Part 9

— Niin. Eino kertoi, että luet Hilma Rantasenkin kanssa. Siis Louhi, Ilmarinen ja Väinämöinen! Minä tietysti tulen olemaan jääräpää, mutta iloitsen kuitenkin, kun saan olla mukana.

Tämä keskustelu johti työhön ja aikamoisiin tuloksiin. Kun ensi-ilta oli onnellisesti sivuutettu, oli lähin seurapiirimme ihmeissään Ahlbergin erinomaisesta ja ennenkuulumattomasta kielenkäytöstä. Ihmeteltiin ja iloittiin ja onniteltiin Ahlbergia, joka tyytyväisenä ja kohteliaana siirsi kiitokset minulle.

— Kiitos kuuluu sille miehelle, jolle kuuluu ansiokin, — puhui Ahlberg nuorekkaasti. — Minä vain iloitsen, että olen päässyt mukaan. Ja toivon, että kaikki pääsevät! Halme on avannut Suomalaiseen Teatteriin uuden kehityskauden jo aikoja sitten, mutta minä vieroksuin sitä, sillä minä epäilin itseäni. Olenhan turkulainen! Nyt arvelen kuitenkin, että ehkä on parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

— Jo Kullervossa huomasin, että tässä oli suuri asia alullaan, — puheli runoilija Erkko kiinteän matalaan tapaansa. — Tahtoisin sanoa, että Halme on virittänyt kielemme kanteleen kalevalaiseen vireeseen ja pannut sen soimaan sointuja, joita emme olleet siihen asti kuulleet kauniista kielestämme. Emme olleet kuulleet, sillä ne olivat joskus hukkuneet piilopirttien turvekattojen alle tai johonkin muuhun arkailevaan olotilaan. Halme on ne kaivanut esille, ties minkä jumalaisen innoituksen valtaamana. Näin sanon sen tähden, että Halme itsekin sanoo, ettei hän tiedä muuta kuin sen, että äänellinen kielenkäyttömme oli hänen mielestään niin rumaa, ettei se vastannut kielen muutakaan, mutta varsinkaan ei sen kalevalaista kauneutta. Se pani hänet kulkemaan kujilla ja turuilla, kuuntelemaan tavujen sointuja sivistyneissä ja sivistymättömissä piireissä. Se pani hänet kokoilemaan sirpaleita ja niistä muodostamaan järjestelmän, jonka käyttelyssä hän yksin on mestari. Mutta eilisessä näytännössä kuulimme ihmeen. Kuulimme, että meidän ystävämme Axel Ahlbergkin, jolle kasvatus ja kotiseutu tuottavat erikoisia vaikeuksia, oli astunut tälle uudelle uralle. Tapaus ilahduttaa minua sanomattomasti, sillä minä äkkäsin heti erotuksen eilisen ja entisen puhetavan välillä. Uskallan väittää, että kuulin tämän eron, vaikka en itse pysty sitä noudattamaan. Minä ärähtelen puhuessani, niinkuin Halme sitä nimittää, ja minä älyän, että se on hyvin rumaa. Olen vanhan polven mies enkä voi enää auttaa itseäni, mutta minä iloitsen kielen puolesta ja niitten puolesta, jotka voivat palvella tätä suurta asiaa.

— Oikein sanoit! - jatkoi Eino Leino. - Asia on suuri ja kaunis, ja sitä suuremmaksi se muuttuu, mitä laajemmalle harrastus levenee. Tiedän, että juuri tämä toivo kuuluu Halmeen vakavimpiin pyrkimyksiin. Siksi oli eilinen laajentuminen kuin kynnyksen yli astuminen. Halme ei ollut enää yksin. Oli jo muita mukana. Tämä oli mielestäni kulttuurihistoriallinen tapaus, jolla on vielä se erikoinen viehätys minuun, että sattumoikseen oli minun näytelmäni esitettävänä.

— Ei se ollut sattuma, vaan suoranainen syy! — väitti Ahlberg.

— Niin minäkin olen tämän käsittänyt, — sanoi Erkko. — On mielestäni selvää, että kalevalainen näytelmä tähän tarvittiin. Ja asian arvon mukaista on, että niin tapahtui. Se ihastuttakoon meidän kansallista mieltämme! Muistakaamme, että eilinen ilta oli merkkitapaus Arkadian näyttämöllä!

Keskustelu jatkui vielä pitkään ja hyvinkin seikkaperäisesti. Olimme innostuneita kuin nuoret poikaset, niinkuin siihen aikaan aina oltiin kaikesta, mikä viittasi edistykseen ja suomalaisen kulttuurin kehitykseen.

Kuvailtiin toivorikkaina ja kaunein värein sitä uutta tietä, jota kansallinen näyttämö tulisi tulevaisuudessa aukomaan ihanan kielemme äänellisen kauneuden merkeissä. Kuvailtiin nopeita voittoja, sillä todellisuus oli pohjana. Sitkeätä työtäni ylistettiin ja sille rakennettiin uljas pilvilinna, joka pystytettiin Arkadian näyttämölle.

Pilvilinnako?

Niin! Haaveeksi ja pilvilinnaksi jäivät kaikki suunnitelmat, sillä ei kukaan meistä voinut aavistaa, kuinka lähellä tuho uhkasi näitä kauniita kuvitelmia.

Pian oli lähenevä se kaamea päivä, jolloin sokeus ei nähnyt eikä ymmärtämättömyys tajunnut merkkipäivää Arkadian näyttämöllä.

18.

OHRASALAMA.

Eräänä päivänä tiedoitettiin, että oli aikomus pistäytyä Pietariin muutamia näytäntöjä varten. Kukaan ei ollut tästä tiedosta hyvillään, sillä sellaisen matkan tiedettiin aiheuttavan erityisiä menoja, joita ei pieni päiväraha kyennyt peittämään.

Monet sanoivat sangen voimakkaasti ja suoraan, että sellainen "pyräys" on estettävä. En puuttunut puoleen enkä toiseen, sillä Pietariin ei välikirjani minua velvoittanut lähtemään. Olin asian ulkopuolella siihen asti, kunnes minulle sanottiin, että minunkin on lähdettävä.

Ilmoitin heti saman tien, etten voi lähteä, ellei erikoisesti sovita päivärahoista.

Samana iltana tiedoitettiin kuitenkin takaisin, että minun oli huomenna, sunnuntaiaamuna kello 10, saavuttava lehtori Almbergin asuntoon johtokunnan kokoukseen.

— Mitä varten?

— Pietarin asian johdosta!

En voinut olla hymyilemättä, sillä nyt tiesin, että tästä tahdottiin saada rettelön aihe.

Jo aikaisemmin olimme sopineet Eino Leinon kanssa siitä, että hän tulisi sunnuntaiaamuna luokseni aamiaiselle. Hän tulikin kymmeneksi ja ateriaa odotellessamme kerroin, mihin minun olisi ollut mentävä tähän aikaan, mutta olin sen jättänyt tekemättä.

Hän oli kuitenkin kokonaan toista mieltä ja arveli, että minun olisi mentävä.

Väittelymme seuraukseksi tuli lopulta minun lähtemiseni, vaikka tiesinkin homman vallan tyhjänpäiväiseksi. Asiani otettiin esille heti, kun perille tulin.

— Jos nyt sitten kaikille sopii, niin käymme ehkä esilläolevaan asiaan, ettei aikaa hukattaisi, — puheli Almberg leppoisaan tapaansa heti, kun olin tullut pyydetyksi istumaan. — Johtokunta on saanut tietoonsa, että teatteri aikoo tehdä vierailumatkan Pietariin, mutta samalla on johtokunnalle tiedoitettu, että te, herra Halme, ette ole halukas lähtemään. Nyt, kun olette itse täällä, niin saa kai johtokunta kuulla vastauksenne teiltä itseltänne. Oliko tiedoitus oikein ymmärretty?

— Oli kyllä pääasiassa, vastasin. — Mutta sen lisäksi sanoin: "ellei sovita erikoisesti päivärahoista".

— Niin. Aivan oikein, — myönsi Almberg. — Sehän oli perusteluna kieltäytymisellenne.

— Niin, — sanoin levollisesti. — En voi tehdä rahallisia uhrauksia, joihin näyttelijätoimeni ei velvoita.

— Kiitän selityksestänne, — sanoi Almberg erittäin ystävällisesti. — Mutta juuri tuon velvoituskohdan saisimme ehkä nyt selvitetyksi, jos otamme huomioon ne seikat, mihin ollaan sidottuja välikirjan mukaan. Oletteko samaa mieltä kanssani?

— Täydellisesti, — myönsin kohteliaasti. — Hyvä tahto ja ymmärtämys saa ehkä aikaan sopimuksenkin, johon olen alunpitäen viitannut. Mutta silloin on välikirja sivuutettava.

— Mitä tarkoitatte? — kysyi Almberg uteliaana, ja muut johtokunnan jäsenet liikahtelivat hivenen verran.

— Välikirjani mukaan en ole velvollinen esiintymään muualla kuin "Suomen rajojen sisäpuolella", niinkuin esiintymisestä nimenomaan mainitaan, — selitin rauhallisesti.

— Missä ovat välikirjat? - huudahti Bergbom ja tuli peräti hermostuneeksi.

Almberg pysyi rauhallisena ja avasi paksun pahvisalkun, josta piankin löysi minun välikirjani. Bergbom aikoi ottaa sen, mutta malttoi kuitenkin mielensä.

— Herra Halme on aivan oikeassa, - sanoi Almberg luettuaan välikirjan. — Hänellä ei ole velvollisuutta esiintyä muualla kuin "Suomen rajojen sisäpuolella."

— Ja välikirjaanko te vetootte? — huusi Bergbom hirveästi rähähtäen. Työnsi samalla molemmat kätensä ojoon, hypähti tuoliltaan ja aikoi sormet harallaan hyökätä minua kohti. Sen sai kuitenkin Almberg estetyksi tarrautumalla nopeasti Bergbomin käsivarteen. Pari johtokunnan jäsentä nousi säikähtäneenä tuoliltaan. Minä istuin liikahtamatta ja välinpitämättömänä paikallani. Olin tuollaiseen käyttäytymiseen liiankin tottunut.

— Minä pyydän rauhallisuutta! — sanoi Almberg matalasti, vaikkakin kiivaasti, ja painoi Bergbomin takaisin tuoliinsa. — Minä johdan puhetta!

Tuli pieni äänettömyys, ja useat silmät katsoivat ensin Bergbomiin ja sitten minuun, mutta en ollut huomaavinani tätä surkeata välikohtausta.

— Asiahan on selvä, — puhui Almberg kuin sanoja etsien. — Te vetootte välikirjaan —

— Niin teen, — sanoin hetken kuluttua, kun Almberg ei jatkanut. — Olen huomannut, että välikirjan mukaan eläminen on parempi kuin paraskaan palvelus, jota voidaan tulkita miten milloinkin. Välikirja voidaan tulkita vain sanan mukaan. Noudatan sitä.

Almberg ei aluksi tietänyt mitä sanoisi. Yritti jotakin, mutta jätti kesken. Kääntyi vihdoin tuolissaan ympäri kysyäkseen jotakin hiljaa muilta johtokunnan jäseniltä. Bergbomilta, joka istui paikallaan tuijottaen pöytään, ei puheenjohtaja kysynyt mitään.

— No niin, — sanoi Almberg kääntyessään uudelleen minuun päin. — Minä kiitän teitä, herra Halme, että saavuitte antamaan selityksenne. Pyydän anteeksi, että teitä vaivattiin.

Nousin lähteäkseni.

— Vielä seikka! — sanoi Almberg kiirehtien. — Ymmärsinkö oikein? Tehän ette kokonaan ole kieltäytynyt matkasta?

— En, — sanoin ovella. — Enpä tietenkään.

Vastaukseni teki kysyjän ensin vähän noloksi, ja hän vilkaisi pikaisesti Bergbomiin. Sen jälkeen hän jatkoi urhoollisesti:

— Jos Pietarin matkasta tulisi jotakin, niin paljonko haluaisitte päivärahan koroittamista?

— Luulen, että rupla tai pari —

— Siis kaksi ruplaa lisäystä? — kysäisi Almberg melkein hämmästyen. Oli kai odottanut jotakin tavatonta kiskomista.

— No, vaikkapa siten, — sanoin hymyillen. — Sanokaamme siis kahden ruplan koroitus.

— Kiitän teitä, — sanoi Almberg ja nousi seisomaan. Kumarsin kaikille yhteisesti ja poistuin eteiseen, kiirehtien odottavalle aamiaiselle.

* * * * *

— Ohrasalama! — sanoin ovessa kotiin palatessani. — Ei ollut iskuvoimaa eikä juuri jyrinääkään!

Sitten oli kerrottava kaikki sanasta sanaan.

— Sanoja ei saa väärinkäyttää, — sanoi Leino lopuksi. — Ohrasalama on kaunis, mutta tämä oli rumaa ja ilkeätä!

19.

UUSI VÄLIKIRJA.

Olin liiankin selvillä siitä, että se tilanne, mihin Bergbom oli saattanut itsensä johtokunnan läsnäollessa, ei jäisi ilman joitakin toimenpiteitä minua kohtaan. Olin kolmentoista vuoden aikana niin tottunut näihin temppuiluihin, että odotin uutta ansaa joka hetki.

En yrittänytkään ajatella enkä keksiä, mistä päin tai millä hetkellä ansa heitettäisiin kaulaani, sillä ne eivät koskaan olleet vähimmässäkään yhteydessä työskentelyni tai näyttelemiseni kanssa. Se oli kummallisinta. Näyttelemisestäni ei Bergbom ollut milloinkaan riitaa rakentanut, eikä hän siihen viime vuosina ollut edes kajonnutkaan.

Nytkin syntyi ristiriita muusta, mutta ei taiteesta. Sain uuden välikirjan seuraavaa vuotta varten samassa järjestyksessä kuin kaikki muutkin näyttelijät. Mutta välikirjan ehdot eivät olleet oikeudenmukaisessa suhteessa aikaisempiin lupauksiin nähden.

Asiakirja ei sellaisenaan ollut työn tunnustuksen synnyttämä, vaan jonkinlaiseksi välttämättömäksi pahaksi tarkoitettu. Siinä suhteessa se näytti niin selvältä, ettei edes voinut suututtaa.

Lähetin välikirjan takaisin ja pyysin johtokuntaa harkitsemaan uudelleen välikirjan ehtoja, joista ilmaisin eroavan mielipiteeni. Sen pohjalla pyysin uutta ehdotusta.

Olin niin yksinkertainen, etten vielä tällöinkään ymmärtänyt todellista tilannetta.

Jäin odottamaan uutta välikirjan ehdotusta, tai vaikka ei sitäkään, niin ainakin jonkinlaista neuvottelua asian selvittämiseksi lopulliseen pisteeseen.

Kuinka yksinkertainen olinkaan!

20.

YLLÄTYS.

Näihin aikoihin elettiin Arkadiassa tavallista vilkkaampaa elämää. Näyttelijät halusivat saada aikaan joitakin pieniä parannuksia vanhentuneisiin oloihin ja teatterin johto puolestaan erotti muutamia näyttelijöitä.

Eräänä päivänä sanoi Ahlberg, että hänellä on asiaa, ja niin hän vei minut ravintolan puolelle, jossa istui Eino Leinon kanssa.

— Oletko kuullut mitään välikirjastasi? — kysyi Ahlberg ilman mutkia.

— En.

— Kirjelmäsi ja välikirjasi oli Bergbom repinyt heti kappaleiksi, kun sai ne käsiinsä. Oli tehnyt sen erikoisella ilolla ja intohimolla, — selitti Ahlberg kiihtyneesti.

Se oli yllätys!

— Kuinka se on ymmärrettävä? — sanoin hetken kuluttua. — Kirjelmä oli osoitettu johtokunnalle. Kuka on tästä kertonut?

— Se on sivuseikka, — sanoi Ahlberg kuivasti. — Tärkeintä on kai, että saat kuulla tapauksen liian myöhään. Sattumalta sain kuulla tämän vasta äsken, samalla kuin kerrottiin Bergbomin lähteneen tänä aamuna ulkomaille.

— Johtokunta ei siis tiedä selkkauksesta mitään! — sanoin ihmeissäni.

— Jotakin ehkä sentään. On sanottu, että Bergbom on puhellut asiastasi aito isällisenä kasvattajana. On lohduttanut uteliaita kyselijöitä ystävällisellä hymyllä ja sillä suojelevalla selityksellä, että pieni vastoinkäyminen vain kehittää lahjoja, ja vakuuttanut lopuksi, että "kyllä hän tulee takaisin", — puheli Leino.

— Sitä lausepartta en kuule ensikertaa! — sanoi Ahlberg nyrpeästi.

— Tässä tapauksessa hän ei ole voinut tarkoittaa, mitä on sanonut, — puhelin kuohuksissa. — Nyt hän sai tilaisuuden usein yritettyyn kaatamiseen, ja hän teki sen. Puhe takaisin tulemisesta on teon salaamista eikä muuta. Hän on heittänyt minut Arkadian ovesta hyvin taitavasti ja sitten kiirehtinyt ulkomaille, ettei mitään uutta vaihetta voisi syntyä. Sen pituinen se!

— Ei aivan, — sanoi Leino vakavasti. — Johtokunta ja johtokunnan ympäristö voi ehkä torkahtaa Bergbomin kehtolauluun, mutta monet ovat näistä huhuista kiihtyneitä. He näkevät tässä sellaista despotismia, jota ei saa taide-elämässämme harjoittaa. Heidän mielestään sinun taiteesi ja työsi on erottamattomana osana Suomalaisesta Teatterista. He tahtovat ottaa hoitaakseen asian, jos sellaiseen suostut. Sitä varten tulin tapaamaan.

— Olen kiitollinen heidän ystävällisyydestään, — sanoin pienen miettimisen jälkeen. — Mutta selväähän on, että asia on auttamattomasti kumossa, kun päätösvaltainen henkilö on poissa. Vaikka mitä yritettäisiin, niin tilanne ei voisi korjaantua ennen syksyä. Tästä on Bergbom ollut kyllin tietoinen. Hän on yllättänyt minut täydellisesti. Olen kadulla, niinkuin sanoin, ja sen mukaan minun on toimittava nopeasti.

— Mitä aiot? — kysyivät molemmat.

— Jos tarkoitatte vastaista toimintaani, niin siitä ei voi mitään tietää sellainen mies, joka on päistikkaa tullut ulosheitetyksi, — puhelin niin rauhallisesti kuin voin. — Täytyy ensin selviytyä yllätyksestä ja siitä huumaavasta kuperkeikasta, jonka tässä olen tullut tehneeksi. Tarkoitin vain lähimpiä toimenpiteitä. Lahjanäytäntöni on ilmoitettava jäähyväisnäytännöksi! Siitä lähden antamaan ohjeita.

— Jäähyväisnäytäntökö? — kivahti Leino, ja Ahlberg katsoi hämmästyneenä.

— Sehän on ensimmäinen tehtäväni! — sanoin lyhyesti ja nousin lähteäkseni näyttämön puolelle.

— Minusta tuntuu, että nyt päättyy muuan ajanjakso Suomalaisen Teatterin historiassa! -sanoi Leino ja siveli hermostuneena leukaansa. — Tässä on Bergbom näyttänyt olevansa jarru, eikä kansallisen laitoksen johtaja.

— Skandaali tämä on! — ärähti Ahlberg. — Despotismin skandaali!

— Niin tai näin! — sanoin kyllästyneenä. — Tällä hetkellä näen vain sen, että olen joutunut kohtalokkaaseen tilanteeseen. Olen estetty palvelemasta Suomalaista Teatteria.

— Ymmärrä nyt, jumaliste! — kimmastui Leino. — Näin julkea mielivalta ei voi käydä päinsä keskellä Helsinkiä ja suomalaisen yleisön silmien edessä!

— Mielivalta on jo tehnyt tehtävänsä, — sanoin hillitysti. — Onhan ymmärrettävää, etten voi jäädä tällaiseen epävarmuuden tilaan kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi. Ja mitäpä syksystä kostuisin? Kesäpalkka olisi joka tapauksessa menetetty, vaikka onnistuisinkin Canossan tieltä saamaan jonkinlaisen ala-arvoisen sopimuksen. Mutta työ sitten? Antaisiko Bergbom myöskin työtä? Sitä en usko, sillä juuri työnihän on tämän tilanteen synnyttänyt, ja työtäni on Bergbom jo niin usein jarruttanut, ettei minun aikani enää riitä. Olen jo ennenkin huomannut, että Bergbom on yrittänyt päästä minusta. Nyt hän luuli keksineensä hyvän keinon ja oli heti valmis potkimaan minut kadulle. Tilanne on selvä. Kadulta käsin on minun katseltava tulevaisuuttani eikä ruvettava haaveilemaan. Luulen kyllä, että tarkoitus olisi paremmin tyydytetty, jos nyt kokonaan kukistuisin, mutta en aio kukistua. Yritän ainakin ensin taistella samojen asioitten puolesta kuin tähänkin asti, vaikka en tällä hetkellä voikaan ymmärtää, kuinka päin se käy mahdolliseksi. Lähin tehtäväni ainakin on selvä! Haluan sanoa jäähyväiset yleisölle, joka on tämän vastenmielisen näytelmän ulkopuolella. Jäähyväisnäytännön ilmoittamisen on ystävällinen keskustelunne tehnyt mahdolliseksi. Kiitän teitä erikseen ja yhteisesti!

Jotenkin tähän tapaan päättyi tämä lyhyt ja kiihkeä keskustelu. Oli tapahtunut perin kohtalokas vaihe elämäni taipalella.

Yllätyksen voima oli onneksi niin suuri, että mieleni oli kokonaan turtunut. Pysyin ihmeteltävän rauhallisena. Kuinka merkillinen onkaan suojeleva luonto! Vaikka elämäni työ oli murana ja murskana, niin askartelin sentään tavalliseen tapaan.

Ymmärsin, että hirvittävä romahdus oli tapahtunut. Ymmärsin, että taiteelliset ja aineelliset sillat olivat murtuneet, mutta tunteisiin asti ei tämä tuhoisa romahdus päässyt. Se oli vain kuin kaukainen tapahtuma, joka ei kyennyt murtamaan sisimmän olemukseni salpoja.

Järjen avuin en nähnyt turvaa enkä pelastusta missään. En koko ympärilläni olevassa elämässä. Työni ja pyrkimykseni olivat merkinneet elämää, ja nyt oli elämä tuhottu, sen valtimo katkaistu. Niin ajattelin, mutta ajatus kulki etäällä, hyvin kaukana.

Näin tiesin tapahtuneen, näin ymmärsin olevan ja näin ajattelin, mutta niin en tuntenut. Se oli merkillistä.

Tunsin, että olin turvassa. Missä? En tietänyt, mikä omituinen turva se oli, mutta se oli järkkymätön kuin kallio.

Yllätys ei ollut järkyttänyt uskoa työhöni eikä työni merkitykseen. Niin olen jälkeenpäin ajatellut.

Siinä luulen turvani olleen.

21.

HYVÄSTIJÄTTÖNI ARKADIAN YLEISÖLLE.

Näytännön ensimmäinen näytelmä oli loppunut, ja minun oli pukeuduttava "Tukkijokea" varten.

En tietänyt, kuinka "Johan Vilhelm" oli alkanut tai jatkunut tai loppunut. En tietänyt muuta kuin sen, että kalliita ja arvokkaita siteitä katkottiin näytös näytökseltä.

Toistakymmentä vuotta olin sormeillut lankoja yleisön ja taiteeni väliin. Olipa siinä sekaisin sitkeitä ja hentoja säikeitä, ja kaikkien niitten solmuissa oli paljon tuskaa, työtä ja riemua.

Nyt ne katkeilivat näytös näytökseltä, ja kun ilta vihdoin loppuu, niin ei yhtään säiettä ole silloin jäljellä. Silloin ei mikään enää yhdistä minua Arkadian yleisöön.

Luulin kuulevani särähteleviä sointuja, kun ajattelin näitten siteitten katkomista. Vai oliko särähteleminen vain tunnetta omassa rinnassani? En ollut varma. Elin kuin usvassa, mistä ei paljoa nähnyt eikä kuullut. Vain kimmahtelevien sointujen äänen tunsin. Ne särähtelivät kipua sieluni kammioihin.

Olihan vielä sentään kokonainen näytelmä jäljellä! Niin kauan saisin vielä olla yhteydessä tämän yleisön kanssa, jolle olin satoja kertoja parhaani antanut ja joka oli aina ollut minulle suosiollinen.

Tämä havainto virkisti ja ilahdutti. Vielä neljä näytöstä!

Kun näytelmä alkoi ja Turkan oli esiinnyttävä, olin valmis astumaan Pietolan pirttiin samoin kuin kymmenesti ennenkin. Mutta ehdin tuskin astua kynnyksen yli, kun pysähdyin kauhusta jähmettyneenä ja silmäluomet painuivat umpeen. Huumaava, äkillinen räjähdys oli kuulunut katsomosta! Luulin katon pudonneen tai jonkin muun kauhean onnettomuuden tapahtuneen. Avasin kuitenkin silmäni ja havaitsin tapahtuman oikean laadun.

Kättentaputus oli räjähtänyt niin äkkiä ja niin yht’aikaisesti, ettei sitä voinut heti sellaiseksi käsittää, varsinkaan, kun ei ollut tervehdysaplodin aika. Sen uudistamisen outous hämmästytti melkein yhtä paljon kuin sen hirvittävä voimakin.

Selviydyin kuitenkin pian kiittämään ja näin silloin edessäni peloittavan täyden katsomon. Se oli katonrajaa myöten niin täyteen ahtautunutta yleisöä, etten sellaista tungosta ollut milloinkaan ennen nähnyt. Näytti kuin aitiot ja parvet ja seinämät olisivat pursuneet esiin tiheitä ihmisjoukkoja, joiden välissä ei ollut tilaa eikä ilmaa.

Räiske lakkasi vihdoin, ja näytäntö pääsi kulkemaan omaa kulkuaan.

Tämä pieni välikohtaus ja näytelmän meluava luonne vaikuttivat kai sen, etten enää tuntenut katkeavien säikeitten särähtelyä. Antauduin näyttelemisen huumaan ja heräsin todellisuuteen vasta viimeisessä kohtauksessa.

Nyt olin siis lopussa! Kaikki nuoruuden kuvittelut, kauniit mielikuvat, monet teot ja tuhannet toiveet loppuivat tähän!

Esirippu laski. Se katkaisi viimeisetkin säikeet. Se kolahti permantoon, ja sielussa särähti vihlova epäsointu. Poistuin kiireesti näyttämöltä, mutta hurjistunut käsien pauke kutsui takaisin.

Niin tosiaan! Onhan kiitettävä ystävällistä yleisöä. Kumarran kerran, mutta kun ojennan itseni, saan kukkaryöpyn silmilleni. Sävähdän pieniä kukkakimppuja ja väistyn toiseen paikkaan. Kumarran taas, mutta kun nostan pääni, tupruaa taas kukkia kaikkialta. Huudetaan ja paukutetaan käsiä. Kukkia sataa! Sataa!

Otan permannolta yhden kimpun ja toisen saan ilmasta käteeni. Hälinä, huuto ja pauke kasvavat. Kun taas nostan pääni ja luon silmäni katsomoon, on ilma täynnä pieniä, lentäviä kukkakimppuja. Niitä sataa riveiltä ja lentelee permannolta. Nostan käsivarren kasvojeni peitteeksi paikallani. Näyttämön permanto saa vähin erin paksun kukkapeitteen. Mihinkään ei voi astua tallaamatta kukkia, eikä kasvoja voi paljastaa, sillä tuisku jatkuu ja huuto ja räiske.

Kun huomaan, että kukkasade hellittää, paljastan kasvoni ja kumarran. Käsien taputus kiihtyy hillittömäksi, raivokkaaksi.

Esirippu työskentelee uudelleen. Laskee ja nousee. Käyn kiittämässä monet monituiset kerrat kahlaten kukkien joukossa. Mutta joka kerta, kun esirippu laskee, ilmestyy näyttämölle poimijoita. Monella on syli täynnä. Minä olen kadottanut nekin ainoat, jotka minulla oli.

Sitten vasta, kun esirippu ei enää nouse, ehdin antaa poimijoille luvan, joka ei kuitenkaan ole enää muu kuin muotoasia. Joku neitonen huomaa kuitenkin, ettei minulla ole ainuttakaan kimppua. Hän on ystävällinen ja antaa yhden omista poimimistaan.

Kiitän ja poistun pukuhuoneeseeni.

Kaikki on ohi. Tunnen itseni hyvin väsyneeksi. Viimeinenkin jännitys on lauennut.

Istahdan raskaasti kuin pitkän matkan kulkenut.

Ajatus välähtää kuin pilvestä. Matkanko? Minkä matkan?

Niinpä tosiaan!

Olen kulkenut sinisen siltani päästä päähän. Utuisten unelmien ja korkeitten pyrkimysten siltaa ei ole enää.

Sinisen sillan viimeinen palkki hautaantui kukkien alle.

TUULIAJOLLA

1.

OMANTUNNON EDESSÄ.

Vasta jäähyväisnäytännön jälkeen tunsin eron Suomalaisesta Teatterista niin kirkkaasti, ettei ajatusta enää hallinnut yllätyksen hämmennys. Voin jo tehdä itselleni vakavia kysymyksiä omasta syyllisyydestäni.

Oliko minussa itsessäni niin suuret syyt tähän uskomattomaan tapahtumaan, että kaiken elämäni työn täytyi luhistua niitten alle?

Asetuin kyselemään omantunnon eteen. Huomasin monia inhimillisiä heikkouksia, vikoja ja virheitä, mutta ne olivat sellaisia, jotka haittasivat vain omaa henkilökohtaista olemustani. Tutkin niitä, mutta en havainnut niissä sellaista, mikä olisi haitannut velvollisuuteni täyttämistä tai estänyt työtäni. Monen ystäväni mielestä olin työssäni liiankin kireä. Sanoivat joskus leikillä, vai liekö ollut totta toinen puoli, että jonkinlainen boheemilekottelu olisi miellyttänyt Bergbomia enemmän.

Myönsin sen, sillä enhän ollut sokea ympäristön suhteen, ja omasta kireästä työskentelytavastani olin kyllin selvillä. Mutta suurempia täytyi niiden syiden olla, jotka olivat aikaansaaneet näin julman lopun.

En luottanut itseeni, vaan kyselin ystäviltäni. Pyysin heitä sanomaan kaiken, mitä tiesivät asiasta. Pyysin, että häikäilemättömästi latoisivat eteeni koko syntiluetteloni.

Näin sain kuulla yhdeltä yhtä ja toiselta toista. Kokosin kaikki omantunnon puntariin ja tarkastelin niitä puolelta ja toiselta.

Sanottiin, että olin Bergbomia kohtaan vain virallisen kohtelias ja virallisen asiallinen, kartoin ystävällistä seurustelua, en kuunnellut hänen juttujaan ja kaskujaan, en ollut koskaan pyytänyt mitään rooleja, enkä ollut tietävinäni, vaikka en niitä saanutkaan, olin liian ovelasti väistänyt kaikki hyökkäykset, olin ruvennut työskentelemään ulkopuolella hänen vaikutusvaltaansa, olin tarrautunut johonkin sellaiseen suomalaiseen ja kansanomaiseen sävyyn taiteessani, ettei Bergbom sinne ylettynyt, olin liian itsenäinen, olin unohtanut tuoda ilmi sen välttämättömän seikan, että en olisi ollut yhtään mitään ilman Bergbomia, en ollut julkisesti tunnustanut, ettei ollut mitään Suomalaista Teatteria ilman Bergbomia eikä mitään suomalaista näyttelijätaidetta hänen sivullaan tai ulkopuolellaan, en ollut halunnut ymmärtää, että Bergbom oli alku ja loppu, olin kulkenut sokeana rajapyykin ohi ja joutunut Arkadian ulkopuolelle.

Näin satelivat tehdyt synnit ylitseni. Satelivat kuin rakeet. Ja vaikka niissä oli ivaa ja huumoria joukossa, niin tiesin, että niissä oli totuuttakin.

Eikö sitten merkinnyt mitään se, että kunnioitin enemmän kuin monet muut ja vakavammin kuin ehkä kukaan sitä tohtori Bergbomia, jonka oppineisuus, arvovalta, kyky ja kestävyys olivat tehneet niin suuren teon suomalaiselle sivistykselle? Eikö tämän teon tunnustammen ja kunnioittaminen merkinnyt mitään?

Ei! En ollut sitä erikoisesti sanonut enkä erikoisesti osoittanut!

Tämäkin syytös oli oikea, mutta pikkumainen, mielestäni.

Se myönnettiin, mutta huomautettiin samalla, että minähän tunsin Bergbomin, mutta ettei Bergbom tuntenut minua. Jos hän olisi tuntenut sinut, niinkuin me, sanoivat syntieni luettelijat, ei hän olisi täten menetellyt.

Myönsin olleeni ajattelematon ja välinpitämätön ja kömpelö ja liiaksi työhöni uponnut, mutta eikö sitten se Bergbom, jota kunnioitin ylinnä kaikkia muita, eikö se Bergbom ollut niin paljon suurempi heikkouksiensa ihmistä, että olisi pannut etusijalle työni tulokset?

Heitin sekä työni että sen tulokset silloin vaakalautaan ja tarkastelen niitä nytkin vielä, neljännesvuosisadan kuluttua.

Seitsemäntoista vuotta tämän omituisen eroamistapauksen jälkeen kirjoitti Eino Leino, 30-vuotisen näyttelijäjuhlani yhteydessä, tästä samasta asiasta, että olin — — "kohonnut yleisön ehdottomaksi suosikiksi ja teatterin parhaaksi vetovoimaksi, jota mentiin katsomaan, ei vanhasta tottumuksesta eikä esteettisestä velvollisuudesta, vaan todellisesta henkilökohtaisesta mielenkiinnosta sitä taidetta kohtaan, mitä hän teki, ja sitä _uutta_ kohtaan, mitä hän niin täysin käsin ammensi runsaasta, ruhtinaallisesta, ratkaisevaan käymis- ja kuohumistilaan joutuneesta taiteilijaluonteestaan".

"Kansansuosion ja kättentaputusten myrsky humisi hänen ympärillään. Onneksi olivat Kaarle Halmeen taiteelliset päämäärät liian korkeat ja hänen taiteilijaluonteensa liian vakava, että ne [suosio ja tunnustus] olisivat hetkeksikään hänen esteettistä silmäänsä voineet sumentaa tai höllentää sitä ankaraa otetta, minkä hän kerta kaikkiaan oli saanut nykyaikaiseen näyttämötaiteeseen" — - ollen tunnettu — - "Suomalaisen teatterin _suomalaisimpana_ näyttelijänä" — ja omaten — erinomaiset lausunnalliset kyvyt, jotka oli kehittänyt meillä ennen tuntemattomaan täydellisyyteen, täten tehden koko puhutun suomenkielen asialle arvaamattomia palveluksia — — ja luonut — — "lausunnallisia lakeja, joiden mukaan hän oli n.s. _säveltaiteelliseen_ korkoon perustuvan sanontansa muodostanut" — —

"Myöskin _taiteellisesti_ hän meni koko ajan huimaavalla vauhdilla eteenpäin." — — "Kaikille oli selvää, että meillä Kaarle Halmeessa oli _suuri_, nykyaikainen näyttelijä. Juuri siihen aikaan tapahtui hänen eronsa Suomalaisesta Teatterista." — —

Nämä vaakalaudan ainekset olivat samat silloin kuin nyt, mutta silloin tuoreemmat ja ikäänkuin käsin kosketeltavat osat kaikista punnittavista arvoista. Kun niitä ajattelin, eivät "syntini" riittäneet niiden painoa nostamaan. Eivät minun mielestäni!

Tunsin omantuntoni edessäkin seisoessani kärsineeni veristä vääryyttä.

Olin kaikkeni antanut sille aatteelle, jonka luulin olevan Bergbominkin pyhänä ajatuksena, ja palkaksi olin tullut potkaistuksi oven ulkopuolelle.

Ei ollut kumma, että tunsin julmistumista tällaista menettelyä kohtaan.

Vasta vuosien kuluttua, ja oikeastaan vasta sen jälkeen kuin kuulin kohtalon kouran murtaneen Bergbomin terveyden, lauhtui mieleni suruksi ja murheeksi.

Siitä hetkestä aloin myöskin vähin erin ymmärtää, että tämä Arkadiasta eroamisen koettelemus oli tapahtunut minun oikeaksi onnekseni. Silloisissa olosuhteissa olisi jatkuva toimintani Suomalaisessa Teatterissa loppunut kuitenkin ennen pitkää tavalla tai toisella.

"Syyt siihen olivat liiankin selvät", sanoo Eino Leino tästä, edellämainittua ajankohtaa koskettelevassa kirjoituksessaan — — "Kaarle Halme ei enää mahtunut teatterin silloisiin ummehtuneihin oloihin eikä sen patriarkalliseen ilmakehään."

2.

KUN SISÄINEN PALO EI VALAISE.

Oli vielä kerran mentävä Arkadiaan. Oli pukuhuoneesta poistettava pienet tavararippeet. Seuraavana näytäntöiltana sen tein, eikä kapistuksien kokoamisessa suurta vaivaa ollutkaan. Kaikki mahtui tavalliseen matkalaukkuun, jonka lähetin kotiin, katsellen vähän sumeana laukun kantajan jälkeen.

Noilla tavarapahaisillakin oli ollut oma säikeensä tähän vanhaan taloon. Nyt sekin katkesi. Ei mitään yhdistävää sidettä ollut enää jäljellä. Kaikki oli katkottu!

Katselin tuolia ja pöytää, jonka ääreen olin ensikerran istahtanut kolmetoista vuotta sitten.

Silloin oli mieli ollut unelmia ja toiveita täynnä! Näinkö ne nyt täyttyivät?

Käännyin lähteäkseni. Tämähän oli vieras paikka, missä minulla ei ollut mitään tekemistä. Vierasko? Katsahdin ympärilleni ja hämmästyin.

Mitä ihmettä? Näin ahdasko on tämä pitkäaikainen majani ollut?

Painuin kapeita portaita alas ja kuljin kapeata näyttämön sivua tupakkahuoneeseen. Se oli tyhjä ihmisistä.

Seisoin keskellä tupakkahuonetta ja kummastelin. Pimeänhämärä koppihan tämä oli!

Poistuin hämmentyneenä ja kurkistin katsomoon. Muutamia henkilöitä siellä ja täällä! Rivit melkein tyhjät! Tunsin jotakin, joka muistutti kolkkoa hautajaistilaisuutta.

Siirryin ahtaaseen käytävään ja kiirehdin matalan ja ummehtuneen eteisen halki ravintolan puolelle.

Tarjoilija nuokkui tarjoilupöydän takana, eikä muuten ollut huoneissa ainoatakaan ihmistä.

Katsoin peremmälle. Ahdasta hämäryyttä ja kolkkoutta kaikkialla! Ei muuta!

Poistuin nopeasti ja poikkesin uudelleen tupakkahuoneeseen. Sama kurjuus! Missä olivat Arkadian korkeat holvit?

Äkkiä välähti päässäni kummallinen ajatus. Tällainen oli todellinen Arkadia! Ei sellainen valon ahjo kuin miksi innon palo ja taiteen hehku sen olivat loihtineet.

Ymmärsin, että sieluni kynttilä ei enää palanut tässä talossa. Se oli sammunut.

Sisäinen palo ei enää valaissut.

Satu oli loppunut.

3.

ODOTTAMATON VIERAS.

Olin todella kuin reestä jäänyt. Umpea näytti olevan joka taholla! Minnepäin lähtisin taivaltamaan?