Part 1

language: Finnish

SVINHUFVUDIN KERTOMUKSET SIPERIASTA

Toimittanut

Erkki Räikkönen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.

SISÄLLYS:

Alkusanat. Kotkaniemi. Maailmansota. Kasanskijn kirje. Virastaerottaminen. Ratkaisevia päiviä. Luumäen käräjät ja vangitseminen. Vankina Viipurissa. Karkoitusmääräys. Kaunis esimerkki. Häät vankilassa. Lähtö Viipurista. Pietarissa. Siperiaan. Tomskissa. Talvitiellä. Jouluaatto. Yksin. Tymskojessa. Kylän asukkaita. Semeshko. Ostjakkeja vierailulla. Ryssänpappi. Posti. Narymin-matka. Synkkiä viikkoja. Ihana kevät. Jälleen Tomskissa. Puolison lähdettyä. Kolyvan. Pastori Hörschelmann. Siperian luontoa. Tuttavia ja retkeilyjä. Saksalaisia karkoitettuja. Obin lautalla. Mooseksenuskolaisia. Simbirsk. Kolyvanin venäläiset. Kirjallisia iltoja. Ellen tervehdyskäynnillä. Eino Heinonen. Joulu 1915. Jääkärien lähetti. Metsästysmatkoilla. Vaarallinen kirje. Ellen ja Eivind. Maanviljelyspuuhissa. Tervehdys Tymskojesta. Syntymäpäivät. Vapautus. Venäjän halki. Pietarin vieraana. Suomeen. Juhlavieraana Viipurissa. Kotona Kotkaniemessä. Valtaisa vastaanotto Helsingissä. Suuri kansalaisjuhla. Isien maassa.

ALKUSANAT.

Käydessäni marraskuussa ennen itsenäisyytemme kymmenvuotispäivää ensimmäisen valtionhoitajamme, senaattori P.E. Svinhufvudin kodissa Kotkaniemessä tuli mieleeni ajatus, että olisi sittenkin tavalla tai toisella saatava merkityksi muistiin niitä vaiherikkaita tapahtumia oikeus- ja itsenäisyystaistelustamme, joihin Svinhufvudin nimi niin kiinteästi liittyy. Olin jo silloin erinomaisen hyvin tietoinen siitä, ettei Svinhufvud suostuisi itse niitä kirjoittamaan. Hänellehän oli monta kertaa aikaisemmin ja useammalta eri taholta tehty asiassa ehdotuksia, joihin hän oli kuitenkin vastannut kieltävästi. Ajattelin silloin, että hän ehkä suostuisi _kertomaan_ muistelmiaan ja antaisi jonkun toisen niistä kirjoittaa. Tämä ajatus esitettiin hänelle Helsingissä Itsenäisyyden Liitossa ennen mainittua itsenäisyyspäivää. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän antoikin myönteisen vastauksen esitettyyn pyyntöön suostuen kuitenkin kertomaan ainoastaan Siperiaan-karkoituksestaan, jonka vaiheita suuri yleisö tuntee kaikkein vähimmin.

Näin syntyneessä Svinhufvudin Siperian-matkan kuvauksessa käy johtavana lankana hänen oma kertomuksensa, joka on pikakirjoituksella merkitty muistiin. Sitä olen täydentänyt monin lisäpiirtein, erityisesti arkistotutkimuksin ja sanomalehdistön tarjoamin lisin, joita kuitenkin eräistä syistä olen käyttänyt rajoitetusti. Niinikään olen saanut erittäin arvokkaita tietoja useilta henkilöiltä, joiden nimet liittyvät kirjan sisällykseen. Parhain tietolähteeni on kuitenkin ollut pastorinrouva Johanna von Hörschelmannin päiväkirja, jossa täsmällisesti ja hauskasti kuvataan sitä aikaa, jonka Svinhufvud vietti Kolyvanissa. Pastori von Hörschelmannin ystävällisellä avulla ja luvalla olen myös runsaasti lainaillut sen merkintöjä sellaisinaan, niitä kuitenkin saksankielisestä alkuperäisestä tekstistä lyhennellen.

Kirjan sisällyksen vaatimusten mukaisesti olen saattanut sen kauttaaltaan kertovaan muotoon. Olenpa myös siellä täällä pyrkinyt elävöittämään kertomusta pienin luonnonkuvauksin. Runsaslukuiset valokuvat, joita olen eri tahoilta hankkinut, samoinkuin muutamat mukaan liitetyt kartat, voinevat ehkä niinikään lisätä lukijan mielenkiintoa ja havainnollistaa kirjan sisällystä.

Maailmansodan ja viimeisten sortovuosien synkkää taustaa vastaan nähtynä on Svinhufvudin esiintyminen kaikkein voimakkain vastalause Venäjän silloista politiikkaa vastaan. Tämän vastalauseen hän teki periaatteittensa mukaan, joiden puolesta taistellessaan hän joutui Siperiaan 27 kuukaudeksi. Mutta oikeus, josta hän ei tinkinyt, voitti, ja hän palasi kotiin, niinkuin oli lähtiessään ennustanut:

— Jumalan ja Hindenburgin avulla!

Helsingissä marraskuussa 1928.

_Erkki Räikkönen_.

KOTKANIEMI.

Kivijärvi olisi tahtonut viedä vetensä suoraan Suomenlahteen, mutta Salpausselkä oli kiertänyt selkänsä joka puolelta sen eteen. Silloin oli Kivijärvi lähtenyt viemään vesiään länteen, mutta Salpausselkä oli kiiruhtanut edellä ja laittanut salpansa sielläkin eteen. Oli juostu kuin kilpaa Kivijärven vesien yhä ohetessa ja viimein väsyessä kapeiksi jokijärviksi.

Olisivathan Kivijärven vedet Jänköjärviä myöten yli pienen kannaksen päässeet Saimaan ja Vuoksen kautta Laatokkaankin, mutta Kivijärvi ei uskaltanut lähteä siihen suuntaan, sillä siellä oli edessä Imatra, johon sen laineet olisivat pirstautuneet tuhansiksi pisaroiksi.

Kivijärvi ja Saimaa olivat samaa järveä, ennenkuin kapea kannas kohosi veden alta niiden väliin, mutta Kivijärven vesi on vielä kirkkaampaa kuin Saimaan. Kun aurinko kuumentaa järven pintaa ja tyynnyttää sen jonakin kesäisenä päivänä peilikirkkaaksi, silloin kuultaa hiekkapohja sen alta metrien syvältä. Aurinkoisena keskipäivänä näyttävät sen kiviset rannatkin niin puhtailta, että tuntuu, kuin tuuli ja laineet olisivat olleet kilpaa niitä valkaisemassa.

Lemin puolella on heinikkoisia järvenrantoja, lepikolta ja lainehtivia viljapeltoja. Sen vesillä soutavat sunnuntaisin kirkkovenheet lahden poukamaan, jonka pinnalla kirkonristi kimaltelee ja jonka rannoille kuuluu aamukellojen soittoa. Mutta Luumäen kirkolle ei päästä venhein, sillä Salpausselkä sulkee tien. Se kulkee aivan Kivijärven rantaan kiinnipainautuneena ja jättää kirkon kauaksi toiselle rinteelleen.

Salpausselän harjalla kasvaa solakkaa mäntymetsää, mutta kuivien kanervikkojen ja harmaiden poronjäkälien keskeltä. Suotkin näyttävät kaatuneine puunrunkoineen yhtä karuilta kuin Lapissa. Tasaiselta Helsingin ja Viipurin maantieltä, joka kulkee harjun selkää, näkee metsässä jättiläiskiviä tuon tuostakin. Kivijärven saaret ja rannat niinkuin pohjakin ovat kiviä täynnään.

Samoinkuin Lapin Inarissa on Kivijärvessäkin 99 saarta. Ne ovat niin karuja, ettei kukaan ole uskaltanut mennä niihin asumaan, ei ainakaan eteläisten vesien saariin, joita Salpausselkä on muovaillut mielensä mukaan. Sorsatkaan eivät ole ryhtyneet Kivijärven etelärantoihin pesimään. Mutta Lemin puolen vesissä ne uivat ja pesivät mielellään. Salpausselän-puolisissa saarissa pesivät vain yksinäiset kalalokit, jotka päivisin istuvat rantakivillä ja katselevat ahvenheinien huojuntaa.

Yttsaaren ja Parkkisaaren välistä pistää Kivijärveen leveä ja lyhyt niemi, jonka pää ohenee kapeaksi rantakivijonoksi. Niemen molemmin puolin kiertävät kaarevat lahdenpoukamat, jotka sen kärjen taa päästyään muuttuvat kauniiksi hiekkarannoiksi. Mutta rantakivijonon päässä on pieni entinen venhesaari, jonka rannoilta hiekkarannat näkyvät yht'aikaa. Tämän niemen, jonka lahdenpoukamat kaartavat kuin linnun siivet ja jonka rantakivijonon kärjessä on Koppolniemen pienoissaari, ovat sukupolvet ennen meitä nimenneet Kotkaniemeksi.

Mäennyppylän takaa tulee eteen punainen portti, jonka luota paistavat jo vastaan kartanon valkeat seinät. Portin ja maantien välissä kasvavat isot männyt harvassa, mutta metsänä silti, ja niiden välissä kiertävät leveät metsäpolut, jotka ovat tallautuneet koviksi ja juurikkaisiksi.

Portilta tulevat jo koivut ja kuuset vastaan näyttämään tietä pitkin pihamaata Kotkaniemen pääovelle. Koivuja kasvaa myös kartanon puutarharinteellä, jonka maat viettävät Kivijärveen. Rantapolun päässä on pieni, leppien ja pihlajoiden rannasta erottama sauna, jonka siniset savut kiertelevät Kivijärvelle joka lauantai-ilta ja kaartavat joskus tuulen mukana kartanollekin. Silloin lehahtaa tuttu saunantuoksu sieraimiin ja tuo mieleen vastat ja löylyt.

Ulkorakennukset ovat pihan metsänpuolisella sivulla aivankuin piiloon pyrkimässä. Siellä ovat tallit, navetat ja halkovajat ja niiden takana kanala, mutta etu vierellä on parihuoneinen pieni renkitupa. Samassa rivissä seisoo kartanon kanssa pihan sivussa punainen metsähuvila kuin valkean kartanon pieni tytär.

Kartanopihalta aukeaa Kivijärvelle ihana näköala. Edessä näkyy Parkkisaari niemineen ja pienine tytärsaarineen, mutta kauempana on Petäjäsaari ja sen takana Rapasalo. Koppolniemen kärjen kohdalla on Yttsaari ja sen takana kaunis Sarviniemi, joka on kuin saari kapeine, rantaan yhdistyvine venhekannaksineen. Sen päässä on ohut hietikkoniemi, jonka suuntaa tuulet aina kääntelevät mielensä mukaan, milloin sarveksi itään, milloin sarveksi länteen päin. Kotkaniemen hiekkaiselta uimarannalta, saunan takaa, näkyy kapea Haapaniemi. Mutta Sarviniemen ja Haapaniemen väliltä näkyy vain saaria loppumattomiin, eikä Kivijärvi pääse leventelemään vesiään suuriksi seliksi. Edessä oleva Kotkanselkäkin on avoimilla kohdillaan vain kilometrin, parin levyinen, vaikka Kivijärvi itse on kaksikymmenkilometrinen kaikille suunnille.

Kun Kivijärveltä nousevat synkät ukkospilvet ja aurinko luisuu niiden mustaan reunaan, silloin valahtaa taivaalta ihmeen kaunis ja sadunomainen valaistus yli Kotkaniemen. Koivujen pitkät oksat riippuvat hopeanhohtoisina, ja Kivijärven pinta värähtelee sadetta odottaen. Mutta kun pilvet ovat purkaneet vihansa, kimaltelevat sadepisarat lehdissä ja odottelevat jälleen aurinkoa.

Kotkaniemen valkea kartano on kuin linna Salpausselällä, jonka viereisiä rantoja Kivijärvi hyväilee ja jolle mäntymetsä huojuu surujaan ja ilojaan. Se on kuin linna senkin takia, että sitä ympäröivät kivet ja kalliot, joiden lomiin koivut ovat tunkeneet juurensa syvälle Suomen multaan.

* * * * *

Olen nähnyt, kuinka kevät on tullut kauniiseen Kotkaniemeen ja tuonut mukanaan valkeat yöt. Aamuisin ovat pihakoivut seisseet vihertävissä silmikoissaan ja päivänpaisteessa levitelleet lehtiään. Pihalle on aurinko yhtäkkiä nostanut matalan ruohon, ja kun sitä nyt katselen, tuntuu kuin se olisi ollut siinä aina, jo ennenkuin lehdet tulivat puihin. Päivät ovat pidenneet juhannukseksi ja alkaneet jälleen kallistua syksyyn. Mutta sitä ennen on kesä keikkunut niityillä ja metsissä ja saanut mansikat kypsymään.

* * * * *

Sinä kesänä, jolloin maailmansota syttyi, asui Kotkaniemen kartanossa Lappeen tuomiokunnan tuomari _Pehr Evind Svinhufvud_. Tämän sodan aattona taivas kuumotti öisinkin ilmivalkeana. Ja kun tähdet ilmestyivät yläilmoihin, oli maailmansota jo aloittanut hirmuisen leikkinsä ihmiskohtaloilla.

Kotkaniemen isäntä oli jo muutama vuosi sitten täyttänyt 50 vuotta. Näin hän oli saavuttanut uuden merkkipylvään sillä ihmeellisellä tiellä, jota me ihmiset sanomme elämäksi, mutta jonka suuntaa me emme tiedä emmekä voi kartasta katsoa. Sen kahden puolen oli Suomessa eletty taistelun aikoja. Vuodesta toiseen oli Svinhufvud istunut puhemiehenä eduskunnassa, joka silloin johti puolustustamme Venäjää vastaan. Mutta maailmansodan aattona oli hän tuomarinpöytänsä takana tuomiokunnassaan, johon silloin kuuluivat Valkealan, Luumäen, Lappeen, Lemin, Taipalsaaren, Savitaipaleen ja Suomenniemen pitäjät.

Svinhufvud oli valinnut asuinpaikakseen Luumäen pitäjän, josta hän osti Kotkaniemen kartanon vuonna 1908. Sen oli rakennuttanut ja paikan sille valinnut Lappeen tuomiokunnan edellinen tuomari, laamanni Alfred Thomé. Tämä asui ensin 10 vuotta Lauritsalassa, mutta kun olo siellä kävi levottomaksi kasvavan liikenteen takia, päätti hän muuttaa johonkin sopivaan ja kauniiseen paikkaan tuomiokunnassaan. Pitkän etsiskelyn jälkeen hän päätyi Luumäen Kotkaniemeen, johon pari vuotta ennen tämän vuosisadan alkua rakennutti itselleen kartanon.

Kotkaniemen maita viljeli maailmansodan ensi vuonna isäntärenki Reetu Virtanen. Hän nousi varhain aamuisin ja kiiruhti pellolle palaten vasta iltamyöhällä. Hänen haltuunsa sai rauhassa uskoa viljelykset, sillä hän hoiti niitä niin tunnollisesti, kuin ne olisivat olleet hänen omiaan. Talouspuolella askaroi uskollinen Alma Kottelin, joka oli tullut taloon jo vuotta ennen Kotkaniemen ostamista. Hänestä oli vuosien mittaan tullut kuin perheen oma jäsen.

* * * * *

Juhannusaattona ennen maailmansotaa, auringon uppoutuessa Kivijärven kalvoon ja kokkotulien syttyessä sen rannoille, luisui Kotkaniemen hiekkarannalta juhannusvenhe järvenselälle saariin ja saarten taa. Ellen Svinhufvud, Kotkaniemen kartanon rouva, näki ympärillään tyynen Kivijärven, jonka pintaan ei kuvastunut ainuttakaan pilvenhattaraa, hän näki venheessä oman perheensä kesän ja koivujen keskellä ja kuuli juhannuskokoilta iloista laulua. Vain Kotkaniemen isäntä oli poissa. Hän oli kaukana Saksanmaalla, Nauheimissa, kylpemässä ja hoitamassa terveyttään sen taudiniskun jälkeen, joka jo keväällä oli häntä kohdannut. Vasta juhannuksen jälkeen odotettiin häntä kotiin saapuvaksi.

MAAILMANSOTA.

Suomessa olivat katseet viimeisinä vuosina ennen maailmansotaa suunnattuina tiukasti vasten Venäjää, jonka yltyvää intoa oikeuksiemme hävittämiseksi seurattiin tuskan tuntein ja jota vastaan kaikki voimat koottiin. Aseeton oikeustaistelumme oli niin vallannut mielemme, ettemme kuulleet todellisten aseitten kalsketta Euroopasta, missä poliittiset ja taloudelliset ristiriidat olivat kärjistyneet sodan partaalle. Niinpä yllättikin maailmansota koko kansamme, joka elokuun alkupäivinä oli aloittanut viljankorjuun.

Helsingissä sammuivat valot, ja omituinen tuskallinen pimeä peitti kadut. Heikot lyhdyt näyttivät sinisten lasiensa lävitse tietä öisinkin, mutta syksyn pimetessä muuttuivat niiden valot yhä oudommiksi. Raitiotievaunut tuntuivat tulevan kadunkulmien takaa kuin jostakin maan alta. Niiden kimeä soittokin kuului kummallisen hiljaiselta, aivankuin ne olisivat pelänneet, että se olisi kantanut sotanäyttämölle. Kivitalot seisoivat pimeinä kuin vankilain muurit, ja niiden ikkunain edessä riippuivat mustat verhot. Hätääntyneitä ihmisiä kiiruhti kaduilla peläten joka hetki laivasto- ja ilmahyökkäyksiä. Rautatientorilla seisoi öisin ihmisiä pitkissä jonoissa odottamassa vuorojaan pakeneviin aamujuniin.

* * * * *

Vapaaherra Adolf von Bonsdorffille, Svinhufvudin parhaimmalle ystävälle, maailmansota ei ollut aavistamaton. Jo edellisenä vuonna Kotkaniemessä käydessään hän oli ennustanut suuren kansaintaistelun olevan lähellä. Hän teroitti mieliin sitä, mitenkä tarpeellista meidän olisi jo edeltäkäsin valmistautua tuleviin tapahtumiin. Sodan syttyessä olisi kaikki voimat keskitettävä saksalaisten avustamiseen ja sitä tietä pyrittävä kokonaan irti Venäjästä.

Kun maailmansota vuotta myöhemmin virisi kuin kulovalkea yli Euroopan, kiiruhti Adolf von Bonsdorff heti ensimmäisten sodanjulistusten jälkeen kirjoittamaan Svinhufvudille kirjeen, jossa hän peitetyin sanoin esitti toistamiseen ajatuksensa yhteistoiminnasta Saksan kanssa saapuen kohta senjälkeen henkilökohtaisesti asiasta neuvottelemaan.

* * * * *

Adolf von Bonsdorffin käynneistä Kotkaniemessä Svinhufvud kertoo:

— Muistelen, että Bonsdorff jo vuotta ennen maailmansotaa kävi kerran täällä Kotkaniemessä ja otti puheeksi tulevan sodan. Hän kertoi, että saksalaiset käyvät jo vähän vakoilemassa ja tutkimassa, minkälaiset olot täällä ovat ja kuinka täällä voisi menestyksellisimmin toimia. Bonsdorff sanoi jo silloin, että meidän pitää auttaa oikein voimakkaasti saksalaisia, jos sota vain tulee. No, siitä oltiin yksimielisiä, että kunhan vain apua jostakin saadaan, niin kyllä ryssät ajetaan pois. Ne olivat jo rikkoneet niin paljon meitä vastaan, että meidän lakiemme mukaan ne olivat menettäneet kaikki oikeutensa tähän maahan.

Sodan alussa Bonsdorff kirjoitti kirjeen, jossa hän puhui jänisjahdista. Kun oli sensuuri, piti käyttää vertauksia. Minä ymmärsin kirjeen hyvin ja vastasin, että tuuma on oivallinen. Sitten tuli Bonsdorff tänne Kotkaniemeen. Muistan, kuinka me kävelimme tuolla Hovin raiteilla ja peltojen puolella ja neuvottelimme yhdessä näistä asioista.

Oli puhetta siitä, että täällä pitäisi ryhtyä toimintaan saksalaisten hyväksi. Jos vain voitaisiin, ja sikäli kuin voitaisiin, pitäisi pyrkiä myös aktiivisempaan osanottoon maailmansotaan. Mutta siihen aikaan ei vielä ollut kuitenkaan mitään tietoa mahdollisuuksista.

KASANSKIJN KIRJE.

Sotasyksy tuli itätuulen mukana. Kivijärven päällä ajelehtivat viikkokausin harmaat pilvet ja satoivat tihuttivat alinomaa. Päivät pakenivat ja yöt pitenivät.

Soivarin Manu ajoi postimiehenä polkupyörällään ja sadetakkinsa turvissa asemalle melkein joka päivä ja tuli Kotkaniemeen säännöllisesti samaan aikaan. Sanomalehtiä ja kirjeitä tuli aina, mutta Manusta ne näyttivät niin samanlaisilta ja yksitoikkoisilta kuin itse sateet ja syksy. Ihmetteli hän kuitenkin, että juna toi joskus useampiakin kirjeitä Kotkaniemeen ilman postimerkkiä. Olisihan sentään kuulunut tavallisiin kirjeisiin pieni merkki maksuksi Manunkin vaivoista, kun sai kaikki syyssateetkin pujotella pyörällään maantien lätäköiden lomitse toisten postien kanssa. Nyt ne sensijaan kulkea keljuttelivat ilmaiseksi junissakin.

Kun Svinhufvud kerran — oli jo lokakuun 7:s päivä — palasi matkalta kotiinsa, oli hänen työpöydällään yksi noita postimerkittömiä kirjeitä, joita Manu aina katseli niin vierovin silmin. Sen sisällyksen luettuaan hän ajatteli heti:

— Nyt se katkesi!

Kirjeessä pyysi prokuraattori K. Kasanskij lyhennysotetta eräästä kihlakunnanoikeuden pöytäkirjasta, venäläinen mies, joka vastoin lakejamme oli asetettu niitten korkeimmaksi valvojaksi meillä.

Svinhufvudin kohtalokasta kielteistä päätöstä olla lähettämättä mainittua lyhennysotetta seurasi pitkä odotusten kuukausi, jonka kuluessa mitä erilaisimmat mahdollisuudet tulevasta ryssäntuomiosta risteilivät päässä. Virastaerottaminen tuntui miltei varmalta, mutta raahaaminen Venäjän vankiloihinkaan ei tuntunut sekään mahdottomalta. Kotkaniemi oli siis uhattu ja isännän virka vaarassa.

Kerran ennenkin olivat ryssät riistäneet viran Svinhufvudilta. Se tapahtui siihen aikaan, kun Suomea hallitsi venäläinen satraappi Bobrikoff. Taistelussaan hänen sortomääräyksiänsä vastaan kaatui Turun hovioikeuskin, jossa Svinhufvud silloin oli asessorina. Mutta Bobrikoff sai surmansa ja oikeus pääsi voitolle. Tuosta ensimmäisestä viranmenetyksestä oli nyt kulunut jo enemmän kuin vuosikymmen, ja sen aikana oli taivaalle kasaantunut taasen mustia pilviä. Silloin oli ollut Bobrikoff, mutta nyt oli Seyn. Vain nimissä oli ero, vaikka Bobrikoff olikin pontevampi ja vaarallisempi kuin Seyn.

Viekööt viran, hävittäkööt kodin, raahatkoot vaikka vankiloihinkin, mutta nöyrästi alistuen ei Suomi sentään koskaan luovu oikeuksistaan, sillä olihan nyt kysymys koko kansan elämästä. Kun Venäjä saisi riistetyksi meiltä isiemme lait, tulisi se uudelleen ja veisi meiltä äidinkielemmekin. Tuomarien velvollisuus oli osoittaa kansalle uhkaava vaara ja näyttää sille esimerkillään, miten Suomen oikeuksia oli puolustettava. Sykähti kuitenkin oudosti sydämessä ajatellessa, etteivät vaimo ja omaiset aavistaneet mitään. He istuivat siinä pöydän ääressä lampun valossa yhtä rauhallisina ja iloisina kuin ennenkin.

Kuukausi kului kiireisessä työn touhussa. Varsinkin Lemin kirkkoherranvirkatalon katselmus vei aikaa paljon. Muistui mieleen, kuinka elokuussa katselmusta toimitettaessa oli seisottu pappilan pihalla ja odotettu auringonpimennystä. Keskellä kirkkainta päivää pimenivät pellot ja niityt, ja Kivijärvikin peittyi hämärään. Tuntui kuin tuo auringonpimennys olisi ennustanut elämänkin auringon pimenemistä.

* * * * *

Kasanskijn lähettämästä kirjeestä ja vastauksestaan siihen Svinhufvud kertoo:

— Syksyllä lokakuun alkupuolella tuli Kasanskijlta, silloiselta prokuraattorilta, kirjelmä, jossa hän pyysi minulta kopiota eräässä rikosjutussa tehdystä päätöksestä. Jutun oli ratkaissut apulaiseni Fieandt Kouvolassa, ja päätös oli oikea, mutta rangaistusten yhdistämisestä tuli kysymys. Asianomainen oli tehnyt useampia kolttosia, mutta oli kannellut, ettei yhdistetty rangaistus ollut oikea. Jos prokuraattorina olisi ollut suomalainen mies, olisi kaikki mennyt hyvin. Mutta nyt oli paperin alla itse Kasanskijn nimi. Minä huomasin heti, että riita tässä tulee. Tiesin myöskin, että viralliset kiireet ovat verraten hitaita. Kuukauden sisään kun vastaan, niin se riittää, sillä sitä ennen ne eivät uudista pyyntöä. Mutta jos eivät kuukauden päiviin saa vastausta, silloin ne tavallisesti kysyvät, mistä syystä vastaus viipyy. Ajattelin, että odotan sen kuukauden jokseenkin tarkkaan. Minulla oli näet sillä välin valmistettavana eräät käräjäpaperit ja vähän muitakin vanhoja asioita. Lemin kirkkoherran virkatalon katselmus, joka oli pidetty jo elokuussa, piti niinikään saada pois käsistä. Tein ahkerasti työtä ja sain kuukauden sisään paperini jokseenkin kuntoon. Vasta senjälkeen lähetin Kasanskijlle vastauksen, jossa ilmoitin, että hän ei ole oikea prokuraattori ja että niin ollen en voi hänelle lähettää mitään papereita. Kirje meni, ja kesti yli kaksi viikkoa, ennenkuin rupesi mitään kuulumaan. Ehdin jo kirjoittaa Bonsdorffille ja kysyä asiain kulkua.

* * * * *

Kotkaniemen sivurakennuksen ullakolta risaisesta paperikasasta löydän 14 vuotta myöhemmin pakan kirjeitä, joiden päälle on tarttunut paksulta tomua ja joiden välissä ratisee sahajauhoja. Tuon kirjepakan huoneeseeni ja ryhdyn selailemaan sen sisällystä. Isosta virkakuoresta löydän Kasanskijn 6.10.1914 lähettämän kirjeen. Luen sen riveiltä seuraavat hänen allekirjoittamansa sanat:

»Esiintulleesta syystä pyydän Herra Tuomaria ensi tilassa tänne lähettämään sellaisen virallisesti oikeaksi vahvistetun lyhennysotteen Valkealan pitäjän käräjäkunnan kihlakunnanoikeuden istunnossa 11 päivänä tammikuuta 1913 pidetystä pöytäkirjasta, talollisenpoikaa Aleksej Julianoff Osipoffia koskevassa jutussa, että siitä ilmenee kihlakunnanoikeuden jutussa silloin antama päätös.»

Tähän prokuraattori Kasanskijn virkakirjeeseen Svinhufvud lähetti kolmea viikkoa myöhemmin, 31.10.1914, prokuraattorinvirastoon seuraavan vastauksen:

»Virkakirjeessä tämän kuun 6 päivältä on Prokuraattorinviran haltija K. Kasanskij pyytänyt minua lähettämään hänelle lyhennysotteen Valkealan pitäjän käräjäkunnan 11 päivänä tammikuuta 1913 pitämästä pöytäkirjasta eräässä asiassa.

Koska kuitenkin Prokuraattorin viran haltijaa K. Kasanskija Venäjän keisarikunnan kansalaisena ei ole voitu vastoin säännöksiä 21 päivänä elokuuta 1772 annetussa hallitusmuodossa ja sen 4 ja 10 §§:ssä sekä 21 päivänä helmikuuta ja 3 päivänä huhtikuuta 1789 annetun Yhdistys- ja vakuuskirjan 1 kohdassa lain mukaisesti nimittää Suomen Senaatin Prokuraattoriksi, vaan hänen nimityksensä ilmeisesti on tapahtunut lain voimaa kaipaavan venäläisen n.s. yhdenvertaisuuslain nojalla, ei häntä voida pitää laillisena Prokuraattorina Suomessa. Siitä syystä en katso olevani oikeutettu lähettämään pyydettyä lyhennysotetta, josta täten saan prokuraattorinvirastolle ilmoittaa.»

VIRASTAEROTTAMINEN.

Saatuaan marraskuun alkupäivinä Svinhufvudin kirjeen, jossa tämä kieltää prokuraattorinviran haltijan laillisuuden, päätti Kasanskij ryhtyä vastatoimenpiteisiin Svinhufvudin suhteen. Kirjelmässään Viipurit hovioikeuden kanneviskaalille 9.11.1914 hän kerto tapahtumasta yksityiskohtaisesti ja sanoi m.m.:

»Tutkiessani tätä asiaa olen havainnut että kihlakunnantuomari Svinhufvud on tahallaan virkaansa toimittaessaan edelläkerrotulla tavalla rikkonut, ja on täten virkavirhettä arvosteltaessa mielestäni pidettävä raskauttavana asianhaarana sitä että kihlakunnantuomari Svinhufvud ei ole ainoastaan jättänyt noudattamatta minun lakiin perustuvaa pyyntöäni vaan menettelyllään myöskin viivyttänyt sen asian tutkimista ja ratkaisua, jota varten alussa mainittu lyhennysote oli tarpeen.»

Kaiken edelläolevan johdosta kehoittaa prokuraattori Kasanskij kanneviskaalia ensitilassa Viipurin hovioikeudessa vaatimaan Svinhufvudin langettamista rangaistukseen rikoslain 40 luvun 20 §:n 2 kohdan nojalla.

Samana päivänä kuin Kasanskij lähettää kirjelmän Viipurin hovioikeuden kanneviskaalille, kääntyy hän myös kirjelmällä Viipurin hovioikeuden puoleen, jolle samoin selittää Svinhufvudin menettelyn ja pyytää hovioikeutta viipymättä vaatimaan häneltä Osipoffin asiaa koskevan lyhennysotteen ja lähettämään sen prokuraattorinvirastolle.

Nämä toimenpiteet osoittavat, että menettely Svinhufvudia vastaan on ainakin näennäisesti muodostumassa »lainmukaiseksi». Mutta ennenkuin Viipurin hovioikeuden kanneviskaali ehtii ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, saa asia jo uuden käänteen. Kirjelmässään 11.11.1914, siis pari päivää Viipurin hovioikeudelle lähetettyjen kirjeiden päiväyksen jälkeen, prokuraattori Kasanskij ilmoittaa tapahtumasta myös kenraalikuvernööri Seynille selittäen samalla toimenpiteensä asian johdosta. Mutta kenraalikuvernööri ei haluakaan odottaa asian ratkaisua Viipurin hovioikeudessa, vaan päättää 13.11.1914 erottaa Svinhufvudin virastaan.

Tehtyään päätöksensä Svinhufvudin erottamisesta kääntyi kenraalikuvernööri vielä samana päivänä kirjelmällä senaatin puoleen pyytäen sitä ryhtymään asianmukaisiin toimenpiteisiin päätöksen toimeenpanemiseksi ja Lappeen tuomiokunnan tuomarinviran täyttämiseksi lain säätämässä järjestyksessä.

Seuraavana päivänä, 14.11.1914, kenraalikuvernööri ilmoitti venäjänkielisessä kirjelmässä myös prokuraattorille Svinhufvudin erottamisesta.

Ennenkuin kenraalikuvernöörin erottamispäätös joutuu Svinhufvudin käsiin, kiertää se noin viikon ajan virastosta toiseen ollen tarkan käsittelyn alaisena senaatissa, Viipurin hovioikeudessa ja Viipurin läänin kuvernöörinvirastossa.

* * * * *

Kenraalikuvernöörin päätöksestä ja viranomaisten välisestä kirjeenvaihdosta ja neuvotteluista ei Svinhufvudilla ollut edeltäkäsin varmaa tietoa. Lähetettyään vastauksensa Kasanskijlle hän oli jäänyt mielenkiinnolla odottamaan sen seuraamuksia. Kahteen viikkoon ei ollut kuulunut mitään, mutta jo samana päivänä; jolloin hänet erotettiin, sai hän puhelimitse kuulla siitä apulaisenaan, hovioikeudenauskultantti Toivo Tapanaiselta. Tämä istui silloin Valkealan käräjiä ja oli saanut eräältä tuttavaltaan Helsingissä tiedon kenraali kuvernöörin päätöksestä. Viikkoa myöhemmin, 20.11.1914, palatessaan Lappeen käräjiltä, joilla oli ollut mukana seuraamassa poikansa Yngven ensimmäisiä tuomarintehtäviä, sai Svinhufvud virallisen ilmoituksen, erottamispäätöksen, jonka kenraalikuvernööri Seyn oli antanut ja joka kuului seuraavasti:

»Keisarillisen Suomen Senaatin Prokuraattorin toimituskunnalle osoittamassaan kirjelmässä kuluvan lokakuun 31 p:ltä (u. 1.) N:o 518 on Lappeen tuomiokunnan tuomari Pehr Evind Svinhufvud rohjennut mitä jyrkimmässä ja häikäilemättömimmässä muodossa kieltää sekä tammikuun 20 p:nä 1912 Armossa vahvistetun lain voimassaolon Suomessa, joka laki koskee Venäjän alamaisten saattamista oikeuksissaan yhdenvertaisiksi Suomen kansalaisten kanssa, että myöskin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa vallasta ja Hänen Majesteettinsa Keisarin korkeimmanomakätisesti allekirjoittamalla julistuksella tapahtuneen senaattori Kasanskijn nimityksen laillisuuden Keisarillisen Suomen Senaatin Prokuraattorin virkaan. Kieltäytyen takaperoisten mielipiteidensä vuoksi tunnustamasta hra Kasanskija lailliseksi Prokuraattoriksi, on Svinhufvud tällä verukkeella sen lisäksi julennut olla noudattamatta hänen täysin laillista vaatimustaan, jonka oli aiheuttanut välttämättömyys soveltaa erääseen vankiin nähden helmikuun 21 p:nä 1913 annettua Korkeimmanomakätisesti allekirjoitettua Armollista asetusta armonosoituksista väestölle Romanovin Hallitsijahuoneen 300-vuotisen Hallituskauden johdosta. Svinhufvudin täten osoittama avoin ja julkea epäkunnioitus ja tottelemattomuus lakeja, Korkeimman Vallan käskyjä ja niin korkeassa asemassa olevaa henkilöä vastaan, kuin Senaatin Prokuraattori on, osoittaa ilmeisesti, että valtakunnallisen järjestyksen ja oikeudenkäytön etujen vuoksi ei Svinhufvudia enää käy suvaitseminen valtion palveluksessa yleensä ja tuomarinvirassa eritoten.

Tähän katsoen määrään minä 6 artiklan nojalla toukokuun 20 (kesäkuun 2) p:nä 1904 (Suomen Suurir. asetusk. N:o 35) annetussa Armollisessa asetuksessa siitä, että sotajoukkojen hallinnosta sodassa ja linnoitusten hoidosta annettujen asetusten sekä sotatilaan julistettuja paikkakuntia koskevain säännösten vaikutus ulotetaan Suomenmaahan: että Lappeen tuomiokunnan tuomari Pehr Evind Svinhufvud eroitetaan nykyisestä virastaan.»

Hovioikeuden lähettämässä liitekirjeessä ilmoitettiin samalla, että hovioikeudenauskultantti Toivo Elias Tapanainen oli määrätty hoitamaan viransijaisuutta tuomiokunnassa ja että hovioikeudenauskultanteille Elias von Hertzenille ja Yngve Svinhufvudille aikaisemmin annetut määräykset käräjien istumisesta jäivät edelleen voimaan.

* * * * *

Erottamisestaan Svinhufvud kertoo:

‒ Ennenkuin sain Bonsdorffilta vastaustakaan, tuli jo tieto, että Seyn oli sotalakien nojalla erottanut minut virastani. Erokirja oli lähetetty Viipurin hovioikeuteen määräyksellä, että se lähetetään sieltä edelleen minulle.

Hertzen, joka oli määrätty istumaan Luumäen käräjät, ilmoitti heti, ettei hän tällaisilla määräyksillä rupea niitä istumaan. Olin nimittäin jo aikaisemmin hovioikeudelta pyytänyt ja saanut Hertzenille virkamääräyksen istua Luumäen käräjät. Kun nyt oli tullut toinenkin määräys, jonka mukaan Hertzenin olisi pitänyt Tapanaisen sijaisena istua mainitut käräjät, ilmoitti Hertzen, ettei hän voi istua niitä, koska jälkimmäinen määräys oli laiton ja voitaisiin luulla, että hän sen perusteella ryhtyisi virkaa toimittamaan. Minä myönsin, että hän oli oikeassa ja päätin itse istua nuo käräjät.

RATKAISEVIA PÄIVIÄ.

Luettuaan kenraalikuvernöörin erottamispäätöksen oli Svinhufvud heti selvillä siitä, että hän kaikesta huolimatta tulisi jatkamaan virkansa hoitamista, vieläpä istumaan itse Luumäen syyskäräjät, joiden istumisen hovioikeus hänen omasta pyynnöstään jo aikaisemmin oli määrännyt Hertzenin tehtäväksi. Senpä kai viranomaisetkin aavistivat, koska Viipurin läänin kuvernööri 18.11.1914 lähetti kaikille Lappeen kihlakunnan nimismiehille seuraavansisältöisen kirjeen:

»Samalla kun Teille tiedoksenne ilmoitetaan, että Suomen Kenraalikuvernööri on lokakuun 31 (marraskuun 13) päivänä 1914 antamallaan päätöksellä eroittanut virasta Lappeen tuomiokunnan tuomarin, hovioikeudenasessori Pehr Evind Svinhufvudin, käsketään Teitä, jos asessori Svinhufvud tämän jälkeen ryhtyisi joihinkin tuomarinvirkaan kuuluviin tehtäviin sanotussa tuomiokunnassa, estämään hänet niitä suorittamasta ja siitä heti minulle ilmoittamaan.»

* * * * *

Pari päivää erottamisensa jälkeen, 22.11.1914, Svinhufvud lähetti Viipurin hovioikeudelle postitse seuraavan vastauksen:

»Viipurin läänin Kuvernöörin toimenpiteestä olen saanut Keis. Hovioikeuden kirjelmän 17 p:ltä tätä kuuta N:o 2249 ynnä sen mukana jäljennöksen Suomen Kenraalikuvernöörin päätöksestä samaa kuuta, jossa Kenraalikuvernööri, perusteeksi mainiten »Armollista asetusta» 2 p:ltä kesäkuuta 1904 m.m. sotatilaa koskevain säännösten ulottamisesta Suomenmaahan, lausuu erottavansa allekirjoittaneen Lappeen tuomiokunnan tuomarinvirasta. Kirjelmässään Keis. Hovioikeus sen ohessa antaa minulle tiedoksi, että Keis. Hovioikeus on määrännyt Hov. ausk. Toivo Elias Tapanaisen toistaiseksi hoitamaan mainittua tuomarinvirkaa.

Oikeusjärjestykseemme kuuluvan ikivanhan periaatteen mukaan, joka on ilmilausuttu m.m. 21 p:nä helmikuuta ja 3 p:nä huhtikuuta 1789 annetussa Yhdistys- ja vakuutuskirjassa, voidaan tuomareita erottaa virastaan ainoastaan laillisen tutkimuksen ja tuomion kautta. Sellaista tutkimusta tässä ei ole tapahtunut eikä laillista tuomiota annettu. »Armollinen asetus» sotatilaa koskevain säännösten ulottamisesta Suomeen ei ole syntynyt siinä järjestyksessä kuin Suomen perustuslaissa säädetään; se ei ole mikään laki Suomessa. Kenraalikuvernöörin tuohon »asetukseen» nojautuva päätös on siis laiton ja pätevyyttä vailla. Samasta syystä se määräys, jolla Keis. Hovioikeus on antanut Auskultantti Tapanaisen tehtäväksi toistaiseksi hoitaa Lappeen tuomiokunnan tuomarinvirkaa, on pätevyyttä vailla.»

Samanaikaisesti lähetti myös Hertzen oman ilmoituksensa siitä, ettei hän tule istumaan Luumäen käräjiä, koska Svinhufvudin erottaminen oli laiton teko.

* * * * *

Saatuaan kuulla Svinhufvudin kirjeestä lähetti Viipurin läänin kuvernööri heti kenraalikuvernöörille salaiseksi merkityn venäjänkielisen kirjeen, jonka hänen »erityisten» asiainsa esittelijä Anatol Aleksandroff laati ja jossa hän ilmoitti m.m.:

»Tämän johdosta minä uudelleen kirjeessä kaikille Lappeen tuomiokunnan nimismiehille tehostin, että he eivät missään tapauksessa saa sallia Svinhufvudin jatkaa tuomarintointaansa, ja jos hän omavaltaisesti ilmaantuisi oikeussaliin hoitaakseen tuomarintehtäviään, on heidän poistettava hänet ja passitettava Viipurin lääninvankilaan. Jos Svinhufvudilla todella on niin paljon rohkeutta, että panee täytäntöön kirjeessään Hovioikeudelle lausumansa uhkauksen, niin luulisin tarkoituksenmukaiseksi karkoittaa hänet johonkin keisarikunnan etäiseen kuvernementtiin, mikä toimenpide on kokonaan Teidän Ylhäisyytenne toimivaltaan kuuluva.»

Kerrottuaan sitten myös Hertzenin kirjeestä lausuu kuvernööri lopuksi:

»Millä tavalla Hovioikeus tulee suhtautumaan näihin Svinhufvudin ja Hertzenin röyhkeihin mielenosoituksiin, on toistaiseksi tietämätöntä, mutta tulen minä siitä tiedon saatuani heti ilmoittamaan Teidän Ylhäisyydellenne.»

* * * * *

Kun maan sanomalehdissä julkaistiin uutinen Svinhufvudin virastaerottamisesta, herätti se suuttumusta kaikkialla. Muutamia ystäviä saapui Kotkaniemeenkin puristamaan Svinhufvudin kättä. Niinpä kävivät hänen luonaan autolla Viipurista käsin pankinjohtaja Johannes Lundson ja varatuomari Severin Avellan. Niinikään kävi hänen luonaan uudelleen vapaaherra Adolf von Bonsdorff. Hänen käynnistään Svinhufvud kertoo:

— Silloin tuli Bonsdorff uudelleen Kotkaniemeen. Jo ensimmäisellä kerralla täällä käydessään hän oli esittänyt, että tulisin Helsinkiin ja rupeaisin yhdessä hänen kanssaan puuhaamaan saksalaisella linjalla. Minulle oli kuitenkin silloin kasaantunut niin paljon töitä ja olin niin kiinni tuomiokuntani hoidossa, etten päässyt lähtemään. Kun nyt oli tullut tieto, että Seyn oli antanut minulle eropassin, tuli Bonsdorff taas ja sanoi:

»Nyt sinä joudat!»

Selitin hänelle, etten ole vieläkään ihan valmis, sillä en aio totella Seynin käskyjä, ennenkuin hän väkivalloin ajaa minut pois virasta. Sitten kun se tapahtuu, olen kyllä valmis lähtemään. Mutta Bonsdorff vastasi: