Part 11

IHMISTEN ILMOILLA.

Kiinteästä työskentelystäni ensimmäistä ruotsinkielistä esiintymistäni varten oli vastaisuudellekin niin suuri hyöty, että seuraavien roolien valmistaminen alkoi sujua verraten helposti ja roolieni laajuuteen nähden suhteellisesti samassa työtahdissa kuin muidenkin näyttelijäin työskentely.

Kun tämän huomasin, rupesin jonkin verran irtautumaan eristetystä korpielämästäni ja pistäytymään ihmisten ilmoilla silloin tällöin.

Yhteisten harrastusten puute rajoitti kuitenkin seurusteluni teatterin henkilökunnan kanssa jotenkin vähiin. Poikkeuksen tässä suhteessa teki mielenkiintoni erääseen nuoreen näyttelijään, avokatseiseen lundilaiseen ylioppilaaseen Gustaf Lindeniin, jonka lahjakkuus vei hänet sittemmin Wieniin Kainzin oppilaaksi, teki hänestä opettajansa ystävän ja vähän myöhemmin tukholmalaisen regissöörikuuluisuuden, jota mainetta hän vielä tänäkin hetkenä kantaa kiistattomalla oikeudella.

Ystävyyssuhteeni herttaiseen ja iloiseen "Muckiin", josta toverillisesta nimityksestä Linden erikoisesti piti, kiinnitti Eino Leinonkin huomion tähän lundilaiseen nuorukaiseen. Heidänkin keskensä solmiutui ystävyyssuhde, jolla oli syvempi pohja kuin minkä näyttelijäin tuttavuus ylimalkaan voi edellyttää.

Paitsi yhteisymmärrykselle rakentuvaa seurustelua, milloin iloisuuden ja milloin vakavan keskustelun merkeissä, sukeutui keskuudestamme pientä työn touhuakin. Axel Ahlberg, joka mielellään viihtyi siinä kirjallistaiteellisessa keskustelun pyörteessä, mikä aina oli ominaista Leinon ja minun välisessä, leikkiä ja totta ja lukemattomia eri asioita hipovassa juttelussa, oli innostuneena tästä osallisuudesta ryhtynyt tekemäänkin jotakin. Hän oli ruotsintanut Eino Leinon "Johan Wilhelmin" ja minun näytelmäni "Mestari Garpin".

Näiden näytelmien kieliasut tarkisti sitten Muck ja viimeisteli ne aitoruotsinkielen mukaisiksi, Leinon ja minun seuratessa hänen työtään. Sen päätyttyä joutuivatkin näytelmät sitten Ruotsalaisen Teatterin näyttämölle.

Puhtaasti suomenkielinen seurustelu oli minulle kuitenkin niin kiehtova, että sen vetovoima kuljetti minut joskus nuorsuomalaiseen klubiin, minne Leinon kanssa mielelläni pakenin samankielisten ja -mielisten ystävien piiriin.

Näihin aikoihin oli Suomettaren alakerran Matti minuun juuri julmasti suuttunut. Jo pitemmän aikaa oli Matin kirjeissä käsitelty minua ja olemistani Ruotsalaisessa Teatterissa perin karkeakätisesti. Letkausten älyllinen puoli ja tyylillinen joustavuus olivat kuitenkin sitä laatua, että ne saivat naurajat vastaansa ja tuottivat Leinolle ja minulle monta peräti rattoisaa hetkeä.

Klubilla syntyi monta pilailua tästä vätystämisestä, jossa puhuttiin minun "tukkijokilaisesta huitomis- ja hoilaamisnäyttelemisestäni", yleisön mausta ja hankitusta arvostelusta ja milloin mistäkin nurkantakaisen sisun purkauksista.

Tiesimme kuka tämä kirjoittaja oli, ja tiesimme, että tämä pahatuulisuus oli peräisin erään näytelmän esityksen ajoilta Arkadiasta, joten hyökkäykset saivat aikaan pelkkää pilailua.

Kun nämä Matin pommitukset eivät kuitenkaan näyttäneet lakkaavan, ja kun hänen erinomaisiin keittoihinsa oli jo sekoitettu Eino Leinonkin nimi, yltyi Leino kerran vakuuttamaan, että hän vielä julkisesti paljastaa kirjoittajan nimen.

Pari päivää myöhemmin oli klubilla eräässä pienessä seurassa sangen lysti hetki. Luettiin ääneen Päivälehdestä erästä Eino Leinon kirjoitusta, joka sisälsi muutamia ystävällisiä nyhjäyksiä Suomettaren Matille siitä, ettei pidä alentaa koseriaa pelkäksi nopostelemiseksi.

Kirjoitus nostatti hilpeän mielialan. Sanottiin yhtä ja toista, mutta kahta pääasiaa pidettiin parhaina. Leino oli ovelasti paljastanut Matin olemuksen ja oli keksinyt kieleen uuden teonsanan, nopostella, jonka merkitys oli kuvaava ja itsestään selvä.

Sinä iltana käytettiin uutta sanaa hyvin ahkerasti, ja sen jälkeen se jäi sanomalehtien välityksellä yleiseen käytäntöön. Mutta Matti otti siitä niin nokkaansa, että lakkasi ainakin Leinoa ja minua ahdistamasta.

Silloisissa illanistujaisissa harrastettiin aina vakavien asioitten pohtimista ja ilakoitiin vilpittömästi jos huumori sattui niitä osavasti höystämään Siten pysyttiin pirteinä, ja lausutut mielipiteet painuivat muistun.

Kun nyt satuin näin mainitsemaan näistä istujaisista, jotka osaltaan merkitsivät minulle ihmisten ilmoilla olemista, en voi olla kertomatta eräästä keskustelusta, joka oli kuin jatkona edelliseen tapahtumaan vaikkei siinä minkäänlaista nopostelua käytettykään. Oli johduttu puhumaan lukemattomista vaikeuksista taiteilijain teillä.

— Onhan niitä vaikeuksia vaikka minkälaisia — puheli Pekka Halonen hiljaiseen, vakavaan tapaansa — Mutta luulenpa sittenkin, että mökinpojan vastamäet ovat pahimmat. Vaikka kuinka yrität nousta, niin jopa taas on ahde edessä.

— Sitä en ymmärrä! -sanoi Sibelius intoisesti — Mökinpojan onni on siinä, että hän lähtee kansasta ja taiteen suurin ansio on kansanomaisuus. Minulla vaikeuksia on ollut noissa mäissä, joita on täytynyt kulkea yhä alemma ja alemma, päästäkseni kansaan käsiksi.

Tuli hetken hiljaisuus, eikä kukaan sanonut mitään tähän väitteeseen.

— Missähän me sitten olemme mahtaneet tulla vastakkain? — sanoi Halonen harvakseen ja katsoi tiukasti Sibeliusta silmiin.

Kuuntelijain hengitys salpautui hetkeksi, mutta sitten räjähti iloinen nauru. Sen jälkeen oli muutettava keskustelun aihetta, sillä kukaan ei halunnut lähteä kiipeilemään Jannen ja Pekan ahteille.

6.

NEUVOTON NEUVONANTAJA.

Seurusteluni Suomalaisen Teatterin henkilökunnan kanssa oli tyyten loppunut.

Sivumennen voinen tässä mainita ainoan, surullisenlystillisen kosketuskohdan, jonka nämä entiset työtoverini saivat aikaan.

Jonkun vilkas äly oli saanut selville, että näyttelijä Malmströmin syntymäpäivä sattui samalle päivälle kuin minun lahjanäytäntöni. Keksintöä voi pitää jotenkin valppaasti tehtynä, sillä harvat Ruotsalaisen Teatterinkaan jäsenistä olivat tästä syntymäpäivästä selvillä. Eikä toisin voinutkaan olla, koska vain taiteilijavuodet pantiin merkille eikä ikävuosista paljoakaan välitetty.

Nyt minun lahjanäytännöstäni tehtiin kuitenkin toisen näyttelijän merkkipäivä, vaikka lahjanäytäntö, yleisen tavan mukaan, oli resetinsaajan juhla.

Entiset työtoverini eivät muistaneet minun olemassaoloani ollenkaan, vaan lähettivät Malmströmille komean, sinivalkonauhaisen ja kultaisin kirjaimin omistetun laakeriseppeleen — ellei ehkä tämän seppeleen mukana tullut sanaton tervehdys minullekin. Ja niinpä taisi tullakin, koska se herätti näyttämöllä yleistä mieltenkuohua ja viaton Malmström oli syvästi loukkaantunut siitä, että häntä suvaittiin pitää mielenosoitusten astinlautana ja välikappaleena. Sain sanoa hänelle monta lohduttavaa sanaa, ennenkuin hänen myrtynyt mielensä jossakin määrin rauhoittui.

Ottamatta lukuun osanottoani Malmström mielialaan ei tämä omituinen seppele tehnyt vaikutusta kuin sen, että vilpittömästi häpesin entisten työtoverieni puolesta, joiden ajattelemattomuutta en pystynyt tässä vieraassa ympäristössä edes päällisin puolinkaan siloittelemaan.

Yritin sanoa, niinkuin asian ymmärsin, että jokin ilkeämielinen oveluus oli eksyttänyt suomalaiset näyttelijät tällaiseen. Mutta sille puolustukselle vain naurahdettiin ja sanottiin, että eivätkö he sitten pidä tapana itse ajatella asioitaan.

Olin aseeton, eikä ollut muuta keinoa kuin vaieta. Sitä tahdittomuutta, mikä oli tapahtunut näitten ruotsinmaalaisten näyttelijöitten nähden en voinut mitenkään päin olemattomiin pyyhkiä.

Tämä välikohtaus selittänee selvemmäksi sen, mitä sanoin seurustelustani suomalaisten näyttelijöitten kanssa. Poikkeuksen teki tässä kohden, niinkuin monessa muussakin suhteessa, Axel Ahlberg. Hän kävi luonani entiseen tapaansa, ainakin kerran kuukaudessa ja aina sunnuntai-aamupäivisin.

Sentähden olin vähän oudostunut, kun hän soitti eräänä vapaailtana ja kysyi, olisiko aikaa pientä keskustelua varten. Tietysti oli. Eihän minulla toki sellainen hoppu ollut.

Ahlberg tuli ja oli tavallistaan vakavampi, aloittaessaan asiansa melkein suoraa päätä.

— Tulin hakemaan viisasta neuvoasi ja juttelemaan eräistä teatterioloista, jos sallit, — puheli Ahlberg hyvin tärkeänä.

Puhelun viimeiset sanat johtuivat siitä, että olimme, Arkadiasta lähtöni jälkeen, aina visusti karttaneet kajoamista teattereittemme sisäisiin asioihin. Jos keskustelumme sattui teattereihin, niin se kosketteli vain yleisesti tunnettuja seikkoja tai ulkomaisia teatterioloja. Sentähden hämmästyinkin vähän, kun Ahlberg halusi noin oikopäätä rikkoa sanattoman sopimuksemme.

— Jotakin peräti tärkeätä on kai sitten tapahtunut, — sanoin melkein kartellen, sillä vähitellen olin tehnyt sen huomion, että olin suomalaiseen teatteritaiteeseen nähden aikalailla vereslihalla. En halunnut siitä ainakaan mitään turhanpäiväistä jutustelua.

— Mitään erikoista uutta ei oikeastaan ole juuri tällä hetkellä tapahtunut, — puheli Ahlberg äskeiseen tapaansa. — Tapahtumat ovat iältään hyvinkin vanhoja. Asia on vain niin, että ne sinun lähtösi jälkeen ovat peloittavasti alkaneet kehittyä. Sinä olit laitoksessa kuin jonkinlainen aallonmurtaja.

— Olinko? — kysyin huvitettuna.

— Olit! - sanoi Ahlberg tiukasti. - Estit vallan siirtymisen hutiloiviin ja harkitsemattomiin viipperyyksiin. Et taida muistaakaan enää, että suorastaan kielsit nuorukaisohjaajan sekaantumasta komentavin sävyin sinun taiteelliseen työhösi.

— Kyllä sen muistan, — myönsin naurahtaen. — Mutta sehän oli niin peräti kakaramainen yritys. Kaikkihan olemme olleet nuoria.

— "Olleet" merkitsee tietääkseni mennyttä aikaa, — sanoi Ahlberg hienon ylhäisesti, jota tapaa hän mielellään käytti. — Paha vain, että sitä ei voi kaikkiin sovittaa. Sanon vieläkin, että olit kuin aallonmurtaja. Sen sattuvammin en voi sinua kuvata. Nyt sinä olet poissa, ja pärskeet roiskuvat meille päin silmiä. Olotila on tullut sietämättömäksi. On kuin Nemesis olisi levittänyt siipensä kaiken ylle. Mitään ratkaisevaa ei tapahdu. Mutta myötäänsä tapahtuu ja milloin tahansa voi tapahtua jotakin epämieluista. Oikea johtaja näyttää menettäneen tasapainonsa ja jalansijansa. Ei näytä olevan selvillä missä ja miten seisoisi.

— Juttelethan nyt kautta rantain kuin Esko, — sanoin hymyillen ja yritin kääntää keskustelun kevyempään muotoon.

— Koetan parhaani mukaan karttaa karkeita sanoja, — sanoi Ahlberg lyhyesti. — Sanon kuitenkin vielä, miltä minusta tuntuu. Olen saanut sellaisen mielikuvan, että pitäisi sääliä Bergbomia. Hän on kiihkeästi kaivanut kolmekymmentä vuotta ja on vihdoin sattunut kaivamaan sellaista kuoppaa, josta on noussut hänen oma kohtalonsa. Sen edessä hän nyt mielestäni seisoo avuttomana, ja minun pitäisi häntä sääliä, mutta mitä se auttaa, kun en enää muutenkaan kestä sotkuista tilannetta enkä ole itsekään säälin puutteesta kaukana. En tullut luoksesi soimatakseni ketään, sillä se ei sinua miellyttäisi eikä se minua auttaisi. Tämän verran kerroin vain sen tähden, että ymmärtäisit minut, kun sanon, että olen vakavasti päättänyt pyrkiä pois laitoksesta.

— Poisko? — kysyin hämmästyneesti.

— Niin. Sentähden tulin sinun kanssasi neuvottelemaan.

— Kuinka päin olet sitten ajatellut asian järjestettäväksi?

— Olen saanut rohkean päähänpiston, jonka täytäntöönpanossa pyydän kuitenkin sinun neuvoasi. Olen ajatellut pyrkiä Ruotsalaiseen Teatteriin.

Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun tämän kuulin. Monetkin ajatukset välähtivät tuossa tuokiossa aivojeni halki. Hyvin tärkeä oli ajatus Ahlbergin sopivaisuudesta tämän laitoksen tiukkaan työtapaan, mutta tärkeimpänä pidin kuitenkin sitä, ettei vanha työtoveri saisi sellaista käsitystä, että jotenkin vastustaisin suunnitelmaa, jonka kanssa minulla ei tietenkään ollut minkäänlaista henkilökohtaista tekemistä.

— Jos sallit, niin selitän tarkemmin, kuinka olen tullut ajatelleeksi tätä mahdollisuutta, — jatkoi Ahlberg, kun näki minun hämmästykseni ja miettimiseni. — Jo niihin aikoihin, kun sain kuulla, että sinut oli pyydetty Ruotsalaiseen Teatteriin, tulin ajatelleeksi, että olisikohan heidän piireissään noussut uudelleen kysymys heidän teatterinsa kansallistuttamisesta. Mitä arvelet?

— Siitä en tiedä mitään, — sanoin epäillen. — Kaipa he jo puolen vuosisataa ovat sitä asiaa hautoneet. Ehkä kerran kymmenessä vuodessa. Mutta ainahan siellä on kuulunut ääniä, että se on jo myöhäistä. Enkä luule, että he vieläkään ovat päässeet sen pitemmälle. Eivät ainakaan minun avullani, sillä alun pitäen olen aikani määrännyt kahdeksi vuodeksi. Kun se aika täyttyy, lähden sieltä tieheni.

— Onko se päätöksesi? Sitä en tietänyt!

— Peruuttamattomasti. Jo kieliharrastustenikin vuoksi pidän velvollisuutenani palata suomalaiselle näyttämölle tavalla tai toisella. Se kysymyshän katkaisi lopullisesti keskusteluni Ranftinkin kanssa tukholmalaisista vierailunäytännöistäni. Halusin näytellä suomenkielellä, ja sitä ei Ranft uskaltanut yrittää. Kieltämme ei pidetä samanarvoisena kuin mitä tahansa muuta kieltä. Se tieto pakottaa minut tekemään mitä voin, vaikka olosuhteet olisivat vieläkin mahdottomammat. Muistathan, kuinka työni katkaistiin Arkadiassa, ja muistat kai, kuinka juuri se seikka minua suretti.

— Muistan kyllä, mutta jälkeä jättämättä ei työsi kuitenkaan jäänyt. Moniin se jo ehti vaikuttaa. Pahimmin kai minä putosin kelkasta. Enkä siitä nyt välittäisikään, jos voisin siirtyä toiseen laitokseen. Tuulentupani hajosi nyt kuitenkin ensimmäisessä muodossaan. On siis ajateltava asiaa vain sellaisena kuin se on. Luuletko, että voisin sentään yrittää, varsinkin, kun sinä jätät laitoksen?

— Ehkä juuri sen tähden hyvälläkin syyllä! Mikä estää puhuttelemasta Castegrénia.

— Haluaisin kernaammin kääntyä suoraan johtokunnan puoleen, — sanoi Ahlberg arvelevaisena.

— No, puhuttele sitten Frenckelliä! Hän on johtokunnan puheenjohtaja. Mukavimmin voit tavata hänet lehtensä toimituksessa.

Keskustelimme vielä pitkän ajan, mutta mitään kehoittavaa en voinut sanoa sinne tai tänne.

— Niinpä sitten menen, koska sinäkään et ole pannut vastaan, — sanoi Ahlberg päättäväisesti lähtiessään. — Jos ei mitään uskalla, ei mitään voitakaan!

Tunsin, että olin ollut kovin neuvoton neuvonantaja, mutta jälkeenpäin en siitä ollut varsin pahoillani, kun sain Ahlbergilta kuulla, että Frenckell ei ollut halunnut ottaa hänen ehdotustaan käsiteltäväksi, kun hän ei ollut eronnut Suomalaisesta Teatterista. Oli päinvastoin kehoittanut Ahlbergia pysymään entisellä paikallaan.

Saman neuvon olisin minäkin antanut, jos olisin voinut.

7.

TIEN MUTKASSA.

Kun toinen vuoteni ruotsinkielisellä näyttämöllä läheni loppuaan, olin kuin tien mutkassa, josta sopi katsella sekä taakseen että eteenpäin.

Tässä käännekohdassa tulin jättämään jälkeeni kaksi työn vuotta, jotka olivat merkinneet kehityksessäni yleensä, mutta varsinkin näyttämöllisessä kehityksessäni, hyvinkin paljon.

Tutustumiseni Castegrénin tapaisen työmuurahaisen ahkeruuteen ja työtarmoon ei voinut olla tehostamatta työskentelyni kireyttä vielä entistäänkin tiukemmaksi.

Höyryä lisäävänä voimana vaikutti Castegrénin tarmo näyttelijäin työhön. Väsymättöminkin kokeilu ja eri teitten tutkiminen hyvään tulokseen pyrkimisessä oli minullekin sallitumpaa kuin milloinkaan aikaisemmin. Tätä vapautta käytinkin sellaisissa uusissa tehtävissä kuin "Othellon" ja "Learin" jättiläismäisissä rooleissa.

Muistelin näitä töitä nyt tien käänteen tullen kuin tilityksenä kuluneesta kahdesta vuodesta.

Saatuani Othellon ulkonaisesti haltuuni ryhdyin vasta sitten valamaan sen luonteeseen syvyyttä ja leveyttä ja alkuperäistä rajuutta. Onnistuin sijoittamaan osan lepotiloihin syviä rintaääniä, kiihtymyskohtiin eräänlaista barbaarista kimakkuutta ja toivottomuuteen kohtalon runtelemaa värittömyyttä ja osaksi rikkinäisyyttäkin. Saatuani täten äänenkäytön taipumaan kaikkinaisiin sisäisiin vivahduksiin ja myös ulkonaiseen elehtimiseen rupesin vähin erin siirtämään luonnoksen muotoja nykyaikaiseen elämään. Tunsin joka hetki, että yritys oli kovin arkaluontoista ja että se oli lopetettava kernaammin liian aikaisin kuin liian myöhään.

Näin syntyi uudenaikainen käsittely, joka herätti niidenkin vilkasta huomiota, jotka olivat nähneet useimmat kuuluisuudet tässä osassa. Sanoivat, että Othelloni oli nykyaikaisempi ja kuitenkin rajumpi kuin mikään heidän ennen näkemistään "mustista miehistä". Saman yksinkertaisen tekotavan siirsin myöskin Learin luonnehtimiseen, ja äänen käyttelyyn panin siinä yhtä suuren merkityksen. Roolin erilaisuus vaati kuitenkin omalaatuistaan sijoittelua.

Alussa uhosi Learin äänestä vielä miehuudenaikuista syvää voimaa, vieläpä hiven sankarin levollisuuttakin, kuvastellen Learin entistä mahtavuutta, mutta luonteen heikkenemisen pilkahdukset esiintyivät pian äänen ryöpsähdellessä luontaisen voiman olotilasta korkeampiin ääniin.

Roolin pituuden ja laajuuden tähden oli tarkoitettu menettelyni kuitenkin äärimmilleen hiottava voidakseni tarkalleen ja hypähtelemättä kuvata luonteen alituista heikontumista ja kaventumista. Onnistuin tässä kuitenkin niin tasaisesti, että teknillistä tekotapaani eivät monet huomanneet, vaikka sanoivatkin, että ohut lapsen ääni teki näytelmän lopussa unohtumattoman vaikutuksen.

Olin tyytyväinen tulokseen, sillä eihän näyttelijän tekotapaa saakaan huomata, vaan ainoastaan vaikutuksen.

Molemmat näytelmät saivat osakseen suunnatonta suosiota ja menivät peloittavan monta kertaa. Sanon peloittavan — sillä ne olivat niin hirvittävän raskaat näytellä.

Sanomalehtienkin arvostelut olivat myötämieliset. Vieläpä viisitoista vuotta myöhemmin kirjoitti Eino Leino eräässä katsauksessa:

"— — Hänen toinen suuri voittonsa tältä ajalta oli _Othello_ ja kolmas oli _Lear_, jotka hän mitä uhkarohkeimmin nykyaikaistuttaen teki kokonaan omiksi, kaikkia perintätapoja murtaviksi nerokkaiksi taideluomikseen. Kuitenkin oli hänen asemansa enemmän tai vähemmän kiero Ruotsalaisessa teatterissa, ellei mielinyt itsekin samalla muukalaistua ja käydä kokonaan vieraaksi suomalaisen näyttämötaiteen kehitykselle. Sitä taas ei Halme tahtonut ja siksi hän erosi Ruotsalaisesta teatterista."

Kun nyt jouduin näin hyppäämään ajassa eteenpäin, niin lienee syytä mainita, että jo kymmenen vuotta Ruotsalaisesta Teatterista eroamiseni jälkeen olivat suomenkieliset lehdet kauttaaltaan valmiit puhumaan taiteestani samassa äänilajissa kuin ennenkin ja koettivat unohtaa, että olin kuulunut Ruotsalaiseen Teatteriin, johon liittymiseni ja syyt siihen olivat ehkä jo silloin siirtyneet pois hartioiltani.

Niinpä kirjoitti U.S. 27/11 13 pitkässä artikkelissa 25-vuotispäivänäni m.m. seuraavaa: "Kaarle Halmeen taiteessa on ilmennyt aina mitä selvin, itsetietoisin pyrkimys kaiken näyttelijätaiteen perusaatteen, puhutun sanan lausumisen täydellisentämiseen mahdollisimman korkealle — yksityisen sanan, tavun, äänteen, jotta koko se sielullinen sisällys, joka tämän puhutun sanan on määrä ilmaista, tulisi tehoisimmin aistittavaksi. Eikä liene moni muukaan näyttelijäkuuluisuus voinut sen enempää sanan ihanaa valtaa saavuttaa kuin hän. Hänen lausumisensa on aina ollut mallikelpoista, jopa mestarillista. Ja suomenkieli on harvinaisen miehekkäänä, äänteellisesti kauniina soinnahtanut hänen suustaan. Hänen näyttämöllinen tekotapansa on tähdännyt sinne, minne kaiken hyvän taiteen: vähin keinoin suuren aikaansaantiin. Täydellinen eleitten hallitseminen, jonka hän saavutti, ja niiden säästeliäs, viisas käyttö on yhdessä kuninkaallisen ulkomuodon kanssa luonut todella monen monta sydäntä sykähyttävää näyttämökuvaa — —"

"Karjala" kirjoittaa 28/11 13: "— — hänen varsinaiset taipumuksensa ja lahjansa vetivät etupäässä klassilliseen sankaridraamaan, jonka mahtavat haamut hän on loihtinut nähtäväksemme tavalla, jonka vertaista ennen ei suomalaisella näyttämöllä oltu nähty. Hänen esityksissään oli sisällinen puoli, sielukkuus päässyt täysiin oikeuksiinsa, hän syrjäytti onton paatoksen, joka aikaisemmin oli ollut vallitsevana. — - Tämä hänen toimintansa suomalaiseni näyttämötaiteen palveluksessa on jättänyt syvät jäljet tähän taiteeseen. Hänen hillitty, luontainen esitystapansa ei ole ollut vaikuttamatta ympäristöönkin, joka juuri tällä alalla on saanut häneltä vaikutteita, samoin kuin siinä syvässä hartaudessakin, jolla hän eri tehtäviin antautui."

H.S. kirjoittavat 27/11 13: "— — varsinaisen maineensa hän loi etevänä, monipuolisena luonnenäyttelijänä voimakkaalla ja samalla hillityllä tekotavallaan, joka lupasi suomalaiselle näyttämötaiteelle aivan uusia mahdollisuuksia. Ken sai 1890:n luvun lopussa ja 1900 tienoissa nähdä hänen mahtavat Kullervonsa, Daniel Hjortinsa, Othellonsa tai kuningas Learinsa liikkuvan lavalla ja kuulla heidän vuorosanojensa putoilevan raskaina ja harkittuina näennäisesti kylminä, mutta sisäisesti kuumeisina ja intohimoista hehkuvina, on myöhään unohtava niiden tekemän vaikutuksen — —"

Kansan Lehti kirjoittaa 27/11 13: "— — luettelo antaa jonkinlaisen aavistuksen siitä suuremmoisesta näyttämötyöstä, jonka Halme on neljännesvuosisataisena työkautenaan suorittanut. Päätään pitempänä muita kohoaa hän sivistystyön tällä alalla, ja hänellä on aivan erilainen merkitys näyttämötaiteemme historiassa."

T:reen Sanomat kirjoittavat 27/11 13:

"Näyttelijä, teatterinjohtaja ja kirjailija, ne ovat Kaarle Halmeen arvonimitykset ja samalla niiden lahjojen ja ominaisuuksien ulkonaiset tunnussanat, joihin hänen työnsä ja taiteilijaelämänsä sisältyy. Näyttelijänä ja teatterinjohtajana hän seisoo maamme ensimmäisten rivissä ja loitolle loistaa siinä hänen voimakas, mahtava taiteilijapersoonallisuutensa, jonka arvoa, ikäänkuin kauniina lisäheijastuksena, on kohottamassa hänen runsas näytelmäkirjallinen tuotantonsa. — — Kaarle Halme kuuluu niihin, jotka hänen nuoruusvuosinaan vallinnut suuri henkisen heräämisen aika, tuo voimakas kevättunnelma toi kansallisen taiteemme palvelukseen. Siksipä on käsitettävissäkin hänen uupumaton innostuksensa ja herkeämätön työnsä, mikä kaunistaa hänen taiteilijaelämänsä tähän asti vierähtänyttä vuosisadan neljännestä. Se työ on arvokasta, voimakkaan taiteilijapersoonallisuuden kotoisen sivistyselämämme kohottamistyötä — —"

Keski-Suomen Sanomat kirjoittavat 27/11 13:

"— — Eikä hän tyytynyt vain tallaamaan kansallisen näyttämömme uranaukaisijain ja vanhojen tukipylväiden aukomia polkuja, vaan vei kehitystä eteenpäin — — juhlallisen pateettisuuden kannattaman tekotavan sijaan hän ensimmäisenä maassamme pyrki syvempään sielulliseen analyseeraukseen ja sen mukaan tyyliteltyyn yksinkertaisempaan luonnollisuuteen. Yleisö ja arvostelu tunnustivat yksimielisesti hänen taiteellisten saavutustensa arvon — —"

Tähän tapaan kirjoittivat maan kaikki sanomalehdet, purkaen mielialansa usein runoihin ja hauskoihin pilakuviinkin. Näissä maininnoissa kirjoitettiin myöskin teatterinjohtajasta ja kirjailijasta. Lyhyyden vuoksi riittänee vain yksi sitaatti kummaltakin alalta, varsinkin, kun eri sanomalehtien erilliset tunnustukset aivan kuin pusertuvat seuraaviin Eino Leinon kuvauksiin:

"Kaarle Halmeella olikin näyttämöiden johtajaksi, ohjaajaksi ja opettajaksi kaikki siihen tarvittavat edellytykset. Itse etevänä _lausujana, näyttelijänä ja tottuneena teatterimiehenä_ hän saattoi antaa näyttelijöille mitä havainnollisimpia neuvoja ja naulanpäähän iskevimpiä opastuksia. Itse _kirjailijana_ hän saattoi tulla hyvin toimeen kirjailijoiden kanssa, ymmärtää heidän usein itseltäänkin salattuja tarkoituksiaan ja ottaa tehokasta osaa heidän teostensa lopulliseen muovailuun. Itse harvinaisen käytännöllisenä ja tarmokkaana _näyttämötyöntekijänä_ hän voi ottaa huomioon myös kaikki tämän työn tuhannet pikkuseikat ja olla avuksi niissä. — Se, joka on nähnyt Kaarle Halmeen kerran täydellä terällä ohjaavan näytelmää, ei hevin unohda sitä. Ei niin, että hän suinkaan joka harjoituksessa tekisi sitä. Hän istuu, hän tutkii näyttelijän mahdollisuuksia, hän antaa kunkin rauhassa syventyä osaansa. Hän vartoo hetkeään. Se tulee sitten jossakin harjoituksessa kuin tuli ja leimaus. Hän iskee äkkiä kiinni jokaiseen yksityiskohtaan, antaa vivahduksia, korjaa äänenpainoja, osoittaa epäjohdonmukaisuuksia, kiihoittaa näyttelijää yliluonnollisiin ponnistuksiin. Nyt hän on ohjaaja Jumalan armosta, nyt hän on ihmisten muovailija. Hän itse palaa, hän hehkuu, hän näkee näkyjä, hän ajaa takaa kangastusta, joka on hänen sielunsilmissään. Täytyy olla idiootti näyttelijäksi, joka ei opi enintä mahdollista sellaisista juhlahetkistä —"

"Oltuaan välillä allekirjoittaneen mukana perustamassa Helsinkiin Suomen ensimmäistä ulkoilmateatteria _Helkanäyttämöä_ (1912) on Halme vasta viime vuosina toteuttanut sen ajatuksen, johon sekä luonto että kohtalo, toisin sanoen hänen oma lahjakkuutensa että meidän näyttämötaiteelliset olosuhteemme näyttävät hänet jo aikoja sitten määränneen: hän on perustanut oman teatterinsa, _Näyttämö Kaarle Halmeen_ (1915), joka eroten monessa muussakin suhteessa edukseen kaikenkaltaisista kiertävistä seurueista on siitä merkillinen, että se johtajansa henkilössä tarjoo näyttämötaiteemme parhaimpia saavutuksia kaukaisimmillekin maankulmille. Pari tämän teatterin esityksistä olen ollut tilaisuudessa näkemään. Toinen niistä oli Ibsenin _Solness Rakentaja_, epäilemättä koko maailmandraaman vaikeimpia tehtäviä juuri siksi, että se on runollisimpia ja vertauskuvallisimpia, mutta josta Halme suoriutui mestarillisella tyylitaidolla ja luovan mielikuvituksen viivoittamalla plastillisuudella. Toinen niistä oli John Tanner Shaw'n _Ihmisessä_ ja _Yli-ihmisessä_, missä erityisesti hänen nyt jo klassilliseksi tahkoutunut suomenkielen käyttelynsä vietti voittojaan.

"- — suurella, 4-näytöksisellä, länsisuomalaista maalais-elämää kuvailevalla murhenäytelmällään _Murtuneita_ (1903) Kaarle Halme osoitti, mikä syvä näytelmäkirjallinen mahtiponsi hänessä piili rinnan terävän luonnekuvauksen ja Jumalan armoittamalle teatterimiehelle ominaisen taiturillisen tekotavan kanssa. Vielä nytkin se on Halmeen parhaita näytelmiä. Tällä hetkellä on Kaarle Halmeen näytelmien luku legio ja lienee hän eittämättä maamme enimmän näytelty draamallinen kirjailija, samoin kun hän on kypsin ja teknillisesti kehittynein. Ei niin, että hänen nimeänsä olisi Suomen Kansallisteatterin tai muiden vakinaista valtioapua nauttivien taidelaitostemme ohjelmistoista erikoisesti etsittävä. Niille eivät hänen näytelmänsä ole arvattavasti olleet kyllin 'kirjallisia', joka onkin totta siinä merkityksessä, että Kaarle Halme ei kirjoita mitään 'lukudraamoja' — kuten niin monet muut meidän draamallisista kirjailijoistamme — vaan todellisia eläviä, näyttämödraamoja, joissa jokainen sana, jokainen ele ja äänenpaino on tarkoitettu näyttämöä varten, jotka vaativat näyttämöä ja vasta vaikuttavat näyttämöltä. Tässä suhteessa on Kaarle Halmeella suuret ansionsa koko suomalaisen draamallisen kirjallisuuden kehitykseen nähden, joskin nuo ansiot meillä nykyään vallitsevan velton kirjallisuuskritiikin ja alkeellisen draamallisen makusuunnan vuoksi eivät vielä ole tulleet täysin tunnustetuiksi.

"Maamme keskiluokan, vieläpä sen syvien rivienkin erikoinen draamallinen harrastus, jolle tuskin lienee tällä hetkellä vastaavaisuutta minkään maan sivistys-oloissa, on kauneimpia lehtiä suomalaisuuden historiassa. Tämän lehden kääntämisessä, tämän harrastuksen muokkaamisessa ja korkeammalle taiteelliselle tasolle kohottamisessa olisi elämäntyötä muillekin kuin Kaarle Halmeelle, joka korkeista taiteellisista päämääristään ja harvinaisesta työtaakastaan huolimatta on saanut aikaa tälläkin tärkeällä alalla piirtää nimensä suomalaisen viljelyksen historiaan———

"Kansan terve vaisto on osannut oikeampaan. Niinpä ovatkin maamme sadat edistysseurat, raittiusseurat, nuorisoseurat ja työväenyhdistykset, rientäneet kilvan hänen teoksiinsa tutustumaan ja niitä iltamissaan esittämään. Ei liene sitä seuranäyttämöä maassamme, jonka palkeilta ainakaan joskus eivät olisi kaikuneet Kaarle Halmeen aina täsmälliset, aina tervejärkiset, aina henkilöilleen sopivat ja heidän luonnekuvauksensa puitteissa pysyvät vuorosanat. Kaarle Halmeen nauttimaan äärettömään kansansuosioon tällä alalla on epäilemättä vaikuttanut paljon hänen teostensa teknillinen puoli, jossa hän käytännöllisenä teatteriolojen tuntijana ottaa aina mitä tarkimmin lukuun näiden näyttämöiden vaatimattomat ulkonaiset olosuhteet, mutta varmaan myöskin niiden henkinen sisältö, joka suoraan elävästä, suomalaisesta, nykyaikaisesta kansanelämästä ammennettuna ei tee mitään haihattelevia harharetkiä subjektiivisen tunteen tai riihattoman mielikuvituksen maille, vaan on aina tavalliselle, luonnolliselle ihmis-elämälle uskollinen. Kaikesta teknillisestä taituruudestaan huolimatta onkin Kaarle Halmeen näytelmäkirjallinen taide, juuri näiden sielullisten ominaisuuksiensa vuoksi kaikkein vähimmän sitä, mitä me sopivan suomenkielisen sanan puutteessa nimitämme raffineeratuksi. Hän on ennen kaikkea ratsionalistinen kirjailija.

"Mutta juuri sen vuoksi me katsomme hänen kirjailijana, samoin kuin näyttelijänä ja teatterinjohtajanakin, vaikuttavan _makua puhdistavasti_. — —"

Runojen puolesta puhunevat seuraavat.

KAARLE HALME

Niin ei äidinkieli armas koskaan syvin, sorein soinnuin täällä soinut aatoksen ja tunteen asteikoissa rytmein luontoraikkain huminoinut kuin sun, suuren, suomenkieli soi.

Sulle selvinnyt on suomalainen Jaakko Ilkka — vapausunelmamme urhokuvan syvä sydänkaiho, uuden päivän usko laulussamme, pitkän yömme kultaan luova koi. —

Noin jos soisi suurra suomalainen, kaiken kauneutensa välkähdellen, kotien ja kontuin kieli kerran, silloin maailmat ne ihastellen tuntis aartehemme arvon tän.

Noin jos Suomen mies ois suuri, ylväs, äänessänsä äidinkielen kulta, ryhdissänsä urhon tyyni rauha, katsehessa käskyssänsä tulta ken sen tohtis kieltää elämän?

4/3 16 Heikki Kokko.

TERVEHDYS KAARLE HALMEELLE

60-vuotispäivänä.

Kun taiteen taivas tääll' ensi kerran syttyi suuriin tähtiin ja papeiks Thaleian kun muusat seppelöivät Pohjan poikain päät, sun nimes eellä muiden kuultiin, nähtiin.

On tuima taival myös sille, jok' on muusain lemmityinen. On korkein, kovin laki: hehkua jumalille, tulta palvella maailmassa, mi kylmä on ja hyinen.

On kansan kiitos kuin rauta polttava, kuin iänki jäinen. Myös sa liet tuntenut harteillas monen helteen, hallan painavan, sa uran uurtaja, mies yksinäinen.

Työn kiitos parhain, työn, mi iloss' innostuksen tehtiin! Kypenet hetkein suurten kirjailee elonkankaan kultarihmasin ja piirtyy kauneeks aikakirjain lehtiin.

L. Onerva.

KAARLE HALMEELLE

30-vuotiseen taiteilijajuhlaan.

Yhden yll' on mahdit aineen, hurmat arkihopeoiden, Sun on ylläs yrmyt maineen, kullat suurna kulkijoiden.

Yks on aatelia mullan maahan muuten murtuneitten, Sun on tähtes runon kullan, ristis hengen ritareitten.

Yks on hetket tuhmin tuhlaa osallisten orgioissa Sun on kulkus suurta juhlaa Naxon kukkanautinnoissa.

Siks nyt ajan inhan säälle aatost' yht' ei tällä kertaa! Laittakaamme laakerpäälle Naxon juhlat ettei vertaa!

Juhlat, miss' on vaunut faunein täynnä Psyken viljaa pelkkää, miss' on hengen hehku kaunein, kaiken kauniin kiitos helkkää!

7/12 1918 Severi Nuormaa.

KAARLE HALMEELLE

30-vuotisena taiteilijajuhlanaan.

Vihit Suomen taiteen templit, vihit valoin suurin, juutit nimes Suomen syliin, juutit syvin juurin.

Eero Eerola.

KAARLE HALME

Mies, joka taitehemme tantereilla on suorimpana seissyt aina, ain' se kestäköön, sen kunto kukkikoon, sen tarmo käyköön juhliin jumalain!

Mikko Uotinen.

Leikillisistä runoista on seuraava tilapäinen tervehdys iloisin:

KAARLE HALMEELLE

Turussa 31/10 1916

Kun kuulin: jo saapuu Otheilot, oli kuin olis kuulunut kulttuurin kellot ja sivistyksen cellot tänne pakanain pesään ja Kupittaan kohtuun, kuin hetkeks saisin siirtyä syksystä kesään, murehista lohtuun, taitehen rauhaan hetkestä kiistain — Mut miksis, veli, valitsit tiistain? Silloinhan ain' olen muualla jossain, nyt olin tunnillain opistossain, saaperi soikoon! Että niin hullusti valita voikaan! Trotzdem — veljeni, ystävä rakkain, voittosi olkoon, ja on kunniakkain voitoista mohrein Shakespearen. — Sidon Sinun ohimoilles kunniakaaren kiitokseni hartaan! — Näen, että joku tässä hymyäis partaan, joll' olis partaa hivenen verta... Mutta niinkuin Esko sanoi: "Tules toinen kerta!"

Tuus Severi Nuormaa.

Näistä edellä esitetyistä ja mainituista suosion ilmaisuista en kuitenkaan vielä silloin tien mutkassa seistessäni tietänyt mitään. En tietänyt muuta kuin sen, että olin tehnyt voitavani siinä tukalassa asemassa, mihin kohtalo oli minut työntänyt, ja sen, että henkeni kaipasi taas kiihkeästi jonkinlaista toimintaa suomalaisen näyttämötaiteen taholla.

Tämän kiihkon ruokkimiseksi olinkin jo, aikoja ennen eroamistani, ryhtynyt toimimaan kahdellakin taholla. Olin kirjoittanut näytelmän "Murtuneita" ja olin ryhtynyt taiteelliseen ohjaustyöhön silloisessa Työväen teatterissa, vaikka laitoksen nimellinen ja käytännöllisten toimien sekä helppotajuisten näytelmien asiallinenkin johto oli toisissa käsissä.

Kun Murtuneita-näytelmä valmistui, luin sen Eino Leinolle ja Axel Ahlbergille. Molemmat olivat perin ihastuneet ja saivat minut houkutelluksi tarjoamaan sen Kansallisteatteriin. Ojensin heidän kehoituksestaan tämän sovinnon käden.

Kun sitten kerran jälkeenpäin satuimme Leinon kanssa tapaamaan Ahlbergin Opriksella, tuli asia puheeksi.

— Oletko saanut kuulla näytelmästäsi? — kysäisi Ahlberg.