Part 4

Illalla tultiin sanomaan, että nyt pitää lähteä matkalle. Edeltäpäin ei tietysti ilmoitettu mitään. Sinne tuli eräs herrasmies, joka osoittautui olevan poliisiupseeri Felsengart. Hän selitti tulevansa minua saattamaan. Otettiin tavarat ulos ja ajettiin asemalle. Siellä liittyi meihin toinen mies, joka osoittautui olevan kersantti Mashkaljoff ja joka puhui vähävenäjän murretta.

Felsengartilla oli rahaa pilettien ostoon. Minä neuvoin ostamaan piletit toiseen luokkaan, sillä ei sitä viitsi kolmannessa ajaa. Felsengart tuli kuitenkin pian takaisin tuoden tiedon, että toisen luokan piletit ovat loppuneet. No, sitten ostetaan ensimmäiseen luokkaan. Se miellytti häntä kovasti, ja hän osti kolme ensimmäisen luokan pilettiä. Ne maksoivat kappaleelta vain 45 ruplaa, johon tuli lisäksi sotaveroa 9 ruplaa, siis yhteensä 54 ruplaa 5 à 6 päivän junamatkasta. Se oli mielestäni hyvin huokeata.

* * * * *

Tiistai-iltana, joulukuun 8 p:nä seisoivat Pietarin Nikolain asematalon isossa salissa Ellen Svinhufvud ja Alma Hasselblatt odottamassa. Heidän seurassaan olivat Majewski ja Hackzell, toinen valmiina seuraamaan heidän mukanaan pitkälle matkalle, toinen valvomassa, että kaikki tapahtui sopimuksen mukaisesti. Mukana olivat asemalla myös professori Julius Iversén rouvineen ja Mary ja Olof Alfthan.

Mutta yhdellä monista asemalaitureista odotti Siperian juna.

Seurue seisoi siinä vaiti, mutta jokaisen katse tarkasti tiukasti viereisiä ovia, joista ihmisiä virtasi sisään matkatavaroineen. Erityisesti jokaista virkapukuista miestä katseltiin pitkään. Vihdoin tulivat odotetut. Sisään astui Svinhufvud kahden vartiomiehen saattamana. Hänet vietiin suoraan asemalaiturilla odottavaan junaan. Mutta hänen askeliaan seurattiin. Ja tuskin hän oli ehtinyt astua vaunuun, kun Ellen-rouva, Alma Hasselblatt ja Majewskikin olivat siellä. Muutaman hetken sai Svinhufvud keskustella saattajiensa kanssa. Kun asemakello oli lyönyt yhdeksän, vierähti juna liikkeelle. Samean ikkunan läpi näkyi selvästi, kuinka Svinhufvud reippaasti nyökytti päätään saattajilleen.

Ellen Svinhufvudin kasvoilla oli ahdistava, rauhaton aavistus vaihtunut iloon. Oltiin jälleen yhdessä. Vaikkakin karkoitettuina ja matkalla Siperiaan, mutta sittenkin yhdessä.

Pietarin valot näkyivät hetken ja katosivat pimeään. Sieltä täältä vilkkui kuitenkin vastaan toisia valoja. Ne olivat Inkerin kylien tulia, aivankuin viimeisiä jäähyväisiä siltä kansalta, joka vielä puhui suomenkieltä.

SIPERIAAN.

Junan ikkunoiden vieritse juoksevat ohi Venäjänmaan suuret metsät, jotka ovat lumettomia ja syksynharmaita. Siellä täällä näkyy metsien keskellä kyläryhmiä, mutta niiden talot ovat yhteenpainautuneita ja näyttävät aivankuin hakevan turvaa toisiltaan suuressa ahdistuksessaan. Talotkin ovat matalia ja maahan vaipuneita. On kuin ohut sade tihkuisi niiden harmaiden turvekattojen läpi.

Silloin juna pujahtaa uudelleen suureen metsään. Siellä ovat puitten rungot miehen varren vahvuisia ja niiden latvat niin korkealla, ettei voi niitä erottaa. Ne voisivat ehkä näkyä, jos metsä olisi kauempana, mutta nyt ovat männyt tulleet niin lähelle veturia, että kädellä voisi melkein ulottua runkoihin. Kun metsästä ei tule loppua, vaikka juna jo monta tuntia on kiiruhtanut yhtä mittaa itää kohden, alkavat viimeisetkin valonsäikeet, jotka sen läpi ovat tunkeneet tiensä vaunuihin, vähitellen himmetä. Mutta ennenkuin iltahämärä on ehtinyt vaihtua pilkkopimeään, syttyvät kaasulamput junan kattoihin. Silloin on junan ikkunasta vaikeata erottaa, ollaanko metsän vai kylän kohdalla, mutta se ei ole tarpeellistakaan. Tiedetään vain, että juna uurtaa tiensä halki pohjoisen Venäjän ja että suuria kaupunkeja, monien satojen kilometrien päässä toisistaan, tulee vastaan.

Kerran ennenkin on Svinhufvud istunut Venäjän junassa ja katsellut noita suuria tasankomaita. Siitä on nyt tasan kymmenen vuotta. Silloin oli matkan suunta ollut toinen. Oli ajettu etelää eikä itää kohden. Ei Siperiaan, vaan Novgorodiin. Vapaana miehenä oli Svinhufvud silloin matkustanut sinne tervehtimään karkotettuja maanmiehiään, Theodor Homénia, Ernst Estlanderia ja Emil Schybergsonia. Ei hän silloin ollut aavistanut, että kerran hän oli itsekin matkustava vankina Venäjälle, Vielä paljon kauemmaksi ja paljon pitemmäksi ajaksi, pitemmäksi ajaksi.

* * * * *

Felsengart ja Mashkaljoff, joiden vartioitavaksi Venäjä oli uskonut Lappeen tuomiokunnan tuomarin, olivat tavallisia ryssänsotilaita. Felsengart oli, kuten nimikin osoitti, saksalaista alkuperää; isä oli saksalainen, ja poikakin osasi jonkin sanan saksaa. Viraltaan Felsengart oli »urjadnik» ja käytökseltään siivo. Mashkaljoff oli luonteeltaan väärentämätön kansanmies, jonka lukutaito oli kohottanut aliupseeriksi. Molemmat ottivat aluksi hyvin virallisen asenteen vankinsa suhteen. Pietarissa annetut varoitukset vaikuttivat, ettei kumpikaan uskaltanut päästää häntä hetkeksikään käsistään. Epäluuloiset katseet seurasivat häntä joka askelella.

Mutta jo Pietarissa, upeaan ensiluokan vaunuun noustaessa, jonka loisto vaikutti niin kutkuttavasti kumpaiseenkin, alkoi vartiomiesten kasvoilta virallinen katse häipyä. Kun Majewski seuraavana päivänä antoi miesten kouraan runsaat juomarahat, vaihtui katse jo ystävälliseen hymyyn. Kolmantena päivänä, Vjatkan asemalla, tapahtui vartiomiehissä vihdoin täydellinen mielenmuutos. He saivat nyt aterioidakin ensiluokan ravintolassa, ja karkoitetun kustannuksella maistuivat piiraat ja sterletit erinomaisilta. Ja karkoitetusta ja hänen vaimostaan oli tullut nyt arvoisa herra ja arvoisa rouva ja heistä itsestään nöyriä palvelijoita. Siitä hetkestä lähtien he kantoivat karkoitetun tavaratkin, jottei hänen itsensä tarvitsisi vaivautua. Ja pienemmillä asemilla juoksivat entiset mahtavat vanginvartijat kilpaa hakemaan teevettä isännälleen ja herralleen aavistaen, että kuta kohteliaampia he ymmärtäisivät olla, sitä runsaammat juomarahat olisivat heille tiedossa.

* * * * *

Vjatkassa tuli vastaan Venäjän talvi. Junan ikkunoihin kasvoi ohut huurre. Mutta paksumpi ja valkeampi huurre peitti pajupensaikot ja isot kyläkoivut. Itse kylät aivankuin hukkuivat suuriin lumikinoksiin, jotka kävivät sitä paksummiksi, kuta kauemmaksi tultiin. Nyt avautui eteen lumikenttiä rannattomiin joka suunnalle. Ja lumen peittämien metsien halki vaelsi Siperian juna vain yötä päivää itää kohden.

Neljäntenä päivänä alkoi kaukana taivaanrannalla häämöttää valkeita lumimäkiä. Siellä näkyivät Uralvuoret Euroopan ja Aasian rajaviivalla. Ne eivät kohonneet taivaalle yhtä mahtavina ja jyrkkinä kuin kartalta katsoen olisi odottanut, sillä talven lumi oli niitä tasoittanut ja juna oli valinnut tiensä tietysti sieltä, missä vuoren selkä kulki matalimpana. Kun juna alkoi kiivetä, kaartaen ja kierrellen, ylös Uralin rinnettä, tuntui kuin kylmä väristys olisi käynyt läpi ruumiin. Ellen-rouva, jonka kasvot olivat joka yö käyneet yhä kalpeammaksi, katseli vapisevin sydämin kylmiä lumituntureita, tietoisena siitä, että Uralvuoret olivat ikäänkuin elämän ja kuoleman rajaviiva.

* * * * *

Junamatkastaan Siperiaan Svinhufvud kertoo:

— Matkaliput ostettuamme menimme erääseen vaunuun, ja sinne tulivat vaimoni ja rouva Hasselblattkin. Alkumatkalla oli vaunussa kovin ahdasta. Kaikilla oli tavaroita tavattoman paljon. Kyllähän meilläkin niitä oli, mutta toisilla oli sänkyvaatteitakin. Muutamat matkustajat ihmettelivät, kuinka oli mahdollista, että meillä oli saattomiehet, »strashnikat», mukana. Mutta siihen selitettiin, että he ovat maksaneet pilettinsä niinkuin toisetkin. Toisena päivänä vartijat siirtyivät seuraavaan vaununosastoon. Majewski pisti heille juomarahat käteen ja sanoi, ettei se herra mihinkään karkaa, olkaa huoleti vain.

Kuta pitemmälle matka sitten kului, sitä luottavaisemmiksi ja iloisemmiksi saattomiehet tulivat. Kyllä sen arvaa, että he nauttivat semmoisesta matkasta.

Ensimmäisenä yönä ei kukaan voinut nukkua. Istuttiin kaikki kuin ladotut sillit. Seuraava yö oli aivan toisenlainen. Silloin me jo saimme olla pitkällämmekin saattomiesten kanssa omassa osastossamme. Mutta kuta pitemmälle päästiin, sitä enemmän tuli tilaa.

Kun lähdettiin marraskuussa Luumäeltä, oli Suomessa satanut lunta. Se suli kuitenkin kokonaan pois jo Viipurissa ollessani. Olin utelias näkemään, millä kohtaa talvi tulisi vastaan. Ensimmäinen päivä oli aivan lumeton, muistaakseni Vologdaan saakka. Toisen yön jälkeen tultiin Vjatkaan, ja siellä oli jo täysi talvi. Siellä saattomiehet saivat syödä sterlettejä ja kaikkea muuta hyvää. Ihmiset vain toisinaan ihmettelivät meitä, kun me niitten saattomiesten kanssa aina kuljimme.

Venäjän rautateillä oli hyvä matkustaa. Niillä oli ylipäänsä isommat, korkeammat ja leveämmät vaunut kuin meillä. Ja mukavaa oli se, että voi aina asemilla ostaa ruokaa ja tuoda sisään ja syödä matkalla. Sai kuumaa vettä teetä varten ja melkein mitä vain halusi. Jos tuli suurempi ruoka-asema, niin voi mennä istumaan tunniksi, pariksi ruokasaliin. Pienemmillä asemilla ei viitsinyt syödä mitään. Osti mitä osti ja vei vaunuun. Siellä sai katsella maisemaa, eikä matkan pituutta huomannut, vaikka painuttiinkin yhä enemmän maapallon nurjalle puolelle.

Matka Jekaterinburgiin, joka jo on Ural-vuorten toisella puolella, meni hyvin. Juteltiin myös vähän ihmisten kanssa. Matkan varrella tavattiin eräs kultaseppä Imshenetski juuri Jekaterinburgista. Sen muistan, että Imshenetski kyseli Suomen oloja. Hänen mielestään Venäjän politiikka oli suuri tyhmyys Suomea kohtaan, koska se on vienyt niin huonoihin tuloksiin, ettei Suomesta saatu yhtään sotamiestäkään sotaan. Minä katselin Jekaterinburgia ikkunasta, mutta Felsengart meni kaupunkiin kultasepän luo ja osti oikean pienen kokoelman jalokiviä. Jalokivet olivat siellä hyvin huokeita, ja saattomiehet veivät niitä Pietariin ja tekivät hyvät kaupat. Ellen osti kultasepältä sormuksen itselleen.

Sitten jatkettiin matkaa, ja tuli jo Omsk, jonka kohdalla Siperian aro oli kuin aava, lakea meri. Siellä rouva Hasselblatt sanoi hyvästit meille. Hänet vei eräs suomalainen pappi, Granö, asemalta, joka oli kaukana kaupungista. Sieltä oli sitten Hasselblatt lähettänyt isäntänsä, erään tataarin, hevosella hakemaan rouvaansa. Me jatkoimme matkaa vielä ainakin toista päivää rautateitse. Sen muistan, että kun ajoimme Novonikolajevskin rautatiesiltaa pitkin Obin yli, niin verhot vedettiin ikkunoiden eteen ja matkustajien piti siirtyä seisomaan keskelle vaunua. Ryssät pelkäsivät saksalaisia vakoilijoita, ja estääkseen heitä tahi muita vihollismielisiä heittämästä vaunusta pommeja sillan räjähdyttämiseksi, he keksivät tuollaisen varokeinon.

Kun sitten oli 6 päivää matkustettu, tultiin pienelle asemalle, jonka nimi oli Taiga, mikä on sama kuin erämaa. Sieltä lähti sivurata Tomskin kaupunkiin. Aamulla olimme Taigassa, jossa saimme odottaa jonkin aikaa muutaman tunnin kestävää matkaa pohjoiseen. Muistan, että kun tultiin Tomskiin, ottivat toiset pari ajurihevosta, mutta minä ja saattomiehet saimme turvautua kuorma-ajurin liisterekeen, sillä ajurihevosia ei ollut useampia saatavissa.

Siperiassa kerrottiin aivan yleisesti, että kun Siperian rataa rakennettiin, vaativat insinöörit jotakuinkin runsaat juomarahat viedäkseen rautatien kaupungin läpi. Jos lahjuksia ei annettu, niin rata vietiin kaupungin sivu. Mitä Tomskiin tulee, niin insinöörit ilmoittivat kaupunkilaisille, että se maksaa niin ja niin paljon, 100,000 ruplaa, se rautatie, mutta saivat kaupungin porvareilta ynseän vastauksen:

»Kuulkaa, hyvät herrat! Keisari kulki tästä ohi, kun rataa suunniteltiin ja lupasi sen tänne! Herrat saavat nyt mennä tyhjin käsin, sillä me emme maksa kopekkaakaan!»

Tulos oli selvä. Rata vietiin 8—10 penikulmaa etelään Tomskista. Tästä on ollut seurauksena, että Tomskin kehitys on jokseenkin pysähtynyt. Uusi keskuspaikka on syntynyt verraten lähelle eli siihen paikkaan, missä rautatie menee Ob-joen yli. Siellä on Novonikolajevskin kaupunki. Ennenkuin rautatie rakennettiin, oli se viheliäinen kylä, jossa ei ollut montakaan asukasta. Nyt se kilpailee jo Tomskin kanssa ja kaikesta päättäen sivuuttaakin sen.

Tomskin asukasluku on nykyisin noin 100,000.

* * * * *

Jossakin hyvin kaukana on järvien ja saarten maa, jonka rantoja kiertävät suuret merenlahdet. Suunnattomat metsät ympäröivät kyliä, jotka seisovat liikkumattomina yhtä hiljaa kuin jäätyneiden järvien ulapat. Mutta vaiti ovat tähdetkin taivaalla. Suomen kansa nukkuu talviyön hiljaista unta.

TOMSKISSA.

Obin keskijuoksun ympärillä on yksi noita äärettömiä Siperian läänejä eli kuvernementteja, joiden pinta-ala on yhtä laaja kuin Länsi-Euroopan suurimpien valtioiden, mutta joiden asukasluku on pieni. Se on pohjoisilta alueiltaan ikuisten soiden maata, mutta etelässä on viljelystä ja valtavaa vuoristoakin. Kuvernementin halki kulkee Siperian suurin joki, Ob, valtavine vesineen ja levittää elämää ympärilleen. Obin ja sen sivujokien varsille on syntynyt muutamia kaupunkeja, joista Tom-joen rannalla on läänin pääkaupunki Tomsk. Se on suuresta Siperian radasta syrjään jäänyt erämaankeskus, jonka lyhyt rautatiesilmukka yhdistää muuhun maailmaan. Ja se on melkein kaikkien pohjoiseen johtavien teiden päätekohtana. Ainoat tiet siitä pohjoiseen ovat Tom ja Ob, jotka talvisin avaavat jääkuorensa viittatieksi ja kesäisin virtansa laivatieksi.

Tomsk on monien satojen talojen ja monien kymmenien tuhansien ihmisten kaupunki. Kirkonristien ja niiden keltaisten kupolien väikkeessä saattaa Tomsk kesäisenä sunnuntaina näyttää hetken viihtyisältä kaupungilta, mutta syksyn saapuessa se muuttuu harmaaksi, suureksi kyläksi.

* * * * *

Joulukuun 14 p:nä Svinhufvud saapui Tomskin kaupunkiin, johon kenraalikuvernööri, Viipurin poliisimestarin ilmoituksen mukaan, oli hänet karkoittanut. Lähes kuusi vuorokautta kestänyt yhtämittainen junamatka oli vihdoinkin päättynyt. Kun veturi oli pysähtynyt Tomskin asemalle, rupesivat kaduilla lyhdynvalot syttymään. Felsengart ja Mashkaljoff arvelivat kuvernöörin jo lopettaneen päivätyönsä ja siirsivät ilmoittautumisensa seuraavaan päivään. Näin suotiin karkoitetulle tilaisuus viettää ilta hotellissa.

Erään pöydän ympärille mukavaan hotellihuoneeseen ryhmittyi viisihenkinen seurue, jonka jäsenet yhteisen pitkän junamatkan aikana olivat käyneet toisilleen varsin tutuiksi. Siinä istuivat hyvässä sovussa poliisiupseeri Felsengart, kersantti Mashkaljoff, insinööri Majewski sekä Ellen ja P.E. Svinhufvud. Teekeittiö porisi pöydän vierellä, ja laseista kohosi ylös kuumia höyryjä. Felsengart ja Mashkaljoff hymyilivät leppeintä ryssänhymyään. Matka oli onnellisesti suoritettu, karkoitettu saatettu Tomskiin ja virkavelvollisuus kunnialla täytetty. Mutta he tiesivät myös, että oltiin yhdessä viimeistä iltaa ja että nyt oli se hetki tuleva, jolloin heidän monet palveluksensa saatettaville mitattaisiin puhtaassa rahassa. Otettiinkin paperit ja rahat esille ja laskettiin ja luettiin. Kun toimitus oli päättynyt, loistivat ryssien silmät kuin Moskovan kirkkojen kultaiset kupolit.

Kun Svinhufvud seuraavana päivänä oli kierrellyt virastosta toiseen saattomiestensä kohteliaasti vartioimana, oli hänelle viimeisessä vihdoin ilmoitettu todellinen karkoituspaikka, joka ei suinkaan ollut Tomskin kaupunki, vaan koko läänin pohjoisin kylä. Tomskin läänin kuvernööri, joka oli tunnettu häijyydestään ja joka oli saanut asiassa erityisiä ohjeita, oli nähnyt hyväksi karkoittaa Svinhufvudin Tymskojen kylään, joka oli 613 virstaa kaupungista pohjoiseen ja johon ei tähän saakka edes kaikkein pahimpia rikollisiakaan oltu lähetetty. Pitkä matka ei siis vielä ollutkaan päättynyt.

* * * * *

Tomskissa-olostaan Svinhufvud kertoo:

— Hotelliin tultuamme otettiin huone, tilattiin päivällinen ja vietettiin iltaa yhdessä. Saattomiehet sanoivat, että ollaan täällä rauhassa; kuvernöörin luo mennään vasta toisena päivänä. Ei sopinut mennä hotellin isoon saliin muitten kanssa syömään. Senvuoksi tilattiin ruoka yksityiseen huoneeseemme. Siellä tehtiin saatto miesten kanssa tilit ja annettiin heille paluumatka- ja ruokarahat. Felsengart oli niin tyytyväinen, että pyysi meitä suosittelemaan häntä toisillekin tällaisia matkoja varten. Ihmeissämme ja naurusuin lupasimme kyllä täyttää hänen pyyntönsä, jos vain meidän suosituksemme auttaisivat niissä paikoissa, missä karkoitusasioita ratkaistiin!

Saattomiehet olivat hyvin tyytyväisiä, kun saivat toisen luokan piletin hinnan taskuunsa, vaikka menivät tietysti kolmannessa luokassa. Mutta he tienasivat silläkin lailla, että ostivat Tomskista kaikenlaista turkistavaraa, joka siellä oli huokeata, ja myivät sitten hyvästä hinnasta Pietarissa.

Aamulla mentiin kuvernöörin luo. Hänen nimensä oli Dudinski, ja hän oli huonossa huudossa siitä, että oli aika satraappi. Minä jäin porstuaan odottamaan, kun saattomiehet menivät sisään, enkä nähnyt kuvernööriä. Mutta pian meidät toimitettiin pois, sillä asia ei muka kuulunut kuvernöörille. Sitten saattomiehet tarjosivat minua kaupungin poliisiviranomaisille, ja sinne kyllä aluksi kelpasin. Kaupungin poliisikamarin säilytyshuoneessa eli »putkassa» tapasin nuorenpuoleisen herrasmiehen. Katselimme toisiamme vähän aikaa, enkä muista kumpi ensin kysyi: »Sprechen Sie deutsch?» Olimme hyvin tyytyväisiä kumpikin, kun huomasimme, että se luisti. Hän kertoi olevansa saksalainen ja odottavansa lopullista karkoitusmääräystään.

Pari tuntia olin kaupungin poliisikamarissa, mutta sitten tuotiin sana, etten sinnekään kelvannut, sillä ei sekään ollut oikea paikka.

Vihdoin mentiin kolmanteen paikkaan, Tomskin läänin »ispravnikan» eli maalaispoliisipäällikön luo, jonka nimeä en muista. Hänen virastossaan sain odottaa; en tiedä, mikä asiaani viivästytti. Tällä välin tuli jo nälkä, ja sain yhden sotamiehen saattamana mennä kaupungille ostamaan leipää, voita y.m. Ruokatavarat kerättiin koriin ja vietiin poliisikamariin, ja siellä minä söin.

Vasta iltapuoleen minut kutsuttiin »ispravnikan» luo, ja muistan, kuinka hän ivallisesti selitti, että tuonne noin herra karkoitetaan, näyttäen kartalla viimeistä kylää Tomskin läänissä. Sen pitemmälle ei enää voinut karkoittaa, kun Tomskin läänissä piti olla. Sitten minulle luettiin kaikenlaisia asetuksia ja määräyksiä siitä, mikä karkotetulta oli kielletty: ei saanut kirjoittaa sanomalehtiin, ei saanut pitää puheita y.m.s., jota minä en viitsinyt panna sen enempää mieleen.

Sain jäädä »ispravnikan» virastoon ja olin yötä huoneessa, missä »piisarit» eli kirjurit olivat kirjoittaneet. Siinä oli paperossinpätkiä ja muuta roskaa lattialla. Sain luudan käsiini ja lakaisin nurkan puhtaaksi. Turkki vain alle, ja siinä sitä nukuin. Lämmin oli, ja sehän oli pääasia.

Majewski ja vaimoni olivat hankkineet meille kaikille komeat turkit ja lakit, joissa oli karvat kahden puolen, niin että niissä tarkeni. Huopatossut minulla oli ennestään. Mitä vaimoni jaloissa oli, sitä en muista. Majewski ja vaimoni ostivat muutakin, mitä matkan varrella tarvittiin. Meille nimittäin selitettiin, että siellä Tymskojessa tuskin oli oikeita ihmisiäkään. Se oli kaiken maailman ääressä, jossa asui vain ostjakkeja ja samojedeja. Aamulla sitten noustiin jalkeille, ja poliisikamarin pihalta lähdettiin matkalle.

TALVITIELLÄ.

Vielä muutama kuukausi sitten oli Ob virrannut väyläänsä pohjoiseen. Sen vedet olivat tulleet tuhansien kilometrien takaa ja jatkaneet matkaansa vielä kauemmas suureen, jäiseen mereen. Mutta lokakuussa olivat aallot alkaneet tyyntyä ja virran vaellus hiljetä. Eräänä varhaisena pakkasaamuna oli veden pintaan kutoutunut lasinen verkko, mikä marraskuussa oli sitten ruvennut kasvamaan paksuksi kuoreksi. Jäälle ilmestyivät kohta ensimmäiset matkareet, jotka tulivat jostakin kaukaa pohjoisesta, ja pian niitten jälkeen syntyi viittatie. Joskus lumikinokset hävittivät reenjäljet, mutta jokiviitat neuvoivat silloin tien suunnan virran oikkujen mukaan. Mutta kun joki yltyi myötäänsä mutkittelemaan, suuttui viittatie ja oikaisi suoraan yli äyräiden.

Joulun alla, juuri silloin kun talvi oli pimeimmillään, ajoi Tomin ja Obin viittatietä Lappeen tuomiokunnan tuomari. Reessä hänen vierellään istui ison turkin sisässä hänen vaimonsa. Kokkapenkillä huuteli kyytipoika kolmelle hevoselleen, jotka toinen toisensa edessä kilpaa kiitivät jäistä tietä pitkin. Ilmassa viuhahti pitkä piiska, joskus varoitukseksi, mutta useimmiten sihahtaen kipeästi hevosraukkojen väsyneisiin selkiin.

Päivällä aurinko paistoi muutaman tunnin turkkien väliin, lämmitti hetken kylmettynyttä nenää ja hävisi taas. Auringon noustessa näytti rantakoivujen huurre hopeiselta, mutta sen laskiessa tuntui kuin kulta olisi kimallellut niiden latvoissa. Pajut olivat vieläkin paksummassa huurteessa. Niiden oksat raapivat alati reen laitaa ikäänkuin huomauttaen matkamiehille, että oltiin taasen jokiäyräällä.

Ei ainoatakaan virstapylvästä tullut vastaan, mutta penikulmat jäivät kuitenkin jälkeen. Vain kylien kohdalla voi mitata matkojen väliä, mutta erämaissa tie tuntui loputtomalta. Päivästä päivään ajettiin vain pohjoiseen. Yöt nukuttiin kievareissa, »stanokeissa», ja aamulla jatkettiin jo matkaa. Tuntui niin oudolta, kun nuo harmaat kylät toisensa jälkeen vilisivät silmien ohi. Ne pienenivätkin kuta pohjoisemmaksi tultiin, mutta joen äyräät pysyivät aina jyrkkinä.

Usein näkyi taivas rannattomana ulappana, varsinkin silloin, kun noustiin jokirinteitä ylös. Mutta kun noita samoja jyrkänteitä laskettiin alas, sumeni talvi silmissä. Hevoset kiitivät hurjinta vauhtiaan, ruoska vinkui, ja reki melkein lensi ilmassa. Tuntui kuin hevoset olisivat pelänneet reen hyppäävän hännilleen ja siksi ponnistaneet viimeiset voimansa alta päästäkseen.

Lunta, huurretta ja sinistä taivasta oli loppumattomiin sillä viittatiellä, joka johti kaukaiseen Tymskojen kylään pohjoisessa Siperiassa.

* * * * *

Rekimatkastaan Tymskojeen Svinhufvud kertoo: — Kolmella hevoskolmikolla lähdettiin, ja niin alkoi yhden viikon rekiretki. Oli järjestetty siten, että minä ja vaimoni istuimme toisessa ja Majewski ja saattomiehet toisessa reessä. Tavarat olivat erikseen kolmannessa. Ensimmäinen hevoskolmikko oli muistaakseni ilmaiseksi, mutta kahdesta muusta saatiin maksaa kyytiraha. Siperiassa ei saa kievarista kyytiä, ellei ole viranomaisten lupakirjaa siihen. Meille oli määrätty vain yksi maksettava kyyti, mutta me tarvitsimme kaksi. Kievarien isännät olivat toisinaan äkäisiä siitä, mutta saattomiehet komensivat heitä, ja niin saatiin aina kolme kyytiä.

Saattomiehet, jotka meitä seurasivat, olivat nimeltään Bogdanoff ja Karnaljuk. Edellinen oli tavallinen solttu Tobolskin kuvernementista, kiltti mies muuten, ja toinen, jolla oli nauha olassaan, oli joko valkovenäläinen tai vähävenäläinen. Karnaljuk tuli vain Narymiin saakka, jossa vaihtui uusi mies, Filatoff. Hän oli arvoltaan vääpeli, mutta en muista mistä hän oli kotoisin. Filatoff ja Bogdanoff olivat sitten meidän vartijamme Tymskojessa.

Reet olivat hyvin mukavia, vaikka verraten yksinkertaisia. Ne olivat kuin meidän liisterekemme, johon on pantu kahdet suuret siivet ympäri, jotteivät ne kaatuisi, sekä niinimatolla verhotut puiset reunukset sivulle ja taakse. Ne olivat hyvin tilavia, ja kun niihin pani heiniä, voi niissä istua kuin nojatuolissa. Jalakset nousivat korkealle eteenpäin, ja niihin oli rakennettu pieni kokkapenkki, jossa kyytimies istui. Hevosia oli jokaisen reen edessä kolme perätysten, sillä tiet olivat niin kapeat, etteivät ne mahtuneet vieretysten. Merkillepantava oli ajomiehen piiska. Se oli niin pitkä, että tapasi ensimmäiseenkin hevoseen. Piiskan puuvarsi oli verraten paksu, arsinan pituinen, ja itse piiskassa oli kolme osaa, jotka päähän käyden ohenivat. Sillä kun hujautti, niin kyllä sen tiesi. Tavallisella »siivettömällä» reellä ei olisi päässyt mihinkään, sillä tiet olivat hyvin kuoppaisia ja hyppyräisiä ja lisäksi ihan vinoon ajettuja.

Tie kulki ensin Tom-joen ja sitten Ob-joen vartta alas. Joessa oli monta haarautumaa, ja tie vei monin paikoin saarien yli. Talvella oli vesi niin alhaalla, että joen äyräät viettivät jyrkästi alas. Kuljettiin aina kestikievarista toiseen. Niitten väliä oli tavallisesti 30—40 virstaa, ja sellaisia taipaleita tehtiin pari kolme päivässä. Koko matkaa oli vähän päälle 600 virstaa, muistaakseni 613. Kartalla ei väli näytä niin pitkältä, mutta tie mutkitteli koko lailla.

Kievarissa juotiin teetä. Omituisena piirteenä voi kertoa, että tyttönen, joka toi lasit pöytään, säännöllisesti piti sormensa sisäpuolella, niin että laseissa näkyivät sormenjäljet. Se oli ensimmäinen huomio, ja se jatkui pitkin matkaa. Tee oli neliskulmaisiin kappaleisiin puristettua »tiiliteetä», ja siinä oli vähän kaneelia joukossa, minkä takia se oli hyvää kylmää vastaan.

Ob-joen toinen ranta oli lakeampi ja toinen metsäistä. Maisema oli yleensä jonkin verran vaihtelevampaa. Mäkiä ei kuitenkaan ollut, sillä ajettiin jokia myöten, mutta jokien äyräät olivat kyllä mäkien veroisia, niin jyrkkiä ja korkeita ne olivat. Ja sangen usein niitä mentiin ylös ja alas. Toisena iltana yövyttiin erääseen kylään, jonka nimi oli Moltshanovo. Se näytti koko lailla siistiltä, ja siellä oli sairashuone, jonka peltikattoiset rakennukset muistuttivat länsimaita. Kun Majewski rupesi puhuttelemaan »stanokin» isäntäväkeä, kävi selville, että se oli puolalaista. Isäntä oli nuorena 16-vuotiaana poikasena karkoitettu Siperiaan Puolan kapinan johdosta. Hän oli siellä nainut venakon, ja lapset olivat jotakuinkin venäläistyneitä.

Seuraavana päivänä tultiin varsin isoon kylään, jonka nimi oli Kalpashevo. Siellä oli jo muita karkotettuja, ja he tulivat tervehtimään meitä. He olivat venäläisiä ja poliittisten mielipiteittensä vuoksi karkoitettuja ja tahtoivat tietää, oltiinko sosialisteja ja mistä syystä oli karkoitettu Siperiaan. Majewski sai olla tulkkina ja selittää, ettei meillä ollut mitään tekemistä venäläisten kanssa. Kalpashevo oli eteläisimpiä kyliä Narymin piirissä eli »Narymskij krajssa». Tämä »kraj» oli jo kauan aikaa ollut yksi Venäjän valtakunnan varsinaisia karkoituspaikkoja ja soveltuikin siihen varsin hyvin. Se oli laaja, noin 40 peninkulmaa poikittain ja 60 peninkulmaa pitkittäin eli siis pinta-alaltaan kuin puoli Suomea, mutta maan laatu oli enimmäkseen mahtavia ja veteliä soita. Asutusta oli vain Obin ja sen sivujokien varsilla, ja sitäkin harvaan, noin 18,000 henkeä koko »krajssa». Eteläosassa harjoitettiin vielä vähän maanviljelystä, mutta pohjoisempana eli väestö kalastuksesta ja turkiskaupasta. Tällaisessa maassa ei ollut suurta vaaraa vallankumouksellisten aatteiden levittämisestä. Ajattelipa sen maan väestö sitä tai tätä, ei valtakunnan rauha siitä häiriintynyt.

Kievareissa olivat yöt yleensä hyvin hankalat, kun ei ollut tilaisuutta mennä vuoteeseen. Ainoassa paikassa, missä sitä tarjottiin, oli vuoteessa tulirokkoinen lapsi, joka ajettiin pois, jotta vieraat saisivat mennä tilalle. Ei ollut aivan houkuttelevaa mennä sellaiseen sänkyyn. Niillä ei muuten ollut tupaa, niinkuin meillä, vaan iso sali, jossa lattialla oli kirjavia mattoja ja jonka takana oli pari kamaria. Isomman huoneen lattialla siellä maattiin. Minä makasin keskellä, Majewski toisella ja vaimoni toisella puolella. Turkit olivat alla ja peitteet päällä. Yöt kovalla lattialla maaten eivät olleet vaimolleni kovin mieluisia, mutta tultiin sitä sentään toimeen.

Eräässä kievarissa Kalpashevosta pohjoiseen oli isäntänä Danilo-niminen mies, joka sanoi olevansa ostjakki, vaikk'en tiedä, oliko hän ostjakki vai samojedi. Minä rupesin kyselemään häneltä sanoja, saadakseni tietää minkälaista miehen kieli oli. Kaksi sanaa oli minusta suomenkaltaista; puu oli pooja, reki oli kalk eli meidän kelkka. Muuta yhteyttä en tavannut. Danilo sanoi muuten, että ryssät ovat suuria löntyksiä. Jos ne olisivat niin vikkeliä ja taitavia kuin ostjakit, kääntyisi sota kohta toiselle tolalle. Sellainen ajatus hänellä oli sodasta.

Matkan varrella sattui useammankin kerran, että tavattiin jonkinlaisia karavaaneja, jolloin väliin toista sataakin hevosta tuli vastaan. Se ei ollut hauskaa, sillä piti ajaa aina tien syrjään ja laskea koko karavaani ohitse. Tavallisesti oli yhdellä ajomiehellä perässään 7 hevosta rekineen. Ne kuljettivat pääasiallisesti jäätynyttä kalaa, jota veivät Tomskiin, mistä tavara sitten kulkeutui Venäjälle ja aina Pietariin saakka. Kun Majewski ne näki, sanoi hän, että nyt hän tietää, mistä jäätyneet kalat Pietariin tulevat. Toisissa reissä oli setripuun pähkinöitä ja toisissa myös lintuja. Reet kulkivat kyllä hyvin, mutta tien ne viilasivat niin armottoman hyppyräiseksi, että kyllä siinä siivet tarvittiin, ettei kaaduttu.

Talot olivat tavallisesti yksissä ryhmissä. Vain jokin harva oli yksinään. Niissä olivat ikkunat aivan samoin kuin Muolaan venäläiskylässä Kyyrölässä.

Yhden ainoan kerran me kaaduimme. Ei koskenut yhtään, sillä lunta oli hyvin paljon; oli vain vaikea päästä ylös.

Vihdoin tulimme Narymin kaupunkiin, josta oli vielä 12 penikulmaa Tymskojeen. Narym oli pieni kaupunki, jossa asui noin 1,000 henkeä. Siellä tavattiin taas poliisiviranomainen eli »pristavi», jonka nimi oli Walter. Minulle lueteltiin uudestaan, mitä ei saanut tehdä, ja Majewski oli tulkkina. Sitten kysyttiin:

»Onko tällä herralla halu karata?»

»Ei», selitti Majewski, »kyllä hän tulee jäämään paikoilleen!»

»Jaha, jaha», myhähti »pristavi».

Perästäpäin selitti Majewski, että se oli vain sellainen pieni alkutunnustelu. »Pristavi» tahtoi tiedustella kautta rantain, oliko halu karata, ja ilmoittaa, ettei se aivan mahdotonta ollut. Sain kuulla, että karkaaminen olisi maksanut 3,000 ruplaa. Jos olisin sen lyönyt pöytään, niin olisin päässyt pois. Mutta minne minä olisin mennyt? Jos olisin osannut hyvin venäjänkieltä, olisin kyllä onnistunut, mutta kun en sitä osannut, niin olisi kielentaitamattomuus kohta herättänyt epäilyksiä. Saksalaiset upseerit, jotka lähtivät karkumatkalle, olivat järjestäneet asiansa siten, että ottivat mukaansa venäjänkieltä taitavan naisen, joka oli olevinaan heidän rouvansa. Tämä puhui tietysti venättä ja hoiti koko matkan. He menivät Kiinaan päin ja sen kautta pois. Myöhemmin kuulin kerrottavan, että Tomskissa väärät passit maksoivat 25 ruplaa, mutta sodan aikana ne alenivat 15 ruplaan. Kauppa kuin kauppa!

Narymissa levättiin puoli päivää. Sieltä ostettiin mukaan nikkelinen teekeitin ja kaikenlaista muuta tavaraa. Sitten lähdettiin ajamaan viimeistä taivalta. Iljinan kylässä oltiin vielä yksi yö ja seitsemäntenä iltana saavuttiin sitten Tymskojeen.

* * * * *

Reen pohjalta näkyivät taivaalla Siperian tähdet. Ne tuikkivat joka ilta ja yö, vieläpä aamupimeälläkin, kun kestikievarien pihoilta lähdettiin. Taivaan sini oli käynyt tummemmaksi kuin Suomessa, mutta tähdet olivat samat. Tuntui kuin ei Pohjantähti olisi liikahtanutkaan paikaltaan, vaikka sitä kohden vaellettiin päiväkausia. Se kimmelsi aina samalla paikalla ja näytti aina tietä samaan suuntaan. Otavakin oli ylhäällä, vanha tuttu, mutta se näkyi väliin lännestä ja väliin idästä, aina sen mukaan kuin joen uoma kierteli ja reki käänteli.

Tuhannet kilometrit olivat nyt Suomen ja Siperian välillä. Ob-joelta tuntui matka Kivijärvelle suunnattoman pitkältä. Mutta vaikka sadat penikulmat erottivat, olivat taivaalla miljoonat tähdet yhdistämässä.

JOULUAATTO.