Part 2

— Herra siunatkoon! Tämähän on vasta hassua! Hirveän hassua! — puheli tohtori ja huusi samalla sisarelleen, joka tuli huoneeseen: — Kuule, Emilie! Oletko elämässäsi kuullut näin hirveän hullua juttua? Ajattele, että olemme iankaiken antaneet kansalle hyvin helposti ymmärrettäviä näytelmiä, sen sijaan, että olisi pitänyt antaa halpahintaisia! Onko ikinä kuultu hassumpaa!

Neiti Bergbom ei päässyt kuitenkaan niin vähästä asian perille, vaan se oli selitettävä ymmärrettävämmin.

— Kuulehan nyt tätä skandaalia! — puheli tohtori nauraen ja pyyhkien silmiään. — Herra Halme paljasti nyt juuri, ettei helppotajuinen merkitsekään huokeita hintoja.

— Mitä sitten?-kysyi neiti Bergbom kauhistuneena.

— Se kuuluu olevan samaa kuin popularis eli populaari, ja "godtköpsföreställning" on suomeksi halpahintainen näytäntö! Ja me olemme muuttaneet kaikki filosofisetkin näytelmät kovin helposti ymmärrettäviksi eli helppotajuisiksi. Ymmärrätkö?

— Herra jesta! — sanoi neiti Bergbom ja korjasi puseron kaulusta. Sellainen tapa oli häneen jäänyt, kuten hän oli kerran maininnut, erään ankaran kaulataudin jälkeen ja se merkitsi hermostuneisuutta. — Mitä se taju sitten oikeastaan on?

Selitin sanan merkityksen, mutta neiti ei ilostunut.

— Eikö sinua huvita tämä juttu? — kysyi tohtori ja nauroi taas.

— Huvittaa vain siltä puolelta, että se selvisi, — sanoi neiti Bergbom. — Toiselta puolen se harmittaa, kun ei kukaan kielentaitoinen ole huomannut sitä aikaisemmin.

— No, no! — lohdutteli Bergbom. — Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Ja vastaisilta kompastuksilta olemme nyt turvatut. Herrat Sala ja Halme voivat näissä seikoissa hyvin helppotajuisesti auttaa miestä mäessä, ja vieläpä halpahintaisestikin.

8.

KYNNYKSIÄ.

Äänellisen kielenkäytön hiljaisessa työskentelyssä ilmaantui tielle monenlaisia kynnyksiä.

Sanonnan rytmi ja sävelkorko alkoivat kyllä soinnutella kalevalaisen poljennon joustavuutta rauhallisissa oloissa, mutta elämän ja näyttämötyön piirissä olivat entiset tottumukset ja tavat siksi voimakkaat, että työnsivät vähän väliä yritykset oikeilta raiteiltaan.

Mikä hirmuinen voima olikaan siinä piintymyksen kuilussa, mihin kielen kauneudet olivat haudatut! Korva oli pilattu ja vaisto oli taintuneena siitä tavattomasta vasaroimisesta, millä sanojen ensitavut nuijittiin esille.

Joskus onnistuin sentään näyttämölläkin kiipeämään tämän kuilun reunalle, mutta aina en jaksanut siinä pysyä. Harhaluulo, jota nimitettiin "luonnollisuudeksi" ja "luonnollisesti puhumiseksi", tempasi usein takaisin louhikkoisiin syvyyksiinsä. Aivan kuin ei sanan kaunis kokonaisuus olisi ollut luonnollisempaa kuin louhiva paloittelu! Tottapa kai!

Niinpä niin! Verrattomasti kauniimpaa se olikin, mutta minä en vielä jaksanut tätä sanojen ja varsinkaan lauseitten kokonaisuutta hallita, ja siitä johtui usein tulinen tuskastuminen, joka kaatoi väkisinkin kaikki nurin narin.

Ymmärsin, että tässä tarvittiin suuri määrä näyttämötyötä, pakkotyötä, sellaista työtä, joka itsessään oli räiskyvää elämää, mutta jonka muoto, jonka väline, puhe oli kiteytetty harjoitusten avuin. Ja tällaista työtä sain näihin aikoihin vain pienin rippein. Tarpeeksi ehkä minulle ja muihin nähden, mutta ei tarpeeksi tarkoituksiani varten.

Vanhaa ohjelmistoa tosin näyteltiin myötäänsä, ja siinä olin paljon mukana, mutta omituista oli, etten näissä jo varhemmin ulkoa opituissa osissani pystynyt tässä suhteessa suuriakaan korjauksia tekemään. Vanhat osat kulkivat omaa latuaan kuin painajaisen ajamina.

Tein tuskallista työtä parina talvena, sillä edistys ei hypähdellen kulkenut.

9.

REKIRETKELLÄ.

— Eikö sinunkin mielestäsi päivä ole niin kaunis, että kannattaa vähän ajella? — kysyi Sala kävellessämme eräänä talvisena sunnuntaipäivänä Heikinkatua.

Päivä oli todellakin kirkas ja kaunis. Kannatti mielestäni hyvinkin tehdä pieni kierros Eläintarhaan. Istuimme rekeen ja sanoimme ajurille, ettei mihinkään ole kiire, kunpahan vain körötellään noin muodon vuoksi.

Aluksi olimme visusti vaiti ja nautimme kirkkaasta ilmasta.

— Sinähän sait suomentaaksesi kai pari kuvaelmaa Elinan surmasta? — kysyi Sala jonkin ajan kuluttua.

— Sain — toisen ja seitsemännen.

— Minä en ehtinyt mitenkään enempää kuin kolmannen ja kuudennen kuvaelman. On ollut paljon työtä, — sanoi Sala.

— Niin! — sanoin hetken kuluttua. — Työskentelet ehkä liikaa.

Tästä johtui harvasanainen keskustelu hänen asemaansa teatterin ohjaajana ja hänen ajateltuun vastaiseen asemaansa, mikä yhä enemmän joutuisi kantamaan laitoksen vastuunalaisuutta.

Salan mielestä oli tässä ajatuksessa jotakin ylivoimaista. Jokin erikoinen seikka näkyi häntä painavan ja ahdistavan.

Kautta rantain luulin ymmärtäväni, että korkea oppiarvo oli hänen mielestään välttämätön ehto laitoksen johtoasemaa hallitsevalle miehelle.

— Minun mielestäni ovat ammattitaito, hallitsemiskyky ja henkilökunnan arvonanto paljon tärkeämmät tekijät, - sanoin ratkaisevasti. — Kaksi jälkimmäistä sinulla on ja lisäksi suurenmoinen työkyky. Jos ammattitiedoissa ja ammattitaidossa luulet jotakin puuttuvan, niin sitä vartenhan kohta lähdet ulkomaille.

— Kunpa pääsisinkin selville, mitä varten sinne lähden, — sanoi Sala hiljaisesti. — Ohjaajako sinne menee vai näyttelijäkö?

Siihen en osannut näin äkkipäätä sanoa mitään, sillä olin puolestani tottunut samoin kuin kaikki toveritkin, pitämään Salan hillittyjä hallitusmiehen kykyjä hänen näyttelijälahjojensa yläpuolella, huolimatta siitä, että hän Jussilaisena oli onnistunut erinomaisesti.

— Meidän mielestämme laitos kaipaa nykyisin monin verroin kipeämmin hallitusmiestä ja ohjaajaa kuin näyttelijää, — sanoin lopulta hiljaisesti, etten koskettaisi pahasti ehkä hyvinkin arkaa kohtaa hänen näyttelijäihanteessaan.

Enempää en voinut sanoa, kun Salakaan ei puhunut enää siitä asiasta.

— Olen huomannut, että olet paikoin ruvennut puhumaan paremmin, — sanoi Sala pitkän vaitiolon jälkeen. — Joskus merkillisen kaunista kieltä. Oletko saanut teorian?

— Joitakin rippeitä, mutta en osaa niitäkään aina sovelluttaa! — sanoin vastahakoisesti. — Mutta kun tulet ulkomailta, niin toivon, että osaan ainakin tehdä sinulle selväksi, mihin pyrin. Silloin aloitamme yhdessä työskentelyn, josta luulen syntyvän jotakin.

Tähän päättyi tämä omituinen keskustelu, jonka kuluessa ei kumpikaan sanonut sisimpiä ajatuksiaan.

Olen monta kertaa jälkeenpäin pitänyt tätä pidättyväisyyttä moitittavana, sillä avomielisempi ajatustenvaihto olisi ehkä voinut jotenkin muuttaa sitä onnettomuutta, joka sittemmin tapahtui.

Miksi olemmekin joskus niin merkillisen ujoja ja suljettuja ja arkoja? Siksikö, että kohtalo niin tahtoo?

Kuka sen tietää!

10.

IHANA KEVÄT.

Ainahan kevät tuo mukanaan kauneutta ja ihanuutta. Ainahan se viettää uudestisyntymisen riemukasta juhlaa. Mutta sattuu sittenkin, että on ero keväällä ja keväällä.

Keväät Vaasassa ja Kuopiossa olivat piirrelleet mieleen paljon kauniita kuvia ja jättäneet joukon iloisia muistoja. Ne olivat olleet minulle monessa suhteessa sekä herättäviä että virkistäviä, puhumattakaan siitä, kuinka miellyttävää oli ollut tutustuminen outoihin seutuihin ja ihmisiin.

Vierailuaikamme Viipurissa ylitti kuitenkin kaikki entiset saavutukset keväisen mielialan kohottamisessa.

Luonto puhkesi Viipurissa aikaisemmin kukkeuteen kuin mitä se oli tehnyt pohjoisemmissa kaupungeissa. Puistot olivat rehevämmät, pehmeämmät ja kiehtovammat kuin Merenkurkun ja Kallaveden koivikkoisissa kainaloissa.

Vanhat, romanttiset vallihaudat ja valliharjanteet olivat omiaan lisäämään sadun hohdetta ylvään linnan ja arkuuteensa puristuneen vanhan kaupungin ympärille. Sanattomia tarinoita kertoivat nämä muinaisen ajan muistomerkit jokaisella askelella, ja sanattomin tarukuvin ne täyttivät vaeltajan mielen.

Monrepos-puiston luontainen ja kaunisteltu viehkeys oli sellaisenaan oma satunsa ja herätti ujon kunnioituksen tunteen ruhtinaallisella ylhyydellään ja laajalla valtavuudellaan. Kunnioituksen kyllä, mutta ei kotoista tunnelmaa. Sellaisen synnytti vasta Takasen luoman Väinämöisen patsaan näkeminen.

Sen juurella sydän ailahti, ja sen taika oli voimakkaampi kuin vanhojen tarinoitten häivät ja ruhtinaspuiston ylhyys. Se puhui suomalaisuuden ja suomalaisen maaperän kieltä, valaen rohkeutta ja itsetuntoa ujouden ja arkuuden tilalle. Kalevalaiset näyt nousivat uljaina esiin vanhan ja uuden historian takaa. Nousivat aatelisempina ja ruhtinaallisempina kuin Torkkelin kaupungin ja Monrepos-puiston ihmeet.

Näin lainehti ajatus Viipurin nähtävyyksien keskellä. Kansan elinhermon tuntua oli kaupungin vanhassa historiassa, mutta elvyttävämpää oli kuitenkin nähdä suomalaisen juuren edustajan, suuren tietäjän hahmo tässä ylhäisessä puistossa. Siinä oli loihtua ja lumoa!

Nämä historian ja kulttuurin arvot eivät kuitenkaan yksin, kauniitten ilmojenkaan avuin, tehneet tätä kevättä siksi muistorikkaaksi ajaksi, miksi se muodostui minulle ja yhteiselle toverielämällemme.

Toverielämä! Se sana, kaikkein parhaimmasti tarkoitettuna, tulkitsee tätä kaunista kevättä ehkä syvällisemmin kuin mitkään muut seikat.

En tiedä, mistä johtui sellainen toveruushengen säröttömyys ja kokonaisuus, mikä silloin vallitsi näyttelijäkunnan keskuudessa. En ollut koskaan ennen havainnut mitään sen vertaista, eikä myöskään koskaan jälkeenpäin enää sellaista kotoista tunnelmaa syntynyt keskuuteemme parhaimpinakaan yhteisymmärryksen aikoina.

Minulle henkilökohtaisesti tuotti erikoista virkistystä päivittäinen seurustelu runoilija J.H. Erkon kanssa. Näinä keväisinä, keskustelurikkaina hetkinä punoutui välillemme toveruus ja ystävyys, jotka eivät kertaakaan elinaikanamme katkenneet, vaan lujittuivat tuonelan veräjälle saakka.

Näin sattui minun osalleni. Mutta yleisestikin puhuen oli tämä Viipurin-vierailu tietääkseni Suomalaisen Teatterin jäsenten kaunein toverielämys, mikä osallemme osui.

11.

JÄRJESTELMÄN KOE.

Syksyn ensimmäisenä uutuutena näyteltiin Fuldan Työlakko.

Kun olin saanut siinä hyvän osan, joka ei ollut pituudella pilattu, uskalsin tehdä kokeen siinä puhumistavan järjestelmässä, mikä oli kolmen vuoden ahertelun jälkeen vähin erin hahmottumassa.

Huomasin ilokseni, että kokeiluni sujui suurelta osaltaan ilman erikoista huolenpitoa. Kielen oikea luonto oli huomaamattani tarttunut asiaan. Vaisto, veren rytmi ja korva olivat vihdoinkin alistuneet puhumisen taidon palvelukseen.

Riemuitsin hiljaisesti suuresta voitosta, jonka valmistelut olivat ainoastaan omassa tiedossani.

Sala ehkä aavisti jotakin, mutta ei puhunut mitään. En sitä ihmetellytkään, sillä hän valmistautui juuri näihin aikoihin pitkää ulkomaanmatkaansa varten. Neiti Bergbom vain ilmaisi tyytyväisyytensä näyttelemiseeni — ja ainoastaan näyttelemisestä puhuivat toveritkin. Ei kukaan ollut oivaltanut, mille pohjalle tämä näytteleminen rakentui.

Minä sen tiesin ja iloitsin siitä, vaikka ymmärsinkin hyvin, ettei yksi pääskynen kesää tee. Aavistin, että isommat tehtävät tulisivat vielä tuomaan ehkä hyvinkin monta kompastusta ja pettymystä, mutta hyvä näinkin.

Alku oli tehty! Koe oli kestänyt!

12.

ASEMASILLALLA.

Eräänä koleana syyspäivänä kulki Sala näyttämöllä ja pukuhuoneissa toisen toverin luota toisen luo hyvästejään jakelemassa. Hän näytti iloiselta ja pirteältä. Väläyksittäin tuntui kuitenkin iloisuudessa pientä pingoitusta ja pirteydessä hätiköimistä. Mutta sehän oli luonnollista, eikä siihen pantu erikoista merkitystä. Olihan kysymyksessä vähintään vuoden eroaminen jokapäiväisestä toveripiiristä, eikä ulkomaille lähteminen ollut siihen aikaan samaa joutavanpäiväistä mitättömyyttä kuin miksi se nyttemmin on kehittynyt.

Nykyisin piipahtelevat näyttämötaiteilijatkin suotuisampien olojen virran mukana vähän siellä ja täällä, ilman että heitä velvoitetaan mihinkään sen kummempaan ja ilman että heidän matkatuloksensa merkitsisivät tai edes voisivatkaan merkitä mitään huomattavaa sadon korjuuta yhteiseen aittaan.

Silloin oli toisin — oli samaa kuin jos suomalainen kulttuuripiiri olisi sanonut: mene nyt ja tuo meille parasta, mitä on saatavissa!

Tämän vastuunalaisuuden painon tunsi Niilo Salakin elävästi. Ehkä liiankin elävästi. Hän tiesi liiankin hyvin mitä varten oli saanut valtionavustuksen ja mitä varten hänelle maksettiin täysi palkka, viipyipä sitten matkallaan vaikka kauemminkin. Hän tunsi toverien hyvästijätön sanovan: mene ja tule, sinä teet sen meidän kaikkien hyväksi!

Eipä kumma, vaikka Salan tasainen luonne vähän läikähtikin hänen puristellessaan ystävien lämpimiä käsiä.

Kun sitten tapasin hänet asemasillalla, näytti lähdön synnyttämä pingoitus lauenneelta. Pieni väsähtäneisyys ja surumielisyys ehkä pilkisteli tyynen ilmeen alta. Vai kuvittelinko siten? En tiedä, sillä sellainen mielentila oli mielestäni luonnollisin ja asiallisin henkilölle, joka ypöyksin lähtee taivaltamaan maita mantereita.

— Tämä on mielestäni onnellinen hetki siltä puolen, että nyt pääset varmistuttamaan itsesi kaikkeen siihen, mikä koskee tulevaisuuttasi, — sanoin iloisesti kohottaakseni hänen mielialaansa, kun huomasin, että hiljainen kävelemisemme edestakaisin ei johtanut juuri mihinkään keskusteluun.

— Niin kai! — sanoi Sala ja pysähtyi katselemaan eteensä.

— Niin — ja myöskin meidän tulevaisuuttamme, — täydensin ajatustani. — Tai, paremmin sanoen, laitoksen tulevaisuutta.

— Puhuit hyvin Työlakossa, — sanoi Sala asennetta muuttamatta. —

— Hauska kuulla, — sanoin ohimennen. — Pengotaan sitten paremmin, kun palaat matkaltasi.

— Minua peloittaa tämä matka, — sanoi Sala matalasti.

Luulin hänen tarkoittavan Venäjän kautta matkustamista ja sanoin, että jos niin on, niin on parasta peruuttaa se ja lähteä meritse. Mutta hän sanoi, että itse matka se on, joka peloittaa, eikä Pietarin tie.

Hän ei sanonut sitä väittäen, vaan hiljaisesti ja epävarmasti. Vaistosin hänen olemuksessaan pientä turvattomuuden vivahdusta, jota en ollut hänessä koskaan ennen havainnut. Kysyinkin sentähden aivan vakavasti, eikö matkaa voi peruuttaa ja järjestää toisin.

— Ei sitä aavistuksien tähden voi peruuttaa, — sanoi Sala vähän lujemmin.

— Tietysti voi! — tiukkasin vastaan. — Voihan muuttaa...

— Ei, ei! — sanoi Sala. — Ei mitään voi muuttaa! Katkaistakseen enemmän väittelyn ojensi matkamies kätensä hyvästiksi ja katosi vaunuunsa.

Näin lähti Niilo Sala Helsingin asemalta eikä koskaan enää palannut.

Ihmeellinen elämä!

13.

VALTAVA JUHLAPUHE.

Kun minua oli syksyllä käyty pyytämässä lausunnan opettajaksi Helsingin Työväenyhdistykseen, en voinut olla sanomatta pyytäjille ihmettelyäni siitä, ettei pyydetty jotakuta vanhempaa näyttelijää sellaiseen vastuulliseen toimeen.

— Voitteko selittää, mistä johtuu, että valinta on kohdistunut juuri minuun? — kyselin pienen miettimisen jälkeen.

— Kyllä voimme! — sanoivat he. — Me olemme kaikki olleet katsomassa Työlakkoa, ja siinä kiintyi huomiomme teihin.

— Senkö tähden, että näyttelin lakkointoilija Krausia? — kysyin pilaillen.

— Ei! — nauroivat he. — Ei tällä asialla ole mitään yhteyttä sen kappaleen kanssa, vaikka, sivumennen mainiten, olitte kyllä ilmielävä työläinen, juuri sitä maata, jonka tunsimme todelliseksi ihmiseksi, mutta se on asia erikseen eikä kuulu tähän. Teidän puhumistapanne ratkaisi asian ja johti meidät tänne.

— Kuinka niin?

— No, sen seikan tarkempi selitteleminen on kai meille ylivoimaista, mutta eiköhän osuta vähän ytimeen päin, kun sanomme, että me suomalaiset ihmiset tunsimme sen omaksemme. Sanomme totuuden, kun tunnustamme, että se pani oikein kohauksen käyntiin meidän keskuudessamme. Ja meitä oli toisen rivin peräparvi täynnä. Emme olleet koskaan ennen kuulleet niin kotoista ja kaunista kieltä. Se oli niin outoa ja tuttua, että me rupesimme innostuksesta meluamaan. Näin yksinkertaisesta syystä olemme tulleet juuri teidän luoksenne.

Tämä selitys teki minuun kummallisen vaikutuksen. Oli kuin olisi sanottu lohdutuksen ja kehoituksen sana pitkäaikaisille pyrkimyksilleni. Mieleni kirkastui tästä odottamattomasta ymmärtämyksestä. Se antoi minulle sellaisen rohkeuden, että uskalsin suostua heidän ehdotukseensa.

Opetustunnit alkoivat heidän ehdotuksensa mukaisesti ja jatkuivat säännöllisesti jokaisena sunnuntaina koko talven ajan.

Opetuslapset, niinkuin kurssilaiset itseään nimittivät, panivat toimeen sitten keväällä Kaisaniemen ravintolassa niin komeat kurssin päättäjäiset ja muistolahjojen ojentamiset, etten sellaisia voinut mitenkään aavistaa silloin, kun minut niihin juhliin kutsuttiin.

Tehtiinpä vielä sellainenkin kohteliaisuuden temppu, että pyydettiin hyvä ystäväni Oskar Merikanto, joka siihen aikaan toimi yhdistyksen laulunjohtajana, minulle seuraksi näihin juhliin, ettei minun tarvinnut kärsiä yksinäisyyden tunnetta.

Kaisaniemen ravintolan iso sali ja sen viereinen kamari olivat varatut käytettäviksemme, joten juhlan ulkonainen loisto käänsi mielialan ikäänkuin sisäänpäin ja teki olotilan vähän kankeaksi. Pian kutsuttiin kuitenkin illallispöytään, ja minä rupesin jo miettimään leikillistä puhetta, mikä laukaisisi sen ahdistuksen, johon olimme joutuneet.

Laukeaminen tuli kuitenkin, niinkuin kaikki hyvät asiat, odottamatta ja äkkiarvaamatta.

Opetuslapsi Cajander oli kilahduttanut lasinsa laitaan ja noussut puhumaan. Puhe alkoi peräti arvokkaasti kosketellen yleistä kulttuuria ja siirtyi sitten työväen sivistysharrastuksiin. Ennen pitkää painosteli hän jo puhumisen taidon tärkeyttä.

Kuuntelimme vakavina ja juhlallisina ja hiljaisina kuin hiiret. Mutta tämä juhlallisuus ei ehkä miellyttänyt puhujaa vai tapahtuiko se ehkä jostakin muusta syystä, en tiedä, mutta äkkiä hän heittäytyi leikilliseen sävyyn ja sanoa päräytti hirmuisen vakavanaamaisena vallan mullistavan lauseen.

— Herra Halme, joka on meille puhelahjan antanut! — kaiutti Cajander juhlallisella äänellä.

Kurkistin puhujaan, mutta en kuolemaksenikaan kuullut, mitä hän sen jälkeen sanoi. Painoin pääni ja koetin estää naurua tukehtumiseen asti.

Merikanto, joka istui vierelläni, pudotti lautasliinansa saadakseen painua sen etsimiseen. Muittenkin päät kumartuivat, aivan kuin permannolla olisi jotakin merkillistä katseltavaa.

Jo murtui minun patoni, ja pieni itkuntapainen tyrsky ryöstäytyi esiin.

Silloin kuului puoleksi pöydän alta Oskar Merikannon kirkas ja heleä naurun ryöpsähdys, — ja kaikki sulut murtuivat niin hillittömään nauruun, ettei sitä mikään mahti olisi tyrehdyttänyt.

Merikanto kiekaisi vielä pari korkeata ääntä, ja niin me molemmat huusimme naurukrampissa kuin kuolemaantuomitut. Siihen yhtyivät kaikki.

Salin täytti sellainen nauru, niin valtava ja vastustamaton, ettei kai sellainen ollut ikinä ennen näitä seiniä tärisyttänyt.

Talonväet seisoivat ympärillämme silmät ympyriäisinä eivätkä ymmärtäneet asiasta mitään. He eivät I olleet kuulleet sitä jumalattoman vinoa leikkilausetta, jonka me olimme saaneet niellä ja joka oli pannut pingoitetut mielet niin rajusti laukeamaan.

Kesti oman aikansa, ennenkuin saimme sen verran voimia, että jaksoimme jatkaa illallisten syöntiä. Kaikki pyysivät kuitenkin yksimielisesti, että Cajander ei enää jatkaisi valtavaa puhettaan. Eikä hän jatkanut.

LATUJA JA LAKEUTTA

1.

VIESTI ETELÄSTÄ.

Kun syksyllä 1892 kokoonnuimme aloittamaan uutta näytäntövuotta, ei Arkadian henkilökunnan mieliala ollut yhtä toivorikas eikä yhtä työniloinen kuin edellisinä syksyinä.

Kotimaisen näytelmäkirjallisuuden pylväät Numers ja Canth olivat, riitaannuttuaan Bergbomin kanssa, luopuneet Suomalaisesta Teatterista. Nämä olivat lamauttavia asioita, joiden merkityksen tunsimme ja ymmärsimme liiankin hyvin.

Kerrottiinpa vielä huhuja siitäkin, että Ida Aalberg ei tulisi enää esiintymään Arkadiassa. Sekin vielä! Tiedettiinhän, mitä Ida Aalberg merkitsi sekä yleisölle että meille näyttelijöille.

Myötäänsä oli teatterista eronnut henkilöitä, mutta heidän paikkansa täytettiin. Niin ei ollut Ida Aalbergin laita. Hänen paikkaansa ei kukaan voinut täyttää. Eikä myöskään Numersin eikä Canthin!

Nämä olivat masentavia asioita, mutta masentavimman ja surullisimman uutisen saimme kuulla viimeiseksi. Bergbom oli kotiutuessaan ulkomailta tuonut kuoleman viestin tullessaan.

Vieraalla maaperällä ja vieraitten ihmisten keskuudessa oli Niilo Sala tehnyt lopullisen tilinpäätöksen siinä elämän ristiriidassa, joka kaiketi oli hänen mielestään sotkeutunut selvittämättömäksi. Hän uumoili jotakin jo lähtiessään, tunsi avuttomuutta ja pelkäsi.

Pelko oli ajanut häntä takaa halki Saksan ja Ranskan ja saavuttanut hänet vihdoin vaateliaana ja velvoittavana eräässä eteläisen Saksanmaan vuoristokylässä. Hän oli yksin eikä jaksanut enää taistella epäilevän mielensä esille manaamaa haamua vastaan. Tunsi ehkä eksyneensä tieltään ja pettyneensä suuntamerkeistään. Ei uskaltanut enää astua askelta elämän polulla, vaan väistyi, astui syrjään.

Elokuun 15 päivänä oli Niilo Sala omasta tahdostaan avannut Tuonelan veräjän ja nostanut sen salvan tuhoisan laukauksen avuin.

Niilo Salaa ei ollut enää!

Tämä tieto oli peräti hämmästyttävä ja niin lohduttoman surullinen.

Ainoa miehekäs ote, mikä milloinkaan oli laitoksen sisäiseen ohjaukseen tarttunut, oli kirvonnut peräsimestä, eikä hänen kädensijaansa tämän jälkeen kukaan täyttänyt. Ei kukaan pystynyt täyttämään.

Ainoa avokatseinen ja tarkkanäköinen työtoveri oli ainiaksi silmänsä ummistanut. Oikeamielisyyden luja pylväs oli repäisty laitoksen portinpielestä, jättäen jälkeensä ammottavan kolon, jota ei koskaan voitu uudelleen täyttää. Ei koskaan.

Rauha miehisen miehen muistolle!

2.

GAMBRINISSA.

— No, nyt se on täytetty! Onnittelen! — sanoi Oskar Merikanto kerran, kun olimme tavanneet Gambrinissa ja tapamme mukaan siirtyneet pianohuoneeseen rauhaan ja omiin oloihimme.

— Mikä niin? — kysyin.

— No, helkkari! Se suomenkielen puhumisen taidon puute. Olin katsomassa "Telliä", mutta Stauffacheriin minä kiinnyin. Puhuit jeeperin kaunista kieltä. Se helisi, usko pois! Oli kuin musiikkia.

— Niinkö sen arvioit? Sinä ehkä yksin?

— En minä yksin enää jonkin ajan kuluttua! Saat nähdä! Mikä juttu se sitten olisikaan! Mutta minä oivalsin sen ehkä nopeammin kuin muut, kun tunsin vuosia kestäneet pyrkimyksesi. Kuuntelin jokaista sanaa ja nautin ihan peijakkaasti.

— Olen kovin iloinen tästä...

— Saatkin olla, -keskeytti Merikanto innokkaasti. — Olet päässyt julman korkealle harjalle ja siellä nyt seisot.

— Sinä olet ensimmäinen, joka tätä sanot, — puhuin melkein kuin vastaan väittäen. — Ainoakaan toinen ei ole sanonut halaistua sanaa. Ei kukaan teatterissa.

— No, sen voin allekirjoittaa, ettei olekaan. Mutta älä siitä välitä! Puhu sinä vain harjaltasi ja anna muitten puhua muualta! Eihän tällainen asia voi olla kädenkäänteessä selvä kuin pläkki. Eihän se sitten mitään kummaa olisikaan.

— Ei ole kummaa ollenkaan! — nauroin iloisena. — Mahdottoman yksinkertaista!

— Niin juuri! — ilakoi Merikanto. — Sen yksinkertaisuus oli syöstä sinut satulasta. Ja muokkaaminen kesti vuosia.

Tästä syntyi virkistävä keskustelu, joka entiseen, totuttuun tapaan siirtyi vähin erin käsittelemään kaikkia ilmiöitä, jotka herättivät mielenkiintoamme taiteittemme eri aloilla.

Tämä keskustelu oli yksi niistä rauhallisista juttuhetkistä, joihin usein pyrimme piiloutumaan seurakermojen tuttaviemme ulottuvilta, saadaksemme rupatella sydämiemme kyllyydestä.

Monia ajatuksia nämä leppoisat istujaiset synnyttivät, monia mielijohteita nostattivat, ja monet niistä hetken herätteistä puhkesivat kauniiseen kukintaankin. Ja vaikka kaikki oraat eivät koskaan korrelle kyenneetkään, niin ei rikassisältöisen keskustelun elvyttävä teho ollut silti sen heikompi.

Vanha Gambrini jätti monta muistoa, jotka eivät koskaan ole haihtuneet.

3.

KUN NÄYTTÄMÖLLÄ HERKUTELLAAN.

— Ibsen on oikein tuntuvalla tavalla halunnut huomauttaa tämän Villisorsa-näytelmän luonnollista näyttelemistä, — sanoin Ahlbergille, kun kenraaliharjoituksessa asetuimme aterioimaan.

— Kuinka niin? — kysyi Ahlberg.

— No, miksi hän muuten olisi pannut kokonaisen pitkän kohtauksen tapahtumaan aterian aikana! — selitin hymyillen. — Ja ajan hän on mitannut tarpeellisen pitkäksi. Mutta vanha teatterinjohtaja on tässä tehnyt virheen. Katsohan maalattuja pahvikinkkuja, aladobeja ja pasteijoita! Luuletko, että pystymme syömään näitä laitoksia?

— Ibsen-rukka ei edellyttänyt, että Villisorsaa tarjoiltaisiin Arkadiassa, — sanoi Ahlberg ja kolisteli veitsellä kumisevia ruokalajeja. - Tosiaankin! Mitä hittoa teemme syömisen sijasta?

— Koettakaamme näytellä niinkuin meillä olisi vatsakatarri, — sanoin kuivasti.

— Mutta pari ruokaryyppyähän toki on otettava! Miten se sitten järjestyy?

— En tiedä! Repliikkejä emme voi lisätä, mutta voimmehan sen sijaan irvistellä. Ehkä yleisö siitä ymmärtää, että emme voi syödä.

— Aletaan! — huusi Bergbom katsomosta, ja se lopetti leikinlaskun.

Koetimme parhaan mukaan näytellä syömistä, mutta kohtaus tuntui tyhjältä ja vajanaiselta.

— Kyllä on sanottava tarpeistonhankkijalle, että hommaa enemmän oikeata tavaraa ainakin premiääriksi, — sanoi Ahlberg näytöksen jälkeen.

— Entä jos tilaisimme ravintolasta oikean "seksan" ja söisimme juhlaillallisen Ibsenin ja premiäärin kunniaksi? — kysyin.

— Ja juomme "heelan ja halvan" yleisön terveydeksi? Niinkö? — innostui Ahlberg.

— Vaikkapa niinkin! — sanoin myöntävästi. Näytäntöiltana, kun sama kohtaus alkoi, oli pöytä viinurin kattamana tupaten täynnä kaikenkaltaisia herkkuja, ja me istuimme Ahlbergin kanssa täydessä touhussa jo paljon ennen esiripun nousua.

Kaikki näyttämöllä ihmettelivät, ja kaikille tuli vesi suuhun, kun me tyytyväisinä aterioimme.

Kohtaus sujui sitten asiallisesti ja loistavasti, eikä siinä suinkaan ollut tyhjyyden eikä vajavuuden tuntua. Sen yleisökin huomasi ainakin silloin, kun astuin vieraskäynnille tulleen Gregers Werlen eteen höyryävä peruna haarukassa, jota käytin kuin repliikkini vahvistajana, kohotetun sormen asemesta. Se vaikutti yleisöön niinkuin pitikin, se nauroi iloisesti.

Ensin oli yleisö kovin tyytyväinen, mutta sitten sille tuli hirmuinen nälkä. Ensin oli neiti Bergbomkin aitiossaan hyvin tyytyväinen, mutta äkkiä pisti hänen päähänsä sellainen ajatus, että kun "seksa" oli oikea, niin ei kai sitten viinakaan ollut Vantaan vettä.

— Herra jesta! Ne vissiin juovat puhdasta, raakaa viinaa! — sanoi hän eikä enää voinut istua rauhallisena paikallaan.

Näytöksen loputtua ei yleisökään voinut pysyä paikoillaan, vaan hyökkäsi kiireen kaupalla ravintolaan, jonka voileipäröykkiöt hupenivat ennenkuulumattomalla nopeudella.

— Söivät, peijakkaat, kuin ruhtinaat! — puheltiin yleisön kesken. — Selvää hämäystä se oli! Jos vielä jatkavat kahvilla ja konjakilla, niin kalliiksihan tämä tulee.

Näin naureskeli yleisö ja pureskeli voileipiä, minkä suinkin ehti.

Kun näytännön loputtua menin ravintolaan maksamaan herkkuillallistamme, pidettiin siellä yleistä iloa yleisön nälän kustannuksella.

— Sinä, peijakas! — huusi ukko Achté vastaani. — Nyt olit hyvä! Olit erinomainen!

— Samaahan veli sanoi jo Tellinkin aikoina! — vastasin.

— Niin, mutta nyt olit vielä parempi! Olisit ollut hämmästyttävän hyvä ilman perunaakin. Nyt pidän sinusta pakanan paljon! — puhui Achté innostuneesti, mutta kääntyi samassa palveluskunnan puoleen. — Eikö tässä talossa sitten ikinä saada ruokapöytää kuntoon? Kaikkien nirsuruokaisten olisi tänään pitänyt olla teatterissa! Saakeli, kuinka hiukasee! Se oli juonikas temppu, kun pidit hummerin häntää haarukassa! Piloillasi härnäsit! Kyllä minä sen näin.

— Näyttelijä raukka ei saa nähtävästi koskaan julkisesti herkutella, — sanoin nauraen.

— Ei! Näyttämötaide ei saa herättää muuta nälkää kuin henkistä! — sanottiin ja naurettiin ja odoteltiin ruokaa.

4.

HUOMATTAVA SAAVUTUS.

— No, siinähän te tulettekin, — sanoi neiti Bergbom, kun näki minut eräänä iltana laskeutumassa pukuhuoneesta näyttämölle. — Poikkeatteko tänne Kaarlon huoneeseen vähän keskustelemaan? Kaarlo tahtoo vähän keskustella kanssanne uudesta näytelmästänne.

Tulin hyvinkin uteliaaksi tämän kuullessani, sillä nythän siis tapahtuisi ensimmäisen näytelmäni lopullinen hyväksyminen tai hylkääminen — näytelmän, jota olin valmistellut kaiken vuotta.

Edellisenä päivänä olin jättänyt näytelmän uudelleen Bergbomille, korjattuna lausutun toivomuksen mukaisesti. Nyt saisin kuulla tuomion.

— En luullut, että suoriutuisitte korjauksesta niin helposti ja näppärästi, — sanoi Bergbom ja selaili käsikirjoitustani sohvapöydän ääressä. — Nyt Hilma on ymmärrettävämpi ja onpa vielä saanut lisää runollisuuttakin. Mutta — vielä eräs seikka! Oletteko keksinyt tuon Purimo-nimen, vai onko se todellinen?

— Kyllä se on erään salmen nimi Hämeenkyrössä! — selitin ja jatkoin samassa hymyillen: — Vaikka ei siellä sennimistä taloa ole ollut minun tietääkseni.

— No, se on samantekevä, se! Nimi tuntui vain niin perin oudolta.

— Kaarlo sanoo muuten, että näytelmänne on hyvä, — iski neiti äkkiä keskustelun rakoon.

— Luin muuten näytelmänne uudelleen, ja se tuntui voittavan toisessa lukemisessa, — puheli tohtori ja kampaili partaansa. — No, minkä osan haluatte itse näytellä tässä?

— Jos siihen asiaan saan jotakin sanoa, niin en tietenkään halua mitään osaa. Olen tämän tekeleen suhteen jo palanut loppuun enkä usko, että mikään saisi minua enää syttymään uudelleen, — sanoin vakavasti.

Nähtävästi tohtori hyväksyi kantani, koska ei sanonut mitään, vaan teki osien jakamisen ilman muuta.

— No, asia on selvä, — sanoi neiti Bergbom ratkaisevasti. — Mutta milloin ajattelet kappaleen näyteltäväksi?

— Ei se voi tapahtua ennen kuin viimeisinä näytäntöinä ennen Turkuun-lähtöä, — selitti tohtori.

— Mutta niin myöhäinen kevät on vahinko näytelmälle, — väitti neiti Bergbom ja oli pahoillaan.

— No, mitäpä siitä! — sanoin iloisesti. — Tämähän on vasta ensimmäinen! Kirjoitetaan uusia!

— Määrätään sitten kevät, — sanoi tohtori päättäväisesti. — Sitten se on kuudes kotimainen tänä vuonna!

— Ajatelkaa nyt! — innostui neiti. — Puoli tusinaa kotimaisia näytelmiä samana näytäntökautena!

— Jotakin tämänsuuntaista olen joskus kuvitellut tapahtuvan! — puhui Bergbom välkehtivin silmin ja nojasi pöytään. — Mutta kun tällainen ryöppy sattuu juuri samaan aikaan, jolloin Numers ja Canth ovat meidät jättäneet, niin tuntuu tapaus ihmeelliseltä. Tämä vuosi tulee olemaan teatterimme historiassa hyvin merkillinen. Ainakin suurin tähänastinen saavutus kotimaisten näytelmien lukuun nähden.

— Olisihan se suurin ilman tätäkin näytelmää, — koetti neiti Bergbom vielä puolustella kantaansa.

— Olisipa kyllä, — sanoi tohtori ja nousi. — Mutta kuusi on kaikissa tapauksissa enemmän kuin viisi! Ja tämä näytelmä on tänä vuonna tarjottu. Älkäämme nousko historian henkeä vastaan! Ei pidä estää tapausten kulkua silloin, kun ne tahtovat meille hyvää! Pitäköön seuraava vuosi puoliaan omalla tavallaan! Kotimainen näytelmäkirjallisuus on tahtonut puhua! Ja se on saanut ennenkuulumattoman puheenvuoron.

Näin joutui "Purimossa"-näytelmäni tähän merkilliseen sarjaan, joka muodosti suurimman saavutuksen saman vuoden kotimaisten näytelmien lukumäärässä.

5.

KUKON ORRELLA.

Ruotsalainen teatteri oli ääriään myöten täynnä juhlapukuista yleisöä.