Part 2

»Se on turhaa härkäpäisyyttä vain sinun puoleltasi! Eihän ole mitään käytännöllistä hyötyä vastaanponnistelemisesta, sillä kyllä ryssät kuitenkin ajavat sinut pois, kun ovat kerran eropassinkin antaneet!»

Ja hän jatkoi:

»Tule nyt vain Helsinkiin; koetetaan päästä yhteistoimintaan saksalaisten kanssa, ja siihen sinua tarvitaan mukaan!»

Vastasin hänelle, ettei se ihan vielä sovi.

Minä olin näet ollut jo niin kauan ryssien vastustuspuuhassa, että minun piti jatkaa loppuun saakka. Velvollisuuteni oli seisoa paikoillani viimeiseen asti. Olin muillekin saarnannut, ettei saa lähteä, jos viranomaisilta tulee laiton erokäsky.

Sanoin siis Bonsdorffille, että jos minä nyt jätän virkani, voidaan sanoa, etten ole seurannut omaa oppiani, vaan jättänyt virkani heti kun käsky tuli. Eihän Bonsdorff ollut tyytyväinen päätökseen, mutta niine hyvineen erottiin. Lupasin kyllä tulla mukaan, kun ryssät ensin ajavat minut virastani, ja sovittiinkin, että sitten ryhdytään vetämään vahvasti samaa köyttä.

Samanaikaisesti kuin viranomaiset neuvottelivat Svinhufvudin erottamisesta, julkaistiin maan sanomalehdissä uusi venäläistyttämisohjelma, joka julkeudessa ylitti kaikki aikaisemmat sortomääräykset ja toteutettuna olisi saattanut maan kaikki virastot venäläisen valvonnan alaisiksi ja tehnyt siten täydelleen lopun Suomen autonomiasta. Tämä uusi suunnitelma oli Korevon komitean työtä, jossa istuivat maamme pahimmat viholliset. Sen 38 pykälää sisälsivät, paitsi määräyksiä Suomen posti-, tulli- ja rahalaitoksen hävittämisestä, myöskin täydellisen suunnitelman yliopiston, koulujen ja rautatien venäläistyttämiseksi. Niinikään sisältyi siihen erityisiä toimenpiteitä yhdistyksiä, kokouksia ja sanomalehtiä vastaan sekä virkamieskuntamme venäläistyttäminen ja paikallistuomioistuinten asettaminen Pietariin vastarinnan murtamiseksi.

Tämä ohjelma julkaistiin samaan aikaan kuin Venäjän armeija oli aloittanut suuren hyökkäyksensä Puolan kautta Saksaan ja oli matkalla Berliiniä kohden. Tuntui kuin Venäjän natsionalismi olisi nyt aloittanut myös lopullisen sotamarssinsa Suomeen ja pyrkinyt kaikin emoin muuttamaan maamme venäläiseksi kuvernementiksi.

* * * * *

Maanantai-iltana marraskuun 23 p:nä Svinhufvud istui teepöydän ääressä perheensä keskellä tietämättä mitään niistä neuvotteluista, joita viranomaiset kävivät hänen kohtalostaan. Mutta ilmassa tuntui kuitenkin aavistusta myrskyisistä tapahtumista. Olihan tärkeimmät ja kiireimmät työt saatettu kuntoon kaiken varalta, ja matkatavaratkin käräjiä varten oli laitettu valmiiksi. Huomennahan oli vaikeneva se päivä, jolloin Luumäen jännityksellä odotetut käräjät alkaisivat, käräjät, jotka Lappeen tuomiokunnan tuomari tulisi itse istumaan ryssien eropasseista välittämättä.

* * * * *

Suuri oli Venäjän valta marraskuun tapausten pelästyttämässä maassamme. Täyttyihän Suomi vain täyttymistään venäläisellä sotaväellä. Joka yöhän luikersi Pietarista pitkiä sotilasjunia kuin käärmeitä yli rajan.

Ja kaikkea tätä suurta valtaa tultaisiin huomenna uhmaamaan — ilman aseita.

LUUMÄEN KÄRÄJÄT JA VANGITSEMINEN.

Vielä eilen liitelivät viimeiset koivunlehdet syystuulessa, pyörivät pihalla aikansa ja lähtivät vihurin mukana kulkemaan Kivijärvelle, jonka selällä vyöryivät laineet vaahtopäisinä, synkkinä ja syksynharmaina. Toiset oli jo sade kaivanut hiekkaan kiinni, mutta toiset lentelivät vielä vapaina, kunnes tarttuivat kosteaan maahan ja jäivät liikkumattomina makaamaan siihen pitkäksi talveksi.

Kartanon vieressä seisova mäntymetsä huojui suuressa tuulessa ja katseli järven vaahtopäitä, jotka kiitivät kilpaa vihureiden kanssa ikäänkuin tahtoen nostaa järven käynnin viimeiseen hurjaan voimaansa. Metsä yritti suojella laineitten selkää vihureilta, mutta yltyikin itse huojumaan, jopa sellaisella voimalla, että rungot natisivat ja vonkuivat kuin myrskysäällä. Mutta yöllä oli maa peittynyt valkoiseen lumeen. Tuuli oli laannut, ja Kivijärvi odotti peilityynenä ohutta jäistä peitettä.

Samana aamuna kuin talven ensi lumi oli tullut maahan — oli jo marraskuun 24:s päivä —, seisoi Kotkaniemen portailla, kotinsa ovella, Lappeen tuomiokunnan tuomari. Tuntui niin omituiselta seisoa siinä keskellä tyyntä talvista maisemaa. Pimeän ja myrskyisen syksyn jälkeen oli talvi tullut niin yhtäkkiä, niin vitivalkoisena, että lumi aivan häikäisi silmiä.

Mutta tyven ja rauha olivat vain tyyntä ennen suurta myrskyä. Sen aavisti kotinsa portailla seisova tuomari lähtiessään täyttämään velvollisuuttaan. Hän sanoi vakavana jäähyväiset vaimolleen, nosti rekeensä matkatavarat ja lähti ajamaan käräjille.

* * * * *

Käräjätalolla, Luumäen aseman lähellä, oli piha täynnä väkeä. Jo aamulla aikaisin, ennen päivän koittamista, oli miehiä alkanut saapua. Monet tulivat aina pitäjän syrjäkulmilta saakka. Ei käräjöimään eikä todistamaan, vaan muuten vain kuulemaan ja näkemään, mitä tapahtuman piti. Tieto oman tuomarin erottamisesta oli voimakkaasti tärisyttänyt Luumäen miesten mieliä. Ja kun huhu oli kertonut kylillä, että tuomari erottamisesta huolimatta tulisi itse istumaan käräjät, ei kukaan tahtonut jäädä kotiin, vaan kiiruhti seuraamaan niiden kulkua.

Tuomarin saapuessa käräjätalolle oli väki jo menossa sisään. Miehet pyyhkivät lumisia saappaitaan porstuan eteen asetettuihin vereksiin havuihin. Mutta tuomarin noustessa reestä siirtyivät miehet syrjään, antoivat tietä ja tulivat itse hiljalleen perässä.

Pian oli pienen talonpoikaistalon sali täpötäynnä väkeä. Lautamiehet istuivat juhlallisina paikoilleen penkkiriveille ja tuomari asettui tuolilleen pöydän taakse. Hänen apulaisensa, hovioikeudenauskultantit Elias von Hertzen ja Yngve Svinhufvud, ryhtyivät jännittynein mielin seuraamaan käräjäin istumista ja tapahtumain kehittymistä. Mutta Elias Kiuru, käräjätalon isäntä, meni ulos pihalle pitämään silmällä vangitsijoita, joiden aavistettiin saapuvan.

Ensimmäisenä päivänä oli käräjillä myös saapuvilla varatuomari Bertil Brunou, viipurilainen asianajaja ja Svinhufvudin entinen apulainen, mutta hän matkusti jo toisena päivänä takaisin Viipuriin odottamaan oman asiansa esilletulemista.

Lain määräysten mukaan aloitettiin käräjät nytkin lyhyellä jumalanpalveluksella. Luumäen pastori O.V. Päiviö nousi seisomaan ja saarnaamaan. Hän muistutti mieliin velvollisuutta toimia aina omantunnon mukaan, silloinkin, kun velvollisuuden täyttäminen saattaisi tuntua raskaalta. Lopuksi hän luki rukouksen pyytäen Jumalaa siunaamaan ja oikein säätämään ne tuomiot, jotka alkavilla käräjillä tulisivat langetettaviksi. Rukouksen loputtua laulettiin virsi, johon käräjäväki hartaasti yhtyi. Sen päätyttyä julisti tuomari käräjät alkaneiksi. Mutta sitä ennen hän kysyi lautamiehiltä, tahtoivatko he istua käräjiä hänen kanssaan siitä huolimatta, että hänet oli erotettu, vastasivat myöntävästi.

* * * * *

Seisottiin pihamaalla ja pidettiin käräjätaukoa. Miehet tarinoivat piiput hampaissa. Keskusteltiin ja odotettiin. Asemalta kuului Viipurin junan vihellys. Laiturille pysähdyttyhän puuskutteli se siinä rauhattomana hetken ja jatkoi jälleen matkaansa. Kohta näkyi tiellä sanantuoja. Ryssät eivät vieläkään olleet tulleet. Jo toista päivää oli käräjiä pidetty, käyty joka junalla tiedustamassa, odotettu ja aavistettu, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Arveltiin ryssien jo ehkä jättävän asian sikseen.

Vähitellen siirryttiin sisään ja ryhdyttiin jatkamaan käräjien istumista. Alkoi jo hämärtää.

Mutta yhtäkkiä, neljännentoista asian ollessa esillä, juoksi sisään Elias Kiuru ja ilmoitti:

— Nyt ne tulivat!

Kymmenet katseet suuntautuivat maantielle. Väkijoukon päitten takaa näkyi auto poliiseineen. Hetken päästä seisoivat vangitsijat jo ovella.

— Viipurin läänin kuvernöörin määräyksestä keskeytämme käräjät ja pidätämme teidät, ilmoitti Viipurin poliisimestarin apulainen Grigorjeff röyhkeästi ja lakkia päästään nostamatta.

— Näyttäkää paperinne!

— Tässä ne ovat, mutta nouskaa seisomaan, kun puhuttelette meitä!

— Minä olen istuva tuomari enkä teidän edessänne: nouse seisomaan, silloin kun istun oikeutta.

Nyt yrittivät poliisikonstaapelit käydä jo käsin kiinni Svinhufvudiin, mutta hänen torjuva katseensa; sai heidät peräytymään. Silloin Grigorjeff ilmoitti:

— Saatte tunnin aikaa järjestääksenne paperinne, jotka teidän tulee jättää tänne!

Käräjätuvassa oli koko keskustelun ajan vallinnut painostava hiljaisuus. Luettuaan vangitsemismääräyksensä tuomari nousi, ulkonaisesti täysin tyynenä, ja lähti laittamaan matkatavaroitaan kuntoon. Kun kaikki oli valmista, sulkivat poliisit käräjähuoneen ovet ja sinetöivät ne.

* * * * *

Käräjien istumisesta ja vangitsemisestaan Svinhufvud kertoo:

— Taisi olla tiistaipäivä, kun aloin istua Luumäen syyskäräjiä. Odotettiin, että tietysti viranomaiset lähettävät jonkun ottamaan minut kiinni tai ainakin estämään käräjien pidon. Ensimmäisenä päivänä ei kuulunut yhtään mitään. Seuraava päivä kului samoin puoleenpäivään asti. Aamulla kävivät apulaiseni kurkistamassa jokaista junaa, joka tuli Viipurista, varsinkin päiväjunaa, joka tuli kolmen tai neljän aikaan, mutta tuli sana, etteivät poliisit vieläkään tulleet. Silloin aloitettiin kaikessa rauhassa iltaistunto ja ajateltiin, ettei tänään ole mitään hätää. Mutta yht'äkkiä tulivat poliisit biilillä. Niitä oli kaksi poliisiupseeria, Grigorjeff oli toisen nimi ja toisen v. Gross, ja niillä oli kolme pitkää poliisia matkassa. Ne tulivat keskellä istuntoa — oli juuri todistajain kuulustelu jossakin jutussa —, ja siihen loppui käräjien pito minun puoleltani. Todistajat jäivät suu auki seisomaan ja ihmettelemään, että mitä tässä nyt tapahtuu. Minä arvasin poliisien asian ja kysyin, keitä tulijat ovat. Ne vastasivat, että minut piti vangita ja viedä Viipurin lääninvankilaan. Pyysin kuitenkin näyttämään papereita. Ne olivat Seynin ja Viipurin läänin kuvernöörin laittamia. Vastasin silloin:

»En voi ruveta herrojen kanssa tappelemaan! Viekää mihin viette, mutta laitonta se on!»

Ne antoivat minulle yhden tunnin aikaa ja sanoivat, että tuomiokunnan paperit pitää jättää entiselleen, mutta omat tavarat saa järjestää matkakuntoon.

* * * * *

Tunti on jo kulunut. Käräjäväki on tungeksinut pihamaalle ja maantielle auton vierelle. Ympäröivistä kylistä ovat naiset ja lapsetkin tulleet katsomaan.

Yngve Svinhufvud oli juuri sinä hetkenä poissa käräjätalolta, kun poliisit saapuivat. Hän oli kiiruhtanut asemalle vuorostaan tiedustelemaan, joko vangitsijat nyt saapuvat. Hänen palatessaan oli jo isä vangittu, auto maantiellä ja piha pelästynyttä väkeä täynnä.

Jo saapuu Svinhufvud mustaan talviturkkiin pukeutuneena ja matkalaukku käsissä. Pihalla odottaa väkijoukko, jonka rivit ovat taajentumistaan taajentuneet, ja väistää hänelle tietä. Miesten kädet puristuvat nyrkkiin, ja päät paljastuvat. Sanattomin katsein he seuraavat hänen askeliaan luoden kantapäillä seuraaviin poliiseihin katseen, joka saa näiden kasvot kalpenemaan.

Juuri kun Svinhufvud astuu poliisin saattamana portailta pihan poikki autoa kohden, tulee häntä vastaan varatuomari Martti Eklund, hänen entinen apulaisensa, joka on saapunut hetki sitten junassa Kouvolasta käsin ajamaan asioitaan Luumäen käräjille. Nähdessään hänet sanoo Svinhufvud:

— No, Martti, taisitpa nyt tulla liian myöhään!

Svinhufvudin astuessa autoon katkaisee Martti Eklund hiljaisuuden. Hän nousee väkijoukon keskelle, koroittaa äänensä ja ryhtyy pitämään puhetta. Mutta tuskin on hän ehtinyt sanoa ensimmäiset sanansa, kun poliisi keskeyttää hänet.

— Enkö minä saa edes _puhua_!

— Ette!

Mutta vielä ei ole suuttumuksen myrsky vaimennettu. Aidan vierellä nousee puhumaan toinen mies, yksi Luumäen isännistä, mutta kaatuu maantieviereen poliisin nyrkin iskusta. Samassa vierähtää auto liikkeelle hämärtävään kylään, mutta lumivalkeata tietä pitkin. Eläköönhuuto, Suomen oikeudelle ja sen puolustajalle kohotettu, nousee talviseen hämärään. Se on loukatun kansan vastalause väkivaltaa vastaan.

Käräjätalon pihalla on jälleen hiljaista. Valot syttyvät kylän mataliin taloihin ja näkyvät surullisina pimeässä yössä.

* * * * *

Siellä, missä Kotkaniemeen erkaneva kartanotie yhtyy Viipurin maantiehen, seisoo talvisessa kylmässä tuomarin vaimo, Ellen-rouva, odottaen joka minuutti aseman suunnalta saapuvaa autoa. Puhelimitse oli Kotkaniemeen hetki sitten ilmoitettu tuomarin vangitsemisesta, ja heti oli juostu tien mutkaan katsomaan ja hyvästiä sanomaan. Vieressä seisovat männyt heittivät synkän varjon maantielle. Edessä häämötti hiljainen Toikkalan kylä harmaine rakennuksineen.

Jo kuului auton surinaa pimeästä metsästä. Lyhdyt valaisivat tien mutkaa. Mutta tuskin oli auto ilmestynyt kohdalle, kun se jo oli kadonnut samaan hämärään, josta oli tullutkin. Vain sen ääriviivat olivat erottuneet öistä kylää vastaan.

Ei ollut autossa istunut tuomarikaan nähnyt tien mutkassa värisevää vaimoaan, ei edes aavistanut, että sanoma vangitsemisesta oli jo tullut tämän korviin.

* * * * *

Jo näkyvät Lappeenrannasta hämärät tulet. Pimeällä maantiellä erottuvat poliisien kasvot valoja vastaan. Heidän vierellään istuva Lappeen tuomiokunnan tuomari, jonka he väkivalloin ovat raastaneet virastaan ja kodistaan, ei ole vaihtanut sanaakaan heidän kanssaan. Koko matkan on vallinnut syvä hiljaisuus, jonka on katkaissut vain tien käänteissä kuuluva auton törähdys. Entistä synkempään pimeään katoaa jälleen maantie. Mutta ennenkuin Viipurin tulet alkavat näkyä, pysähtyy auto yht'äkkiä pimeässä metsässä. Siihen tullutta vikaa ryhdytään kiireellä korjaamaan, mutta sillä aikaa kuin autoa korjataan, palelevat poliisiupseerit miehineen ohuissa pukimissaan, hyppivät lumisella tiellä, paukuttavat käsiään ja palelevat sittenkin.

Hetken kuluttua auto jatkoi matkaansa. Taivaalla näkyivät heikkoina Viipurin valojen kajastukset. Maantiellä kiiruhti vastaan yksinäinen reki, väisti tiensyrjään ja jäi ihmetellen katsomaan mustaa autoa. Kohta piirtyivät eteen Viipurin linnan jäyhät muurit. Ne seisoivat synkkinä vartiopaikallaan, ja niiden piirteissä kuvastui vuosisatojen kärsimys. Ne olivat nähneet miespolven toisensa jälkeen elävän ja taistelevan Suomen puolesta, ja ne olivat itse suojelleet Karjalaa ja koko Suomea.

Tuntui kuin Viipurin linnan muurit seisoisivat tänä iltana ylpeinä vartiopaikallaan, sillä ne ovat jälleen nähneet uuden sukupolven puolustavan Suomen kunniaa. Ja vaikka linnan tornit kohoavat synkkinä öiselle taivaalle, satojen valojen ympäriltä sammuttua, piirtyvät niiden varjot kuitenkin, himmeinäkin, yhtä taipumattomina ja jäykkinä kuin vuosisadat sitten Suomenlahden väräjävään pintaan. Valot ovat sammuneet ympäriltä, mutta eivät kansan sydämistä. Siellä värähtelee vielä toivo isänmaan vapaudesta.

* * * * *

Samaan aikaan kuin auto vieri Salpausselän maantietä Viipuria kohden, oltiin kaupungissa kiireisessä toiminnassa. Pankinjohtaja Lundsonille oli puhelimitse ilmoitettu Svinhufvudin vangitsemisesta, ja hän oli heti tiedon saatuaan järjestänyt vahdit kaupungin tärkeimpiin paikkoihin, jotta voitaisiin saada selville, minne vanki viedään. Ensimmäiset vahdit olivat valleilla venäläisten kasarmien kohdalla, jonne arveltiin vangitsijain yrittävän piilottaa Svinhufvudin. Toiset vahdit olivat linnan sillalla ja kolmannet asemalla, koska pidettiin mahdollisena, että vangitsijat toisivatkin Svinhufvudin junaan joltakin väliasemalta ja johtaisivat siten etsijät harhaan.

Vartijoina olivat monet Lundsonin hyvät ystävät, kuten varatuomarit Severin Avellan ja Edvard Hällfors sekä toimittaja Mikko Puhakka. Lundson itse hoiti vartijain järjestelyä ja puhelinta. Kaikista näistä järjestelyistä huolimatta ei Svinhufvudin tuloa kaupunkiin huomattu, sillä vangitsijat olivat valinneet näkymättömän tien. Kaikkein vähimmin aavisti Svinhufvud itse, että hänen ystävänsä Viipurissa vartioivat häntä.

* * * * *

Svinhufvudin ryhtyessä istumaan Luumäen käräjiä yritettiin Viipurin lääninhallituksesta soittaa pitäjän nimismiehelle ja tiedustella asiain kulkua. Siitä huolimatta, että yritystä uusittiin viiteen eri kertaan, ei yhteyttä Luumäelle saatu. Puhelimen ilmoitettiin olevan epäkunnossa.

Seuraavana aamuna soitti kuitenkin Luumäen nimismiehen rouva lääninhallitukseen ja ilmoitti miehensä sairastuneen. Tämä oli tietysti tekosyy, sillä nimismies ei tahtonut ryhtyä vangitsemaan Svinhufvudia, vaan tekeytyi hänen neuvostaan mieluummin sairaaksi. Kun rouvalta tiedusteltiin, kuka istui Luumäen käräjiä, sanoi hän, ettei hän sitä tiennyt. Silloin päättivät viranomaiset tiedustella asiaa erään yksityishenkilön välityksellä. Tämä pääsikin puhelinyhteyteen Luumäen kanssa ja sai tietää, että:

— Kyllä se on se vanha ukko itse, joka istuu käräjiä!

»Saatuani nämä tiedot» -— niin kertoo vääristellen Viipurin läänin kuvernööri Anatol Aleksandroffin laatimassa salaisessa venäjänkielisessä kirjelmässä kenraalikuvernöörille — »minä heti määräsin Viipurin kaupungin apulaispoliisimestarin kapteeni Grigorjeffin matkustamaan Luumäelle, jonne tämä komissaari von Grossin ja kolmen konstaapelin seurassa saapui kello neljän jälkeen iltapäivällä. Käräjiä pidettiin parhaillaan, ja puheenjohtajana istui Svinhufvud tuomarinpöydän takana. Poliisin astuessa oikeussaliin vaikeni hän ja kalpeni huomattavasti. Yleisö sitävastoin ei ollut poliisin tulosta sanottavasti milläänkään. Julistettuaan kovalla äänellä istunnon päättyneeksi kapteeni Grigorjeff astui Svinhufvudin luo ja julkiluki määräyksen hänen vangitsemisestaan. Svinhufvud halusi antautua kapteenin kanssa joihinkin keskusteluihin, mutta tämän ilmoitettua, ettei hän voi ottaa kuullakseen mitään selittelyjä, Svinhufvud yritti ruveta pitämään puhetta läsnäoleville, minkä kapteeni Grigorjeff kuitenkin keskeytti heti alkuunsa. Nähdessään, ettei hänen onnistuisi puhua yleisölle, Svinhufvud kääntyi jälleen Grigorjeffin puoleen ja pyysi lupaa saada muuttaa pukua, mikä hänelle myös sallittiin. On merkille pantava, että Svinhufvudilla, joka asuu 3—4 km:n [todellisuudessa 6 km:n] päässä oikeuspaikalta olevalla tilallaan, oli viereisessä huoneessa pito- ja liinavaatteita y.m. sisältävä matkalaukku, jonka hän otti mukaansa autoon. Ajateltavissa on, että Svinhufvud oli varustautunut kaikkien tapausten varalta. Mitään vihamielisyyttä ei kokoontuneen yleisön taholta havaittu; vasta sitten kun auto ja siinä ollut pidätetty lähti liikkeelle, kuultiin muutamia 'eläköön'-huutoja.»

* * * * *

Jossakin hyvin kaukana leimahtelevat taivaalla kirkkaat salamat, ja valtaisa tykkien jyrinä kantaa penikulmien päähän. Ne ovat koston salamoita, mutta ne eivät näy Suomen taivaalle. Ne ovat vapauteen pyrkivän poljetun oikeuden jyskettä, mutta ne eivät kuulu Viipurinlinnan porteille. Eivät ainakaan vielä tänä yönä.

VANKINA VIIPURISSA.

Tunti sitten oli auto pysähtynyt vankilan oven eteen. Oli seisottu jossakin ahtaassa kansliassa tarkastettavana ja tutkittavana. Paperit oli otettu pois, vieläpä vyöltä puukkokin, jota ei koskaan ollut tarvinnut toiselle antaa. Se oli uskollisesti heilunut kupeella vuodesta toiseen ikäänkuin uhman merkkinä. Nyt oli sekin otettu pois.

* * * * *

Sinä iltana valvottiin Kotkaniemessä myöhään eikä nukuttu yölläkään. Koko illan olivat puhelimet soineet Viipuriin. Oli touhuttu ja pakattu. Ellen-rouvan tuli jo aikaisin seuraavana aamuna matkustaa Viipuriin. Niin oli sovittu pankinjohtaja Lundsonin kanssa, jonka kodin turviin tuomarin puoliso kutsuttiin.

Oli vielä pimeä, kun reki vierähti Kotkaniemen portailta talviseen pimeään, sama reki, joka päivää, kahta aikaisemmin oli kuljettanut käräjätalolle Luumäen tuomaria. Nyt istui samassa reessä hänen vaimonsa oudoin aavistuksin. Edessä oli synkkä tie, mutta vielä synkempi oli itse elämä.

Asemalla, junaan noustessa, näkyi laiturilla tuttuja kasvoja, joilla kuvastui vakava osanoton ilme. Mutta junassa istui vieraita, tuntemattomia ihmisiä, jotka välinpitämättöminä, melkein ynseästi, katsoivat uutta matkustajaa. Juna vihelsi niinkuin ennenkin, lähti nytkähdellen liikkeelle ja vauhtiin päästyään kiiti hyvää kyytiä kohti tuntematonta. Vain muutamille asemille se pysähteli hetkeksi viheltämään ja ajoi suoraan Viipuriin.

Yksinäisiä jalankulkijoita kiiruhti Viipurin katukäytävillä, ja aseman edustalla kuului kimeä sanomalehtipojan ääni. Elämä tuntui sykkivän Viipurissa samassa tahdissa kuin ennenkin. Aamun sanomalehdissä oli kyllä uutinen Svinhufvudin vangitsemisesta, mutta se oli lyhyt ja asiallinen. Koko maan sanomalehdistö kertoi tapahtuman vain lyhyin uutisin, uskaltamatta sanallakaan sanoa mielipidettään sen johdosta. Tuntui kuin noissa sanomalehtiuutisissa olisi kaikkein elävimmin kuvastunut kansan ahdistus. Ne eivät voineet julkaista uutista edes suurin, sanovin otsikoin, puhumattakaan vastalauseista. Julkisen sanan piti vaieta silloinkin, kun oli kysymyksessä kansan pyhimpien oikeuksien puoltaminen.

Mutta Suomen kansa oli oppinut lukemaan rivien välistä. Kädet puristuivat nyrkkiin, kun tuli tieto eduskunnan monivuotisen puhemiehen vangitsemisesta, ja viimeisetkin velvollisuussiteet Venäjään katkesivat.

* * * * *

Kun Lappeen tuomiokunnan tuomari aamulla rauhattoman päivän ja yön jälkeen istui koppinsa vuoteen vieressä, kuului käytävällä askelten kaiku. Vartija avasi oven ja kehoitti vankia seuraamaan mukana kansliaan. Siellä oli tuomarin puoliso jo odottamassa. Outo väristys kävi läpi molempien ruumiin. Eilen omassa kodissa ja tänään vieraassa vankilassa. Katseet puhuivat ja sanat vaikenivat.

* * * * *

Sinä vuonna, jolloin Lappeen tuomiokunnan tuomari tuotiin vankina Viipuriin, oli lääninvankilan päällikkönä Arvid Stråhlman. Hänen apulaisenaan oli nuori Walter von Gerich, jonka mieltä laiton vangitseminen vavahdutti niinkuin koko Suomen kansaakin. Hän koetti parhaansa mukaan lievittää sitä loukkausta, joka oli kohdannut hänen maanmiestänsä. Jo seuraavana päivänä siirrettiin vanki hänen toimestaan yksinäisestä kopistaan tilavaan ja valoisaan sairaalahuoneeseen. Hänen avullaan pääsi Ellen-rouva joka päivä, toisinaan kahdestikin, tervehtimään miestään. Ja monet tuttavatkin saivat käydä tapaamassa vangittua tuomaria, niiden joukossa pankinjohtaja Lundson ja vanha hovioikeudenneuvos G.W. Homén. Vankilassa käyneiden joukossa olivat myös tohtorit von Numers ja Granberg, jotka tutkivat hänen terveyttään ja myöhemmin hankkivat hänelle runsaasti lääketarpeita.

* * * * *

Matkastaan Viipuriin ja sielläolostaan Svinhufvud kertoo:

— Käräjätalosta lähdettiin matkalle avonaisella autolla, ja minä tarkenin siinä hyvin, kun minulla oli turkkini ja karvalakkini, mutta poliiseja paleli koko lailla, sillä niillä oli liian vähän vaatetta. Kun ajettiin Kotkaniemen tienristeyksen sivu, ei tiellä näkynyt eikä kuulunut mitään. Matka meni koko hyvin muuten, mutta tiellä Lappeenrannan ja Viipurin välillä joutui auto epäkuntoon, ja siinä viivyttäessä poliisit palelivat ja voivottelivat pakkasta.

Vihdoin päästiin perille Viipuriin, ja siellä otettiin ystävällisesti vastaan. Ensimmäisen yön minä makasin kopissa, en muista missä kerroksessa, mutta seuraavana aamuna vietiin minut lääkärien määräyksestä sairaalaan. Se oli iso huone, jossa oli neljä sänkyä, mutta minä sain asua siellä yksin. Siellä olikin erinomaisen hyvä olla. Ruoat tuotiin kaupungilta, eikä siellä ollut mitään hätää. Ja sinne sai vähitellen tulla tervehtimäänkin. Vaimoni pääsi jo heti alusta.

Hyvä mies vankilassa oli luutnantti Walter von Gerich, josta oli paljon apua. Ståhlman oli vähän arempi ja pysytteli enemmän syrjässä, mutta Gerich järjesti kaikki hyvin. Hän kävi useamman kerran päivässä minua tervehtimässä, ja me juttelimme asioista hyvin paljon.

* * * * *

Eräänä marraskuun harmaana päivänä avautui lääninvankilassa jälleen sen huoneen ovi, jossa asui Lappeen tuomiokunnan tuomari. Sisään astui vanha tuttu, silloinen ratsumestari Hannes Ignatius. Hänellä oli paljon mielenkiintoista kerrottavaa. Ulkomailta juuri palanneena oli hänellä Ruotsin lehtiä mukanaan. Niissä kerrottiin jostakin muustakin kuin ryssien voitoista, joista kotimaan lehdet olivat olleet uutisia täynnä. Ruotsissa ei sotasensuuri pakottanut sanomalehtiä selittämään tappioita voitoiksi, vaan antoi esittää tosiasiat sellaisinaan. Ja ne olivat ryssille vähemmän mieluisia. Marraskuun lopulla oli itärintamalla, Kutnon ja Lipnon luona, käyty ankaria taisteluja. Hindenburg oli antanut venäläisille vahvasti selkään ottaen vangiksi kokonaisia rykmenttejä. Tieto saksalaisten voitoista oli vangille iloinen uutinen. Maailmansota saattaisi ehkä murtaa Venäjän vallan ja antaa Suomelle vapauden.

KARKOITUSMÄÄRÄYS.

Oli marraskuun 28:s päivä. Vanki istui vuoteensa reunalla ja tutki edessä olevaa ranskankielistä Venäjän historiaa. Siinä kerrottiin, kuinka Venäjän kansa oli kolmatta sataa vuotta kantanut orjan kahleita. Tataariheimo oli hallinnut suurta kansaa, jolla ei ollut voimaa karistaa päältään vierasta iestä. Kun valta vihdoin oli tullut kansan omille miehille, oli Venäjän kehityksessä alkanut uusi kausi. Vieraita heimoja orjuutettiin, niiden joukossa monia suomensukuisia kansoja, jotka, jos olisivat olleet yksimielisiä, olisivat ehkä voineet selviytyä voittajina taistelussa. Nyt oli heidät lyöty maahan, monet heimot olivat jo kuolleet, ja niiden viimeiset rippeet asuivat hajallaan yli laajan pohjoisen Venäjän. Vanha syrjääninoita Pam oli jo yli 600 vuotta sitten sanonut kansalleen, että Moskovasta ei meille voi tulla mitään hyvää, mutta hänen sanojaan ei uskottu. Seurauksena oli, että Venäjä oli voittanut ensin kaukaisemmat heimokansat ja tullut nyt Suomen porteille. Nevan rannalle oli Pietari-tsaari Isonvihan aikana rakentanut pääkaupunkinsakin. Sataa vuotta myöhemmin Venäjä valloitti Suomen kokonaisuudessaan, mutta ei sentään koskenut Ruotsin lakeihin ja suomenkieleen. Nyt sensijaan oli Venäjä tullut Suomen koteihinkin ja pyrkinyt salakavalasti kuin varas viemään kansalta oikeuden ja äidinkielenkin turvan.

* * * * *

Kun ovi jälleen avautui ja vartija tuli hakemaan vankia kansliaan, oli Svinhufvud yhä edelleen kirjansa ääressä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Todellisuus karkoitti pian mietteet. Edessä seisoi Viipurin kaupungin poliisimestari, joka ryssiä kumartelemalla oli kohonnut asemaansa. Vangin astuessa sisään istui poliisimestari pöytänsä ääressä vakavan näköisenä.

— Kenraalikuvernööri on määrännyt teidät karkoitettavaksi Tomskiin!

— Määrätkää vain, karkoittakaa vain, yhtä laitonta on kaikki!

Poliisimestari ilmoitti edelleen, että vanki sai kolme päivää aikaa järjestääkseen asioitaan, minkä jälkeen oli lähdettävä matkalle.

Keskustelu päättyi siihen. Svinhufvudin kohtalo oli ratkaistu.

* * * * *

Maan sanomalehdissä oli lyhyt uutinen Svinhufvudin karkoittamisesta. Niinpä Helsingin Sanomat kertoi vain seuraavaa:

»Viime lauantaina ilmoitettiin Viipurin lääninvankilaan viedylle Lappeen tuomiokunnan tuomarille, asessori P E. Svinhufvudille, että kenraalikuvernööri oli määrännyt hänet karkoitettavaksi Tomskin kuvernementtiin Siperiassa sodan ajaksi.»

Ennenkuin yllämainittu uutinen tuli julkisuuteen, oli kenraalikuvernööri pitänyt hyvää huolta yleisen mielipiteen valmistelemisesta vastaanottamaan karkoitustietoa. Edellisen päivän sanomalehdissä oli nimittäin julkaistu kenraalikuvernöörin selitys vangitsemisen johdosta, mutta siinä oli esitetty vain Kasanskijn ja Svinhufvudin välinen kirjeenvaihto, ei muuta. Kenraalikuvernöörin erottamis- ja karkoittamispäätösten perusteluista ei mainittu sanaakaan.

* * * * *

Samana päivänä kuin Viipurin poliisimestari ilmoitti Svinhufvudille karkoittamisesta, kävi Ellen-rouva tervehtimässä miestään. Tuskin oli hän saanut tietää surusanomasta, kun hän jo ilmoitti olevansa valmis seuraamaan mukana. Niin oli päättänyt tehdä Alma Hasselblattkin, Vaasan pormestarin puoliso, jonka miehen venäläiset jo muutamia kuukausia aikaisemmin olivat raastaneet Siperiaan. Etappitietä oli Ivar Hasselblatt saanut matkustaa kaukaiseen Taraan Omskin kuvernementissa. Puoliso oli tahtonut heti seurata miestään, mutta ei ollut löytänyt häntä. Vasta kuukausien kuluttua saapui Siperiasta kirje, joka kertoi kauheasta matkasta halki Venäjän lakeuksien. Silloin päätti Alma Hasselblatt matkustaa miehensä luokse. Tässä tarkoituksessa hän oli nyt saapunut Viipuriin ja pyytänyt saada yhtyä samaan matkaan Ellen ja P.E. Svinhufvudin kanssa.

Walter von Gerich oli heti tarjoutunut matkaan saattamaan, mutta hänelle ei annettu lupaa siihen. Syy saattajanhankkimis-ajatukseen oli se, että Ellen-rouva ei osannut lainkaan venättä eikä hän olisi voinut yksin matkustaa Venäjällä. Epätietoista myös oli, saisiko hän matkustaa yhdessä miehensä kanssa vai erikseenkö, ja ilman saattajaa ei kuitenkaan uskallettu toimittaa häntä matkalle.

* * * * *

Ensimmäisistä päivistään Viipurissa Svinhufvud kertoo:

— Olin siellä ollut muistaakseni pari kolme päivää, kun Pekonen kutsui minut ylös kansliaan ja sanoi, että kenraalikuvernööri oli karkoittanut minut Tomskiin. Sitten Pekonen kysyi, tahtoisinko kopion karkoitusmääräyksestä. Vastasin, etten siitä välitä; karkoittaminen oli yhtä laitonta kuin virastaerottaminenkin. Pekonen ilmoitti vielä, että sain kolme päivää järjestää asioitani, olematta kuitenkaan oikeutettu poistumaan vankilasta, ja että ihmisiä sai tulla vankilaan minua tapaamaan.

Kun tuli tieto karkoittamisesta, sanoi vaimoni, että hän lähtee matkaan. Seuraamme päätti yhtyä myös rouva Hasselblatt. Hänen miehensä, pormestari Hasselblatt, vietiin syyskuussa Siperiaan, ja hän sai matkustaa »etappitietä» kaikenlaisten rikollisten kanssa vankilasta vankilaan. Hän sai kärsiä parisen kuukautta, sillä vasta marraskuussa hän tuli perille Taraan. Rouva oli nyt tullut Vaasasta ja tahtoi seurata meitä Omskiin saakka.

Minulla oli vankilassa mukanani ranskankielinen A. Rambaud'n kirjoittama Venäjän historia. Se oli sangen mielenkiintoinen, sillä sen avulla saattoi jonkin verran tutustua Venäjän kansan vaiheisiin ja kirjaviin oloihin. Hannes Ignatius tarjosi jotakin muutakin luettavaa, mutta minä arvelin, etten tarvitse. Tuon Venäjän historian olin kyllä lukenut aikaisemmin käännöksenä, mutta nyt olin ostanut ranskalaisen alkuperäisen ja vähän myöhemmän painoksen.

* * * * *

Rauhaton päivä on jälleen hiljennyt illaksi. Valkeat lumikentät, jotka vielä eilen levittäytyivät yli seutujen, ovat päivän aikana ehtineet sulaa. Ilma on lämmennyt, ja syksyinen, musta maankuori on pilkistänyt uudelleen esiin. Tuuli, joka oli jo mennyt talveksi metsiin nukkumaan, on herännyt pimenevään syksyiseen ilmaan ja vinkuu rauhattomana nurkissa.

Vuoteensa vieressä istuu Lappeen tuomiokunnan tuomari, joka saman päivän aamuna on saanut tiedon karkoitusmääräyksestään. Ajatukset liukuvat jonnekin kauas Siperian aroille, suureen tuntemattomaan, mutta aivan huomaamatta ne palaavat jälleen kotiin Kotkaniemeen. Muistuu mieleen pöydän ääressä istuva perhe, jonka kasvoille lampunvalo jakaa valoja ja varjoja. Muistuu Kotkaniemen ihana hiekkaranta ja Kivijärven kymmenet saaret. Vielä muistuvat mieleen pihakoivut ja niiden vieressä seisova solakka mäntymetsä. Ja vanha Osmokin muistuu mieleen. Tuntuu kuin se seisoisi siinä edessä häntäänsä heilutellen ja hyppien. Sen ilolla ei ole rajaa, sillä nyt mennään metsään.

— No — no — Osmo — oleppas nyt — oleppas nyt — kyllä sitä kohta jo mennään!

Mutta siihen katkesikin muistojen tie. Edessä pilkottivat pienestä ikkunasta vankilan vastapäiset synkät muurit. Ja jossakin niiden sivuseinillä erottui rautaristikoitakin.

* * * * *

Mutta ennenkuin yö tuli, kumartui vanki uudelleen kirjan ääreen. Hänen edessään ei ollut enää Venäjän historia, vaan suomalainen lakikirja. Siihenhän ne olivat kirjoitetut isien pyhät lait, joita nyt oli häväisty ja joiden puolustajat oli teljetty vankiloihin.

Näin kertoo Svinhufvud itse tästä lakikirjasta, jonka hän oli ottanut mukaansa kaukaiselle matkalle: