli paljon tervettä huumoria, ja hän ymmärsi kovin hyvin kaikki huomautukseni.

— Tämähän on lystiä! — sanoi Pakkala ihastuneena, kun olimme päässeet ensimmäisen näytöksen loppuun. — Tämähän käy kuin tanssi. Bergbom selitteli vain ylimalkaisesti, ja siihen sotkeutui kaikki.

— Niin, — sanoin vakavasti. — Bergbom olisi ehkä halunnut tehdä näytelmän suunnitelmaan muutoksia, mutta minulla ei ole siihen aikaa eikä halua. Näytelmäsi saa pääpiirteissään pysyä sellaisena kuin nyt on, ja sellaisena kuin se näitten korjausten pakosta muuttuu. Autan vain paikkauksessa niin paljon, että se kelpaa näyttämölle.

Näin taivalsimme näytelmän alusta loppuun pariin kertaan, kunnes siitä tuli se, mikä "Tukkijoella" nyt on.

Lorun lopuksi sanoi Pakkala, että hän pyytää useilta runoilijoilta näytelmään lauluja, ja pyytää Merikannon sävellykset niihin. Laittaa siitä laulunäytelmän.

— Etkö sinäkin kirjoittaisi pientä pätkää, kun muutenkin olet nähnyt näin tuhottoman vaivan? — arveli hän.

— Enhän minä ole laulujen tekijä! — sanoin hämmästyen, mutta lopulta taivuin ja tein laulun Katrille:

"Järven seljalta tuulonen tuuli — — — — — — — — —"

* * * * *

"Kullervon" esitystäni pidettiin erikoisen onnistuneena. Sanottiin, että se oli taiteellinen voitto. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin, 30-vuotisen taiteilijajuhlani aikana, kirjoitettiin siitä, että "— — Kullervon suurpiirteisen synkkä päähenkilö on ainiaaksi painunut mieliin yhtenä Kaarle Halmeen traagillisen taiteen saavuttamattomimmista ennätyksistä".

Näytäntöiltana oli Bergbominkin into niin loistava, että vain teatterin suurimmissa tapauksissa olin huomannut sen vertaista. Menestykseni näkyi, ainakin hetkeksi, karkoittaneen hänestä vihamieliset ajatukset. Kuumeisella kiihkolla hoiti Bergbom itse kaikki näyttämömuutokset ja seurasi kulissien välistä, yhtä kuumeisena, jokaista "edesottamistani", sanoen jo toisen näytöksen jälkeen ohikulkiessaan: — Loistavaa!

Näytännön lopussa oli jo neiti Bergbomkin läsnä, kun tohtori sanoi yksinkertaisesti: — Nyt näyteltiin Kiveä! Toisesta näytöksestä alkaen olivat suosionosoitukset erikoisen vilkkaat ja lopussa meluavat. Sain monia kukkalaitteita ja niitten kukkuraksi ensimmäisen laakeriseppeleeni! Se oli siihen aikaan suurenmoista, sillä laakerit olivat silloin harvinaisiapa niillä oli vielä silloin oma, erikoinen merkityksensä.

Muutamat läheisimmät ystävät olivat kutsuneet minut näytännön jälkeen pieneen illanviettoon Arkadian lämpiöön. Astuessani ystävien onnittelevaan piiriin kohtasi ensimmäisenä katsettani Aleksis Kiven marmorisen rintakuvan vakaa ilme.

— Sinne, mistä tämä kunnia on lähtöisin, sinne se myöskin palatkoon! — sanoin ja ripustin seppeleen rintakuvan harteille. Siinä se olikin sitten kevään viimeisten näytäntöjen ajan.

— Tämän menestyksen olisin voinut etukäteen ennustaa, — sanoi Eino Leino iloisena. — Ikävää, ettei ennusteleminen ole enää suosittua.

Näin jäi Kiven "Kullervo" jatkuvasti ohjelmistoon ja piti siinä paikkansa ainakin niin kauan kuin minullakin oli paikka Suomalaisessa Teatterissa.

9.

VOITTO.

Seuraavan syyskauden työ alkoi minuun nähden peräti kiinteästi, sillä useat suuret roolini olivat myötäänsä esillä ja uudeksi tehtäväksi oli annettu "Daniel Hjort".

Vaikka olin näytellyt tämän roolin aikaisemmin, ei se sellaisenaan nyt enää minulle kelvannut. Valmistin roolin aivan uudelleen ja heitin kaikki entiset saavutukseni sen porraspuiksi, niinkuin Eino Leino oli sanonut edellisen vuoden Kullervosta.

Työskentelyni tarkkuutta ja suuntaa kuvannee parhaiten muuan pieni ote niistä lukuisista ylistelevistä arvosteluista, jotka tämän roolin näyttelemisestä eri aikoina lausuttiin: "— — jossa hän mitä vähimmillä keinoilla sai aikaan mitä suurimpia vaikutuksia, puhaltaen sitä paitsi pois koko entisen pateettisen perintätavan salamannopealla, tuhatvivahteisella vuorosana- ja yksinpuhelutaituruudellaan".

Näytäntöillan menestys oli mahdollisimman täydellinen, ja suosionosoitukset muistuttivat juhlanäytäntöä, vaikka ei ollut edes tavallinen ensi-ilta. Olihan vain vanhan näytelmän uusinto.

Bergbom oli vakava ja tuli onnittelemaan näytännön loputtua.

— Näin ensikerran Daniel Hjortin! — sanoi hän ja poistui.

Tuntui kuin epäsuosioni olisi murtunut ja voittoni olisi tunnustettu.

Yleisön suosio ja ihastus kasvoivat näytelmää kohtaan kerta kerralta niin rajusti, että tätä loppuun näyteltyä kappaletta voitiin esittää yhdeksän kertaa melkein perätysten.

10.

PADOT MURTUVAT.

Kun "Daniel Hjort" oli kestänyt ensimmäisen tulikokeensa, sain heti sen jälkeen haltuuni "Turkan" osan Teuvo Pakkalan uudessa näytelmässä "Tukkijoella", jonka Bergbom oli, enempiä vastaväitteitä tekemättä, hyväksynyt ohjelmistoon ja jota kiireen kaupalla ryhdyttiin harjoittelemaan.

— Saisinko vähän keskustella kanssanne? — sanoi Bergbom erään harjoituksen jälkeen. — Tehän tiedätte, että olen peräti heikko suomenkielessä. Siinä suhteessa en ole voinut valvoa näyttelijäkunnan kehitystä. Kielen käyttäminen on jäänyt jokaisen oman taidon varaan, eikä siinä ole näihin asti huomattu niin hirveitä puutteellisuuksia, että ne olisivat herättäneet erikoisempaa huomiota. Heikkoudet ovat olleet melkein kuin sallittuja, sillä kukaan ei ole keksinyt keinoa asian parantamiseksi. Nyt on tilanne muuttunut. Olen saanut ulkopuolelta kuulla, että teidän puhumisenne on erinomaisen kaunista. Omasta puolestani myönnän, että te puhutte paremmin kuin muut, mutta nyt väitetään, että teidän puhumisessanne on erikoinen suomalainen väri, joka on heitä ihastuttanut. Olen ollut huomaavinani, että erikoinen sointu on joskus tavannut minunkin korvani, mutta olen pitänyt sitä kauniin orgaaninne ansiona, ja samoin ovat monet muut tehneet. Mitä itse sanotte? Onko kielenkäyttönne jossakin yhteydessä jonkinlaiseen parannukseen, joka perustuu itse kielen ominaisuuteen?

— On kyllä, — sanoin, ja selitin lyhyesti niitä kauneuksia, joita pulppuaa esiin aivan itsestään hyvin hoidetusta äänen kannattamisesta.

Kun tiesin, että asian luonteeseen nähden ei selittelystä ollut suurtakaan apua, sanoin pari esimerkkiä. Sanoin pari lausetta ensin tavalliseen örähtelevään tapaan ja sitten samat lauseet joustavan kannattavasti, antaen sointujen hivellä korottomia tavuja, pitkiä tavuja ja kaksoisääntiöitä.

— No, mutta herra siunatkoon! — innostui Bergbom. — Miksi eivät kaikki ne, jotka eivät osaakaan muuta kuin suomenkieltä, miksi eivät edes ne puhu tuolla tavoin?

— Ei se ole niinkään helppoa! — selitin hymyillen. — Elämän raskaus on ehkä joskus joinakin kovina aikoina lyönyt leimansa rohkeaan ja lennokkaaseen puhumiseen ja vuosisadat painaneet sen ihmisten veriin, niin että se on muuttunut ainoaksi luonnolliseksi. Voi olla jokin muukin syy! En tiedä! Mutta sen tiedän, että örähtelevää puhetapaa, missä ensitavulle annettu hirveä korostus vie elinvoiman muilta tavuilta ja useimmiten tappaa viimeisen tavun kokonaan, ainoastaan sellaista puhetapaa pidetään luonnollisena. Kysykää näyttelijöiltä! He eivät voi toisin puhua, sillä se tuntuisi luonnottomalta.

— Mutta eihän kukaan väitä, että te puhuisitte luonnottomasti, — kiisti Bergbom.

— Ei, — myönsin. — He eivät väitä sitä, kun vain on kuunneltava. Mutta jos samanlaista olisi itseen sovellutettava, niin luonto tekisi heti tenän. Muutos ei ole niin helppo kuin luulisi. Minulta on mennyt tähän monien vuosien työ.

— Aavistan jotakin sellaista! Mutta eikö taidon siirtäminen ole helpompaa kuin taidon hankkiminen ilman opetusta. Voisittehan opettaa taitonne toisille. Kun äsken puhuin tilanteen muuttumisesta, tarkoitin juuri sitä, sillä nähtävästi olemme nyt joutuneet siihen kohtaan, että teatterin kielen parantamista vaaditaan päiväjärjestykseen. Haluaisitteko ryhtyä opettajaksi, eri palkkiota vastaan tietysti?

— Luulen, että sellainen toimi häiritsisi pahoin taiteellista työtäni, ja sitäpaitsi — minähän opetan joka päivä. Eiköhän esimerkki ole tarpeeksi hyvä opettaja.

— Ajan mittaan — ehkä, — sanoi Bergbom miettien. — Mutta kun ulkopuolelta tulevat vaatimukset ovat nyt kaikesta päättäen oikeat, niin on velvollisuutenamme ottaa ne huomioon.

— Eikö voisi hankkia opettajaa ulkopuolelta? — ehdotin kiireesti, ennenkuin Bergbom ehtisi uudelleen puhua minusta. — Asia saisi siten virallisemman muodon kuin minkä läheinen työtoveri voisi sille antaa.

— Onko sitten olemassa joku, joka on selvillä järjestelmästänne? — kysyi Bergbom kiinnostuen.

— Ei. Sellaista henkilöä ei ole, — vastasin selittävästi. — Mutta teatterissa tehdään vielä kaiken lisäksi loputtomia äännevirheitä, jotka pitäisi puhdistaa mitä pikimmin ja ennenkuin ruvetaan tavoittelemaan kielen soinnutusta. Muuten voisi jälkimmäinen villitys tulla pahemmaksi kuin ensimmäinen.

— Puhukaa siitä tarkemmin!

Selitin lyhyesti, mistä kerakkeista puuttui kirkkaus, mitkä olivat liian paksut, mitkä liian terävät ja mitkä ääntiöt liian kapeat, huomauttaen lopuksi erinäisistä murteellisuuksista.

— No, tuntisitteko ketään, jota voisitte ehdottaa sille paikalle, joka oikeastaan kuuluisi teille?

Olin jo ajatellut pääni ympäri keksiäkseni vähänkin soveliaan miehen tälle paikalle, johon aavistin Bergbomin itsepintaisesti ajattelevan minua. Keksin hädissäni Teuvo Pakkalan, joka oli kerran omasta aloitteestaan puhunut jotakin näistä Arkadian kieliasioista ja minun kielenkäytöstäni.

— En ainakaan tällä hetkellä voi keksiä muita kuin Teuvo Pakkalan, — sanoin vihdoin.

— No, mitä hän tietää tästä erikoisuudesta? — kysyi Bergbom uteliaasti.

— Ei oikeastaan paljon mitään! — olin pakotettu myöntämään. — Mutta hänellä on ymmärtääkseni pilaantumaton korva, ja hän osaa muuten hyvin kieltä. Luulisin, että hän voi puhdistaa äännevirheet, jota seikkaa pidän hyvin tärkeänä siihenkin nähden, että muu opetus jäisi esimerkkini varaan, niinkuin toivon.

— Luuletteko, että Pakkala olisi halukas?

— Sitä en osaa sanoa, mutta eiköhän pieni tulojen lisä ratkaisisi asiaa.

— Haluatteko kysyä häneltä?

— Kyllä. Sen kyllä voin tehdä.

— Jos hän suostuu, niin olette ehkä hyvä ja teette hänelle tarkan selvän, mitä opetus koskee — sen mukaan kuin olette tässä selitellyt?

— Kyllä teen.

— No niin, — sanoi Bergbom lopuksi. -Pyytäkää sitten, että hän kääntyy minun puoleeni lopullista ratkaisua varten.