Part 4

— Onhan nuorukaisilla kaikenkaltaisia mielitekoja! — puheli Kasse hiljakseen ja sipaisi pienen leukapartansa suipeloa. — Mutta sellaiset harrastukset on paras panna matkakontin pohjalle tulevia aikoja varten. Ensin tutkinnot!

Muutin nopeasti puheenaihetta, ja keskustelumme sai leikin sävyn. Kerran silloin Einokin yhtyi meidän nauruumme, mutta ei sanonut sitä eikä tätä. Höräytteli vain vähäisen.

— Käykää nyt joskus näyttämön puolella tervehtimässä! — sanoin lähtiessäni. — Jos ei nyt juuri tuota johtajaa voikaan käydä häiritsemässä, niin minua kyllä voi. Jos teillä on samanlainen into kurkistaa esiripun taakse kuin minulla oli aikoinani, niin käyttäkää empimättä minua välikätenä! Ei siitä halusta kuitenkaan pääse, ellei näe, millainen on näyttämötaiteen maailma siltä puolelta.

— Kiitän ystävällisyydestänne, — sanoi Eino Leino silloin ikäänkuin merkiksi siitä, ettei hän vallan tuppisuukaan ollut.

Tuppisuuko?

Kun sittemmin tulimme tuttaviksi ja myöhemmin hyvinkin läheisiksi ystäviksi, sattui useasti, että oli vaikea ryöstää Eino Leinolta sananvuoroa. Niin vilkkaaksi keskustelijaksi tämä vähäsanainen nuorukainen aikojen vieriessä kehittyi noustuaan rikkaan henkensä kauaskantoisille siiville.

3.

JUHLAN MERKEISSÄ.

Arkadiassa oli kuumeista hyörinää ja pyörinää. Oli kuin tuntua suuren juhlan valmistuksista. Kotimaisen juhlan, kansallisen juhlan innostavaa säihkyä tuntui työssä ja toimessa. Valmistuttiin esittämään runoilija Erkon uutta näytelmää Kullervoa.

Saatuani Kullervon suurpiirteisen ja mahtipontisen osan haltuuni olin piiloutunut erakon syrjäiseen elämään. Tunsin selvästi, että nyt oli edessäni tehtävä, joka tinkimättä vaati onnistumisekseen kaiken osaamiseni ja taitamiseni. Tunsin, että oikea hetkeni oli tullut! Ja kalevalaisessa muodossa se oli tullut! Juuri siinä muodossa, joka oli opettanut minulle kielensä ihanat soinnut ja rytmit ja teräkselle kalskavat helkkeet. Nyt oli tilaa tarpeeksi kuuluttaa julki, kuinka Kalevalan kieli kaikui ja soi. Nyt oli tullut hetki, jonka onnellinen sattuma oli tielleni loihtinut. Työssä ja teossa oli tämä hetki puhuva kaikesta siitä, mitä kohti olin pyrkinyt ja mistä en milloinkaan ollut ympäristölleni sanoja tuhlannut. Nyt oli edessä hetki, joka saisi paljastaa tulokset ilman selityksiä ja esitelmiä. Työn saavutukset ja tulokset!

Syvästi tietoisena tilanteen vakavuudesta valmistin mahdollisimman nopeasti ulkoläksyn ja luonteen ääriviivat päästäkseni erittelevään hiomistyöhön. Kun sen aloitin, kutsuin avukseni kaiken älyni ja tunteeni ja valjastin ne hermojännityksen valjaisiin. Milloin sitten äly ja tunne tuntuivat liian yleisluontoisilta, upotin ne mielikuvituksen alkuperäisiin ja kansanomaisiin vaistoihin, vuosisataisiin sukuperintöjen ja verisiteitten aarnihautoihin ammentamaan sieltä kuvia ja näkemyksiä. Sieltä löysin rikasta aineistoa ja kuvia, jotka antoivat loihtua erittelylle ja luonteenpiirteiden muovailulle.

Näin olin työskennellyt kuumeisena ja elänyt sokeana kaikelle muulle maailmalle, kunnes tunsin hallitsevani luomustani. Silloin kiihko laukesi erinomaisen sopivaan aikaan. Oli vielä pari avustajaharjoitusta ennen pääharjoitusta, joten sain hyvin terveellisen levähdyshetken.

Miellyttävä raukeus mielessä ja jäsenissä kuljin näin eräänä iltana Arkadiaa kohti tapaamaan Erkkoa, joka halusi keskustella kanssani.

Heikinkadulla tulivat Emilie ja tohtori Bergbom vastaan ja pysähtyivät ihmeekseni minua puhuttelemaan.

— Kuulkaahan nyt, — sanoi Bergbom. — Mitä ajattelette siitä, että Kullervon äitiä pitäisi kuljettaa hautaan hevosella ja reellä? Minä haluaisin kuulla, mitä te tästä arvelette. Eikö mielestänne äidin kirstua voitaisi kantaa? Eikö se siten kävisi paljon mukavammin?

— Tietysti, — myönsin. — Kohtauksessahan on Kullervon tunteenpurkaus pääasia. Hevonenhan sen hävittäisi kokonaan. En ole milloinkaan kuvitellutkaan siihen hevosta!

- No, se nyt on hauska, että olette noin järkevä! — pulpahti neiti Bergbom. — Olen jo kovin surrut tätä asiaa.

— Eikö tekijän kanssa voi saada aikaan muutosta tähän? — kysyin.

— Kaarlo sanoo, että Erkko ei näytä halukkaalta keskustelemaankaan asiasta, - puheli neiti Bergbom.

— Kun te olette hyvä ystävä hänen kanssaan ja asia koskee etupäässä teitä, niin ettekö puhuisi Erkon kanssa tästä? — kysyi Bergbom.

— Sen teen kyllä, — sanoin. — Menen juuri tapaamaan häntä tämän näytelmän vuoksi.

Kun neiti Bergbom oli vielä pariin kertaan vakuuttanut hevosen mahdottomuutta ja kiittänyt minua järkevyydestä, sain tilaisuuden toivottaa hyvää yötä ja jatkaa matkaani.

Keskustelimme samana iltana Erkon kanssa monista näytelmää koskevista asioista, jotka eivät välittömästi kuuluneet minulle, mutta joihin tekijä toivoi minun kauttani pieniä muutoksia.

— Näes, — sanoi Erkko, — en minä osaa tuon Bergbomin kanssa tulla ollenkaan toimeen.

— Minä olen tässä suhteessa ollut kaikkein taitamattomin, niinkuin hyvin tiedät, — puhelin naureskellen. — Mutta eipä vahinkoa, jos nyt näitä ehdotuksiasi puolustan, sillä nehän ovat oikeita ja asiallisia. Ei kai siitä sotaa synny.

— Kyllä Bergbomin hyökkäykset sinua vastaan ovat nyt jo aikansa eläneitä, — sanoi Erkko. — Sinä seisot jo oman kamarasi kallioisella pohjalla.

— Ei kukaan tässä talossa seiso kalliolla! — sanoin hymyillen. — Mutta — "en ma silloin suohon sorru, kun sorrun sotatiloille". Katsellaanpa nyt sentään ensin, mitä tämä kurja Kullervoinenkin saa aikaan.

— Ensi-illan jälkeen sanon, mitä se on saanut aikaan! — sanoi Erkko.

— Niin, niin. Etukäteen on turha puhua, — sanoin keskeyttävästä — Mutta asiasta toiseen! Ajatteletko hevosta äitivainajan kuljettajaksi?

— Olen ajatellut.

— Voi veikkonen sentään! — sanoin pahoitellen. — Sehän on sellainen kapine, joka ei tiedä taiteesta mitään! Mutta hermostua se kyllä osaa, ja silloin se tekee kaikki tuhmuutensa yht’aikaa. Ajattele Kullervon tunteenpurkausta äitivainajan kirstun ääressä ja ajattelepa sitten, että hevonenkin aloittaa purkauksensa!

Erkko katsoi minua hetken ja ratkesi sitten iloiseen nauruun.

— Tekisikö tuo pakana sellaisen kepposen? — kysyi hän sitten. — Taidat vain haluta, ettei siihen panna hevosta?

— Niin haluankin, — sanoin. — Ei olisi mieluista lausuilla sydämen kieltä hevosen hännän alla. Yleisön huomio eksyisi liiaksi pääasiasta, eikä hevonen osaa olla traagillinen.

— Koska niin tahdot, niin tapahtukoon tahtosi jälkeen, — sanoi Erkko vihdoin. — Sano Bergbomille, että hevosta ei tarvita! Hänelle en kylläkään antanut myöntymystäni, sillä en hyväksynyt sitä tapaa, millä hän puheli asiasta.

Näin helposti ja leikitellen oli tämä surun asia autettu, ja yhtä helposti sain aikaan kaikki Erkon haluamat pienet muutokset näyttämöllä seuraavana päivänä.

Tuli sitten pääharjoitus, joka aina ja kaikkialla on monin verroin raskaampi ja rähjäisempi kuin itse näytäntöillat. Oli hikoiltu ja ponnisteltu kolmannen näytöksen loppuun, missä Kullervo sinkoo kiihoittavat sanansa miesjoukolleen ja lähtee sotaretkelleen.

Kun näytöksen loputtua palasin näyttämölle, nousi Bergbom paikaltaan.

— Minun mielestäni tuo puhe on liian kenraalimaista, — sanoi hän puoliääneen. — Minä jättäisin sen pois, mutta ei se yksin parantaisi tätä joukkokohtausta. Se on kokonaan samanluontoinen.

— Anna olla! — ehätti neiti Bergbom väliin. — Herra Halme sanoo kaiken niin villillä voimalla, että se häikäisee liiat mietteet.

Bergbom ei sanonut enempää, vaan lähti hommaamaan näyttämönmuutosta.

— Kuulkaa nyt, herra Halme! — sanoi neiti Bergbom vilkkaasti. — Istukaa nyt tähän minun viereeni, että saan vähän keskustella kanssanne! Teidän näyttelemisessänne on jotakin erikoista, josta en pääse selville, mitä se on ja mistä se johtuu.

— Onko se huonoa? — kysyin.

— Ei, - nauroi neiti Bergbom. - Se on erinomaista! Mutta se on sellaista erinomaista, että minä olen kovin utelias kuulemaan sen syyn. Puhumisen selvyyskö sen tekee? Te tiedätte, että meillä puhutaan ylimalkaan niin, että sanojen loput nieleskellään. Olettehan kuullut, että olen siitä myötäänsä pahoitellut. Sanokaa nyt minulle, mistä johtuu, että te puhutte vallan toisella tavalla kuin muut? On oikea ilo kuulla teidän sanovan repliikkejä. Ne ihan helisevät ja soivat, ja kaikki tunteen ryöpyt saavat niin kirkkaan värin ja sellaisen koruttomuuden, että niiden luontevuus hämmästyttää. Enkä minä ole tätä huomannut ennen kuin nyt. En ainakaan näin selvästi.

— Kiitän tästä huomiosta! — sanoin kohteliaasti. — Se ilahduttaa minua kovin.

— Niin, se ilahduttaa minuakin! — nauroi neiti Bergbom. — Mutta mistä johtuu, että te puhutte toisin kuin muut?

— Siitä tietysti, että Kullervo on toisenlainen kuin muut, - sanoin hymyillen.

- Nyt te narraatte, — sanoi neiti Bergbom, kun oli ensin katsonut minuun terävästi. — Onko se teidän salaisuutenne, jonka haluatte säilyttää?

— Ei vähimmässäkään määrässä, — sanoin vakuuttavasti. — Toivoisin, että kaikki tuntisivat sen salaisuuden ja omaksuisivat sen. Siinä ei ole mitään keksittyjä keinoja. Se on kielen omaa luontoa, joka puhtaimpana on säilynyt kalevalaisessa asussa ja nyt ehkä ilakoi vapaudestaan. Ei se ole sen kummempaa!

— Ehkä ei, — sanoi neiti Bergbom. — Vaikka en teitä oikein ymmärrä. Eikä se olekaan pääasia! Pääasia on, että puhutte erinomaisesti. Tulin siitä ihastuneeksi ja uteliaaksi.

— Minä olen hyvin hämmästynyt, - sanoin ihmetellen.

— Mistä sitten?

— Siitä, että te, neiti Bergbom, olette ensimmäisten joukossa huomannut minun äänellisen kielenkäyttöni, vaikka olette ruotsinkielisestä kodista. Joskus tuonnempana, jos sattuu sopivaa aikaa ja mielenkiinto riittää, olen iloinen, jos saan tehdä selvää teoriastani. Kädenkäänteessä se ei käy.

— Sen ymmärrän, — sanoi neiti naureskellen. Ette kai ole sitä kädenkäänteessä oppinutkaan, ellei se ole vain orgaaninne ansiota.

Siihen jäi keskustelumme, sillä tohtori palasi paikalleen ja minä poistuin pukua muuttamaan.

Harjoitus kulki sitten omaa kulkuaan loppuun asti, jolloin tekijäkin lausui erikoisen tyytyväisyytensä.

Tuli sitten vihdoin kaiken valmistelun, työn ja puuhan huippukohta. Tuli Kullervon ensi-ilta. Tuli kotimaisen näytelmärunon juhlahetki.

Heti ensimmäisen näytöksen jälkeen oli yleisön suosio melkein raivokasta, ja innostus kohosi näytös näytökseltä yhä valtavammaksi ja meluisammaksi.

Näyttämöllä tunnettiin, että elettiin suuren menestyksen hetkeä. Taiteen menestyksen ja uuden suomalaisuuden voiton hetkeä. Suomalaisen hengen riemujuhlaa.

— Ikävä, etten voi mitään apua antaa, — sanoi Erkko eräällä väliajalla liikuskellessaan hajamielisenä näyttämön sivustalla.

— Olethan apusi jo antanut! Parhaan avun! — sanoin iloisesti ohimennessäni.

— Niin, niin, — sanoi Erkko ja tarttui tanakasti käteeni. — Niinhän se on. Nyt on sinun vuorosi. Kaikki toivonikin ylität.

Katsomontäyteisen yleisön mielenkiinto ei väsähtänyt eikä suosio heikentynyt. Ne kestivät yhtä hyvin kuin näyttämöllä liekehtivä hehkukin ja pursuivat lopussa innostuksen huutoihin.

Näin tuli minunkin ensimmäinen suuri menestykseni punotuksi suuren juhlahetken sydän juurien välittömään yhteyteen.

Erkon kalevalainen runonäytelmä oli nostanut voiton lipun Arkadian harjalle.

4.

SILMÄNKÄÄNTÄJÄTEMPPU.

"Onnen sopukan" ensi-ilta oli Ida Aalbergin ansiosta alusta alkaen henkevän loistava ja onnistunut. Luovailtuani Röcknitzin salaenteisen purren onnellisen avioparin vanavesille ajoin näytelmän keskikohdalla täysin purjein tuon rauhallisen kodin onnen satamaan ja hyökkäsin kuin barbaari häiritsemään uskollisen aviovaimon sielunrauhaa. Suuri kohtauksemme Ida Aalbergin kanssa alkoi rajusti ja hillittömästi.

Huomasin kuitenkin pian, että jotakin omituista häilähti nenäni alla, mutta ei ollut aikaa ajatella sitä sen enempää. Intohimon ryöpyn täytyi kasvaa yhä edelleen, ja minä annoin sen pursua ja paisua, kunnes tuo salaperäinen häilähteleminen huulella kävi yhä tuntuvammaksi. Sipaisin sopivassa tilaisuudessa sormellani viikseni kärkeä ja huomasin, että toinen viiksenpuolikas oli irtaantunut.

Onneksi ei rajuin pursumiskohtaus ollut vielä alkanut, mutta se läheni huimaavalla vauhdilla. Nyt! Nyt se alkaa! Ja muutama partahaivenko nyt tekisi tenän, pilaisi kaikki? Ei ikinä!

Kosketin rauhallisesti viiksiä, repäisin ne kokonaan irti huulelta ja pistin käden housuntaskuun noin muuten vain, mutta sinne katosivat nuo kiusalliset karvatupsut.

Olin kuin vapautunut kaikesta maallisesta taakasta ja syöksyin kepeänä tunteitten ja intohimojen pyörteisiin.

Kun näytös sitten loppui, oli yleisö katsomossa yhtä hurjistunut kuin me olimme olleet näyttämöllä. Esirippu nousi ja laski myötäänsä, eikä Ida Aalberg, tapansa mukaan, hellittänyt otettaan myötänäyttelijän kädestä. Livistämistä en voinut ajatella. Oli pakko käydä ottamassa vastaan suosionosoituksia, jotka hän aina ylevämielisesti tahtoi jakaa taiteilijatovereilleenkin.

— Häiritsikö se teitä pahoin? — kysyin, kun esirippu vihdoinkin oli rauhoittunut.

— Mikä? — kysyi paronitar ihmetellen.

- Minähän repäisin viikset taskuuni kesken kohtaustamme, — selitin. — Ne irtaantuivat.

— Herranen aika! — sanoi Ida Aalberg silmät pyöreinä. — Oliko teillä viikset?

— Oli, — sanoin ja vedin parran taskustani. Tässä ne ovat.

— En minä ollenkaan huomannut niitä, — nauroi primadonna sydämensä pohjasta. — Mitä varten panitte sellaisia haivenia!

— Olen iloinen, ettei se häirinnyt teitä, — sanoin lohdutettuna.

— Ei ollenkaan! En edes huomannut teidän silmänkääntäjätemppuanne, — sanoi Ida Aalberg ilakoiden ja riensi näyttämöltä.

— Kun on hyvä, niin ei sellainen merkitse mitään, — sanoi neiti Bergbom, joka oli seurannut keskusteluamme. — Mutta jos olisitte ollut epäonnistunut, niin tapaus olisi ollut vallan hirveä.

Jälkeenpäin kysyin monelta tuttavaltani, jotka olivat olleet katsomassa kappaletta, kuinka tapaus oli heihin vaikuttanut.

Ei ainoakaan heistä ollut huomannut mitään!

Odotin arvostelijoilta jotakin näpsäystä ja olin ensikerran utelias lukemaan arvosteluja. Mutta ei sanaakaan partajutusta! Pelkkää kiitosta vain! Olin vallan hämmästynyt.

Opin tästä huomaamaan, kuinka vähän ulkonaiset asiat näyttelijätaiteessa merkitsevät. Ne paisuvat silmiinpistäviksi vain silloin, kun sisäinen tyhjyys ei jaksa kiinnittää katselijan mieltä.

Tämän jälkeen ei minulla ollut mitään halua syventyä naamioimistaidon salaisuuksiin. Olin varma, että tie näyttelijätaiteen huipuille ei ole kulkeva maskeeraustaidon merkeissä, vaan liikkuva kokonaan toisia, paljon salaisempia polkuja myöten.

Vähäpätöinen silmänkääntäjätemppu johti minut yksinomaan niitten polkujen ihailijaksi.

5.

KULTTUURIHISTORIAA NÄYTTÄMÖLLÄ.

Kolmekymmentäkuusi vuotta oli kulunut siitä suuresta tapauksesta, jolloin Helsingin kiviteatteri, ruotsalainen teatteri, v. 1860 vihittiin Thalian palvelukseen. Vihkiäisnäytelmänä oli Z. Topeliuksen kirjoittama ja Fr. Paciuksen säveltämä Lemminkäis-aiheinen "Kypron prinsessa". Näytelmä esitettiin amatöörivoimin ja tietysti ruotsinkielisenä. Siitä huolimatta oli juhla kuitenkin suomalaisen kulttuurin, joskaan ei suomalaisuuden merkkitapaus. Silloin ei vielä ollut suomenkielisen teatterin harrastusta olemassa.

Nuorina ylioppilaina stateerasivat Emil Nervander ja Kaarlo Bergbom tässä näytännössä ja iloitsivat tapauksesta niinkuin asianmukaista olikin, sillä Nervanderin päähän ei vielä tällöin ollut iskenyt sellainen mahdottomuudelta tuntuva ajatus, että suomenkielelläkin pitäisi yrittää antaa näytäntöjä. Vasta vuosia myöhemmin hän rupesi puhelemaan tästä ajatuksesta, joka sittemmin eräässä kokouksessa Kaisaniemen ravintolassa siirtyi rettelöitä karttelevan Nervanderin hallusta Kaarlo Bergbomin huostaan. "Asialle eduksi", myönsi Nervander jutellessaan näistä kerran minulle.

Mitään tämänsuuntaisia ajatuksia ei kuitenkaan vielä kiviteatterin vihkiäisissä ollut häiritsemässä puhdasta isänmaallista tunnelmaa, eikäpä kai kukaan ihmetellyt, vaikka näytelmän kalevalaisuus oli puettuna vieraskieliseen asuun.

Tällaisen kulttuurihistoriallisen taustan eteen astuttaessa nyt, kolmenkymmenenkuuden vuoden kuluttua, oli "Kypron prinsessan" ensi-illassa Arkadiassa tavallista enemmän juhlatunnelmaa ja juhlamieltä. Laulajaneitoset ja nuorukaiset ylioppilaspiireistä ja suomenmielisistä sivistyneistä kodeista olivat kokoontuneet näyttämölle ehkä mieluummin nyt kuin muulloin, milloin tarvittiin tavallista suurempia avustaja-voimia. Olihan ilmassa juhlan tuntua, jonka juuret olivat kaukana menneisyydessä, niiden aikojen helmassa, jolloin ei vielä uumoiltu missä olisi oleva kalevalaisen näytelmän "oikea koti ja oikea kieli", kuten Topelius sanoi näyttämöllä käydessään eräällä väliajalla.

Tekijän saapumisesta ensi-iltaan oltiin hyvin epävarmoja viimeiseen hetkeen asti, sillä vanhan runoilijan terveyden tiedettiin horjuvan.

Kauan ei tuota lumipäistä, hintelää runoilijavanhusta kuitenkaan tarvinnut odottaa. Hän tuli melkein täsmälliseen aikaan. Kun yleisö oli seisaalleen nousten häntä tervehtinyt, alkoi näytelmän esitys, josta huokui juhlan tuntu ja sadun leppoisuus. Haltioitunut mieliala täytti esiintyjät ja katselijat.

Eräällä väliajalla tuli sitten Topelius näyttämölle. Vaatimattomana ja hiljaisena hän tuli ja katseli kuin arkaillen Pohjolan kinoksia ja jäisiä kallioita.

— Ei niitä pitäisi tarkastaa liian läheltä, — arveli hän, mutta astui kuitenkin lumisen kummun juurelle.

— Mitä pidätte siitä, setä, että näillä jäätiköillä kuljeskellaan trikoissa ja puolikengissä? — kysyi Bergbom.

— Sadun vapautta, — sanoi Topelius, ja kaihomielinen sävy kuulsi hänen lempeästä äänestään. Muistiko hän ehkä sitä aikaa, jolloin näytelmän runokuvat olivat syntyneet hänen rikkaassa mielikuvituksessaan?

Runoilijavanhus siirtyi tällöin näyttämön toiselle laidalle, ja Bergbom puhutteli muuatta vanhahkoa, arvokkaan näköistä herrasmiestä, joka seisoi esiripun — vieressä. He astuivat kohti minua, seisoessani, toisen soiton hälyttämänä, valmiina aloittamaan seuraavaa näytöstä.

— Rovasti Roschier haluaa tutustua Lemminkäiseen, — sanoi Bergbom, esitteli minut ja poistui Topeliuksen seuraan.

— Halusin pusertaa kättänne ja kiittää teitä, — sanoi rovasti ystävällisesti hymyillen. — Olen erikoisesti kiintynyt teidän osaanne ja esitykseenne, sillä minä näyttelin Lemminkäistä kolmekymmentäkuusi vuotta sitten, kiviteatterin vihkiäisissä.

— Vai niin! — sanoin hämmästyneenä. — Tämähän on kovin kiintoisa ja miellyttävä yllätys minulle. Kokonainen ihmisikä on näitten tapausten välillä!

— Niin on! — myhäili iäkäs kirkonmies ja katseli uteliaana edessään seisovaa teatterimiestä. — Paljon on siinä ajassa ehtinyt tapahtua. Minäkin olin nuori silloin.

— No, mitä nyt pidätte, rovasti, meidän hommastamme? — kysyin ystävällisesti ja kunnioittavasti.

— Te olette erinomainen, — hymyili hän.

— Kiitän ystävällisyydestänne, — sanoin iloisesti. Ensimmäisen Lemminkäisen kiitos on kaikkia muita kiitoksia arvokkaampi.

Vaihdettuamme vielä pari leikkipuhetta siitä, että Lemminkäinen itsekin oli paljon muuttunut ruvetessaan puhumaan toista kieltä, soi näyttämön kello. Rovasti sanoi herttaiset jäähyväiset, ja me aloitimme näyttelemisemme.

Yleisön suosio näytelmää ja sen esittämistä kohtaan oli kovin tulvivaa laatua tänä loistavana ensi-iltana eikä ottanut ehtyäkseen muinakaan, lukuisina iltoina, ennenkuin avustajien rivit harvenivat niin, että näytteleminen oli viidentoista täyden huoneen jälkeen pakosta lopetettava.

Tämän näytelmän pitkäaikainen menestys oli tietenkin perin tervetullut syyskauden kuihduttamalle teatterin kassalle ja erittäin mieluinen monelle osassaan onnistuneelle näyttelijälle. Minulle se ei ollut merkillinen ainoastaan kiittävien arvostelujen tähden, vaan etupäässä erään sangen omituisen seikan vuoksi.

Näihin aikoihin alettiin laajalti puhua minun kauniista orgaanistani, sointuisasta puheäänestäni. Tästä seikasta puheltiin niin yleisesti, että juttu tuli minunkin korviini. Olin hyvin hämmästynyt, että puhuttiin äänestä, kun minun mielestäni olisi pitänyt puhua äänellisestä kielenkäytöstä.

Neuvottelin tästä seikasta muutamien tuttavien musiikkimiesten kanssa päästäkseni selville, minkä verran he olivat kiinnittäneet huomiotaan puhumiseeni. Merikantoon yksinään en tyytynyt, sillä hän tiesi asian.

— Totta kai puhut toisin kuin muut, — sanoi Robert Kajanus hymähtäen. — Eihän suomenkielikään ole pantu kokoon ainoastaan yksitavuisista sanoista paremmin kuin muutkaan kielet.

Kun Jean Sibeliuksen mielipide ei eronnut Kajanuksen käsityksestä, niin johduin päättelemään, että tavalliset ihmiset, näyttelijät ja kuuntelijat, eivät olleet tottuneet panemaan hyvälle tai huonolle puhumiselle muuta merkitystä kuin erotuksen selvästi puhumisen ja epäselvän sopertamisen välillä.

Tässä oli ehkä neiti Bergbominkin ymmärtämisen avain. Hän kuuli puheestani kaikki tavut ja oli tyytyväinen. Kielen rytmiä ja tavujen sointuja eivät nähtävästi muut olleet tajunneet kuin herkät musiikkimiesten korvat. Koko järjestelmä luettiin kauniin orgaanin ansioksi! Tämä juttu sekä nauratti että harmitti. En kuitenkaan pitänyt asiasta sen enempää melua, sillä mitäpä se olisi auttanut. Kun kerran ei osattu kuulla, niin minkäpä sille voi.

Eikä tätä ole ihmeteltävä, sillä asian vaikeuden todistaa pari merkillistä tapausta, jotka erinomaisesti sopivat tähän yhteyteen.

Viisi vuotta myöhemmin olin ihastunut näyttelijä Engelbrektin erinomaisen kauniiseen ruotsinkielen käyttämiseen. Hän puhui kieltä niin soinnukkaasti, että en ollut Helsingissä koskaan kuullut sellaista. Entä mitä sanottiin? Muutamia harvoja näyttelijöitä ja johtaja Castegrénia lukuunottamatta sanoivat kaikki, että Engelbrektillä oli mainion kaunis orgaani.

Orgaani?! Olin hämmästyksen lyömä, sillä miehen orgaani oli limaskainen eikä vähimmässäkään määrässä miellyttävä.

Toinen tapaus, joka sattui aivan äskettäin, täsmälleen kolmekymmentä vuotta myöhemmin, todistaa saman kuulemisvaikeuden, vaikkakin nurinpäin.

Muudan ystävällinen näyttämötaiteen harrastaja kirjoitti Uuteen Suomeen toivomuksen, että Kansallisteatteri muistaisi vanhempaakin polvea ja järjestäisi esiintymistilaisuuden sellaisellekin nimeltä mainitulle näyttelijättärelle, jonka kaunista _suomenkieltä_ olisi taas ilo kuunnella.

Tämä nurinkurinen korva oli luullut tämän hyvän näyttelijättären puhuvan kaunista suomenkieltä silloin, kun näyttelijättären helisevä orgaani helskytteli virheellisesti lausuttuja sanoja partaan yli.

Jos silloin, kolmekymmentä vuotta takaperin, olisin aavistanut, kuinka hidasta kehityksen kulku on, niin olisinpa, totisesti, kauhistunut.

En kuitenkaan uskonut Erkon sanoja, että "maailma on hirvittävän hidas hypähtelemään", vaan luotin yhä elävämmin tehtäväni onnistumiseen.

6.

PÄÄTÖSVALTAISEN MIEHEN LUPAUS.

Eräänä koleankirkkaana huhtikuun aamuna kuljin määrätietoisesti pitkin Fredrikinkatua, kohti Bulevardin kulmaa, missä sijaitsi siisti yksikerroksinen puutalo. Siinä talossa tiesin senaattori Yrjö-Koskisen asuvan. Hänen luokseen olin nyt matkalla.

Kevätnäytäntökausi oli ollut minulle jatkuvasti hyvin suopea. Kiittävät arvostelut olivat tunnustaneet näyttelemiseni useissa uusissa tehtävissä, ja erikoisesti oli Werner Söderhjelm leimannut ansioni Sudermannin Koti-nimisessä näytelmässä, missä taas olin saanut esiintyä Ida Aalbergin kanssa yhteistyössä. Näistä rohkaistuneena olin pyytänyt teatterin johtajalta suositusta valtion matkarahojen saamiseksi ja siihen liittyvää lomaa ulkomaista opintomatkaa varten.

En halua päätellä, millä mielellä Bergbom antoi sekä loman että suosituksen, mutta suositus ei ainakaan ollut juuri muun arvoinen kuin todistus siitä, että kuuluin Suomalaiseen Teatteriin ja että sain loman ulkomaisia opintoja varten Skandinaaviassa ja Saksassa. Paperin muusta arvosta en kuitenkaan pitänyt suurtakaan lukua, sillä olin varma, että Yrjö-Koskinen oli henkilökohtaisesti tarpeeksi perehtynyt näyttelijätoimintani arvoon ja saavutuksiin.

Astuminen suuren valtiomiehen ja suomalaisuudenliikkeen suurimman johtajan luo oli vaikein asiankohta. Entinen hämeenkyröläinen nuorukainen, joka aikoinaan oli pappilan vinttikamarin akkunaruutuun lasitimantilla piirtänyt nimensä "Yrjö Koskinen", mikä nimi on siinä vielä tänä päivänä nähtävänä, oli harvinaisen kykynsä ja kuntonsa avuin noussut maansa ja kansansa henkiseksi johtajaksi. Tunsin tämän miehen merkityksen syvästi ja kunnioittaen, kun hän harmaantuneena ja rauhallisena astui eteeni.

— Milloin aiotte lähteä? — kysyi Yrjö-Koskinen yhtä hiljaisena kuin oli kuunnellut minun hiljaista asiani selostusta.

— Jo heinäkuussa — Tukholmaan, — sanoin.

— Siellähän on Maailmannäyttely, — sanoi senaattori ja kohotti kulmakarvojaan.

— Niin on, mutta kaikki teatterit kuuluvat näyttelevän silloin, ja minä saan siten yhden kuukauden ajan-lisän olematta poissa teatterin työstä enempää kuin kolme kuukautta, josta ajasta olen sopinut tohtori Bergbomin kanssa. Tässä minulla olisi todistus työskentelyvapautuksesta siltä ajalta.

Otettuaan käteensä tarjoamani paperin vilkaisi senaattori kirjoituksen alkua ja allekirjoitusta, antaen suosituskirjelmän heti takaisin.

— Kyllä te saatte pyytämänne summan, mutta jättäkää kirjallinen anomus senaattiin, — sanoi hän hetkeäkään miettimättä.

— Pyydän lausua kunnioittavimman kiitollisuuteni, herra senaattori, suosiollisuudestanne ja myötätuntoisuudestanne minua kohtaan, — sanoin kumartaen.

— Onnea vain työllenne! — sanoi senaattori entiseen, rauhalliseen tapaansa ja ojensi kätensä hyvästiksi.

Kiitin kohteliaimmin ja poistuin. Painettuani ulko-oven kiinni jälkeeni huokasin helpotuksesta ja onnesta. Siihen oli totisesti syytä, sillä useimmat näyttelijät olivat tulleet vaalituiksi opintomatkoille paljon aikaisemmin ja suuremmilla apurahoilla varustettuina kuin minä, joka Bergbomin ehdotuksesta olin hakenut tuhannen kahdeksansadan markan avustusta ja joka matkani alkaessa tulin olleeksi laitoksen palveluksessa yhdeksän vuotta.

Mieltä kohottavaa oli sekin, että olin Yrjö-Koskisen menettelyn läpi nähnyt, mitä teatterin harrastajien piireissä minun työstäni ja sen menestyksestä ajateltiin. Ja pääasiassa oli syytä iloita siitä, että pääsisin mittaamaan ja vertaamaan näyttelijätaiteeni suuntaa korkeimpiin ulkomaisiin saavutuksiin.

Nämä vertailut ja mittailut ja toteamiset olivat toiveitteni määränä ja elivät juuri tällöin polttavina hehkuina ajatuksissani.

Kaiken saisin nyt nähdä ja sen mukaan asettaa oman taiteeni suunnat ja rajat ja päämäärät! Kaiken!

7.

LEHDEN KÄÄNTYESSÄ.

Kun matka-apuraha oli tullut virallisestikin myönnetyksi, tiesin, että uusi lehti näyttelijätoimintani aikakirjoissa oli kääntynyt eteeni.

Olin paljon miettinyt ja harkinnut ja kokeillut taiteeni tekotapoja. Olin muokannut niitä ja karsinut niistä ulkonaisen tyhjyyden ja onton teatraalisuuden, turhan liikehtimisen ja joutavan elehtimisen ja pyrkinyt samalla mitä yksinkertaisimpaan sisäiseen elämiseen rytmillisen kielenkäytön, terveen erittelyn ja sentimentaalisuudesta vapaan tunnepitoisuuden kiinteissä rajoissa.

Näin olin tahtonut lähestyä luontoa, imeytyä luontoon, mutta en upota siihen, en olla kuin luonto itse enkä esittää sitä sellaisena, vaan taiteen silaamana ja heloittamana tuotteena, "pidellen toisin käsin kiinni Jumalan parrasta ja toisin käsin maan ruohosta", kuten kerran olin Erkolle selittänyt.

Näin olin ajatellut ja kuvitellut ja yritellyt, mutta en saanut mistään ulkopuolista tukea, sillä se, mikä sopi Ida Aalbergille, ei sopinut minulle, ja muut esikuvat sopivat vielä vähemmin. Mutta nyt oli tapahtunut tilanteessa uusi käänne. Nyt pääsisin suureen maailmaan sekä näkemään huipennettua näyttelijätaidetta että kuulemaan sitä merkitystä, mikä mielestäni piti hyvällä kielenkäytöllä olla tässä taiteessa — sen erottamattomana ja olennaisena osana.

Nyt pääsisin näkemään, mitä ensiluokkaiset taiteilijat olivat saaneet aikaan perinnäistapojen ja kehittyneitten olojen keskuudessa. Uusi lehti oli kääntynyt eteeni kehoittavana ja velvoittavana!

Tiesin, että sen lehden täyttäminen vaati minulta kaikki, mitä minulla oli taiteestani sanottavaa. Se vaati kokonaisen ihmisen!

ULKOMAILLA

I.

TUKHOLMASSA.

Mälarin kuningatar!

Ylväs, valoisa ja ilmava kaupunki ihastutti silmää ja kohotti mielen ailahtelemaan ilosta ja avartuneesta vapauden tunnosta.

Kukkulat, puistot, torit ja sillat loivat vaihtelua näköaloihin ja elävöittivät Mälar-järven siniset poukamat. Vilkas katuliikenne ja höyrylauttojen alituinen risteily rannalta toiselle tekivät elämän pirteäksi ja touhukkaaksi. Mälarin kuningatar eli ja loisti, häikäisi ja hengitti kesäisen helteen valossa ja väreissä.

Kotoinen kaupunki!

* * * * *

Maailmannäyttely oli koonnut kaikilta ilman suunnilta viliseviä ihmisvirtoja Tukholman kaduille, keskuksiin ja ympäristöihin. Puistot, näyttelyhallit, ravintolat ja kahvilat olivat tulvillaan väkeä.

Lukuisia kieliä puhuvan yleisön yhteisenä ja keskeisenä ihanteena oli "Vanha Tukholma". Suurenmoinen jättiläissatu ja valtava kertomus menneiltä ajoilta! Satu ja kertomus, joita ei oltu runoiltu eikä sävelletty, vaan jotka oli rakennettu todellisiksi taloryhmiksi. Satu oli saanut rakennustaiteelliset muodot ja nimekseen "Vanha Tukholma".

Siihen satuun voivat tuhannet ihmiset käydä sisään vallihaudan nostosiltaa myöten, kulkea kaupungin kapeilla kaduilla, pistäytyä ahtaisiin myymälöihin ja käsityöläispajoihin tai poiketa janoisina torin viereiseen, avaraan kaupunginkellariin.

"Vanha Tukholma" oli Maailmannäyttelyn keskeisin ja kiintoisin yllätys. Se sai osakseen suuren yleisön jakamattoman suosion. Siinä oli romantiikkaa, joka valtasi kaikkien mielet eikä heikentynyt vähäistäkään uudenaikaisten "ismien" tunkeilemisista.

* * * * *

Dramaattisen teatterin johtajana toimi näyttelijä Gustaf Fredrikson, joka oli mielenkiintoisin ilmiö Tukholman teatterimaailmassa. Hänen keskustelutaitonsa oli salonkinäytelmissä vallan verraton. Se oli harkittua ja äärimmilleen hiottua näyttelijätaidetta, joka rakentui pääasiassa viimeistellyn kielenkäytön pohjalle.

Ulkonaisia näyttelemisen keinoja ei "vanha Frippe", niinkuin häntä jo tällöin nimitettiin, käyttänyt juuri nimeksikään. Hän liikkui ainoastaan välttämättömyyden pakosta ja teki eleliikkeitä mahdollisimman vähän. Vain silloin, kun hän halusi tavalla tai toisella tukea tai korostaa sanonnan sisäistä merkitystä, hän otti avukseen määrätietoisen liikkumisen ja käsien paljon puhuvan elehtimisen. Näitä ulkonaisia apukeinoja tuo etevä taiteilija käytteli kuitenkin saiturin säästeliäisyydellä, mutta sen sijaan hän tuhlasi sanan taiteeseen ehtymättömän runsaita arvoja, jotka uhkuivat asiallisuutta, sisäistä eloisuutta ja kielen kauneutta.

Hän oli taituri kaikessa siinä, mikä luonnon pakosta täytyi mielestäni olla näyttelijätaiteen pohjimmaisena ja suurimpana tekijänä. Mestari elävöittävässä sanonnassa, jonka kirkkaan joustavuuden voi loihtia esiin vain viimeisilleen hiotun kielenkäytön avuin. Ei muuten!

Olin ihastunut tämän kiintoisan näyttelijän esityksiin, sillä hän todisti kuultavaksi ja nähtäväksi kaiken sen, mihin itse olin täydellä todella pyrkimässä.

Vielä onnellisempi olisin tietysti ollut, jos tämän suuren taitajan ohjelmistoon olisi kuulunut edes yksikin jonkin klassillisen näytelmän suurista voimaluonteista, mutta niin ei ollut laita. Lukuunottamatta sitä, että hän kulki jo viidennelläseitsemättä ikävuodellaan, ei hänen äänensä ollut tarpeeksi voimakas sellaisiin tehtäviin.

Näinkin ollen pidin erinomaisena onnena, että olin saanut tutustua hänen erilliseen taiteeseensa, jonka näkemistä ja kuulemista en lyönyt laimin kertaakaan, milloin siihen oli tilaisuus.

Näin olin saanut heti ensimmäisellä matkani askelella itselleni selväksi sen hämäryyden, mikä, esimerkin puutteesta, vielä kotoa lähteissä oli pyrkimyksiäni sumentanut. Sain tältä Ruotsin etevimmältä sanonnan taitajalta sen tuen mitä kaipasin, sain luottamuksen omaan itseeni. Nämä molemmat seikat otin häneltä vastaan riemumielin ja olin niistä hänelle kiitollinen.